Lataa julkaisu PDF-muodossa - Flash-julkaisut | Flash-publikationer

Arto Haveri, Jari Stenvall & Kaija Majoinen (toim.) 

Kunnallisen itsehallinnon 

peruskivet 

Acta nro 224

7 

Johdanto 

Arto Haveri, Jari Stenvall & Kaija Majoinen (toim.) (2011): Kunnallisen itsehallinnon 

peruskivet. Acta nro 224. Suomen Kuntaliitto ja Kunnallistieteen yhdistys. 

Helsinki. 

Miksi kunnallinen itsehallinto on tärkeä asia juuri nyt? 

Kuntien itsehallinnon normatiivisen perustan ja todellisuuden välillä on 2010-luvun 

Suomessa entistä suurempi jännite. Perustuslain 121 §:n mukaan Suomi jakaantuu 

kuntiin, joiden hallinnon tulee perustua kunnan asukkaiden itsehallintoon. Mitä 

meillä on jäljellä kunnallisesta itsehallinnosta ja mitä se itse asiassa on? Mitä vahva 

itsehallinto voisi merkitä suomalaiselle yhteiskunnalle, kansalaisille ja yhteisöille ja 

mihin suuntaan sitä tulisi kehittää? 

Itsehallintoa voidaan lähestyä monista eri näkökulmista. Talousasiantuntija korostaa 

mielellään talouden näkökulmaa ja käytettävissä olevien resurssien määrää. Itsehallinto 

on sitä suurempi, mitä enemmän on rahaa käytettävissä. Oikeusoppineet taas 

liittävät itsehallinnon mielellään kuntien asemaan oikeusjärjestyksessä sekä säädösten 

kunnille jättämään oikeudelliseen liikkumavaraan. Itsehallinto on riippumattomuutta 

toimintaa yksityiskohtaisesti ohjaavista säädöksistä. Politiikan tutkija puolestaan näkee 

poliittisten instituutioiden häiriövapaan ja tehokkaan toiminnan oleellisena itsehallinnon 

toteutumisessa ottaen huomioon, että kunnan itsehallinnossa on kysymys nimenomaan 

asukkaiden itsehallinnosta. Kunnallispolitiikan tutkimuksen viitekehyksessä 

korostuu itsehallinto myös kunnassa itsessään olevana ominaisuutena. Kun johtajuus 

toimii ja kuntalaiset voivat vaikuttaa merkittävästi omaan paikallisyhteisönsä tulevaisuuteen, 

on itsehallinto vahvaa. Lisäksi itsehallintoa voidaan pitää arvona, historiallisen 

kehityksen myötä muotoutuneena hallintotapana tai jopa filosofiana. 

Eri näkökulmat ovat kytköksissä toisiinsa ja niiden yhdistäminen mahdollistaa 

itsehallinnon monipuolisen tarkastelun. Paljostakaan rahasta ei ole juuri apua itsehallinnolle, 

jos joku muu säätää yksityiskohtaisesti rahojen käytöstä. Vastaavasti vapautta 

tehdä asioita oman mielen mukaan (ilman oikeudellista sääntelyä) rajoittavat taloudelliset 

ja muut resurssit. Kuntien itsehallinnon voisikin väljästi määrittää kuntalaisten 

kyvyksi toteuttaa paikallisia valintoja. Vahvimmillaan tämä edellyttää sekä toimivia 

poliittisia instituutioita, taloudellisia resursseja että vapautta sääntelyltä. 

Ilman itsehallintoa kunnallishallinnon idea toteutuu huonosti. Kunnallisen itsehallinnon 

perusarvoja ovat vapaus, osallistuminen ja tehokkuus. Kuntien olemassaoloa 

ja merkitystä yhteiskunnassa voidaan perustella demokratian, tehokkuuden ja paikallistalouden 

vahvistumisen lähtökohdista (tarkemmin Haveri − Majoinen − Jäntti 2009). 

Kunnallishallinto vaikuttaa parhaimmillaan myönteisesti sekä palvelujen tehokkaaseen 

järjestämiseen että ihmisten osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Tätä edesauttavat toimintojen 

paikallinen koordinointi ja synergia, paikallisen tiedon ja erityispiirteiden 

ottaminen huomioon, erilaisten toimintatapojen mahdollistamat innovaatiot sekä 

yhteisöllisyydestä kumpuava halu toimia oman lähiympäristön hyväksi. Nämä tehok- 

KUNNALLISEN ITSEHALLINNON PERUSKIVET

8 

kuutta ja demokratiaa edistävät kuntahallintoon kuuluvat piirteet eivät kuitenkaan 

voi toteutua tehokkaasti ilman itsehallinnollisia kuntia. Ilman toimivaa itsehallintoa 

kaikki kunnat olisivat pian samanlaisia, erilaisia toimintatapoja ei kokeiltaisi, ei olisi 

edelläkävijöitä eikä perässähiihtäjiä. Ilman toimivaa itsehallintoa kansalaisten osallistumiselle 

kunnallispolitiikkaan ei olisi paljonkaan kannusteita. 

Kunnallinen itsehallinto on kriisissä. Kuntien autonomiaa pyrittiin lisäämään 

1990-luvun uudistuksissa vapaakuntakokeilun hengessä. Jonkin aikaa suunta näyttikin 

hyvältä, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen kuntien reaalinen itsehallinto on 

jatkuvasti vähentynyt toimintojen ylikuorman, lisääntyvän sääntelyn ja ylhäältä-alas 

ohjattujen hallinnonuudistusten myötä. Monessa kunnassa ajatellaan edelleen, että 

kuntien valta on suoraan verrannollinen budjetin kokoon. On kuitenkin käynyt 

yhä selvemmäksi, että tehtävien hajauttaminen valtiolta kunnille ja uudet tehtävät 

ovat pikemminkin vähentäneet kuntien itsehallintoa kuin lisänneet sitä. Kuntien 

toiminnan pitäisi nousta paikallisesta näkökulmasta ja vastata paikallisiin tarpeisiin. 

Samaan aikaan niiden olisi täytettävä jatkuvasti laajenevat valtakunnalliset standardit 

ja menettelytavat esimerkiksi koulutuksessa ja terveydenhuollossa. Voi olla jopa niin, 

että osa kuntien johtavista viranhaltijoista tai luottamushenkilöistä on kyynistyneinä 

luovuttanut kunnallisen itsehallinnon puolustamisen. 

Kunnat ovat uudistumassa ja käynnissä oleva muutos edellyttää myös itsehallinnon 

renessanssia. Kunnissa on käynnissä eräänlainen etsintäprosessi, jossa kiristyviin 

paineisiin pyritään vastaamaan monin uusin tavoin, esimerkiksi arvioimalla toimintoja 

uudelleen, ottamalla käyttöön tilaaja-tuottajamalleja ja hyödyntämällä muita markkinaperusteisia 

ratkaisuja sekä panostamalla strategiseen johtamiseen. Kuntien oman 

uudistumisen ja valtion ohjauksen yhteisvaikutuksena on syntymässä uudenlainen kunnallishallinto, 

jossa myös itsehallinnon eri näkökulmia on syytä pohtia uudelleen. 

Teoksen tarkoitus 

Idea kunnallista itsehallintoa käsittelevästä kirjasta syntyi Kunnallistieteen päivien yhteydessä 

Jyväskylässä vuonna 2009. Lähtökohtana oli keskustelu kunnallisen itsehallinnon 

tilasta 2010-luvun Suomessa. Monet epäilivät itsehallinnon perusidean kadonneen 

erilaisten uudistusten paineessa samalla kun valtio jatkuvasti lisäsi kuntien velvoitteita. 

Itsehallinnon tärkeydestä ja etenkin sen lisäämisen tarpeesta oltiin tuolloinkin montaa 

mieltä. Harva on kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, etteikö kysymyksessä olisi asia, joka 

vaatisi tutkimuksellista huomiota ja laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. 

Me kirjan toimittajat näemme, että Suomessa on välttämätöntä keskustella itsehallinnon 

sisällöistä, merkityksistä ja kehittämisestä. Haluamme herättää keskustelua 

esimerkiksi siitä, haluavatko poliittiset päättäjät ylläpitää itsehallintoa keskeisenä yhteiskunnan 

instituutiona ja julkisen hallinnon osana. Mielestämme on tärkeää pohtia 

myös sitä, mitä itsehallinnon kuihduttaminen tarkoittaa. Nykyinen välitila, jossa 

kunnallinen itsehallinto on periaatteessa olemassa, mutta käytännössä ei välttämättä, 

on monella tavoin ongelmallinen. Tilanne näkyy muun muassa kuntien toimintaedellytysten 

heikentymisenä sekä siinä, miten valtio suhtautuu kuntiin. 

Tässä kirjassa käsitellään itsehallintoa monipuolisesti talouden, politiikan ja oikeuden 

näkökulmista. Tarkastelemme sitä, mitä mahdollisuuksia kunnallinen itsehallinto 

ACTA

avaa nykyisessä murroksessa ja millainen merkitys sillä voisi olla siinä kamppailussa, jota 

suomalainen yhteiskunta käy selviytyäkseen tulevaisuuden haasteista. Esille nousevat 

myös monet kunnalliseen itsehallintoon liittyvät jännitteet ja uhat. Kokonaisuutena 

kirjoitukset avaavat kysymystä siitä, mistä tekijöistä koostuvat kunnallisen itsehallinnon 

uudet peruskivet. 

Teos sisältää sekä tieteellisiä artikkeleita että havainnollistavia puheenvuoroja. 

Artikkeleissa hyödynnetään niin tutkimuksia, kirjallisuutta kuin muitakin aineistoja. 

Puheenvuorot edustavat asiantuntijoiden näkemyksellisiä kannanottoja kunnalliseen 

itsehallintoon liittyvistä eri tekijöistä. Näin artikkelit ja puheenvuorot täydentävät 

toisiaan. 

Sisällöllisesti kunnalliseen itsehallintoon liittyvät tekijät ovat moninaisia. Aluksi 

tarkastellaan kunnallisen itsehallinnon ideaa ja siihen kytkeytyvää teoriaa. Seuraavaksi 

huomio kiinnitetään itsehallinnon paikkaan ja paikattomuuteen. Tilannetta avataan 

kunta-valtio-suhteen kehityksen, eurooppalaisen viitekehyksen sekä toimintaympäristön 

muutosten kautta. Kolmannessa luvussa keskitytään demokratiaan ja kansalaisosallistumiseen 

itsehallinnon peruskivinä. Neljäs luku käsittelee hallintoa, taloutta 

ja johtamista. Viidennessä luvussa painottuvat kuntien perustehtävän muutos sekä 

keskeiset tehtäväalueet ja niihin kohdistuvat muutokset itsehallinnon näkökulmasta. 

Kunnallisen itsehallinnon idea ja teoria 

Kunnallisen itsehallinnon idea ja teoria on löydettävä uudelleen. Risto Harisalo kiteyttää 

asian osuvasti: kehittäminen ilman itsehallintoa on vain kuntien kehittämistä. 

Ilman itsehallinnon ideaa ja teoriaa kunnat ovat vain valtion jatke, jotka toteuttavat 

hierarkiassa ylemmillä tasoilla päätettyjä asioita, tuottavat palveluja ja suorittavat muita 

hallinnollisia tehtäviä. Keskeisiä elementtejä, joiden varaan kunnallisen itsehallinnon 

tulisi perustua, ovat yhteisöllisyys, paikallisuus, kansalaisyhteiskunta sekä sopeutuminen 

muuttuviin ja monimutkaisiin olosuhdetekijöihin. Näitä kysymyksiä on kuitenkin 

jatkuvasti tarkistettava ja päivitettävä toimintaympäristön muutosten takia. Niiden 

ottaminen huomioon tulisi myös olla lähtökohtana siinä, miten kuntia kehitetään. 

Risto Harisalo lähestyy artikkelissaan kunnallista itsehallintoa tocquevillelaisesta, 

yhteisöä korostavasta näkökulmasta. Sen mukaan kunnista tekee itsehallinnollisia 

yhteisöjä kaksi ominaisuutta; itsenäisyys ja valta, joiden varassa kansanvalta ja yhteiskunta 

voivat kehittyä ainakin jossain määrin omalakisesti. Ilman itsenäisyyttä ja valtaa 

kunnallinen itsehallinto ei voi toimia eikä kuntalaisille kehity riittävää sidettä kuntiin. 

Tocquevillelaisesta näkökulmasta kunnallinen itsehallinto on myös dynaamisen yhteiskunnan 

perusta. Sitä tulisi tarkastella ihmisten elämään ja yhteiskunnan kehitykseen 

olennaisesti vaikuttavana kulttuurillisena tekijänä. Koska kunnallinen itsehallinto on 

yhteiskunnan peruskivi, on tärkeätä yrittää ymmärtää, kuinka se muokkaa ja muovaa 

valtiota, taloudellisia suhteita ja ihmisten sosiaalista elämää. 

Arto Haveri ja Jenni Airaksinen tarkastelevat kunnallista itsehallintoa paikallisen 

itsehallinnon käsitteen kautta. Lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan nimenomaan 

paikallisuus ja siihen kytkeytyvät merkitykset ovat olennaisia itsehallintoyhteisöjen 

toiminnan kannalta. Perustava argumentti paikallisen itsehallinnon puolesta lähtee 

havainnosta, jonka mukaan on olemassa poliittisten määrittelyjen ja intressiristiriito- 

9 


10 

jen kohteena olevia asioita, jotka eivät ole globaaleja, kansallisia tai välttämättä edes 

kunnallisia, vaan ihmisten jokapäiväiseen elämään ja välittömään elinympäristöön 

liittyviä. Kuntien itsehallinnon oikeutuksen kannalta on olennaista, kykenevätkö 

asukkaat kunnan kautta toteuttamaan omia paikallisia valintojaan ja toimiiko kunta 

tehokkaasti välineenä, jonka avulla asukkaat voivat kehittää oman elämänsä edellytyksiä; 

palveluja, ympäristöä ja elinkeinoja. Artikkelin lopuksi esitellään visio paikalliseen 

itsehallintoon vahvasti ankkuroituvasta Suomesta, jossa asukkaiden paikalliseen 

itsehallintoon perustuva hallinta nähdään olennaiseksi osaksi kansallista hyvinvointia, 

innovaatiopolitiikkaa ja uudistumista. 

Sakari Möttönen rakentaa kuntien itsehallintoon liittyvää teoriaa kontingenssiajatteluun 

pohjautuen. Artikkelin keskeisenä viestinä on se, että mitä monimutkaisemmaksi 

yhteiskunta muuttuu ja kehittyy, sitä hajautuneemmaksi julkisen sektorin toiminta 

ja rakenteet tulisi tehdä. Usein valtion toimenpiteiden takia kuntien toimintavapaus 

on liian vähäinen. Kunnilla ei aina ole sellaisia toimintavaltuuksia ja -edellytyksiä, 

joilla se omilla toimillaan pystyy vastaamaan toimintaympäristön muutokseen. Paras 

strateginen lähestymistapa kuntarakenteen uudistamiseen perustuu valtion ja kuntien 

yhteistyöhön. 

Pasi-Heikki Rannisto pohtii historiallisesta perspektiivistä, kenelle kunta lopultakin 

on kuulunut. Hänen mukaansa keskustelua itsehallinnosta käydään pääsääntöisesti 

jäsentymättömin käsittein ja argumentein. Tarkasteltaessa itsehallintoa on ensin määriteltävä, 

mistä ja kenen itsehallinnosta on kyse sekä mitkä osapuolet ovat itsehallintoa 

määrittämässä. Kehitys on edennyt kunnallisen itsehallinnon osalta muodostamisvaiheesta 

yhteiskunta-ajatteluun, minkä jälkeen itsehallinnon ideaa on määrittänyt 

tehokkuuden ja vallan tavoittelu. Hyvinvointivaltiossa itsehallintoon vaikutti vahva 

valtion ohjaus kuntiin. Tämän jälkeen on palattu tehokkuuden korostamiseen kuntien 

toiminnassa, mikä myös on johtanut kunnallisen itsehallinnon idean epäselvyyteen. 

Kuntalaisen ja demokratian näkökulmat ovat sisältyneet eri vaiheissa kunnallisen 

itsehallinnon määrittämiseen ja erityisesti 2000-luvulta alkaen sille tulisi antaa entistä 

suurempi painoarvo. 

Torsti Kirvelän artikkeli tarkastelee kunnallisen itsehallinnon tulevaisuutta 

skenaariolähtöisesti. Skenaarioajattelun perusideana on luoda useita vaihtoehtoisia 

suuntauksia, joiden perusteella on mahdollista hahmottaa tulevaisuuden kunnallista 

itsehallintoa, sen olennaisia piirteitä sekä niitä vaikutuksia ja haasteita, joita tulevaisuus 

kunnalliselle itsehallinnolle asettaa. 

Ensimmäisen luvun lopussa Ari Kolehmainen esittelee Suomen Kuntaliiton Uusi 

Kunta 2017 -ohjelmaa ja pohtii, miten uudistaa kunnallista itsehallintoa vastaamaan 

2020-luvun haasteisiin. Kirjoituksessa korostetaan sellaisen kunnallishallintoa koskevan 

muutoksen välttämättömyyttä, joka ottaa huomioon kuntien tehtävien ja haasteiden 

kokonaisuuden sekä kuntien erilaistuneet tilanteet, tarpeet ja edellytykset. 

Kunnallisen itsehallinnon paikka ja paikattomuus 

Kirjan toisessa pääluvussa tarkastellaan kunnallisen itsehallinnon tilaa, paikkaa ja 

paikattomuutta. Tällöin nousee esille kuva kunnallisesta itsehallinnosta murroksessa 

vasten eurooppalaista kuntien itsehallintokehitystä. Keskeisiä toimintaympäristöön 

ACTA

liittyviä muutosvoimia ovat kunta-valtio-suhde, tieto- ja viestintäteknologian kehitys, 

elinvoimaisuuden vaatimus ja asiakaslähtöisyys. 

Inga Nyholmin artikkelissa tarkastellaan kunta-valtio-suhdetta kunnan ja valtion 

välisen ohjaussuhteen ja sen ajassa tapahtuneen muutoksen kehyksessä. Historiallinen 

ymmärrys ja analyysi kunta-valtio-suhteesta ovat tarpeellisia, jotta voidaan ymmärtää 

sen nykyinen luonne. Nyholmin mukaan kunta-valtio-suhteessa alkoi 2000-luvulla 

näkyä ajattelutapaa, jonka mukaan kunnat voitaisiin nähdä valtion kumppaneina. 

Ohjausjärjestelmissä tämä lähestymistapa painottaa verkostomaista lähestymistapaa. 

Tulevaisuutta Nyholm hahmottelee niin, että painopiste tulisi siirtää yhä vahvempaan 

kumppanuuteen, mikä voisi myös tuoda kunta-valtio-suhteeseen uusia ulottuvuuksia 

ja tehdä vaikuttamisesta legitiimimpää. 

Aimo Ryynänen käsittelee artikkelissaan eurooppalaisten toimijoiden, Euroopan 

neuvoston ja Euroopan unionin, lainsäädännön ja periaatteiden vaikutuksia kunnalliseen 

itsehallintoon ja kuntien toimintaan. Hän tuo kriittisesti esille Euroopan 

neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjan ja kansallisen lainsäädännön välisiä 

suhteita. Euroopan unionin valkoisella kirjalla, kansalaisläheisyyden periaatteella ja 

palveludirektiivillä on vaikutusta kunnallisen itsehallinnon muotoutumiseen. Ryynäsen 

mukaan kunnallinen itsehallinto muodostaa perustan eurooppalaiselle demokratialle. 

Kunnallinen itsehallinto on eurooppalaisen oikeusvaltion ja demokratian välttämätön 

edellytys. 

Kari Prättälä tarkastelee, millaisia lainsäädäntö- ja muita valtion toimenpiteitä 

tarvitaan kuntien itsehallinnon perustan säilyttämiseen ja parantamiseen. Aihetta tarkastellaan 

muun muassa kansalaisten perusoikeuksien sääntelyn ja sen väljentämisen, 

kunta- ja palvelurakenteiden sekä kuntademokratian ja -talouden näkökulmasta. Tarkastelun 

tarpeellisuutta korostaa se, että keväällä 2011 aloittavan maan uuden hallituksen 

ohjelmaan on nousemassa monia kuntien itsehallinnon kannalta tärkeitä asioita. 

Ari-Veikko Anttiroiko pohtii sitä, miten ICT-teknologia heijastuu kunnallisen 

itsehallinnon muutokseen. Vaikka teknologisella kehityksellä on sekä puitteistavia että 

mahdollistavia vaikutuksia sosiaaliseen elämään kunnallishallinto mukaan lukien, se ei 

mitenkään suoraan määritä itsehallinnon laajuutta ja muotoja. Pikemminkin se näyttäytyy 

välineellisenä itsehallintokäsityksiin ja -käytänteisiin vaikuttavana prosessina. 

Stefan Sjöblom tarkastelee kuntien itsehallintoa kaksikielisten kuntien näkökulmasta 

suhteutettuna koko kuntakenttään. Hän kysyy, mitkä ovat keskeisimmät 

elinvoimaisen kunnan tuntomerkit kielellisestä näkökulmasta. Tällöin korostuvat 

paikallisuus ja yhteisöllisyys ja nämä seikat nostavat tulevaisuuden kannalta keskeiseksi 

asioiksi lähidemokratiaan ja kunnanosahallintoon perustuvat ratkaisut. 

Toiseen lukuun sisältyy kaksi käytännön puheenvuoroa. Kristiina Wikberg visioi 

suomenruotsalaisten kuntien tulevaisuutta vuonna 2030 neljän skenaarion avulla. 

Lähtökohtana tarkastelulle on se, että ruotsinkieliset ovat viime aikoina kokeneet 

elinympäristönsä muuttuneen, joten kulttuurin ja kielen ylläpitämiseksi on löydettävä 

uusia keinoja. Visiossa painottuvat uudistuminen, kulttuuri, identiteetti, edelläkävijyys 

ja monikulttuurisuus. Jussi-Pekka Alanen tarkastelee itsehallintoa metropolialueen 

näkökulmasta. Kirjoituksessaan hän piirtää kuvan metropolimallista, joka kattaa koko 

Helsingin metropolialueen ja omaa selkeän sisällön ja päätöksentekojärjestelmän. Hal- 

11 


12 

linnan rakennuspuiksi tarvitaan myös lakia metropolihallinnosta ja suorilla vaaleilla 

valittua valtuustoa metropolin päätöksentekoelimeksi. 

Kansalaisdemokratia itsehallinnon peruskivenä 

Demokratia ja kuntalaisten osallistuminen ovat kunnallisen itsehallinnon keskeisiä 

peruskiviä. Yhtä lailla kuin kuntien ja valtion suhdetta, kunnallista itsehallintoa on 

syytä tarkastella nimenomaan kuntalaisten itsehallintona, mahdollisuutena toteuttaa 

paikallisia valintoja. Ilman kuntalaisten aktiivisuutta, hyväksyntää tai demokratiaa 

itsehallinnolla ei siis ole perusteita. Samalla on kuitenkin tunnustettava, että myös 

kansalaisdemokratiaan kohdistuu voimakkaita muutospaineita. 

Vuokko Niiranen kysyy artikkelissaan, onko itsehallinnossa näkyvissä viitteitä siitä, 

että kivijalka saattaa painua vinoon, rapautua tai jopa sortua? Kuntalaiset saattavat 

tunnistaa kunnallisen itsehallinnon riskit, mikä näkyy esimerkiksi äänestysprosenttien 

laskuna ja kuntalaisten kiinnostumattomuutena. Päädytäänkö Suomessa huomaamatta 

tilanteeseen, jossa demokratian perusta heikkenee nimenomaan kuntalaisen 

näkökulmasta ja sitä heikennetään joko tietoisilla ratkaisuilla tai se heikentyy tahtomattaan, 

ajelehtimalla? Niirasen mukaan kunnallista itsehallintoa voidaan tarkastella 

kohdennetusti kuntalaisten itsehallintona ja kuntalaisen osallisuuden ylläpitämisen 

näkökulmasta. Kuntalaisten osallistumiselle annetaan erilainen sija riippuen siitä, 

minkä osallistumisteorian näkökulmasta sitä tarkastellaan. 

Marianne Pekola-Sjöblom tarkastelee artikkelissaan kuntalaisuuden eri ulottuvuuksia, 

jotka näkyvät muun muassa suhtautumisena kunnallisiin palveluihin, luottamuksena 

kunnalliseen päätöksentekoon, äänestämisenä kuntavaaleissa sekä osallistumisena 

kunnallisiin luottamustehtäviin ja suoran demokratian muotoihin, kuten kunnallisten 

palvelujen suunnitteluun. Artikkelin loppuosassa pohditaan kuntalaisten kuntamielipiteiden 

ja niiden kautta piirtyvän kuntalaisuuden merkitystä kunnan toimintaan 

ja mahdollisiin kuntarakenteen muutoksiin. Pekola-Sjöblom korostaa kunnallista 

demokratiaa osana kunnan elinvoimaisuutta ja peräänkuuluttaa kuntien toimia kuntalaislähtöisyyden 

vahvistamiseksi. 

On tärkeätä kiinnittää huomiota myös kansalaisdemokratiaa muuttaviin käytäntöihin. 

Tätä näkökulmaa tarkastelee Anna-Katriina Salmikangas. Hän analysoi 

aidon itsehallinnon mahdollisuuksia yhden kansalaisyhteiskunnan toimijan, kyläyhdistyksen 

näkökulmasta. Tätä kautta rakentuvat paikallinen koordinointi ja synergia 

kunnallishallinnon ja kolmannen sektorin kesken samalla, kun esille nousee haasteita 

osallisuuden toteutumiselle. 

José Valanta pohtii kriittisesti kuntien nykyisen itsehallinnon mahdollisuuksia 

varsinkin pienemmissä kunnissa todeten, että ne ovat käytännössä katsoen täysin 

riippuvaisia sekä toisistaan että verkostomaisista palvelutuotanto-organisoinneista. 

Koska kuntaidentiteetti korostuu kuntaliitoksissa, Valanta kysyy, olisiko jo kertaalleen 

hylätty aluekuntamalli otettava vakavasti uuteen pohdintaan ja käytävä rakentamaan 

maahamme kokonaan uudenlaista itsehallintokäsitettä. 

”Viedäänkö meitä kuntalaisia kuin kuoriämpäriä?” kysyy Jaakko Pitkänen kirjoituksessaan, 

joka käsittelee kansalaisen kokemuksia kunnan toiminnassa sekä seudullisessa 

ja maakunnallisessa yhteistyössä. Pitkänen korostaa erityisesti pienyhteisöjen 

ACTA

verkostoitumisen ja aktiivisen yhteistyön merkitystä kunnallisten päättäjien kanssa 

tienä toimivaan kansalaisvaikuttamiseen. 

Talous, johtaminen ja hallinto itsehallinnon peruskivinä 

Keskeinen osa itsehallinnon toimivuudesta riippuu kuntien hallinnosta. Tärkeää olisi, 

että hallintoa tarkasteltaisiin paitsi tehokkuuden ja demokratian näkökulmista, myös 

itsehallinnon ideaan perustuen. Hallinnolliset ja johtamisen käytännöt voivat osaltaan 

vahvistaa tai heikentää itsehallinnon toimintamahdollisuuksia. Artikkeleissa analysoidaan 

erityisesti johtamisen, talouden ja tietohallinnon kysymyksiä. 

Jari Stenvall ja Maarit Sihvonen analysoivat kuntien johtamista, paitsi yleisesti, 

myös siitä näkökulmasta, miten kuntiin kohdistuvat reformit ovat asettaneet muutospaineita. 

He näkevät ongelmallisena sen, että kuntien johtamista on kehitetty vain 

ammatillisena johtamisena, ei kunnallisesta itsehallinnon ideaan perustuvana toimintana. 

Johtamisen käytäntöä ja teoriaa voitaisiin kehittää ammatillisen lähestymistavan 

ohella painottaen kansalaisyhteiskuntaa, kuntia kulttuurisena ilmiönä, elinvoimaisuutta 

paikallisissa ja monimutkaisessa toimintaympäristössä sekä toimintaa verkottuneissa 

ja teknologiavaikutteisissa olosuhteissa. Nämä lähtökohdat voisivat luoda jäsennettyjä 

tavoitteita johtamisen sisältöalueille kuten resurssijohtamiseen, strategiseen johtamiseen, 

verkostojohtamiseen ja muutosjohtamiseen. 

Pentti Meklin ja Jarmo Vakkuri asettavat tavoitteen jäsentää kunnallista itsehallintoa 

talouden näkökulmasta. Artikkelissa tarkastellaan itsehallintoa kunnan kykynä selviytyä 

tehtävistään. Tässä viitekehyksessä itsehallinto tarkoittaa kunnan mahdollisuutta 

päättää taloudestaan, toisin sanoen tuloista ja menoista sekä varoista ja veloista, mutta 

myös vastuuta tehtyjen päätöksien seurauksista. Mahdollisuuden kääntöpuolena on 

näihin liittyvä vastuu. Kunnan talouden tasapaino on itse asiassa tärkeä näkökulma 

kunnan itsehallinnon tarkastelussa. Tasapaino tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kunnan 

tulojen ja menojen on oltava pitkällä aikavälillä hallittavissa olevassa tasapainossa. 

Meklinin ja Vakkurin toteavat, että ”kun kunnan tulorahoitus loppuu, itsehallintokin 

taloudellisessa merkityksessä loppuu”. 

Antti Syväjärven ja Harri Ihalaisen mukaan nykyisessä uudistusten ja muutosten 

määrittämässä tilanteessa, jota myös enenevässä määrin voidaan kuvata tiedon 

yhteiskunnaksi, on perusteltua tarkastella kuntien tietohallintoa osana kunnallista 

itsehallintoa. Tietohallinnollisten ratkaisujen kautta kuntien on kyettävä vastaamaan 

jatkuvasti paitsi paikallisiin niin myös alueellisiin ja valtakunnallisiin julkisen tietohallinnon 

menettelytapoihin. Syväjärvi ja Ihalainen painottavat, että tietohallinto haastaa 

kunnallisen itsehallinnon. Miten toimijat kykenevät tekemään paikallisia valintoja 

jotka kohdistuvat niin kunnan kuin kuntalaisten hyväksi? Tietämätön tai kykenemätön 

tietohallinto on aito uhka ja haaste kuntien itsehallinnolle, kun taas parhaimmillaan 

tietohallinto paikallisena tai paikattomanakin valintana tukee itsehallintoa. 

Päivi Laajala ja Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma luovat kuvan neuvottelu- ja ohjausmenettelystä 

kunta-valtio-suhteessa; sen nykytilanteesta, käytännöistä ja kehittämistarpeista. 

Kirjoittajien mukaan järjestelmän kehittäminen edellyttäisi yhtäältä 

organisaatiouudistuksia, jotka vahvistaisivat ministeriöiden välistä horisontaalista 

koordinaatiota, ja toisaalta valtiontaloutta vastaavaa kuntatalouden kehysmenettelyä, 

13 


14 

joka sitoisi myös ministeriöt tiiviimmin käytettävissä oleviin resursseihin. Kehittämisen 

esteenä on se, että osapuolen kesken ei vallitse täysin yksiselitteistä näkemystä eri 

osapuolten roolista, tehtävistä ja asemasta neuvottelujärjestelmässä. 

Jarmo Asikainen korostaa strategian sekä siihen liittyvän päätöksenteko- ja toimeenpanokyvyn 

merkitystä kunnallisen itsehallinnon kannalta. Kuntien menestyminen 

on entistä enemmän riippuvainen paikallisesta toimintaympäristöstä, josta muodostuu 

kunnan strategisen suunnittelun ja johtamisen kannalta olennainen mahdollisuuksien 

kenttä. 

Kunnan tehtävät ja rooli 

Kunnan perustehtävän ydin määritellään kuntalaissa. Perusperiaatteena tätä kirjoitettaessa 

vuonna 2011 on niin kutsuttu yhtenäiskunta-ajattelu ja siihen pohjautuva 

tehtävämäärittely. Yhtenäiskunta-ajatteluun perustuen suomalaisten kuntien tehtävät 

ja perusrakenne ovat samat, olipa kunnan koko suuri tai pieni tai sijainti missä tahansa. 

Kuntien tehtäviä voidaan itsehallinnon näkökulmasta lähestyä monella eri tavalla. 

Itsehallinnon ollessa ´de jure` totta, itsehallinnon toimivuutta voidaan arvioida 

tai arvostella sen perusteella, miten kunnat tehtävistään selviytyvät. Toisaalta kunnat 

pystyvät nykyisin määrittelemään vain osan tehtävistään. 2000-luvulla kuntien tehtäviä 

on edelleen lisätty ja niiden toteuttamista on pyritty normeeraamaan tarkasti. 

Kaija Majoinen analysoi empiiriseen aineistoon perustuen sitä, mitä sisältöjä eri 

toimijat nostavat kunnan perustehtävän ytimeen. Hänen kiinnostuksensa kohdistuu 

erityisesti siihen, mitkä sisällöt painottuvat erilaisissa toimintaympäristöissä toimivissa 

kunnissa. Majoinen korostaa kunnan perustehtävän uudelleenmäärittelyn välttämättömyyttä. 

Kun kuntaorganisaatiot sulautuvat osiksi hybridisiä palveluverkostoja ja 

kehittämiskumppanuuksia, korostuu kehittäminen ja mahdollistava rooli kunnan 

perustehtävässä. Muutoin riskinä on näivettyminen ja negatiiviseen kierteeseen joutuminen. 

Tämän vuoksi muun muassa toimialojen rajapintojen ja tehtävävastuiden 

uudelleenmäärittely on välttämätöntä. 

Anni Jäntti tarkastelee kunnan päätösvallan ja tehtävien vähenemisen vaikutuksia 

kunnalliseen itsehallintoon. Tapaustutkimuksen kohteena on Kainuun hallintokokeilu. 

Jäntti käyttää analyysissään onttouden käsitettä. Kunnan tehtäväkenttä on Kainuun 

hallintokokeilussa kaventunut Suomen oloissa erittäin merkittävästi, mutta vastaavanlaisia 

prosesseja on käynnistynyt myös kunta- ja palvelurakenneuudistuksen myötä. 

Tehtäväkentän kaventuminen ei kuitenkaan välttämättä johda kuntien onttoutumiseen, 

vaan Jäntti osoittaa, että tehtävien vähentymisellä voi olla myönteinen merkitys 

itsehallinnon uudelleen rakentumiseen luomalla uusi paikallinen yhteisö. 

Sini Sallinen lähestyy kunnallista itsehallintoa vapaaehtoisten tehtävien näkökulmasta 

tarkastellen näihin tehtäviin kohdistuneita oikeudellisen liikkumavaran 

muutoksia ja erityisesti EU:n lainsäädännön vaikutuksia. Sallinen korostaa oikeudellisen 

liikkumavaran kaventuneet merkittävästi näissä tehtävissä, mutta myös näiden 

tehtävien merkitystä paikallisten tarpeiden toteuttamisessa ja elinvoimaisen kunnan 

edistämisessä. Kuntalaisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin sisältyy myös taloudellinen 

hyvinvointi. Erityisesti elinvoimaisuuden näkökulma on kunnallisen itsehallinnon 

ACTA

187 

Stefan Sjöblom 

Elinvoimainen kunta kaksikielisyyden 

näkökulmasta 

Johdanto 

Kunnallisen itsehallinnon merkitys kieliryhmien aseman kannalta on historiallisesti 

katsoen ollut suuri. Edellytyksiä käyttää kansalliskieliä ohjaa julkinen sektori, jossa 

viranomaiset huolehtivat kielellisten oikeuksien toteutumisesta. Kielellisen jaotuksen 

perusyksikkö on kunta. Näin ollen kielellisten oikeuksien toteutuminen on ollut vahvasti 

sidoksissa yhtenäiskuntamalliin. Malli on ollut edellytys itsehallinnon perusarvojen 

toteutumiselle myös kielellisestä näkökulmasta. 

1990-luvun jälkeen kuntien reaalinen itsehallinto on kaventunut ja muutospaineet 

ovat jatkuvasti kasvaneet. Kunnallista itsehallintoa koskevat laajemmat muutokset 

– sekä itsehallinnon kaventaminen että sen laajentaminen – heijastuvat kuitenkin 

välittömästi myös kieliryhmien asemaan. Samalla pienetkin muutokset kuntien toimintaympäristössä, 

hallintorakenteissa ja ohjausjärjestelmissä saattavat vaikuttaa laajasti 

kieliryhmien paikallisiin oloihin. Kyse ei ole pelkästään välittömistä vaikutuksista, vaan 

myös uudistuksia seuraavista toimintatavallisista muutoksista kuntaympäristössä sekä 

kunnan organisaatiossa. 

Kuntien – erityisesti kaksikielisten kuntien – väliset erot ovat suuret. Erot eivät 

noudata vakiintuneita kokosidonnaisia, kielellisiä tai alueellisia ulottuvuuksia. Kuntien 

edellytykset vastata muutospaineisiin vaihtelevat hyvin paljon. Täten käynnissä olevan 

uudistuspolitiikan seurauksena syntyvän uuden itsehallinnon vaikutukset kieliryhmien 

asemaan voivat olla äärimmäisen monitahoisia. Siksi on perusteltua kysyä, mitkä ovat 

keskeisimmät elinvoimaisen kunnan tunnusmerkit kielellisestä näkökulmasta. Lähtökohdan 

tarkastelulle muodostaa nykytilanne. Aluksi kiteytetään kaksikielisten kuntien 

erityispiirteet suhteessa koko kuntakenttään. Artikkelin loppuosassa tarkastellaan 

elinvoimaisen kunnan kielellistä ulottuvuutta käynnissä olevien uudistuspyrkimysten 

valossa. 

Kunnallisen itsehallinnon kielelliseen ulottuvuuteen 

vaikuttavat tekijät 

McRae (1997, 363) määrittelee neljä tekijäkokonaisuutta, joilla vertailevasta näkökulmasta 

on ollut keskeinen merkitys kieliryhmien aseman kansalliselle muotoutumiselle: 

historialliset, institutionaaliset, rakenteelliset sekä asenteelliset tekijät. Suomen 

oloissa kaikilla ulottuvuuksilla on historiallisesti tarkasteltuina ollut merkittävä rooli 

kieliristiriitojen sääntelyssä, mutta ne ovat edelleenkin keskeisiä kielellisten oikeuksien 


188 

käytännön toteutumisen kannalta. Hieman sovellettuna McRaen jaottelu on toimiva 

lähtökohta myös kunnallisen itsehallinnon kielellisen merkityksen tarkastelulle. Laajemmassa 

mielessä tekijäkokonaisuudet nimittäin kuvastavat kunnallisessa itsehallinnossa 

tapahtuneita muutoksia ja antavat siten mahdollisuuden arvioida yhtenäiskuntamallin 

sekä vaihtoehtoisten perusmallien mahdollisuuksia kielellisestä näkökulmasta. 

Historialliset ja institutionaaliset tekijät 

Kielipolitiikalla tarkoitetaan valtion suhdetta kieliin ja eri kieliä puhuviin väestöryhmiin. 

Suomen kielipolitiikan keskeisin kysymys on 1800-luvulta lähtien ollut suomen 

ja ruotsin kielten virallinen asema sekä kyseisten kieliryhmien väliset voimasuhteet. 

Historiallisesti katsottuna tätä nimitetään usein kielikysymykseksi (Zetterberg 1987). 

Autonomian aikana ruotsin kieli säilyi hallintokielenä, mutta suomen kielen asema 

vahvistui vähitellen erityisesti 1860-luvulta alkaen itsenäistymiseen asti. Suomen kieli 

otettiin vähitellen käyttöön kaikilla julkisen elämän alueilla. Kun kunnallishallinto 

erotettiin kirkollisesta seurakuntien hallinnosta vuonna 1865, suomea alettiin käyttää 

hallintokielenä suomenkielisillä alueilla. Siirtyminen suomen kieleen sujui maaseudulla 

kaksikielisiä pitäjiä lukuun ottamatta kitkatta, mutta kaupungeista esimerkiksi Helsingissä 

ja Turussa kaksikielisyys omaksuttiin vasta 1900-luvun alussa. 

Vuonna 1866 perustettu kansakoululaitos oli merkittävä erityisesti siinä, että se 

edisti yleissivistystä ja lisäsi kansallista tietoisuutta sekä suomenkielisen että ruotsinkielisen 

väestön keskuudessa. Suomi sai virallisen kielen aseman ja tuli yhdenvertaiseksi 

ruotsin kielen kanssa vuoden 1902 kieliasetuksella eli asetuksella suomen- ja ruotsinkielen 

käyttämisestä Suomenmaan tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa (18/1902). 

Merkittävimmin kielikysymyksen kokonaisvaltaiseen ratkaisemiseen myötävaikutti 

kuitenkin vuoden 1906 eduskuntauudistus. Se avasi tien sille, että eduskunnan vakiinnutettua 

asemansa ylimpänä valtioelimenä Suomi saattoi itse ratkaista myös kielikysymyksensä 

parlamentaarisessa järjestyksessä. Täysvaltaiseksi kulttuurikieleksi suomi 

muotoutui 1910-luvulle tultaessa (Klinge 1996). Nykyinen kahden kansalliskielen malli 

perustuu vuoden 1919 hallitusmuodon 14 pykälään. Se oli luonteeltaan kompromissi, 

jolla torjuttiin pyrkimykset saattaa ruotsin kieli vähemmistöasemaan. Kielipolitiikka 

pysyi kuitenkin pitkää kiistanalaisena. Tilanne vakiintui eräänlaiseksi tasapainotilaksi 

vasta sotien jälkeen (Allardt & Starck, 1981;Kielilakikomitea 2000). 

Nykyisen perustuslain 17 §:n mukaan suomi ja ruotsi ovat Suomen kansalliskielet. 

Jokaisella on oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa 

asias saan omaa kieltään, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä. Lisäksi julkisen 

vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja 

yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan. Kielisäädökset ovat 

siis symmetrisiä. Todellisen kielivähemmistön asema ja oikeudet ovat samoja alueen 

enemmistökielestä riippumatta. Perustuslain lisäksi kielellisistä oikeuksista säädetään 

kielilaissa (403/2003) sekä sektorikohtaisessa lainsäädännössä. Hallintouudistuksissa 

kielellisiä oikeuksia pyritään turvaamaan muun muassa toimeenpanosäädösten avulla. 

Kielilaissa kielelliset oikeudet määräytyvät osittain henkilöperiaatteen ja osittain alueperiaatteen 

perusteella. Hallinnon perusyksikkö on kunta, jotka väestön ilmoittamien 

kielitilastojen perusteella ovat joko ruotsin-, suomen- tai kaksikielisiä. Kunta on kak- 

ACTA

189 

sikielinen, mikäli kielivähemmistön koko on vähintään 3 000 henkeä tai 8 prosenttia 

kunnan väkiluvusta, tai jos valtioneuvosto jonkin kunnan valtuuston esityksestä päättää 

julistaa kunnan kaksikieliseksi. Kunta ei muutu yksikieliseksi ellei vähemmistön osuus 

laske alle kuuteen prosenttiin väestöstä. Kaksikielisissä kunnissa enemmistön kielenä 

voi olla suomi tai ruotsi. Yksikielisissä kunnissa palvelut on tarjottava kunnan kielellä, 

kaksikielisissä kunnissa molemmilla kunnan kielillä. Valtiolla on velvollisuus palvella 

kansalaisiaan molemmilla kansalliskielillä. 

Kunnallisen itsehallinnon ja yhtenäiskuntamallin merkitys on siis kielellisten oikeuksien 

käytännön toteutumisen kannalta ollut suuri. Sen kautta toteutuu niin sanottu 

alueellisen joustavuuden periaate, jonka perustan muodostaa jako yksi- ja kaksikielisiin 

kuntiin (McRae 1997, 378). Kansainvälisessä vertailussa tämä on Suomen keskeisin 

institutionaalinen ominaispiirre, ja se poikkeaa esimerkiksi Sveitsissä ja Belgiassa sovellettavasta 

pääosin kielellisesti yhtenäisiin alueisiin perustuvasta mallista. 

Rakenteelliset tekijät 

Yhteiskunnan kielioloja heijastavia keskeisimpiä rakenteellisia tekijöitä voidaan lähestyä 

väestö-, kunta- sekä palvelurakenteiden näkökulmasta. Itsenäisyyden aikana väestörakenteelliset 

muutokset ovat olleet suuria. Ruotsinkieliset paikalliset vähemmistöt 

ovat jatkuvasti pienentyneet sekä lukumääräisesti että suhteellisesti. Ruotsinkielisten 

suhteellisen väestön osuus oli maamme itsenäisyyden alkuaikoina 11 prosenttia ja 

nykyisin 5,4 prosenttia. Suurin osa hieman yli 290 000 suomenruotsalaisesta asuu 

Uudenmaan, Turunmaan ja Pohjanmaan rannikkoseudulla. Noin neljä prosenttia 

suomenruotsalaisista asuu näiden alueiden ulkopuolella. Kaiken kaikkiaan noin 37 000 

suomenkielistä asuu kunnissa, joissa enemmistön kielenä on ruotsi ja vastaavasti 140 

000 ruotsinkielistä kunnissa, joissa enemmistön kieli on suomi. 

Etelä-Suomen suomenkielinen väestö on jatkuvasti kasvanut sisämaasta etelään 

suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena. Aina 1970-luvulle asti ruotsinkielisten 

määrä väheni voimakkaasti muun muassa Turun ja Porin läänissä Ruotsiin suuntautuneen 

muuttoliikkeen sekä ulkosaariston tyhjenemisen vuoksi. Vuosituhannen vaihteessa 

ruotsinkielisen väestön osuus oli kuitenkin vähentynyt etenkin Uudellamaalla. Kaikkein 

suurimmat muutokset kielellisessä jakaumassa ovat tapahtuneet Keski-Uudenmaan 

kunnissa. Kunnista, joissa aikaisemmin on ollut ruotsinkielinen enemmistö, tulee 

vähitellen kaksikielisiä tai kokonaan suomenkielisiä. Kaksikielisissä kunnissa suomenkielisen 

väestön prosentuaalinen osuus kasvaa ja ruotsinkielisen väestön osuus pienenee 

(Kielilakikomitea 2000). 


190 

Taulukko 1. Kunnat kieliryhmittäin eräillä rakenteellisilla tunnusluvuilla vuoden 2009 kuntajaon 

mukaan. 

Kaksikielinen Kaksikielinen Yksikielinen Yksikielinen 

Tunnusluku kunta (ruotsi) kunta (suomi) kunta (ruotsi) kunta (suomi) 

Väestön lkm 9 620 77 090 2 280 12 370 

Väestönmuutos, 

ennuste v. 2040 (%) 14 20 26 –0,3 

Taajama-aste (%) 63 81 37 62 

0–14-vuotiaiden osuus (%) 17 17 17 17 

Eläkeläisten osuus (%) 25 22 24 28 

Huoltosuhde, 

65 vuotta täyttäneet sataa 

15–64-vuotiasta kohden 32 25 33 33 

Huoltosuhteen ennuste 

muutos vuoteen 2040 (%) 23 26 27 32 

Työttömyysaste (%) 4,6 6,1 2,3 9,9 

Palveluelinkeinojen osuus (%) 60 69 70 59 

Työpaikkaomavaraisuus (%) 82 91 67 85 

N 15 19 19 295 

Viime vuosikymmenten keskeisin muutos on kuitenkin kaksikielisten perheiden lisääntyminen. 

Ruotsin kieleen panostetaan aikaisempaa enemmän, mikä on puolestaan 

johtanut siihen, että ruotsinkielisten koulujen oppilaiden lukumäärä saattaa olla 10 

prosenttia korkeampi kuin rekisteröityjen ruotsinkielisten lasten lukumäärä. Vuonna 

1970 ruotsinkielisistä lapsista vain ainoastaan neljäsosalla oli kaksikielinen tausta. 

Vuonna 2005 vastaava osuus oli lähes kaksi kolmasosaa (Finnäs 2010, 37). Kieliryhmien 

välinen raja muuttuu entistä häilyvämmäksi. Demografisesti tarkasteltuna 

ruotsinkielisen väestöryhmän tilanne on kuitenkin pääosin hyvä. Sekä syntyvyys että 

elinajanodote ovat suomenkieliseen väestöön verrattuna korkeampia. Mainitunkaltaiset 

kehityspiirteet johtavat kuitenkin siihen, että erot sekä sukupolvien että alueiden 

välillä ovat hyvin suuret. 

Kuntarakenteen osalta kaksikielisten kuntien ryhmä on heterogeeninen. Niihin 

sisältyy paitsi pieniä saaristokuntia ja haja-asutusalueita myös taajamia sekä koko pääkaupunkiseutua. 

Lisäksi koko Suomen kuntakentällä viime vuosikymmeninä jatkunut 

erilaistuminen on koskenut myös kaksikielisiä alueita. Vuonna 2007 Manner-Suomessa 

oli 43 kaksikielistä kuntaa. Vuoteen 2010 mennessä toteutuneiden uudistusten jälkeen 

kaksikielisiä kuntia on 31. Niistä 18:lla on suomenkielinen ja 13:lla ruotsinkielinen 

enemmistö. Ennen liitoksia molempia oli yhtä paljon. Kunnat, joiden enemmistökieli 

on ruotsi, ovat suhteellisen pieniä ja maaseutuvaltaisia. Tältä osin nykyisen uudistuspolitiikan 

peruslähtökohdat – suurempi kuntakoko ja laajemmat yhteistoiminta-alueet 

– ovat ongelmallisia. Kyse on viime kädessä edellytyksistä säilyttää ruotsinkielistä 

vaikutusvaltaa tulevaisuuden kunta- ja palvelurakenteessa. Tämän vuoksi kaksikieliset 

kunnat ovat suhtautuneet kuntarakenteellisiin uudistuspyrkimyksiin varovaisesti. 

ACTA

191 

Pääpaino on ollut yhteistoimintaa ja toimintatapoja koskevassa uudistustyössä (Berg 

& al. 2010). 

Taulukko 2. Kaksikielisten kuntien vuoden 2008 taloudellinen tilanne kunnan kieliosuuden 

mukaan vuoden 2009 kuntajaolla. 

Ruotsinkielisten Ruotsinkielisten Ruotsinkielisten Kaikki 

Tunnusluku osuus 70 % kunnat 

Veroaste (%) 18,5 19,2 19,2 18,5 

Vuosikate (€/as) 554 257 174 363 

Käyttötalouden ylijäämä (€/as) 1 533 237 895 716 

Sosiaali- ja terveyspalvelujen 

käyttömenot (€/as) 2 905 2 964 3 026 2 896 

Ikäihmisten palvelut laitoshoidon 

käyttömenot(€/as) 129 193 239 138 

Lasten päivähoidon käyttömenot 

(€/0–6-v.) 451 393 313 398 

Peruskoulutuksen käyttömenot 

(€/as) 729 867 850 730 

N 11 15 17 348 

Muilta rakenteellisilta ominaisuuksiltaan kaksikieliset kunnat eivät kuitenkaan merkittävästi 

poikkea muusta kuntakentästä. Usealla mittarilla, kuten esimerkiksi työllisyyden 

tai huoltosuhteen kohdalla, tilanne on jopa keskimääräistä parempi. Kuntien 

taloudellisten lähtökohtien osalta kaksikielisyys, varsinkin yhdistettynä negatiiviseen 

väestönmuutokseen ja eräisiin muihin rakenteellisiin tekijöihin, johtaa korkeampiin 

keskimääräisiin palvelukustannuksiin etenkin koulutus- sekä ikäihmisten palveluissa 

(Taulukko 2). Kuntien edellytykset selvitä tehtävistään ovat kuitenkin ennen muuta 

sidoksissa talouden tasapainovaatimukseen, eli tulojen on riitettävä käyttömenojen ja 

investointien kattamiseen. 2000-luvun talouskehitystä koskevat tarkastelut ovat osoittaneet, 

että kuntataloudelliselta tasapainoltaan vahvat kunnat ovat pysyneet vahvoina 

ja vastaavasti heikot heikkoina (Meklin 2010;Vakkuri & al. 2010, 132), samalla kun 

taloudellisesti vahvat kunnat uudistavat palvelurakenteitaan muita aktiivisemmin. 

Kaksikielisten kuntien osalta tilanne on osittain toinen. Niissä ei voida osoittaa yhtä 

selkeää jakautumista vahvoihin ja heikkoihin kuntiin. Lisäksi taloudellisesti heikot 

kaksikieliset kunnat ovat pääosin käynnissä olevan uudistusprosessin piirissä. 

Kaksikielisten kuntien palvelurakenteessa ja palvelujen organisoinnissa ei yleisellä 

tasolla ole merkittäviä poikkeamia valtakunnallisesta tilanteesta (Berg & al. 2010). 

Tässäkin suhteessa alueelliset sekä kuntien väliset erot ovat kuitenkin hyvin suuret. 

Puolet kunnista tuottaa sosiaali- ja terveyspalvelunsa itse. Sektoripohjainen organisointi 

on edelleen ylivoimaisesti yleisin hallinnollinen perusratkaisu. Yhteistyötä tekevissä 

kunnissa vastuukuntamalli on yhtymäkuntamallia suositumpi. Viime vuosina tilaajatuottaja-toimintatapa, 

elämänkaarimallit, ostopalvelut, palvelusetelit ja kuntarajoja 

ylittävät palvelut ovat täydentäneet perinteistä kunta- tai yhteistoimintapohjaista pal- 


192 

velutuotantoa. Näiltä osin on nähtävissä mielenkiintoisia alueellisia eroja kaksikielisten 

kuntien välillä. Pohjanmaan kunnat ovat olleet huomattavasti muita aktiivisempia 

edellä mainittujen keinojen soveltamisessa. Voidaan ajatella, että käytössä olevat vaihtoehtoiset 

palvelujen tuotantotavat ainakin osittain heijastavat kunnissa jo olemassa 

olevaa kehittämispotentiaalia. Jää nähtäväksi, onko näillä kunnilla perinteisempään 

organisointiin nojaavia kuntia paremmat edellytykset sopeutua uusiin haasteisiin. 

Kaiken kaikkiaan kaksikielisten kuntien väliset rakenteelliset erot ovat hyvin suuria 

kaikilla ulottuvuuksilla. Kieliryhmien väliset määrälliset voimasuhteet heijastavat 

näitä eroja vain rajallisesti. Suomen kaksikieliset alueet ovat heterogeenisiä tavalla, jota 

on hyvin vaikeaa tilastollisesti kuvata (Finnäs 2010, 35). Ne muodostavat mosaiikin, 

jonka sisäiset erot eivät noudata perinteisiä kokosidonnaisia, alueellisia tai kielellisiä 

rajoja (Berg & al. 2010; Sjöblom 2011). Täten hyötyjä on vaikea saavuttaa kaavamaisia 

rakenteellisia ratkaisuja soveltamalla. 

Poliittinen osallistuminen ja asennoituminen 

Ruotsinkielisen väestön poliittinen osallistuminen on perinteisesti ollut suomenkieliseen 

väestöön verrattuna aktiivisempaa ja helpommin ennakoitavaa. Äänestyseroilla 

on osittain normeihin liittyvä tausta. Varsinkin nuoret ruotsinkieliset ovat sisäistäneet 

äänestysvelvollisuusargumentin suomenkielisiä paremmin. Tähän on osittain luonnollisia 

syitä. Julkisen päätöksenteon vaikutukset vähemmistöön ovat selkeämmin 

hahmotettavissa, samalla kun vähemmistön etuja ajavan oman puolueen suhteellisen 

vahva asema kaksikielisillä alueilla helpottaa poliittisen sosialisaation onnistumista 

(Borg 1996). Äänestyskäyttäytymistä koskevat tutkimustulokset ovat osoittaneet, että 

ruotsinkieliset äänestävät suomenkielisiä vilkkaammin kaikissa ikäluokissa. Kyselytutkimusten 

perusteella erot ovat noin 10 prosenttia (Sundberg & al. 2005). Erot ovat 

erityisen suuret nuorten ikäryhmissä (Sundberg 2005, 9). Myös alueelliset eroavaisuudet, 

erityisesti maaseudun ja Etelä-Suomen kaupunkikeskusten välillä ovat merkittävät. 

Maaseudulla äänestetään huomattavasti aktiivisemmin, erityisesti tämä koskee Pohjanmaata 

suhteessa muihin kaksikielisiin alueisiin. Ajan myötä kieliryhmien väliset erot 

ovat kuitenkin hieman tasoittuneet, samalla kun RKP:n määräävä asema on jossain 

määrin heikentynyt. Valtuustokauden 2005 alussa ruotsinkielisiä luottamushenkilöitä 

oli 69 kunnassa (16,6 %). Vuonna 2005 RKP:llä oli yksinkertainen enemmistö 22 

kunnassa, vuonna 2010 enää 14 kunnassa (Berg & al. 2010). Vähennys johtuu pienten 

kuntien liitosten lisäksi myös jossain määrin puolueen heikentyneestä kannatuksesta. 

RKP ei ole onnistunut houkuttelemaan äänestäjiä kaksikielisistä perheistä samassa 

määrin kuin koulut ovat houkutelleet oppilaita kaksikielisistä kodeista. 

Myös muilla poliittista aktiivisuutta mittaavilla ulottuvuuksilla on voitu todeta 

samankaltaisia kieliryhmien välisiä eroja kuin äänestysaktiivisuuden kohdalla. Ruotsinkieliset 

toimivat selkeästi aktiivisemmin myös suorien vaikuttamismuotojen puitteissa. 

Ero kieliryhmien välillä on tältäkin osin 10 prosentin tasolla (Sjöblom 2003; Sundberg 

& al. 2005). Samansuuntaisia eroja on kollektiivisen vaikuttamisen kohdalla. Kun 

kyselyjen mukaan noin 30 prosenttia suomenruotsalaisista ovat yhdessä muiden kanssa 

toimineet jonkun tärkeän poliittisen kysymyksen puolesta, vastaava osuus suomenkielisten 

keskuudessa on vajaat 20 prosenttia (Sundberg & al. 2005, 41). Tähän vaikuttaa 

ACTA

193 

myös suomenruotsalaisten perinteisesti korkea järjestöaktiivisuus. Vaikka järjestötiheys 

ja järjestöaktiivisuus ovat kiistanalaisia sosiaalisen pääoman mittareita (Putnam 2000; 

Rothstein 2003; Helander 2006), erot kieliryhmien välillä ovat merkittäviä tavalla, 

joka heijastuu vahvempana keskinäisenä luottamuksena, kuten myös luottamuksena 

päätöksentekojärjestelmää kohtaan. 

Merkittävin viime vuosikymmeninä tapahtunut kuntatason osallistumista koskeva 

muutos on demokratian osa-alueiden lähentyminen, mikä ilmenee osallistumismuotojen 

välisten yhteyksien vahvistumisena. Tämä koskee erityisesti suoraa vaikuttamista 

suhteessa äänestämiseen ja luottamustehtävien hoitoon. Myös yhdistysaktiivisuuden ja 

suoran vaikuttamisen väliset yhteydet ovat ajan myötä vahvistuneet. Edustuksellinen 

ja osallistuva demokratia toimivat yhä vähenevässä määrin erillisinä suureina (Sjöblom 

2006). Osallistumisessa ja osallisuudessa piilee kaksikielisillä alueilla merkittävä voimavara 

huolimatta siitä, että siihen liittyy myös huolestuttavaa polarisaatiota hyvä- ja 

huono-osaisuuden välillä. 

Suhtautuminen kuntaan ja kunnallisiin palveluihin 

Suhtautumisesta kunnalliseen päätöksentekoon voidaan todeta, että yleisessä kunnallispoliittisessa 

kiinnostuneisuudessa ei ole merkittäviä eroja kieliryhmien välillä. 

Sen sijaan ruotsinkieliset samaistuvat kotikuntaansa, kuten myös muihin paikallisiin 

kokonaisuuksiin, selvästi suomenkielisiä vahvemmin (Helander & Pekola-Sjöblom 

2006). Toisiin Pohjoismaihin verrattuna suomalaisten kuntasamaistuminen on osoittautunut 

kuitenkin selvästi alhaisemmaksi. Ruotsinkielisen väestön samaistumisaste 

on kuitenkin pohjoismaisella tasolla. Ruotsinkielisillä on myös suomenkielistä väestöä 

luottavaisempi suhtautuminen oman kuntansa päätöksentekoon. Näin ollen oman 

kuntalaispätevyytensä hyväksi kokevat samaistuvat paikallisiin aluekokonaisuuksiin 

selkeästi muita vahvemmin. Kaiken kaikkiaan yhteydet kuntalaisuutta kuvaavien 

ulottuvuuksien välillä ovat vahvat, mikä heijastuu suhteellisen selkeinä eroina kieliryhmien 

välillä. 

Taulukko 3. Kaksikielisten kuntien asukkaiden suhtautuminen kuntaan ja kunnallisiin palveluihin 

vuonna 2008. Tarkastelu kunnan kieliosuuden mukaan vuoden 2009 kuntajaolla (n = 

20). 

Ruotsinkielisten Ruotsinkielisten Ruotsinkielisten 

osuus 70 % Kaikki 

Kuntasamaistuminen 

(paljon samaistuvien %-osuus) 47 47 56 50 

Kunnassa hyvä asua ja elää 

(samaa mieltä olevat, %) 44 42 55 47 

Palvelutyytyväisyys 

(indeksin arvo asteikolla 1–5) 3,49 3,54 3,70 3,59 

Palvelujen saavutettavuus 

(indeksin arvo asteikolla 1–3) 2,11 2,13 2,22 2,16 


194 

Kuntalaisten palveluarvioita koskevat tulokset osoittavat puolestaan, että ruotsinkieliset 

pitävät kunnallisia palveluja sekä paremmin hoidettuina että paremmin saavutettavina 

kuin suomenkieliset (taulukko 3). On kuitenkin merkittäviä kunta- ja toimintokohtaisia 

eroja (Pekola-Sjöblom 2006; Berg & al. 2010). Sosiaali- ja terveystoimessa – erityisesti 

ikäihmisten palveluissa – erot ovat sivistystointa suuremmat. Ikäihmisten palveluiden 

sekä lasten päivähoidon osalta myös suomenkieliset ovat keskimääräistä tyytyväisempiä 

ruotsinkielisissä enemmistökunnissa. Sama ei kuitenkaan päde sivistyspalveluissa. 

Näiden kohdalla sekä suomen- että ruotsinkieliset ovat tyytymättömämpiä vähemmistö- 

kuin enemmistöasemassa. Riittävän palvelutarjonnan ylläpitäminen pienelle 

vähemmistölle on haasteellista etenkin toisen asteen koulutuksessa. Vastaavanlaisia 

haasteita liittyy ikäihmisten palveluihin. Tällöin ongelmat liittyvät erityisesti palveluketjujen 

rajallisiin organisointimahdollisuuksiin. 

Samalla suomen- ja ruotsinkielisen palvelujen todellisessa saatavuudessa on kuitenkin 

merkittäviä eroja kuntien välillä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen teettämien 

kyselytutkimusten mukaan pienet kaksikieliset kunnat tarjoavat pääasiassa paremmin 

suomen- ja ruotsinkielistä palvelua kuin suuret kaksikieliset kunnat. Toiseksi palveluiden 

saatavuuteen vaikuttaa kielellisen vähemmistön osuus väestöstä. Kunnissa, joissa 

vähemmistön osuus on yli 25 prosenttia palveluita useimmiten tarjolla melko hyvin 

molemmilla kielillä (Stakes 2008). 

Kaiken kaikkiaan tutkimustulokset viittaavat siihen, että kuntalaisuutta kuvaavat 

riippuvuussuhteet ovat entistä monitahoisemmat. Yksilön kannalta kunnan merkitys ja 

kuntasamaistuminen perustuu, aikaisemman yhteisöllisyyden ja tunnesiteiden sijaan, 

entistä korostuneemmin kuntalaisten hyväosaisuuteen ja kunnan menestystekijöiden 

yhteisvaikutukseen. Tästä osoituksena on myös kunnan taloustilanteen entistä vahvempi 

merkitys kuntasamaistumiseen vaikuttavana tekijänä (Pekola-Sjöblom − Helander − 

Sjöblom 2006, 321). 

Yhtenäiskuntamallin haasteet kielellisestä 

näkökulmasta 

Yhtenäiskuntamallin elinvoimaisuuden kannalta yllä kuvatut kehityspiirteet ovat 

monitahoiset ja osin haasteelliset. Malliin nojaava lainsäädäntö lähtee siitä, että kuntien 

on järjestettävä yhdenvertaiset palvelut kuntalaisille koko maassa siten, että myös 

kielelliset oikeudet toteutuvat. Näin ollen yhtenäiskuntamallin merkitys on kielellisestä 

näkökulmasta ollut suuri. Kuntien kielelliseen jaotukseen nojaavan alueellisen 

joustavuusperiaatteen kautta kielivähemmistön asemaa on pystytty turvaamaan yhden 

kuntamallin puitteissa. 

ACTA

195 

Taulukko 4. Kunnallisen itsehallinnon kielelliseen merkitykseen vaikuttavien tekijöiden muutokset 

suhteessa yhtenäiskuntamalliin. 

Yhtenäiskuntamalli 

Useaan kuntamalliin 

pohjautuvat ratkaisut 

Institutionaaliset tekijät 

• Kielellisten oikeuksien toteutuminen 

Rakenteelliset tekijät 

• Väestörakenne 

• Taloudellinen rakenne 

• Palvelurakenne 

Osallistuminen 

• Edustuksellinen päätöksenteko 

• Suora osallistuminen 

Asennoituminen kuntaan 

• Kuntasamaistuminen 

• Suhtautuminen kunnallisiin palveluihin 

Poliittinen ja hallinnollinen rakenne luo perustan kieliryhmien toimintamahdollisuuksille. 

Vaikka kansalliskielten asema on monessa mielessä vahvistunut taannoisten 

lakiuudistusten myötä, lainsäädäntö on samalla joustava, erityisesti sovellettavissa hallintoratkaisuissa. 

Lainsäädännöllinen joustavuus yhdistettynä viime vuosien nopeaan 

muutostahtiin johtaa siihen, että hallinnollisilla uudistuksilla voi olla kielivähemmistön 

kannalta kauaskantoisia ja usein huomaamattomia vaikutuksia. 

Samaan suuntaan vaikuttavat kuntakentässä tapahtuneet suuret rakenteelliset 

muutokset. Monella ulottuvuudella kehityksen käytännön seuraukset ovat merkinneet 

asteittaista erkaantumista yhtenäiskuntamallista Taulukon 4 osoittamalla tavalla. 

Kaksikielisillä alueilla on tapahtunut jatkuvaa eriytymistä. Kuntien väliset erot ovat 

suuret. Ne eivät noudata vakiintuneita kokosidonnaisia, kielellisiä tai alueellisia ulottuvuuksia. 

Varsinkin väestömuutoksiin ja taloudelliseen kehitykseen liittyy ongelmia, 

joita on hyvin vaikea hallita kaavamaisilla rakenteellisilla muutoksilla. Pääkaupunkiseutu 

muodostaa selkeästi oman kokonaisuutensa myös kielellisestä näkökulmasta. 

Muillakin kaksikielisillä alueilla palvelurakenne on moninaistunut siinä määrin, että 

ainakin osittain voidaan puhua erilaisista organisointi- ja päätöksentekokulttuureista. 

Pohjanmaan kaksikieliset kunnat ovat muita aktiivisemmin soveltaneet vaihtoehtoisia 

ja täydentäviä palvelujen organisointitapoja suhteellisen laajalla säteellä. Etelä-Suomen 

kunnissa vaihtoehtoiset tuotantotavat painottuvat selkeämmin markkinasuuntautuneisiin 

ratkaisuihin. 

Kunnat voivat lainsäädännön puitteissa itse päättää palvelujen organisoinnista, 

johtamisjärjestelmistä sekä sovellettavista toimintamalleista. Tältä osin kunnilla on jo 

nykytilanteessa huomattavaa tosiallista itsehallintoa. Tulevaisuuden itsehallinnon perusmallista 

riippumatta kuntien ratkaisut tulevat entisestään eriytymään. Voidaan kysyä, 


196 

missä määrin tällainen kehitys puhuu kielellisten erillisratkaisujen puolesta. Yksinomaan 

kielellisiin näkökohtiin perustuvat erillisratkaisut ovat vaikeasti toteutettavissa. Sen 

sijaan yhtenäiskuntamallin vahvuuksia tulisi jatkossakin, muun muassa kielilainsäädäntöä 

vahvistamalla, voida hyödyntää siten, että kielivähemmistön palvelut voidaan 

turvata. Tämä on keskeistä senkin takia, että kielivähemmistöjen asema tulevaisuuden 

kunnissa tulee entistä enemmän riippumaan kuntien sisäisistä toimintatavoista. 

Kunnallisen itsehallinnon kielellinen merkitys heijastuu vahvasti myös kuntalaisten 

asenteissa. Se ilmenee myös kaikilla ruotsinkielisen väestöryhmän yhteiskunnallista 

aktiivisuutta kuvaavilla mittareilla. Erityisesti samaistuminen kotikuntaan ja muihin 

paikallisiin kokonaisuuksiin on vahvaa. Yhtenäiskuntamallin ohella, kielellisestä näkökulmasta 

korostuu näin ollen itsehallinnon paikallisuus ja yhteisöllisyys. Lähidemokratiaan 

ja kunnanosahallintoon pohjautuvissa ratkaisuissa piilee tulevaisuuden kannalta 

voimavara, mutta se edellyttää tähänastista syvällisempää keskustelua lähipalvelujen 

paikallisesta organisoinnista sekä lähidemokratian reunaehdoista. 

Kirjallisuuslähteet 

Allardt, E. & Starck, C. (1981): Språkgränser och samhällsstruktur. Finlandssvenskarna ur ett 

samhälleligt perspektiv. Almqvist & Wiksell Förlag AB. Stockholm. 

Berg, K. – Meriluoto, J. – Sandberg, S. – Sjöblom, S. (2010): Försiktighet och förändring på 

egna villkor. Kommun- och servicestrukturreformens konsekvenser första skede i de svenskoch 

tvåspråkiga kommunerna. Publikationer av projektet om förvaltningslösningars språkliga 

konsekvenser (SpråKon). Utvärderingsprogrammet ARTTU: Undersökningar nr 11. Yliopistopaino. 

Helsingfors. 

Borg, S. (1996): Velvollisuus vaikuttaa. Tutkimus suomalaisten äänestysosallistumisen perusteista 

ja eduskuntavaalien äänestysprosentin laskusta. Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 491. 

Tampereen yliopisto. Tampere. 

Finnäs, F. (2010): Finlandssvenskarna 2009. En statistisk rapport. Svenska Finlands Folkting. 

Helsingfors. 

Helander, V. (2006): Yhdistyskiinnittyminen sosiaalisen pääoman näkökulmasta. Teoksessa 

Pekola-Sjöblom, M. – Helander, V. – Sjöblom, S.: Kuntalainen – Kansalainen. Tutkimus 

kuntalaisten asenteista ja osallistumisesta 1996–2004. KuntaSuomi 2004 -tutkimuksia nro 

56. ACTA Nro 182. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. 

Helander, V. & Pekola-Sjöblom, M. (2006): Alueelliset kokonaisuudet samaistumiskohteina. 

Teoksessa Pekola-Sjöblom, M. – Helander, V. – Sjöblom, S.: Kuntalainen – Kansalainen. Tutkimus 

kuntalaisten asenteista ja osallistumisesta 1996–2004. KuntaSuomi 2004 -tutkimuksia 

nro 56. ACTA Nro 182. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. 

Kielilakikomitea (2000). Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta. 

Työryhmämuistio. 

Klinge, M. (1996): Finlands historia 3. Kejsartiden. Schildts. Helsingfors. 

McRae, K. D. (1999): Conflict and compromise in multilingual societies. Vol. 3, Finland. 

Finnish Academy of Science and Letters: Wilfrid Laurier University Press, cop. Helsinki . 

Meklin, P. (2010): Parasta Artun mitalla. Kuntien lähtötilanteen ja kehittämispotentiaalin 

arviointia. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. 

ACTA

197 

Pekola-Sjöblom, M. (2006): Kuntalaiset ja palvelut. Teoksessa: Pekola-Sjöblom, M. – Helander, 

V. – Sjöblom, S.: Kuntalainen – Kansalainen. Tutkimus kuntalaisten asenteista ja osallistumisesta 

1996–2004. KuntaSuomi 2004 -tutkimuksia nro 56. ACTA Nro 182. Suomen Kuntaliitto. 

Helsinki. 

Pekola-Sjöblom, M. – Helander, V. – Sjöblom, S. (2006): Kuntalaisuus ja kansalaisuus. Teoksessa: 

Pekola-Sjöblom, M. – Helander, V. – Sjöblom, S.: Kuntalainen – Kansalainen. Tutkimus 

kuntalaisten asenteista ja osallistumisesta 1996–2004. KuntaSuomi 2004 -tutkimuksia nro 56. 

ACTA Nro 182. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. 

Putnam, R. D. (2000): Bowling Alone. The Collapse and Revival of American Community. 

Simon & Schuster. New York. 

Rothstein, B. –& Stolle, D. (2003): Social Capital in Scandinavia. Scandinavian Political 

Studies. Vol 21. No 1. 

Stakes (2008). Omakieliset sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut kaksikielisissä kunnissa. 

Raportteja 4/2008. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Helsinki. 

Sundberg, J. (2005): Finlandssvensk väljarbeteende – en tillbakablick. Teoksessa Bengtsson, 

Å. & Grönlund, K. (red.): Den finlandssvenska väljaren. Institutet för finlandssvensk samhällsforskning. 

Åbo. 

Sundberg, J. – Wilhelmsson, N. – Bengtsson, Å. (2005): Svenskt och finskt väljarbeteende. 

Teoksessa Bengtsson, Å. & Grönlund, K. (red.): Den finlandssvenska väljaren. Institutet för 

finlandssvensk samhällsforskning. Åbo. 

Sjöblom, S. (2006): Kuntalaiset vaikuttajina. Teoksessa Pekola-Sjöblom, M. – Helander, V. – 

Sjöblom, S.: Kuntalainen – Kansalainen. Tutkimus kuntalaisten asenteista ja osallistumisesta 

1996–2004. KuntaSuomi 2004 -tutkimuksia nro 56. ACTA Nro 182. Suomen Kuntaliitto. 

Helsinki. 

Sjöblom, S. (2011): Finland: The Limits of the Unitary Decentralized Model. Teoksessa 

Loughlin, J. – Hendriks, F. – Lidström, A. (eds.): The Oxford Handbook of Local and Regional 

Democracy in Europe. Oxford University Press Inc. New York. 

Vakkuri, J. & al. (2010): Matkalla kohti suuruuden ekonomiaa? Kunta- ja paikallistalouden 

lähtökohdat Paras-hankkeessa. Paras-ARTTU -ohjelman tutkimuksia nro 3. Acta nro 218. 

Tampereen Yliopisto & Suomen Kuntaliitto. Helsinki. 

Zetterberg, S. (1987): Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY. Helsinki. 


198 

Kristina Wikberg 

Suomenruotsalaisuus vuonna 2030 

Suomessa on vuoden 2011 alussa 49 ruotsin- ja kaksikielistä kuntaa, joissa asuu noin 

1,5 miljoonaa asukasta. Ruotsinkielisiä on 290 000 koko maassa. Kunnat muodostavat 

elintärkeän ympäristön väestölle. Ruotsinkieliset ovat viime aikoina kokeneet 

elinympäristönsä muuttuneen, joten kulttuurin ja kielen ylläpitämiseksi on löydettävä 

uusia keinoja. 

Tämä oli yksi syy siihen, että ajatus suomenruotsalaisesta tulevaisuusprojektista 

syntyi. Päätimme tehdä neljä tulevaisuusskenaariota, joiden tehtävänä olisi antaa 

viitteitä siitä, miltä kansainvälistyvä maailma, Suomi ja suomenruotsalaisuus voisivat 

näyttää vuonna 2030. Niiden pohjalta syntyi myös suomenruotsalainen visio vuodelle 

2030 ja käytännön suositukset siitä, miten visio toteutetaan. 

Hanke esitellään kirjassa Det svenska i Finland 2030, joka on julkaistu yhteistyössä 

hankkeen osapuolten kanssa. 1 Kuntaliiton lisäksi Ajatushautomo Magma, Svenska 

kulturfonden ja konsulttiyritys Synocus olivat aktiivisesti mukana projektia tekemässä. 

Avoimeen kyselyyn vastasi runsaat 300 henkilöä ja useat osallistuivat laajaan syvähaastatteluun. 

Skenaariotyöskentelyyn osallistui lukuisa määrä henkilöitä, jotka edustivat 

laajalti useita paikkakuntia ja taustoja. 

Visio vuodelle 2030 

Vision luominen suomenruotsalaiselle väestölle oli erittäin haasteellista. Visiohan on 

toivottu ja myönteinen tulevaisuudenkuva. Skenaariot näyttävät mahdollisia tulevaisuudenkuvia, 

jotka eivät aina niin toivottuja. Määrittelimme vision lisäksi myös ne 

askeleet, joita on otettava, jotta pääsisimme toivottuun tavoitetilaan. 

Visio 2030 sisällön perusajatus on luonnollisesti ruotsinkielisen kulttuurin ja 

identiteetin elinvoimaisuus. 

Visiossa ruotsin kieli on luonnollinen osa suomalaista elämänmenoa, jota se rikastuttaa 

niin poliittisesti, kulttuurisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. 

Ruotsinkieli on suomalaista yhteiskuntaa tukeva kieli, joka lisää maamme vetovoimaa 

kansainvälisessä kilpailussa työmarkkinana, opiskelupaikkana ja matkailukohteena. 

Painotimme meidän kaikkien suomalaisten avoimuutta ja osallistumista. 

Ruotsinkielinen väestö tarvitsee myös turvallisuutta omassa elinympäristössään. 

1 Det svenska i Finland 2030. Ett scenarieprojekt om svenskans framtid utgående från förändringen 

i vår omvärld. Tankesmedja Magma och Finlands Kommunförbund tillsammans med Svenska 

Kulturfonden och Synocus. Magma-studie 1/2010. 

ACTA

199 

Korostimme turvallisuutta vauvasta vaariin: vuonna 2030 kaikille suomenruotsalaisillekin 

on tarjolla toimivat peruspalvelut, joihin jokaisella on oikeus syntyessään, 

eläessään ja kuolleessaan. 

Tämän tekevät mahdolliseksi ruotsinkieliset palveluratkaisut yli kunta- ja hallintorajojen. 

Julkisella sektorilla olisi edelleen vastuu ruotsinkielisestä päivähoidosta, 

ruotsinkielisistä kouluyksiköistä ja kielellisesti toimivasta kouluympäristöstä, joka 

tarjoaa korkealaatuista opetusta ja turvaa ruotsinkielisen identiteetin. Visiossa osallistumme 

itse turvallisemman ympäristön luomiseen ja kannamme vastuun itsestämme 

luomalla uusia ruotsinkielisiä ratkaisuja Suomeen. 

Painotimme myös, että suomenruotsalaisten pitäisi olla edelläkävijöitä ja uusajattelijoita. 

Totesimme, että vuonna 2030 suomenruotsalaiset ovat uudistusten 

suunnannäyttäjiä ja valmiita kriittisesti arvioimaan uudelleen vakiintuneita ratkaisuja. 

Suomenruotsalaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja identiteettiä ylläpidetään ja vahvistetaan 

nettiryhmissä ja sosiaalisissa yhteisöissä. 

Suomen monikulttuurisuus koettiin voimavaraksi, jossa ruotsin kieli miellettiin 

hyödyksi sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta. Tämä tapahtuisi etenkin vahvistuneen 

pohjoismaisen yhteistyön ansiosta talouden, kulttuurin ja politiikan alueilla. 

Suomi panostaisi valtakunnallisesti hyvään kielitaitoon vahvistaakseen maan kansainvälistä 

kilpailukykyä. Monet lapset saisivat jo päivähoidossa tutustua muihin kuin 

omaan kieleensä. 

Kielitukeen ja kielellisiin virikkeisiin panostamisen ansiosta suomen- ja monikieliset 

perheet voisivat valita – ja valitsevatkin – usein ruotsinkielisen kielikylpypäiväkodin 

ja sen jälkeen kielikylpykoulun tai ruotsinkielisen koulun. Vision mukaan 

työperäinen maahanmuutto on lisääntynyt tuntuvasti väestön ikääntymisen vuoksi. 

Osa maahanmuuttajista kotoutuu ruotsin kielellä, mikä mahdollistaa pääsyn myös 

pohjoismaisille työmarkkinoille. 

Lopuksi visiossa todetaan, että ruotsinkielisyyden elinvoimaisuus Suomessa on 

vahvuus, mikä voisi toimia myös kansainvälisenä mallina eri kieliryhmien integroimiselle 

yhteiskunnassa. 

Laadittaessa visiota monimuotoiselle suomenruotsalaiselle väestönosalle on muistettava, 

että vision perimmäinen tarkoitus on kuvata tavoitetilaa. Se on tässä tapauksessa 

tulevaisuus, jossa voi elää ja toimia ruotsinkielellä Suomessa. Joku voi sanoa, että tämä 

visiohan on olemassa jo tänään tai että me elämme jo tässä maailmassa. Niin asia ei 

kuitenkaan ole monen suomenruotsalaisen mielestä, yhä suurempi osa tuntee tänään 

kielensä ja kulttuurinsa uhatuksi. On myös ilmiselvää, että tuleva kuntarakenne 

tulee olemaan keskeinen ja olennainen kulmakivi vision toteutumiselle ja maamme 

kaksikielisyydelle. 

Neljä tulevaisuuden skenaariota 

On tärkeää, että niin kieli- kuin kulttuurivähemmistöt saisivat välineitä itse kartoittaa 

toimintaympäristönsä muutokset ja pyrkiä ennakoimaan omaa tulevaisuuttaan. On 

syytä tunnistaa riskit ja ainakin yrittää muuttaa uhat mahdollisuuksiksi. Me suomenruotsalaiset, 

jotka osallistuimme tähän projektiin, saimme tähän oivan mahdollisuuden. 

Neljä skenaariota ja niiden keskeisiä teemoja rakennettiin mielenkiintoisella tekniikalla, 


200 

jossa oli lukuisa määrä tulevaisuutta kuvaavia kortteja, joita työryhmät saivat äänestää 

ja kommentoida. 

Teknologinen edistys, navigaattori 

Ensimmäisenä tulevaisuudenkuvana vallalla on teknologinen edistys. Sen pääteemaa 

voisi kuvata lauseella: teknologiaoptimismi jättää jälkensä. Skenaarion keskeinen viesti 

on, että teknologia luo kasvua ja hyvinvointia yhteiskuntaan. Maailmalla tapahtuvat 

muutokset luovat uusia mahdollisuuksia. Syntyy uusia kaupunkiympäristöjä, joissa 

on uudenlaisia sosiaalisia rakenteita. 

Tässä tulevaisuudenkuvassa kansalaiset ovat innovoivia ja aktiivisia, ja he hyödyntävät 

teknisiä mahdollisuuksia ja uusia verkostoja. 

Teknologiavetoinen kasvu on nopeaa. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat uranuurtajia 

teknologiakehityksessä. Energian saatavuus ja ympäristövaikutukset aiheuttavat 

tosin teknologialle suuria haasteita. 

Sekä paikalliset että maailmanlaajuiset asiat koetaan tärkeäksi. Suomalaisten 

matkustaminen on lisääntynyt sen johdosta, että hinnat ovat halvenneet. Suomalaiset 

matkustavat paljon alhaisten lippuhintojen ansiosta. Pohjoismaiden merkitystä vahvistavat 

samankaltaiset koulutusjärjestelmät ja näkemykset arvoista ja hyvinvointiyhteiskunnasta. 

Yhteistyö lisääntyy koko Itämeren alueella. EU on jakautumassa alueisiin. 

Perusturvan tulee olla taattu teknisen kehityksen rinnalla. Uutta tekniikkaa hyödynnetään 

muun muassa ruotsinkielisessä terveysportaalissa sekä monimuotoisessa 

viestinnässä usealla eri kielellä. 

Ruotsin kieli on kansallinen ja kansainvälinen kilpailuetu. Opetus on dynaamista, 

tehokasta ja vetovoimaista. Painopiste siirtyy ongelmanratkaisuun. Uutta tekniikkaa 

integroidaan tehokkaasti opetukseen, minkä ansiosta yhteydet ulkomaille syvenevät. 

Tämä tukee ruotsinkielistä koulutusta. Oppilaitosten määrä kylläkin vähenee, mutta 

uusia kohtauspaikkoja luodaan verkossa. 

Suomenruotsalaisuus vahvistuu samoin siteet Ruotsin suuntaan. Sosiaalisen 

verkoston merkitys kasvaa, mikä tukee osaltaan myös suomenruotsalaista väestöä ja 

identiteettiä. 

Ympäristötietoisuuden voimistuminen, ekomosaiikki 

Toisen skenaarion pääteemaa voisi kuvata lauseella: ympäristötietoisuus saa yliotteen. 

Leimallista ovat ympäristö sekä maailmanlaajuinen turvallisuus ja rauha. YK:n ja EU:n 

roolit yksimielisyyden, rauhan ja ympäristöystävällisten ratkaisujen luojina vahvistuu. 

Yksilöllisyyttä, vapautta ja suvaitsevaisuutta korostetaan. 

Kasvu on ympäristövetoista. Uuden teknologian tutkimus yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa 

on vahvaa. Bensiinikäyttöiset autot kielletään ja ympäristöystävällistä 

joukkoliikennettä kehitetään. Lähimatkailun – muun muassa saaristomatkailun – 

merkitys kasvaa, samoin lähiruoan ja ympäristöystävällisen ruoan. 

Venäjän merkitys kasvaa EU:n, ympäristön ja liikenteen kannalta, esimerkiksi 

pikajunayhteydet Suomesta Kiinaan ja Thaimaahan kulkevat Venäjän kautta. Suomi 

tekee yhteistyötä myös muiden Pohjoismaiden ja Itämeren alueen maiden kanssa 

ACTA

201 

alueen ympäristöasioissa. 

Kolmatta sektoria kehitetään ja hoidetaan yli kielirajojen. Paikallisuudella on uusi 

kanava uusien viestimien, kuten lukulaitteiden kautta. 

Asumme monikulttuurisessa, verrattain hyvin toimivassa yhteiskunnassa. Kielellä 

on funktionaalinen merkitys. Suomenruotsalaisilla on oikeus syntyä, elää ja kuolla 

ruotsin kielellä. Yhteistyötä tehdään yli kielirajojen. 

Koulutusta muokataan vastaamaan paremmin ympäristöhaasteiden uusiin vaatimuksiin. 

Syntyy täysin uusia ammatteja. 

Ruotsinkielinen Suomi on aktiivinen osallistuja vaihtoehtoisten energiamuotojen 

kehittämisessä. Tuulivoima, aurinkoenergia ja bioenergia ovat näkyviä, vaikka uudet, 

vaihtoehtoiset energiamuodot eivät kuitenkaan täysin korvaa ydinvoimaa. Paikallisia 

ympäristöystävällisiä ratkaisuja ja malleja kehitetään, esimerkiksi Vaasan energiaklusteria. 

Monikulttuurisuuden vaikutus lisääntyy, noutopöytä 

Tulevaisuudenkuvana ovat monikulttuurisuuden kasvavat vaikeudet. Globaalissa kylässä 

individualistiset nomadit hakevat henkilökohtaista nautintoa ja poimivat parhaat 

vaihtoehdot. Maailma koostuu suurista tasavahvoista keskittymistä. Globalisaatio lisää 

liikkuvuutta. 

Tuotanto on siirtynyt BRIC-maihin (Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina), ja talouden 

painopiste on siirtynyt länsimaista Aasiaan. Suomi yrittää selviytyä globaalissa kilpailussa 

muun muassa harjoittamalla aktiivista innovaatiopolitiikkaa esimerkiksi puhtaan 

teknologian, uusien energiamuotojen, puhtaan veden ja matalaenergiaratkaisujen 

alueella. 

Suomi on yhä enemmän riippuvainen kansainvälisestä yhteisöstä ja pyrkii houkuttelemaan 

maahan asiantuntijoita. Ihmisvirtoja siirtyy moneen eri suuntaan. Suomi tekee 

yhteistyötä Itämeren alueen maiden ja Venäjän kanssa puhtaamman lähiympäristön 

puolesta. Pohjoismaista yhteistyötä vahvistetaan ja pohjoismaiset hyvinvointivaltiot 

toimivat globaalina mallina. 

Ruotsinkieli joutuu yhä ahtaammalle monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja suomenruotsalaiset 

marginalisoituvat. Ruotsi on vähemmistökieli, muut kieliryhmät ovat 

kasvaneet. Maahanmuuttajia ja monikulttuurisuutta kohtaan on ilmennyt vastarintaa 

ja vastavoimia. Suomi panostaa koulutukseen ja kansainvälisyyteen samaan aikaan, 

kun suomenruotsalaisilta säätiöiltä ja rahastoilta vaaditaan yhä enemmän tukea, jotta 

suomenruotsalainen koulutus säilyttäisi vetovoimansa kilpailussa. 

Suomenruotsalaiset sopeutuvat toisaalta helposti monikulttuurisuuteen. Uuden 

median ansiosta tarjolla on yhä enemmän kulttuuria, informaatiota ja viihdettä monella 

eri kielellä, myös ruotsiksi. Suomenruotsalaiset hakeutuvat aktiivisesti maailmalle ja 

pitävät yhteyttä kotimaahan sähköisten verkostojen välityksellä. 

Skenaarion keskeinen viesti on, että yksilö valitsee houkuttelevimmilta vaikuttavat 

vaihtoehdot kulttuurin, koulutuksen, viestimien ja työelämän noutopöydältä. Myös 

vähemmistöjen on oltava vetovoimaisia näkyäkseen ja saadakseen äänensä kuuluville. 

Kaikki eivät kuitenkaan voi saada parhaita paloja noutopöydästä. 


202 

Suojeluvaisto on vallalla, reservaatti 

Tässä skenaariossa tulevaisuudenkuvana on protektionismi ja eristäytyminen. Autoritäärinen 

kehitys maailmassa luo epävarmuutta myös Suomeen. Demokratian asema 

heikkenee. Kansainvälinen yhteistyö toimii yhä heikommin. Epävarmuustekijät sekä 

sisäiset ja ulkoiset uhat Venäjällä ja Baltiassa aiheuttavat pakolaisvirtoja. Eurooppaa 

koettelevat uskonnolliset ristiriidat. 

Pitkäksi venyneen talouskriisin aikana protektionismi on vallannut alaa vapaakaupalta, 

mikä vaikeuttaa Suomen asemaa. Ranskan ja Saksan kaltaiset suuret maat 

voivat tukea teollisuuttaan, mutta Suomella ei ole sitä mahdollisuutta. Pysähtyneisyyden 

seurauksena eurosta on luovuttu ja EU:n asema on heikentynyt. 

Suomi yrittää pärjätä karussa maailmassa ja samalla ylläpitää hyviä suhteita Venäjään. 

Naton merkitys on kasvanut. 

Pohjoismaisen hyvinvoinnin perusta on romahtanut, ja on lähes mahdotonta 

ylläpitää nykyisiä palveluita ja yhteiskuntarakennetta, mikä koskee myös suomenruotsalaisia. 

Vapaaehtoisjärjestöille siirtyy yhä enemmän vastuuta. 

Suomenruotsalaiset ovat yhä enemmän marginaalissa. Tekniikka pehmentää kielirajoja, 

mutta samalla kielen merkitys heikkenee ja ruotsin kieli koetaan turhaksi. 

Suomenruotsalaiset säätiöt ja rahastot tukevat ruotsinkielisiä kouluja tiukassa 

tilanteessa, vaikka monet kaksikieliset laittavat lapsensa suomenkielisiin kouluihin. 

Ruotsinkielinen koulutus on kallista ja se kyseenalaistetaan. 

Resurssipulan vuoksi suomenruotsalaisuus kuihtuu ja osa suomenruotsalaisista 

assimiloituu suomenkieliseen enemmistöön. Ilmasto on polarisoitunut ja suvaitsevainen 

ajattelu on kadonnut. Suomenruotsalaisuus ja ruotsinkieli Suomessa ovat kuolemassa 

sukupuuttoon ja saaristo autioituu. Toimintaympäristö muuttuu yhä uhkaavammaksi, 

yksittäiset maat eristäytyvät. Ihmiset näkevät ruotsinkielen yksityisasianaan, sitä puhutaan 

vaan kotona, kun muut eivät kuuntele. 

Slutligen vill jag rekommendera scenariemetoden för alla som funderar på framtiden. 

Att få vara med i process där man bygger scenarier är båda intressant och utmanande. 

Man lär sig mycket av de andra deltagarna och det är till stor fördel ifall olika personligheter 

kan delta. Man lär sig också att bli uppmärksam på svaga signaler och i 

bästa fall kunna förutse vad dessa kan föra med sig. Att göra scenarier är ändå inte att 

förutspå framtiden; då vi gjorde våra framtidsbilder viste vi inte att askmolnet över 

Island skulle medföra ett nästan fullständigt flygförbud i hela Europa eller att den 

ekonomiska stabiliteten i EU skulle vara hotad på grund av stöden till Grekland och 

Irland. Ändå tycker jag att vi på sätt och viss nog berörde fenomen som var mycket 

nära dessa händelser. Min dröm är att en gång igen, kanske om 10 år, få göra om 

samma framtidsresa. Då kunde jag kanske också – med facit i handen – kunna titta 

tillbaka i tiden. 

ACTA

Lataa julkaisu PDF-muodossa - Flash-julkaisut | Flash-publikationer

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?