Sormenpäissäkoko elämäaastamoisen säätiönSkokoelmataiteilijoitaUlla Pohjola ja kirjonnan ulottuvuudetUlla Pohjola, kuva Teemu Virtanen.Ulla Pohjola, Perhosenpuku, 1997, käsin- jakonekirjonta kankaalle.Saastamoisen säätiöntaidekokoelma.Teos ei ole esillä.TEKSTI Päivi Karttunenkuvat matti ruotsalainenKuvataiteilija Ulla Pohjola (s.1963) muistaakouluaikaiset ahdistavat käsityötunnit,erityisesti vohvelikankaitten kirjomisenpaksulla puuvillalangalla ja sanoo olleensakäsitöissä surkea. Vuoden 1986 jälkeen kirjontakuitenkin ”hivuttautui vähitellen” hänenelämäänsä. Opiskellessaan TaideteollisessaKorkeakoulussa hän oli vuoden 1993 vaihtooppilaanaIrlannissa Dublinin The NationalCollege of Art and Design´issa. Siellä olioma kirjontaosasto ja Pohjola sai kokeillaensimmäistä kertaa konekirjontaa. ”Olilähdettävä kauas, että näin mitä lähelläon. Annoin itselleni vapauden kirjoaomalla tavallani. Taiteilijaksi olinjo lapsesta saakka päättänyt tulla,mutta yllätys minulle oli, että löysinnäin suunnattoman rakkaudennimenomaan kirjontaan.” Nykyisinhän kertoo kirjovansa pääasiassakäsin. Hän haluaa ollamahdollisimman lähellä työtänsäja siksi käsityön merkitys onsuuri, käsi työn ”kosketus materiaaleihin,kolmiulotteisuusja läsnäolon tunne” viehättäväthäntä loputtomasti.18
Ulla Pohjola, Valkoinen morsian, 1996, (silkkiviskoosisametti, puuvilla, helmet, hauen selkänikamat,muovinen pääkallo). Teos on esillä Saastamoisen säätiön teemaripustuksessa Koiran ja suden välissä.Nurjan puolen kertomus on yhtä tosi kuin oikean<strong>EMMA</strong>n pysyvään kokoelmaan kuuluu kolmePohjolan pukuveistosta, Sielun puku, Valkoinenmorsian ja Perhosen puku. Taiteilija kertoosaaneensa idean niihin, kun hän teki kummityttönsäbarbille mekon, joka oli mahdotontapukea nuken päälle. ”Rakastin lapsena barbeja,vietin niiden kanssa paljon aikaa pukemallaja ompelemalla niille vaatteita. Ystävänikanssa rakensimme niille koteja, kesämökkejäja saunoja. Ne kävivät veneretkillä, metsässä,menivät naimisiin ja viettivät prinsessanelämää.” Pohjolan ensimmäinen pukuveistos”Ristikuningatar” on yksi hänen omakuvistaan,joita hän on tehnyt aika ajoin muutenkin.Hänelle on tärkeää, että pukuveistostenmolemmat puolet voivat olla näkyvillä ja ettähän voi työstää molempia. Kääntöpuoli kertoomyös oman tarinansa, sen, ”joka syntyi itsestääntyötä tehdessä, sattumalta, solmuineen jalanganpätkineen.”Pukuveistokset Ulla Pohjola kokee mielenja sielun pukuina, ominakuvina, takautuminalapsuuteen ja toisaalta lapsuuden jatkeeksi.Ne ovat ”riittipukuja siirtymävaiheissa, muistoja,merkintöjä, suojia, viittoja, unelmia, haaveita.”Hän mainitsee yllättävän kokemuksensavuonna 2001 prahalaisessa museossa, jossahän näki lasivitriinissä hyvin paljon omia pukuveistoksiaanmuistuttavan, samankokoisenteoksen 1800-luvun loppupuolelta.Pohjolan kuvia katsoessa huomaakin kysyvänsä,mistä kuvat tulevat, yhteisestä kuvamuististako?Kaikki on yhteistä kulttuuriperintöäja visuaalista muistia, toteutus Pohjolantaitavaa käden työtä. Kiinnostavimmillaan Pohjolasaattaa olla juuri silloin kun hän yhdistääyllättäviä materiaaleja ja tuo jonkin oman lisänsätraditioon.Ulla Pohjola kertoo tutkineensa jonkin verrankirjonnan historiaa tehdessään lopputyötäänTaideteolliseen Korkeakouluun. ”Kirjonnallaon aina ollut suuri merkitys ihmisen elämänkierrossa.Muun muassa kirjotut kastemekot,hääpuvut ja hautajaisvaatteet ovat olleet perheissä aarteita. Henkilökohtainen työskentelytapanituo tiedostamattomasti yksityiset tunteetja kuvamaailman yhteiseksi kokemukseksi.Kun saan yhden teoksen valmiiksi, en koe,että mikään loppuisi, vaan edellinen teos jatkuuseuraavassa muuttaen vain muotoaan.”Ulla Pohjolan tuotantoa katsoessa ei voi välttyäajattelemasta ikonitaidetta. Ikonit ovat hänellerakkaita. ”Näen ja tunnen niissä alkukuvan,näkymättömän, lohdullisuuden.” Kirjottujaikoneja tehtiin aikoinaan esimerkiksi Venäjälläuseamman vuoden ajan ja ne ovat olleet erittäinarvokkaita ja arvostettuja.Opintojaan Pohjola on täydentänyt muunmuassa Valamon luostarin kursseilla. ”Siellätyöskentelyssä on paljon samanlaista ajatusmaailmaakuin itselläni on jo ollut kauan.Tunnen itseni välittäjäksi, minulle on annettuneula ja lanka ja teen niillä kuvia näkymättömästänäkyväksi. Minuus katoaa, olen osa pitkääketjua.”Kun ripustimme Pohjolan Korppi sylissäteosta <strong>EMMA</strong>n Punaiseen kokonaisuuteen,hyräilimme spontaanisti samannimisen elokuvansävelmää. Taiteilija muistaa nähneensäkyseisen elokuvan mutta teoksella ja elokuvallaei ole hänelle mitään tietoista yhteyttä muutakuin nimi. ”Korppi on yksi mielilinnuistani, sielunlintu. Tätä teosta tehdessäni olin löytänythelmikirjonnan ja olen käyttänyt tätä tekniikkaapaljon siitä lähtien. Käyttämäni helmet ovatentisestään pienentyneet ja neulakin on ohutkuin henkäys.”Ulla Pohjolan teokset käsittelevät ihmiselämää,usein melko pienessä koossa. Hänentaiteessaan suuret kysymykset ilmentyvät pienessämittakaavassa. Toisin kuin moni taiteilija,hän ei tee seinän mittaisia teoksia. Pieneenkokoon mahtuu koko elämä, huomasin katsoessaniUlla Pohjolan vuoden 1995 Luutarhanäyttelyäsilloisessa Taideteollisuusmuseossa.Pohjola sanoo, että kuolema on ollut hänelletärkein ja läheisin aihe jo Taideteollisen Korkeakoulunlopputyöstä alkaen. Luutarha-näyttelykoostui 48 kirjomalla tehdystä pienestätaideteoksesta, jotka pohjautuivat enkelin jaluurangon rakkaustarinaan; siellä oli jo tuolloinkaksi hauta-nimistä teosta. ”Kuvani syntyvätalitajuisesti, ne tulevat kaukaa lapsuudesta taihyvinkin läheltä tästä hetkestä. Niissä on ainaollut ihminen mukana, elämän ja vuodenaikojenkierto. Kuolemaa ajattelen ja ihmettelenpäivittäin, miten se tuntuu niin kaukaiselta jasilti se on koko ajan vieressä, kulkee kanssani.”Tärkeintä Ulla Pohjolalle on itse tekeminen.Värit, luonto ja kerätyt, löydetyt, ostetut esineetja vanhat tekstiilit toimivat lähtökohtana uudelleteokselle. Erilaisten pintojen ja materiaalienyhdistäminen kiinnostaa häntä.19
Change language