Tutkiva sosiaalityö - Sosiaalityön tutkimuksen seura

More documents

Recommendations

Info

Tu t k i va s o s i a a l i t y ö 2008 teorioiden merkitystä sosiaalityön tutkimuksessa sietäisikin miettiä tarkemmin. Stakesissa ollessani käänsin niin&näin-lehteen Hellerin artikkelin yhteiskuntatieteiden kaksoishermeneutiikasta, jossa hän puhuu hyvin gadamerilaisittain yhteiskuntatieteiden ymmärtämisen perusteista (Heller 1995). Hellerin kirjoittamistyylille on tavallista, että hän merkitsee lähteensä vapaamielisesti, joten vaikutteiden ja oman panoksen erottaminen toisistaan on joskus vaikeaa. Hän näyttää kehittelevän itsenäisesti teorioitaan, mutta hänen varsinainen oma panoksensa taitaa jäädä sittenkin ohueksi. Mikä sitten on Hellerin merkitys? Ei ehkä sellainen, kuin 1980-luvulla luulin. Hellerin antikommunistinen radikaali marxismi näytti aikanaan avaavan suuntaan uudenlaiselle demokraattiselle ja antiautoritaariselle vasemmistolaisuudelle, mutta neuvostojärjestelmien kaaduttua myös Hellerin tuotanto menetti kiinnostavuuttaan. Heller ei selvästikään tule jäämään yhteiskuntatieteiden historiaan kovin suurena nimenä. Ehkä Hellerin tuotanto perustuu liiaksi toisten teorioiden ”kääntämiseen” osaksi omaa systeemiä, tai liian monien teemojen käsittelyyn. Edelleen arvostan hänen radikaalia eetostaan, jossa ei pelätä vastahankaan käymistä. Ferenc Fehér, Hellerin puoliso, kuoli keuhkosyöpään vuonna 1994. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi yhdessä Hellerin kanssa kirjoitettu Biopolitics (Fehér 1994) jossa he mm. puolustivat tupakointia. Sekundaarisesta tupakansavusta on tehty hyvä vihollinen, jossa koko yhteiskunnan huoli ympäristön saastumisesta purkautuu absurdina pahan hajun ja epäsiistien tapojen kammona (mt. 67). Omat tarpeemme ja tapamme eivät ole enää meidän yksityisomaisuuttamme, olemme vastuussa niistä julkiselle katseelle. Tätä Fehér ja Heller eivät hyväksyneet – siitä huolimatta Hellerkin lopetti tupakoinnin. Raimo Tuomela Ilkka Niiniluodon mukaan teorioiden merkitykseen tutkimuksessa voidaan suhtautua kolmenlaisella orientaatiolla: positivistien mielestä tieteen tehtävä rajoittuu havaittavien ilmiöiden ja niiden säännönmukaisuuksien kuvailuun. Instrumentalistit sallivat havaintojen yli meneviä aputermejä, jotka auttavat teorian yksinkertaisessa ja tehokkaassa muotoilussa, mutta väittävät näiden termien olevan sinänsä sisällyksettömiä. Tieteelliset realistit puolestaan pyrkivät puhumaan totuudenmukaisesti havaintojen takana olevista todellisista olioista, joihin teoreettiset termit viittaavat. (Niiniluoto 1995, 7.) Kyse on lopulta tieteen kyvystä tuottaa tietoa, joka eroaa ns. arkitiedosta. Tieteellisen realistin mielestä on mahdollista väittää, että teoria A kuvaa todellisuutta paremmin kuin teoria B. Sellarsia seuraten on myös mahdollista erottaa toisistaan arkikokemuksen ”ilmikuva” ja tieteellisten teorioiden tuottama ”tieteellinen kuva”. Yhteiskuntatieteissä on 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien keskusteltu yhä enemmän nk. kriittisestä realismista, jonka keskeisenä kehittäjänä pidetään Roy Bhaskaria. Bhaskarin kaksi teosta: The Possibility of Naturalism (Bhaskar 2000) ja The Realist Theory of Science (Bhaskar 1997) loivat perusteet tälle teorioiden merkitystä korostavalle lähestymistavalle. Bhaskarilainen kriittinen realismi korostaa todellisuuden 40
Ta l e n t i a-l e h t i / So s i a a l i t y ö n t u t k i m u k s e n s e u r a olevan olemassa, mutta siitä saatavan tiedon olevan kontekstisidonnaista, eli kyse on ontologisesta realismista mutta episteemisestä relativismista. Kriittisen realismin perustana on kaksi hivenen erillistä kehityslinjaa. Toisaalta Rom Harrén ja Roy Bhaskarin (2000; 1997) kehittämä yhteiskuntatieteellinen teoria, ja toisaalta realistisen tieteenfilosofian yleiset kehittelyt. Bhaskarin edustama kriittinen (tieteellinen) realismi on siis vain yksi mahdollinen realismin tyyppi monien joukossa. Itselleni Bhaskar oli aikanaan tärkeä hahmo, mutta myöhemmin minun on ollut aina vain hankalampi hyväksyä hänen väittämiään. Syy on filosofisen amatöörin: tuntuu, että hänen filosofisessa tyylissään on jotakin vikaa, jotakin sellaista, mistä en oikein pidä. Tämä on tietysti aivan naurettava argumentti. Hilary Putnamista tuli itselleni paljon Bhaskaria tärkeämpi vaikutteiden antaja. Harvardin yliopiston filosofian professori oli aikaisemmin kannattanut tieteellistä realismia, mutta alkoi 1970-luvun jälkipuoliskolla epäillä realismin ohjelmaa. Hän päätyi lopulta kantaan, jota ei ehkä enää tule kutsua realismiksi lainkaan. Putnam kehitti ensiksi sisäiseksi realismiksi kutsumansa filosofisen suuntauksen, mutta on myöhemmin luopunut realismin käsitteestä kokonaan. Raino Malnes (1999) kutsuu Putnamin filosofiaa vakavasti otettavaksi antirealismiksi. Omasta mielestäni Putnam ja eräät pragmatistit (mm. Peirce) ovat kyllä realisteja, mutta eivät metafyysisiä realisteja. Siten he muistuttavat seuraavaa itselleni tärkeää teoreetikkoa, helsinkiläistä Raimo Tuomelaa. Tuomela on kansainvälisesti erittäin tunnettu tutkija, joka ei esiinny aikakauslehtien kolumnistina ja yleisviisaana. Sen sijaan hän kirjoittelee erittäin kiinnostavia kirjoja vaikeista asioista. Raimo Tuomela nimesi oman realisminsa sisäiseksi kausaaliseksi realismiksi. Hänen mukaansa sekä empirismi, idealismi että metafyysinen tieteellinen realismi ovat väärässä. Sen sijaan sisäinen tai kausaalinen tieteellinen realismi on oikeassa. (Tuomela 1983, 7.) Metafyysinen ja ”sisäinen” tieteellinen realismi eroavat toisistaan sillä tavoin, että metafyysinen realismi olettaa filosofian voivan tarjota erityistieteille transsendentaaleja perusteita tai kiintopistettä, josta maailmaa voitaisiin selittää. Tällaista kiintopistettä tai kivijalkaa ei Tuomelan mukaan voi olla olemassa, vaan sellaisen olettaminen on myyttiin turvautumista. Tuomelan teos on erittäin syvällinen analyysi tietämisen ehdoista. Se on tehnyt minuun todella pitkäaikaisen vaikutuksen, ja olen monasti palannut uudelleen siinä esitettyihin teeseihin. Tuomela on 1980-luvun puolivälin jälkeen siirtynyt tarkastelemaan realismin sijasta toisen tyyppisiä ongelmia. Häntä kiinnostaa sosiaalisen toiminnan perusteet: mistä kollektiivisessa sosiaalisessa toiminnassa oikeastaan on kysymys (Tuomela & Balzer 1999). Uusimmassa teoksessaan hän pyrkii luomaan sosiaalisen elämän selittävää kokonaisteoriaa. Tuomelan tunteminen on minusta välttämätöntä kaikille sosiaalityön tutkijoille. Vaikka hänen teoriansa ovat hivenen hankalasti avautuvia, uskon niiden tärkeyteen. Tekisikö Tuomela sosiaalityön perustutkimusta? 41
Page 1 and 2: Ta l e n t i a-l e h t i / So s i a
Page 39: Ta l e n t i a-l e h t i / So s i a

Tutkiva sosiaalityö - Sosiaalityön tutkimuksen seura

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?