suomen geologinen kartta geological map of finland - Arkisto.gsf.fi

GEOLOGINEN TUTKIMUSLAITOS 

THE GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND 

SUOMEN GEOLOGINEN KARTTA 

GEOLOGICAL MAP OF FINLAND 

LEHTl - SHEET - 2123 

TAMPERE 

MAAPERAKARTAN SELITYS 

EXPLANATION TO THE MAP OF SUPERFICIAL DEPOSITS 

KIRJOITTANUT-BY 

K. VIRKKALA 

HELSINKI 1962

Helsinki 1902. Valtioneuvoston kirjapai~lo

ALKULAUSE ......................................................... 

KORKEUSSUHTEET .................................................. . 

KVARTAARISET MUODOSTUMAT .................................... 

KALLIOPERAN PINTA ........................................ 

.............................................. 

JAATIKKOKULUTUS :. 

RAPAUTUMINEN .................................................. 

MOREENI .................................................. 

LEVINNEISYYS JA KASAANTUMISMUODOT ............................. 

RAKENNE ....................................................... 

SUUNTAUS ................................ ..................... 

AINES .......................................................... 

................................ ............. 

MOREENIN SYNTY . 

TEUNINEN KAYTTO ............................................... 

GLASIFLUVIAALISET KERROSTUMAT ............................ 

LEVINNEISYYS JA KASAANTUMISMUODOT ............................. 

RAXENNE ....................................................... 

AINES .......................................................... 

GLASIFLUVIAALISTEN MUODOSTUMIEN SYNTY ......................... 

TEKNINEN KAYTTO ............................................... 

RANTAMUODOSTUMAT ........................................ 

RANTAKERROSTUMAT ............................................. 

MUUTRANTAMERKIT .............................................. 

RANTAMUODOSTUMIEN SYNTY JA XAYTTO ............................ 

HIESU- JA SAVIESIINTPMAT .................................. 

LEVINNEISYYS ................................................... 

RAKENNE ......................................................... 

MEKAANINEN KOKOOhlTJS .......................................... 

SYNTY ......................................................... 

TEKNINEN KAYTTO .............................................. 

POHJAVESI ................................................ 

TURVEKERROSTUMAT ........................................ 

LEVINNEISYYS, SUOTYYPIT JA TURVELAJIT ........................... 

SOIDEN RAKENNE JA KEHITYS ...................................... 

ILMASTON JA KASVILLISUUDEN KEHITYS ............................. 

KVARTAARINEN KEHITYS ......................................... 

MANNERJAATIKON LIIKKEET JA SULAMINEN .................... 

RANNANSIIRTYMINEN ........................................ 

J~RVIEN KEHITY s .......................................... 

Sivu 

5 

7 

9 

9 

9 

13 

14 

14 

16 

1 (i 

18 

22 

23 

23 

23 

25 

26 

28 

30 

31 

31 

33 

34 

37 

37 

37 

39 

40 

41 

42 

46 

46 

48 

49 

52 

52 

54 

56

MAALAJIPEITE JA IHMINEN ....................................... 58 

ASUTUKSEN HISTORIA ........................................ 58 

MAAPERA JAASUTUS ........................................ 59 

MAALAJIEN TEKNINEN KAYTTO ................................ 59 

KIRJALLISUUTTA .............................................. 60 


Page 

LOCATION AND RELIEF ............................................. 62 

GLACIAL EROSION .................................................. 62 

TILL DEPOSITS ..................................................... 63 

GLACIOFLUVIAL FORMAT1 ONS ..................................... 65 

SHORE FEATURES .................................................. 66 

SILT AND CLAY OCCURRENCES .................................... 67 

PEAT DEPOSITS ................................................. 68 

QUATERNARY EVOLUTION ......................................... 69

ALKULAUSE 

Tampereen karttalehden alueeseen kuuluvat Tampereen kaupunki, 

Nokian kauppala seka Pirkkalan ja Tottijarven kunnat kokonaan. Lisaksi 

se kasittaa paaosat Aitolahden ja Lempaalan kunnista sekii huomattavia 

osia Kangasalan, Vesilahden, Suoniemen, Hameenkyron ja Ylojarven 

kunnista. 

Alueen kartoittaminen suoritettiin vuosina 1955-1958. Pohjakarttoina 

on maastossa kaytetty Maanmittaushallituksen peruskarttoja 1: 20 000. 

Kuvassa 1 on esitetty karttalehdittain alueen kartoittaminen seka henkilot, 

jotka tyohon ovat osallistuneet. 

Samanaikaisesti Geologisen tutkimuslaitoksen kartoitusten kanssa on 

Maantutkimuslaitos suorittanut alueella maataloudellista maaperakartoitusta. 

Molemmat kartoitukset on suoritettu joustavassa yhteistyossii 

(Vuorinen, 1959). 

Nyt esilla olevassa karttalehdessa on aikaisempiin verrattuna yksi 

lisavari. Muutamissa alueen osissa on hieta osoittautunut siksi yleiseksi 

maalajiksi, etta se on erotettu karkeammista lajittuneista maalajeista 

omalla varillabn. Tata menettelytapaa puolustaa sitapaitsi hiedan huomattava 

merkitys. Varsinkin hieno hieta on maamme parhaita maanviljelysmaita. 

Lisaksi hieta muodostaa fysikaalisilta ominaisuuksiltaan valiasteen 

karkeampien lajittuneiden, ns. kitkamaalajien, soran ja hiekan seka hienompien 

lajittuneiden maalajien eli koheesiomaalajien, hiesun ja saven 

valillb. Muuten on esilla olevassa karttalehdessa kaytetty samoja vareja 

lzuin aikaisemminkin julkaistuissa.

Kuva 1. Tampereen karttalehden lehtijako, kartoittajat ja lrartoitnsvnodet. 

Fig. I. The division oj sheels of l71,e Tampere map sheet, map nzakers and mapping yeu~s.

KORKEUSSUHTEET 

Alueen korkeussuhteet ovat Lansi-Suomen oloissa suhteellisen vaihtelevia. 

L&nnessa on Kuloveden pinta 57 m mpy. (meren pinnan ylapuolella), 

kun taas alueen korkein huippu Vuoreksenvuori Tampereen etelapuolella 

kohoaa 193 m mpy. Muista korkeimmista huipuista mainittakoon Lempaalan 

Multivuori 178 m, Aitolahden Aitovuori 179 m, Ylojarven Ahveniston 

vuori 185 m seka Hameenkyron Seinavuori ja Kaitajarven vuori 190 m 

ja 188 m mpy. 

Kuvassa 2 on esitetty alueen absoluuttiset korkeussuhteet seka Nasijarven 

etelaosan ja Pyhajarven pohjoisosan syvyydet. Laajimmat korkean 

Kuva 2. Korlteussuhteet. 

Fig. 2. Absolute elevations.

maan alueet sijaitsevat Ylojarven ja Nokian valisella metsaalueella. Sen 

sijaan alueen etelaosien maasto on Pyhajarven ymparistossa huomattavasti 

matalampaa. 

Eri karttalehtien keskikorkeudet ovat seuraavat: 

Ramsoo ...................................... 

Siuro ........................................ 

Mahnala ..................................... 

Vesilahti .................................... 

Nokia ....................................... 

Tlojarvi ..................................... 

Lempgala .................................... 

Naistenmatka ................................ 

Tampere .................................... 

Lastustenkulnia .............................. 

Messukyla ................................... 

Aitolahti .................................... 

Koko karttalehden alueen keskikorkeus on. ....... 112.0 m. 

Myos pajkalliset korkeuserot vaihtelevat suuresti. Paaosassa aluetta 

ne ovat 10-30 m. Pyhajarven rannoilla seka Tampereen kautta kulkevan 

suuren harjujakson liepeilla ne ovat monin paikoin alle 10 m. 

Suuriinmat korkeusvaihtelut eivlt suinkaan ole siellg., miss5 absoluuttinen 

korkeus on suurin. Painvastoin Ylojarven ja Nokian vUisella alueella 

korkeusvaihtelut ovat yleensa alle 20 m, jopa alle 10 metriakin. Sen sijaan 

Pyynikin harjun korkein kohta kohoaa n. 60 m Nasijarven ja Iahes 80 m 

PyhBjLrven ylapuolelle, ja jos otetaan huomioon jarvien syvyydet, harjun 

kohdalla, on vastaava luku n. 120 m. Toinen laajahko suurten korkeuserojen 

alue on Kuloveden ymparistossa, missa korkeusvaihtelut yleisesti 

ovat 50-60 m, jopa 70 metriakin ja mista ne samansuuruisina jatkuvat 

Nokian virran kautta Pyhajarvelle. Myos Mahnalan lehdella korkeusvaihtelut 

paikoin nousevat yli 50 m. Samoin on asian laita Kaukajarven 

ymparistossii Messukylan lehdella. 

Edellamainitut suurimmat korkeuserot kuuluvat pariin maastossakin 

selvasti nakyvaan kallioperan murrosvyohykkeeseen. Pohjoisempaan naista 

kuuluvat Nokian virta, Pyhajarven pohjoisranta, Nasijarven etelaosan 

syvanne seka Aitolahden Laalahti ja Sorilanjoki. Tahan murrosvyohykkeeseen 

yhtyy Tampereen etelapuolella toinen, johon kuuluvat Pyhajarven 

pohjoisosan syvanne ja sen jatke itagln, Iidesjarvi ja Kaukajarvi. Lukuisia 

muitakin topografiassa nakyvia murrosvyohykkeit2 on alueella havaittavissa.

KVARTAARISET 

MUODOSTUMAT 

Mannerjaatikon kulutusmerkit ovat koko alueella selvasti nakyvissii. 

Rikkinaisia kallioperan kohtia jaatilrko raivasi puhtaaksi kiviaineksesta. 

Tama ilmenee maanpinnan muodoissa siten, etta pintamuodoilla on paikoin 

sama suuntaus kuin jaatikon voimakkaimmalla, luoteesta tulleella liikunnolla. 

Paaosa karttalehden pintamuodoista sijaitsee kuitenkin muissa 

suunnissa, jotka ovat maaraytyneet kallioperan ja sen rakoilusuuntien 

mukaan. Kovin voimakasta ja syva,lle ulottuvaa ei jaltikon kulutus siten 

ole alueen suurissa piirteissa ollut. 

Paljon selveinpia ovat jiiatikijn kulutusmuodot kohoumien pienoispiirteissa. 

Kallioiden pinnat ovat saannonmukaisesti hioutuneet sileiksi, 

ja ne ovat saaneet usein virtaviivaisen silokallion muodon. Nbissa havaitaan 

loivempi, jaa'n tulosuunnan puoleinen vastasivu seka jyrkempi suojasivu, 

mista jaatikko louhi mukaansa paaosan kalliosta irroittamastaan aineksesta. 

Jaatikon kulutustyo on siten ollut luonteeltaan erilaista silokallion 

eri osissa. 

Silokalliot ovat alueella erittgin yleisia kaikkialla. Korkeimmilla mailla 

ovat niiden pinnat kuitenkin rapautuneet jaakauden jalkeen epatasaisiksi, 

mutta hiljakkoin paljastetuissa kallionpinnoissa seka jlrvien rannoilla ovat 

silokalliot viela alkuper8;isessa asussaan. Tgllijin niissa havaitaan erittSin 

lukuisasti mannerjaatikon kuluttamia uurteita. 

Uurteet ilmaisevat kullakin paikalla sen suunnan, mihin jaatikko on 

alueella liikkunut. Usein jaavat kallioon vain jaan viimeisen tai voimakkaimman 

liikkeen suuntaiset uurteet. Tampereen seudulla tavataan kuitenkin runsaasti 

erisuuntaisia ristiuurteita, jotka osoittavat, etta jaatikon liikesuunnat 

ovat eri aikoina huomattavasti vaihdelleet. Samalla ne osoittavat, etta 

kullakin ristiuurrepaikalla on kallionpinta vanhimpien uurteiden syntymisen 

jalkeen kulunut sangen vahan, koska nuoremmat liikkeet eivat ole 

havittaneet kaikkia vanhemman liikkeeil mukaisia uurteita. Ristiuurteet

Kuva 3. Uurteiden prosentuaalinen sijainti eri suunnissa. 

Fig. 3. Percentual situation of striae in dijjerent directions. 

eivat kuitenkaan todista mitaan siita, kuinka paljon kalliota on kulunut 

vanhimpien uurteiden syntyessa tai ennen sita. 

Kuvassa 3 on esitetty eri suuntaisten uurteiden prosentuaalinen osuus 

kaikista havaituista uurteista, joita oil yhteensa hyvan joukon toista tuhatta. 

Suuntakulmien 310" ja 320" 1) valilla sijaitsee runsas kolmannes havaituists 

uurteista, vastaava luku suuntakulmien 300" ja 330" valilla on 55 %. Tam& 

suunta osoittaa jaatikon voimakkainta virtaus- ja kulutussuuntaa. Samassa 

suunnassa sijaitsee lisaksi paaosa silokallioiden vastasivuista seka 

jaatikon suurkulutuksen nakyvimmat merkit. 

Lukuisissa paikoissa on tavattu voimakkainta uurresuuntaa vanhempia, 

liintisia uurteita, joita nuoremmat, luoteiset uurteet leikkaavat (kuva 4). 

Lantisik uurteita tavataan kautta koko alueen (kuva 5), mutta erittain 

runsaasti ja nuorempina ristiuurteina Pirkkalassa Pyhajarven rannoilla 

(Virkkala, 1960). 

Osa Iantisistii uurteista on kuitenkin selvasti nuorempia kuin luoteiset 

uurteet. Pyhajarven pohjoisosan ja Nasijarven etelapaan ymparilla monet 

lantiset uurteet leikkaavat luoteisia ja ovat siten naita nuorempia. Nuoremmat 

lantiset uurteet osoittavat lahinna jaatikon haviamisen aikaisia 

1) Suunnat ilmoitettu kompassil~~ltuina, jolloin it% on 90°, eteli 180°, lansi 270" ja pohjoinen 360'.

liuva 4. Ristiu~irtcita ja kaa,rrelohlteamia Pirkkalan Pappilan rannassa. Kuva otettu luodetta 

kohti. Samassa suunnassa sija.itsevat voimaklraat, luoteiset uurteet, jotka katkaisevat kuvan oikeassa 

reunassa selvimmin nakyvia, nuolen suuntaisia vanhempia lantisiii uurteita. 

Fig. 4. Crossing striations and crescentic gouges on the shore of the Pirkkala parsonage. Camera lens 

faced northwest. In the sa.me direction are situated the strong, norll~tueslerly striations, which cut across 

the older, zvesterly striations running parallel to the arrow, tvhich can be seen most distinctly at the right 

margin 01 the photo. 

liikuntasuuntia. Jaa oli talloin jo siksi paljon ohentunut, ettii topografia 

paasi vaikuttamaan sen virtaussuuntaan. J8an reunavyohyke sijaitsi talloin 

vielii alueen ulkopuolella. 

Snuntakulmien 270"-285" v5ililla on tavattu 12.4 % kaikista havaituista 

uurteista. 

Niisijarven rantakallioissa esiintyy erittain yleisesti uurteita, jotka 

leikkaavat seka voimakkaimpia, luoteisia uurteita ettB nuorempia lantisia 

uurteita (Helaakoski, 1943; Sauramo, 1924). Naiden nuorimpien uurteiden 

suunta vaihtelee melkoisesti. Paaosa niista sijaitsee likimain pohjois-etelasuunnassa 

(kuva 6), mutta niiden esiintymissektori ulottuu pohjoisluoteesta 

itakoilliseen. Taman liikesuunnan muodostumiseen on ratkaisevalla tavalla 

vaikuttanut Nasijarven pohjois-etela suuntainen allas. Pohjoiset uurteet 

kasittavat yhteensa n. 8.5 % kaikista uurrehavainnoista. Niilla on alueella 

Iahinnb vain paikallinen merkitys. 

Pyhajarven pohjoispaan ymparilla sijaitsevat nuorimmat, luoteisia ja 

lantisia. uurteita leikkaavat uurteet aivan vastakkaisessa suunnassa kuin

Iiuva 5. Uurteet ja, nioreenilti\ljen suuntaus. 1 = uurre, 2 = nloreenikivien suuntaus, 3 = silokallion vastasivun 

suunta., 4 = vailitelevia uurresuuntia aariarvoineen, 

Pig. 5. Skiations and till /a.b~ic. I = striation, 2 = mientation of~t~ll~tones,''~3 =:direction oJ stoss side of polished 

rocli, 4 = caryin.g striation trends-unlh-extreme va,lues.

Kuva 6. Ristiuurteita Tampereella Nasijarven rantakallioilla. 

Pohjoisltoilliset uurteet (kompassin suunta) katkaisevat luoteisia 

uurteita. 

Fig. 6. Crossing striations in rocks along silore 01 Niisijarwi 

at Tampere. North-no~theasterly slrialions (compass direction) 

intersect northzuesterly striations. 

Nasijarven rannoilla. Kallioiden pienoiskulutusmuodot osoittavat, etta Pyhajarven 

rantojen nuorimmat uurteet on muodostanut keskimaarin lounaasta 

tullut jaatikon virtaus. Topografiset seikat ovat taallakin vaikuttaneet jaan 

viimeisiin liikuntoihin. Lounaisten uurteiden osuus uurrehavainnoista on n. 

7 %. 

Molempien vastakkaisuuntaisten, nuorimpien uurteiden olemassaolo 

osoittaa, etta jaatikko ei ole enaa tassa vaiheessa ollut yhtenainen. Tampereen 

kautta kulkevan harjujakson pailcalla on ollut kapea jaatikkolahti, 

jonka sivuja vastaan kohtisuoraan jban viimeiset liikkeet ovat tapahtuneet. 

Ja&n reunavyohyke on talloin jo saavuttanut alueen, kun se nuorempien 

lantisten uurteiden syntyessa oli viela sen ulkopuolella. 

RAPAUTUMINEN 

Edella mainittiin, etta ylempana sijaitsevilla kallionpinnoilla uurteet 

ovat useasti rapautuneet nakymattomiin. Tama pintarapautuminen johtuu 

kivilajimineraalien erilaisesta liukenevaisuudesta. Tummat, rautarikkaat 

mineraalit rapautuvat helpommin kuin kvartsi ja maasalvat. 

Paitsi tata pintasyopymista tavataan alueella myos mekaanisen rapautumisen 

tuloksia. Nama johtuvat lampotilavaihteluiden ja j8;iitymisilmion 

aiheuttaniasta kivilajin epatasaisesta laajenemisesta ja supisturnisesta. 

Hienot raot laajenevat vahitellen ja lopulta kalliosta lohkeaa rakojen 

suuntaisia osia.

Kuva 7. Lohliarekasauma laakean notkon pohjalla,. Mahnalan 

kartttdehti, Myllykyla. Valok. J. Ahtiainen. 

Fig. 7. Bouder field at bottom of flat holbzo. lklahnala map 

sheet, il!lyllykyl(i. Photo J. Ahtiainefi. 

Varsinkin Ylojarven-Nokian ja Pirkkalan-Lempaalan valisilla metsaseuduilla 

ovat tallaiset, etupaassa pakkasrapautumisen synnyttamat louhikot 

yleisia (kuva 7). Vastaavilla topografikartan lehdillakin ne on usein 

erotettu omilla &erkeill%iin. Monet louhikot ovat vain tavallista suurilohkareisempaa 

moreenia, mutta lukuisat on kasitettavg pakkasrapautumisen 

tuotteiksi. Osaksi louhikot sijaitsevat alkuperaisilla paikoillaan 

kohoumien huipuilla ja lahell kalliopaljastumia, toisinaan taas ne ovat 

siirtyneet rinteita alas ja sijaitsevat nyt joko alarinteilla tai loivien notkojen 

pohjilla. Paatellen siitii, etta puut rinnelouhikoillakin kasvavat suorassa 

ja etta lohkareet ovat jakalan peitossa, ei lohkareiden siirtymista rinteitii 

alas enaa alueella tapahdu. On otaksuttavaa, etta louhikot ovat syntyneet 

ja kulkeutuneet nykyisille paikoilleen jo myohaisglasiaaliajalla, heti jaan 

vetaydyttya alueelta pois. Talloin kasvillisuutta oli maan pinnalla niukalti 

ja maapera oli veden kyllti.stamaa. Naissa olosuhteissa on hidas maanvaluminen 

ymmarrettavaa, varsinkin kun siihen viela yhdistyi roudan 

kivia nostava vaikutus. Myohemmin, kun olosuhteet muuttuivat, lohkareiden 

vaeltaminen paattyi, vaikka kaikki eivat viela enniittaneetkaan 

saavuttaa lopullista asemaansa notkojen pohjalla. 

MOREENI 

LEVIhThTEISYYS JA KASAANTUMISMUODOT 

Mannerjaatikijn kerrostamistuote, moreeni, on alueen yleisin maalaji. 

Keskimaarin 51.5 % maapinta-alasta on sen peitossa (kuva 8). Lisaksi 

moreeni muodostaa alustan useimmille nuoremmillekin maalajeille.

Kuva 8. Iforeenin levinneisyys al~leella. 

Fig. 6. Distvibution oj till in ,region.. 

Eri puolilla aluetta moreenin osuus karttaknvassa huomattavasti vaihtelee. 

Tampereen lehdella on sita vain 18.4 % ja Ylojarven lehdella 36.0 % 

maapinta-alasta, kun sita vastoin Rainsoi5n ja Naistenmatkan lehdilla sita 

on n. 213 ja Lastustenkulman lehdella kokonaista 74 % maapinta-alasta. 

Muilla lehdilla moreenin osuus vaihtelee 42 %:sta 60 %:in. 

Yleisyydestaan huolimatta moreeni verhoaa kallioperaa suhteellisen 

ohuena kerroksena. Tavallisimmin sen paksuus on alle 5 m, eika yli 10 m 

paksuja moreenikerrostumia ole alueella kartoitusten yhteydessa tavattu. 

Moreenin keskimaarainen vahvuus lienee n. 3-4 metria. 

Moreenin pinta noudattaa paapiirteissaan kallioperan topografiaa. 

Tasaisilla mailla moreenin pinta on niinmuodoin laakea. Vaihtelevan reliefin 

alueella moreeni tasoittaa kallioperan muotoja ja loiventaa kalliokohoumien 

rinteita. Moreenimuodostumilta puuttuvat siten itsenaiset muodot miltei 

kokonaan. 

Alueen lansiosissa, Ramsoon ja Siuron lehdilla tavataan kuitenkin 

vahaisia aloja, joissa jyrkkarinteiset moreenikummut ovat vallitsevia. 

Nama muistuttavat muodoltaan ns. ablaatio- eli kuoppamoreenia, ja ne 

on maapergkartalla esitetty omalla viirillaan.

RAKENNE 

Moreeni on lajittumaton maalaji. Siina tavataan vaihtelevia maaria 

kaikenkokoisia kallioperan murskaantumistuotteita. Eri lajitteet eivat ole 

keskittyneet maarattyyn moreenin osaan, vaan yleisesti niit8; esiintyy 

kaikkia rinnakkain ja sekaisin. Eriiita rakennepiirteita on alueen moreeneissa 

kuitenkin havaittavissa. 

Vahaiset lajittuneet hiekka- ja soralinssit ovat moreenissa yleisia. 

SyvemmLlla lajittuneen aineksen maara yleensa lisaantyy. Toisinaan lajittuneet 

osueet muodostavat lajittumattomassa perusmassassa haamumaisia 

ja poimuttuneita linsseja, mitka ovat osoituksena siita, etta lajittunutta 

ainesta on joutunut moreeniin sen ollessa viela liikkeessa jaatikon alla. 

Lajittuneita kerroksia korvaavat toisinaan huuhtoutuneet kerrokset, 

joiden hienoimmat lajitteet ovat kulkeutuneet veden mukana muualle. 

Huuhtoutuneiden kerrosten valissa voi sijaita taysin lajittumattomia 

moreenin osia. 

Eraissa leikkauksissa on tavattu edelleen moreenin rakennetta, jolle 

kirjoittaja on Ita-Suomessa antanut nimen lamellirakenne (Virkkala, 1948). 

Tat5 esiintyy alueella ennenkaikkea kivikoyhassl moreenissa, eika siinakaan 

yleisena. 

Vihdoin on alueella tavattn moreenia, jossa suurehkojen ja kulmikkaiden 

kivien valit tayttaa inelkoisen lajittunut aines, hieno hiekka tai hieta. 

Ilman lohkareita ja kivia tallainen aines olisi luettava lajittuneiden maalajien 

joukkoon. Muut lajitteet puuttuvat tallaisesta moreenista suurin 

piirtein kokonaan. 

SUUNTAUS 

Moreenin suuntauksella tarkoitetaan sen pitkanomaisten kivien jarjestymista 

maarbtylla tavalla. On todettu, ett5 moreenin kivet ovat useasti 

asettuneet siten, etta niiden pituusakseli on yhdensuuntainen jaatikon 

liikuntosuunnan kanssa (Richter, 1936; Holmes, 1941; Hyyppa, 1948). 

Moreenin kivien suuntauksen selvittamiseksi on alueelta tehty 40 suuntauslaskua, 

joissa kussakin on mitattu n. 100 kiven pituusakselin suunta. 

Kymmenessa havaintopaikassa ei ole saatu selva8; suuntaa, vaan kivien 

pituusakselit ovat sijainneet milloin missakin suunnassa. Muissa laskuissa 

on sen sijaan todettu eneminan tai vahemman selva suuntausmaksimi. 

Moreenin suuntaus on esitetty kuvassa 5 yhdessa uurrehavaintojen kanssa. 

Mikiian erikoisen selva moreenikivien suuntautuminen ei yleensa alueella 

ole, verrattuna esiin. Ita-Suomeen. Tama johtuu ennenkaikkea siita, etta 

alueen inoreenit ovat hyvin kivisia. Tallijin eivat kaikki kivet ole suorastaan

Kuva 9. Selva ~noreenikivien siiuntaus Aitolahdella. 

Fig. 9. Clear orielzta,tion o/ till stones at Ailohhti. 

ehtineet suhteellisen lyhyen kulkumatkansa aikana jarjestya jiiatikon 

virtauksen suuntaisiksi. 

Eraha paikassa Nokian lehden etelaosassa on tavattu kaksi paallekklista 

moreenipatjaa, jotka eroavat toisistaan jonkin verran variltian, 

rakenteeltaan ja ainekseltaan. Ylemmassa patjassa on moreenin kivilla 

selva suuntaus 310°, alemmassa sen sijaan laajempi ja epaselvempi maksimi 

lieskimaarin suunnassa 280". Tam% esimerkki, vaikka onkin ainoa laatuaan 

alueella, vahvistaa uurteista saatua kasitysta, jonka mukaan lantinen 

jaatikijn virtaus on alueella vanhempi kuin luoteinen. 

Jos vertaillaan kuvassa 5 uurteiden ja moreenikivien suuntia, voidaan 

helposti todeta, etta samat suunnat esiintyvat seka uurteissa etta moreenin 

suuntauksessa. Luoteinen suunta on moreenikivissakin vallitsevana, mutta 

lisaksi niissa tavataan Iantista, jopa yhdessa suuntauslaskussa Ylojarven 

lehdella pohjoistakin suuntausta. 

Kuvassa 9 on esitetty eras alueen parhaiten suuntautuneita moreeneita 

Aitolahden karttalehdelta.

Kuva. 10. Alueen ka.llio era ja moreenin kivilaskut. 1 ja 6 (pisteet) graniitteja ja granodioriittia, 2 ja 

7 gneissejl, 3 ja 8 kiill$iusketta ja fylliittik, 4 ja 9 emiksisik kivilsjeja, 5 jo 10 tuffiitteja. Numeroidut 

kivilaskut tehty Tampereen harjusta. Kallioperk Matiston (1961) mukaan. 

Fig. 10. Bedrock oj region and stone counts of till. I and 6 (dotted) granites and granodiorite, 2 and 7 

gneisses, 3 and 8 mica schists and phyllites, 4 and 9 basic rocks, 5 and 10 tujiibs. Numbered stone counts 

made jrom Tampere esker. Bedrock according to Matisto (1961). 

AINES 

PETROGRAFINEN KOKOOMUS 

Petrografisella kokoomuksella ymmarretaan eri kivilajien prosenttista 

osuutta moreenissa. Sita on selvitetty suorittamalla kivilaskuja eri puolilla 

aluetta. Talloin on maaratty kullakin havaint~pailia~la 100-200 

moreenikiven kivilaji seka esitetty kunkin kivilajin prosenttinen osuus 

kaikista lasketuista kivista.

Taulukko 1. Eraiden kivilajien keskimaarainen kuljetusmatka alueella. 

Table I. Average distance traveled by certain kinds of rocks in the region. 

Porf yy rigraniitti - Porphyritic granite 

KiiUeliuske - Miea schist 

2 1 3 \ 4 1 5 1 2 1 3 1 4 1 5 

1 1 1 1.1 

1 

1-5 ..... 3.5 3.3 4.2 

5-10 10-20 . . . . . 0.8 10-20 ..... 0 

Tuffiitti - Tuffile 

1 = Kivilaskupaikan et;iisyys kilolnetreina jaatikon tr~losuunnassa Iahimmiilta lzallioperaesiintymalt5 

- Distance of stone count site, in kilometers, in the direction of the glacier advance from the 

nearest rock outcrop. 

2 = Havaintoaaikkoien lukumaara - Number 01 observalion sites. 

3 = ~avaintopaikkojen keskimaarainen etaisyys lcilometreina vastaavaan jiiitikon tulosuuntaiseen 

kallio~eraesiintvm%n - Averaoe distance, in kilometers. . of . observation sites from corresvondino 

bedroik ooecurrdce in the directi& of the glaker advance. 

4 = Kivilajin kivien prosenttinen osuus lasketuista moreenin kivista - Percentage of stones representing 

each kind of rock among the stones counted in the till. 

5 = Kivilajin lohkareiden prosenttinen osuus moreenin lohkareista - Percentage oj boulders representing 

each kind oj rock among the boulders occurring in the till. 

Kuvassa 10 on esitetty alueelta tehdyt kivilaskut yhdessa kallioperakartan 

kanssa. Yleisenii piirteena mainittakoon, etta moreenin kivisto on 

hyvin paikallista ja yleensa sita paikallisempaa, mita suuremmista kivista 

ja lohkareista kivilasku on tehty. Paitsi paikallisuutta on moreenin kivistolle 

ominaista eri kivilajien sekoittuminen. Laajoillakin yhtenaisen kallioperan 

alueilla tavataan moreenin kivien joukossa jonkin verran kauempaa 

tullutta ainesta. Niissa osissa aluetta, missa kalliopera on vaihtelevampaa, 

on moreenin kivien sekoittuneisuus viela selvempi. - 

Graniittiset kivet ovat paaosassa aluetta vallitsevina moreenissa. Vain 

vahaisilla kiilleliuskealueilla ja laajahkolla kiillegneissialueella graniitit ovat 

vahemmistona. Kiillegneissi ei kuitenkaan muodosta yhtenaista aluetta, 

suuremmat ja pienemmat graniittiesiintymat rikkovat sen melko kirjavaksi. 

Taten selittyy kiillegneissialueen moreenikivien suuri graniittipitoisuus, 

joka vaihtelee 10-30 %. 

Kivilaskujen perusteella voidaan myos seurata, kuinka pitkalle ja kuinka 

suuressa maarassa kutakin kivilajia on moreenissa levinnyt jaatikon kulutusja 

Buljetustoiminnan tuloksena. Yllaolevassa taulukossa on tasta pari 

esimerkkia.

Kuva 11. Suuri- ja rtinsaslohltareista rnoreenia. hlahnalan 

karttalehti, Myllykyla. Valok. J. Ahtiainen. 

Fig. 11. Till containing large and nbztndant boulders. 1Mahmln 

mn.p sheet, Myllykyla. Photo J. Ahtiainen. 

Taulukon perusteella voidaan todeta, etta jo muutamaa kilometria 

kaue~npaa tullutta ainesta on alueen moreeneissa sangen vahan. Riippuu 

kuitenkin paljon kivilajin ominaisuuksista, kuinka pitkalle se on emakalliostaan 

kulkeutunut. Kovaa tuffiittia tavataan moreenissa huomattavasti 

runsaammin kuin porfyyrigraniittia ja kiilleliusketta huolimatta siita, 

etta tuffiittien osuus kallioperassii on paljon vahiiisempi kuin em. kivilajien. 

Porfyyrigraniitti havia& jo 5 km kuljetuksen jalkeen moreenin 

kivistosta miltei kokonaan, lohkareissa sit% esiintyy jonkin verran runsaammin. 

Helposti kuluvaa kiilleliusketta tavataan Iahella kallioperaesiintymia 

suhteellisen runsaasti, inutta jo muutaman kilometrin kuljetuksen jalkeen 

on sen maar6 sangen vahainen. Ainoatakaan kiilleliuskelohkaretta ei ole 

alueelta tavattu yli 10 km etaisyydella emiikalliostaan. 

MEKAANINEN KOKOOMUS 

Moreenin mekaanisella kokoomuksella ymmarretaan sen erisuuruisten 

rakeiden prosentuaalista osuutta koko moreenin aineksesta. Kaytannollisista 

syista otetaan huomioon vain rakeet, joiden lapimitta on alle 20 mm. 

Alueella usein luonteenomaiset moreenin raekoot, kivet ja lohkareet, j8avBt 

siten nain maaratyn mekaanisen kokoomuksen ulkopuolelle. 

Rapautumisen yhteydessa mainittiin, etta louhikot ovat paikoin alueella 

erittiiin yleisia. Louhikosta on vain aste-ero lohkaremoreeniin (kuva ll), 

jota myos on kaikkialla, missa suurehkoja kallio-moreenialueita esiintyy. 

Suuret lohkareet ovat monin paikoin suorastaan maanpintaa hallitsevina 

piirteina. Monesti ne pelloillakin ulottuvat ohuiden savikerrostumien lapi 

maanpinnalle.

Kuva 12. Runsaskivinen ~noreeni, Naistenma,tlta. 

Fig. 12. Till eonlniwing stones in abzivzdunce, 

Xaislenmatka. 

Lohkareiden ohella on myos kivisyys alueen moreeneiden tarkeimpiii 

tuntomerkkeja. Toisinaan saattaa moreenissa olla kivia runsaammin kuin 

hienompia aineksia. Varsinkin pikku kivet ovat moreeneissa erittain yleisia 

(kuva 12). Kun ne ovat sangen kulmikkaita ja niiden valissa on vahanlaisesti 

hienompia aineksia, ovat ne ltiilautuneet toistensa lomiin hyvin 

tiiviiksi maalajiksi. Kun lisaksi vahanpuoleisesti hienoja aineksia sisaltavassii 

moreenissa sadevesi on paassyt vapaasti valumaan lavitse, on 

vedesta saostunut rautahydroksidi usein iskostanut moreenin entista 

tiiviimmaksi maalajiksi. 

Taulukko 2. Alueen moreenien keskimaarainen lajitekokoomus. 

Table 2. Average mechanicul composition of the till types in the region. 

Lajite 

karkea sore, 20-6 m~n 

hieno sora, 6-2 R 

lcarlzea hiolcka, 2-0.6 r 

hieno hiekka, 0.6 -0.2 r 

karlteu hieta, 0.2 -0.00 s 

hieno hieta, 0.00 -0.02 r 

karkea hiesu, 0.02 -0.ooe )) 

hieno hiesu, 0.000-0.002 0 

karkea saves, 0.00~-0.001 I) 

hieno saves, alle 0.001 mm . . . . . . 

I 

1 - Soramoreenit - Gravelly till, 2 = Hiekkamoreenit - Sandy till, 3 = Hietamoreenit - 

Fine-sandy till, 4 = Kaikki moreenit - All till types. Anal. Anniklti Pa.rkkonen. 

I

Kuva 13. Rakeisuuskayria moreenista. 1 = soramoreeni, Naistenmatka; 2 = 

hiekkamoreeni, hfessukyll; 3 = hiekkamoreeni, Aitolahti; 4 = hietamoreeni, Messukyla. 

Paksu viiva esittaa moreenin mekaanisen kokoomuksen lteskiarvoa n. 40 

lajiteanalyysin mukaan. 

Fig. 13. Cumulative curves of till. 1 = gravelly till, ATaistenmatka; 2 = sandy till, 

Messukyla; 3 = sandy till, Aitolahti; 4 = line-sandy till, Messukyla. Thick line 

represents average mechanical composition of till, accozding to some forty grainsize 

analyses. 

Moreenin kivia pienempia lajitekokoomuksia on tutkittu seulomalla ja 

liettamalla. Talloin voidaan moreenit luokitella sen mukaan, mita alle 

20 mm:n lajitetta siina on eniten tai mita lajitetta vastaa rakeisuuskayran 

Iapaisyprosenttia 50 oleva moreenin kokoomus. Tarkeimmat taten erotettavat 

moreenityypit ovat alueella sora-, hiekka- ja hietamoreeni. Naiden 

seka alueen kaikkien moreenien keskimaarainen lajitekokoomus on esitetty 

edellisella sivulla olevassa taulukossa. Kirjoittajan ottaman neljankymmenen 

niiytteen lisaksi on taulukossa huomioitu myos Vuorisen (1959) julkaisemat 

24 moreenianalyysia alueen itapuoliskosta. 

Mainituista 64 naytteesta on soramoreeneja 23 kpl., hiekkamoreeneja 

32 kpl. ja hietamoreeneja 9 kpl. Suuri- ja runsaslohkareiset ja -kiviset 

soraja hiekkamoreenit ovat alueen vallitsevin moreenityyppi. Kuvassa 

13 on esitetty erait6 tyypillisia rakeisuuskayria alueen moreeneista. 

MOREENIN SYNTY 

Moreeni on syntynyt mannerjlatikon kuluttavan, kuljettavan ja kerrostavan 

toiminnan tuotteena. Tata osoittavat mm. moreeniaineksen lajittumattomuus, 

kivien sarmikkyys ja kivissd tavattavat naarrnuiset pinnat. 

Jaiitikon painon alla moreeni on usein puristunut hyvin tiukaksi, joskin

sekundakiset tapahtumat ovat viela lisanneet moreenin iskostumista. 

Eraissa paikoissa alueella on moreenissa viela nikyvissa lamellimoreenina 

jalkia alkuperaisesta jaatikkorakenteesta. 

Alueen moreeni on jaatikon mukana kulkeutunut vain suhteellisen 

lyhyen matkaa. Tasta ovat osoituksena moreenikivien petrografinen kokoomus 

seka moreenin sarmikkaat, kulumattomat kivet. Pitemman kulkeutumisen 

aikana olisivat ainakin kivien teravimmat sarmat kuluneet pois. 

Pa,aosa alueen moreenimuodostumista on kerrostunut nykyiselle paikalleen 

jiiatikon voimakkaimman liikkeen aikana. Vain suhteellisen vahaisen osan 

voi ajatella syntyneen jaatikon sulamisvaiheessa. Naihin on luettava 

ennen kaikkea alueen lansiosassa tavattavat vahaiset kuoppamoreenit. 

Mannerjaatikon sulaminen on tapahtunut paitsi pinnalta, myos pohjasta 

kasin. Talloin syntyneet sulamisvedet paasivat osaksi huuhtomaan moreenia, 

jopa tunkeutumaan sen Iavitsekin. Tatl osoittaa se, etta moreenissa esiintyy 

lajittuneita hiekkalinssejii, joiden maara siiannollisesti kasvaa alaspain 

moreenileikkauksessa. 

Moreenin kaytto erilaisiin tarkoituksiin on alueella suhteellisen vahiiistii. 

Varsinkin tiheammin asutuissa osissa on ollut riittavasti lajittuneita maalajeja, 

joilla on paljon monipuolisempi tekninen kaytto. Moreenin kaytto 

on rajoittunut miltei yksinomaan tierakennuksiin ja tahankin vain seuduilla, 

missa lajittuneita maalajeja on niukalti tai missa ne kokonaan puuttuvat. 

Varsinkin paikallisten teiden rakennusaineena on moreeni osoittautunut 

sangen sopivaksi. Sen sijaan teiden sideaineeksi moreeni sisaltab yleensa 

liian niukalti hienoja lajitteita. 

GLASIFLUVIAALISET KERROSTUMAT 

LEVINNEISYYS. JA KASAANTUMISMUODOT 

Karttalehden vihreaan variin kuuluvat alueen glasifluviaaliset eli 

jaatikkojokien kerrostumat. Samaan variin sisaltyvat myos rantakerrostumat; 

naiden sines on hyvin samankaltaista kuin glasifluviaalisissa muodostumissa, 

joista ne osaksi ovat syntyneetkin. 

Alueen glasifluviaaliset muodostumat rajoittuvat paaasiassa pohjoisosan 

poikki kulkevaan suureen harjujaksoon ja sen liepeille. Muualla niita 

on perin niukalti. Kun Ylojarven, Tampereen ja Messukylan lehdilla on 

soraa, hiekkaa ja hietaa 38.2, 15.5 ja 13.2 % maapinta-alasta, on niiden 

maara etellisemmilla karttalehdilla alle 1 %. Keskimaarin niitii tavataan

Icuvn. 14. Vaakakerroksellisu~~tta Ta~npereen harjussa. 

YlojLrvi, hfik kola. 

Fig. 14. Hovizontnl bedding in Tampere esker. Yloj6rvi, Mikkola. 

6.5 % alueen maapinta-alasta. Katkonaista harjujaksoa voidaan seurata 

Lempaalan, Vesilahden ja Riimsoon karttalehdilla. 

Yleisin glasifluviaalisen aineksen kasaantumismuoto alueella on harju. 

Naista huomattavin on edella mainittu alueen pohjoisosan poikki kulkeva 

harju, jota tassa kutsutaan Tampereen harjuksi. 

Tampereen harju on varsin mahtava muodostuma. Sen rinteet ovat 

paikoin sangen jyrkkia, esim. Tampereen Pyynikilla, paikoin taas harju 

on loivarinteinen, kuten Ylojarven kirkolta lanteen. 

Suurimman absoluuttisen korkeutensa Tampereen harju saavuttaa 

llnnessa, miss& sen korkeimmat kohdat kohoavat 176 m mpy. Harjun 

suhteellinen korkeus on taas suurin Tampereella, missa Pyynikin harjun 

korkein kohta kohoaa jyrkkarinteisena 82 rn Pyhajarven ja 64 m Nasijarven 

pinnan ylapuolelle. Naista arvoista harjun suhteellinen korkeus vahenee 

seka lanteen etta itaan, koska ymparjston absoluuttinen korkeus kasvaa 

nopeammin kuin harjun. 

Paitsi harjuna esiintyy glasifluviaalista ainesta Tampereen harjujaksossa 

myos vahaisina kuoppa-kumpualueina seka lakitasanteina. Naiden levinneisyys 

on esitetty kuvassa 32. 

Laajimmat kuoppa-kumpu-alueet ovat harjun lantisessa osassa, Ylojarven 

kirkolta lanteen. Suurimmat kuopat ovat 25-30 m syvia. 

Lakitasanteita on samoilla paikoilla kuin kuoppa-kumpu-alueitakin. 

Laajin tasanne sijaitsee alueen itareunassa, missa se Lentolankankaan

Kuva 15. Leikkaus Tampereen harjussa Ylojarven Pinsionka.nkaalla. Kuva 

otettu 140°:en panoraama~kamera.lla. Kuvan oikeassa puoliskossa harjun pituussrlunnan 

inukainen seinlrnii, jossa on itaiin eli distaalisu~intaan ka.llistovaa luiska- 

Iterroltsellisuutta.. Vasen pliolisko on harjun pokltileikkauksen suuntainen, kerroksellisuns 

esiintyy siin% pinnanmyotaisena. 

Pig. 15. Section oi Tampere eslcer at Pin,sionkangas, Ylojar2;i. Picture tcrken with 

140" panorama camera. In right hall of picture, there is a, wall running paral2el to 

lonqitztdinal section of eske, in which cross-beddin.g appears inclining eastward or in 

distal direction. Lcit 11ali is palallel to cross-section of eske,, zvit11. bedding occurring 

there conlorm.ble to surface. 

nimisena kohoaa 162 m mpy. Tampereen 1ansipuolella lakitasanteiden 

korkeudet kasvavat hitaasti. Lamminpaan tasanteen korkeus on 169 m, 

Julkujarvella on tasanne 170.5 m, Rookinmaella 172 m seka Pinsionkankaalla 

173 m. 

RAKENNE 

Glasifluviaalisia muodostumia luonnehtii alueella kerroksellinen rakenne, 

joka aiheutuu kivi-, sora-, hiekka- ja hietakerrosten vuorottelusta seka 

naiden kerrosten sisiiisesta rakenteesta ja asemasta muodostumassa. 

Kerrokset ovat erilaisia sen mukaan, tarkastellaanko niita harjun pituusvai 

poikkisuunnan mukaisissa leikkauksissa. Alueen glasifluviaalisten 

muodostumien pinnalla on yleisesti n, metrin vahvuinen, pintamyotainen 

sora-kivikerros. 

Pituusleikkauksessa kerrokset kallistuvat saannonmukaisesti itaa kohti. 

Toisinaan kerrosten kaltevuus kuitenkin on hyvin vahainen. 

Poikkileikkauksessa sen sijaan on suurempia vaihteluja. Kerrokset saattavat 

poikkileikkauksessakin olla vaakasuoria leikaten maanpinnalla jyrkasti 

rinteiden suuntaa (kuva 14). Yhta yleista kuitenkin on, etta kerroksellisuus 

on suurin piirtein rinteen suuntainen tai leikkaa sita teravassa 

kulmassa (kuva 15). Lisaksi saattavat eri kerrokset leikata toisiaankin. 

Aarirnmaistapauksissa syntyy tiilloin hyvin vaihtelevaa diagonaali- eli 

luiskakerroksellisuutta.

Glasifluviaalisten muodostumien rakenteessa nakee usein suurempia ja 

pienempig hairioita. Naista ovat yleisimmat vahaiset siirrokset, joita 

aineksessa on tapahtunut. Myijs muodostuman syntyvaiheessa on tapahtunut 

hairioita. Naihin on' luettava aineksen sisaan joutuneet jaalohkareet, 

jotka myohemmin sulettuaan ovat aiheuttaneet ymparoivien kerrosten 

sortumista ja kerrosjarjestyksen hairiintymista. 

Kirjoittaja on aikaisemmin kuvannut alueelta parista paikasta hairioita, 

jotka on selitetty aiheutuneeksi muinaisen roudan toiminnasta (Virkkala, 

1959 b). Talloin on vaihtelevarakeiseen ja epahomogeeniseen ainekseen 

syntynyt umpinaisia tai avonaisia routapusseja. 

AINES 

PETROGRAFINEN KOKOOMUS 

Alueen glasifluviaalisista muodostumista tehdyt kivilaskut on esitetty 

kuvassa 10 yhdessa moreenista tehtyjen kivilaskujen kanssa. Tampereen 

harjusta tehdyt kivilaskut on numeroitu 1-10. Kuvassa 16 on lisaksi 

esitetty eraiden kivilajien leviaminen Tampereen harjussa. 

Jo ensi silmayksellii huomaa kuvista 10 ja 16, etta glasifluviaalisten 

muodostumien kiviaines on huomattavasti pitkgmatkaisempaa kuin moreenin. 

Granodioriittia ja kiilleliusketta on huomattavia maaria (n. 20 %) 

viela 10-15 km etaisyydella naiden kivilajien esiintymisesta harjun koh- 

dalla. Viela hieman pitempaa kuljetusmatkaa edustavat tuffiitit, joita 

tavataan harjukivien joukossa keskimaarin 5.4 % ja lohkareissa 1.8 %. 

Tuffiitit ovat osaksi peraisin karttalehden alueelta, osaksi taas sen ulkopuolelta. 

Vahaisessa maarassa on Tampereen harjussa tavattu kivilajeja, 

joita ei karttalehden alueella harjun lahistolla esiinny. Siten on esim. 

gabroa tavattu Tampereen harjun kivien ja lohkareiden joukossa keskimaarin 

0.3 %, amfiboliittia 0.2 %, kvartsiittia 0.2 %, konglomeraattia 0.1 % ja 

kvartsiporfyyriii 0. I %. Viela vahaisempi on hiekkakiven maara. Sita esiintyy 

harvinaisena harjujakson lansiosassa ainakin Tampereelle saakka. Lahin 

tunnettu hiekkakiven kallioperaesiintyma sijaitsee n. 100 km Tampereelta 

luoteeseen Lauhavuorella. 

Kivilaskut osoittavat myos, mista suunnasta ainesta on eniten harjuun 

kulkeutunut. Siten esirn. porfyyrigraniittia tavataan kallioperassa Ylojarvella 

useamman kilometrin matkalla aivan harjun laheisyyteen saakka. 

Kivilaskujen mukaan sita ei kuitenlraan tavata harjun kivien joukossa. 

Tasta voidaan paatella, etta paaosa aineksesta on harjussa kulkeutunut 

sen pituussuunnassa tai tullut harjuun lansiluoteen ja pohjoisen valiselta 

sektorilta. Liinnesta tulleen aineksen maara on ilmeisesti sangen pieni, 

joskin topografia on paikallisesti siihen jossain maarin vaikuttanut.

Kuva 16. Eraiden kivilajien levinneisyys Tampereen harjussa. Ympyran sisallii olevat 

numerot ovat kivilaskupaikkoja, jotka viittaavat kuvaan 10. Alimmassa vaakasarakkeessa 

ha,rjun alrlstan kaltiopera. 1 ja gr. dior. = granodioriitti; 2 ja kl. = kiilleliuske 

- fylliitti; 3 ja kgn. = kiillegneissi; 4 = 2-10 em kivet; 5 = 20-50 cm kivet. 

Fig. 16. Distribution of certain rocks in Tampere esker. Encircled numbers denote sites 

of stone counts which refer to Fig. 10. Lowest horizontal column applies lo bedrock of 

base 01 esker. 1 a.nd gr. dior. = granodiorite; 2 and kl. = mica schist-phyllite; 3 and 

kgn. = mica gneiss; 4 = 2-10 em stones; 5 = 20-50 em stones. 


Glasifluviaalisen aineksen mekaaninen kokooinus vaihtelee alueella 

huomattavasti. Saman kerroksen puitteissa lajittuneisuus on yleensa 

sangen hyva, rnutta jo aivan lahekk8isissiikin kerroksissa saattaa lajitekokoomus 

huomattavasti vaihdella. 

Harjuissa on yleensa karkea aines vallalla. Pikku kivikko ja sora ovat 

yleisimmat lajitteet (kuvat 17 ja 18), mutta useasti tavataan myos isoja 

lohkareita. Myos hienommat lajitteet ovat niissa tavallisia. Karkeaa ja 

hienoa hiekkaa esiintyy usein vuorottelemassa soraisten kerrosten kanssa, 

eika hietakaan ole harvinaista. Eraassii leikkauksessa Tampereen Pispalassa 

tavattiin n. 2 m paksun hiekkaisen sorakerroksen alta ainakin yhta 

vahvalti hienoa hietaa, jopa hietaista hiesuakin (kuva 19). 

Harjun selanteen ulkopuolella tulee glasifluviaalinen aines yha hienommaksi. 

Maalajikartalla hiedaksi merkitty alue, jota esiintyy harjun 18hiympii,ristossii, 

on paiiasiassa glasifluviaalista ainesta. Pintaosat siita on

Knva 17. Sorakuoppa Nokian harjussa. 1 = ra,ntakerrostuma; 

2 = kerrallinen savi, '/,-I m paksu. Saven alla glasifluviaalista 

lzivikkoa, soraa ja hiekltaa. 

Fig. 17. Grc~vel prl zn A1olcza esker. 1 = littoral aceu~nulalion; 

2 = valved clay, I/,-1 m thick. Underlying clay are glncioilu~.ial 

stones, gvavel and sand. 

kuitenkin kasitettava rantakerrostumiksi, mutta eroa naiden ja glasifluviaalisten 

kerrostumien valilla ei voi havaita. Kuten kuva 19 osoittaa, 

ovat nama hiedat yleensa erinomaisen hyvin lajittunutta ainesta. 

Harjujen liepeilla ovat yleisia savikerrostumat, jotka ohuina linsseina 

kiilautuvat jopa lahelle harjun lakea. Nama savet ovat selvasti kerrallisia ja 

syntyneet jaakauden loppuvaiheen aikana. Savi erottsa toisistaan alapuolella 

sijaitsevat glasifluviaaliset kerrostumat seka ylapuolella olevat rantakerrostumat. 

Vain tallaisissa tapauksissa voidaan varmasti tuntea varsinainen 

glasifluviaalinen aines rantakerrostumista (kuva 17). 

GLASIFLUVIAALISTEN MUODOSTUMIEK SYNTY 

Glasifluviaaliset muodostumat ovat syntyneet mannerjiiiitikoltii virranneiden 

jaatikkojokien kerrostamina. Virtaavan veden toimintaa osoittavat 

niissii aineksen huuhtoutuneisuus, lajittuneisuus seka kivien pyoristyneisyys. 

Ainesta kerrostaneet jaatikkojoet ovat sijainneet harjuja,k-

Kuva 18. Yksityisltohta kuvan 17 karkeasta glasifluviaalisesta 

aineksesta. Usea,t kivet sijaitsevat lirnittain siten, etta niiden 

distaalip8a on yletnplna ltuin proksimaalipa&. 

Fig. 18. Detail oj coarse glaciojluwial material shozc~t in Fig. 

17. many stones overlap so tllat their distal end is higher than 

tl~ei,r proximal end. 

Knva 19. Rakeis~iuskayria glasifh~viaalisesta aineksesta. 1 = l~iesuinen hieno 

hieta, Tampere, Pispala; 2 = hiesuinen hieta, kiessukylii; 3 = karkea hieta, Ylojarvi; 

4 = hietainen hieno hieklza, Nokia, Myllykylii; 5 = hiekka, Hameenltyro, 

Mahnala; 6 = hiekkainen sora, Mahnala; 7 = sora, Nokia. 

Fig. 19. Cumulalive curves oi glaciojluvial malerial. 1 = silty line sand, Tampere, 

Pispala; 2 = silty fine sand, Messukyla; 3 = coarser jine sand, Ylojarvi; 4 = middle 

sand, Nokia., Myllykyla; 5 = sand, Hameenkyro, Mahmla; 6 = sandy gravel, 

Mahnala; 7 = gravel, Nokia.

sojen paikalla, mutta sulavesien ainesta on levinnyt myos sivuille pain 

kapeammalle tai leveammalle vyohykkeelle. 

Glasifluviaalisen aineksen petrografinen kokoomus poikkeaa moreenin 

kokoomuksesta lahinna pitemman kuljetusmatkansa vuoksi. Jaatikkojokien 

lahtoaineksena onkin ollut suureksi osaksi moreeni. Taman ainesta joet 

kuljettivat mukanaan ja kerrostivat sen harjuksi. Naiden synty on tapahtunut 

osaksi avonaisissa jaatikkolahdissa, osaksi taas umpinaisissa tunneleissa. 

Harjujen jyrkat muodot ovat useassa tapauksessa syntyneet siten, 

etta jaatikbojokien tuomaa ainesta kerrostui jaaseinamaa vastaan, muutoin 

olisi ainesta levinnyt paljon laajemmalle alalle. Harjut ovat siten jaan 

kontaktimuodostumia. 

Uurteiden yhteydessa mainittiin, etta Tampereen harjun paikalla levisi 

kapea jaatikkolahti ja sen jatkeella jaatikkorailo ja -tunneli. Osaksi tahan 

lahteen, osaksi taasen railoon ja tunneliin tapahtui harjujakson kerrostuminen. 

Harjun ulkopuolella leviaviit hietikot ovat sensijaan muodostuneet 

hieman myohemmassa vaiheessa. Ne ovat levinneet paljon laajemmalle 

alalle kuin itse harju. Ne osoittavat vaihetta, jolloin jaatikkolahti oli 

levinnyt muutaman kilometrin laajuiseksi ulapaksi. Hietakerrostumien 

aines on myos keskimaarin paljon hienompaa kuin harjujakson. Glasifluviaalinen 

hieta on niin ollen varsinaisen soraisen harjuaineksen ja jaatikkojokien 

kerrostaman hienoimman aineksen, lustosaven valimuoto. 

TEKNINEN KAYTTO 

Glasifluviaalisen aineksen kerroksellisuus, useimmiten hyva lajittuneisuus 

seka loyha rakenne tekee mahdolliseksi sen varsin monipuolisen 

kayton erilaisiin teknisiin tarkoituksiin. Tassa yhteydessa mainitaan vain 

sen tarkeimmat kayttotavat. 

Rakennusteollisuus tarvitsee soraa ja hiekkaa mitii moninaisimpiin 

tarkoituksiin, betonisoraksi ja -hiekaksi, muuraus- ja rappaushiekaksi, 

taytemaaksi jne. Tiiliteollisuus kayttaa hiekkaa saven laihduttamiseen 

seka sementti- ja kattotiilien valmistamiseen. Tierakennuksissa kaytetaan 

hiekkaa eristavana kerroksena seka teiden talviseen hiekoitukseen, soraista 

hiekkaa tien jakavaan kerrokseen, karkeaa soraa teiden kantavaan kerrokseen 

ja kulutuspintaan. Rautatiet tarvitsevat soraa ja kivia ratapenkereisiin 

ja taytemaaksi. Valimot kayttavat hienoa hiekkaa valumuotteihin 

seka puhallushiekkana. 

Tampereen harju tarjoaa tassa suhteessa oivallista raaka-ainetta moniin 

tarkoituksiin, talo- ja tierakennuksiin, tiiliteollisuuteen jne. Hiekan ja

soran suhteellisen helposta saannista johtuukin, etta Tampereella on niiden 

kulutus asukasta kohti suunnilleen kaksi kertaa suurempi kuin esim. Helsingissa. 

Luonnonsoran kokonaiskulutuksen on laskettu Tampereella 

viime aikoina olleen n. puoli miljoonaa kuutiometria vuodessa. Suurin 

ja paras esiintyma on kaupungin omistamassa Messukylan Vilusenharjusssa. 

Laskelmien mukaan on yksistaan tasta sorakuopasta kuljetettu pois. n. 

2.5 miljoonaa m3 soraa ja hiekkaa. Lisaksi on kaupungilla toinen sorakuoppa 

Nokian harjussa n. 9 km keskustasta lanteen seka Pinsionkankaalla 

17 km kaupungista hiekkakuoppa hienompia lajitteita varten. Myos Epilan 

harjussa sijaitsee iso sorakuoppa, joka jo miltei on katkaissut koko harjun. 

Valtion rautateilla on suuret sorakuopat Vatialassa ja Lielahdessa, Punaisella 

Ristilla Nokian harjussa n. 9 1/2 km keskustasta (kuvat 17 ja 18), 

J. W. Enqvist 0y:lla Lielahdessa seka Nokian kauppalalla Pinsionkankaalla 

karttalehden pohjoisreunassa. Pienempia tai yksityisten hallussa olevia 

sorakuoppia on eri puolilla aluetta kymmenia. 

Tampereen kaupungissa ja sen lahiymparistossa on siten tarvittavan 

soran ja hiekan saantimahdollisuudet hyvat, ja raaka-ainetta riittaa nykyista 

suurempaankin kayttoon ainakin vuosikymmeniksi eteenpain. Sen sijaan 

alueen etelaosissa, Lempaalassa, Vesilahdella ja Tottijarvella ei ole vastaavia 

suuria harjujaksoja. Vahaiset paikalliset esiintymat on jo loppuunkaytetty ja 

sora ja hiekka on sinne tuotava etupaassa kauempaa. 

RANTAMUODOSTUMAT 

RANTAKERROSTUMAT 

Rantakerrostumat on yhdistetty kartan vihreakn variin yhdessa 

glasifluviaalisten kerrostumien kanssa. Rantakerrostumat liittyvat siksi 

laheisesti ainekseltaan, ominaisuuksiltaan ja rakenteeltaan glasifluviaalisiin 

muodostumiin, etta ne harjujen yhteydessa voi tuntea toisistaan vain 

silloin, kun kerrallinen savi kiilautuu niiden valiin (kuva 17). Tampereen 

harjun liepeilla leviavat sora-, hiekka- ja hieta-alueet onkin kasitettava 

pintaosiltaan rantakerrostumiksi. Sen sijaan harjun ulkopuolella, missa 

tavataan pienehkoalaisia seka paksuudeltaan vahaisia sora-, hiekka- ja 

hietaesiintymia, nama ovat miltei saannonmukaisesti rantakerrostumia. 

Maalajikartan mukaan sijaitsee naita varsinkin alueen lansipuoliskossa 

moreeni-kalliomaiden rinteillk ja juurilla. Sen sijaan itaosassa aluetta, 

missa maat ovat korkeampia ja muinaisten vesien ulapat ovat olleet vahaisempia, 

rantakerrostumat ovat harvinaisempia. Kartan mittakaavassa on 

kuitenkin voitu esittaa vain kaikkein laajimmat kerrostumat, itse asiassa 

ne ovat pienialaisina paljon yleisimpia, kuin maaperakartta osoittaa.

Kuva 20. Pintamyijtaisti vaa.l~akerroksellisuotta 

rantasora.ssa, Mahnala. Valok. J. Ahtiainen. 

Pig. 20. Horizontal bedding parallel lo grouqtd 

in littoral gravel, ~WIahnala. Photo J. Ahtiainen. 

Rantakerrostumat peittavat alustansa joko maanpinnan myotaisinii 

tai loivasti rinteen suuntaan kallistuvina kerroksina (kuva 20). Niiden 

aines vaihtelee hiedasta karkeaan kivikkoon (kuva 21). Glasifluviaalisesta 

aineksesta syntyneet rantakerrostumat ovat hyvin lajittuneita. Sen sijaan 

moreenista syntyneet rantakerrostumat ovat huonommin lajittuneita ja 

muistuttavat tassii suhteessa lahtijainestaan. Kallioiden liepeilla tapaa 

toisinaan pyoristyneista kivista ja lohkareista koostuneita rantavalleja. 

Kuva 21. Karkeaa mntakerrostumaa, Messukyla, Rusko. 

Fig. 21. Coaise lilloral aeeu.mulalion, Messukyla, Rusko.

Kuva 22. Kalliopaljastnmien levinneisyys. 

Fig. 22. Distribzition 01 rock exposures. 

MUUT RANTAMERKIT 

Edella kasiteltiin lahinna rantavoimien kasaantumistuloksia. Mutta 

myos niiden kulutustoiminnan tuloksia tavataan alueella runsaasti. Kalliomoreenimailla 

ovat paljaat kalliot ja huuhtoutumisrajat yleisia. Kalliopaljastumia 

on alueella kesliimaarin 4.2 % maapinta-alasta. Eri karttalehtien 

alueella niiden maara vaihtelee 2-6 %:in, joten ne ovat verraten 

tasaisesti jakaantuneet yli koko alueen (kuva 22). 

Huuhtoutumisrajoja on tavattu varsinkin Tampereen etelapuolella, 

missa Auer (1922) on vaakinnut sellaisen Vuoreksenvuoren rinteelta 160 m 

mpy. Liiheisyydessa sijaitsee useita muitakin samanlaisia ja samalla korkeudella. 

Tampereen harjussa ovat leimaa-antavia komeat, usein 10-20 m korkeat 

rantatormat (kuva 23), jotka maastossa jatkuvat selvina penkereina usein 

satoja metreja. Kartoituksen yhteydessa on niiden korkeuksia vaakittu 

suuri joukko. ICuvassa 24 rantatormat on esitetty ns. distanssidiagrammina, 

jonka Ial~tokohdaksi on otettu kartta,lehden itaisin reuna. Varsin komeita

Ihva 23. Komea, 124 m:n korkeudella oleva rantat0rmaTa.mpereen 

Pyynikilla. Kavassa n wva mies seisoo torman tyvella, 

josta alkaa 1oiva.sti viettivii rantakentta. 

Fig. 23. Imposing shore cliff at 124-meter elevation at Pyynikki, 

Tampme. Man seen, in picture stands at base oj cliff, from which 

a shore terrace begins lo slope downward. 

rantatormia sijaitsee harjussa miltei jokaisella metriluvulla. Samaan 

diagrammiin on yhdistetty myos harjun lahistolla sijaitsevista moreenikalliomaista 

mitatut rantatormat. Jos vertaa diagrammia uusimpaan 

maastamme laadittuun rantadiagrammiin (Hyyppa, 1960), havaitsee kuvassa 

24 suorina viivoina esitettyjen rantapintojen sangen tarkoin vastaavan 

Hyypan preboreaalista Yoldiaa. 

Harjujen lakitasanteet on kasitettava osaksi kerrostumis-, osaksi kulutustasanteiksi. 

Kuvan 24 diagrammissa on myos vaakittujen lakitasanteiden 

korkeudet. Nkma nousevat liinttii kohti, mutta eivat suinkaan 

tasaisesti. Kaksi lantisinta havaintopaikkaa sijaitsevat hieman alueen 

ulkopuolella. 

Rantamuodostumien laaja levinneisyys osoittaa, etta miltei koko alue, 

ehka kaikkein korkeimpia huippuja lukuunottamatta, on jossain vaiheessa 

ollut vedenpinnan alla.

Kuva 24. Distanssidiagra.mmi Tampereen harjulla vaakituista rantamerkeista. Havaintojen 

yhdistaminen toisiinsa on + mielivaltaista. 1 = harjun lakitasanne, 2 = rantatorml, 

3 = erikoisen voimakas rantatorma. 

Fig. 24. Distance diagram of shore ntarks levelled on Tumpere esker. Combining obsermtiom 

inlo shorelines is & arbilrciry. I = esker plai,n, 2 = shore elill, 3 = especially prominent 

shore el$/. 

Rantakerrostumiin sisaltyvien mikrofossiilien, ennenkaikkea piilevien 

tutkiminen osoittaa, minkaluontoinen se vesi on ollut, jonka aarelle rantalterrostuma 

on syntynyt. Alimmat rantakerrostumat Kuloveden piirissa 

sisaltavat niukalti merellisia ja murtoveden piilevia. Ne vastaavat aikaa, 

jolloin Itameren litorinavaihe juuri ja juuri ulottui aiueen piiriin. 

Litorinarajan ylapuolella n. 105-115 m korkeuteen saakka sisaltavat 

rantakerrostumat yksinomaan makean veden suurjarvimuotoja. NamL 

kerrostumat ovat syntyneet Itameren ancylusjarvivaiheen aikana, joka 

vallitsi taiilla n. vv. 7 000-5 000 e. Kr.

li11vs 25. Snvien ja hiesujen levinneisyys. Savet sija.itsevat paiasiassa jarvien ra.nnoilla 

seka jarvista allcavien laakeiden 1aa.ksojen pohjalla. 

Fig. 25. Dislsibuliolz 01 clays and sills. Clays aye mainly situated along lakesl~oyes as u;ell as 

at Boltom oi /la1 valleys slarli,ng lrom lakes. 

Ancyluksen ylapuolella olevat rantakerrostumat kuuluvat paaasiassa 

~nerellisen yoldiavaiheen piiriin. Piilevasto on taman ajan kerrostumissa 

hyvin niukka ja kasittaa osaksi merellisia lajeja. 

Rantadiagrainmissa kuva 24 on yksistaan rantamerkkien perusteella 

vaikea todeta vastaavien Itameren vaiheiden ulottuvuus alueella. Mahdollisesti 

ovat maankuoren lohkoliikunnot hairinneet rantamerkkien keskinaistii 

asemaa siksi paljon, ettei naiden kautta voi vetaa vastaavia rantapintoja 

kuvaavia viivoja. Vasta stratigrafiset tutkimukset antavat tassl 

suhteessa luotettavan pohjan, jonka perusteella rantamerkkeja voi ajoittaa. 

Rantakerrostumien teknisesta ksytosta on sanottava suurin piirtein 

samaa kuin glasifluviaalistenkin muodostumien. Erona on kuitenkin se, 

etta rantakerrostumien pintaosat sisiiltavat usein siksi runsaasti humusaineita, 

ettei niiden kaytto betonisoraksi ole suositeltavaa tai ainakaan 

taloudellisesti kannattavaa.. Sen sijaan paksnjen rantakerrostumien alaosat 

ovat tassa suhteessa puhtaampia.

ICuva 26. Viljeltya savikkoa Pyhajarven rannalta. 

Vesilahti, Kurulahti. Valok. V. Lappalainen. 

Fig. 26. Tilled clay plain along shore oj Pyhiijarvi. 

Vesilahti, Kurulahti. Photo V. Lappalainen. 

HIESU- JA SAVIESIINTYIlEAT 

LEVINNEISYYS 

Eri puolilla aluetta vaihtelee hiesun ja saven maara melkoisesti. Ylojarven 

lehdella niita on vain 6.2 % maapinta-alasta seka Lastustenkulman 

lehdella 9.4 %. Nokian lehdella on savia vastaavasti 41.1 %, Mahnalan 

lehdella 42.5 % seka Vesilahden lehdella 50.1 % maapinta-alasta. Muilla 

lehdilla hiesun ja saven maara vaihtelee 15-37 %:iin. Keskimiiarin savia 

ja hiesuja on alueella 28.4 % maapinta-alasta. Kuvassa 25 on niiden levinneisyys 

esitetty mustalla. 

Laajimmat savialueet leviavat jarvien rannoilla. Enneil kaikkea Pyhajdrven 

rannoilla niita on runsaasti (kuva 26), samoin Kuloveden rannoilla 

ja siita pohjoiseen jatkuvan Mahnalan vesistijn varsilla. Ylimmat tunnetut 

saviesiintymat sijaitsevat 166 m mpy. 

Savikerrostumien vahvuudesta on alueella vain niukasti tietoja. Useimmissa 

tapauksisss savien paksuus on melko vdhainen, keskimaarin alle 

5 metria. Huomattavasti paksumpiakin kerrostumia tunnetaan alueelta. 

Helenelundin (1951) mukaan ovat rautateiden pohj.atutkimuksissa tavatut 

suurimmat syvyydet alueella olleet 15-20 metrib. Kartoitustoiden yhteydessa 

suoritetuissa kairauksissa ei ole tavattu 10 m paksumpia savikerroksia. 

RAKENNE 

Rakenteeltaan ja synnyltaan alueen savet voidaan jakaa kahteen geologiseen 

tyyppiin: homogeenisiin ja kerrallisiin saviin. Edellisissa ei esiinny

Kuva 27. Kerrallista savea Tampereelta. Valok. E. Halme. 

Pig. 27. Varved clay jvom Tampere. Photo E. Halme. 

siiai~nollistii rakenteellista vaihtelua. Jalkimmiiisissa vuorottelee ohuita ja 

tummempia, savesrikkaita kerroksia seka vaaleampia, hietaisia tai hiesuisia 

kerroksia. Tallaista rakennetta, joka ilmentaa jatitikon sulamisen vuotuista 

rytmia, kutsutaan kerralliseksi. Vaaleampi, hietainen osa on kerrostunut 

kesiiaikana, tummempi taasen talvella. Molemmat osat muodostavat yhden 

vuosikerran eli vuosiluston. Taman mukaan on kerrallisia savia kutsuttu 

myos lilstosaviksi. 

Kerrallinen savi on alueen yleisin geologinen savityyppi. Maanpinnalta 

on kerrallisuus usein myohemmin havinnyt, mutta syvemmalla se on 

s5annonmukaista. 

Yksityisen vuosikerran paksuus pienenee pohjalta pintaa kohti. Harjujen 

liepeilla on kertojen vahvuus suurin, kerrat liittyvat tiiallii asteettain 

glasifluviaaliseksi ainekseksi. Tampereelta on tavattu jopa yli metrin 

vahvuisia kertoja. Niiden aines ei kuitenkaan talloin en% ole savesta, vaan 

hienoa hiekkaa ja hietaa. Normaalisti yksityisten kertojen paksuus vaihtelee 

54-5 sm:in, mutta ylimmissa kerroissa se saattaa olla vain yksi 

millimetri. Kuvassa 27 on alueelle tyypillistd kerrallista, savea. 

Yksityiset vuosikerrat liittyvat toisiinsa suuremmiksi kertasarjoiksi. 

Alueella on nuorinta, lahinnii maanpintaa olevaa kertasarjaa merkitty

kirjaimella S (Sauramo, 1923). Se muodostaa paaosan alueen lustosavista. 

ICerrat ovat siina sangen vahvoja ja sisiiltavat runsaasti savesta. Taman 

alla sijaitsee ohutkertainen sarja H,, jonka vuosikerrat ovat jokseenkin 

ohuita, alle 1 sm, aines on hiesuisempaa kuin sarjassa S. Koko H, sarjan 

paksuus on alueella yleensa alle 1/2 m. Samantapainen on myos alin alueella 

tavattu kertasarja H,. 


Alueen savien mekaanisen kokoomuksen miiaraamiseksi on tutkittu 

n. 50 naytettii. Namii on otettu piiaasiassa savikerrostumien pintaosista, 

enintiiiin 3 m[ syvyydeltg. Koska naytteitii on tutkittu eri puolilta aluetta, 

kuvastaa yllaoleva maara koko hyvin alueen kaikkia savikerrostumia. 

Mekaanisen kokoomuksensa puolesta voidaan alueen savet luokitella 

aitosaviin, joiden savespitoisuus on yli 60 %, hiesusaviin, joissa saveksen 

maara vaihtelee 30-60 %:in, hietasaviin, joissa on savesta 30-40 % ja 

hietaa 20-30 % seka hiesuihin, joissa hiesulajitteen maarti on yli 50 %. 

Ratkaisevaa eroa homogeenisten j a lustosavien mekaanisen kokoomuksen 

valilla alueella ei ole, molempien lajitekokoomus on suurin piirtein samanlainen. 

Eri savityyppien seka hiesujen keskimaarainen mekaaninen kokoomus 

ilmenee allaolevasta taulukosta, jota laadittaessa on otettu huomioon myos 

Vuorisen ( 1959) julkaisemat savianalyysit. 

Allaolevassa taulukossa on aitosavia 35 naytetta, hiesusavia 151, hietasavia 

8 ja hiesuja 22 naytettii. Aito- ja hiesusavet ovat siten alueen yleisiminiit 

savityypit. Hiesuja on vahanpuoleisesti ja hietasavia hyvin niukalti. 

Hiesuja tapaa ennenkaikkea karkeampien mineraalimaiden lahella: 

Taulnkko 3. Ka,rttalehden alueen savi- ja hiesusedimenttien keskimiiarainen 

mekaaninen kokoomus. 

Table 3. Average mechanical composition of the clay szlt sediments in th,e region. 

ljiekk;~, 2-0.2 mln ............. 0.5 

karltea hiet)a, 0.2 --O.oo nun.. 0.9 

hieno liiet,a, 0.08 --0.02 s .. 1.4 

1;arliea hiesu, 0.02, -0.006 o . 3.8 

I~icno hieai, 0.006-0.002 s . . 25.1 

saves, i~lle 0.002 111111 ............ 68.3 

1 = Lajite - Fraction, 2 = Aitosavet - Heacy cclays, 3 = Hiesusavet -,Silty clays, 4 = Hietasavet 

- Clays corz(aininq fine sand, 5 = Kaililtien savien IteskimaiirLinen mekaaninen kokooin~is - 

Are,ngc meehar~ical conzposition oj ull 1h.e clays, 6 = Hicsujen keslcimaarirlinen mekaa.ninen kokoolnos 

- I?.rr~qe n~echc~nical composition 01 the silts. Anal. Annilcki Parklionen.

Kuva 28. Rakeisuuskayria alueen savista ja hiesuista. 

1 = kerrallinen aitosa,vi, Naistenma.tka; 2 = aitosavi, Aitolahti; 3 = 

hiesusavi, Tampere; 4 = hiesusavi, Ylojarvi; 5 = hietasavi, Messukyl8;; 

6 = hiesu, Messukyla; 7 = hietainen hiesu, Tampere. Palzsu 

viiva esittaa kaikkien savianalyysien keskiarvoa. 

Fig. 28. Cumulative curves of clays a d silts in reqion. 

I = uarved heavy clay, h'aistenmatka; 2 = Aeavy clay, Ailolahti; 3 = 

silty clay, Tampere; 4 = silty clay, Ylojarvi; 5 = clay contni~zing line 

sand, Messukylii; 6 = silt, il/lessnkyla; 7 = silt containing line sand, 

Tampere. Thick line presents average oi all clay analyses. 

lustosavien alemmissa kerroksissa seka glasifluviaalisten muodostumien 

laheisyydessa paikoin maan pinnallakin. 

Kuvassa 28 on esitetty erait& alueella tyypillisia savien mekaanisia 

Izokoomuksia. 

SYNTY 

Savien rakenteen yhteydessa on jo lyhyesti selostettu kerrallisten savien 

syntya jaatikon sulavesien hienoimpina kerrostumina. Etta ne tosiaan laheisesti 

liittyvat sulavesien toimintaan, nakyy jo siitakia, etta vuosikerrat proksimaaliosissaan 

valittomasti liittyvat glasifluviaalisiin kerrostumiin. 

Kerrallisia savia on kutsuttu myos glasiaalisaviksi, koska ne ovat syntyneet 

jaakauden loppuvaiheessa. Vastaavasti homogeeniset savet ovat kerrostuneet 

jiiakauden jalkeisena eli postglasiaaliaikana. Naiden syntyessa eivat 

enaa ja6tikolt6 tulevat sulavedet olleet saatelemassa sedimentaation kulkua 

ja maaraa. Niinpa postglasiaalisavet eivat olekaan vuosikerrallisia. Sen 

sijaan niissl kyllakin saattaa esiintya eraanlaista kerroksellisuutta, joka toisinaan 

voi muistuttaa kerrallisuutta. Tama johtuu lruitenkin paikallisista 

lajitekokoomuksen vaihteluista seka varieroista. Paaosa postglasiaalisavista

on syntynyt alueella Itameren ancyiusvaiheen aikana matalaan veteen. 

Kuloveden rannoilla tavataan vahaisessa maarassa suolaiseen. Litorinamereen 

syntyneita savia. Postglasiaaliaikana vesissa vallinnut suhteellisen 

rikas pieneliosto on aiheuttanut naihin saviin runsaan rikkipitoisuuden. Tam& 

ilmenee nykyisin postglasiaalisavissa rautasulfidina, joka varjaa saven tummansiniseksi, 

jopa pikimustaksikin. Alueella esiintyy nliita sulfidisavia kuitenkin 

sangen niukalti. 

Postglasiaalisavet ovat syntyneet aineksesta, jota jokivirtaukset ja 

aallokko ovat huuhdelleet aikaisemmin syntyneista maalajeista, moreenista, 

glasifluviaalisesta aineksesta ja ennen kaikkea glasiaalisavista. Viimeksimainittu 

onkin ollut tarkein lahtoaines postglasiaalisavien synnyssa. 

Alueen savien tekninen kaytto rajoittuu paaasiassa tiilien valmistukseen. 

Arvioitaessa alueen savien sopivuutta tiiliteollisuuden raaka-aineeksi, on 

savista suoritettu jouklio fysikaalisia maarityksia, joiden tulokset on esitetty 

taulukossa 4. 

Taulukko osoittaa, ettii yli puolet tutkituista koetiilista paloi normaalissa 

tiilenpolttol~mmossii koviksi ja yhta poikkeusta lukuunottamatta loputkin 

paloivat koviksi viimeistaan 1 OOOO:n lammossa. Poltetnt tiilet sailyttivat 

hyvin muotonsa, eika niissa havaittu halkeamia tai saroja. 

Alueen savien kuivauskutistuma on suhteellisen vahainen, mika helpottaa 

saven polttamista tiileksi. Kolmasosalla niiytteista kuivauskutistuma oli yli 

G %:n. Kokonaiskutistuma oli jonkin verran suurempi, n. puolella koetiilista 

se nousi yli 6 %:n. 

Koetiilieii vedenimemiskyky oli suhteellisen normaali tavalliselle raslraalle 

muuritiilelle. Ne koetiilet, joiden vedenimemiskyky jai alle 20 %:n, 

sopivat myos rappaamattomiksi ulkoseinatiiliksi. Sen sijaan julkisivutiiliksi 

sopivaa savea ei alueelta ole tavattu. 

Vertikaalisuunnassa ei alueen saviesiintymien teknisissa on~inaisuuksissa 

voi havaita kovin suuria vaihteluita. Tama onkin helposti ymmarrettavissii, 

koska alueen savet piiaasiassa ovat syntyneet samanlaisissa geologisissa 

olosuhteissa. 

Yhteenvetona alueen savien teknisistg ominaisuuksista voidaan sanoa, 

etta ne ovat verraten suotuisat tiiliteollisuudelle. Nykyisin on Tampereen 

kaupungissa kaynnissii kolme suurehkoa tiilitehdasta, Puolimatkan, Tampereen 

ja Vehmaisten tiilitehtaat. Pienempia tiilitehtaita on mm. Nokialla, 

Tottijiirvella ja LempB;&lassa. Raaka-aineen puolesta olisi tiiliteollisuudella 

alueella miltei rajattomat laajentumismahdollisuudet.

Taulukko 4. Eraita Tampereen karttalehden alueen savien tiiliteknisia ominaisuuksia. 

Table 4. Certain technical properties of the clays in the Tampere nulp sheet area as raw 

material for the manufacture of briclcs. 

Tampere, Peltokyla .. 

B D .. 

)) B .. 

)) D .. 

s Uusikyla ... 

,) ... 

0 ) ... 

b * ... 

>) R ... 

r Rantaperkio 

14armalii ... 

)) Vehmainen . 

D )) .. 

,) ) .. 

)) B .. 

Nokia.. Sotka ........ 

s Ristiveraja ... 

)) Siuro ......... 

r Tyhjanpera ... 

)) >) ... 

B >) ... 

Pirkkala, Hallamanoja . 

)> P 

)) Haikka ..... 

Aitolahti, ITurmi ..... 

)> )) ..... 

Ylojarvi, Pinsio ...... 

Tottijirvi ........... 

W 

m.......... 

25.8 pehmea 

25.4 )) 

23.9 0 

19.7 P 

23.3 o 

23.1 )) 

22.9 ) 

19.5 lrova 

18.2 D 

23.6 B 

15.5 )) 

15.7 n 

13.7 )) 

16.4 0 

20.5 pehmea 

16.2 kova 

24.2 pehmea 

21.4 D 

13.7 Itova. 

10.9 )) 

13.0 0 

17.1 )) 

17.6 ) 

22.4 )) 

18.7 pehmea 

21.1 . lcova 

17.9 )? 

14.7 L 

11.2 )) 

20.5 pehmea 

1 00O0:ssa lcova 

0 

b 

>) 

)> 

)) 

B 

jo 90O0:ssa kova 

)> 

0 

)) 

1 00O0:ssa kova 

900°ssa kova 

1 00O0:ssa pehmea 

kova 

900°:ssa ltova 

90O0:ssa kova 

1 OOOOssa lrova 

900°:ssa kova. 

8 

1 00O0:ssa kova 

Plastisuuslultunn on kaytetty juoksu- ja kieritysrsjojen vesipitoisunseroa. - Plasticity idex = 

liquid limit - plastic limit. - 1 = Paikka -- Localily, 2 = Syvyys, IU - Depth in meters, 3 = Savespit,oisaus, 

%- Clay conlent, percat, 4 = Plastisous - Plasticity, 5 = Kuivauslrutistnma, %- 

Drying shrinkage, pereent, G = K~kona~isltutistuma, % -Total shrinkage, percent, 7 = Vedenimeytyminen, 

0/, - Porosi,ty, percent, 8 = Kovuns - Hwdness, 6-8 = 950°:ssa poltettu tiili - Brick 

bzwncd in 950" C, 9 = Huo~nautultsia - Remarks. And. J. Hyyppa, R. Steclt. 

POHJAVESI 

Maanpinnan alapuolella esiintyvaii vetta kutsutaan pohjavedeksi. Siihen 

kuuluu niin muodoin sekii maaperiissii etta kallioperassii esiintyva vesi. Kallioperassa 

pohjavetta tavataan lahinna kallionraoissa ja halkeamissa, ei 

kuitenkaan runsaasti kallioiden pintaosissa. Yleensa saadaan lialliokaivoista 

vettii parhaiten vasta 50-100 m:n syvyydelta. 

Pohjaveden esiintyminen maaperassa riippuu ennen kaikkea maaperan 

laadusta. Huonosti vetta johtavissa maalajeissa, moreenissa, savessa, hiesussa 

ja hiedassa on pohjaveden esiintyminen suhteellisen niukkaa. TBma

johtuu ennen kaikkea siita, etta hienoaineksisessa maalajissa pohjaveden virtausnopeus 

on siksi viihiiinen, etta otettua pohjaveden maaraa ei riitli korvaamaan 

sivuilta pain tapahtuva virtaus. Eniten pohjavetta tavataan vettii helposti 

lapaisevissa maalajeissa, sorassa ja hiekassa. Koska paaosassa karttalehtea 

moreeni ja savi ovat vallalla, ei suurempia pohjavesivarastoja nailla 

alueilla esiinny. Karttalehden pohjoisosan poikki kulkee sen sijaan iso Tampereen 

harjujakso, jonka aines on piiliasiassa karkeaa hiekkaa, soraa ja pikkukivikkoa. 

Tallaisessa maalajissa pohjavesi paasee helposti liikkumaan, ja 

Tampereen harju muodostaakin laajan, tosin suureksi osaksi kayttamMtoman 

pohjavesivaraston. 

Pohjavesi purkautuu Tampereen harjun liepeilla monin paikoin isoina 

Iahteina maanpinnalle. Tunnetuimmat naistii ovat Tahmelan Iahde Tampereen 

kaupungissa, Saurion lahde Ylojarvella seka Joenpaan lahde lagnin 

rajalla Pinsionkankaalla. Viimeksimainitussa lahteessa on ylijuoksun 

malrgksi mitattu 100 sekuntilitraa, mikg riittaisi tyydyttamaan 43 000 

yhdyskunnan normaalin vedentarpeen. Ottamalla liihtokohdaksi 600 mm:n 

vuotuisen sateenmaaran, josta 20 % suotautuisi pohjavedeksi, voidaan laskea 

viimeksimainitun lahteen ylijuoksun maaran tulevan n. 20 kni2 suuruiselta 

sadealueelta. Tama vesimaara tulee, paitsi itse harjusta, myos sen pohjois- 

puolelta, missa maanpinta on keskimaarin 10-20 m ylemp5ni-i kuin vastaavalla 

kohdalla harjun etelapuolella. 

Edellisen mukaan on ilmeista, etta Tampereen harjun pohjavetta olisi 

mahdollisuus kayttaa nykyista paljon suuremmassa maarassii hyvaksi, ainakin 

niilla alueilla, jotka sijaitsevat Tammerkosken 1ansipuolella. Lisaksi 

pohjavesi on maakerroksissa suotautunut suhteellisen puhtaaksi, jolloin 

kalliit pintavesien puhdistuslaitokset clisivat tarpeettomia. 

Pohjavesi liuottaa ymparoivastii maa- ja kallioperastii erilaisia aineita. 

Nokian liuskealueella, missa tavataan kuparikiisua ja sinkkividketta niukkana 

pirotteena, on todettu pohjaveden sisaltavan samoja metalleja (Marmo, 

1958). Suurimmat kupari- ja sinkkipitoisuudet ovat pohjavedessa alueella, 

miss& mainittuja metalleja kallioperassakin esiintyy runsaimmin. Miss5 taas 

topografian perusteella voi olettaa tapahtuneen pohjaveden virtausta, saattavat 

suurimmat kupari- ja sinkkipitoisuudet sijaita kauempanakin vastaavista 

kallioperan esiintymista. Pohjaveden metallipitoisuutta voidaan taten 

kayttiia hyvaksi malminetsinnassii. Tama edellyttaisi kuitenkin paitsi paikallisten 

olosuhteiden tarkkaa tuntemista myos vertailevia tutkimuksia sellaisilla 

alueilla, joissa esiintyy taloudellisesti kayttokelpoisia malmeja. 

Taulukossa 5 on esitetty useita Tampereen seudun lahdevesista suoritettuja 

kemiallisia analyyseja. Kokonaissuolapitoisuus on saatu mittaamalla 

veden slhkonjohtokyky. Taulukossa on lisaksi esitetty lahteen ympariston 

ksllio- ja maaperii seka asutuksen laatu luokiteltuna kolmeen ryhmaan, tiheaa,n, 

harvaan ja asumattomaan.

Taulukko 5. Eraita lahdevesien kemiallisia 

Table 5. Certain chemical propevties of the 

Karttalehti ja lahteen 

koordinaatti 

Map aheel and 

the coordinales 

of the Spri~~uJb 

Kalliopera 

Kind 01 

bedrock 

Yaaper2 

Surfi- 

&l 

deposit 

Kovuus, 

saksal: 

asteikko 

Hardness, 

german 

scale 

Kokonaissuolapitoisuus 

Tolal 

solid. 

msll 

Tampere 

R 

)) 

1) 

ivaistenmatka 

Tampere 

YlojLrvi 

0 

r) 

Mahnala 

,) 

Ylojarvi 

Lempa.ala 

>) 

1) 

)) 

,) 

Nolria 

)) 

,) 

Siuro 

D 

&Iahna.la 

I) 

Le~npaala 

b 

Vesilahti 

,) 

Koltia 

Lemplalti 

B 

Noltia 

YlojLrvi 

P 

B 

Nahnala 

YlojPvi 

Lempaala 

B 

Kg11 

Iign 

Kgn 

Kgn 

Kgn-Grd 

Kl-F 

F 

Grd 

Grd 

Grd 

Grd 

Et 

Gr d 

Gr 

G 

G 

G 

K1 

K1 

K1 

Grd 

Grd 

Grd 

K1 

Grd 

K,-n 

Kgn 

IZgn 

Kgn 

Kgn 

G 

G 

Kgn 

Grd 

Grd 

Et 

Grd 

Grd 

Kgn 

Grd 

G 

G 

G 

G 

Mr 

Sa-1% 

G 

G 

G 

G 

G 

G 

Sa 

Sa-hlr 

Sa 

Sa-Mr 

Sa 

Sa-Mr 

Sa 

S a. 

&Ir 

Mr-Sa 

Sa 

Sa 

Sa 

S a. 

Mr-Sa 

Sa 

Sa 

Sa 

Mr--Sa 

Sa 

Blr--Sa 

G 

G 

Ht 

Sa 

Kallio 

Mr-Sa 

S a, 

Kgn = Kiillegnejssi - Mica gneiss, Grd = Granodioriitti - Granodio~ite, K1 = I

ominaisuuksia Tampereen karttalehden alueella. 

spring waters in Me Tampere map sheet area. 

I I I I I 

NO, 

mg/l 

XJIn0,- 

ku1ut.u~ 

Consumed 

mg/l 

Asu ttts 

Stlllem~il 

Tihea 

I) 

B 

I) 

Harva. 

Asumnton 

Ti hea 

I-Iarva 

)) 

)) 

)) 

Asunlaton 

Harva 

B 

Asurnaton 

Harva 

Tihea 

D 

n 

Harva 

)) 

Tihea 

Ha.rva 

B 

Asumaton 

Harva 

>) 

B 

)) 

I) 

1) 

>) 

Asnmaton 

FIarva 

)) 

1) 

Tihea 

I-Iarva 

-- Xica schist, I? = Pylliitt,i - lJlryllile, Et = Elnaltsinen tuffiitti -Basic ttcjjile, Gr = Graniitti 

- Clny, Mr = Moreeni - Till, Ht = Hieta - Pine sand. Anal. J. Hyyppii, Oili Patjas. 

Lahdevesien suolapitoisuus nayttga taulukon mukaan olevan suuresti 

riippnvainen asutuksen tiheydestk. Yhdelisasta tihean asutuksen keskella 

sijaitsevasta lahteesta oli 7:ssa poikkeuksellisen suuri suolojen miiara (ennen

kaikkea NO, ja C1, osaksi myos Na ja K). Sen sijaan viidesta asumattoman 

seudun lahteesta vain yhdessa oli suolojen maar2i suuri ja tamakin lahde sijaitsi 

valtatien valittomassa laheisyydessii. Harvan asutuksen lahteiden 

suolojen maark osoitti tassa suhteessa valiarvoja, 2G :sta lahteesta oli 1l:ssa 

keskimaaraa suurempi suolojen maara. 

Glasifluviaalisen aineksen alueella olivat lahdevedet yleensa melko puhtaita, 

paitsi tihean asutuksen alueilla, miss% ne olivat voimakkaasti saastuneita. 

Seitsemasta glasifluviaalisen aineksen ja harvan asutuksen lahteesta 

vain yhdessa oli suolojen maara poikkeuksellisen suuri. 

Myoskin savi-moreenialueilla nayttafi lahdevesien puhtaus suuresti riippuvan 

asutuksen tiheydesta. Neljasta tihean asutuksen lahteesta oli kolinessa 

poikkeuksellisen suuri suolapitoisuus, kun taas 19:ssa harvan asutuksen 

alueella sijaitsevassa lahteessa vastaava luku on 11. 

Myoskaan erilaisen kallioperan alueilla ei lahdevesien kemiallinen koostumus 

nayta taulukon mukaan kovin paljon riippuvan kallioperan laadusta. 

Emaksisen kallioperan alueilla on liuenneiden suolojen maara kuitenkin suhteellisen 

suuri. 

Taulukon aineisto on kokonaisuudessaan kuitenkin verraten niukka varmojen 

johtopaatosten tekemiseen. Tiheaan asutuilla seuduilla nayttaa asutus 

kuitenkin selvasti vaikuttavan lahdevesien kemialliseen koostumukseen. 

TURVEKERROSTUMAT 

LEVINNEISYYS, SUOTYYPIT JA TURVELAJIT 

Soihin luetaan tassa kuuluvaksi kaikki turvekerrostumat, joiden paksuus 

on vahintaan 30 cm. Niihin kuuluvat niin muodoin myos viljellyt suot, jotka 

monin paikoin, mutta varsinkin Pyhajarven rannoilla ovat suhteellisen yleisia. 

Verrattuna moneen muuhun maamme osaan on soita Tampereen karttalehden 

alueella sangen vahan (kuva 29). Laskelmien mukaan ne kasittavlt 

7.2 o!, koko alueen maapinta-alasta. Eniten soita on Ylojarven lehdella, 

miss& niiden maara on 12.3 % maapinta-alasta. Yli 10 %:n nousee soiden 

IisBksi Ramsoon ja Messukylan lehdilla. Vesilahden lehdella on soiden maara 

viihiiisin, niita on siella vain 2 % maapinta-alasta. 

Suotyypeista ovat mantya kasvavat suot eli rameet yleisimmat. Rahliara,meet 

ovat karuimmilla mailla vallalla, mutta yleisesti tavataan myos isovarpuisia-, 

niittyvilla- ja sararameita. Myoskin sekametsaa kasvavat suot 

eli korvet ovat sangen yleisia. Ne muodostavat kapeita juotteja vesiperaisiin 

notkoihin, purojen varsille tai jarvien rannoille. Yleisimmiit korpityypit ovat 

sara-, ruoho-, heina-, varpu- ja muurainkorvet. 

Aukeat nevat ovat alueella suhteellisen harvinaisia ja rehevakasvuiset 

letot puuttuvat kiiytiinnollisesti katsoen kokonaan.

Kuva 29. Turvekerrostumien levinneisyys alueella. 

Fig. 29. Distribution of peat deposits in region. 

Turvelajeista ovat yleisimmat paaasiassa rameilla ja nevoilla tavattavat 

rahksturpeet tai rahkasekaturpeet seka korvissa esiintyvat saravaltaiset turpeet 

ja puunjateturpeet. Jos alueen turpeet jaetaan kahteen suureen ryhmaan, 

rahkavaltaisiin ja saravaltaisiin, jolloin viimeksimainittuun kuuluisivat 

myos puunjateturpeet, havaitaan, etta piiaosassa aluetta ovat Saravaltaiset 

turpeet yleisimmat. Niita esiintyy paitsi soiden pintaosissa, myos 

niiden syvemmissa kerroksissa rahkaturpeen alla. Rahkavaltaiset turpeet 

ovat voitolla vain Ylojarven karttalehdella, ennen kaikkea Ylojarven kirkonky1a.n 

ja Nokian kauppalan valisellii metsaseudulla. On laskettu, etta koko 

alueen maapinta-alasta rahkavaltaiset turpeet kasittavat 2.1 % ja saravaltaiset 

turpeet 5.1 %. 

Auerin mukaan (1951) Tampereen seutu kuuluu kohosoiden ja karjalaisen 

suoyhdistyman rajavyohykkeeseen. Tyypillisia kohosoita, joiden keskusta on 

korkeammalla kuin reunat, on alueella varsin vahan (kuva 30). Karjalaiselle 

suoyhdistymalle ovat luonteenomaisia verkkomaisesti haarautuvat suot, joiden 

joukossa korvet, rameet ja nevat vuorottelevat. Paaosa aluetta nayttaakin 

laheisemmin liittyvan karjalaiseen suoyhdistymaan kuin kohosoiden 

piiriin.

Knva 30. Tyrvaan Vahtolammensuon pitkittlisprofiili. 1 = raaka ra.hkaturve, H,-,, 2 = maatrrnut 

ralilcaturve, H,-,, 3 = saraturve, 4 = lieju, 5 = savi, G = moreeni. Va.lovirran multaan. 

Fig. 30. Long projile of Vahtolammensuo in Tyvvad parish. I = Sphagnum peal, H,-,, 2 = Spl~agnurn 

peat, Us-,, 3 = Carer peal, 4 = ooze, 5 = clay, G = till. Accovding to T'a,lovivla. 

SOIDEN RAKENNE JA KEHITYS 

Soiden rakenne ja kehitys ilmenee soista kairatuissa pysty- tai pitkittaisprofiileissa. 

Kuvassa 30 on esitetty pitkittaisprofiili karttalehden lounaisnurkassa 

sijaitsevasta Vahtolammensuosta. 

Vahtolammensuo on tyypillinen Iansisuomalainen kohosuo, jonka keskusta 

on korkeammalla kuin reunat. Suon pohjan muodostaa paaasiassa 

savi, jonka paksuus suurimmillaan on n. kolme metria. Saven paalla on keskimaarin 

puoli metria vahvalti matalaan veteen syntynytta liejua, joka puolestaan 

on alustana likimain samanvahvuiselle saraturvekerrokselle. Saraturpeen 

paalla on vihdoin paaosan koko turvekerrostumasta muodostuva 

rahkaturve, jossa vuorottelee raaempia ja maatuneempia kerroksia. 

Mainitunlainen kerrosjarjestys osoittaa, etta suon paikalla on ensinna 

ollut syvahkoa vetta, jonka pohjalle savi on kerrostunut. Vesipeite on jatkuvasti 

mataloitunut ja lopulta rupesi suon altaassa kerrostumaan liejua, kunnes 

limnotelmaattisessa kontaktissa avovesi on kokonaan kasvanut umpeen 

ja turvemuodostus alkanut. Jaannoksena aikaisemmasta vesipeitteesta on 

suolla vielakin pieni lampi. 

Samanaikaisesti nmpeenkasvun kanssa suo levisi ymparoiville kangasmaille, 

jotka ovat moreenia. Taalla muodostui ensinn& puunjateturvetta, 

joka kuitenkin pian muuttui rahkaturpeeksi. Suon leviaminen ymparoiville 

kangasmaille on Vahtolammensuossa kuitenkin ollut vahaista verrattuna 

umpeenkasvun johdosta syntyneeseen suopinta-alaan. 

Yllakuvatun kaltainen kerrosjarjestys on vallitseva alueen soissa. Useim- 

~ien soiden syvimmissa osissa tapaa vahvalti veteen syntyneita kerrostumia, 

savea ja liejua. Naiden vaihtuminen turpeeksi osoittaa, etta suon paikalla 

aikoinaan sijainnut vesipeite on kasvanut umpeen. Samanaikaisesti on suo 

levinnyt sivuillepain, alkuperiiisen vesialtaan ulkopuolelle. Jopa alueen suu-

immillakin korkeuksilla sijaitsevissa soissa on saannonmukaisesti tavattu 

pohjalla enemman tai vahemman vesisedimentteja, joskin se osa suota, joka 

on syntynyt varsinaisen umpeenkasvun ulkopuolella, on pinta-alaltaan huomattavasti 

suurempi kuin alemmilla korkeuksilla sijaitsevissa soissa. 

ILMASTON JA KASVILLISUUDEN KEHITYS 

Soihin sisaltyvien kasvijaannosten perusteella voidaan tehda johtopaatoksia 

siitii, minkalaisissa olosuhteissa turpeen muodostuminen tai vesisedimentin 

kerrostuminen on tapahtunut. Tarkeimmat naista kasvinjaannoksista ovat 

pienet siitepolyhiukkaset, joilla muihin kasvinjaannoksiin verrattuna on se 

etu, etta ne sailyvat maalajissa muuttumattomina pitkia aikoja.. Lisaksi tuulen 

knljettamat siitepolyt kuvastavat olosuhteita ja kasvillisuutta myos suon 

ulkopuolella. Piilevat taas osoittavat sen vesipeitteen laatua ja laajuutta, 

jonka pohjalle piilevia sisaltavat sedimentit ovat kerrostuneet. 

Kuvassa 31 on esitetty Lempaalan Kortejarvensuon kerrosjarjestys ja 

siitepolytutkimusten tulokset. Suo sijaitsee Hoytaman seisakkeen lansipuolella, 

pienen Kortejarven rannalla. Sen kerrosjarjestys ilmaisee aivan samanlaisia 

piirteita kuin Vahtolammensuonkin. 

Paaosan kuvasta 31 muodostavat siitepolyanalyysien tulokset. Kustakin 

syvyydesta on laskettu eri puulajien prosentuaalinen siitepolykokoomus ja 

samaa puulajia osoittavat pisteet on yhdistetty murtoviivaksi. Lisaksi on 

laskettu ruohokasvien polyjen maaran (NAP) suhde puupolyihin. 

Siitepolyanalyysien tuloksien perusteella voidaan erottaa suoprofiilissa 

erilaisia metsien kehityshistoriaa osoittavia vyohykkeita, jotka tietylla tavalla 

kuvastavat ilmaston vaihteluita. 

Vanhin Tampereen alueella tavattu metsahistoriallinen vyohyke I11 kuuluu 

ilmastolliseen nuorempaan dryaskauteen. Metsat olivat hyvin harvoja, 

kuten ruohopolyjen suuri lukumaara puupolyhin verrattuna osoittaa. Mannerjaat'ikon 

laheisyys teki ilmaston koleaksi ja kuivaksi. 

Vyohykkeessa IV eli preboreaaliaikana metsat yleistyivat nopeasti alueella 

samoin kuin koko maassakin. Ruohopolyjen m&&r& vahenee murtoosaan 

entisesta. Samalla ilmasto rupeaa lampenemaan ja muuttuu kosteammaksi, 

mitka seikat nimenomaan ovat edistaneet metsien nopeaa leviamista. 

Koivu on metsissa valtapuuna, vahaisessa maarassa tavataan miintya, kuusta 

ja leppaii. 

Kortejarvsuossa kerrostui vyohykkeiden I11 ja IV aikana savea. Se on 

syntynyt lievasti suolaiseen Yoldiamereen. Savessa tavataan nimittain 2- 

6 % eraita merellisia ja murtoveden piilevia, joiden joukossa Rhabdonema arcuatum, 

Coscinodiscz~sp. ja Synedra tabulata ovat yleisimmat. 

Boreaaliaikana kerrostui Kortejarven altaaseen saviliejua. sen piileviistij 

osoittaa, etta savilieju on syntynyt suuressa jarvessa, mika Itameren his-

Kuva 31. Maalajien kerrosjirjestys ja siitepolydiagrammi Lempiialan 

Kortejarvensuosta. 1 = rahkaturve, 2 = sara.rahkaturve, 3 = rantatiirve, 

4 = ruskosammallieju, 5 = hieno detrituslieju, 6 = savilieju, 7 = savi, 

8 = kuusen, 9 = minnyn, 10 = ltoivun ja 11 = lepan siitepolyja. C = 

pahkinapensaan, Q = tammen, T = lehmuksen, U = jalavan, Ca = 

va.lkopyokin, Fr = saarnen ja H = tyrnipensaa.n siitepolyja. NAP = 

ruoholrasvien siitepijlyja. 111-IX = metsahistoriallinen ja ilmaston 

vaihteluita osoittava vpohykejako. Anal. R. Tynni. 

Fig. 31. Superficial deposits and pollen diagram irom Korlejarvensuo, Lempaalu. 

1 = Sphagnum peat, 2 = Carex-Sphagnunz peal, 3 = accumulalion 

peal, 4 = Bryoles ooze, 5 = line det)-ilus ooze, 6 = clay ooze, 7. = clay, 

S = pollen of spruce, 9 = of pine, 10 = of birch o.nd I1 = 01 alder. C = 

pollen of Corylus, Q = of Quercus, T = Tilia, U = Ulmus, Ca = Carpinus, 

Fr = Fraxinus, and H = Hippophue. NAP = non-arboreal pollens. 

III-IX = lorest historical division of zones indicating changes of climate. 

Anal. R. Tynni.

toriassa vastaa Ancylusjarvea. Noin 4.7 m syvyydesta ylospain haviavat 

piilevastosta suurjarvimuodot ja tilalle tulevat pikkujarven piilevat. Kortejarven 

allas on tiilloin kuroutunut itsenaiseksi Itameren altaan yhteydesta. 

Seuraavia vyohykkeita VI, VII ja VIII ei voi alueella erottaa siitepolykokoomuksensa 

perusteella toisistaan. Tassa kaytetty vyohykejako on nimittain 

laadittu Keski-Euroopassa, eika se sellaisenaan sovi meidan oloihimme. 

Yhtenaisyyden vuoksi on meilla kuitenkin kaytetty samaa jakoa. 

Vyohyke VI eli atlanttinen kausi alkaa lepan nopealla yleistymisella metsissamme 

ja vyohyke VIII (subboreaalinen kausi) paattyy kuusen yleistymiseen. 

Jalot lehtipuut, ennen kaikkea lehmus, saavuttavat tan8 aikana suurimman 

levinneisyytensa. Kortejarven profiilissa on lisaksi tavattu saarnen 

polyja. Muunkin kasvillisuuden jaanteet osoittavat, etta ilmasto on tang 

aikana suotuisimmillaan. Aniasta (Auer, 1925), Messukylan Takahuhdista ja 

Ylojarven Ollilasta (Valovirta, suullinen ilmoitus) on tavattu maastamme 

sukupuuttoon kuolleen vesipa,hkiniin (Trapa nutuns) jaannoksia. Samoin 

Carex pseudocyperus on kasvanut alueella nykyisin levinneisyysrajansa pohjoispuolella 

(Auer, 1925). Lammin ja kostea atlanttinen kausi ja lammin ja 

kuiva subboreaaliaika muodostavat jaakauden jalkeisen ajan ilmastollisen 

lampomaksimin. 

Ilmaston huononeminen alkaa nuorimpana eli subatlanttisena kautena 

vyohykkeessa IX. Maassamme taman kauden alkua luonnehtii ennen kaikkea 

kuusen nopea yleistyminen metsissamme. Pian kuusen yleistymisen 

jalkeen jalot lehtipuut rupeavat vahenemslan ja haviavat alueeltakin miltei 

kokonaan. Ilmasto muuttuu viileammaksi ja kosteammaksi.

KVARTAARINEN KEHITYS 

MANNERJAATIK~~N LIIKKEET JA SULAMINEN 

Mannerjaatikon kulutusja kerrostamistyostii voidaan paatella, etta voimakkain 

jaatikon virtaussuunta alueella on ollut suurin piirtein luoteesta 

kaakkoon. Ainakin osissa aluetta tavataan luoteista liiketta vanhempi, lantinen 

jaatikon virtaussuunta. On mahdollista, etta viimeksimainittu osoittaa 

varhaisempaa jatitikoitymisvaihetta, jolloin jaanjakaja sijaitsi Skandinavian 

vuoriston etelaosassa. Myijhemmin rupesi enemman vaikuttamaan lahempans 

Tampereen aluetta olevalta Skandinavian vuoristolta lahtenyt jaatikon 

virtaus. Tam6 luoteinen jaatikon liikuntosuunta oli vallalla suurimman osan 

jaakautta ja sen maastoon jattamat merkit ovat lukuisimmat ja selvimmat. 

Mannerjaatikon haviaminen on tapahtunut osaksi sulamalla, osaksi taasen 

haihtumalla suoraan vesihoyryksi. Veden peittamillii alueilla on j ab haviamista 

edistanyt myos jaatikon poikiminen. Kallioperan laskeumiin muodostui 

jaatikkolahtia, joiden kohdalla jaan haviaminen edistyi nopeammin 

knin matalamman veden piirissa tai kuivalla maalla. 

Jaan sulamista tapahtui ennen kaikkea sen pinnalla, vahemmassa maarassa. 

myos jaan pohjaosissa. Jaatiklro oli siten pintamyotaisesti huomattavasti 

ohentunut jo ennen kuin peraantyvL jaan reuna ehti alueelle. Topografia 

paasi voimakkaammin vaikuttamaan ohentuneen jaanreunan liikkeisiin 

kuin paksun jaapeitteen aikana. Osissa aluetta ovat jaltikon peraantymisen 

aikaiset vanhimmat jLan virtaukset tapahtuneet suurin piirtein Iannesta 

itaan. Tahan ovat ratkaisevasti va.ikuttaneet Nasijarven ja Pyhajarven 

lansi- itasuuntaiset syvanteet. 

Kun perlantyva jaanreuna ehti alueelle, muodostui topografian makaaman8 

nykyisen Tampereen harjun paikalle luodetta kohti kapeneva jaatikkolahti. 

Jaa ei ollut viela kadottanut kokonaan liikuntokykyaan, vaan sen virtaus 

tapahtui kohtisuoraan jaanreunaa vastaan. Jaatikkolahden pohjoispuolella, 

Nasijarven ymparistossa, jaan viimeista virtaussuuntaa ovat lisaksi 

edistaneet Nasijarven altaan pohjoinen suunta seka Aitolahden itakoillissuuntainen 

syvanne. Jaan viimeiset liikkeet ovat taalla tapahtuneet pohjoisluoteen 

ja itakoillisen valiselta sektorilta.

of mz w3 -4 m6 0 7 7 8 

Knva 32. Jaltilton virtaussuunnat seka eraita glasiaalisia lnuotoja alueella. 1 = vanhin, 2 - keskimmiiincn ja voimakkain 

jIan virtaus, 3 = nuori~nmat jaan virtsuss~~unnat, 4 = harju, 5 = harjukuoppa. ja harjun lakitasanne, G = soraa ja hiekkaa 

ha.rjun ~~llcopuolella, 7 = hietaa, 8 = moreenikumpuja. 

Pig. 32. Directions of glacier r~touevzent and certain glacial jor~ns in legion. 1 = oldest, 2 = midntost ctnd st~ovzyest jloic; of ice 

sheet, 3 = youlayest d,iveclio~zs oj /low oj ice sheet, 4 = esker, 5 = esker kettle and eskw plateuzb, 6 = gravel and saqzd beyond eskel, 

7 = tine sand, 8 = ablation mo~aine.

Jaatikkolahden etelapuolella jaan viimeiset virtaukset pyrkivat kaantymBan 

lounaasta koilliseen eli aivan painvastaiseen suuntaan kuin Nasijkven 

alueella. Molemmat vastakkaissuuntaiset liikkeet tapahtujvat likimain kohtisuoraan 

sita mahtavaa harjujaksoa vastaan, joka jaatikolta tulevien sulavesien 

kerrostamana muodostui em. jaatikkolahteen ja sen jatkeelle (Lundqvist, 

1955). 

Jaatikon liikuntosuunnat ovat Tampereen alueella sangen vaihtelevia. 

Tuskin missaan muussa maamme osassa on todettu nain suuria vaihteluita 

jaiitikon virtaussuunnissa. 

Kuvassa 32 on esitetty paapiirteet jbatilron virtaussuunnista alueella seka 

harjujaksojen sijainti. 

Jaatikon haviamisen ajankohtaa ei alueella ole voitu varmasti todeta. 

Paatellen siita, ettii useissa profiileissa on tavattu sedimentteja, jotka siitepolykokoomukseltaan 

kuuluvat nuorempaan dryaskauteen eli vyohykkeeseen 

111, on jaatikko viimeistaan talloin jo peraantynyt alueelta. Tama on kuitenkin 

vain jaatikon haviamisen minimi-ika. Jaatikko on taman mukaan 

peraa.ntynyt Tampereen alueelta ja maastamme aikaisemnlin kuin eraat 

tutkijat ovat kasittaneet. Donnerin (1951) ja Sauramon (1958) nlukaan jaanreuna 

oli nuoremmalla dryaskaudella viela Salpausselilla. Kun Tampereen 

alueella on tavattu selvia dryaskauden kerrostumia, merkitsee tama sita, 

etta jaanreuna nuoremmalla dryaskaudella sijaitsi alueen pohjoispuolella. 

Mahdollisesti jaatikko oli talloin jo peraantynyt vyohykkeelle, johon kuuluvat 

HLmeenkankaan-Nasijarven ja Jyvaskylan reunamuodostumat. 

Jaatikon peraantymisen jalkeen meri peitti suuren osan aluetta. Tata Itameren 

varhaista vaihetta, joka aluksi oli kylma jaameri, mutta joka sittemmin 

lampeni varsin nopeasti, kutsutaan Yoldiamereksi. Sen ylin ulottuvuus 

alueella vaihtelee n. 160 m:sta 175 1n:iin. 

Jo jaatikon ohenemisen aikana rupesi rnaankuori palaamaan takaisin siihen 

tasapainotilaan, joka siina vallitsi ennen jaakautta. Maankohoaminen 

oli alussa monta kertaa nopeampaa kuin nykyisin. Maankuoren nousu oli 

luoteessa suurempi kuin etelassa ja kaakossa. Kuvan 24 kaltevassa asennossa 

olevat rantapinnat, jotka kuvaavat eraita Yoldiameren vaiheita, osoittavat 

tata maankohoamisen ohella tapahtunutta maankallistumista. 

Maankohoamisen on selitetty tapahtuneen siten, etta tietyn vyohykkeen 

sisapuolella se olisi rajusti lisaantynyt. Tama tietaisi sita, etta alkujaan vaakatasoon 

syntyneissii rantapinnoissa nyt esiintyisi tata vyohyketta osoittamassa 

jyrkka taite, ns. sarana, jonka sisapuolella maankohoaminen olisi ollut 

huomattavasti suurempi kuin ulkopuolella (Sauramo, 1958). Tampereen seudun 

pitaisi sijaita juuri tallaisella saranavyohykkeella. Uusimmassa, koko

Fennoskandian kasittavassa rantadiagrammissa tgllaista saranaa ei kuitenkaan 

esiinny (Hyyppa, 1960). Samaa todistaa myos kuva 24. Kirjoittaja 

on myoskin aikaisemmin osoittanut (Virkkala, 1959 a), etta saranaa ei Lansi- 

Suomen muinaisrannoissa tavata. Myoskin Tampereen seudun suostratigrafiset 

tutkimukset osoittavat samnateorian ainakin talla alueella vlaraksi, 

lzuten edempana nahdaan. 

Yoldiineren pohjalle laskeutuivat alueella yleiset kerralliset savet. Naihin 

sisaltyva piilevasto osoittaa myos sedimenttien merellisen luonteen. Paikoin 

on piilevasto 70-50 %:sti merellista, toisinaan taas merellisten piilevien 

osuus yoldiakauden kerrostumissa on muutama harva prosentti. 

Era,at piilevaston vaihtelut viittaavat siihen, etta yoldiakaudella on pariinkin 

otteeseen tapahtunut merellista transgressiota (Molder, Valovirta, 

Virkkala, 1957; Virkkala, 1959 a). Tiima selittaisi myos osaksi niiden komeiden 

rantatormien muodostumisen, joita tavataan varsinkin Tampereen harjussa. 

Yoldiakauden lopulla oli merenpinta alueella jo laskenut tasolle, joka 

alueen etel8- ja kaakkoisosissa on n. 105 m merenpinnan ylapuolella, mutta 

joka luoteisnurkassa maankallistumisen johdosta on noin 10 m ylempanii. 

Tutkituissa profiileissa voidaan todeta merellisten piilevien yhtakkia loppuvan 

kerrostumista ajankohtana, joka metsahistoriallisessa vyohykejaossa 

vastaa rajaa IV/V. Aferellisten piilevien tilalle on tullut makeanveden suurjarvimuotoja. 

Itameren historiassa tama merkitsee Ancylusjarven alkamista 

n. v. 6800 e. Kr. 

Sauramon (1958) mukaan on boreaalikauden alkupuolisko (vyohyke Va) 

Itameren altaan piirissa merellinen. Tata merta han on kutsunut Echineismereksi. 

Alueella, samoinkuin koko Lansi-Suomessa esiintyy kuitenkin tana 

aikana kauttaaltaan makean veden suurjiirviflora, joka ei voi merkita muuta 

kuin AncylusjiirveSi. Kirjoittaja on osoittanut alueen suoprofiileissa (Virkkala, 

1959 a), etta Echineismerta vastaava korkeusvyohyke selvasti' kuuluu 

preboreaaliaikaan. Sauramon Echineisrneri on siten Yoldiameren viimeinen 

vaihe, joka alueella hyvin selvasti loppuu vyohykerajalla IV/V eli boreaalikauden 

alkaessa. 

Lahes pari tuhatta vuotta kestaneen Ancylusjarven aikana alueen nykyiset 

piirteet rupeavat hahmoittumaan vesipeitteen alta. Paaosa nykyisesta 

kuivan maan alasta oli ancyluskauden lopussa jo kohonnut Itlmeren altaan 

vedenpinnan ylapuolelle. 

Ancyluskauden aikana on Itameren piirissa tapahtunut vedenpinnan 

transgressio, joka ei kuitenkaan ole tuntunut Tampereen seudulla. Transgressiota 

vastaava korkeus on alueella 100-110 m nykyisen merenpinnan 

ylapuolella. 

Noin v. 5000 e. Kr. tulvi Itameren altaaseen uudestaan merellista vetta, 

minka johdosta Ancylusjarvi muuttui suolaiseksi Litorinamereksi. Se on

kuitenkin alueella ulottunut vain Kuloveden ja Mahnalanselan altaisiin muutaman 

metrin niiden nykyisen vedenpinnan ylapuolelle. 

Tampereen seudun suurten jarvien, Nasijarven ja Pyhajarven kehitys on 

paljon huonommin tunnettu kuin monen muun maamme jarven inuinaiset 

vaiheet. 

Tolvasen (1924) mulraan Nasijarvi on aikoinaan laskenut Alavudella Lapuanjoen 

latvavesiin Sapsalammen kohdalla. Kun nykyisen vedenjakajan 

korkeus on n. 110 m, merkitsee tiima sita, etta Muinais-Nasijkven kuroutuminen 

Itameren altaan piirissa on tapahtunut ancyluskaudella ltuudennen 

esikristillisen vuosituhannen alussa. Interpoloimalla on edelleen arvioitavissa, 

etta kuroutumishetken Itameren altaan vedenpinta vastaa Tampereella 

nyt n. 85 m korkeutta. 

Koska laskujoki sijaitsi suuremman maankohoamisen puoleisessa paassa 

Nasijarvea, tapahtui koko jarven piirissa hidasta vedenpinnan nousua, eniten 

sen etelapaassa. Lopulta nouseva vedenpinta nlursi Pyynikinharjun sen 

matalimmasta kohdasta, jolloin Tammerkoski syntyi. Tekijan aikaisempien 

tutkimusten mukaan tama lienee tapahtunut kolrnannella esikristillisella 

vuosituhannella (Virkkala, 1949). Tammerkosken syntyessa ja sen jalkeen 

kuroutuivat Muinais-Nasijarven pohjoisosat itsenaisiksi jarviksi ja altaan etelapaass8;kin 

vedenpinta laski jonkin metrin. Alueella on monin paikoin nahtavissa 

Muinais-Nasijarven korkeinta rajaa osoittavia rantatijrmia ja. -kivikoita 

1.5-3 m nykyisen Nasijarven vedenpinnan yliipuolella. 

Transgression maaraksi voidaan platella edellisen mukaan Tampereella 

alun toistakymmenta metria. Etta tosiaan Nasijarven etelapaassa on tapahtunut 

melkoista vedenpinnan nousua, osoittaa seuraava Lielahden Ryydynpohjasta, 

Nasijarven pinnan tasosta kairattu kerrossarja. 

0-150 crn, karkea detrituslieju, 

150-300 cm, hieno detrituslieju, raja edelliseen hyvin vlhittainen. 

300-330 cm, karkea detrituslieju, puun jatteita, 

330-350 cm, savilieju, kuivunut,, 

35'0-420 cm, savilieju, pehmeii, 

420-460 cm, homogeeninen savi, 

460- cm, kerrallinen savi. 

Kerrosjarjestys osoittaa, etta matalan veden karkeaa detritusliejua on 

hautaantunut syvemman veden hienon detritusliejun alle. Lisaksi detritusliejun 

alla oleva kova savilieju osoittaa, etta se on aikoinaan ollut maanpintana 

ja talloin paassyt kovettumaan ja kuivumaan (Auer, 1924). Nasijarven 

vedenpinta on siis ollut vahintaan kuivuneen saviliejun tasolla mieluulnmin

sen alapuolellakin. Sen jalkeen on vesi noussut, jolloin ensin on kerrostunut 

matalan, sittemmin syvemman veden sedimenttia. Kun Ryydynpohjan lahe116 

on tavattu Muinais-Nasijarven rantatorma n. 2 m nykyisen vedenpinnan 

ylapuolella, on transgression n~aara taman profiilin mukaan Nasijarven 

etelapaassa ollut vahintaan 5.5 m. 

PyhLjarven kuroutuminen itsenaiseksi jarveksi on tapahtunut hiukail 

myohemmin ancyluskaudella kuin Nasijarven kuroutuminen. Myos Pyhajarven 

etelapaassa aiheutti maankallistuminen vedenpinnan nousua, jonka 

maara ei kuitenkaan ollut yhta suuri kuin Nasijarvessii. Auerin(1925) mukaan 

soiden kerrosjarjestys osoittaa Pyhajarven etelapaassa vahintaan 3-4 m 

nykyista alempaa vedenpintaa. 

Tammerkosken syntyminen Nasijarven purkautuessa lienee myos vaikuttanut 

Pyhajarven vesisuhteisiin. Ahdas Nokian virta ei ole kyennyt nielemlan 

yhtakkia lisaantynytta vesimadriia, vaan Pyhajarven piirissa on tapahtunut 

transgressiota, jonka suuruus on ollut pari metria (Virkkala, 1949).

MAALAJIPEITE JA IHIVIINEN 

ASUTUKSEN HISTORIA 

Varhaisimmat kivikautiset esineloydot Tampereen alueella ovat n. neljannelta, 

esikristilliseltii vuosituhannelta. Asutusta on tana aikana ollut ainakin 

Vesilahdella ja Lempaalassii. Kampakeraamisen kulttuurin aikana kolmannen 

esikristillisen vuosituhannen lopulla a.sutus jonkin verran voimistui, mutta 

n. v. 2000 e. Kr. jiilkeen asutus haviaii kokonaan yli kahden vuosituhanen 

ajaksi. 

Vakinaiset asukkaansa Tampereen seutu sai vasts sitten, kun suomalaisten 

maahanmuutto alkoi rautakaudella ensimmaisina, Kristuksen syntyman 

jallreisind vuosisatoina. Vesilahdella tiedetaan olleen asukkaita 400-luvulla ja 

samaan aikaan oli asutnsta myos Nokian ja Lemptialan tienoilla. Kansainvaellusten 

ajalla, n. vv. 400-800 j. Kr. asutus tiheni em. alueilla ja levisi 

vahitellen itaanpain. Esihistoriallisen ajan lopulla oli muodostunut varsin 

huomattava asutuskeskus Pyhajarven pohjoispaan ymparille ja siita lanteen 

Kulovedelle saakka. 

Pakanuuden ajan lopulla ja keskiajalla tasta asutuskeskuksesta kehittyi 

ennen kaikkea hyvien vesiliikenneyhteyksiensa ansiosta maamme historiassa 

ainutlaatuinen erankayntiliike, pirkkalaisliike, joka ulotti vaikutuksensa 

kauas Lappiin, kenties Jaameren rannojlle saakka. 

Uuden ajan alkuun mennessa oli jo koko Tampereen alueen vesistojen 

rantamaat asutettu. Naiden valissa oli viela tosin laajoja asumattomia eramaita, 

kuten osaksi nykyisinkin. Asukasluku ei pirkkalaisliikkeen jalkeen 

paljoakaan lisaantynyt, painvastoin osissa aluetta tapahtui tbssa suhteessa 

taantumistakin. Pari sataa vuotta sitten oli alueen asukasluku vain n. 5 000 

Iienkea (Jutikkala, 1934) ja Tampereen kaupungissa oli sen perustamisen 

aikaan v. 1779 vajaa parisataa asukasta. Vasta 1800-luvun loppupuolella 

alkoi seudun vaesto alkavan teollistumisen ja kehittyvien liikenneolojen 

johdosta nopeammin kasvaa. Kun alueella v. 1865 oli n. 20 000 asukasta, 

voidaan siellii nykyagn laskea asuvan n. 170 000 henkiloa.

Varhaisin suomalainen asutus oli Tampereen alueella sijoittunut ennen 

kaikkea maanviljelyksen kannalta edullisille savilioille. Kun alueen savikot 

paaasiassa sijaitsevat jarvien rantamilla, oli asutuksella laheinen yhteys silloisiin 

tlrkeimpiin liikennereitteihin, vesistoihin. Lisaksi on huomattava, 

etta varsinkin varhaisimpina aikoina helppokulkuisin maaliikennevayla, Tampereen 

harju, kulkee juuri saman liikenteellisen solmukohdan kautta, josta 

vesireitit haarautuvat eri suuntiin. 

Viela, nykyaankin pinta-alaltaan suurimmassa osassa aluetta asutus sijaitsee 

maanviljelykselle edullisimmilla maalajeilla. Maaperallisia edellytyksia 

maanviljelyksen laajentamiselle tavataan viela monissa alueen osissa. Nasijiirven 

Aitolahden ymparilla ja siita itaan on laajahkoja savikoita metsan peitossa. 

Pienempia viljelyslielpoisia saviesiintymia on siella taalla yli koko 

alueen. Tampereen harjun etellpuolella kaupungista lanteen sijaitsee melkoisia 

aloja hienoa hietaa, jots pidettian parhaimpiin viljelysmaihin kuuluvana. 

Myos viljelyskelpoisia soita esiintyy eri puolilla aluetta runsaanpuoleisesti. 

LukumaarClta&n nykyinen asutus on paaasiassa sijoittunut muiden kuin 

maaperallisten nakokohtien mukaisesti. Ratkaisevasti nykyisen asutuksen 

sijaintiin ovat vaikuttaneet ennen kaikkea Nokiankosken ja Tammerkosken 

ympiirille syntynyt teollisuus seka alueen liikenteelliset valtavaylat, Ianteen, 

itiian ja etelaan johtavat rauta- ja maantiet. 

Maarakennukset tarvitsevat mita moninaisimpiin tarkoituksiin runsaasti 

hiekka- ja soramateriaalia, jonka tarve alueen tiheaan asutuissa osissa onkin 

sangen suuri. Sopivinta ainesta tahan tarkoitukseen on ennen kaikkea glasifluviaalisissa 

muodostumissa, Tampereen harjussa, josta hiekkaa ja soraa 

paaasiassa onkin otettu rakennusteknisiin tarkoituksiin, mutta harjujen soraja 

hiekkavarastot ovat sangen suuret ja riittavat nykyiselle kulutukselle viela 

pitkaksi aikaa. Alueen etelaosassa sen sijaan on puutetta kunnollisesta hiekasta 

ja sorasta. 

Alueen savet ovat suhteellisen sopivia tiilien valmistukseen. Tiiliteollisiluden 

huomattavallekin laajentamiselle on siten alueella luontaiset edellytykset. 

Kysyntg on toistaiseksi ollut suurempi kuin tiilien tuotanto. 

Alueen suot tarjoavat suhteellisen viihaisiii edellytyksia polttoturvc- ja 

ti~rvepehkuteollisuuden kehittymiselle.

KIRJALLISUUTTA 

AUER, V. (1922) Eine marine Grenze in; Siiden der Stadt Tampere (Tammerfors). Fennia 

42, 6. 

-0- (1924) Die postglaziale Geschichte des Vanajavesisees. Bull. Comm. g6oI. Finlande 

69. Communic. Inst. Quaest. Forest. Finlandiae 8. 

-s- (1925) Investigations of the ancient flora of Hame (Tavastland). Communic. Inst. 

Quaest. Forest. Finlandiae 9. 

-0- (1951) Suot. Suomen maantieteen kiisikirja, s. 211-230. Helsinki. 

DONNER, J. (1951) Pollen-analytical studies of late-glacial deposits in Finland. C. R. 

Soc. GBol. Finlande 24, s. 1-92. Bull. Comm. g6ol. Finlande 154. 

HELAAKOSKI, A. R. (1943) Mannerjaatikon liikuntosuunnista Pohja.nmaan rannikolla 

ja Tampereen ymparistossl. Referat: 'ijber die Bewegungsrichtungen des Inlandeises 

an der Kiiste von Pohjanmaa und in der Umgebnng von Tampere. Fennia 

67, 1. 

HELENELUND, K. V. (1951) Suomen savikerrostumien geotelmillisista ominaisuuksista. 

Maanviljelysinsinooriyhdistyksen vuosikirja 1950. 

HOLMES, C. D. (1941) Till fabric. Bull. Geol. Soc. America 52, s. 1299-1354. 

HYYPPA, E. (1948) Tracing the source of the pyrite stones from Vihanti on the basis of 

glacial geology. C. R. Soc. GBol. Finlande 21, s. 97-122. Bull. Comm. gdol. Finlande 

142. 

-s- (1960) Qua.ternary geology of eastern and northern Finland. Internatl. Geol. 

Congr., XXI Session, Norden 1960. Guide to excursion No. C 35. 

JUTIKKALA, E. (1934) Vaesto ja asutus 1500-luvulta 1800-luvun puoliviiliin. Suomen 

kulttuurihistoria 11. Helsinki. 

LUNDQVIST, G. (1955) Raffelriktningar och rullstensbsar. Geol. Foren. i Stoclrholm Forh. 

77, S. 114-118. 

MARMO, V. (1958) Pohjavesien ja kasvintuhkien k&ytosta malminetsinniissa. Summary: 

On the use of ground waters and ashes of plants as the aim of ore prospecting. 

Geologinen tutkimuslaitos. Geoteknillisiii jullraisuja 61, s. 55-120. 

MATISTO, A. (1961) Kallioperiikartta 2123, Tampere. Suomen geologinen kartta, 

1: 100 000. 

MOLDER, K., VALOVIRTA, V. ja VIRKKALA K. (1957) uber Spatglazialzeit nnd friihe 

Postglazialzeit in Siidfinnland. Bull. Comm. geol. Finlande 178. 

RICHTER, K. (1936) Ergebnisse und Aussichten der Gefugeforschung im pommerschen 

Diluvium. Geol. Rundschau 27, s. 196-206. 

SAURAMO, M. (1923) Studies on the Quaternary varve sediments in southern Finland. 

Bull. Comm. g6ol. Finlande 60. Fennia 44; 1. 

-0- (1924) Maalajikartan selitys B2, Tampere. Suomen geologinen yleislrartta, 

1: 400 000. 

-))- (1958) Die Geschichte der Ostsee. Ann. Acad. Scient. Fenniae, Ser. A, 111, 51.

TOLVANEN, V. (1924) Muinais-Nasijarvi. Terra 36, s. 208-218. 

VIRKKALA, K. (1948) Maalajikartan selitys D 4, Nurmes. Suomen geologinen yleiskartta, 

1: 400 000. 

-a- (1949) Ein Profil aus dem Grunde des Sees Pyhajarvi siidlich Tampere. C. R. Soc. 

GBol. Finlande 22, s. 81-85. 

-r- (1959 a) Ober spatquartare Entwicklung in Satakunta, W-Finnland. Bull. Comm. 

g6ol. Finlande 183. 

-0- (1959 b) On the lateglacial frost phenomena in southern Finland. C. R. Soc. GBol. 

Finlande 31, s. 21-40. Bull. Comm. g6ol. Finlande 184. 

-r-- (1960) On the striations and glacier movements in the Tampere region southern 

Finland. C. R. Soc. GBol. Finlande 32, s. 159-176. Bull. Comm. g6ol. Finlande 

188. 

VUORINEN, J. (1959) Tampere-Lempaala. Summary: Soil map Tampere-Lempaala. 

Maatalouden tutkimuskeskus, Maantutlrimuslaitos. Agrogeologisia karttoja 

N:o 16. 

ARKISTOAINEISTOA 

Maaperakartoituksen paivakirjat J. Ahtiainen 1957, V. Lappalainen 1956, 0. Tulisalo 

1955, R. Tynni 1957, K. Virkkala 1955, 1956, 1957, 1958. Geologisen tutkimuslaitoksen 

arkisto.


LOCATION AND RELIEF 

The mapped region is located in southern Finland, in the westernmost 

part of the lake district. The geographical co-ordinates of the city of Tampere 

are 61°30' north latitude and 23'45' east longitude. The total area of 

the region is 1 200 square kilometers, of which water accounts for 225 km2. 

An absolute elevation map is presented in Fig. 2. The highest peak, 

Vuoreksenvuori Hill, to the south of Tampere, reaches an elevation of 193 

meters. Certain other hills likewise come close to an elevation of 200 meters. 

The mean elevation of the region is 112 meters. 

The relative elevations vary between 10 and 30 meters in the greatest 

part of the region. Aloilg lakeshores and in watersheds the figure is generally, 

however, less than ten meters. The greatest local variations in elevation, 

between sixty and seventy meters, occur in a couple of fracture line zones 

in the bedrock, to the northern one of which belongs the Nokia river, the 

northern shore of Pyhajarvi and the hollow in the southern part of NSisijarvi. 

The southern fracture line zone forms a hollow forty meters deep in 

the northern part of Pyhajarvi, whence it continues in a straight line eastward. 

GLACIAL EROSION 

The forms of the lake basins have been produced mainly by preglacial 

erosion and the fracture lines of the bedrock. Only to a slight degree do 

the surficial forms of the bedrock have the same trend as the most powerful 

movement of the ice sheet, which advanced from the northwest. More 

prevalent are the glacial erosion forms in the small features of outcrops. 

The rock surfaces are consistently polished and exhibit striations in 

extraordinary abundance. The striae vary in direction (Fig. 5), and in places 

they plainly cross (Figs. 4 and 6). On the basis of these crossing striae, it 

has been possible to estimate the chronological order of the different glacier 

movements. The earliest glacier movement took place from the west. Evidence 

of it has been found throughout the region (Fig. 5). The most prevalent

and strongest striation trend bespeaks an advance of the ice sheet from the 

northwest. Fifty-five per cent of the striations observed are located between 

the direction angles 300"-330°1. 

The youngest striations have been noted mostly in the vicinity of the 

city of Tampere. Their trend has been decisively affected by the northsouth 

direction of the lake basin of Nasijarvi. The last glacier movements 

took place here partly from the west but mostly from in between the north 

and the northeast. South of Tampere, the youngest striations indicate a 

movement of the ice sheet occurring from the southwest, or from the very 

opposite direction to the movement that took place north of the city. This 

reveals that the ice sheet was no longer continuous at the time of origin of 

the last striations. Where the esker running through Tampere is now situated 

there was a narrow glacier bay against the sides of which the last 

movements of the ice sheet took place at right angles (Lundqvist, 1955). 

Fig. 32 presents a summary of the directions of movement of the ice in 

the region. 

The surfaces of the polished rocks have become rough, especially at 

higher elevations, as a result of weathering. The finest striae have in many 

cases been thereby effaced. Boulder fields are common in the region, having 

originated through disintegration of rocks (Fig. 7). To some extent, the 

boulder fields are situated near rock outcrops; but, mainly' owing to solifluction 

during the late-glacial stage, they have in certain cases traveled down 

the slopes of high ground to the bottom of flattened valleys. 

TILL DEPOSITS 

Till is the most prevalent type of surficial deposit in the region. It covers 

51.5 % of the area of dry land. In addition, it forms the base of the majority 

of the other surficial deposits. 

The surface of the till formations reflects in its principal features the 

topography of the bedrock. The thickness of the till in the region is very 

slight; no deposits exceeding ten meters in thickness have been met with. 

The average thickness seems to be about three or four meters. In the western 

part of the map sheet, small ablation moraine areas occur. 

The till occurring in the region is largely unsorted. Small gravel or sand 

lenses, however, are common in it. In some cases, the sorted material forms 

folded, phantom lenses in the till, which indicates that sorted material 

became mixed in the till during the stage when it was still in movement 

with the glacier ice. A laminated structure has further been met with in 

the till containing few stones (Virkkala, 1948). Finally, till has been found 

l) Directions marked down as azimuth coinpass readings, with esst as 00°, south 180°, west 270" 

a,nd north 360".

in the region the spaces between the stones of which are filled with sorted 

sand or fine sand. 

The trend of the till fabric is comparatively indistinct in the region. 

This is due primarily to the fact that in the stone-rich till all the stones 

did not have time, on account of the short transportation distance, to 

become arranged in such a way as to have their long axis run parallel to 

the glacier movement. In the majority of fabric analyses, nevertheless, a 

more or less distinct directional maximum has been established (Fig. 9). 

According to Fig. 5, these observations largely correspond to the striation 

trends noted in the region. There are, however, very few till deposits that 

are oriented in accordance with the youngest glacier movement, which goes 

to prove that the till had at the time been for the most part already deposited. 

Two till beds have been encountered in a certain section. The stones in 

the upper bed are clearly oriented 310°, whereas in the lower one they have 

an indistinct orientation of 280". These directions correspond to the 

chronological sequence obeserved in the striae. 

Study of the lithological composition of the till clarifies the distance 

the material of the till has been transported (Fig. 10). Different kinds of 

rock respond in quite diverse ways to glacial transportation. Porphyritic 

granite disappears almost completely from among the stones contained in 

till after a transportation distance of as little as five kilometers, whereas 

among boulders it occurs somewhat more abundantly. Similarly, mica schist 

is present in till, but not a single mica schist boulder has been run across 

at a distance of more than ten kilometers from the host rock. Table 1, on 

page 19, represents the average distance traveled by certain kinds of rocks 

in the region. 

The most characteristic features of the mechanical composition of the 

till in the region are stones and boulders (Figs. 11 and 12). In many cases, 

angular little stones have cemented the till into an exceedingly dense and 

firm formation. 

In the material measuring less than 20 mm, the coarser fractions likewise 

prevail. Accordingly, the till deposits in the region may be divided into 

gravelly, sandy and finesandy varieties of till. Among the sixty-four specimens 

investigated, gravelly till accounts for twenty-three, sandy till for 

thirty-two and fine-sandy till for nine. Predominant in the region are gravelly 

and sandy till deposits containing large boulders and stones in abundance. 

Table 2 presents the average mechanical composition of the material 

measuring less than twenty millimeters contained in the till types occurring 

in the region as well as the average mechanical composition of all the till 

deposits investigated there. Fig. 13 shows certain typical cumulative curves 

of the till.

GLACIOFLUVIAL FORMATIONS 

The green color in the map sheet represents both glaciofluvial formations 

and littoral deposits. The former are principally confined to the great esker 

- here referred to as the Tampere esker - which runs across the northern 

part of the region. 

The Tampere esker attains its greates absolute elevation in the west, 

where its summit is 176 meters above sea level Its relative height, again, 

is greatest within the city limits of Tampere, where the formation rises quite 

steeply eighty-two meters above the waters of Pyhajarvi and sixty-four 

meters above Nasijiirvi. If the depth of the lakes in the vicinity of the esker 

is taken into account, the esker rises approximately 120 meters above its 

surroundings. 

The summit of the Tampere esker has in places levelled out to form 

extensive plateaus (Fig. 32). The broadest plateau is at the eastern margin 

of the region, 162 meters above sea level. From this point, the elevation of 

the plateaus rises toward the west, the highest elevation in the west being 

173 meters above sea level. 

The bedding of the Tampere esker tilts consistently in longitudinal 

section toward the east. In cross-section, on the other hand, the bedding 

exhibits greater variety. It may be horizontal (Fig. 14), largely parallel to 

the surface of the terrain (Fig. 15) or so as to form cross-bedding. 

The lithological composition of the Tampere esker is presented in Fig. 

10 together with stone counts made of the till. Fig. 16, in addition, shows 

the spread of certain kinds of rocks in the Tampere esker. 

According to stone counts, the material of the esker has traveled considerably 

farther than the stone material of the till. To a slight extent, 

varieties of rock have been met with in the esker that do not occur in the 

region covered by the map sheet. The most prominent of these is sandstone, 

the nearst known bedrock occurrence of which is located some one 

hundred kilometers to the northwest from Tampere. 

It may also be estimated on the basis of the stone counts that the main 

part of the material has traveled in the esker along its length or reached 

the esker from a sector situated between west-northwest and north. The 

quantity of material coming from the west is small, although the topography 

has influenced it locally. 

The most common fractions in the esker are pebbles, gravel and sand 

(Figs. 17 and 18). In places, however, fine sand and even fine-sandy silt have 

been observed in it (Pig. 19). Beyond the esker, the glaciofluvial material 

turns into an increasingly finer, wellsorted fine sand (Fig. 19). 

Prevalent along the slopes of the esker are clay occurrences which in 

places are wedged close to the summit. The clays are varved and originated

during the closing stage of the Ice Age. The clay separates the glaciofluvial 

deposits in the lower part of the esker from littoral deposits in the upper 

part (Fig. 17). Only is cases of this kind can the glaciofluvial material be 

confidently distinguished from the littoral deposits. 

The glaciofluvial character of the Tampere esker is indicated by the fact 

that the material has been washed a.nd sorted and by the roundness of the 

stones. The Tampere esker originated partly in a narrow glacier bay wrought 

by the topography and in the glacier crevasse and tunnel situated in its 

extension. The fine sands that spread out beyond the esker represent a 

somewhat later stage in the retreat of the ice sheet. The aforementioned 

glacier bay had broadened out by the time of their appearance into a considerable 

body of water several miles wide. The glaciofluvial fine sand thus 

represents an intermediate form between the gravelly esker material proper 

and the finer glaciofluvial material, consisting of varved clay. 

The practical significance of the Tampere esker is quite noteworthy. It 

is the exclusive source for the gravel and sand used in Tampere for the various 

-civil engineering and building construction projects. The annual consumption 

of gravel and sand in Tampere has been approximately a half 

million cubic meters, or about four cubic meters per capita. 

SHORE FEATURES 

The shore features in the region consist of both accumulation and erosion 

forms. The former are commonly met with on the surface of glaciofluvial 

material (Pig. 17). The surficial parts of the sand and fine sand spreading 

.out along the margins of the Tampere esker must be regarded as littoral 

accumulations. Poorly sorted littoral accumulations are common also on the 

slopes and at the foot of hills consisting of till and rock, especially in the 

western half of t'he region. 

The bedding of the littoral deposits usually runs parallel to the ground 

(Fig. 20). Their material ranges from fine sand to boulders (Fig. 21). 

The most common among the erosion forms representing shore features 

are washed rocks (Fig. 22). They account for approximately 4.2 % of the 

land area of the region. Bare rocks occur as distinct washing zones on, for 

example, the slopes of Vuoreksenvuori Hill, on the southern side of Tampere 

(Auer, 1922). 

Another common erosion form is the'shore cliff (Pig. 23), met with 

especially on the slopes of the Tampere esker. The elevation of quite a 

number of shore cliffs has been measured by levelling, and the results are 

presented as a distance diagram (Fig. 24). The aforementioned esker plateaus 

have .also been represented here, being designated in part as accumulation

forms and partly as erosion forms. A comparison with the most recently 

drawn-up Finnish shore diagram (Hyyppa, 1960) indicates that the shore 

lines of Fig. 24 correspond to the 'Preboreal Yoldia Sea. 

The distribution of the shore features testifies to the fact that almost 

the entire region was submerged after the Ice Age. What sort of body of 

water covered the region at any given period can be judged from the diatoms 

contained in the littoral deposits. The lowest littoral deposits of the 

region, situated between sixty and sixty-five meters above sea level, contain 

diatoms of brackish water. These deposits date back to the Littorina stage 

of the Baltic Sea. The littoral deposits at a higher level, up to an elevation 

of about 105-115 meters, originated during the Ancylus Lake stage of the 

Baltic Sea, which goes back to approximately 7 000-5 000 B. C. The littoral 

deposits above the Ancylus belong mostly to the stage of the Yoldia Sea. 

There is a scarcity of diatoms, however, in the deposits of this stage, and 

they also include fresh water forms. 

SILT AND CLAY OCCURRENCES 

The finest sorted deposits, consisting of silt and clay, account for 28.4 % 

of the land area (Fig. 25). The most extensive clay deposits are situated 

along the shores of lakes (Fig. 26). The thickness of the clay deposits averages 

less than five meters. The greatest thicknesses met with in the clay occurrences 

of the region have been about twenty meters. 

In structure the clays and silts of the region are both homogeneous and 

varved. The former originated during postglacial times at the bottom of 

the Baltic basin or of the local lakes, while the latter derive from the finest 

material brought by glacial meltwaters during the lateglacial stage, and 

accordingly they have plainly registered the annual rhythm of the glacial 

meltwaters (Fig. 27). 

As regards mechanical composition, the clays of the region are heavy 

clays, silty clays and fine-sandy clays. In all of them, the proportion of 

grains measuring under 0.002 rnm is at least 30 %, whereas in the silt it is 

less than thirty per cent. The average mechanical composition of the clay 

and silt sediments of the region is represented by Table 3, p. 39. Of the 

specimens studied, thirty-five consisted of heavy clay, 151 of silty clay, eight 

of clay containing fine sand and twenty-two of silts. Fig. 28 presents cumulative 

curves indicating the mechanical composition of certain typical clay 

sediments. 

The silty and fine-sandy glacial clays of the region have been utilized 

to a considerable extent as raw material in the brick industry, and they 

have proved relatively suitable for this purpose (Table 4, p. 42).

PEAT DEPOSITS 

Peat deposits represent 12.3 % of the land area of the region (Fig. 29). 

Of the bog types, pine bogs and spruce-broadleaf-tree swamps are the most 

common, while open Sphagnzbm bogs are rare and treeless fens are lacking 

altogether. 

The most common varities of peat are the Sphagnz~m and the Sphagnum 

mixed peats occurring in pine bogs and open Splmgnum bogs as well as the 

peats consisting predominantly of Carex and the Lignidi peats found in 

spruce-broadleaf-tree swamps. The region contains very few typical raised 

bogs. According to Auer (1951), the Tampere region lies in the border zone 

between the raised bog complex and the Karelian peatland complex (Fig. 30). 

The vertical profile of the Kortejarvi bog provides an example of the 

structure of the bogs (Fig. 31). At the bottom are situated water sediments, 

clay and ooze, which change, as the water grows shallow, into accumulation 

peat. The peat proper, which originated above the wsterlevel, begins in the 

profile at a depth of only about a meter. 

The structure of the bog indicates that in the area there had taken place 

a filling-up of a sn~all basin previously flooded with water. Subsequently, 

the bog had spread across the firm surrounding forest land. The structure 

under consideration is quite general among the bogs of the region. 

On the basis of the plant remains contained in the peat, it is possible 

to draw conclusions about the development of the climate and the flora in 

the region. According to Fig. 31, the oldest forest historical zone met with 

in the region, No. 111, belongs climatically to the Younger Dryas period. 

The large amount of non-arboreal pollens (NAP), as compared with the 

arboreal pollens, indicates sparse forest. The proximity of the continental 

ice sheet made the climate raw and dry. 

In zone IV, i. e., the Preboreal period, forests rapidly became prevalent. 

At the same time the climate grew warmer and damper. The birch continued 

to be the dominant species in the forests, while the pine, spruce and alder 

occurred to a slight extent. In zones I11 and IV, marine Yoldia clay became 

deposited in the bog (Fig. 31). 

During the Boreal period, representing zone V, the pine became the 

predominant species in the forests. The climate was dry and continental. 

It was at this stage that fresh-water clay ooze, corresponding to the Ancylus 

Lake of the Baltic Sea, became deposited in the basin of the bog. Zones 

VI-VIII developed during the climatic optimum following the Ice Age. 

The rare deciduous trees, such as the linden, elm, ash and even oak, attained 

their widest distribution during this period. In favorable localities, Trapa 

natans and Carex pseudoeyperz~s grew north of the limits of their present 

habitat.

The deterioration of the climate began in zone IX, the inception of which 

is characerized primarily by the appearance of the spruce as a common 

species in the region. The rare deciduous tree lose ground and certain species 

disappear altogether from the region. 

QUATERNARY EVOLUTION 

The most prominent direction of glacier movement in the region was 

from northwest toward the southeast. Antedating it was a westerly movement. 

The youngest glacier movements, dating back to the retreat of the 

continental ice sheet, took place north of the Tampere esker, first from the 

west, then from between the north and the northeast. South of the esker, 

the youngest movements took place from the sector between the west and 

the south. The direction of the youngest movements were strongly controlled 

by the topography (Fig. 32). 

During the stage of retreat of the glacier, there evolved in the place 

where the Tampere esker is now situated a narrow glacier bay, in which 

the esker material became in part deposited. A younger westerly glacier 

movement had prevailed just before the formation of this glacial bay. The 

youngest movements proceeded at right angles to this glacial bay. 

After the disappearance of the ice sheet, the region became for the most 

part inundated. At the bottom of this sea, extensive areas of fine sand 

became deposited in layers in what had earlier been the aforementioned 

glacier bay, while farther from the edge of the glacier there accumulated 

varved sediments. 

The highest level reached by the Preboreal Yoldia Sea varies in4he 

region between 160 and 175 meters. The diatoms indicate that marine 

transgressions occurred in the region at a couple of junctures during Yoldia 

time. The same is testified to by the imposing shore cliffs which evolved 

during these times along the slopes of the Tampere esker. In the forest 

historical division of zones, the Yoldia time correspond to zones I11 and IV. 

The Tampere region is located in a zone where a so-called hinge-line is 

supposed, according to Sauramo (1958), to occur in the shorelines. Shore 

investigations do not, however, yield evidence of the existence in the region 

of such a hinge-line (Pig. 24; Virkkala, 1959 a). Stratigraphic investigations 

of the bogs testify further against the existence of the hinge-line. In the 

zone at the elevation where, according to Sauraino (op. cit.), there ought 

to have existed his Boreal Echineis Sea, one only finds fresh-water diatoms 

characteristic of great lakes which date back to the Ancylus stage. Sauramo's 

Echineis Sea is thus Preboreal in age and belongs to the final stage 

of the Yoldia Sea.

The elevation corresponding to the transgression of the Ancylus Lake is 

nowadays 100-110 meters above sea level. No stratigraphic signs of transgression 

from the Ancylus stage are known. The Littorins stage of the 

Baltic Sea just ba.rely extended to the western part of the region, in the 

district of Kulovesi, where its elevation is approximately 60-65 meters. 

Nasijarvi was isolated from the Baltic Sea around the middle of the 

Ancylus stage (Tolvanen, 1924). The waterlevel of the Baltic basin at the 

time corresponded to an elevation of about eighty-five meters in the Tampere 

region at present. The waters of Nasijarvi flowed at first toward the 

north. As a result of land tilting, a transgression took place throughout the 

extent of the lake, having been greatest at the southern end of it. In one 

spot here, the former land surface, indicated by dried clay, has been met 

with a depth of 3.5 meters below the present waterlevel of Nasijarvi. Overlying 

the dried clay are, first, shallow-water sediments, then, sediments of 

ever deeper water. Uppermost, again, is shallow-water ooze. The sequence 

of layers provides evidence of the transgression of Nasijarvi. Finally, the 

rising waters smashed through the Tampere esker at its lowest pont, thereby 

giving birth to the Tammerkoski rapids. This happened during the third 

millennium before the Christian era (Virkkala, 1949). 

Also in the Pyhajarvi district, tilting of the land has been observed to 

have caused a rise in the waterlevel at the southern end of the lake. According 

to Auer (1925), the transgression amounted to at least three or four 

meters in this area.

suomen geologinen kartta geological map of finland - Arkisto.gsf.fi

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?