Siivolan kultahippu Sotajoelta - arkisto.gsf.fi - Geologian ...

Geologian tutkimuskeskus
Mineralogian laboratorio
M 19/3813/2002/3
Inari 3813 11
Kari A. Kinnunen
21.11.2002
Sotajoen Kultakimppavaltaukselta
vuonna 2002 imuriruoppauksella löydetyn
kultahipun (72,4 g) tutkimus
näytettä tuhoamattomilla menetelmillä
Kinnunen, Kari A.

Löytöhistoria
Heinäkuussa 2002 Sotajoelta löytyi suurin imuriruoppauksella tähän
mennessä tavattu kultahippu (Kuva 1). Se painoi 72,36 g. Hippu oli samalla
toiseksi suurin kesällä 2002 löytyneistä. Löytäjät, Viljo ja Marjut Siivola,
pyysivät GTK:lta hipun tutkimusta (Kuva 2), koska muodoltaan hippu oli
heidän mielestään harvinainen reikäinen ohuehko levy. Hippu tutkittiin yhden
päivän aikana näytettä tuhoamattomilla menetelmillä ja valokuvattiin. Näin
koska hipusta ei voitu teettää GTK:n hippukokoelmaan kopioita, sillä hipun
toisessa päässä oli vain heikosti kiinni oleva uloke. Se olisi voinut irrota
muotin teossa jäljennösvalua varten. Hippu analysoitiin ja siitä otettiin
runsaasti digitaalikuvia, jotta muotoa ja pintarakenteita voitiin tutkia
myöhemmin kuva-analyysiohjelmilla. Kuvatutkimuksella pyrittiin saamaan
tietoa hipun mahdollisesta alkuperäkivilajista. Tutkimustiedot on kirjattu tähän
raporttiin samaan malliin kuin muistakin GTK:ssa tutkituista isomushipuista.
Hipun löysivät lempääläiset Viljo ja Marjo Siivola Sotajoelta heinäkuussa 2002
valtaukseltaan Kultakimppa 7305/1. Karttalehti on 3813 11 ja koordinaatit X
7591,0 Y 497,0. Löytäjien mukaan hippu oli liian iso, jotta se olisi mahtunut
rihlojen väliin. Hipun muoto auttoi sen löytymistä, sillä se oli tarttunut rihlaan
vääntyneestä ulokkeestaan. Hippu löytyikin rihlojen päältä. Siivolat antoivat
hipulle nimen Hurrikas. Viljo Siivola oli jopa nähnyt edellisenä yönä unta
suuren hipun löytymisestä.
Hipun ominaisuudet
Hipun paino on 72,36 g ja ominaispaino 16,85 (mittaus Matti Leino).
Läpimitoiltaan se on 58 x 38 x 6…7 mm (Kuvat 3-5).
Kemiallinen koostumus määritettiin hipun pinnasta. Analyysitulokseksi saatiin
98-97 paino% Au ja muu havaittava alkuaine hopeaa (määritys Bo Johanson
SEM-Edax menetelmällä). Koostumus on Lapin hipuille tyypillinen. Pinnassa
on kullan suhteen rikastunut ohut kerros ja syvemmällä yleensä hopea- ja
kuparipitoisempaa kultaa. Sen analysointi kuitenkin edellyttää pienen näytteen
ottamista ja siihen ei tämän hipun kohdalla ryhdytty.
Hippu on muodoltaan levymäinen ja siinä on lukuisia kidemuotoisia
syöpyneiden ja kuluneiden mineraalien paikalla (Kuva 6). Poissyöpyneet
mineraalit ovat olleet omamuotoisia kiteitä ja niiden paikalla on nyt
geometrisen säännöllisiä koloja. Kolojen suurin läpimitta vaihtelee välillä 1,3 –
7,9 mm. Tyypilliset kolot ovat kooltaan 5-6 mm. Koloissa sijainneen mineraalin
kidemuoto muistuttaa rombista ja kolojen muoto romboedria. Eräät kolot ovat
deformoituneita kolmioita. Kidemuodon samankaltaisuuden takia voi olettaa
että kultaa on ympäröinyt vain yksi päämineraali. Kysymykseen tulevia
mineraaleja ovat ilmeisimmin karbonaatit mutta myös arseenikiisu (Kuva 7).
Kolojen kidepintojen geometriaa mitattiin kuva-analyysiohjelmalla
digitaalikuvista, mutta yksikäsitteistä mineraalitunnistusta ei näin kyetty
tekemään. Kulmat olivat keskimäärin 70 ja 100 astetta. Kolojen täytteenä oli
2

detritaalisia mineraalirakeita ja kivilajipalasia. Mineraalit olivat kvartsi,
granaatti, amfiboli, maasälpä ja kivilajipalaset kiilleliusketta (Kuva 8).
Hipun kulmat ja ulokkeet ovat voimakkaasti pyöristyneitä. Hipun
pyöristyneiden kohtien pintarakenteena havaitsee mikrouurteita ja
painaumakoloja (Kuvat 9-10).
Isäntäkivilajin tulkintaa
Romboedriset kolot ilmentävät monessa kohdassa poisrapautuneen kiteen
kaksostumista. Kysymyksessä voisi olla arseenikiisu. Alpatov ja Kozlov (1990)
ovat kuvanneet Jakutian kultaesiintymien arseenikiisun kasvukaksosia. Osa
koloista on kolmiomaisia sopien myös arseenikiisun kiteen päiden
geometriaan. Ruotsin Skelleften alueen vanhasta Grundforsin
kultamineralisaatiosta on kuvattu kvartsijuonia, joiden kontaktissa sivukiveä
vasten on arseenikiisun ja kullan kasaumia (Bergman 1992). Suomen
useimmissa kultamineralisaatioissa arseenikiisu esiintyy tyypillisesti samoissa
kohdissa metallisen kullan kanssa. Aines on joka tapauksessa ollut melko
karkearakeista keskimääräisen raekoon ollessa 5-6 mm.
Perinteisesti Lapin hippujen suunnikasmaiset kolot on tulkittu
karbonaattimineraalien liukenemisesta syntyneiksi (Kinnunen 1996). Siivolan
hippu antaa näin ollen uuden tulkintatien tälle pohdinnalle. Vastaavia
pintarakenteita ei myöskään ole näkynyt ulkomaisissa hippukuvastoissa, joita
nykyään on paljon myös verkossa.
Kirjallisuus
Alpatov, V.V.; Kozlov, O.G. 1990. The arsenopyrite growth twins of a goldbearing
deposit in eastern Yakutia. Moscow University Geology Bulletin 45
(5), 58-60.
Bergman, J. 1992. Structural geology of Grundfors, a quartz vein related gold
deposit in the Skellefte district, northern Sweden. Geologiska Föreningens i
Stockholm Förhandlingar 114, 227–234.
Kinnunen, Kari A. (1996) Classification scheme for surface textures of gold
nuggets from Finnish Lapland. Bulletin of the Geological Society of Finland
68, Part 2, 18-33.
3

Kuva 1. Siivolan hipun löytöpaikka Sotajoella. Hippu osoittaa löytöpaikan
Kultakimppavaltauksella Kutturan tien pohjoispuolella. Karttaan on merkitty viivoituksella
kullanhuuhdontaan liittyvät valtaukset. Kuva: Kari A. Kinnunen.
Kuva 2. Kultahipun löytäjät, Marjo ja Viljo Siivola, seuraavat kun Bo Johanson analysoi heidän
hippunsa kemiallista koostumusta pyyhkäisyelektronimikroskoopilla GTK:n Otaniemen
tutkimuslaboratoriossa. Kuva: Kari A. Kinnunen.
4

Kuva 3. Siivolan kultahippu päältäpäin nähtynä. Hippu on levymäinen ja osa koloista ulottuu
hipun läpi. Hippu osoittaa kullan kiteytyneen kapeahkona rakotäytteenä lähinnä juonen muiden
mineraalien jälkeen. Suurin läpimitta on 58 mm. Kuva: Kari A. Kinnunen.
Kuva 4. Siivolan kultahippu altapäin nähtynä. Geometrisia koloja on tällä puolella vähemmän
kuin toisella puolella. Tämä osoittaa juonen kiteytyneen asymmetrisesti. Hipun suurin läpimitta
on 58 mm. Kuva: Kari A. Kinnunen.
5

Kuva 5. Siivolan kultahippu sivulta. Hipun toisessa päässä on poikkiasentoon vääntynyt osa
kultakasaumaa. Hipun reunoilla näkee kullan taipuneen sisäänpäin hipun pintaan. Hipun suurin
läpimitta 58 mm. Kuva: Kari A. Kinnunen.
Kuva 6. Siivolan kultahipun verkkomainen makrorakenne. Kulta on kiteytynyt emäkalliossa
ohuena rakotäytteenä. Kuva-alan leveys 16 mm. Kuva: Kari A. Kinnunen.
6

Kuva 7. Siivolan kultahipun pinnan kolorakennetta. Kuvan kolo on tulkittavissa kaksoskiteen
painaumaksi. Poisrapautunut kide voisi olla ollut arseenikiisua tai karbonaattia. Kuva-alan
leveys 8 mm. Kuva: Kari A. Kinnunen.
Kuva 8. Siivolan kultahipun pinnan kolojen täytteenä on detritaalisia mineraaleja. Kuvan
kolossa kvartsia, granaatteja ja amfibolia. Hipun kullan pyöristyneessä pinnassa mekaanisia
pintarakenteita: mikrouurteita ja painaumakoloja. Kuva-alan leveys 3,2 mm. Kuva: Kari A.
Kinnuen.
7

Kuva 9. Siivolan kultahipun pintarakennetta. Primaarikolot ovat tärkein pintarakenteen tyyppi.
Kullan mekaanisesti hioutunutta pintaa peittää painaumakolojen ja mikrouurteiden
muodostama kuviointi. Hipun koloissa limoniittista ruskeaa saostumaa ja detritaalisia rakeita.
Kuva-alan leveys 6 mm. Kuva: Kari A. Kinnunen.
Kuva 10. Siivolan kultahipun hiotuneen pinnan rakennetta pyyhkäisyelektronimikroskoopin
näkökentässä. Uurteet ja painaumakolot ovat yleisimpiä rakenteita. Kuvan oikean yläkulman
tumma kuoppa on primaarisyvennys, kultaa ympäröineen mineraalin rapautumisesta syntynyt
rakenne. Elektronimikroskoopin optista mikroskooppia parempi erotuskyky osoittaa
pintarakenteiden olevan mittakaavasta riippumatta samantyyppisiä. Kuva: Bo Johanson.
8