Siirtolaisuus-Migration 4/2013 - Siirtolaisuusinstituutti

Kolppanan opettajaseminaari 150-vuotiasKolppanan opettajaseminaarin ensimmäinenrakennus vuonna 1863. Kuva: Kolppananaseminaarin juhlajulkaisun (1913)kuvitusta.Toinen työsarka oli liikkeelle saatu”sanomakirjallisuus”, opettaja AbramTiisnekan termiä käyttäen. Pietarissavuodesta 1870 ilmestyneet suomenkielisetsanomalehdet julkaisivatkansantajuista tietoutta Inkerinmaanhistoriasta ja ’henkisistä harrastuksista’.Lehdissä painotettiin,että Inkerin suomalaiset ovat osaSuomen kansaa. Tästä huolimatta monia inkerinsuomalaisiaaskarrutti kysymys omasta historiasta.Sanomalehdistä tulikin henkinen side, joka yhdistiVenäjällä asuneet suomalaiset heidän kielelliseenja etniseen emämaahansa Suomeen. Näin syntynytPietari-Inkerinmaa-Suomi- kolmikanta kesti vallankumousvuoteen1917 asti.Mitä on olla inkeriläinen?Mitä kansallistunne on? Onko inkerinsuomalaisillakansallistunnetta, miten se ilmenee ja mitä tulisi tehdäsen kohottamiseksi? Ensi kerran nämä kysymyksetesitettiin inkerinsuomalaiselle yleisölle kirjoituskilpailunvoittaneessa kirjoituksessa Inkeri–lehdessävuoden 1912 alussa. Sen kirjoittajana oli pietarilaissyntyinenErnst Hentunen, joka kiinnitettiin Inkerilehdenaputoimittajaksi syyskuussa 1908. Hentunenkirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisessa normaalilyseossaja valmistui maisteriksi Helsingin yliopistossavuonna 1910. Hänen kynästään syntyi myöhempinävuosina useita puhuttelevia kirjoituksia.Inkerinsuomalaisia muistutettiin kirjoituksessa,että heidän olisi enemmän kuin helppoa päästäeroon kansallisista tuntomerkeistään virran vietäviksijäätyään. Venäläistymisen myötä he voisivatsaada omakseen koko laajan valtakunnan. Samallaongelmalliset suhteet etniseen emämaahanSuomeen katkeaisivat. Valtavan Venäjän yhteydessäolevalta pieneltä kansansirpaleelta puuttuivatkaikki tärkeimmät kansalle ominaiset elementit, kutenrajat, hallitsija, eduskunta, sotalaitos, lait, koulut,yliopistot sekä virkamiehet. Kielikään ei ollut yksinheidän, eikä myöskään kirkko, eikä kunnallislaitos.Papitkin kirjoituksessa todettiin joentakaisiksi.Vallitsevasta tilanteesta huolimatta tämä pieni heimohalusi ja katsoi tarpeelliseksi säilyttää kansallisenitsetuntonsa ja kansalliset ominaispiirteensä.Kirjoittaja painotti jälleen kerran, että kansallishengenkohottamiseen suoranaisia virikkeitä ei tullutidästä eikä lännestä. Ne oli etsittävä omasta ympäristöstäja omasta keskuudesta. Muut vaihtoehdotolivat venäläistyminen, kansallisen elämän rakentaminenyhdessä Suomen suomalaisten kanssa ja”peittelemätön kansallistunteen unohtaminen yksityisenvaurastumisen nimissä”.Kirjoittajan mielestä valinta oli tehty jo kauansitten, ja sen eteen oli tehty työtäkin. Uusissa oloissatämä ei kuitenkaan riittänyt. Omatoimisuuteenoli panostettava enemmän, ja tuota vähäistä omaaoli pidettävä entistä suuremmassa arvossa. Tämävähäinen oma koostui heimolle tärkeistä elementeistä,joista äidinkieli oli arvokkain. Toiseksi peruspilariksiHentunen mielsi kirkon. Hänen logiikkansamukaan kirkon perustuksia horjuttamaan pyrkineethelpottivat suomalaisten sulautumista. Muutomat instituutiot olivat johdannaisia, silti ilman niidensivistävää ja yhdistävää vaikutusta kansallistunnonylläpitäminen ei onnistui. Koulut, seminaarija sanomalehdet kohottivat kansallista itsetietoi-5