aakusti

muutosten väistämättömyyden emmekä
yritä keinotekoisesti pitää pystyssä sellaisia
rakenteita, joiden ohi aika jo on mennyt.
Nopeasti ja väkivaltaisesti tapahtuvat
rakenteelliset muutokset ovat lähes aina
tuskallisia ja ne loukkaavat monien saavutettuja
etuja. Yhteisvastuu merkitsee sitä,
että ilman omaa syytään ahtaalle joutuneita
tuetaan.
Sitkeää ja pitkäjänteistä
yrittäjyyttä kaivataan
Kansainvälisissä monissa vertailuissa
Suomi on menestynyt usein odottamattomankin
hyvin. Näyttää kuitenkin siltä, että
luokan paras oppilas ei aina ole käytännön
elämässä menestyksellisin.
Suomessa käytetään kansantuloon nähden
paljon varoja tutkimukseen ja tuotekehitykseen.
Silti ratkaisevan suuria, liiketaloudellisesti
kannattavia keksintöjä
tai uudistuksia tulee harvakseen. Jos tulee,
niitä ei läheskään aina jakseta kehittää
joukkotuotantoon saakka vaan lupaavat
innovaatiot myydään maailmalle. Eivät ne
sinne ilmaiseksi mene, mutta pitkäaikainen
suurin hyöty jää muille. Tarvitaan sellaista
yrittäjyyttä, jossa sitkeys palkitaan
vasta vuosien uurastuksen jälkeen.
Suomen suurin teollinen menestyskertomus,
Nokia, on elävä osoitus kehitystoiminnasta,
jota jatkettiin vuodesta toiseen
lujasti luottaen siihen, että ollaan rakentamassa
kantavaan ideaan perustuvaa yritystä.
Niin myös tapahtui.
Tässä yhteydessä on aika kysyä mikä on
yliopistojen ja korkeakoulujen vastuu uudessa
tilanteessa. Missä määrin ne voivat
olla tukemassa sitä elinkeinorakenteemme
muutosta, joka näyttää väistämättä olevan
edessä. Usein on sanottu – eikä aivan
syyttä – että yliopistot ovat olemukseltaan
vanhoillisia laitoksia.
Ei yliopistoja tarvitse
johtaa kuin liikeyritystä
Tehokas tutkimus edellyttää keskitty-
AAKUSTI 2/2009
Toisaalta – kun tuloksia
syntyy, on vain oikein, että
voimavaroja keskitetään sinne,
missä on parhaat mahdollisuudet
saada aikaan olennaisia
läpimurtoja.
mistä yhä tarkemmin rajatulle alueelle,
jotta saadaan todellisia uusia tuloksia. Voi
olla, että monella alalla asian laita on juuri
näin. Mutta maailmaa eteenpäin vievät
monet ratkaisevat tutkimustulokset ovat
eri tieteenalojen rajapintojen leikkauskohdissa.
Tuloksia on saavutettu, kun niitä on
tavoiteltu eri aloja edustavien tutkijoiden
yhteistyönä.
Akateemiset palkitsemisjärjestelmät
eivät ole aina suosineet tällaista työtapaa.
Siinä saattaisi olla hyvinkin tuloksellisia
mahdollisuuksia.
Vilkkaan keskustelun herättänyt yliopistolaitoksen
hallintouudistus on sekin
askel kohti pragmaattista hallintotapaa. Se
seikka, että yliopistot saavat hallintoonsa
myös muita kuin tutkijoita ja opettajia
tarjoaa mahdollisuuden ottaa entistä paremmin
huomioon käytännön työelämän
tarpeet. Ei sen tarvitse merkitä sitä, että
yliopistoja johdettaisiin niin kuin liikeyrityksiä.
Tulostavoitteita voidaan asettaa silloinkin
kun tuloksia ei mitata pelkkinä euroina.
Toisaalta – kun tuloksia syntyy, on
vain oikein, että voimavaroja keskitetään
sinne, missä on parhaat mahdollisuudet
saada aikaan olennaisia läpimurtoja. Sen
arvioimisessa tarvitaan teorian ja käytännön
kädenlyöntiä.
Etäisyys avaa näköaloja
Professori Matti Klinge, joka sai Saima-mitalin
kolme vuotta sitten, kirjoittaa
Kansallisbiografiaan laatimassaan Snellman-artikkelissa
seuraavaa:
”Oleskelu ulkomailla perehdytti Snellmanin
Suomea suurempiin oloihin ja Suomea
edistyneenpään taloudelliseen, valtiolliseen
ja journalistiseen elämään, ajan
nousevaan ”porvarilliseen julkisuuteen”.