Nummer 1 - de Vereniging Nederland-Finland

Toisenlainen näkemys Suomen itsenäisyydestä
Paavo Haavikko (1931) on Suomessa tunnettu kirjailija. Hän on kirjoittanut viisikymmenluvun
alusta lähtien, aluksi varsinkin kokeellisia runoja. V. 1984 ilmestyi hollanniksi
valikoima niistä nimellä “Winterpaleis” (Talvipalatsi). Mutta vaikka runot on käännetty,
ne eivät ole minusta vaivan arvoisia. Liian abstrakteja. Viime vuonna Helsingissä ensiesitettyyn,
Paavo Nurmesta kertovaan oopperaan Haavikko kirjoitti libreton, jota kuuleman
mukaan valtaosa yleisöstä ei ymmärtänyt.
Mutta Haavikko on kirjoittanut paitsi lyriikkaa myös joitakin kirjoja historiallisista aiheista.
Näistäkin kirjoista ollaan eri mieltä. Erään sellaisen kirjan löysin kirjojen halpahallista
Helsingissä. Kirjan on v. 1997 julkaissut kirjoittajan oma kustantamo Art
House. Sen nimi on “Suuri keinottelu. Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan”,
ja se käsittelee vuosien 1900–1929 välistä kautta, jolloin Suomi itsenäistyi. Ja toisin
kuin Haavikon runojen kohdalla pysyin tässä tapauksessa kärryillä. Haavikolla on toinen
näkemys Suomen itsenäistymisestä kuin minkä ennen olen lukenut, ja siksi haluan tässä
luonnehtia molempia lyhyesti. En ole historioitsija, joten en tiedä missä Haavikko on
mahdollisesti mennyt hakoteille.
Perinteisen näkemyksen mukaan Suomen itsenäistyminen kuvataan suuriruhtinaskunnan
taisteluna suurta sortajaa, tsaarin Venäjää vastaan, minkä lisäksi bolsevismin vastaiset
valkoiset esiintyvät paremmassa valossa kuin bolsevistiset punaiset. 1800--luvun kuluessa
oli kansallisuusaate saanut jalansijaa Suomessa. Siinä esitti tärkeää osaa suomen kieli,
kansalliseepos Kalevalan kokoaminen ja Topeliuksen Maamme-kirja. Venäjä ei katsellut
sitä hyvällä silmällä. 1800-luvun lopulla pyrittiin mitätöimään Suomen perustuslaki ja
integroimaan Suomi lähemmin Venäjän valtakuntaan. Länsieurooppalaiset sivistyneistön
jäsenet, joiden joukossa oikeustieteen professori Willem van der Vlugt Leidenistä, protestoivat
tätä vastaan viemällä keisari Nikolai II:lle vetoomuksen. Mutta menestyksettä.
Suomalaiset menettivät paljon oikeuksiaan. Kotietsinnät, pidätykset ja karkoitukset olivat
tavanomaisia. Tätä aikaa nimitetään ensimmäiseksi sortokaudeksi. Kun Venäjä oli
hävinnyt sodan Japania vastaan, mistä seurasi yleislakko, sai Suomi v. 1906 uuden eduskunnan,
ja ensimmäinen sortokausi oli ohi. Mutta v. 1910 alkoi uusi yritys venäläistää
Suomi. Hallinnossa tuli venäjä virkakieleksi, ja muillakin toimenpiteillä pyrittiin assimiloimaan
Suomen kansakunta. Tämä oli toinen sortokausi.
Ensimmäinen maailmansota syttyi. Suomessa vallitsivat Venäjän vastaiset tunteet. V.
1917 Venäjän maaliskuun vallankumouksen pyörteissä ja tsaarin luovuttua kruunusta
voimistui pyrkimys saada Suomi itsenäiseksi, mikä lopulta johti itsenäisyysjulistukseen
joulukuussa 1917. Lenin, joka sillä välin oli päässyt valtaan Venäjällä, tunnusti irtautumisen.
Sillä välin Suomen kansa oli jakautunut kahtia. Toinen osa halusi seurata Venäjän vallankumousta
(punaiset) ja toinen taas halusi perustaa porvarillisen ja itsenäisen Suomen
(valkoiset). Tammikuussa 1918 punaiset, perinteisen historiankirjoituksen mukaan
venäläisten sotilaiden avulla, kaappasivat Helsingissä vallan ja kansalaissota syttyi. (Valkoinen)
senaatti pakeni Helsingistä Vaasaan. Lopulta Carl Gustaf Mannerheim, entisen
Venäjän armeijan upseeri, onnistui sekä suomalaisten että saksalaisten joukkojen avulla
ratkaisemaan kansalaissodan valkoisten eduksi.
Haavikko sijoittaa tapahtumat hiukan toiseen, laajempaan ja ehkäpä spekulatiiviseen
kehykseen. Esitän omin sanoin yhteenvedon hänen näkemyksestään. Hänen mukaansa
– 23 –