Lue opettajankoulutuslaitoksen johtaja Heimo Nupponen ... - Rauma

Rauman kaupungin itsenäisyyspäivän juhla
Juhlapuhe
Heimo Nupponen
Julkaisuvapaa 6.12.2008 klo 14.00
Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat kaupungin edustajat, hyvät raumalaiset
ja muut juhlavieraat
Itsenäisyyspäiväjuhlien kohokohta on minulle aina ollut Finlandia, suomalaisista
suomalaisin sävellys. Sen jälkeen juhlapuhujan on vaikea sovittaa sanojaan,
koska tuo Jean Sibeliuksen säveltämä ja V. A. Koskenniemen sanoittama
hymni kertoo niin paljon, melkein kaiken. Toinen järisyttävä musiikkiteos
on minulle Veteraanin iltahuuto, joka saa aina herkistymään. Siksi suuntaankin
ensimmäiset sanani Teille veteraanit ja tarkoitan tällä sekä mies- että
naisveteraaneja.
Kun lukee internetissä toiminnastanne järjestöissänne, ei voi olla ihmettelemättä
sitä voimaa, jota korkeasta iästänne huolimatta edelleen osoitatte. Myös
Raumalla on vireitä paikallisyhdistyksiä. Verkkosivuilta löytyvät ainakin
Rauman Seudun Rintamanaiset, Rauman Kaatuneiden Omaiset, Rauman Rintamaveteraanit,
Rauman Seudun Sotaveteraanit, Lotta-perinne Rauma, Rauman
Kotirintama- ja Pikkulottaperinneyhdistys, Veteraanijärjestö JR 56 ja 60
KILTA, Rauman alueosasto. Sodanjälkeisen suurimman ikäluokan – joidenkin
mielestä sekundaikäluokan - edustajana tunnen häpeää, kuinka vähän tiedän
siitä taustasta, jolle Suomen nykyinen itsenäisyys perustuu. Enkä taida
olla ainoa ikäluokkani edustaja, jolle näin on käynyt. 1950- ja 1960-luvun
kouluissa sitä ei opetettu ja elämä on mennyt sitä vauhtia, ettei – muka – ole
ollut aikaa ja tarmoa ottaa itse selvää. Onneksi myöhemmät ikäluokat ovat
ilmeisesti päässeet historian opiskelussaan myös lähihistoriaan ja oppineet
paremmin ymmärtäneet veteraanien tekemän työn suuruuden. Taloudellisen
laman vuosikymmenen, 1990-luvun lopulla alettiin käsittää, että veteraanien
rivit harvenevat ja he tarvitsevat tehostettua kuntoutusta. Niinpä edellisiä vuosikymmeniä
– lähinnä 1950- ja 1960-lukuja voidaan pitää tässä suhteessa
henkisen ja moraalisen laman vuosikymmeninä, kun puhutaan veteraanien
arvostuksesta ja kuntoutuksesta. Kunniavelka on ollut ja on edelleen todella
suuri.
Nämä hiljaiset miehet ja naiset – isäni ja äitini mukaan lukien - rakensivat
meille sodanjälkeisille lapsille ja nuorille mahdollisuuden opiskella ja vaurastua,
päästä huikeasti helpommalla kuin he. Tukitoimissa on unohdettu – ei
kokonaan, mutta pitkään – naiset. Tämän vuoden alussa valtiokonttori on antanut
ohjeen kunnille ja kuntayhtymille rintamaveteraanien aviopuolisoiden
laitoskuntoutuksen lisäämisestä ja parantamisesta. Valtion 2008 talousarviossa
on rintamaveteraanien kuntoutukseen varattu 42,1 miljoonaa euroa. Tämä
ele tulee suurelle osalle veteraaneja ja heidän puolisojaan liian myöhään, mut-

ta osoittaa pieneltä osalta yhdessä vuoden 2006 veteraanikeräyksen ennätystuloksen
kanssa arvostuksen olemassaoloa.
Mikä muu on rakentanut itsenäisyyttämme ja isänmaatamme, tätä Suomea,
suomaata, kuten eräät tulkinnat sanan alkuperästä toteavat? Mitä tarkoittavat
nämä varmaan kaikissa itsenäisyyspäiväpuheissa esiintyvät sanat? Eri ihmisille
ne varmaan tarkoittavat eri asioita. Kaikki tunnemme Adolf Ehrnroothin
toteamuksen, tämä on hyvä maa, tätä kannatti puolustaa. Ruotsalaiset ovat
tavallaan panneet paremmaksi ja osuneet naulan kantaan, kun he kutsuvat
maatamme hienoksi maaksi, Finland. Olin äskettäin keskustelussa, jossa eräs
keskustelija asetti kyseenalaiseksi sanan isänmaa. Ei hän kyllä oikein osannut
perustella, kun kysyin, mitä pahaa siinä sanassa on. Toki on niin, ettei maatalousyhteiskunnan
tapaan maa siirry enää samassa määrin ja samalla tavalla
isältä pojalle tai tyttärelle. Entä sana äidinkieli, onko sekin vanhentunut? Pitääkö
ne nyky-yhteiskunnassa sitoa sukupuoleen vai pitäisikö niistä luopua.
Eivät kuitenkaan oikein istu suomenkieleen vastaavat ilmaisut ilman sukupuolta:
vanhempainmaa, vanhempainkieli, varsinkin kun vanhemmilla on yhä
useammin eri kotimaa ja eri kieli. Eiköhän edelleen käytetä näitä ilmaisuja,
varsinkin kun muissakin kielissä puhutaan isänmaasta: fatherland, Vaterland,
mu isamaa. Tuskin tämä sana on suomalaista keksintöä.
Mitä nykyihminen sitten tarkoittaa sanoilla isänmaa ja itsenäisyys ja mihin
asioihin hän ne liittää? Lähdin selvittämään sitä kysymällä asiaa eri sukupolviin
kuuluvilta ihmisiltä. Vanhin henkilö oli Suomen valtion ikäinen ja nuorimmat
Rauman normaalikoulun ensimmäisen luokan oppilaita. Väliin mahtui
kolmannen ja kuudennen luokan oppilaita ja hieman yli 20-vuotiaita nuoria.
Veteraani korosti sitä, että sota yhdisti kansan, joka oli vasta kaksi vuosikymmentä
aikaisemmin ollut syvästi jakautunut. Hän piti kansalaissotaa häpeäpilkkuna.
Hän myös totesi tyypillistä olleen sekä viime sotien edeltävälle
että välittömästi sitä seuranneelle ajalle, että tapahtuman läpikäyneet eivät
juuri halunneet kertoa niistä. Velvollisuus oli täytetty, mitä sitä kertomaan ja
kertaamaan. Aika usein esitetty väite veteraanien halveksunnasta – mitäs menitte
– ei hänen mukaansa pidä paikkaansa. Ei arvostettu, ei liioin halveksittukaan,
oli hänen arvionsa. Samantapaista viestiä tuo Tuomas Gerdt, Mannerheim-ristin
ritari, joka ainoana ritarina osallistuu tänään Tasavallan Presidentin
juhlavastaanotolle.
Nuoret, joita puhutin, olivat kolmesta hyvinkin erilaisesta perheestä. Heidän
piti ensin kirjoittaa, mitä sanat isänmaa ja itsenäisyys tuovat heille mieleen.
Kuudelta nuorelta tuli 84 vastausta, siis hyvin monipuolisia asioita. Vastauksissa
esiintyi Suomen historian merkkihenkilöitä (Maanerheim, Ryti, Kekkonen),
lähisanoja (kotimaa, synnyinmaa), Suomen lippua ja vaakunaa koskevia
sanoja, sotaan, maanpuolustukseen ja rauhaan liittyviä sanoja sekä ilmaston ja
elinympäristön kuvausta. Aika usein sanonnan alkuun liitettiin sana oma (oma
2

kieli ja kulttuuri, eduskunta ja lait, vapaus). Kysyttiin myös, mitä jos isä on
syntynyt eri maassa kuin henkilö itse. Myös sotalapset muistettiin.
Seuraavaksi luen muutamia oppilaiden luonnehdintoja Suomesta: Suomi on
turvallinen maa. Saamme olla rauhassa. Ei tarvitse maksaa veroja muille maille.
Saamme puhua omaa kieltämme. Saamme käydä koulua. Koulu ei maksa.
Lapsien ei tarvitse tehdä työtä. Ilmeisesti viime aikojen tapahtumat olivat
myös lasten mielissä, koska todettiin: Suomessa ei saisi olla aseita ja ei saa
murhata ketään. Totesipa joku: Jumalalle tulee paha mieli, jos joku aloittaa
sodan.
Itsenäisyyspäivänä juhlitaan. Lipun viiva on sininen ja neliöt valkoisia. Suomen
lippua voi käyttää, kun on juhannus. Olen tehnyt Suomen lipun eskarissa.
Suomessa päättää presidentti Tarja Halonen. Suomi on ihan kiva.
Asioista päättää rehtori. Suomen pomo on Tarja Halonen. Suomen lippu on
sininen ja valkoinen. Olisko lipussa leijona? Se on hieno. Täällä on hyvin
melkein kaikki.
Miniministerit ja Tarja Halonen päättävät Suomessa. Suomessa on kivaa.
Täällä on hyvin noi uimapaikat ja Iirolandia ja jääkiekko.
Ja vielä kaksi kuudesluokkalaisen luonnehdintaa.
Itsenäisyys on asia, mikä meille suomalaisille on todella merkittävää. Suomen
kansalaiset ovat jo kauan vaalineet Suomen itsenäisyyttä. Kun olimme Ruotsin
vallassa, me uppiniskaiset suomalaiset silti puhuimme suomea, vaikka
ruotsin kieli oli pääkieli. Me vastustimme Venäjää sodassa. Kun Suomi itsenäistyi,
ilo oli pakahduttaa mielemme. Me saimme 6.12.1917 rauhan, me
saimme sinä päivänä vapauden.
Minun mielestäni Suomi on hieno maa ja sen kannatti itsenäistyä. Välillä sen
eteen piti taistella, mutta se kannatti! Oli onni, että Venäjällä oli ongelmia kun
Tsaari 2. luopui vallasta siihen aikaan. Minun isoisänikin on sotinut ja loukkaantunut.
Hänen elämänsä oli hiuskarvan varassa Suomen takia. Mutta moni
muu menetti sodissa henkensä. Onneksi Suomi alkaa pikku hiljaa toipua kauheuksista.
Hyvä juhlaväki! Näiden laittamattomasti sanottujen totuuksien jälkeen otan
esiin vielä pari näkökulmaa.
Itsenäisyyttä esiintyy eri tasoilla: valtion, kunnan, laitoksen ja yksilön tasolla.
Tänään juhlimme ensisijaisesti 91 vuotiaan valtion itsenäisyyttä. Kuten tiedämme,
Suomi-neito, -laiva vai pitäisikö sanoa –paatti on kulkenut läpi monen
myrskyn. On toki ollut myös tyyntä. Vuoden vaihteessa moni kunta me-
3

nettää itsenäisyytensä. Se ei ole yhtä dramaattista kuin valtion lakkaaminen
olemasta, mutta aiheuttaa ymmärrettävästi kuntalaisissa levottomuutta ja haikeutta.
Kun pakkoliitoksia ei suosita, on kuntien yhdistäminen pääosin rauhallista
demokratian mukaista toimintaa. Miten mahtaisi käydä, jos Eurajoki
pakkoliitettäisiin Raumaan. Ehkä ei mitään erikoista.
Edustan laitosta, Rauman opettajankoulutuslaitosta, jonka itsenäisyys ja olemassaolokin
on sen 112-vuotisen historian aikana ollut monta kertaa vaakalaudalla.
Jo lähtötilannekin oli erikoinen. 1890-luvulla seminaaria tarjottiin
porilaisille, mutta he eivät huolineet sitä suomalaistumisen pelossa. Siirtyminen
Turun yliopiston yhteyteen vuonna 1974 oli suurin itsenäisyyden vähenemisen
vaihe, vaikka toiminta sitä ennen kouluhallituksen alaisuudessa oli
toki aika sidottua. Toiminta Myllymäellä oli hiuskarvan varassa myös 1990-
luvun alkupuoliskolla. Myös kaksi viime vuotta olemme saaneet elää pienessä
jännityksessä, vaikka mitään varsinaista lakkautusuhkaa ei ole ollut. Tällä
hetkellä voimme sanoa, että toiminta jatkuu, mutta missä muodossa ja millä
hallinnollisella mallilla, on lähiaikojen ratkaisujen varassa. Kaikissa vaiheissa
Rauman kaupunki on seminaarin perustamisesta lähtien ollut tukemassa opettajankoulutusta
Raumalla. Itse muistan, kuinka 1980-luvulla kaupunki käytännössä
ratkaisi seminaarinmäen puutarhan olemassaolon, tuki laitoksen toimintaa
yhdellä lahjoitusviralla, jonka tosin yliopisto myöhemmin siirsi Turkuun
ja auttoi lastentarhanopettajakoulutuksen saamista vakinaisesti Raumalle.
Tälläkin hetkellä kaupunki on vahvasti mukana pyrkimyksessä vahvistaa
opettajankoulutuksen ja normaalikoulun asemaa Raumalla mm. yhtenäiskouluhankkeessa.
Kaikesta avusta lämmin kiitos Rauman kaupungin johdolle!
Länsi-Suomi kirjoitti jokin aika sitten, että omaa yliopistoa on turha haikailla
Raumalle. Olikohan toimittajalta jäänyt huomaamatta, että Raumalla on jo
yliopisto, tai ainakin sen osa, 700 opiskelijan ja 70 yliopiston työntekijän yhteisö,
ei siis mikään vähäpätöinen ”koulu”. Kouluksihan opiskelijamme laitostamme
kutsuvat.
On myös tarkasteltava yksilöllistä itsenäisyyttä ja samalla sen toista puolta,
yksinäisyyttä, joka on kohdannut meitä karmealla tavalla – räjäytysten ja
aseiden käyttönä itsemurha- ja hyökkäystarkoituksessa. En tiedä, miten te veteraanit
tämän asian koette, mutta meille nuoremmille se on erittäin kipeä.
Kouluampumiset ovat osoittaneet, että yksilöllisyydellä ja itsemääräämisoikeudellakin
on rajat, joita ei saa ylittää. Toisaalta on tiukennettava rajoja, toisaalta
on huomattava yksinäisyyden laajuus sekä nuorten että vanhusten keskuudessa.
Olemme menneet yksilöllisyydessämme ja itsekkyydessämme kerta
kaikkiaan liian pitkälle. Syyllisyys painaa meitä kaikkia, ei vähiten opettajia
ja opettajankouluttajia. Nuorisotutkijat ovat analysoineet koulusurmien syyryhmiä
ja mm. mainitsevat seuraavat:
koulukiusaaminen, ampumaluvan saannin helppous, internetiin pesiytynyt
kouluampuja/vihayhteisö, ryhmäkiinteyden väheneminen (ei kiinteitä luokkayhteisöjä),
terrorismin tulo näkyväksi, kouluterveys- ja oppilashuollon vä-
4

hentyneet resurssit, median vaikutus ja jopa kansanluonneselitys sekä kieltäytyminen
olla selittämättä mitään. Varmaa on, että yhtä selitystä ei ole ja nyt
tapahtuneissa murhenäytelmissä syyt ovat moninaiset eikä lopulliseen selitykseen
ehkä päästä koskaan.
Kovin vähän on keskusteltu keinoista, joilla tällaisia tapahtumia voitaisiin estää.
Ei ehkä kokonaan voidakaan, mutta meidän on tehtävä kaikkemme, ettei
näitä surullisia tapauksia tulisi enää pitkään pitkään aikaan. On kuitenkin
muistettava, että nuorisomme on erittäin suurelta osin hyvin myönteisesti
elämään ja kouluun suhtautuvia sekä kaveripiirissään ja harrastuksissaan aktiivisesti
toimivia. Olen aivan varma, että nämä tapahtumat ovat lisänneet
nuorisossa yhteisöllisyyttä ja toisista välittämistä, vaikka koulu-uhkailuja on
viimeisen ampumamurhenäytelmän jälkeen ollut yli 200. Tämä on surullista
ja kertoo jotakin ajastamme.
Mikä meitä kansana yhdistää? Yleisesti voidaan sanoa, että suomalaiset ovat
aina olleet hyviä, kun tilanne on ollut paha. Sotien aika on tästä varmaan paras
todiste. Mutta onko muita? Väittäisin, että nämä koulutapahtumat ovat
yhdistäneet koko kansaakin. Mutta onko myönteisiä yhdistäviä tekijöitä? Urheilu
joissain tapauksissa, kunhan ei mennä yltiöisänmaallisuuteen ja fanaattisuuteen,
jota katsomoissa ja ”jälkipeleissä” esiintyy. Tai kun kansalaisemme
menestyy kansainvälisissä tehtävissä, kuten Martti Ahtisaari, Elisabeth Rehn
tai Helena Ranta. Myös tieteen maailmasta löytyy esimerkkejä, vaikka ne eivät
juuri ylitä uutiskynnystä.
Arvoisat juhlavieraat! Aivan lopuksi haastan kaikki raumalaiset yhteisöllisyyden
vahvistamistalkoisiin, huomaamaan toisaalta ympärillämme olevaa hyviä
asioita toisaalta yksinäisyyttä, syrjäytymistä, kiusaamista ja siten omalla vähäisellä
panoksellamme edistämään toistemme hyvinvointia. Vuonna 1976
tullista tulleena ja kohta tullin kautta syntymäseudulleni poistuvana voin rehellisesti
sanoa, että olen viihtynyt täällä. Vaikka ajoin olen vienosti sisäänpäin
hymyillyt keskustelua Porista, Vanhasta kaupungista, torista, Lukosta,
satamasta, linnakesaaresta, milloin mistäkin, olen nähnyt niissä vahvan identiteetin,
jonkalaista ei juuri muualta löydy. Pienen, kotoisan kaupungin edut
ovat täällä vahvimmillaan. Nin pal luannikait ihmissi, vai miten se pitäisi sanoa.
Hyvää itsenäisyyspäivän jatkoa!
5