Ishtar 2-3/2016

Prinssi Lumikki – Saara Lehdon ja oppilaiden itämainen tanssisatu
18.12.2015, Helsingin saksalainen koulu
Tanssisatu vei mennessään
Katariina Warpenius
Saara Lehto järjesti joulujuhlanäytöksen
nimeltä ”Prinssi Lumikki ja 3–11
beduiinikaunotarta – Itämainen tanssisatu”.
Äkkiseltään ajatus Prinssi Lumikista
sai varoituslyhtyni palamaan: itämaisia
tanssisatuja kun on kokemukseni mukaan
hauskempaa tehdä kuin katsella.
Epäilyni olivat turhia, sillä esitys oli harkittu
ja huolellisesti valmisteltu kokonaisuus,
joka vei mennessään.
Asenne kohdallaan
Saaran joulujuhlanäytös yllätti myönteisesti
ennen kaikkea tanssiryhmän
asenteen ansiosta. Nelisenkymmentä
naista oli harjoitellut ilmeisen ahkerasti
ja hyvässä hengessä, mikä näkyi vapautuneena
ja sujuvana tarinankerrontana lavalla.
Saaran apuopettajina toimivat Seri
Khalil, Maija King ja Suvi Turunen.
Koreografia ja dramaturgia pohjautuivat
tanssijoiden improvisaatioon.
Esityksen järjestelmällinen näytösrakenne
tarjosi niin tanssijoille kuin katsojillekin
selkeät puitteet. Teos jakautui
klassisen baletin tai oopperan tavoin
tarinallisiin kohtauksiin, jotka kannattelivat
pääjuonta eteenpäin. Tarina eteni
jouhevasti, mutta kirkkain vahvuus oli se,
että esiintyjät olivat omaksuneet tanssisadun
omakseen. Erikokoisia, -ikäisiä ja
-taitotasoisia naisia liisi parrasvaloissa.
Kaukana oli baletin yhdenmukaisuuteen
pakottava paine.
Mutta jokin näitä naisia yhdisti: he päivänselvästi
tiesivät, mitä olivat tekemässä
ja kantoivat itsensä ylväästi. Harvoin,
jos koskaan, olen nähnyt näin sisäistettyä
ilmaisua oppilasnäytöksissä.
Samaa mielenvankkuutta edusti Saaran
oma ”minisoolotanssi”, josta ei
asennetta puuttunut. Taitelijatar oli
tilapäisesti liikuntarajoitteinen, joten
yleisön lyhyt tervehtiminen jäi rytmilliseksi
markkeeraamiseksi kyynärsauvojen
varassa.
Itämaista feminismiä
Perinteinen Lumikki-tarina on kaikille
tuttu satu naisten välisestä kilpailusta
ja kateudesta. Kauneustaiston viimekätinen
palkinto on miesten, ja mieluiten
prinssin, eroottisen huomion saavuttaminen.
Siinä kilpailussa ikääntyvät äitipuolet
kärsivät tappion ja hedelmälliset
Lumikki-neitsyet voittavat.
”Prinssi Lumikissa” tapahtumienkulku
liikkui uusille urille. Tässä tarinassa
nuoruuden kauneutta hehkui poikapuoli
Prinssi Lumikki (Anu Pulkkinen),
jonka jäljille kateellinen Paha Äitipuoli
(Satu Lillak) lähetti palkkamurhaajan.
Siihen yhtäläisyydet perinteiseen Lumikki-satuun
päättyivät.
Tässä tarinassa eroottinen vetovoima
leimahti kahden androgyynin hahmon
Prinssi Lumikin ja palkkamurhaaja Assassinin
(Laura Mielityinen) välille.
Siinä kipinät sinkoilivat, kun orastavan
romanssin osapuolet arpoivat, pitäisikö
tappaa, paeta vai lempiä. Valitsivat lopulta
jälkimmäisen vaihtoehdon.
Elämänsä rakkauden lisäksi Prinssi
Lumikki löysi pakoretkillään kaikkea
muutakin mukavaa, kuten viidakon eläimet,
aavikon käärmeet ja lopulta iloisten
beduiininaisten heimon, jonka koki
omakseen. Riemukkaan karkeloinnin
lisäksi esityksessä kosketeltiin tummanpuhuvia
tunteita, kuten surutyötä läheisten
kuoleman hetkellä.
Sadun loppuratkaisun häämöttäessä
Prinssi jakoi Pahan Äitipuolen tarjoaman
myrkkyomenan osiin ja tuli surmanneeksi
puolet beduiiniheimoa mukaan lukien
oman rakastettunsa. Peri-inhimillinen
kuvaus ruumiinvalvojaisista läheisten
kalmojen äärellä oli todella koskettava.
Naisten suru herätti lopulta Pahan Äitipuolen
Peilikuvan (Anna Maanisen)
myötätunnon, mikä oli se moraalinen
voima, joka pelasti naisyhteisön. Paha
Äitipuoli katui tekojaan ja perui taikansa,
mistä seurasi kuolleiden kollektiivinen
ylösnousemus.
Tarinan lopuksi Prinssi Lumikin ja Assassinin
häitä saapuivat viettämään kaikki
beduiinit, viidakon eläimet ja hovinaiset.
Kaiken kaikkiaan Saaran tarinankerrontaa
kannatteli feministinen ote, joka
tehokkaasti purki asetelmaa viattoman
kaunottaren voittokulusta kohti prinssin
käsivarsia ja turvattua elämää heteroseksuaalisessa
suhteessa. Sen sijaan
naisten välinen empatia ja solidaarisuus
olivat tässä tarinassa juhlimisen arvoisia
asioita.
Vahvoja kuvia
Esitys onnistui muodostamaan vahvoja
tanssillisia kuvia. Vaihtuvat kohtaukset
olivat selkeäpiirteisiä ja hyvin toteutettuja.
Lavalla nähtiin kaavoihin kangistuneen
hovin muodollista tanssia, narsistisen
kuningattaren huimaa raivoa,
lumoavia käärmeitä, hulvattomia eläimiä,
taistelua elämästä, kuolemasta ja
rakkaudesta sekä aivan huikea omenan
myrkyttäminen.
Näytöksen selkein linkki itämaisten
tanssin traditioon muodostui beduiinikaunottarien
leiriä kuvaavasta kohtauksesta.
Siinä Saaran ja oppilaiden ”tanssiva
orkesteri Pikkutikka” rummutteli
ja hullutteli perinteiseen egyptiläiseen
kansantanssityyliin. Tanssin kannalta kiinnostavinta
oli itämaisen tanssin perustekniikan
ja liikekielen välitön linkittäminen
kerronnallisiin tarinakuviin. Liikkeen
virtaavaa jatkuminen ja hengittävyys
ovat leimallisia Saaran kehonkielelle, ja
sitä samaa soljuvuutta nähtiin oppilaiden
liikkeissä.
Saara oli valinnut esitykseen raikkaan
musiikkikattauksen, jossa yhdistyivät
progressiivisuus ja itämaisen tanssin rytmikkäät
juuret. Jo musiikkimaailmassa oli
elämyksellistä uiskennella.
Puvustuksessa oli viittauksia modernin
populaarikulttuurin ikonisiin kuviin,
kuten Walt Disneyn Lumikki-hahmoon.
Musiikin ja puvustuksen elementit tukivat
Lumikki-tarinan tulkintaa, joka
oli yhdistelmä jotain uutta, vanhaa ja
lainattua. Kokonaisuus loi kummallisen
ja kiehtovan sekoituksen muistoja ja innovatiivisia
riitasointuja.
8 Ishtar 2–3/2016