Junalla sotaan ja sotaa pakoon - Rautatiekulttuurikeskus REILIA
Junalla sotaan ja sotaa pakoon - Rautatiekulttuurikeskus REILIA
Junalla sotaan ja sotaa pakoon - Rautatiekulttuurikeskus REILIA
You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong><br />
<strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatko<strong>ja</strong> - kirjoituskilpailun parhaat<br />
Toimittanut<br />
HELI MÄKI
2. painos<br />
Toimitus: Heli Mäki<br />
Graafinen suunnittelu <strong>ja</strong> taitto: Juan I. Cubilla<br />
Kansikuva: © Puolustusvoimat<br />
Julkaisi<strong>ja</strong>: Helsingin yliopisto,<br />
Koulutus- <strong>ja</strong> kehittämiskeskus Palmenia, Kouvola<br />
ISBN 978-952-10-6222-3<br />
Painopaikka: WS Bookwell Oy Jyväskylä 2011
Sisällys<br />
Luki<strong>ja</strong>lle 5<br />
Kiskot valtakuntien välissä<br />
Eemeli Hakoköngäs 9<br />
Evakkomatka 30.11.1939<br />
Hil<strong>ja</strong>35 17<br />
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
Paula Hovi 21<br />
Juna -laiva -juna<br />
Jorma Hyötyläinen 29<br />
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
Veli Hämäläinen 32<br />
Kouvolaa pommitetaan<br />
S. Jäppinen 40<br />
Isän kanssa asemalla<br />
Kaltimo 42<br />
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
Pentti Kauranen 46<br />
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
Reijo Koijärvi 62<br />
Tellervon tarina<br />
Ilmi Koivisto 77<br />
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Aimo Korkala 81<br />
<strong>Junalla</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Aarre Kuusivuo 87
Rautateiden tyttö<br />
Eeva Annikki Laitala os. Jokilehto 92<br />
Sotaan lähtö 22.2.1944<br />
Vilho Lehtiniittu 112<br />
Syntymäpäivä 15.1.1940<br />
Pekka Miettinen 117<br />
Evakkojunalla Viipurista Pöljän kautta Kuopioon<br />
Rai<strong>ja</strong> Mäki 122<br />
Vihkiloma<br />
Heli Määttä 128<br />
Evakkojunan matkassa<br />
Hilkka Nieminen 132<br />
Jatkosota Kollaanjoki <strong>ja</strong> evakuointia junalla<br />
Esko K. Rydenfelt 135<br />
Evakkoon<br />
Kyllikki Smolander 138<br />
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
Erkki Vitikainen 142
Luki<strong>ja</strong>lle<br />
Rautatiet pitivät Suomen liikkeellä sotavuosina. Rautatieläiset toimivat<br />
voimiensa rajoilla, sillä kansan matkustustarpeet kasvoivat <strong>ja</strong><br />
samanaikaisesti rautateitä pommitettiin ahkerasti. Henkilöliikenne<br />
kasvoi 3,5 kertaiseksi rauhan aikaan verrattuna. Junilla kulkivat<br />
kaikki: siviilit, sotilasjoukot, eläimet, ammukset <strong>ja</strong> kaatuneet. Näihin<br />
matkoihin liittyy paljon tunteita <strong>ja</strong> muisto<strong>ja</strong>. Talvella 2010 Kouvolassa<br />
järjestettiin kirjoituskilpailu, jossa kerättiin talteen muistitietoa<br />
sota-a<strong>ja</strong>n junamatkoista.<br />
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong> -kirjoituskilpailuun saapui<br />
kaikkiaan 70 kirjoitusta, jotka kuvasivat sodan a<strong>ja</strong>n matkustamista<br />
tai työskentelyä rautateiden palveluksessa. Mukaan mahtui yhteensä<br />
41 paikkakuntaa, joten muisto<strong>ja</strong> kertyi kattavasti ympäri Suomea.<br />
Kirjoituksia saapui jopa Ruotsista saakka. Tähän kir<strong>ja</strong>an on koottu<br />
parhaiten kilpailussa sijoittuneet kirjoitukset, jotka julkaistaan joko<br />
kirjoitta<strong>ja</strong>n omalla nimellä tai nimimerkillä.<br />
Sotahistoria on historian osa-alue, jota on ryhdytty viime<br />
vuosikymmenenä käsittelemään muistakin kuin sodankäynnin näkökulmasta.<br />
Esiin ovat nousseet sotilaiden lisäksi myös muut sodan<br />
toimi<strong>ja</strong>t <strong>ja</strong> koki<strong>ja</strong>t. Viime vuosina muistelukertomuksissa on huomioitu<br />
naisten <strong>ja</strong> lasten aktiivinen rooli sota-aikana. Myös kirjoituskilpailuun<br />
osallistuneista lähes 40 % oli naisia. Sodan <strong>ja</strong>lkoihin jääneillä<br />
siviileillä on omat tarinansa kerrottavana <strong>ja</strong> näiden tarinoiden<br />
arvo historiankirjoitukselle on kiistaton.<br />
Historiantutkimuksessa muistitiedon asema on vahvistunut.<br />
Muistitiedossa ei enää painoteta asioiden tai tapahtumien todellisuutta,<br />
vaan ihmisten kokemuksia <strong>ja</strong> tunteita. Muistitiedon tarjoama<br />
5
Luki<strong>ja</strong>lle<br />
tieto on siten laajempaa verrattuna perinteiseen historian tutkimiseen<br />
käytettävästä aineistosta löytyvään tietoon. Muistitietoaineistoista<br />
voi saada selville tapahtumien <strong>ja</strong> tekojen lisäksi, mitä ihmiset<br />
halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä tai mitä he a<strong>ja</strong>ttelivat<br />
tehneensä. Muistitiedosta harvoin löytyy paljoakaan uutta tietoa itse<br />
historian tapahtumista, mutta ne kertovat meille paljon tapahtumien<br />
vaikutuksista ihmisiin <strong>ja</strong> heidän a<strong>ja</strong>tuksiinsa <strong>ja</strong> sitä kautta heidän<br />
todellisuuteensa.<br />
Kilpailukirjoitukset olivat keskenään hyvin erimitallisia; osa<br />
sivun mittaisia, osan käsittäessä kymmeniä sivu<strong>ja</strong>. Rivien välistä välittyi<br />
selkeä tarve kokemusten <strong>ja</strong> muistikuvien kertomiseen <strong>ja</strong> tallentamiseen,<br />
vaikkei sitä erikseen mainittu tekstissä. Näistä asioista ei<br />
ole aiemmin kovin paljoa puhuttu.<br />
Vielä mukana muistelemassa olevat olivat sodan aikaan melko<br />
nuoria, joko lapsia tai aikuisen elämänsä alussa. Pääsääntöisesti<br />
kirjoitukset ovat siis joko lapsen tai nuoren sotilaan/lotan näkökulmasta<br />
kirjoitettu<strong>ja</strong>.<br />
Sota-a<strong>ja</strong>n lapset muistelivat junalla tehtyjä evakkomatko<strong>ja</strong> tai<br />
matkaa sotalapseksi Ruotsiin. Lukiessani lasten matkakertomuksia,<br />
liikutuin kerronnan koskettavuudesta. On sanomattakin selvää, että<br />
sota-a<strong>ja</strong>n lapsuuden tuntemukset ovat valtavia, edelleen kipeitä <strong>ja</strong><br />
vaativat päästä kuuluviin. Monella kirjoitta<strong>ja</strong>lla tämän kirjoittaminen<br />
<strong>ja</strong> asioiden sanominen ääneen on saattanut viedä vuosikymmeniä.<br />
Kukin kerto<strong>ja</strong> on luonut evakkomatkakuvaukset omista<br />
lähtökohdistaan <strong>ja</strong> asettaa siten painoa itselle tärkeäksi muodostuneisiin<br />
asioihin. Painotuksiin on vaikuttanut paljon kerto<strong>ja</strong>n ikä<br />
<strong>ja</strong> sukupuoli. Miesten teksteissä korostuu enemmän junamatkojen<br />
maantieteellinen sijoittelu: mistä mihin matkustettiin <strong>ja</strong> missä pysähdyttiin.<br />
Poikien näkökulmasta evakkomatka saattoi näyttäytyä<br />
jopa jännittävänä seikkailuna. Naisten kirjoittamissa muistoissa<br />
huoli eläimistä <strong>ja</strong> taakse jätetystä kodista <strong>ja</strong> leluista mainitaan<br />
useimmin. Evakkomatkalle mukaan otetut eläimet: lehmät, hevoset<br />
<strong>ja</strong> possutkin mainitaan usein nimeltä. Aivan pienen lapsen muistikuvista<br />
nousee esiin hämmästyttäviä yksityiskohtia. Tästä hyvänä<br />
6
Luki<strong>ja</strong>lle<br />
esimerkkinä on 3-vuotiaan pikku-tytön muistikuva, kuinka hän<br />
nukkui evakkojunassa vieraan sedän sylissä, jonka takissa oli kauniita<br />
kiilteleviä nappe<strong>ja</strong>. Tyttö laski, kuinka monta niitä oli.<br />
Vaikka jokainen kertomus on erilainen, samankaltaiset teemat<br />
toistuvat kertomuksissa. Evakkomatkojen muistoissa esiintyvät<br />
vahvoina härkävaunut, joiden keskellä oli kamina <strong>ja</strong> molemmissa<br />
päissä laverit. Vaunut olivat usein likaisia <strong>ja</strong> niihin oli hankalaa päästä<br />
sisään ilman apua. Matkaa leimasi kylmä, nälkä <strong>ja</strong> tungos. Myös<br />
pitkät odotukset <strong>ja</strong> hidas matkanteko sekä piiloutuminen metsään<br />
pommitusten a<strong>ja</strong>ksi toistuivat kirjoituksissa. Sota-a<strong>ja</strong>n lapset tottuivat<br />
odottamaan.<br />
Toinen kirjoitusten sisältöjä yhdistävä seikka on aikuisten<br />
rooli turvallisuuden tunteen syntymisessä. Aikuiset, jotka eivät<br />
pystyneet peittämään omia pelon tunteitaan, herättivät lapsissa ahdistusta.<br />
Kuitenkin yksikin tilanteeseen rauhallisesti suhtautuva aikuinen<br />
on saattanut käyttäytymisellään varmistaa lapselle asioiden<br />
lopulta järjestyvän. Varsinkin isoäidit <strong>ja</strong> äidit näyttäytyvät usein rohkeina<br />
<strong>ja</strong> neuvokkaina. Loppujen lopuksi kirjoituksien vahvimmaksi<br />
kuvaksi muodostui lasten aivan liian varhainen itsenäistyminen <strong>ja</strong><br />
joutuminen vastuullisiin tehtäviin.<br />
Lasten ohella toinen suuri ryhmä oli sotilaat, jotka kuvasivat<br />
matko<strong>ja</strong>an rintamalle <strong>ja</strong> takaisin. Myös näitä matko<strong>ja</strong> leimasivat<br />
tungos <strong>ja</strong> odottaminen. Sotilaat käyttivät junamatkat usein myös<br />
nukkumiseen; nukkumapaikka saattoi löytyä penkkien alta tai ylhäältä<br />
tavaratelineeltä. Matkan syy saattoi olla myös iloinen; oltiin<br />
matkalla vihille.<br />
Usea kirjoitus käsitteli myös ruumisjunia. Suomessa oli sodan<br />
aikana vallalla harvinainen, joskaan ei aivan poikkeuksellinen,<br />
tapa evakuoida kaatuneet sotilaat mahdollisuuksien mukaan heidän<br />
kotiseudulleen. Nämä junavaunut herättivät pelonsekaista kunnioitusta<br />
<strong>ja</strong> aikalaisten muistoihin ovat piirtyneet joihinkin arkkuihin<br />
kiinnitetyt laput: ”Ei saa avata!”<br />
Toivottavaa on, että tämä kir<strong>ja</strong> tulee avatuksi useaan kertaan.<br />
Muistot sota-a<strong>ja</strong>n junamatkoista eivät kokijoiden mielestä häviä<br />
koskaan, <strong>ja</strong> olen varma, että näistä tarinoista jää paljon myös luki-<br />
7
Luki<strong>ja</strong>lle<br />
joiden mieleen.<br />
Kiitän kilpailunjärjestäjien <strong>ja</strong> raadin puolesta kaikkia kilpailuun<br />
kirjoituksensa lähettäneitä.<br />
Kouvolassa 8.12.2010<br />
Heli Mäki<br />
Luki<strong>ja</strong>raati: Helmi Metsärinne, Heli Mäki, Venla Sainio,<br />
Ritva Sorvali <strong>ja</strong> Pirkko Virén<br />
8
Kiskot valtakuntien välissä<br />
Eemeli Hakoköngäs<br />
3. palkinto<br />
Asema oli punatiilinen. Sivuseinät olivat matalat, päädyt leveät <strong>ja</strong> tiilikatossa<br />
oli puolipyöreitä ikkunoita. Sellaista asemaa ei ollut muualla.<br />
Ratapihalla kulki kolme raidetta: yksi vei Kemiin, toinen Röyttän<br />
satamaan <strong>ja</strong> kolmas Haaparannalle, Ruotsiin. Aseman kohdalla, raiteiden<br />
takana kasvoi koivumetsää.<br />
Nuoret naiset <strong>ja</strong> vanhat miehet tyhjensivät Haaparannan raiteella<br />
seisovaa tavarajunaa suomalaisiin vaunuihin, jotka täytyttyään<br />
<strong>ja</strong>tkoivat matkaansa, joko Röyttään lastattavaksi laivoihin tai vielä<br />
useammin, kuljetettavaksi sisämaan radoilla idän rintamalle.<br />
Oli sota <strong>ja</strong> rautatiet näyttelivät merkittävää osaa niin rintaman<br />
huollossa, kuin sotilas- <strong>ja</strong> evakkokuljetuksissa. Pisimmän matkan<br />
tekivät varmasti aseveljiksi lyöttäytyneiden saksalaisten runsaat<br />
tavarakuljetukset. Puolueettomana pysytellyt Ruotsi oli antanut<br />
Saksalle luvan kuljettaa sotatarvikkeita maan rautateiden kautta<br />
Suomeen. Viinitynnyreiden <strong>ja</strong> suklaalevyjen junamatka alkoi jo<br />
Keski-Euroopasta, kauempaankin. Tuhansien kilometrien päässä<br />
Pohjolasta ne lastattiin vaunuihin, laivattiin Ruotsiin, siirrettiin kenties<br />
ruotsalaisiin vaunuihin <strong>ja</strong> kuljetettiin valtakunnan halki Tornioon.<br />
Suomalainen raideleveys oli naapurimaan rato<strong>ja</strong> leveämpi, joten<br />
Tornion asemalla nämä matkalaiset saivat ensikerran haistella<br />
Suomen ilmaa, kun ne siirrettiin uusiin vaunuihin.<br />
Useimmat sota-a<strong>ja</strong>n vaiherikkaat junamatkat tallennettiin<br />
9
Kiskot valtakuntien välissä<br />
silmillä <strong>ja</strong> voitiin kertoa suulla, mutta tavaroiden suuna voivat toimia<br />
vain ne, jotka niitä käsittelivät. Heti kesällä 1941 tuli tieto, että<br />
saksalaiset tarvitsevat työvoimaa. Yhteensä siirtokuormaukseen<br />
pestattiin satakunta naista <strong>ja</strong> kymmeniä nostoväkeen kuuluvia miehiä<br />
sekä kesäisin koulupoikia. Ja mikäpä oli työskennellessä kun<br />
suurvalta maksoi kuudesta kymmentuntisesta päivästä kuormaajille<br />
1000 markkaa. Se oli puolet enemmän, kuin mitä valtionrautatiet<br />
saattoi sota-aikana maksaa samo<strong>ja</strong> tarvikejunia kuljettaville vaunumiehille<br />
– <strong>ja</strong> sekös hiveli kuormauksessa työskentelevien naisten itsetuntoa.<br />
Töihin saavuttiin aamuseitsemältä. Pitkämatkalaiset odottivat<br />
hil<strong>ja</strong>isina vaunuissa, <strong>ja</strong> siellä oli kaikkea: ruokaa, makeisia, astioita<br />
<strong>ja</strong> aterimia, purkke<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> purnukoita, vaatteita, aseita <strong>ja</strong> sekalaista<br />
tavaraa. Pullolleen ahdetut vaunut olisivat rauhanaikanakin olleet<br />
ihmeitä, mutta pulan <strong>ja</strong> säännöstelyn aikana ne olivat kuin kiskoilla<br />
kulkevia paratiise<strong>ja</strong>. Monet tavaroista olivat niin outo<strong>ja</strong>, etteivät lastaa<strong>ja</strong>t<br />
edes tienneet niiden käyttötarkoitusta.<br />
Naiset arkailivat ensin tarttua juuttisäkkeihin, jotka kooltaan<br />
vastasivat tavallisia 50 kilon <strong>ja</strong>uhosäkkejä, mutta yllättyivät, kun<br />
huomasivat, ettei kuorma painanutkaan mitään: sisältönä oli kuivattu<strong>ja</strong><br />
perunoita, jollaisia nähtiin seuraavan kerran vasta vuosikymmenien<br />
päästä, kun perunalastut tulivat kauppoihin. Toiset vaunut<br />
taas olivat lattiasta kattoon pakattu kummallisilla, valkealla <strong>ja</strong>uheella<br />
peitetyillä leivillä. Suomalaisten vaunujen lattialle levitettiin vain<br />
pahvi, johon leivät ladottiin. Kovakuorisia limppu<strong>ja</strong> saattoi kantaa<br />
kyynärvarrella kuin halko<strong>ja</strong> ikään.<br />
-”Miten noita kukaan syö, yltä päältä homeessa <strong>ja</strong> niin monet<br />
kädet läpi käyneitä” taivastelivat naiset, mutta vahti selitti, että<br />
valkea <strong>ja</strong>uhe oli liitu<strong>ja</strong>uhoa, joka suojeli leipiä tuhohyönteisiltä; puukolla<br />
hän leikkasi leivän kuoresta palasen <strong>ja</strong> näytti että vain pehmeä<br />
ydin syödään. Myöhemmin työntekijät pääsivät maistamaankin saksalaisten<br />
muonia, kun aseman takana seisovasta naisliiton koulusta<br />
tehtiin työmaaruokala.<br />
Lastausporukkaa johti suomalainen työnjohta<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> jokaisessa<br />
vaunussa oli vielä saksalainen varti<strong>ja</strong>. Yhteisymmärrys saavutettiin<br />
10
Kiskot valtakuntien välissä<br />
kielellä, jossa sekoittuivat suomi, saksa <strong>ja</strong> ruotsi. Pääasiassa saksalaiset<br />
olivat mukavia, puhuttelivat sormustettu<strong>ja</strong> naisia rouviksi <strong>ja</strong><br />
neuvoivat auliisti työssä. Toiset olivat äreämpiäkin; erästä kutsuttiin<br />
Läräre -sukunimen perusteella opetta<strong>ja</strong>ksi, vaikka tämä vakuutti<br />
olevansa sotilas eikä opetta<strong>ja</strong>. Toinen, Adolf -niminen taas komensi<br />
naisia, jotka työn lomassa pistivät joskus lauluksi: -”Jos te olisitte<br />
Saksassa, niin olisi teillä toisenlainen komento!” Mutta kuormaus<br />
oli kuin mitä tahansa rauhana<strong>ja</strong>n työtä <strong>ja</strong> naiset vastasivat: -”Vaan<br />
mepä emmä ookkaan Saksassa, me oomma Suomessa” <strong>ja</strong> selän takana<br />
-”On siinä kyllä toinen Aadolffi”. Vasta sodan jälkeen julmiksi<br />
leimattu<strong>ja</strong> saksalaisia alettiin pelätä <strong>ja</strong> ihmetellä sitä, kuinka heille<br />
uskallettiinkin sanoa vastaan.<br />
Vartijoiden varti<strong>ja</strong>na ratapihalla asteli saksalainen upseeri,<br />
sillä vaunujen sisältö oli Kolmannen valtakunnan omaisuutta <strong>ja</strong><br />
haluttua tavaraa. Useimmat tuotteet olivat Suomessa säännösteltyjä<br />
tai loppuneet. Länsipoh<strong>ja</strong>n kaupassa myytiin makeisten si<strong>ja</strong>an vain<br />
sokerissa pyöriteltyjä porkkanan palasia <strong>ja</strong> kun vahdit äkkäsivät<br />
suomalaisten kaihoisat ilmeet, saattoi tutuksi tullut mies kuiskata:<br />
-”Tekeekö tytöillä mieli makeaa?”. Perin rehellisenä <strong>ja</strong> maalleen uskollisena<br />
miehenä vahti sitten käänsi selkänsä, eikä nähnyt kuinka<br />
suklaalevyt <strong>ja</strong> karamellit katosivat hameenhelmoihin. Samalla hän<br />
tarkisti, ettei päällikkö liikuskellut lähitienoolla.<br />
Vaikka särkyneitä pakkauksia oli usein jo aiemmilla asemilla<br />
verotettu, oli kuormasta otettu piilotettava hyvin. Toisinaan<br />
työpäivän jälkeen pidettiin ruumiintarkastus <strong>ja</strong> työntekijöiden laukut<br />
pengottiin. Jos jotain Saksan valtiolle kuuluvaa löytyi, seurasi<br />
ikävyyksiä niin suomalaisille, kuin vaunujen vahdeillekin. Muuan<br />
kekseliäs nainen päätti välttää kiinnijäämisen riskin <strong>ja</strong> pujotti vahvaan<br />
paperiin käärityn suklaalevyn rintojensa väliin. Kesän aurinko<br />
paistoi <strong>ja</strong> vaunua tyhjentävät naiset hikoilivat. Yhtäkkiä yksi heistä,<br />
Helka nimeltään, kil<strong>ja</strong>hti, heitti työnsä <strong>ja</strong> juoksi radanvarren parakkiin,<br />
jota käytettiin käymälänä – liian myöhään, sillä suklaalevy oli<br />
jo päättänyt pitkän junamatkansa <strong>ja</strong> valui nyt noroina hameen helman<br />
alta.<br />
Myös miehille riitti osansa germaanien ylellisyystuotteita<br />
11
Kiskot valtakuntien välissä<br />
sisältävästä ruokavaliosta. Aterioilla saksalaiset upseerit joivat punaviiniä,<br />
joka matkusti Keski- tai Etelä-Euroopan viinilaaksoista<br />
Poh<strong>ja</strong>n perille suurissa 50 litran puutynnyreissä. Tynnyrit oli kiilattu<br />
vaunun lattiaan lautakolmioilla, joita kutsuttiin töteiksi. Töteistä<br />
miehet kampesivat tynnyrin irti rautakangella <strong>ja</strong> vierittivät ratapihaa<br />
<strong>ja</strong> lastaussilto<strong>ja</strong> pitkin odottavaan vaunuun. Kerran muuan lastaa<strong>ja</strong>,<br />
vahingossa kai, iski kangella liian voimakkaasti <strong>ja</strong> sen seurauksena<br />
alkoi viini suihkuta <strong>ja</strong> täyttää vaunun lattiaa.<br />
-”Työt seis!”. Alkoi hirveä hässäkkä. Jokainen mies juoksi<br />
taukoparakille hakemaan astioita, joilla aseveljien kallisarvoinen<br />
matkalainen saataisiin pelastettua. Tyhjät maitopullot, eväspullot<br />
<strong>ja</strong> jopa vesiämpärit käsissä ukot jonottivat vaunun alle, jossa punainen<br />
neste valui oksanreiästä, sievästi kuin hanasta ikään. Varti<strong>ja</strong>t<br />
suuttuivat <strong>ja</strong> epäilivät, että teko oli tahallinen, mutta miehet kohauttelivat<br />
hartioitaan, potkivat penkan kiviä <strong>ja</strong> osoittelivat haljenneen<br />
tynnyrin lauto<strong>ja</strong>: -”Oli huonoa puuta. Taisi olla lahokin.”<br />
Saksalaiset tyytyivät yleensä vain puistelemaan päätään suomalaisten<br />
edesottamuksille. Työ länsira<strong>ja</strong>n rautateillä tuntui olevan<br />
niin kaukana sodasta, että jopa asetarvikkeisiin suhtauduttiin alkuun<br />
puolihuolimattomasti, eihän niiden tuhovoimaa osattu edes<br />
kuvitella. Yleensä kuormaa<strong>ja</strong>t pinosivat puulaatikkoihin pakattu<strong>ja</strong><br />
parikymmensenttisiä käsikranaatte<strong>ja</strong>. Vaikka varovaisuutta oli teroitettu,<br />
osoitti moni koulupoika rohkeuttaan <strong>ja</strong> voimiaan <strong>ja</strong> nappasi<br />
ylisuuren kuorman. Yhden laatikon salpa oli kuitenkin auennut <strong>ja</strong><br />
kranaatti solahti lastaussillalta radalle, aivan kiskon viereen. Saksalainen<br />
varti<strong>ja</strong>, joka nosti räjähteen, oli paitsi kalpea, myös tosissaan<br />
vihainen. Vaikka sytyttimet puuttuivat, oli oltava varovainen. Järkyttävän<br />
todisteen kuormaa<strong>ja</strong>t saivat, kun suomalaisten sotilaiden kuljettama<br />
asevaunu räjähti aseman vaihtoraiteella. Kaksi suomalaista<br />
kuoli <strong>ja</strong> vääntyneet pyörät seisoivat kauan muistutuksena radan vieressä.<br />
Tornion asemalle matkusti myös odotetumpia vieraita, sillä<br />
se oli risteyspaikka, jossa rintamalle menevät <strong>ja</strong> sieltä tulevat kirjeet<br />
lastattiin. Asemalta hieman Kivirannalle päin si<strong>ja</strong>itsi saksalaisten<br />
kenttäposti. Toimistossa lajiteltiin Ruotsinradalle saapuneet kirjeet<br />
12
Kiskot valtakuntien välissä<br />
joukko-osastojen peitenumeroilla varustettuihin säkkeihin, jotka<br />
varti<strong>ja</strong> sinetöi <strong>ja</strong> jotka sitten lastattiin numeroita vastaaviin vaunuihin.<br />
Joulunaikaan joukoille saapui kirjeiden <strong>ja</strong> korttien lisäksi<br />
kuormittain koristeita, pelejä <strong>ja</strong> kimaltavia tähtiä. Lastaus- <strong>ja</strong> lajittelupaikalla<br />
työskennelleet saivat paiskia ylitöitä aina aatonaattoiltaan<br />
asti. Kun työt viimein päättyivät <strong>ja</strong> paketit saatiin matkaan, kehotti<br />
varti<strong>ja</strong> naisia lähtemään joulun viettoon, mutta poikkeamaan kotimatkalla<br />
Pikku-Berliiniin.<br />
Pikku-Berliini oli saksalaisten parakkialue, jonne vei pääraiteelta<br />
oma pistoraide. Paikka oli aidattu <strong>ja</strong> tarkoin vartioitu <strong>ja</strong> sinne<br />
meneviä vaunu<strong>ja</strong> eivät siirtokuormaa<strong>ja</strong>t yleensä päässeet käsittelemään,<br />
vaan VR:n vaunumiehet erottivat pistoraiteelle menevät vaunut<br />
jo ennen asemaa. Pikku-Berliinissä venäläiset sotavangit tyhjensivät<br />
vaunut kolmeen salaperäiseen halliin.<br />
Paikan hieman pelottavan maineen vuoksi naiset arastelivatkin<br />
työnjohta<strong>ja</strong>n ehdotusta, mutta rohkaistuaan mielensä heitä<br />
odotti todellinen jouluyllätys. Kasarmin yltäkylläinen juhlanvietto<br />
oli aivan toisesta maailmasta, kuin vaatimattomilla korttiannoksilla<br />
hankitut jouluruoat. Kuuset oli koristeltu kultapaperein <strong>ja</strong> kokki oli<br />
paistanut kokonaisen porsaan, jonka venäläiset vangit olivat kesällä<br />
pulskaksi ruokkineet. Kinkun <strong>ja</strong> rasvan tuoksu painui lähtemättömästi<br />
suomalaisten mieleen. Työnjohta<strong>ja</strong> toivotti hyvää joulua niin<br />
saksaksi kuin suomeksi <strong>ja</strong> ojensi jokaiselle lah<strong>ja</strong>ksi suklaalevyn <strong>ja</strong><br />
punaviinipullon. Herkkujen pitkä matka päättyi ilahduttamaan suomalaisten<br />
mökkien muuten harmaata sotajoulua.<br />
Postin lajittelu yhdisti kolme sodan osapuolta. Saksalaisten <strong>ja</strong><br />
suomalaisten avuksi saapui nimittäin pohjoisen rintamalta lukituissa<br />
härkävaunuissa venäläisiä. Nostoväen ukoilla oli ihmettelemistä,<br />
kun vaunusta nousi kerran tuttu mies. Saman venäläisen oli muuan<br />
miehistä saanut vangiksi oltuaan sodan alkuaikoina Sallan rintamalla.<br />
Vanki kiitteli vuolaasti pelasta<strong>ja</strong>ansa, olihan hän päässyt kauas<br />
vaarallisesta taistelutantereesta huomattavasti rauhallisempaan kirjekuorien<br />
lajitteluun. Oikeastaan venäläinen oli <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> kyllästyneenä<br />
antautunut, <strong>ja</strong> suomalainen, joka ei ollut suostunut ampumaan<br />
13
Kiskot valtakuntien välissä<br />
koko sodassa laukaustakaan, vaan oli rintamalla yhtä vastentahtoisesti<br />
kuin vastusta<strong>ja</strong>kin, oli toimittanut miehen esikuntaan.<br />
Saksalaisetkin ihmettelivät moista tuttavuutta, mutta heistä<br />
löytyi myös viholliskansojen välisen ystävyyden ymmärtäjiä. Postinhoita<strong>ja</strong>,<br />
silmäpuoli Hans Kristian Snell kielsi – luottamuksellisessa<br />
seurassa – olevansa saksalainen <strong>ja</strong> sanoi olevansa varma Hitlerin häviöstä.<br />
Postinlastauksessa suomalaisena työnjohta<strong>ja</strong>na toimi mies,<br />
joka oli tunnettu kommunisti <strong>ja</strong> joka tuli Hansin kanssa juttuun sitä<br />
paremmin, mitä huonompia uutisia Saksan sotamenestyksestä kuului.<br />
Eräänä aamuna naiset saapuivat tavalliseen tapaan työmaalle.<br />
Koko aseman seudulla vallitsi kuitenkin täysi hil<strong>ja</strong>isuus. Työnjohtoparakille<br />
oli saapunut vieras, koppalakkinen herra, joka ei taitanut<br />
sanaakaan suomea. Töihin ei ehditty tarttua, kun herra jo komensi<br />
tulkin välityksellä kaikki ratapihalle riviin. Kävi ilmi, että postitoimiston<br />
seinällä roikkunut Hitlerin kuva oli aamulla löytynyt nurinpäin<br />
käännettynä. Saksalaiset seisoivat vakavina <strong>ja</strong> hermostuneina<br />
<strong>ja</strong> tapauksen suomalaisissa herättämät hymytkin hyytyivät nopeasti,<br />
sillä jokaista kuulusteltiin. Ketään ei kuitenkaan voitu osoittaa<br />
syylliseksi tapahtuneeseen häväistykseen, mutta kun töitä viimein<br />
<strong>ja</strong>tkettiin, tapahtui se uuden, painostavan tunnelman vallassa. Nyt<br />
torniolaiset vasta todella aavistivat elävänsä sodassa – <strong>ja</strong> tunsivat<br />
myrskyn lähenevän.<br />
Rintamalta kuului <strong>ja</strong>tkuvasti vain huonompia uutisia. Sotilaiden<br />
a<strong>ja</strong>nvietteeksi kuljetetun hupipostin <strong>ja</strong> ylellisyystarvikkeiden<br />
si<strong>ja</strong>an vaunuissa saapui yhä useammin haavoittuneita. Ensin heidät<br />
kuljetettiin sotasairaalana toimivalle koululle, mutta pian alkoi saapua<br />
myös saksalaisten sairasvaunu<strong>ja</strong>, jotka olivat kuin liikkuvia sairaaloita<br />
<strong>ja</strong> joissa oli oma hoitohenkilökuntakin. Tornion ylilääkäri<br />
Wasastjerna sai otsa hiessä marssia ratapihan <strong>ja</strong> sairaalan väliä.<br />
Kolme vuotta kestäneen, Suomen rautateiden historiallisen<br />
yksityiskohdan loppu häämötti jo. Tutuiksi käyneet työtoverit hyvästelivät<br />
jo siirtokuormaajia, <strong>ja</strong> lopulta sairasvaunut eivät enää pysähtyneet<br />
Tornioon, vaan <strong>ja</strong>tkoivat matkaa Ruotsiin heti kun vaunut<br />
oli vaihdettu. Postitoimiston vanha Hans kaipasi Itävallassa odotta-<br />
14
Kiskot valtakuntien välissä<br />
vaa perhettään <strong>ja</strong> juopotteli yöt <strong>ja</strong> päivät, mutta pääsi lopulta viimeiseen<br />
haavoittuneita kuljettaneeseen junaan. Myöhemmin Pohjolan<br />
Sanomissa kerrottiin, että saksalaisia sairasvaunu<strong>ja</strong> sisältänyt laiva<br />
oli upotettu Itämerellä.<br />
Saksan sodanjohto epäili, ettei aseveljeyden rikkoutuminen<br />
riittänyt katkaisemaan yhteisissä töissä syntynyttä ystävyyttä. Asemalle<br />
saapui kovakatseisia SS-miehiä, joilla oli aseet aina käsillä.<br />
Jokainen töihin tuleva tarkastettiin <strong>ja</strong> epäilyttävät vietiin kuulusteltaviksi.<br />
Enää ei leikkipuheita kuunneltu, eikä virheitä suvaittu.<br />
Pian talot paloivat pitkin jokivartta <strong>ja</strong> Röyttän satamarataa hoitavat<br />
vaunumiehet joutuivat piiloutumaan pommikoneilta vaunujen alle.<br />
Postitoimisto poltettiin <strong>ja</strong> rauniosta löytyi ammuttuna toinen postivirkaili<strong>ja</strong>,<br />
Peter eli Postipetteri. Oliko ampu<strong>ja</strong> ollut suomalainen vai<br />
saksalainen ei tiedetty.<br />
Suomalaisten maihinnousun jälkeen taisteltiin myös asemalla.<br />
Saksalaiset räjäyttivät vetäytyessään Raumon rautatiesillan <strong>ja</strong><br />
polttivat Pikku-Berliiniin kuljetetun omaisuuden, lukuun ottamatta<br />
viinavarastoa. Vielä vuosia sodan jälkeen saivat poikaset kerätä hiiliraunioista<br />
kaukaa matkanneita <strong>ja</strong> määränpäässään muodottomiksi<br />
sulaneita, monivärisiä lasikuulia <strong>ja</strong> shakkinappuloita.<br />
Taistelun äänet kuuluivat vielä Kivirannalta, kansanopistolta<br />
päin, kun ensimmäiset radalla töissä olleet saapuivat katsomaan<br />
taistelupaikko<strong>ja</strong>. Asemarakennus oli saanut ammusten räjähdyksistä<br />
ikuiset arvet, talon päässä retkotti kaatunut hevonen <strong>ja</strong> särkynyt tykki.<br />
Kellarin katolla makasi tuttu saksalainen, verissä päin, suu auki.<br />
Ruumiiden seassa istui tai harhaili voipuneita suomalaisia sotilaita,<br />
joku yritti syödä, muttei kestänyt katsella ruumiita. Karmivaa näkyä<br />
katsomaan pysähtynyttä naista kohti astui upseeri. Hän käveli<br />
yli taistelukentän suoraan naisen eteen, pysähtyi, otti naisen päästä<br />
kiinni <strong>ja</strong> suuteli tätä suoraan otsalle.<br />
-”Pyydän anteeksi”, mies sanoi. -”Minut määrättiin tähän<br />
kaaokseen suoraan Kannakselta. Koko pitkän juna- <strong>ja</strong> laivamatkan<br />
aikana en ole nähnyt yhtään naista, en nuorta, en vanhaa. Olen ollut<br />
taistelujen keskellä kuukaudesta toiseen, nyt en voinut hillitä itseäni”.<br />
Sen sanottuaan mies teki kunniaa, pyysi vielä kerran anteeksi <strong>ja</strong><br />
15
Kiskot valtakuntien välissä<br />
poistui radan takana seisovaan koivikkoon.<br />
Lähteet<br />
Enni Kärenlammen (s. 29.1.1923 Ala-Tornio) haastattelu Torniossa 20.3.2010. Haastateltava<br />
työskenteli Tornion asemalla siirtokuormauksessa vuosina 1941–1944, samoin<br />
hänen nostoväkeen kuulunut isänsä. Haastateltavan mies työskenteli koko sodan<br />
a<strong>ja</strong>n siviiliammatissaan vaunumiehenä pohjoisen rautateillä.<br />
16
Evakkomatka 30.11.1939<br />
Hil<strong>ja</strong>35<br />
Olen syntynyt Viipurissa 6.9.1931. Perheeseemme kuului isä, äiti <strong>ja</strong><br />
kolme lasta sekä hevonen <strong>ja</strong> kissa. Asuimme lähellä asemaa, osoitteessa<br />
Erkonkatu 5. Talo oli Olavi Paavolaisen isovanhempien talo.<br />
Isä kävi rakennuksella työssä, jossa Viipurin myllyä rakennettiin<br />
Salakkalahden rantaan. Äiti oli kotona, hän odotti vauvaa <strong>ja</strong> hoiteli<br />
meitä. Sisareni Lah<strong>ja</strong>, 13 vuotta, kävi tyttökoulua. Veljeni Eino oli<br />
12-vuotias <strong>ja</strong> minä Hil<strong>ja</strong> 8-vuotias. Kävimme Repolan kansakoulua.<br />
Isä oli kuullut huhu<strong>ja</strong> sodan syttymisestä, mutta siihen ei uskottu.<br />
Äiti joutui sairaalaan <strong>ja</strong> saimme pienen veljen, joka kuoli<br />
synnytyksessä. Hauta<strong>ja</strong>iset olivat sunnuntaina 26.11.1939. En unohda<br />
sitä koskaan. Se arkku oli niin pieni <strong>ja</strong> veli siinä kuin nukke.<br />
Sota syttyi torstaina 30.11.1939. Olimme juuri ehtineet kouluun<br />
kello kahdeksaksi, kun hälytys alkoi <strong>ja</strong> pommikoneet olivat jo<br />
Viipurin yllä. Äiti <strong>ja</strong> sisareni juoksivat naapuritalon kellarisuo<strong>ja</strong>an.<br />
Isä lähti kuitenkin koululle hakemaan meitä samaan suo<strong>ja</strong>an. Pommitus<br />
oli rajua <strong>ja</strong> pauke kovaa. Isä a<strong>ja</strong>tteli, että jos kuollaan, niin ollaan<br />
ainakin kaikki yhdessä. Minut hän löysi koulun kellarisuo<strong>ja</strong>sta,<br />
jonne meidät kaikki oli komennettu. Veljeä ei löytynyt, koska hän oli<br />
liittynyt nuoriin suojeluskuntalaisiin <strong>ja</strong> mennyt palokunnantalolle.<br />
Kun se asia selvisi, lähdimme isän kanssa kotiinpäin.<br />
Heti ulos tultuamme isä huomasi pommin, joka ei ollut räjähtänyt,<br />
vaan oli pystyssä koulun portilla olevassa hiekkalaatikossa.<br />
Juoksimme kovaa, koska pelkäsimme, että se räjähtää. Kun olimme<br />
17
Evakkomatka 30.11.1939<br />
jo kotikadulla, huomasimme veljeni juoksemasssa kadun toisella<br />
puolella paloruisku olkapäällä. Hän huusi meille: ”Menkää äkkiä<br />
suo<strong>ja</strong>an, minä juoksen Papulaan tämän kanssa, siellä palaa kaikki<br />
<strong>ja</strong> autot ovat muualla”. Hän tuli sitten samaan suo<strong>ja</strong>an kanssamme.<br />
Onneksi meille ei sattunut mitään, vaikka Viipurissa oli paljon tuho<strong>ja</strong><br />
tullutkin. Sen ensimmäisen hälytyksen jälkeen olimme vielä 1-2<br />
yötä kotona. Ainakin yksi hälytys vielä oli seuraavana päivänä. Illalla<br />
lähdimme rautatieasemalle, sieltä lähti evakkojunia. Isä oli saanut<br />
yhteyden serkkuunsa, joka asui Salmisen asemalla <strong>ja</strong> oli asemamiehenä<br />
luvannut ottaa meidät vastaan. Isä jäi kotirintamamieheksi <strong>ja</strong><br />
hevonenkin komennettiin <strong><strong>sotaa</strong>n</strong>. Viipurin asemalla kuulutettiin<br />
asettumaan junaan niin, että ensimmäiset viisi vaunua menevät<br />
Hämeeseen <strong>ja</strong> takimmaiset viisi Savoon. Pysähdyimme Otavan asemalla,<br />
jolloin juna <strong>ja</strong>ettiin <strong>ja</strong> Savoon menevät saivat toisen veturin.<br />
Vaunut olivat härkävaunu<strong>ja</strong>, niissä ei ollut penkkejä vaan laverit molemmin<br />
puolin <strong>ja</strong> kamina sekä klape<strong>ja</strong>. Keskellä oven edessä oli pitkä<br />
lauta, joka suo<strong>ja</strong>si ulkopuolelta ovia, kapeat pienet rautaraput olivat<br />
oven pielessä.<br />
Juna lähti myöhään illalla. Siinä vaunussa oli paljon ihmisiä<br />
<strong>ja</strong> kaikki pelkäsivät, mitä tulee. Kun pääsimme Otavan asemalle, tuli<br />
ilmahälyytys <strong>ja</strong> kuulutus: ”Äkkiä kaikki ulos junasta! Sitä pommitetaan<br />
<strong>ja</strong> ammutaan! Menkää lähimetsään suo<strong>ja</strong>an!”. Otavan aseman<br />
tienoo oli silloin vielä rakentamatonta metsäaluetta. Ihmiset hyppivät<br />
sikin sokin junasta <strong>ja</strong> yrittivät suo<strong>ja</strong>utua kuka mitenkin. Me<br />
juoksimme metsän reunaan <strong>ja</strong> äiti huomasi siinä myös nuoren äidin,<br />
jolla oli kaksi lasta kainalossa, vastasyntyneet kaksoset. Äiti otti toisen<br />
lapsen <strong>ja</strong> me kaikki suo<strong>ja</strong>uduimme läheisen puun alle. Sisareni<br />
meni äidin päälle vielä suo<strong>ja</strong>amaan sitä pientä. Me veljen kanssa siinä<br />
vieressä toisiamme. Meillä oli kylmä, koska oli jo lunta maassa <strong>ja</strong><br />
kaikki olivat peloissaan.<br />
Tuli kuulutus, kun koneet etääntyivät. -”Savoon menijät<br />
menkää nopeasti junaan, viisi ensimmäistä vaunua meneekin Savoon.<br />
Hämeeseen menijät pysykää maastossa.” Juoksimme vaunuille,<br />
osuimme muistaakseni neljänteen vaunuun. Minut suunnilleen<br />
heitettiin sisään <strong>ja</strong> veli tuli perässä.<br />
18
Evakkomatka 30.11.1939<br />
Otimme vastaan pienet vauvat <strong>ja</strong> niiden äidin. Sisareni ehti<br />
myös kiivetä vaunuun, mutta äiti jäi roikkumaan siihen oven poikkipuuhun<br />
kun juna lähti. Pommikoneet palasivat <strong>ja</strong> ampuivat sitä<br />
liikkuvaa junaa. Meihin ei osunut <strong>ja</strong> äiti pääsi kuin pääsikin sisällä<br />
olijoiden avulla vihdoin sisäpuolelle.<br />
Kuulimme koneet vielä pitkän matkaa <strong>ja</strong> että oli siellä joillekin<br />
sattunut pahastikin. Siinä vaunussa ei ollut muita kuin me. Velipoika<br />
rupesi kaminamieheksi <strong>ja</strong> olikin ihan musta, kun pääsimme<br />
perille. Vauvat itkivät nälkäänsä <strong>ja</strong> oli kai kylmäkin aluksi meillä<br />
kaikilla. Vauvojen äiti oli ihan onneton kun häneltä ei riittänyt maitoa<br />
lapsille. Hän oli nuori <strong>ja</strong> lapset vasta 3 päivää vanho<strong>ja</strong>. Äitini<br />
otti lapset hoiviinsa. Hänellä oli ”maitoa” liikaakin, olihan hän juuri<br />
haudannut oman poikansa 5 päivää aikaisemmin. Koneet jättivät junamme<br />
rauhaan <strong>ja</strong> juna puski kohti Kuopiota.<br />
Me jäimme Salmisen asemalle <strong>ja</strong> se pieni perhe meni Kuopioon.<br />
Olisipa kiva tietää ovatko vielä hengissä. Kuopiotakin pommitettiin<br />
silloin aika paljon. Saavuimme siis Salmisiin väsyneinä <strong>ja</strong><br />
likaisina, varsinkin veljeni, joka oli lämmittänyt koko yön sitä kaminaa<br />
junassa.<br />
Aluksi saimme suo<strong>ja</strong>a isän suvulta, mutta pian järjestyi asunto;<br />
1 huone <strong>ja</strong> keittiö aseman läheltä.<br />
Jouduimme usein suo<strong>ja</strong>utumaan, kun pommikoneet pyörivät<br />
alueella matkallaan Kuopioon. Jostain syystä pommit vain putoilivat<br />
suurelle suoalueelle, joka oli lähistöllä. Luulivat suoaluetta<br />
ehkä lentokentäksi.<br />
Evakkojen avustustoimisto oli Suonenjoella junamatkan takana.<br />
Äiti kävi siellä aina tarvittaessa hakemassa tietoa <strong>ja</strong> avustuksia.<br />
Junassa oli useita samanlaisella matkalla olevia eri paikkakunnilta,<br />
kuten Suojärveltä. Heitä oli kai eniten, koska heille järjestettiin oma<br />
koululuokka, johon minäkin jouduin, vaikka en ole kreikkalaiskatolinen,<br />
enkä oikein ymmärtänyt kieltä.<br />
Suonenjoen asemalla äitikin joutui samanlaiseen tilanteeseen,<br />
kun junaa odotellessa tuli mies kysymään; -”A mihi sie hala<strong>ja</strong>t?”<br />
äiti vastasi -”Ukon viereenhän mie.” -”Ka mis siun ukkois on?”<br />
-”Kotona on” -”Ka mis siun kottiis on?” -”Salmisen asemalla” vastasi<br />
19
Evakkomatka 30.11.1939<br />
äiti. Hän oli hakemassa meille vaatteita <strong>ja</strong> taloustavaroita, kaikki olivat<br />
jääneet Viipuriin. Mies katseli pakette<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> kysyi: -”Akui mont<br />
musikkaa siul on?” Äiti luuli miehen pyytelevän mahdollisesti lusikoita<br />
<strong>ja</strong> vastasi: -”Just on omiks tarpeiks, ei ole pois antaa”. Onneksi<br />
juna tuli <strong>ja</strong> kotona vasta selvisi, että olikin kysymys lasten lukumäärästä.<br />
Sellaista se oli elämä silloin.<br />
Viipurin murre oli kuitenkin erilaista murretta kuin Ra<strong>ja</strong>-<br />
Kar<strong>ja</strong>lassa, eli aika lähellä kir<strong>ja</strong>kieltä. Siinä vaikuttivat kuitenkin<br />
jäänteet ruotsin kielestä esimerkiksi, kahveli-kaffel <strong>ja</strong> talriikki kahvilautanen<br />
<strong>ja</strong> tietysti ne mie <strong>ja</strong> sie, mäne, vie männessäis tuo tullessais<br />
eli äänteiden venytys <strong>ja</strong> sellainen omaleimaisuus. Muutimme jo<br />
sodan aikana Hämeenlinnaan <strong>ja</strong> sieltä välirauhan tultua Helsinkiin,<br />
jossa isän sisko oli jo asunut kauan. Tänne jäimme.<br />
Juna oli paras kulkuneuvo silloin <strong>ja</strong> nyt pitkillä matkoilla.<br />
20
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
Paula Hovi<br />
Jaettu 2. palkinto<br />
Hiukset huurteessa Pulsan asemalle<br />
Hevosjono on pitkä. Reet täynnä viluisia, pelokkaita ihmisiä. Pyryttää.<br />
Tie on jäinen. Reki luiskahtelee laidasta laitaan. Olemme<br />
menossa Pulsan asemalle aamuhämärässä. On joulukuun ensimmäinen<br />
päivä 1939. Talvisota on alkanut. Ensimmäiset venäläiset<br />
pommikoneet ovat jo jyrisseet taivaalla <strong>ja</strong> pommittaneet Viipuria.<br />
Edellisenä aamuna olemme lähteneet kodistamme Koiviston<br />
Vatnuorin kylästä. Iltapimeällä ylitimme proomun poh<strong>ja</strong>lla olkien<br />
päällä Viipurinlahden. Yön nukuimme Säkkijärvellä yhden talon tuvan<br />
lattialla. Nyt on edessä yhdeksänvuotisen elämäni ensimmäinen<br />
junamatka.<br />
Takana juokseva hevonen läähättää niskaani. Hiukseni ovat<br />
huurteesta jäykät. Palelen <strong>ja</strong> odotan pääsyä lämpimään junaan.<br />
Serkkuni Sulo, joka on minua muutaman vuoden vanhempi, on<br />
kertonut junasta uskomattomia asioita. Veturit tupruttavat valkoista<br />
savua. Sen pyörät ovat ihmistä korkeammat <strong>ja</strong> kyljet hohtavat niin,<br />
että niistä voi peilata. Vaunut ovat kuin pieniä talo<strong>ja</strong> ikkunoineen <strong>ja</strong><br />
pehmeine penkkeineen. Voi miten odotankaan pääsyä niille!<br />
21
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
Se syöp halkoi<br />
Muistan miten me kesällä istuimme kivillä Osuuskaupan makasiinin<br />
takana. Samoilla kivillä kylän miehet pelasivat sunnuntaisin korttia.<br />
Sulo istui muita korkeammalla, sillä jota miehet pitivät pöytänään.<br />
22<br />
- Ko se tulloo asemalle, ni pillit soivat <strong>ja</strong> kellot kilisööt, eikä<br />
se kuljetta<strong>ja</strong> taho saaha sitä millää pysähtymmää. Sitt ovet<br />
avautuu <strong>ja</strong> kiiltävänappinen mies seisoo ovella käsi lipassa<br />
tälläi...<br />
- Mitä varten, keskeytimme?<br />
- Se tekköö kunniaa, sanoi Sulo.<br />
- Siulleko, ihmettelimme?<br />
- Miulle, sanoi Sulo <strong>ja</strong> pyöritteli lippalakkiaan.<br />
- No mitä sit, kysyimme?<br />
- Sit männää sissää <strong>ja</strong> istutaa pehmeelle sohvalle <strong>ja</strong> sit tulloo<br />
se kiiltävänappinen <strong>ja</strong> napsauttaa sellasella konneella pienen<br />
pyöreän reiän siihen lippuu mikä ostettiin asemalta <strong>ja</strong> tekköö<br />
taas kunniaa.<br />
Kuuntelimme ihmeissämme. Se kunnianteko oli meistä uskomatonta.<br />
Kunniaa Sulolle, kylän villeimmälle kiusantekijälle.<br />
- Ja sit siel on ulkohuonekii. Siint reiäst näkkyy raiteet <strong>ja</strong> siihen<br />
ei saa mittää laskee jos juna seisoo.<br />
- Valehtelet taas, huusimme <strong>ja</strong> ha<strong>ja</strong>annuimme sulattelemaan<br />
kuulemaamme.<br />
- Ja se veturi syöp halkoi, huusi Sulo peräämme.<br />
Nyt pian näkisin puhuiko Sulo totta. Siirtyminen tästä kylmästä<br />
reestä junan lämpimään pehmeille penkeille tuntui kauniilta<br />
unelta.<br />
Rautakäärme<br />
Hevosjono hidasteli asema-aukion ahtaissa tiloissa. Meidän rekemme<br />
jäi keskelle raidetta. Oikealta kuului jo puhina <strong>ja</strong> pauke, kisko-
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
jen kitinä <strong>ja</strong> ryske. Asemamies kiljui käskyjä hevosmiehille puomin<br />
vieressä:<br />
- Se ruskea liinahar<strong>ja</strong> siellä, nopeasti pois raiteilta, että saan<br />
puomin alas!<br />
Hevosemme ei päässyt eteen eikä taakse. Rautakäärme tulisine<br />
silmineen syöksyi pimeästä ryskyen kohti. Peitin silmäni <strong>ja</strong><br />
kyyristyin. Olin varma, että se vyöryy ylitsemme. Yhtäkkiä hevonen<br />
riuhtaisi rekemme ratapenkereeseen <strong>ja</strong> loputtoman pitkä rautakäärme<br />
vyöryi ohitsemme rekeämme hipoen. Hevosemme autettiin takaisin<br />
tielle <strong>ja</strong> pian olimme asemapihalla kankeina <strong>ja</strong> kohmeisina.<br />
Rautakäärme oli nyt ihan hil<strong>ja</strong>a. Korkeiden, mustien <strong>ja</strong> ikkunattomien<br />
vaunujen jono ulottui silmän kantamattomiin. Suuret raudoitetut<br />
ovet olivat korkealla eikä ollut mitään portaita. Suojeluskuntalaiset<br />
nostelivat naisia <strong>ja</strong> lapsia vaunuihin. Jokaisella ovella oli kolme miestä.<br />
Kaksi nosti kyynärpäistä <strong>ja</strong> kolmas työnsi takamuksista.<br />
Vaunut tuoksuivat navetalle. Ovien molemmin puolin oli uusista<br />
laudoista tehdyt kaksikerroksiset laverit <strong>ja</strong> niissä vähän olkia.<br />
Keskellä vaunua oli rautakamina <strong>ja</strong> kasa halko<strong>ja</strong>. Pakkauduimme lavereille.<br />
Jokaiselle riitti vain istumatila. Minua suututti. Sulo oli taas<br />
valehdellut <strong>ja</strong> minä olin melkein uskonut kaiken.<br />
Härkävaunussa Orivedelle<br />
Rautakäärme nytkähti <strong>ja</strong> lähti raskaasti puhkuen pimeään. Lapset<br />
itkivät <strong>ja</strong> äidit voivottelivat ahtautta, kylmyyttä <strong>ja</strong> pimeää.<br />
Aamuhämärän haihtuessa sytytettiin tuli kaminaan. Vauvoille<br />
vaihdettiin kuivia kapaloita. Märät laitettiin kaminan kylkeen<br />
kuivumaan. Tuttipullo<strong>ja</strong> lämmitettiin tulen hohteessa. Vähän suuremmat<br />
lapset lirittelivät housuihinsa <strong>ja</strong> alalaverilla voivoteltiin. Että<br />
kattokin vuotaa.<br />
Rautakäärme mateli raskaassa lastissa. Vaihtoi usein raidetta,<br />
pysähtyi <strong>ja</strong> antoi tilaa rintaman suuntaan meneville. Koskaan ei tiedetty<br />
kauanko pysähdys kestää. Availtiin ovia <strong>ja</strong> yritettiin arvioida<br />
tilannetta, uskaltaisiko hypätä radan varteen tarpeilleen. Useimmat<br />
eivät päässeet omin voimin alas eivätkä ylös. Auttajia kuitenkin aina<br />
23
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
löytyi.<br />
Joskus pysähdyttiin suuren halkopinon viereen. Silloin oli<br />
aikaa kyykytellä radanvieripensaikossa suuremmallakin tarpeella.<br />
Silloin näin, että veturi tosiaan söi halko<strong>ja</strong>. Sulon selostuksessa vain<br />
viimeinen lause oli totta.<br />
Matka sujui verkkaisesti. Syötiin eväiden rippeitä. Yritettiin<br />
nukkua istuma-asennossa. Vanhemmat arvuuttelivat tulevia sotatapahtumia.<br />
Joku oli nähnyt taivaalla suuren ristikuvion. Se oli hyvä<br />
merkki. Pieni Suomi oli Jumalan suojeluksessa.<br />
Isommilla asemilla lotat <strong>ja</strong>kelivat hernekeittoa suurista maitotonkista<br />
<strong>ja</strong> maitoa lapsille. Keitto ei ehkä aina ehtinyt kiehua tarpeeksi.<br />
Syöntiä seurasi usein monisointinen pauke <strong>ja</strong> puksutus. Ääntely<br />
oli alkuun varovaista <strong>ja</strong> sitä yritettiin vaimentaa olkien kahinalla<br />
<strong>ja</strong> lauta-alustan natinalla. Vähitellen se muuttui kilpa-ammunnaksi.<br />
Monta yötä <strong>ja</strong> päivää nuokuimme lavereillamme. Päällämme<br />
vain pelon musta peitto. Kuteena siinä oli huoli aviomiehistä <strong>ja</strong> isistä<br />
rintamalla. Huoli kotieläimistä <strong>ja</strong> lemmikeistä jotka oli jätettävä<br />
oman onnensa varaan. Pelko sodasta, pommituksista <strong>ja</strong> tulevasta<br />
elämästä vieraissa. Pelko kaikesta.<br />
Junan lähestyessä Hikiän asemaa tuli ilmahälytys. Kaikkia<br />
kehotettiin juoksemaan läheiseen metsään. Ei ollut aikaa odottaa<br />
auttajia. Ihmiset hyppelivät alas omin avuin. Metsä oli soista rämettä.<br />
Vastaan tuli suuri leveä o<strong>ja</strong>. Siltana oli vain kaksi pinnaltaan jäistä<br />
lankkua. Katsokaa suoraan eteen, neuvoi äiti <strong>ja</strong> kulki edellä viiden<br />
kuukauden ikäistä Heikkiä filtin sisällä kantaen. Pääsimme onnellisesti<br />
isompien kuusien suo<strong>ja</strong>an. Vihollisen pommilaivue pimensi<br />
joulukuun vähäisen auringon <strong>ja</strong> jyrinä oli ukkostakin mahtavampi.<br />
Hälytyksen loputtua kömmimme märkinä lavereillemme. Ja juna<br />
<strong>ja</strong>tkoi matkaansa.<br />
”Kar<strong>ja</strong>markkinat” Oriveden asemalla<br />
Viimein olimme määränpäässä. Vaatteet ryppyisinä, likaisina, nälkäisinä<br />
<strong>ja</strong> aina vaan viluissamme. Seisoimme kuin kar<strong>ja</strong>lauma tuulisella<br />
asemapihalla. Lähiseudun suurimpien talojen isännät, jotka oli<br />
24
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
velvoitettu ottamaan siirtolaisperhe taloonsa, valikoivat mieleisiään<br />
asukkaita. Monilapsiset perheet eivät ketään miellyttäneet. Me kuuluimme<br />
niihin <strong>ja</strong> jäimme tuuliselle asemapihalle.<br />
Pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen tuli kuomulla varustettu<br />
kuorma-auto. Sen oli määrä viedä meidät Kuhmoisiin Leppäkosken<br />
koululle. Meidät sullottiin kuomun alle entistä tiukempaan <strong>ja</strong> auto<br />
lähti pimeälle mäkiselle tielle.<br />
Määränpäähän emme sinä iltana päässeet. Auto ajoi kolarin<br />
matkan puolivälissä <strong>ja</strong> olimme taas lumihangessa mullin mallin.<br />
Mustelmia suurempia kolhu<strong>ja</strong> ei meille sentään sattunut. Mutta vastaantulevan<br />
auton kyydissä ollut nimismies murjoi nenänsä. Pitkän<br />
odottamisen jälkeen pääsimme läheiseen taloon. Ystävällinen väki<br />
keitti meille teetä <strong>ja</strong> tarjosi sen kanssa korppu<strong>ja</strong>kin. Lattioille levitettiin<br />
sanomalehtiä. Pitkästä aikaa oli tilaa oikaista itsensä täyteen<br />
pituuteen.<br />
Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla. Rinnassa jyskytti kuin veturi<br />
<strong>ja</strong> koko talo huojui kitisten sen perässä.<br />
Ratapihat kuin pienet kylät<br />
Talvisodan päätyttyä alkoivat uudet junamatkat. Keväällä 1940 Orivedeltä<br />
Selänpäähän. Seuraavana keväänä Kausalasta Paimioon. Nyt<br />
saimme matkustaa ihmisille tarkoitetuissa vaunuissa, mutta kovilla<br />
puupenkeillä.<br />
Radoilla oli nytkin tungosta. Eläimiä <strong>ja</strong> tavaroita kuljetettiin<br />
pois luovutetulta alueelta. Junissa oli ilmettä. Oli sekaisin härkä- <strong>ja</strong><br />
matkusta<strong>ja</strong>vaunu<strong>ja</strong>. Avovaunuissa hirnuivat kilpaa veturin kanssa<br />
sodasta palautetut <strong>ja</strong> sotasaaliiksi saadut hevoset har<strong>ja</strong> hulmuten.<br />
Isommilla ratapihoilla seisoi härkävaunu<strong>ja</strong> odottamassa vuoroaan.<br />
Lehmät ammuivat, lampaat <strong>ja</strong> kukot yrittivät myös saada<br />
äänensä kuuluville. Kar<strong>ja</strong>nhoita<strong>ja</strong>t valmistivat ruokaa. Lihan <strong>ja</strong> lannan<br />
haju tiivistyi oudoksi aromiksi. Pestyjä vaatteita kuivui puiden<br />
oksilla. Radan varsilta niitettiin ruohoa eläimille. Raiteiden välissä<br />
olevia pieniä maatilkku<strong>ja</strong> kuokittiin peruna- <strong>ja</strong> kasvimaaksi. Maidon<br />
ostajia hinkkeinneen käveli vaunujen liepeillä. Kuului laulua <strong>ja</strong><br />
25
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
nauruakin. Oli rauha. Pommituksia ei enää tarvinnut pelätä. Ilmassa<br />
väreili toivo paremmasta huomisesta.<br />
Takaisin kotikylään<br />
Jatkosota alkoi 1941. Jo ennen sen alkua isä oli komennettu linnoitustöihin.<br />
Asuimme Sauvossa. Malttamattomina seurasimme radiosta<br />
sotauutisia. Luovutettua Kar<strong>ja</strong>laa vallattiin takaisin. Ilolla ei<br />
ollut mitään ra<strong>ja</strong>a kuultuamme Koivistonkin olevan jo suomalaisten<br />
hallussa. Isä kuului nyt puhdistusjoukkoihin <strong>ja</strong> kertoi kirjeissään<br />
miltä Vatnuori näytti. Suurin osa kylän taloista oli pystyssä mutta<br />
huonossa kunnossa.<br />
Keväällä 1942 siviileille alettiin myöntää lupia kotikylään palaamiseen.<br />
Äiti odotti vauvaa <strong>ja</strong> me odotimme kärsimättömästi sen<br />
syntymää päästäksemme lähtemään. Kun vauva oli kahden viikon<br />
vanha isä tuli meitä hakemaan. Menimme autolla Paimion asemalle<br />
<strong>ja</strong> sieltä junalla Viipuriin.<br />
Nyt juna näytti jo enemmän Sulon kuvaamalta ihmeeltä, ainakin<br />
ulkoa päin. Mutta sisällä vaunussa oli ahdasta. Matkusta<strong>ja</strong>t<br />
olivat suurimmaksi osaksi lomalta rintamalle palaavia sotilaita. Istumapaikat<br />
olivat täynnä. Sotilaita nukkui penkkien yläpuolella olevilla<br />
tavarahyllyjen verkoissakin. Oli iloista puheensorinaa <strong>ja</strong> naurua.<br />
Äidille vauvan kanssa järjestyi heti istumapaikka. Pienikokoinen<br />
sotilas ponkaisi ketterästi vierustoverinsa olkapäätä hyväksi käyttäen<br />
vielä vapaana olevalle tavaratelineelle. Vähitellen paikka järjestyi<br />
myös pienemmille sisaruksille äitiä vastapäätä. Isä lähti etsimään<br />
tupakkavaunua.<br />
Minä huojuin keskikäytävällä sotilasreppujen <strong>ja</strong> monenkir<strong>ja</strong>vien<br />
pakaasien keskellä. Sitten yksi sotilaista alkoi pyydellä minua<br />
syliinsä istumaan. En suostunut. Mielestäni olin jo liian iso tyttö istumaan<br />
sylissä, täyttäisinhän pian jo kaksitoista vuotta.<br />
Sotilas <strong>ja</strong>tkoi pyytelöään sanoen:<br />
26<br />
- Tule nyt! Viipuriin on vielä pitkä matka. Minulta jäi ihan<br />
sinun kokoisesi tyttö kotiin itkemään <strong>ja</strong> minulla on jo häntä<br />
ikävä.
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
Hän tarttui molemmin käsin vyötärööni <strong>ja</strong> nosti syliinsä vastaustani<br />
odottamatta.<br />
Sotilaat availivat reppu<strong>ja</strong>an. Vaunun täytti mahtava tuoksupilvi.<br />
Ruisleipää, savulihaa, kotijuusto<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> leivonnaisia kuoriutui<br />
paperikääröistä. Kotiväki oli varustanut miehet mahtavilla eväillä<br />
pula-a<strong>ja</strong>sta huolimatta. Syöminen vain oli siinä tungoksessa vaikeaa.<br />
Meillä oli eväänä maitohinkki <strong>ja</strong> muke<strong>ja</strong> penkin alla <strong>ja</strong> leipää<br />
<strong>ja</strong> laardia <strong>ja</strong> lantunpalo<strong>ja</strong> kassissa. Kuin häveten nakertelimme niitä<br />
herkullisten tuoksujen antaessa niihin lisää makua.<br />
Oli hyvä olla. Olimme matkalla kotiin. Jos tarkasti kuunteli,<br />
junan pyörätkin lauloivat ko-ko-kotiin. Pian näkisin tutut leikkitoverit<br />
<strong>ja</strong> tutun koulun <strong>ja</strong> Sulonkin uusine juttuineen. Sota tuntui<br />
kaukaiselta asialta. Suomi olisi kohta entistä suurempi. Sotilaat olivat<br />
turvallisen näköisiä, nauroivat <strong>ja</strong> lauloivat huolettomina: Kankahalla<br />
kasvaa kaunis kukkanen, nimeltään Kaarina! Mutta Viipurin<br />
asemalla äitiä itketti. Hieno asemarakennus oli pommitettu maan<br />
tasalle <strong>ja</strong> monista hänelle tutuista rakennuksista oli jäljellä vain mustuneet<br />
rauniot.<br />
Paina<strong>ja</strong>inen<br />
Jatkoimme matkaa kuorma-autolla Makslahden kautta Vatnuoriin.<br />
Näimme lisää mustuneita raunioita. Vihertyvien puiden lomasta<br />
työntyivät esiin vain palomuurit savupiippuineen, joissakin leivinuuni<br />
kupeessaan. Siviiliväkeä hääräili niiden ympärillä. Yhdessä<br />
paikassa leivottiin. Laudalla kahden kiven välissä oli rivi leipiä nousemassa<br />
<strong>ja</strong> paistuneita emäntä veti pois uunista. Kotoinen ruisleivän<br />
tuoksu lehahti neniimme.<br />
Asetuimme asumaan isän kotitaloon, joka oli jo siivottu<br />
asuttavaan kuntoon. Yhä enemmän siviiliväestöä saapui kylään.<br />
Mielialat olivat korkealla. Talo<strong>ja</strong> kunnostettiin <strong>ja</strong> pelto<strong>ja</strong> muokattiin.<br />
Ruuasta oli pulaa. Kauppo<strong>ja</strong> ei vielä oltu avattu eikä edes pieniä korttiannoksia<br />
voitu lunastaa. Onneksi löytyi vielä pyydyksiä <strong>ja</strong> merestä<br />
saatiin kalaa.<br />
Lapsiltakin vaadittiin osallistumista askareisiin. Leikkiaikaa-<br />
27
Elämäni muistorikkaimmat junamatkat<br />
kin sentään jäi. Naapurin tyttö Kaisa palasi kylään minua paljon tietävämpänä.<br />
Eräänä iltana hän pyysi minut hyvin salaperäisenä ison<br />
kiven päälle.<br />
28<br />
- Tiijjät sie miten laps laitetaa alkuun, hän kuiskasi korvaani?<br />
Olin niin hämmästynyt, etten osannut mitään vastata. Minua<br />
ei vielä kiinnostanut koko asia. En tiennyt siitä alasta yhtään mitään<br />
<strong>ja</strong> Kaisa <strong>ja</strong>tkoi:<br />
- Ko mies painaa peukalollaan naista tähän vyötärön kohalle,<br />
siitä se lähtöö, Kaisa näytti.<br />
Silmäni laajenivat kauhusta. Muistin junamatkan <strong>ja</strong> sotilaan,<br />
joka nosti minut syliinsä, molemmat peukalot tiukasti vyötärössäni.<br />
Kauhuissani luisuin kiveltä alas <strong>ja</strong> lähdin juoksemaan kotiin.<br />
- Mikä siulle tul, huuteli Kaisa perääni - kyl mie tiijjän paljo<br />
muutakii!<br />
Alkoi kauhun kesä. Elin sen junamatkan tuhat kertaa uudelleen<br />
unissanikin. Miksei äitikään kieltänyt minua istumasta sen sotilaan<br />
syliin! Iltaisin juoksin tallin taakse <strong>ja</strong> tarkastelin vatsaani. Tottahan<br />
se on totesin. Ihan selvästi vatsani kasvaa. Minä saan lapsen<br />
<strong>ja</strong> sen synnyttäminen sattuu kamalasti. Ei ollut ketään, jolle olisin<br />
voinut puhua. Kaikilla aikuisilla oli kiire. Aina jokin työ tekeillä <strong>ja</strong><br />
äidillä itselläänkin oli vauva.<br />
Viikot kuluivat <strong>ja</strong> kauhu <strong>ja</strong>tkui, vatsani kasvoi <strong>ja</strong> nyt siellä<br />
tuntui jo liikettäkin. Mutta kukaan muu ei huomannut mitään. Äiti<br />
vain joskus toruskeli, kun puseroni oli aina hameen päällä.<br />
Kun mar<strong>ja</strong>stamisen aika alkoi, en enää voinut vältellä Kaisaa.<br />
Nyt hän tiesikin jo ihan uusia teorioita asiasta. Vapauduin lopultakin<br />
pelostani. Kun jätin pakollisen joka-aamuisen maitolasillisen<br />
juomatta, alkoi vatsani pienetä. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin<br />
vatsavaivalleni löytyisi selitys: laktoosi-intoleranssi.<br />
Nyt vanhana a<strong>ja</strong>ttelen hymyillen sitä pientä tyttöä joka eräällä<br />
junamatkalla istui sotilaan sylissä.
Juna -laiva -juna<br />
Jorma Hyötyläinen<br />
Kouvolan kauniin, vanhan asemarakennuksen kulmaan kiinnitetty<br />
kello raksutti aikaa 5. päivänä kesäkuuta 1942. Veturit raiteilla höyrysivät<br />
itään <strong>ja</strong> länteen. Oli sota-aika <strong>ja</strong> junissa näkyi sotilaspukuisia<br />
miehiä matkalla rintamalle <strong>ja</strong> asemalla liikkui siviilejä kantamuksineen<br />
tavallista enemmän.<br />
Asemalaiturilla tungeksi väkeä. Tänään lapsia oli erityisen<br />
paljon matkalle lähtijöiden joukossa. Vanhempien huolestuneista<br />
ilmeistä saattoi lukea, että jotain erikoista oli tapahtumassa. Pitkä<br />
matkusta<strong>ja</strong>juna seisoi asemalla veturi kohti länttä.<br />
Monet suunnittelivat kaupungista lähtemistä <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
jonnekin maaseudulle. Muistissa olivat vielä talvisodan aikaiset tuhoisat<br />
pommitukset kaupungissa. Puutetta <strong>ja</strong> huolta oli monenlaista.<br />
Korttiannokset olivat pieniä <strong>ja</strong> huoli huomisesta oli aina läsnä. Kouvolassakin<br />
puuhattiin lasten lähettämistä Ruotsiin <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong>.<br />
Sotiemme aikana 1939-1945 vietiin lähes 80 000 suomalaista<br />
lasta Ruotsiin, Tanskaan <strong>ja</strong> Nor<strong>ja</strong>an. Näistä noin 15 000 jäi eri syistä<br />
kotiuttamatta.<br />
Olin seitsemän vuoden ikäinen. Seisoin asemalaiturilla kaksi<br />
<strong>ja</strong> puoli vuotta nuoremman sisareni kanssa. Olimme lähdössä sotalapsiksi<br />
Ruotsiin. Olin kuullut, että Ruotsissa on kaikkea hyvää,<br />
ei puutetta mistään eikä pommituksia. Lähdin matkaan uteliaalla <strong>ja</strong><br />
positiivisella asenteella. Muistan, että saattamassa oli vanhempieni<br />
<strong>ja</strong> sisaruksieni lisäksi myös naapurien väkeä. En muista, että olisi<br />
29
Juna -laiva -juna<br />
itketty. Äitikin oli itkenyt vasta junan lähdettyä. Isä kävi vielä junassa<br />
sisällä hyvästelemässä. Minua pyydettiin huolehtimaan sisarestani.<br />
Junamatkan päätepisteenä oli Turku, mistä matka <strong>ja</strong>tkui laivalla<br />
Ruotsiin. Minulla oli pahvinen osoitelappu kaulassa. Lapussa luki<br />
ylhäällä Hjälpkommitten för Finlands bam, Stockholm, numeroni<br />
17 308, nimi <strong>ja</strong> osoite. Alinna lapussa luki Socialministeriets Barnförflyttningskommitte,<br />
Helsingfors. Sama numero oli pienessä metallisessa<br />
kolikossa C.F. 17308.<br />
Vaunut olivat täynnä lapsia. Lotat <strong>ja</strong> vanhemmat lapset yrittivät<br />
hoitaa <strong>ja</strong> lohduttaa pienempiä. Vaunuissa oli vastakkaisten penkkien<br />
väliin laitettu vanerilevyt, joilla istuttiin, nukuttiin, syötiin <strong>ja</strong><br />
leikittiin. Pelko kaikesta uudesta <strong>ja</strong> tuntemattomasta painoi mieltä<br />
<strong>ja</strong> tunnelma oli raskas.<br />
Suomalaiset hävittäjäkoneet pyrkivät suojelemaan lastenkuljetusjunia,<br />
mutta usein matka keskeytyi pommitusten a<strong>ja</strong>ksi. En<br />
muista, että meidän junallamme olisi ollut tällaisia vaikeuksia.<br />
Juna saapui Turkuun <strong>ja</strong> sieltä matkustimme S/S Arcturuslaivalla<br />
Tukholmaan. Mieleeni on jäänyt majoittuminen laivan ruumaan<br />
vieri viereen, lapsien itkut <strong>ja</strong> kova kolina. Luultavasti oli vielä<br />
jäitä meressä <strong>ja</strong> koneiden jyskeen kanssa meteli tuntui pelottavalta.<br />
Tukholmassa tapahtuneiden lääkärintarkastusten <strong>ja</strong> rokotusten<br />
aikana pidimme toisiamme lu<strong>ja</strong>sti kädestä. Sitten junamatka <strong>ja</strong>tkui<br />
Ruotsissa. Junat olivat valoisia <strong>ja</strong> vauhdikkaita sähköjunia. Katossa<br />
paloivat kirkkaat lamput <strong>ja</strong> ikkunoista sai katsella maisemia. Junan<br />
vauhti kiihtyi nopeasti <strong>ja</strong> tunnelmaa nostatti meidän lapsien mielestä<br />
satumainen ruoka, kaakao <strong>ja</strong> pulla.<br />
Huolestuttavaksi asiaksi Ruotsin junamatkalla muodostui se,<br />
että suomenkieliset lotat vaihtuivat ruotsinkielisiin. Junassa oli vain<br />
yksi kaksikielinen matkanjohta<strong>ja</strong> Suomesta, joten kielelliset ongelmat<br />
olivat suuria.<br />
Junamatka <strong>ja</strong>tkui Halmstadiin länsirannikolle. Olimme siellä<br />
karanteenissa <strong>ja</strong> majoitettuna isoon kouluun. Pihalla leikimme<br />
aitauksen sisällä. Sieltä matka <strong>ja</strong>tkui, juna pysähtyi usein <strong>ja</strong> lapsia<br />
jäi pois junasta. Meidän junamatkamme <strong>ja</strong>tkui Smålandiin, jonka<br />
itärannikolla Västervik oli meidän pääteasemamme. Sinne jäi Ruot-<br />
30
Juna -laiva -juna<br />
sin äidin kirjeen mukaan kahdeksan suomalaista sotalasta. Matka<br />
sodassa olevasta Suomesta turvalliseen Ruotsiin oli kestänyt yli viikon.<br />
Ensimmäisenä junamatkanani Ruotsiin se on jäänyt parhaiten<br />
mieleen.<br />
Paluu kotiin tapahtui junalla Haaparannan kautta, minkä<br />
mutkan kautta myös toinen Ruotsiin menomatkani tapahtui. Pienelle<br />
po<strong>ja</strong>lle matkat olivat raskaita, kasvattavia kokemuksia mutta<br />
myös vähän seikkailua, mistä suomalainen sisu auttoi vaikeuksista<br />
selviytymiseen <strong>ja</strong> aina uuteen elämäntilanteeseen sopeutumiseen.<br />
Näitä pitkiä junamatko<strong>ja</strong> muistellessa Kouvolan kaunis, vanha<br />
asema <strong>ja</strong> sen vieressä lehtikioski sekä vehreät kasvustot ympärillä<br />
<strong>ja</strong> junat ryhdikkäästi rinnakkain kiskoilla tuovat mieleen oikean junamatkan<br />
tunnelman. Tänne oli aina mukava palata.<br />
31
32<br />
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
Veli Hämäläinen<br />
Lähtö kotoa<br />
Jouduimme lähtemään kodistamme Koiviston Mannolasta 3.11.1939.<br />
Asuimme Äijän (Vaarin) peräkamarissa, isä, äiti <strong>ja</strong> kolme 3-7-vuotiasta<br />
lasta. Odottelimme Hämäläisten ku<strong>ja</strong>silla kuorma-auto<strong>ja</strong> koko<br />
päivän, Abrahami-sedän, Äijän veljen, aidan vieressä. Satoi räntää.<br />
Illan pimetessä kopalliset kuorma-autot tulivat <strong>ja</strong> lähdimme kohti<br />
tuntematonta. Pohjoiseen, Härkälään päin lähdettiin, sen tajusin.<br />
Myöhemmin sain tietää, että ajoimme naapurikylään Kiiskilään,<br />
yövyimme kansakoulussa <strong>ja</strong> aamulla meidät lastattiin proomuun.<br />
Proomu hinattiin yli Viipurin lahden Säkkijärven Karppilaan.<br />
Karppilasta <strong>ja</strong>tkoimme jollakin tavalla Padasjoelle Kauppilan<br />
taloon, Hämeeseen. Mitään muistikuvaa matkasta ei ole. Matkustimmeko<br />
junalla Lahteen? Todennäköisesti, sillä tuskin lin<strong>ja</strong> -autossa<br />
päästiin perille asti. Se ei ole muistissa, eikä kukaan ole kertonut.<br />
Ainoa muistikuva on loppumatkalla, kun työnnettiin puukaasulla<br />
käynyttä lin<strong>ja</strong>-autoa, se ei <strong>ja</strong>ksanut lumisessa mäessä kulkea omin<br />
voimin.<br />
<strong>Junalla</strong> Pakaan asemalle<br />
Keväällä 1940 meidät evakot siirrettiin proomulla Padasjoelta Päijännettä<br />
pitkin, Vääksyn kanavan kautta <strong>ja</strong> Vesijärveä pitkin Lah-
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
teen. Lahdesta matkustettiin Loviisan kapearaiteisellajunalla eri<br />
kuntiin <strong>ja</strong> kyliin, meidät jätettiin Orimattilan Pakaan asemalle. Se<br />
oli elämäni ensimmäinen muistissani oleva junamatka. Juna ei kulkenut<br />
oikein tasaisesti, heilui sivuttain niin, että poikasta alkoi pelottaa.<br />
Mutta perille päästiin. Muut sukulaiset <strong>ja</strong>tkoivat seuraaville<br />
asemille. Toinen asia, joka junassa ihmetytti oli sylkyastiat. Niitä en<br />
ollut aiemmin nähnyt. Samanlaiset, valkeat sylkyastiat olivat Pakaan<br />
asemalla.<br />
Asumaan pääsimme Niinikosken Höyrysahan työntekijäin<br />
asuntoon, lähelle asemaa. Ison, ”Kivitaloksi” sanotun, talon yläkertaan.<br />
Viivyimme siellä vuoteen 1943, olin 6-vuotias tullessamme.<br />
Aloitin koulun heti syksyllä 1940 veljeni kanssa. Saha oli radan toisella<br />
puolella.<br />
Pakaalla juna oli useinkin mielenkiintomme kohde. Junan<br />
tuloa Loviisasta päin meillä oli tapana seurata jo kaukaa, rata oli<br />
suora <strong>ja</strong> juna tuli loivaa mäkeä ylös, joten ensin näkyi vain musta<br />
savu <strong>ja</strong> vähitellen koko juna. Olimme oppineet koulussa, että maapallo<br />
on pyöreä <strong>ja</strong> sen huomaa kun esimerkiksi höyrylaiva saapuu<br />
merellä, ensin näkyy savu. Juna tulo ei tainnut todistaa maapallon<br />
pyöreyttä, ymmärsimme.<br />
Kerran aloimme litistää pennin raho<strong>ja</strong> panemalla niitä kiskoille.<br />
Kaverimme Arvo, jolta tahtoi leikit mennä joskus ylitse, alkoi<br />
laittaa kiviä kiskoille. Pienet kivet murenivat siruiksi, mutta kun hän<br />
alkoi pistää radalle iso<strong>ja</strong> kiviä, niin meille tuli hätä <strong>ja</strong> potkimme niitä<br />
pois kun juna jo lähestyi. Me veljen kanssa tajusimme vaaran. Veturinkuljetta<strong>ja</strong><br />
soitti joskus kelloa kun urheilimme siitä, kuka viimeksi<br />
juoksee radan yli junan lähestyessä. Saimme usein tekosistamme<br />
moitteita. Isä taisi uhata remelillä, vyön solkipuolella, jos ei tehoa.<br />
Sahaa varten oli sivuraide <strong>ja</strong> siihen usein tuotiin tukke<strong>ja</strong><br />
junalla sekä lastattiin valmiita sahattu<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> höylättyjäkin lauto<strong>ja</strong><br />
vaunuihin. Kerran asiakas oli tilannut niin ensiluokkaista höyläämätöntä<br />
tavaraa, että ne piti olla täyskanttisia <strong>ja</strong> siksi ne kaapattiin,<br />
va<strong>ja</strong>akanttisuus katkaistiin pois ennen vaunuun lastausta. En muista<br />
pitikö niiden kaikkien olla samanpituisia. Jokainen lauta laskettiin <strong>ja</strong><br />
merkittiin leveään lautaan piirtimellä. Käytössä oli pikkuruudukko-<br />
33
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
syysteemi, joka oli ensin kynällä piirretty lautaan. Laskiessa ensin<br />
pistettiin piirtimellä ruudun nurkkiin pisteet (4), sitten vedettiin viivat<br />
pisteistä pisteisiin (4) <strong>ja</strong> vielä kulmista kulmiin (2). Näin saatiin<br />
10 lautaa merkattua. Merkintä <strong>ja</strong>tkui seuraaviin viereisiin ruutuihin,<br />
mutta niihin tuli vain 7 merkintää, koska kolme oli jo edellisessä<br />
ruudussa. Seuraavalle riville mentäessä ensimmäiselle ruudulle tuli<br />
7 merkintää <strong>ja</strong> sitä seuraaville 5 merkintää. Nämä kaikki eri merkinnät<br />
oli huomioitava yhteenlaskettaessa.<br />
Laski<strong>ja</strong>na <strong>ja</strong> merkkaa<strong>ja</strong>na oli vanha pappa, hän opetti minulle<br />
merkintätekniikan, kun kerran uteliaana hänen työskentelyään seurasin.<br />
Näin korkealaatuista tavaraa vietiin Loviisan sataman Valkkomin<br />
kautta Saksaan, sanottiin.<br />
Pakaan aseman päällikkönä oli Sarenius niminen mies, jota<br />
me hiukan pelkäsimme. Pienellä paikkakunnalla ilmeisesti kaikki<br />
virkamiehet ovat tärkeitä herro<strong>ja</strong>, jotka katsovat velvollisuudekseen<br />
vahtia muutakin kuin työhönsä liittyvää. Olimme kerran, me<br />
kolme ”pahantekijää” kivittämässä sähköpylväiden posliinisia eristimiä,<br />
niin sanottu<strong>ja</strong> kuppe<strong>ja</strong>, joiksi niitä nimitimme. Kilpailimme<br />
siitä osuuko kukaan. Kukaan ei muuten koskaan osunut. Sarenius<br />
sattui paikalle <strong>ja</strong> huomasi tekosemme. Hän uhkasi meitä kasvatuslaitoksella.<br />
Minä heti peloissani selittämään, että minä en heittänyt<br />
kuin kerran, eikä sekään osunut. Olin joukon pienin. Tämän jälkeen<br />
en ikinä heitellyt kuppe<strong>ja</strong> kivillä <strong>ja</strong> näin paina<strong>ja</strong>isunta silloin tällöin<br />
useita vuosia myöhemmin, että minua tullaan hakemaan laitokseen.<br />
Ei me niitä kuppe<strong>ja</strong> koskaan rikki saatu <strong>ja</strong> harvoin yritettiinkin. Sarenius<br />
vaan sattui kerran paikalle. Ei meidän tekosemme tietoista<br />
ilkivaltaa ollut, joskus vain hyvän <strong>ja</strong> pahan ra<strong>ja</strong> oli häilyvä.<br />
Asemarakennuksen vieressä oli varastorakennus <strong>ja</strong> sen päädyssä<br />
koroke junanlähettäjää varten. Siinä mekin joskus istuttiin, se<br />
oli pikkupo<strong>ja</strong>n pään korkeudella. Varaston seinään, korokkeen korkeudelle,<br />
oli veistetty useita nimikir<strong>ja</strong>imia, ilmeisesti osa jo vanho<strong>ja</strong>,<br />
<strong>ja</strong> tietysti meidänkin kir<strong>ja</strong>imet siitä piti löytyä. Ne piti tehdä salaa,<br />
ettei asemapäällikkö nähnyt.<br />
Ikävin tapaus Pakaan asemalla sattui meille pojille <strong>ja</strong> sen<br />
muistoa veljeni on saanut kantaa koko ikänsä. Meidän eräs tärkein<br />
34
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
huvimme oli mennä asemalle kun juna tulee, seuraamaan keitä sieltä<br />
tulee <strong>ja</strong> lähtee. Kerran huomasimme junan tulon hiukan myöhään<br />
<strong>ja</strong> meille tuli kiire juosta oikotietä asemalle. Oikotietä jouduimme<br />
junan väärälle puolelle. Juna ei vielä ollut täysin pysähtynyt, kun Arvo<br />
pääsi vaunujen välistä puskureiden päältä asemalaiturille. Veljeni<br />
aikoi tehdä samoin. Ylittäessä täytyi ottaa tukea puskurin laipoista <strong>ja</strong><br />
kun veljeni oli puskurin päällä, käsi laipassa, juna pysähtyi <strong>ja</strong> sormet<br />
olivat välissä. Kaksi keskimmäistä sormea vahingoittui, eikä kättä<br />
saanut irti puskurista. Joku kuuli veljeni kovan huudon, asemapäällikkö<br />
tuli <strong>ja</strong> käski veturin nykäistä hiukan, jotta käden sai irti. Minä<br />
katselin toisella puolella peloissani <strong>ja</strong> Arvo oli asemalaiturilla. Irti<br />
päästessään veljeni lähti itkien juoksemaan kotiin. Isä sai hälytettyä<br />
sahan työnjohta<strong>ja</strong>n viemään veljeäni sahan punaisella kuorma-autolla<br />
Orimattilaan lääkäriin. Siellä lääkäri katkaisi sormista litistyneen<br />
osan pois <strong>ja</strong> niin veljelläni on pari sormea hiukan muita lyhyemmät.<br />
Kärsimykset olivat kovat ennen kuin lääkäriin pääsi <strong>ja</strong> sen<br />
jälkeenkin. Muistan tulleeni kotiin samaa oikopolkua hil<strong>ja</strong>lleen <strong>ja</strong><br />
katuen <strong>ja</strong> kauan. Kotona odottelimme sydän kurkussa siskon kanssa<br />
isän <strong>ja</strong> veljen paluuta kotiin. Tulivat myöhään. Äiti oli silloin sairaana<br />
<strong>ja</strong> sairaalassa. Oli onni, että onnettomuus tapahtui illalla <strong>ja</strong> sahan<br />
auto oli käytettävissä. En muista oliko kylässä yhtään muuta autoa.<br />
Tapahtuma oli meille pojille kova koulu.<br />
Joskus kylminä aikoina odottelimme aseman odotushuoneessa.<br />
Kerran istuin kylmissäni penkillä <strong>ja</strong>lat ristissä allani kun<br />
asemapäällikkö tuli <strong>ja</strong> huomasi asentoni. Hän sanoi, että tuleeko<br />
minusta räätäli, kun istun vanhanaikaisessa räätälin asennossa. Ei<br />
tullut.<br />
Meidän perheessä ei ollut tapana mennä vastaan tai saattamaan<br />
asemalle, jos isä matkusti junalla. Isä ei sitä halunnut. Siitä<br />
lienee tullut minullekin asenne, ettei meillä tunteilla. Sain kerran<br />
koskettavan opetuksen siitä tavasta, kun kouluun mennessä tästä<br />
tuli puhe erään tytön kanssa <strong>ja</strong> minä melkein miesmäisenä kerroin<br />
hänelle, ettei meillä ole tapana mennä isää saattamaan tai mennä<br />
vastaan. Hän vastasi surullisena, että hän menisi mielellään, jos isä<br />
vain tulisi. Silloin tajusin, mitä olin sanonut. Tiesin, että tytön isä oli<br />
35
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
juuri kaatunut sodassa. Sen jälkeen yritin olla vastassa aina, kun isä<br />
tuli jostakin kotiin.<br />
Takaisin kotiin Koivistolle<br />
Syksyllä 1943 pääsimme muuttamaan takaisin kotiin Koivistolle. Isä<br />
tuli hakemaan äidin, minut <strong>ja</strong> siskon kotiin Mannolaan. Hän itse oli<br />
mennyt keväällä veljen kanssa valmistelemaan uutta elämän alkua<br />
perheellemme. Isä oli vuokrannut meille asunnon, <strong>ja</strong> niin me asetuimme<br />
kotikylään. Aloitimme uuden kodin rakentamisen, peruskivi<br />
oli valmiina <strong>ja</strong> lautataapelit odottivat vieressä rakentamista, kun<br />
tuli uusi lähtö evakkoon.<br />
Jälleen matkalle evakkoon<br />
Kevätkylvöt oli 1944 jo tehty, kun ennen juhannusta jouduimme jättämään<br />
jälleen kotimme <strong>ja</strong> kotikylämme. Osoitteeksi annettiin Halikon<br />
asema, se pantiin pakettiin osoitteeksi. Koko edellisen päivän<br />
olimme kiireellä pakanneet. Kuulimme myöhemmin, että “Tiltu”<br />
Venäjän radiossa oli ilkkunut: -“Ei ne Halikkoon mene, vaan Moskovaan”.<br />
Minne ne menivät, ei ole tietoa. Yhtään kuorma-autoa ei<br />
kylään ilmestynyt pakette<strong>ja</strong> hakemaan, kertoi serkkupoika, joka oli<br />
sotilaspoikana viimeisiä kylästä poistuneita. Ei edes niitä pakette<strong>ja</strong><br />
haettu, jotka piti viedä kylän läpi kulkevan tien viereen <strong>ja</strong> joihin piti<br />
pakata tarpeelliset maataloustyökalut.<br />
Me <strong>ja</strong> koko kylä lähdimme kesäkuun 15. päivä 1944 Valtinku<strong>ja</strong>sia<br />
myöten, poikki Laikonmäen, kohti Kurkelaa <strong>ja</strong> Koivisto-<br />
Viipurin tietä. Meillä ei ollut hevosta, siksi meidät määrättiin erään<br />
kyläläisen hevosen kyytiin. Pikku-sisko <strong>ja</strong> sairas äitimme pääsi hevosen<br />
kärryille, mutta me po<strong>ja</strong>t saimme kävellä. Veljeni keksi apukeinon,<br />
hän sitoi narun kärryn perään <strong>ja</strong> antoi hevosen vetää kävelijää.<br />
Minulle naapurin sukulaismies Eino tarjosi hevoskärryltä<br />
paikan <strong>ja</strong> lähdin hänen mukaansa. Hän lepuutti välillä hevosta tien<br />
vieressä <strong>ja</strong> minä seurasin tarkkana maantiellä etenevää hevosten <strong>ja</strong><br />
ihmisten kolonnaa. Tiesin äidin tulevan meidän jälkeen <strong>ja</strong> kun äiti<br />
tuli paikalle, niin karkasin äidin perään, sanomatta mitään Einolle.<br />
36
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
Hän tietysti huolestui, mutta arvasi minne hävisin. Tavattiin vasta<br />
parin päivän päästä Lauritsalassa.<br />
Lauritsalasta matka <strong>ja</strong>tkui junalla härkävaunussa kohteena<br />
Ralikon asema. Vaunussa oli makuulavereita kahdessa kerroksessa.<br />
Matkan varrelta muistan, kun Lahdessa seisoimme useita tunte<strong>ja</strong> <strong>ja</strong><br />
Äijältä loppui tupakka. Asema taisi olla saksalaisten vartioinnissa,<br />
koska he partioivat pitkin ratapihaa, ilmeisesti heitä kuljetettiin rintamalle.<br />
Äijä rohkeni pysäyttää komean näköisen saksalaisen upseerin<br />
<strong>ja</strong> elekielellä pyysi tupakkaa. Hetken päästä upseeri palasi tupakkapussin<br />
<strong>ja</strong> piipun kanssa <strong>ja</strong> niin sai Äijä tupakkaa. Toinenkin ukko<br />
heräsi pyytämään tupakkaa, mutta upseeri käski <strong>ja</strong>kamaan tupakan.<br />
Härkävaunussa oli puilla lämmitettävä kamina, jossa naiset keittivät<br />
korviketta.<br />
Toinen pysähdys tapahtui asemalla, jonka vieressä oli rautatien<br />
ylittävä maantiesilta, lienee ollut harvinaista siihen aikaan.<br />
Juna tyhjennettiin, kaikki tavarat piti ottaa mukaan <strong>ja</strong> meidät vietiin<br />
jonnekin koululle yöksi. Sanottiin, että armei<strong>ja</strong> tarvitsee junan.<br />
Seuraavana päivänä palattiin asemalle, samaan junaan, sitä ei oltu<br />
tarvittu mihinkään, liekö ollut jokin varotoimi. Olen myöhemmin<br />
selvittänyt, että Turku-Helsinki radalla oli siihen aikaan vain Kar<strong>ja</strong>an<br />
aseman vieressä maantiesilta yli radan.<br />
Härkävaunussa, jossa matkustettiin, tiedän olleen kotikyläläisiäni,<br />
mannolalaisia useitakin, mutta muistiini ei ole jäänyt kuin<br />
oman perheen jäsenet sekä äijä <strong>ja</strong> isä. Talvisodassa isä oli ollut, välillä<br />
siviilissä <strong>ja</strong> osan <strong>ja</strong>tkosota-aikaa Lappeenrannan hevossairaalassa.<br />
Hänet oli vapautettu, koska olimme pieniä <strong>ja</strong> äiti suurimman osan<br />
aikaa sairaalassa. Nyt hän oli kylläkin matkassa mukana, kuten myös<br />
koko Mannolassa olon a<strong>ja</strong>n, mikä kesti va<strong>ja</strong>an vuoden.<br />
Tällaisella matkalla tapaa kaikenlaisia tuntemattomia, erikoisiakin,<br />
ihmisiä. Eräs vieras minun ikäiseni poika, joka ei ollut Mannolasta,<br />
on jäänyt mieleeni. Hän nukkui silmät lähes auki, hän oli<br />
sama poika, joka pissasi lattialle lähtömme ensimmäisenä yönä lähellä<br />
Viipuria. Äiti joutui lattiaa pyyhkimään, kun hänellä ei tuntunut<br />
vieressä olevan omaisia. Tapasin miehen vuonna 2003 <strong>ja</strong> tunsin<br />
hänet, ihme kyllä. Hän ei sellaista ominaisuutta itsessään muistanut.<br />
37
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
Pissajuttua en kysynyt, kerron vain mitä olin silloin kokenut.<br />
Angelniemelle Kokkilan Seurojentalolle, saavuimme jollain<br />
välineellä, ilmeisesti kuorma- autolla. Minkäänlaista muistikuvaa ei<br />
ole tältäkään väliltä, lähdöstä asemalta <strong>ja</strong> saapumisesta Kokkilaan.<br />
Kokkilan kokoontumisleirissä olimme ehkä pari-kolme viikkoa,<br />
kunnes löytyi Halikosta meille väliaikainen asunto, Suppalan talosta<br />
Kaninkolasta.<br />
Lappu kaulassa sotalapseksi Ruotsiin<br />
Jo Kokkilassa ollessamme evakkolapsille tarjottiin mahdollisuutta<br />
lehteä Ruotsiin. Äiti päätti lähettää meidät kaikki kolme lasta. Mutta<br />
veljeni oli jo täyttänyt 12 vuotta, eikä häntä huolittu matkalle.<br />
Niin lähdimme siskon kanssa kahdestaan. Menimme Turun kautta<br />
Arcturus- laivalla Tukholmaan. Saavuimme sinne elokuun ensimmäisenä<br />
päivänä <strong>ja</strong> asettuessamme väliaikaiseen asuntoon, jonkin<br />
koulun luokkahuoneeseen, hoita<strong>ja</strong>t ilmoittivat uutisen meille: Mannerheim<br />
oli valittu Suomen presidentiksi.<br />
Viihdyimme Ruotsissa runsaan vuoden, eräässä maalaistalossa<br />
Årsundan pitäjässä. Palasimme kotiin seuraavana syksynä<br />
1945. Valtio oli kysellyt isältä halukkuutta kutsua lapset kotiin <strong>ja</strong> hän<br />
oli päättänyt kutsua meidät kotiin. Äiti oli kuollut kuukautta aiemmin.<br />
Kotiin Ruotsista<br />
Kotiin lähdettiin junalla pohjoisen, Haaparannan, kautta. Mistä lähdettiin,<br />
Tukholmasta, Gävlessä vai Sandvikenistä, en muista, eikä<br />
ole arkistoistakaan tietoa löytynyt. Vaunut olivat pehmustettu<strong>ja</strong> istuinvaunu<strong>ja</strong>,<br />
joissa penkit olivat vastakkain, niiden väliin oli asetettu<br />
vanerilevyt, joiden päällä lapset poikittain nukkuivat, kolme tai neljä<br />
lasta vierekkäin. Niissä oli hankala nukkua koska en muista mitään<br />
tyynyjä olleen, liekö omia matkatavaroita pidetty pään alla. Ero<br />
ruotsalaisten <strong>ja</strong> suomalaisten vaunujen välillä oli se, että ruotsalaiset<br />
oli pehmustettu, mutta suomalaiset olivat puisia. Matkasta en paljon<br />
muista, miten ruokailimme, eikä juuri muutakaan jäänyt muisti lo-<br />
38
Sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani <strong>ja</strong> kokemukseni<br />
keroihin. Jossain matkan varrella joku kävi valokuvaamassa, olivat<br />
kuulemma lehtimiehiä, mutta meidän loossia ei mielestäni kuvattu.<br />
Arkistotiedon mukaan matka kesti neljä päivää Turkuun.<br />
Torniossa vaihdoimme Suomen junaan, raiteet olivat kuulemma<br />
eri levyiset. Turkuun tulimme illalla, (Arkistotieto: palasimme<br />
Turkuun 31.8.1945), isä oli Lempi-tädin kanssa vastassa. Siskolla<br />
<strong>ja</strong> minulla oli surunauhat puvun käänteessä äidin kuoleman<br />
johdosta. Matkustin golf-tyylisessä puvussa, joka oli ostettu keväällä<br />
Gävlen matkaa varten. Kuvittelin olevani hieno herra. Minulle oli<br />
myös teetetty ennen Suomeen lähtöä puku isännän vanhasta puvusta,<br />
jossa myös oli golfhousut. Yövyimme Lempi-tädin luona Turun<br />
Raunistulassa ennen kuin palasimme väliaikaiseen kotiin Halikon<br />
Kaninkolan Suppalan-taloon, josta muutimme 1947 Kemiöön, lopulliseen<br />
sijoituspaikkaan.<br />
Kotona jälleen<br />
Tässä olivat kokemukseni <strong>ja</strong> muistoni junassa matkustamisesta <strong>ja</strong><br />
rautatien vieressä asumisestani vuosina 1940-1945. Olihan vaunuissa<br />
suuria ero<strong>ja</strong>. Ensimmäinen oli kapearaiteinen <strong>ja</strong> huojuva juna<br />
Lahti-Loviisa, toinen oli normaali suomalainen juna Lahti- Koivisto.<br />
Seuraava olikin sitten härkävaunussa Lauritsalasta Halikon asemalle.<br />
Viimeiset, ensin Ruotsissa pehmeäistuimisissa vaunuissa joissa<br />
tosin vanerilevyt penkkien välissä, tuntuivat neljän päivän jälkeen<br />
kovilta Haaparantaan asti. Kotimatka Torniosta Turkuun olikin sitten<br />
jo tutuksi tulleilla kovilla puupenkeillä. Se osuus ei tainnut kovin<br />
pitkältä tuntua kun tiesi, että isä oli Turussa vastassa.<br />
Edellä kuvatun viiden vuoden aikana oli paljon enemmän<br />
muuta tapahtumaa muisteltavana kuin rautatiematko<strong>ja</strong>. Matkan<br />
varrella katselin koko a<strong>ja</strong>n ulos uteliaana <strong>ja</strong> näkymistä kiinnostuneena.<br />
Niin teen nykyisinkin, en välitä seurustella muiden kanssa,<br />
en edes tuttujen.<br />
39
40<br />
Kouvolaa pommitetaan<br />
S. Jäppinen<br />
Sain aiheen kirjoitusrupeamaan muistaessani papan kokemuksen<br />
sota-a<strong>ja</strong>lta. Hän oli hevosmiehenä kuljetustehtävissä palvellut harvapuheinen<br />
kansanmies. Vain tämän yhden kerran hän avautui minulle<br />
kertoen kokemastaan. Niitä kauhu<strong>ja</strong> en toivoisi kenellekään.<br />
Hän oli ollut rakentamassa Salpalin<strong>ja</strong>a ra<strong>ja</strong>lle, mukana Raatteentien<br />
taistelussa. Hevonen ammuttiin soppakanuunan edestä. Hän näki<br />
elämän vilahtavan silmien editse kuva<strong>ja</strong>isina <strong>ja</strong> oli kasvokkain kuoleman<br />
kanssa. Pappa sekoitti lusikalla hernekeittoa lautasella. Olin<br />
kinkun rippeistä keittänyt keiton. Harmaapäinen mies vakavoitui <strong>ja</strong><br />
alkoi kertoa.<br />
Sodan aikana ilmaantui tyrä nivuseen <strong>ja</strong> jouduin leikkaukseen.<br />
Hygienia ei ollut olosuhteista johtuen paras mahdollinen <strong>ja</strong><br />
haava tulehtui. Pääsin kotiin toipilaslomalle. Kiskojen kolke, höyryveturin<br />
puuskutus.<br />
Sarkavaatteiden tuoksu, kanssamatkustajien totiset kasvot.<br />
Kaikki olivat tulossa sieltä jostakin. Kauas jäi kavala maailma, uni<br />
voitti Kouvolan asemalla junan vaihtoa odotellessa pistäydyin asemaravintolaan,<br />
tilasin ravintolan kuulua hernekeittoa. Puheensorina<br />
vaimeni <strong>ja</strong> kuului ilmahälyytyssireenin ääni. Kouvolaa pommitetaan.<br />
Olin juuri saanut höyryävän keittolautasen eteeni pöydälle.<br />
Kaikki muut paikalla olleet ryntäsivät läheiseen pommisuo<strong>ja</strong>an. Jäin<br />
paikalleni. Oli nälkä, elämän nälkä, voi sanoa nyt jälkeen päin. Suo<strong>ja</strong>sin<br />
käsilläni päätäni, kumarruin keittolautasen päälle.
Kouvolaa pommitetaan<br />
Lasinsirpaleita <strong>ja</strong> sahanpurua varisi päälleni, koko rakennus<br />
tärähteli. Tulenliesko<strong>ja</strong> näkyi lasittomasta ikkunasta. Tuli oudon<br />
hil<strong>ja</strong>ista, ilmanpaine oli lyönyt korvani lukkoon. Läheisen tuolin<br />
no<strong>ja</strong>lle oli joltakin kulki<strong>ja</strong>lta unohtunut reppu. En kuullut sireenin<br />
ääntä, joka ilmoitti tilanteen olevan ohi. Lusikoin jäähtynyttä keittoa<br />
autiossa asemarakennuksessa.<br />
Sotapoliisit tulivat tarkistivat papereitani, mitä puhuivat en<br />
kuullut. He kirjoittivat paperille kaikkien pommisuo<strong>ja</strong>an hakeutuneiden<br />
menehtyneen. Siinä seisoin laiturilla, aika aseman kellossa<br />
oli pysähtynyt. Sota jätti jälkensä kaikkiin. Se piirsi kauhukuvia<br />
uniin, polttamaan paina<strong>ja</strong>isina <strong>ja</strong> tunkeutumaan jonnekin sydämen<br />
viereen panssariesteiksi. Kahdeksankymmenvuotiaana pappakin<br />
olisi päässyt kuntoutukseen, ei vaan enää <strong>ja</strong>ksanut. Siihen keittoon<br />
putoili kyyneleitä.<br />
41
42<br />
Isän kanssa asemalla<br />
Kaltimo<br />
Asemalla käynti isän kanssa oli pikkutytöstä aina mieluisaa. Kaltimon<br />
asema, tuo jyhkeä rakennus kiehtoi. Se oli korkea, jyrkkäkattoinen<br />
<strong>ja</strong> kaunis. Katoksen kannatinpuut olivat koristeelliset. Korkeat<br />
portaat aukenivat kolmeen suuntaan. Kaksiosainen ulko-ovi narahti<br />
tervetulotoivotuksen. Odotushuoneessa oli ruskea, patinoitunut<br />
katto. Salin nurkassa seisoi lähes kattoon asti ylettyvä tiiliuuni. Lippuluukku<br />
<strong>ja</strong> pyöreä ikkuna, johon puhuttiin, kovensi lipunmyyjän<br />
äänen salaperäisesti.<br />
Penkillä isän vieressä istuessa oli mukavaa <strong>ja</strong> turvallista. Silloin<br />
tällöin asemahuoneesta tuli virkapukuinen, kiiltävänappinen<br />
mies. Hän kävi ulkona, kuulutti junan saapumisesta, <strong>ja</strong> vei postia<br />
laiturille lähtevään junaan. Höyryjunan tulo <strong>ja</strong> lähtö oli jotain sanoinkuvaamattoman<br />
suurta <strong>ja</strong> ihmeellistä. Seinällä oli mainos, jossa<br />
luki: MATKUSTA EDULLISESTI PERHELIPULLA. Tavailin lausetta<br />
mielessäni <strong>ja</strong> mietin millaistakohan pullaa se perheli-pulla on.<br />
Joskus asemalla käytiin ihan vaan katselemassa junia. Se oli<br />
suosittu harrastus. Seurattiin tulevia <strong>ja</strong> lähteviä junia <strong>ja</strong> ihmisiä,<br />
olimme usein koko perhe. Isän tuttu vaihdemies otti meidät kerran<br />
resiinan kyytiin. Tasainen, kiitävä kyyti jäi tytön mieleen. Ja vasta<br />
takaperin tultaessa aloin uskoa, ettei resiina viekään meitä Helsinkiin<br />
asti, niin kuin vaihdemies sanoi. Miehen puku tuoksui joltain<br />
salaperäiseltä, rautateiltä.<br />
Aseman kupeessa oli kauppa, josta isä osti joskus meille ka-
Isän kanssa asemalla<br />
ramellejä. Ja tuskin missään karkit maistuivat paremmalta kuin tervatun<br />
asemalaiturin vieressä.<br />
Sinä syksynä lumi tuli aikaisin. Kun ajelimme Liisu-tammalla<br />
asemalle, oli jo rekikelit, vaikka oli vasta lokakuun alkupuoli. Isä<br />
oli oh<strong>ja</strong>ksissa. Minä, kuusitoistavuotias, vanhin hänen seitsemästä<br />
lapsestaan, halusin painautua hänen kylkeensä kiinni. Mahdollisimman<br />
lähelle. Pullea reppu oli siinä <strong>ja</strong>loissamme. Emme paljon<br />
puhuneet sen yhdeksän kilometrin matkalla, joka oli kotoa asemalle.<br />
Mieleni oli apea. Kyyneleet tulivat väkisin silmiini. Lähempänä<br />
asemaa isä kuitenkin jutteli lämpimällä äänellään, ikään kuin ohimennen,<br />
sodasta, äidistä, lapsista sekä töistä, joista minut tulisi huolehtia.<br />
Ja siitä, että jospa sieltä jonkun viikon päästä.<br />
Aseman seutu oli täynnä väkeä. Sotilaita, saattajia <strong>ja</strong> hevosia.<br />
Härkävaunu<strong>ja</strong> lastattiin kovalla kiireellä. Komentoääniä ka<strong>ja</strong>hteli<br />
ilmassa. Juna oli saatava liikkeelle mahdollisimman pian. Kun isä<br />
sitten käveli poispäin, huomasin hänen kasvoillaan hymyntapaisen.<br />
Ennen kuin isä hävisi tungokseen, heilautti hän minulle kättään. Ja<br />
aseman neljästä savupiipusta nousi savu lähes pystysuoraan.<br />
Ei isä tullut koskaan takaisin. Hän kaatui talvisodan viimeisenä<br />
päivänä Kuhmon rintamalla. Kentälle jääneenä siunattiin kotipitäjänsä<br />
kirkkomaahan...<br />
Kaltimon asema tuhoutui pommituksessa kesäkuussa 1941.<br />
Myöhemmin paikalle rakennettiin uusi, matalampi, entiseen nähden<br />
ruma rakennus. 1970-luvulla Kaltimon aseman nimikin vaihdettiin.<br />
Siitä tuli Eno.<br />
Setä-Einon junamatka<br />
Istuin setäni luona ruokapöydässä, kun sisään astui naapurinmies.<br />
Näin setäni kasvoilta, että hän tiesi vieraan tulosta, mutta meni hämilleen,<br />
vilkuillen ympärilleen, etteivät muut vain näkisi. Vieras istuuntui<br />
<strong>ja</strong> alkoi puhua:<br />
- “Se oli Eino-veljesi kirstu kuulemma melko kevyt, ei kai ole<br />
ollut kuin korkeintaan puolet miehestä. Loput kuuluu jääneen<br />
Terenttilään.”<br />
43
Isän kanssa asemalla<br />
44<br />
- “Ei se niin mennyt. Se on kuule, Otto, asia silläkeinon, jotta<br />
kranaatti sen tappo. Eikä Einolle tullut kuin pari sirpaletta<br />
rintakehään. Puussa kuulu räjähtäneen. Oisihan se lyöny<br />
maihi, jos oisi huomanna. Kyllä minä veljeni tunsin. Lapsenakin<br />
oltiin niin läheiset. .. “<br />
Kyyneleet valuivat pitkin setäni poskia. En ollut ennen hänen<br />
kuullut puhuvan veljestään. Syönti jäi kesken, <strong>ja</strong> hän siirtyi hermostuneena<br />
istumaan ikkunanvierus penkille <strong>ja</strong> alkoi selvittää:<br />
- “Se on kuule asia niin, että Einon ruumis oli ihan ehyenä siinä<br />
ruumislaatikossa rintamalta lähtiessä. Mutta se juna, jolla<br />
kaatuneita vietiin kotipitäjiin, joutui pommitukseen. Sinne<br />
pommittivat metsän keskelle, ilmasta käsin. Ja se vaunu, jossa<br />
Einohi oli, sai täysosuman. Laatikot levisivät pitkin mehtiä. Ja<br />
niin Einostahi osa jäi sinne radan varteen. Ei vielä kaatuneenakaan<br />
saanut olla rauhassa vel poika” ...<br />
Setäni puhkesi lohduttomaan itkuun. Mies, jonka en ollut<br />
koskaan nähnyt itkevän, saati muuten näyttävän tunteitaan.<br />
- “Se muuttaakin sitten asian,” sanoi vieras. “Vai niin se mäni,<br />
silläkeinonko se mäni”, tuntui tuumivan kolistellessaan ovesta<br />
eteiseen <strong>ja</strong> ulos...<br />
Mutkainen rata<br />
Mies, joka oli kokenut Kannaksen teräsmyrskyn <strong>ja</strong> haavoittunut<br />
Ilomantsin viivytystaisteluissa henkihieveriin, ei <strong>sotaa</strong> paljon muistellut.<br />
Luodin lävistämä hattu päässään hän purki työhön pahaa<br />
oloaan. Vyön, joka kannatteli hänen kauhtuneita housu<strong>ja</strong>an, oli<br />
ottanut kaatuneelta toveriltaan. Hymähteli vain sotajutuille, joita<br />
sodan jälkeen ahkerasti kerrottiin meidänkin pirtissä. Kun sodankäyneet<br />
miehet kokoontuivat, hylsyt lensivät niin, että pikkupoikana<br />
sai oikein väistellä. Karu<strong>ja</strong> olivat miehet <strong>ja</strong> jutut. Nukkuessaan mies<br />
vavahteli <strong>ja</strong> äänteli yhtenään, pudoten jopa joskus sängystä. Äitini<br />
seurasi aviomiestään “sydän kintaan peukalossa”. Meille lapsille tuo<br />
mies puhui lempeästi. Sodasta harvoin. Sitä me yhdessä ihmeteltiin,
Isän kanssa asemalla<br />
kun isä kertoi sotilasjunan olleen joskus niin täysi, että osan sotilaista<br />
oli mentävä ylämäessä työntämään, <strong>ja</strong> mutkaisella radalla piti<br />
höyryveturissa polttaa luonnonvääriä puita!<br />
45
46<br />
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
Pentti Kauranen<br />
1. Palkinto<br />
Olimme seitsenhenkinen perhe, asuimme omakotitalossa Viipurin<br />
maalaiskunnan Säiniön kylässä, Viipurista Ra<strong>ja</strong>joelle <strong>ja</strong> edelleen<br />
Leningradiin vievän rautatien varrella. Vanhempani olivat juuri<br />
ostaneet talon keväällä 1939. Isälleni se merkitsi paluuta kotiseudun<br />
maisemiin. Sitä ennen olimme asuneet monissa paikoissa eri<br />
puolilla Suomea <strong>ja</strong> maan rajojen ulkopuolellakin. Tuo puutarhan<br />
ympäröimä talo Säiniöllä oli vanhempieni pitkäaikaisten haaveiden<br />
täyttymys. He toivoivat vihdoin löytäneensä itsellensä <strong>ja</strong> perheellensä<br />
pysyvän asuinsi<strong>ja</strong>n. Tämä toive ei kuitenkaan toteutunut. Vain<br />
yhden, tosin kauniin <strong>ja</strong> ikimuistoisen kesän saimme tuossa haavekodissamme<br />
asua.<br />
Kesän 1939 lopussa synkät pilvet alkoivat nousta poliittiselle<br />
taivaalle. Tuli pahaenteinen Molotov-Ribbentrop -sopimus, Saksan<br />
hyökkäys Puolaan <strong>ja</strong> alkoi toinen maailmansota. Baltian maat<br />
saivat kutsun neuvotteluihin Moskovaan, <strong>ja</strong> myöntyivät Neuvostoliiton<br />
vaatimuksiin. Tilanne oli uhkaava, kun Suomi 5. lokakuuta<br />
sai vastaavan neuvottelukutsun. Isämme sai samoihin aikoihin kutsun<br />
puolustusvoimiin ylimääräisiin harjoituksiin. Siviiliväestöä alkoi<br />
vapaaehtoisesti siirtyä pois kaupungeista <strong>ja</strong> ra<strong>ja</strong>n läheisyydestä.<br />
Vanhempamme katsoivat, että meidänkin äidin <strong>ja</strong> lasten tulisi lähteä<br />
”<strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong>”, kuten silloin sanottiin. Päätökseksi tuli lähteä Oulun<br />
läänin Pyhäjärvelle, missä meillä oli sukulaisia. Matka oli tosin
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
pitkä <strong>ja</strong> niissä oloissa epäilemättä vaikea, mutta toisaalta olihan sinne<br />
kuitenkin rautatie, 1920-luvulla rakennettu Iisalmen Ylivieskan<br />
rata. Perheessämme oli viisi lasta, iät 1, 4, 7, 8 <strong>ja</strong> 9 vuotta, itse olin<br />
tuo vanhin. Yli 70-vuotias isoisämme päätti lähteä mukaamme, sillä<br />
Pyhäjärvi oli hänen synnyinseutunsa.<br />
Lähtö tapahtui junalla 12. lokakuuta (näin olen jälkikäteen<br />
päätellyt). Junat kulkivat silloin vielä suhteellisen normaalisti. Koska<br />
Viipurin-Helsingin yöjunalta ei Kouvolassa ollut yhteyttä Savon<br />
yöpikajunaan, lähdimme Viipurista jo iltajunalla. Matkatavaroita<br />
otimme mukaan sen verran kuin joukkomme <strong>ja</strong>ksoi kantaa, eikä<br />
se ollut paljon. Pääsimme ongelmitta Kouvolaan, missä oli usean<br />
tunnin odotus. Kun Savon pikajuna sitten puoli kahden maissa yöllä<br />
saapui Kouvolaan, se oli niin täynnä Helsingistä lähteneitä sotapakolaisia,<br />
että kaikki käytävät <strong>ja</strong> vaunujen eteisetkin olivat täynnä<br />
matkustajia. Meidän seitsenhenkisen perhekuntamme ahtautuminen<br />
tuohon junaan oli mahdotonta. Päätettiin, että matkaa <strong>ja</strong>tketaan<br />
vasta aamulla. Kouvolassa asuva etäinen sukulaisemme salli<br />
ystävällisesti meidän nukkua loppuyön pienen kerrostaloasuntonsa<br />
lattialla.<br />
Kouvolasta piti aikataulun mukaan lähteä aamulla kello 7.40<br />
(jotkut asiat jäävät mieleen!) Savoon päin niin sanottu seisakejuna,<br />
johon päätimme yrittää. Juna tulikin a<strong>ja</strong>llaan lähtöraiteelle. Siinä<br />
oli veturi <strong>ja</strong> pari matkusta<strong>ja</strong>vaunua <strong>ja</strong> siihen pyrki kohtuullinen<br />
määrä matkustajia, joten kaikki mahtuivat mukaan. Juna kolisteli<br />
sitten hitaasti Savon rataa kohti Pieksämäkeä, minne saavuttiin iltapäivällä.<br />
Aikataulun mukaan sieltä piti kello 16.10 lähteä Kuopioon<br />
niin sanottu sekajuna. Nämä olivat tavarajunia, joiden loppupäähän<br />
oli kytketty yksi matkusta<strong>ja</strong>vaunu. Pieksämäen asemalla oli vilkasta,<br />
aseman ohi kulki silloin tällöin sotilasjunia, joiden vaunujen<br />
avoimista ovista usein kuului reipasta sotilaiden laulua. Mielialat<br />
olivat silloin korkealla. Asemalle oli kertynyt sato<strong>ja</strong> ihmisiä, joista<br />
suuri osa odotti pääsyä pohjoiseen päin. Tämän ihmismäärän mahtuminen<br />
yhteen vaunuun olisi ollut täysin mahdotonta. Nähtävästi<br />
asemapäällikkökin havaitsi tilanteen hankaluuden, sillä parin tunnin<br />
odottelun jälkeen lähtöraiteelle ilmaantui pitkähkö juna, johon<br />
47
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
ilmeisesti oli haalittu kaikki asemalta löytyneet eri-ikäiset matkusta<strong>ja</strong>vaunut.<br />
Paikko<strong>ja</strong> oli riittävästi, <strong>ja</strong> niin päästiin liikkeelle kohti<br />
Kuopiota. Kulku oli hidasta, mutta eteenpäin mentiin. Muistan,<br />
kuinka matkan loppupuolella isoisäni kanssa seisoimme avoimella<br />
vaunun sillalla, veturimme puuskuttaessa Pitkälahden aseman <strong>ja</strong><br />
Kuopion välillä olevaa mäkeä ylös. Arvuuttelimme, <strong>ja</strong>ksaako veturi<br />
mäen päälle. Kyllä se <strong>ja</strong>ksoi, tosin kävelyvauhtia. (Nykyisin on<br />
kyseisellä paikalla tunneli, <strong>ja</strong> junat kulkevat sähköllä, joten ei siinä<br />
enää mitään mäkeä huomaakaan.)<br />
Kuopioon saavuttiin illalla myöhään, joten äidillä <strong>ja</strong> isoisällä<br />
oli tietysti huoli, mihin päästään lasten kanssa yöksi. Silloin koimme<br />
sen, että meistä evakoista välitettiin (tosin evakko-sanaa ei silloin<br />
vielä käytetty). Tieto junastamme oli ehtinyt Kuopioon ennen meitä,<br />
<strong>ja</strong> kun matkusta<strong>ja</strong>t laskeutuivat junasta, oli asemasillalla lottia,<br />
jotka kyselivät, onko teillä yösi<strong>ja</strong>a. Ne joilla ei ollut, opastettiin läheiseen<br />
kouluun, jossa oli patjo<strong>ja</strong> levitetty voimistelusalin lattialle.<br />
Lotat <strong>ja</strong>koivat myös isoista kattiloista velliä, joka meille hyvin maistui,<br />
sillä vähät eväämme oli jo syöty. Juotavaksi saimme maitoa. Äitimme<br />
tosin myöhemmin sanoi sen olleen hapanta, mutta emme me<br />
lapset ainakaan mitään huomanneet. Pääasia, että saimme syödä <strong>ja</strong><br />
juoda sekä lämpimän paikan nukkumista varten.<br />
Tarkoituksemme oli <strong>ja</strong>tkaa matkaa aamulla. Isoisämme kävi<br />
jo varhain asemalla kyselemässä junien kulkua. Aikataulun mukaan<br />
Iisalmen suuntaan olisi pitänyt lähteä ensin postijuna <strong>ja</strong> myöhemmin<br />
pikajuna. Yllätyksekseen isoisä sai kuulla, ettei kumpikaan<br />
juna kulkenut. Mitään varmaa tietoa matkan <strong>ja</strong>tkumisesta hän ei<br />
myöskään saanut. Syötyämme yöpymispaikassamme ystävällisten<br />
lottien keittämää puuroa siirryimme Kuopion asemalle, jossa jo oli<br />
suuri määrä junaa odottavia ihmisiä. Odotusta riitti myöhäiseen iltapäivään,<br />
jolloin etelästä hitaasti saapui pitkä matkusta<strong>ja</strong>juna. Perhekuntamme<br />
pääsi sen kyytiin. Juna <strong>ja</strong>tkoi verkkaisesti madellen<br />
matkaansa <strong>ja</strong> saapui illalla Iisalmeen. Meidän <strong>ja</strong> monien muiden<br />
tiedusteluihin junan konduktööri vastasi, että Iisalmesta Ylivieskaan<br />
kulkee vain yksi juna, joka lähtee aamulla noin kello 8. Taas oli huoli<br />
siitä, mitä tehdä, miten viettää yö Iisalmessa. Tuttavia ei ollut, em-<br />
48
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
mekä tienneet, olivatko Iisalmen lotat varautuneet sotapakolaisia<br />
vastaanottamaan. Ennen Iisalmea konduktööri toi kuitenkin helpottavan<br />
tiedon: -”Ylimääräinen juna Ylivieskaan lähtee Iisalmesta<br />
välittömästi sinne saavuttuamme”. Näin todella tapahtui, junassa oli<br />
tilaa, <strong>ja</strong> parin tunnin kuluttua saavuimme Pyhäjärvelle, Komun pysäkille,<br />
jonka lähellä oleva sukulaistalo oli meidän silloinen ”matkakohteemme”.<br />
Onneksemme sattui vielä naapuritalon mies olemaan<br />
pysäkillä hevosen kanssa, joten uupuneet matkalaiset saivat viimeiselle<br />
kilometrille hevoskyydin. Yli kaksi vuorokautta olimme olleet<br />
matkalla.<br />
Talossa meidät sotapakolaiset otettiin hyvin ystävällisesti<br />
vastaan. Isoisämme oli ollut kyseisessä talossa töissä isännän ”pännämiehenä”<br />
viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Nähtävästi nuori<br />
mies oli hyvin avustanut kirjoitustaidotonta suuren talon isäntää,<br />
koska asia siellä vieläkin muistettiin. Saimme käyttöömme kaksi<br />
kammaria <strong>ja</strong> asetuimme taloksi. Talossa <strong>ja</strong> sen naapurustossa oli<br />
paljon nuorta väkeä, joten meillä lapsilla oli runsaasti leikkitovereita.<br />
Outo murre aiheutti aluksi hieman ongelmia, mutta pian siihen<br />
tottui.<br />
Tämä oli perheemme ensimmäinen pakomatka. Matka alkoi<br />
suhteellisen normaaleissa olosuhteissa, mutta juna-aikataulujen<br />
muuttuminen kesken matkan sekoitti suunnitelmat. Myöhemmin<br />
minulle on selvinnyt, että yön aikana oli tullut voimaan uusi, radikaalisti<br />
supistettu <strong>ja</strong> hidastettu junien aikataulu (tätä yllättävää käännettä<br />
pohdin lisää jälkikirjoituksessa). Pakomatko<strong>ja</strong> perheemme<br />
osalle tuli myöhemmin kaksi lisää. Lisäksi teimme kaksi paluumatkaa<br />
Viipuriin, tosin paljon järjestyneemmissä olosuhteissa. Kaikki<br />
matkat tehtiin junalla, eihän siinä vaihtoehto<strong>ja</strong>kaan ollut. Keskustelin<br />
myöhemmin useita kerto<strong>ja</strong> äitini kanssa näistä pakomatkoista <strong>ja</strong><br />
kysyin, miten hän <strong>ja</strong>ksoi sen kaiken, viiden lapsen kanssa. Pakko oli,<br />
hän vastasi, sitä paitsi hän kiitteli meitä lapsia, arvellen, että tajusimme<br />
silloisen tilanteen vakavuuden <strong>ja</strong> käyttäydyimme hyvin. Vuoden<br />
ikäinen kuopus ei tietenkään tajunnut tapahtumia, mutta oli luonnostaan<br />
rauhallinen <strong>ja</strong> sopeutuvainen. Hän söi mitä sai, nukkui siinä<br />
mihin pantiin, eikä koskaan kiukutellut. Joka tapauksessa äitini<br />
49
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
selviäminen näistä pitkistä matkoista viiden lapsen kanssa poikkeusoloissa<br />
on mielestäni uskomaton suoritus. Tilanne oli koko a<strong>ja</strong>n<br />
hänen hallinnassaan, en muista hänen kertaakaan hermostuneen.<br />
Ehkäpä hän oli saanut hyvää esiharjoitusta joutuessaan ennen sotia<br />
matkustamaan usean lapsen kanssa Baltiasta junalla <strong>ja</strong> laivalla Suomeen<br />
kesää viettämään.<br />
Moskovan neuvottelut eivät johtaneet sopimukseen <strong>ja</strong>, kuten<br />
nyt tiedämme, Neuvostoliitto valmistautui täydellä voimalla hyökkäys<strong><strong>sotaa</strong>n</strong><br />
Suomea vastaan. Suomessa oltiin kuitenkin sinisilmäisiä,<br />
eikä uskottu sodan tulevan. Vapaaehtoisesti evakuoituneet alkoivat<br />
palailla kaupunkeihin, isoisämmekin palasi Viipuriin. Äitimme oli<br />
vastahakoinen lähtemään, mutta kun sanomalehdistä saimme lukea,<br />
että koulut Viipurissa taas alkavat, äiti päätti palata. Rautateilläkin<br />
oli kahden viikon jälkeen luovuttu supistetusta <strong>ja</strong> hidastetusta aikataulusta,<br />
junat kulkivat taas lähes normaalisti.<br />
Runsaan kuukauden pakolaisuuden jälkeen läksimme siis<br />
Komun pysäkiltä iltajunalla, tarkoituksella <strong>ja</strong>tkaa Iisalmesta Kouvolaan<br />
Savon yöpikajunalla, joka taas oli liikenteessä. Pikajuna oli<br />
täynnä, mutta äitimme onnistui saamaan meille paikat silloisen toisen<br />
luokan päivävaunusta (vastaa nykyistä ensimmäistä luokkaa).<br />
Näin matkustimme varsin mukavasti Kouvolaan. Viipurin yöjuna<br />
oli Kouvolassa aivan täynnä sotilaita sekä palaavia pakolaisia, mutta<br />
sielläkin onnistui äitimme löytämään perheelleen muutamia toisen<br />
luokan ha<strong>ja</strong>paikko<strong>ja</strong>. Aamulla olimme Viipurissa <strong>ja</strong> pääsimme välillä<br />
tyhjillään olleeseen kotiimme Säiniölle. Matka taittui sillä kertaa<br />
yhdessä yössä.<br />
Viipurissa olo jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi eikä koulujen alkamisesta<br />
tullut mitään. Marraskuun viimeisenä päivänä venäläiset<br />
pommikoneet lensivät ratalin<strong>ja</strong>a seuraten talomme yli kohti Viipuria<br />
<strong>ja</strong> aloittivat kaupungin pommituksen. Lentokoneiden ylilennot<br />
<strong>ja</strong> kaupungin pommitukset <strong>ja</strong>tkuivat pitkin päivää. Talvisota oli<br />
alkanut. Oli selvää, että Viipurista <strong>ja</strong> varsinkin sen itäpuolelta oli<br />
päästävä pois, mutta kukaan ei tiennyt miten. Tiedot junien kulusta<br />
olivat sekavat <strong>ja</strong> ristiriitaiset. Äitimme ei halunnut jäädä odottamaan<br />
virallista evakuointia. Parin päivän kuluttua tarmokas viipu-<br />
50
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
rilainen isoäitimme onnistui järjestämään meille tutun taksin, joka<br />
lupasi kyyditä äidin <strong>ja</strong> lapset Hovinmaalle, Viipurin länsipuolella<br />
si<strong>ja</strong>itsevalle rautatieasemalle. A<strong>ja</strong>tuksena oli, että Hovinmaalta pääsisimme<br />
<strong>ja</strong>tkamaan junalla edelleen länteen. Öinen automatka läpi<br />
palavan Viipurin kaupungin on vahvasti syöpynyt mieleeni. Viipurista<br />
länteen johtava maantie oli täynnä pakolaisia, jotka liikkuivat<br />
hevosella, polkupyörällä tai <strong>ja</strong>lkaisin. Hovinmaalta ei junakyytiä<br />
kuitenkaan ollut tarjolla. Tilanne näytti pahalta. Muistikuvani siitä,<br />
miten tilanteesta selvisimme, on hämärtynyt, mutta hyvämuistinen<br />
nuorempi veljeni Olavi kertoo perheemme silloisen selviämistarinan<br />
näin.<br />
”Oli keskiyö <strong>ja</strong> istuimme tavaroinemme Hovinmaan asemalaiturilla<br />
kai matkalaukkujemme päällä. Odotimme junaa, jolla pääsisimme<br />
eteenpäin. Olimme varmasti hyvin onnettoman näköinen<br />
ryhmä, äiti <strong>ja</strong> viisi alaikäistä lasta, nuorinta kannettiin sylissä. Silloin<br />
siihen tuli aivan tavallinen asemalla työssä oleva rautatieläinen <strong>ja</strong> kysyi,<br />
miksi olemme ulkona <strong>ja</strong> mitä odotamme. Äiti kertoi, että odotamme<br />
junaa päästäksemme eteenpäin. Asemamies vastasi, että ei<br />
ole tulossa junaa enää sinä yönä. Hän näki onnettoman tilanteemme<br />
<strong>ja</strong> tarjoutui viemään meidät kotiinsa, joka oli tavallinen miehistöön<br />
kuuluvan rautatieläisen huoneen <strong>ja</strong> keittiön asunto asema-alueella.<br />
Hänen vaimonsa oli samoin erittäin ystävällinen. Patjo<strong>ja</strong> levitettiin<br />
lattialle, saimme peitto<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> vaatteet päällä nukahdimme pian. Aamulla<br />
selvisi, että junaliikenne eteenpäin oli hyvin epävarmaa, mutta<br />
Hovinmaan kylässä, kävelymatkan päässä oli pakolaisten huoltokeskus,<br />
josta järjestetään autokuljetuksia eteenpäin. Kävelimme sinne<br />
<strong>ja</strong> siellä oli suuri tyhjillään oleva talo. Olisiko ollut nuorisoseura- tai<br />
vallan suojeluskuntatalo, jossa lotat häärivät muonitustehtävissä.<br />
Siellä oli valtavat määrät liha- <strong>ja</strong> juustoleipiä, joita saimme vapaasti<br />
syödä. Olimme nälkäisiä, <strong>ja</strong> kun muita syöjiä ei sillä hetkellä ollut,<br />
söimme itsemme kylläisiksi. Sitten meidät lastattiin kuorma-auton<br />
lavalle. Kuljetta<strong>ja</strong> peitti meidät huolellisesti pressulla, jonka rakosista<br />
kurkistelimme matkan edistymistä. Äiti meni pienimpien lasten<br />
kanssa kuljetta<strong>ja</strong>n viereen auton hyttiin <strong>ja</strong> matka alkoi. Muita pakolaisia<br />
ei kyytiin pyrkinyt. Matka päättyi Vahvialan pitäjän Häsä-<br />
51
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
län kylän Ihalaisen taloon. Auto jätti meidät siihen. Muistaakseni<br />
kuljetta<strong>ja</strong>lla oli ohjeena, että parikymmentä kilometriä länteen saa<br />
viedä, sitten on palattava hakemaan uutta kuormaa. Viivyimme<br />
tuossa talossa noin viikon verran, koska minä ehdin yhtenä päivänä<br />
käydä talon miesten kanssa hakemassa polttopuita kaukaa metsästä.<br />
Pari päivää kului, kun taloon tuli valtavasti lehmiä laumana pitkin<br />
maantietä. Ne vain sijoitettiin talon liitereihin <strong>ja</strong> vajoihin. Lehmät<br />
lypsettiin <strong>ja</strong> maitoa riitti jokaiselle.<br />
Tässä vaiheessa perheemme sai kokea rautatieläisten <strong>ja</strong> monien<br />
talollisten ystävällisyyden. Myöhemmin, härkävaunuissa matkustaessamme<br />
niissä vallitsi hätääntynyt <strong>ja</strong> itsekäskin tunnelma, eli<br />
jokainen pelastakoon itsensä.” Näin siis veljeni muisteli.<br />
Maatalossa, johon meidät Häsälässä sijoitettiin, oli ennen<br />
meitä jo parikymmentä sotapakolaista. Talon väki oli tavattoman<br />
ystävällistä, mutta elämä oli tukalaa. Olimme siellä kuin loukussa.<br />
Muutaman päivän kuluttua äitimme huomasi sanomalehti Kar<strong>ja</strong>lassa<br />
ilmoituksen, että Viipurin-Helsingin yöjuna alkaa taas liikennöidä.<br />
Talosta saatiin kyytimies, <strong>ja</strong> niin perheemme sai illalla rekikyydin<br />
Vainikkalan asemalle (sillä välin oli satanut lunta). Pimennetty<br />
juna saapui aikanaan, löysimme siitä paikat <strong>ja</strong> pääsimme Kouvolaan.<br />
Matka hitaasti kulkevalla, täysin pimennetyllä junalla on jäänyt mieleeni.<br />
Vain vaunujen käytävillä paloi jokin himmeä sinertävä lamppu.<br />
Kouvolassa oli taas vaihdettava junaa. Saapuessamme oli<br />
Kontiomäen postijuna jo paikallaan <strong>ja</strong> aivan täynnä aikaisemmin<br />
tulleita matkustajia. Meillä oli kuitenkin sikäli onnea, että seisoessamme<br />
neuvottomina asemalaiturilla havaitsin vaihtoveturin tuovan<br />
junaan lisävaunua. Juoksin paikalle <strong>ja</strong> onnistuin varaamaan<br />
paikat perheellemme. Näin saimme melko hyvät olosuhteet pitkälle<br />
matkallemme. Junan piti lähteä kello 3.20, <strong>ja</strong> niin se suunnilleen tekikin,<br />
mutta eteni hitaasti <strong>ja</strong> seisoi pitkään asemilla, myöhästyen koko<br />
a<strong>ja</strong>n lisää. Mikäli syynä oli ilmavaara, niin sitä ei meille kerrottu.<br />
Huoli <strong>ja</strong>tkoyhteydestä alkoi taas painaa, sillä varmaa tietoa ei saatu.<br />
Vasta illalla, kun vihdoin oltiin monta tuntia myöhässä saapumassa<br />
Iisalmeen, saimme helpottavan ilmoituksen, jonka mukaan sama-<br />
52
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
na iltana on vielä yhteys Ylivieskaan. Muutaman tunnin odotuksen<br />
jälkeen pääsimmekin <strong>ja</strong>tkamaan matkaa, <strong>ja</strong> yöllä saavuimme taas<br />
Komun pysäkille <strong>ja</strong> tuttuun taloon. ”Rengasmatkamme” Viipuriin<br />
oli päättynyt. Myöhemmin perheemme muutti Pyhäjärveltä Kiuruveden<br />
kirkonkylään, mistä äitimme sai vuokratuksi meille hieman<br />
isomman huoneen eli tupakeittiön.<br />
Kun rintama Summassa helmikuussa murtui, suomalaiset<br />
joutuivat taistellen perääntymään Viipurin laitamille. Kaikki viholliselle<br />
jäävät talot poltettiin. Silloin tiesimme, että meidänkin<br />
kotimme oli poltettu. Suuresta Säiniön kylästä ei jäänyt muuta jäljelle<br />
kuin savupiippumetsä. Kun sitten ulkoministeri Tanner 13.3.<br />
radiossa kertoi rauhasta <strong>ja</strong> sen ankarista ehdoista, itkimme kaikki.<br />
Ilon hetkiä koimme muutamia viikko<strong>ja</strong> myöhemmin, kun isä palasi<br />
sodasta luoksemme. Hän tuli sotilaspuvussa, sillä se oli hänen ainoa<br />
vaatteensa. Kaikki muu oli jäänyt Viipuriin <strong>ja</strong> palanut kotimme<br />
mukana.<br />
Suuren siirtoväkimäärän vuoksi Kiuruvedellä, kuten lähes<br />
kaikkialla muuallakin, oli silloin ankara asuntopula. Perheemme<br />
kotina oli runsaan kahden vuoden a<strong>ja</strong>n sama vanhanaikainen tupakeittiö,<br />
jonka keskellä oli iso leivinuuni. Seitsemän makuusi<strong>ja</strong>n<br />
löytäminen siitä tilasta oli vaikea tehtävä. Välillä oli vielä kotiapulainenkin<br />
kanssamme. Isämme ponnisteluista huolimatta isompaa<br />
asuntoa ei löytynyt.<br />
Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 isämme sai taas kutsun asepalvelukseen.<br />
Kun sitten suomalaiset olivat loppukesällä vallanneet<br />
Viipurin takaisin, oli ymmärrettävää, että rupesimme heti suunnittelemaan<br />
paluuta, vaikkei kodistamme ollut muuta kuin kivi<strong>ja</strong>lka<br />
jäljellä. Siviiliväestöä ei kuitenkaan heti päästetty alueelle. Toisaalta<br />
oli silloisen elintarvikepulan takia tärkeätä päästä viljelemään maata<br />
Kar<strong>ja</strong>lassa. Isämme, joka kuului vanhimpiin silloin palvelukseen<br />
kutsuttuihin ikäluokkiin, sai pitkähköjä lomia <strong>ja</strong> ryhtyi hankkimaan<br />
perheelleen asuntoa Viipurin seudulta. Talvisodassa oli koko Viipurin<br />
itäpuolinen alue poltettu, mukaan luettuna itäiset esikaupungit.<br />
Itse kaupunki kärsi pahoin pommituksissa, mutta siellä oli ehjiäkin<br />
talo<strong>ja</strong>, <strong>ja</strong> vaurioituneita ruvettiin heti kor<strong>ja</strong>amaan.<br />
53
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
Isämme teki lomillaan useita matko<strong>ja</strong> Viipuriin <strong>ja</strong> onnistui<br />
vuokraamaan perheelleen Viipurin länsipuolelta sodalta säästyneen<br />
huvilan. Matkat Kiuruvedeltä Viipuriin sujuivat nyt hyvin, sillä Savon<br />
yöpikajuna oli taas liikenteessä, tosin jonkin verran hidastettuna,<br />
mistä syystä vaihtoyhteyttä Kouvolassa Helsingin-Viipurin<br />
yöjunaan ei ollut. Riihimäen-Viipurin radalla liikennöi silloin<br />
kuitenkin Tampereelta Viipurin kautta Raivolaan kulkeva lomalaisjuna,<br />
joka lähti Kouvolasta noin kello 6 aikaan aamulla, Savon<br />
pikajunan saavuttua. Lomalaisjunaa saivat siviilimatkusta<strong>ja</strong>tkin rajoitetusti<br />
käyttää. Itse tein kyseisen matkan Kiuruvedeltä Viipuriin<br />
silloisen kotiapulaisemme kanssa toukokuussa. Matka kesti yhden<br />
yön, <strong>ja</strong> verrattuna pakomatkojen kokemuksiin se tuntui ylelliseltä.<br />
Tehtävämme oli siivota vuokrattu huvila venäläisen sotaväen jäljiltä,<br />
kunnostaa sen kasvimaa, kylvää siemenet <strong>ja</strong> istuttaa taimet. Äiti tuli<br />
sitten ”pienten” lasten kanssa huvilalle noin viikkoa myöhemmin.<br />
Ehdimme olla Viipurin seudulla kaksi vuotta <strong>ja</strong> yhden kuukauden.<br />
Sinä aikana vanhempani luopuivat a<strong>ja</strong>tuksesta palata Säiniölle.<br />
Isämme alkoi rakentaa uutta taloa (poltetun tilalle) Viipurinlahden<br />
rannalla si<strong>ja</strong>itsevalle pientilalle, jonka isovanhempamme<br />
meille luovuttivat. Talo valmistui asuttavaan kuntoon talvella 1944.<br />
Viljelimme maata, hoidimme pientä kar<strong>ja</strong>akin, perheemme ruokatilanne<br />
oli suhteellisen hyvä, halusimme uskoa tulevaisuuteen. Toisaalta<br />
saksalaisten tappiot itärintamalla <strong>ja</strong> Helsingin pommitukset<br />
helmikuussa 1944 huolestuttivat. Ankara herätys todellisuuteen tuli<br />
meille, niin kuin monille muille, kesäkuun 9. päivänä, kun venäläiset<br />
aloittivat suurhyökkäyksensä Kar<strong>ja</strong>lan kannaksella. Siitä lähtien<br />
kuului idästä taukoamaton tykkien jyly. Tilanne oli sekava, virallisia<br />
ohjeita ei heti ollut, mutta kun jyly lähestyi, oli selvää, että lähtö oli<br />
taas edessä. Koska olimme talvisodassa kokeneet, miten vaikeaa uuden<br />
elämän aloittaminen on, kun on kaiken menettänyt, yritimme<br />
nyt myös pelastaa tavaroitamme. Tästä oli kuitenkin se vakava seuraus,<br />
että perheemme ha<strong>ja</strong>antui.<br />
Isämme asemapaikka oli Viipuri, <strong>ja</strong> hän sai lomaa perheensä<br />
evakuoimiseen. Hän onnistui järjestämään äidille <strong>ja</strong> neljälle lapselle<br />
54
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
öisen autokyydin Viipurin asemalle sekä edelleen pääsyn evakkojunaan.<br />
Minut oli lähetetty kaupunkiin hoitamaan tavarankuljetuksia<br />
(ei mikään helppo tehtävä 14-vuotiaalle niissä oloissa). Jouduin seuraavana<br />
yönä (14.-15.6.) Viipurissa kovaan pommitukseen. Ilmahälytyksen<br />
tullessa olin nukkumassa isovanhempieni luona. Emme<br />
ehtineet väestönsuo<strong>ja</strong>an, koimme pommituksen porraskäytävän<br />
nurkkaan painautuneina. Se oli järisyttävä kokemus. Viipuria pommitti<br />
142 lentokonetta <strong>ja</strong> ne pudottivat noin 300 pommia. Jotkut<br />
osuivat lähelle, ei kuitenkaan kohdalle. Seuraavana aamuna minun<br />
piti rautatieasemalla tavata lomalta palaava pyhäjärveläismies, jolla<br />
oli meille paketti. Kun kävelin asemalle päin, näin lomalaisjunan jo<br />
saapuvan siltaa pitkin Hiekan suunnasta. Samalla tuli ilmahälytys.<br />
Juna ylitti sillan, pysähtyi, sotilaat hyppäsivät junasta <strong>ja</strong> maastoutuivat<br />
ratapenkereen molemmille puolille. Pommitus alkoi melkein<br />
heti, väestönsuo<strong>ja</strong>an en taaskaan ehtinyt, vaan painuin mahdollisimman<br />
matalaksi Salakkalahden puistoon. Hyökkäys oli ohi muutamassa<br />
minuutissa. Vekrotniemen saha salmen toisella puolella sai<br />
osuman <strong>ja</strong> paloi kohta suurena roihuna. Juna säilyi ehjänä, <strong>ja</strong> kun<br />
tilanne hieman rauhoittui, käskettiin maastoutuneet sotilaat takaisin<br />
vaunuihin. Juna <strong>ja</strong>tkoi matkaansa itään päin, <strong>ja</strong> odottamani paketti<br />
jäi tietysti saamatta. Vaara ohi –merkkiä ei annettu, sillä Maaskolan<br />
ratapihan suunnasta kuului <strong>ja</strong>tkuvasti kovia räjähdyksiä <strong>ja</strong> nousi<br />
savua. Pauketta kesti koko päivän. Kaupungissa liikkui pian huhu,<br />
jonka mukaan ratapihalla oli ammusjuna syttynyt tuleen. Huhu piti<br />
paikkansa, ammuslastissa olleet vaunut paloivat <strong>ja</strong> räjähtivät. Räjähdykset<br />
olivat välillä niin voimakkaita, että ikkunat särkyivät suuressa<br />
osassa kaupunkia. Se oli kuin lopun enne.<br />
Oli ilmeistä, ettei Viipurin asemalta tämän jälkeen enää junalla<br />
pääsisi mihinkään. Sen si<strong>ja</strong>an huhujen mukaan Tienhaarasta<br />
(Viipurista seuraava asema länteen päin) vielä pääsisi junaan.<br />
Saimme isän kanssa kuljetettua tavaroitamme Tienhaaran asemalle<br />
(meillä oli molemmilla polkupyörät, niistä oli paljon apua). Tienhaaraan<br />
oli kerääntynyt paljon pakolaisia. Odotimme koko päivän,<br />
mutta yhtään junaa ei kulkenut kumpaankaan suuntaan. Pari ilmahälytystä<br />
oli, lentokoneita lensi ylitsemme, ilmatorjunta avasi tulen.<br />
55
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
Pommituksia ei kuitenkaan tullut. Illan hämärtyessä tuli Simolasta<br />
päin pitkä juna, jossa oli kaikenlaisia vaunu<strong>ja</strong>, osassa olivat ikkunat<br />
rikki. Ilmeisesti oli ollut pommituksia. Juna pysähtyi, veturi siirtyi<br />
toiseen päähän, <strong>ja</strong> ihmiset nousivat kiireesti vaunuihin. Kaikki sujui<br />
rauhallisesti, sillä vaunu<strong>ja</strong> oli riittävästi. Koska minulla oli kaikenlaista<br />
tavaraa (muun muassa kahdessa laatikossa kymmenkunta kanaa),<br />
niin menin konduktöörivaunuun. Se oli muuten hyvä ratkaisu,<br />
mutta jouduin täydessä vaunussa matkustamaan rikkinäisen ikkunan<br />
vieressä, <strong>ja</strong> yö oli kylmä.<br />
Olimme sopineet äidin kanssa, että hän jäisi lasten kanssa<br />
pois junasta Luumäellä, missä meillä oli sukulaisia. Oma junani eteni<br />
hitaasti, aamuyöllä olimme Luumäellä, missä sovitulla tavalla jäin<br />
junasta pois, hankkiuduin sukulaisten luo <strong>ja</strong> herätin heidät. Siellä<br />
oltiin hyvin hämmästyneitä, he eivät tienneet meidän perheestämme<br />
mitään. Olin hyvin oudossa tilanteessa. Sukulaiset, joita en ennestään<br />
tuntenut, suunnittelivat itsekin lähtöä <strong>ja</strong> sanoivat, ettei sinne,<br />
tärkeän rautatien varteen, voinut jäädä.<br />
Myöhemmin sain kuulla, mikä suunnitelmissamme oli mennyt<br />
pieleen. Evakkojuna, jossa äiti neljän lapsen kanssa matkusti, oli<br />
pysähtynyt kaikilla asemilla <strong>ja</strong> seissyt pitkäänkin, mutta Luumäestä<br />
se oli a<strong>ja</strong>nut ohi. Äiti ei voinut neljän lapsen kanssa takaisinkaan<br />
lähteä, hän <strong>ja</strong>tkoi junan mukana Kouvolaan, mistä pääsi <strong>ja</strong>tkamaan<br />
matkusta<strong>ja</strong>junalla Iisalmeen <strong>ja</strong> edelleen Kiuruvedelle, tuttuun paikkaan.<br />
Matka oli raskas, mutta oli mennyt kohtuullisen hyvin.<br />
Vaikken tiennyt äitini ratkaisusta, päätin minäkin pyrkiä<br />
Kiuruvedelle. Otin osan tavaroista (erityisesti kanat) mukaan, jätin<br />
loput Luumäelle, <strong>ja</strong> läksin asemalle. Tilanne siellä oli sekava,<br />
henkilöjunien kulusta ei ollut tietoa, tavaraa ei otettu kuljetettavaksi.<br />
Evakkojunia kulki <strong>ja</strong>tkuvasti länteen päin. Seurasin tilannetta<br />
<strong>ja</strong> hoksasin, miten pitää menetellä. Nostin tavarani asemalaiturille,<br />
<strong>ja</strong> kun seuraava evakkojuna pysähtyi, aloin lupia kyselemättä nostaa<br />
pakkauksiani kohdalle osuneeseen tavaravaunuun <strong>ja</strong> hyppäsin itse<br />
perässä. Vaunun ”vanhat” asukkaat eivät tästä pitäneet, mutta kun<br />
ei kukaan vaunua ”omistanut”, sain jäädä. Matkustajia oli kaikkiaan<br />
noin 15 henkeä, pääasiassa eri-ikäisiä naisia, miehethän olivat rinta-<br />
56
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
malla. Joukossa oli pari vanhaa miestä <strong>ja</strong> jokunen lapsi. Ihmisillä oli<br />
vaihtelevat määrät pelastettua tavaraa mukanaan. Juna lähti kohti<br />
Kouvolaa, minne saavuttiin illalla. Kouvolassa seurasi erikoinen vaihe.<br />
Pari rautatieläistä kulki vaunulta vaunulle inventoimassa, ketä<br />
<strong>ja</strong> mitä niissä oikein oli. Vaunut passitettiin sitten eteenpäin eräänlaisella<br />
enemmistöpäätöksellä. Meidän vaunun useimmat matkusta<strong>ja</strong>t<br />
olivat menossa Savoon, monet Kuopioon. Muutamat Lahden<br />
suuntaan menevät siirrettiin toiseen vaunuun, <strong>ja</strong> meidän vaunulle<br />
kirjoitettiin rahtikir<strong>ja</strong>t Kuopioon. Vaunun suhteen minulla oli todella<br />
hyvä onni. Paitsi että se meni Savoon, se oli sotilaskuljetuksiin<br />
tarkoitettu vaunu, jossa oli laverit sekä kamiina (yöt olivat silloin<br />
kylmiä). Vaunussa matkustajien puheet pyörivät arjen kysymyksissä:<br />
mistä saadaan ruokaa, vettä, puita kamiinaan (niitä sai asemien<br />
halkovarastoista). Tuttavuuksia ei syntynyt, jokaiselle oli tärkeintä<br />
päästä mahdollisimman pian omaan määränpäähänsä.<br />
Vaunumme kytkettiin tavarajunaan, joka yöllä lähti kohti<br />
Mikkeliä. Juna eteni hitaasti, ruokatilanne oli hankala. Kiltit kanani<br />
pyöräyttivät (tilanahtaudesta huolimatta) silloin tällöin munia, jotka<br />
vaihdoin maitoon, sillä joissakin vaunuissa oli lehmiä. Päivällä<br />
saavuimme Mäntyharjulle, jossa paikalliset lotat <strong>ja</strong>koivat kenttäkeittiöstään<br />
pakolaisille keittoa. Kyllä se maistui silloin hyvältä. Olen<br />
myöhemmin ainakin sata kertaa kulkenut junalla Mäntyharjun ohi,<br />
<strong>ja</strong> usein tulee vieläkin mieleen, miten hyvältä tuntui, kun lotat silloin<br />
pitivät meistä pakolaisista huolta. Matka <strong>ja</strong>tkui hitaasti, isommilla<br />
asemilla seisottiin pitkään. Mikkelistä saatiin niin kevyt veturi, että<br />
jäätiin pari kertaa mäkeen <strong>ja</strong> piti ”keittää höyryä”. Rintamatieto<strong>ja</strong><br />
pakomatkalaisille ei juuri herunut, radioita ei ollut, lehtiä ei saatu.<br />
Emme tienneet, millaista katkeraa taistelua Suomen kohtalosta juuri<br />
silloin rintamilla käytiin. Simolan <strong>ja</strong> Elisenvaaran asemien tuhoisista<br />
pommituksista kuulimme huhu<strong>ja</strong> (niistähän ei virallisesti kerrottu).<br />
Meidän junamme ei joutunut pommituksen kohteeksi. Jollain<br />
asemalla kuulin, että Viipuri oli menetetty. Se tuntui pahalta. Mieliala<br />
vaunussa oli matalalla. Naisten puheissa toistui ”sais se sota jo<br />
loppua” tai ”koha miu miehein pääsis kottiin”.<br />
Savon radan Mynttilän asemalta sain ostettua <strong>ja</strong> lähetettyä<br />
57
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
postikortin, jolla ilmoitin sukulaisille Kiuruvedelle, että olen sinne<br />
tulossa. Se oli tärkeä kortti, se ehti perille ennen minua, joten äitini<br />
tiesi, että olen hengissä <strong>ja</strong> tulossa oikeaan suuntaan. Matka tavaravaunussa<br />
Luumäeltä Kiuruvedelle kesti yli neljä vuorokautta.<br />
Siihen mahtui monenlaisia sattumuksia, joista yksi erityisesti kannattaa<br />
kertoa, koska se kuvaa silloisia olo<strong>ja</strong>. Tiesin, että vaunumme<br />
oli määrätty menemään Kuopioon. Minun oli kuitenkin päästävä<br />
pidemmälle. Junan pysähtyessä asemilla kävin hyvissä ajoin kyselemässä<br />
muiden vaunujen määräasemaa. Löysinkin evakkovaunun,<br />
joka oli menossa Iisalmen kautta Ka<strong>ja</strong>aniin <strong>ja</strong> jonka ”isäntä” suostui<br />
siihen, että Kuopiossa vaihtaisin hänen vaunuunsa. A<strong>ja</strong>ttelin, että<br />
kunhan pääsen Iisalmeen, niin aina sieltä jotenkin Kiuruvedelle<br />
selviän. Niinpä kun junamme myöhään illalla saapui Kuopioon,<br />
ryhdyin heti kantamaan tavaroitani Ka<strong>ja</strong>aniin menevään vaunuun.<br />
Silloin minua kohtasi yllätys. Paikalle tuli useita rautatieläisiä, jotka<br />
ilmoittivat, että vaunu<strong>ja</strong> ei saa purkaa, ennen kuin IS (ilmansuojelu)miehet<br />
ovat ne tarkastaneet(?). En koskaan saanut tietää, kuka tuollaisen<br />
pähkähullun määräyksen oli antanut <strong>ja</strong> mitä sen mukaan piti<br />
”tarkastaa”. Määräyksen soveltaminen minun tilanteessani oli täysin<br />
järjetöntä. Minun oli siis kannettava tavarani takaisin ”omaan” vaunuuni.<br />
Vaihtoveturi poisti junasta Kuopioon jäävät vaunut <strong>ja</strong> siirsi<br />
ne sivuraiteelle. Muu osa junasta <strong>ja</strong>tkoi sitten matkaansa kohti Iisalmea.<br />
Loput matkakumppanini, jotka nyt kaikki olivat perillä, poistuivat<br />
tavaroineen. Jäin yksin vaunuun nukkumaan.<br />
Aamulla oli Kuopion ratapiha hyvin hil<strong>ja</strong>inen. Kukaan ei<br />
tuntunut olevan kiinnostunut vaunustani tai minusta. Tapasin virkaili<strong>ja</strong>n,<br />
jolta kysyin, missä niitä IS-miehiä on. -”Suattaa niitä tuolla<br />
satamassa olla”, sain kuulla. Kävelin satamaan, mutta siellä ei ollut<br />
juuri ketään, ei ainakaan kaivattu<strong>ja</strong> IS-miehiä. Menin sitten rahtitavaratoimistoon<br />
<strong>ja</strong> kysyin, voisinko lähettää tavaroitani rahtina<br />
Kiuruvedelle. Sain tietää, että mitään tavaraa ei toistaiseksi oteta<br />
kuljetettavaksi. Iltapäivällä sanottiin postijunan kulkevan pohjoiseen<br />
päin. Tavarani olivat kuitenkin ratapihalla, mistä on melko<br />
pitkä matka Kuopion matkusta<strong>ja</strong>-asemalle, en olisi tavaroideni enkä<br />
kanojeni kanssa sinne selvinnyt, vaikka olisin saanut ”purkuluvan”.<br />
58
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
Tie tuntui nousevan pystyyn joka suunnalla. Tunsin itseni todella<br />
yksinäiseksi.<br />
Lopulta joku auttoi minua kehottamalla, että mene Siirtoväen<br />
Huoltoon, <strong>ja</strong> antoi osoitteen. Löysin toimiston <strong>ja</strong> kerroin, millaisessa<br />
umpiku<strong>ja</strong>ssa olin. Ystävällinen toimistonhoita<strong>ja</strong> totesi, ettei<br />
tässä mitään IS-miehiä tarvita, passitetaan koko vaunu Kiuruvedelle.<br />
Epäröin vähän, koska kokonaisen tavaravaunun lähettäminen<br />
minun vähäistä omaisuuttani kuljettamaan tuntui liialliselta. Reipasotteinen<br />
virkaili<strong>ja</strong> totesi vain, että se on tässä tilanteessa helpoin<br />
ratkaisu. Hän kirjoitti vaunulleni passituksen Kiuruvedelle <strong>ja</strong> käski<br />
viedä paperit asemalle. Siellä alkoikin heti tapahtua. Vaihtoveturi<br />
tuli hakemaan vaununi, joka kytkettiin illansuussa Iisalmeen lähtevään<br />
tavarajunaan. Huomasin, että Siirtoväen Huollolla oli siihen<br />
aikaan valtaa <strong>ja</strong> myös kykyä joustavasti sitä käyttää. Juna lähti aikanaan,<br />
sain jopa matkaseuraa, kun jotkut Iisalmen suuntaan pyrkivät<br />
matkusta<strong>ja</strong>t huomasivat vaunun lähes tyhjäksi <strong>ja</strong> asettuivat lavereille.<br />
Toivotin heidät tervetulleiksi. Palkkioksi sain voileipiä, jotka olivat<br />
tervetulleita minulle. Iisalmeen tultiin myöhään illalla. Koska<br />
tavarajuna Ylivieskaan päin lähtisi vasta seuraavana iltapäivänä, piti<br />
vielä kerran yöpyä vaunussa. Mutta ei minulla mitään hätää ollut,<br />
kun oli Siirtoväen Huollon määräys, että vaunu viedään Kiuruvedelle.<br />
Seuraavana päivänä vaununi kytkettiin Iisalmen-Ylivieskan<br />
sekajunaan, joka saapui Kiuruvedelle kello 17 aikoihin, aikataulunsa<br />
mukaisesti. Veturi irrotti vaununi junasta <strong>ja</strong> saattoi sen sivuraiteelle.<br />
Läksin sitten kävelemään kohti sukulaistaloa hakeakseni kuljetusapua.<br />
Matkalla äitini käveli minua vastaan. Hänelle oli soitettu asemalta,<br />
että teille on saapunut ”vaunukuorma tavaraa Kuopiosta”. Tavaroiden<br />
saatta<strong>ja</strong>sta ei mainittu mitään. Äiti oli lähtenyt ihmeissään<br />
katsomaan, mistä oikein oli kysymys. Syynä outoon ilmoitukseen<br />
oli tietysti Kuopion Siirtoväen Huollon rahtikir<strong>ja</strong>, jossa suurellisesti<br />
puhuttiin vaunukuormasta. – Siinä me sitten kohtasimme Kiuruveden<br />
asematiellä. Se oli harvinaisen iloinen tapaaminen. Sisarukseni<br />
tapasin myöhemmin illalla, kun ”vaunukuorma” oli saatu puretuksi.<br />
Aseman väki halusi saada vaunun heti käyttöön, sillä koko maassa<br />
59
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
vallitsi silloin ankara vaunupula.<br />
Runsaan viikon kuluttua matkustin taas junalla Luumäelle<br />
hakemaan pois sinne jääneitä tavaroitamme. Silläkin matkalla sattui<br />
kaikenlaista, mutta se on sitten jo toinen tarina.<br />
Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut rautateistä. Siitä oli<br />
monenlaista hyötyä näillä pakomatkoilla. Samalla opin paljon lisää<br />
rautateiden toiminnasta. Kiinnostus on säilynyt läpi elämän. Opin<br />
myös entistä enemmän kunnioittamaan rautatieläisiä, jotka silloin<br />
vaikeissa olosuhteissa hoitivat tehtäviään <strong>ja</strong> pitivät junat liikkeellä.<br />
Se oli koko maalle elintärkeää. Sen si<strong>ja</strong>an jotkut ylemmiltä tahoilta<br />
tulleet määräykset vieläkin kummastuttavat.<br />
Jälkikirjoitus<br />
Kuten edellä olevasta kirjoituksesta käy ilmi, tapahtui junien kulussa<br />
ensimmäisen pakomatkamme aikana puolivälissä lokakuuta<br />
1939 radikaali muutos: Junien lukumäärä väheni jyrkästi <strong>ja</strong> vähät<br />
junat kulkivat hyvin hitaasti. Yllättävä muutos aiheutti runsaasti<br />
hämminkiä tilanteessa, jossa suuri määrä ihmisiä oli viranomaisten<br />
kehotuksen mukaan pyrkimässä pois isoista kaupungeista <strong>ja</strong> ra<strong>ja</strong>seuduilta,<br />
<strong>ja</strong> muutakin matkustustarvetta oli paljon.<br />
Minua tuo tapahtuma on jäänyt askarruttamaan <strong>ja</strong> olen<br />
muun muassa pari kertaa käynyt VR-Yhtymän kir<strong>ja</strong>sto- <strong>ja</strong> tietopalveluyksikössä<br />
katsomassa <strong>ja</strong> kysymässä, löytyisikö sieltä tuon supistetun<br />
<strong>ja</strong> hidastetun liikenteen aikataulu<strong>ja</strong> tai muuta sitä koskevaa<br />
tietoa. Ei löytynyt. Lausuttiin jopa epäilys, että kyseessä ehkä oli<br />
jokin paikallinen juttu. Tapauksen laajuudesta on kuitenkin kiistattomat<br />
todisteet. Helsinkiläiset päivälehdet (mahdollisesti muutkin)<br />
julkaisivat 30-luvulla per<strong>ja</strong>ntaisin (tai lauantaisin) ilmoitussivullaan<br />
paikkakunnan junien lähtö- <strong>ja</strong> saapumisa<strong>ja</strong>t. Kansalliskir<strong>ja</strong>ston<br />
mikrofilmeiltä on luettavissa, että vielä lauantaina 7.10.1939 Helsingistä<br />
lähtevät tai sinne saapuvat junat eräin rajoituksin noudattivat<br />
silloista syysaikataulua. Sen si<strong>ja</strong>an viikkoa myöhemmän ilmestyneen<br />
Uuden Suomen mukaan lauantaista 14.10. alkaen Helsingistä<br />
lähti päivittäin vain viisi kaukojunaa, yksi Turkuun, yksi Ouluun,<br />
60
Erään viipurilaisen perheen tarina<br />
yksi Tornioon <strong>ja</strong> kaksi Viipuriin. Samoin saapui Helsinkiin vain viisi<br />
junaa. Siitä, että yöjuna Viipuriin lähti Helsingistä jo kello 17.28,<br />
voidaan päätellä, että junan kulkua on roimasti hidastettu (yöpostijuna<br />
Viipuriin lähti normaalisti Helsingistä kello 21.35). Muutkin<br />
poikkeusaikataulun junien lähtö- <strong>ja</strong> tuloa<strong>ja</strong>t viittaavat siihen, että<br />
junien kulkua oli olennaisesti hidastettu. Supistettu liikenne <strong>ja</strong>tkui<br />
jonkin verran muutettuna lauantaista 21.10. eteenpäin. Sen si<strong>ja</strong>an<br />
lehti-ilmoitusten mukaan junat palasivat 28.10 alkaen periaatteessa<br />
normaaliin, mutta hieman harvennettuun syysaikatauluun.<br />
Supistettu <strong>ja</strong> hidastettu aikataulu oli siis voimassa vain kaksi<br />
viikkoa. Talvisodan sytyttyä 30.11. junavuoro<strong>ja</strong> harvennettiin <strong>ja</strong> liikenne<br />
ra<strong>ja</strong>-alueilla lakkasi, mutta aikataulujen rakenne säilyi ”normaalina”.<br />
Hidastettuun <strong>ja</strong> supistettuun aikatauluun ei palattu. Tämä<br />
herättää joukon kysymyksiä. Oliko tuo ”poikkeusaikataulu” ennalta<br />
suunniteltu, jonkinlainen kassakaappisuunnitelma, joka silloin<br />
kaivettiin esille <strong>ja</strong> otettiin käyttöön? Vai improvisoitiinko se äkkiä,<br />
kun alkavia YH-kuljetuksia varten haluttiin kiskoille tilaa? Kävikö<br />
kenties niin, että aikataulujen rakenteen äkillisestä myllerryksestä<br />
oli enemmän haittaa kuin hyötyä? Tähän viittaa se, että supistetusta<br />
aikatauluista luovuttiin jo kahden viikon kuluttua, eikä siihen palattu,<br />
kun sodan syttyessä maa joutui todelliseen poikkeustilanteeseen.<br />
Tarjolla olisi mielenkiintoinen rautatiehistoriallinen tutkimusaihe.<br />
Silloisen Rautatiehallituksen istunnoista varmaan pidettiin pöytäkir<strong>ja</strong>a.<br />
Lienevätkö pöytäkir<strong>ja</strong>t tallessa?<br />
Lähteet<br />
Viipurin pommituksia kesäkuussa 1944 koskevat tiedot ovat Niilo Lappalaisen<br />
kir<strong>ja</strong>sta Viipuri toisessa maailmansodassa, WSOY 1991.<br />
61
62<br />
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
Reijo Koijärvi<br />
Oli vuoden 1944 toukokuun loppu koulujen sulkiessa ovensa kevätlukukauden<br />
päättyessä, kun Karkkilan Yhteiskoulun rehtori kutsui<br />
koulun viisi oppilasta luokseen <strong>ja</strong> <strong>ja</strong>koi kullekin Kulkulaitosten <strong>ja</strong><br />
Yleisten Töiden Ministeriössä päätetyn määräyksen mukaiset käskykirjeet.<br />
Ne käsittivät käskyn suorittaa työvelvollisuutta tulevan kesän<br />
aikana uittoleirillä Pohjois-Kar<strong>ja</strong>lassa.<br />
Kirjoitukseni koskee koulutoveriani inkeriläistä Reino Jaakkimaista<br />
sekä allekirjoittanutta. Olin silloin 15-vuotias <strong>ja</strong> Reino minua vuoden<br />
vanhempi. Hän oli saapunut Suomeen lokakuussa 1943 vanhempiensa<br />
<strong>ja</strong> kahden veljensä kanssa, <strong>ja</strong> he olivat päätyneet lopulta<br />
asumaan Karkkilaan, josta Reinon isä sekä hänen molemmat veljensä<br />
olivat saaneet työpaikan Högforsin valimossa. Opin tuntemaan<br />
Reinon toukokuun varhaisena aamuna 30.5.1944 Karkkilan rautatieasemalla,<br />
jolloin yhdessä lähdimme täyttämään velvollisuuttamme,<br />
suuntana Nurmeksen kauppala Pohjois-Kar<strong>ja</strong>lassa. Meistä kumpikaan<br />
ei silloin tiennyt, että ystävyytemme tulisi <strong>ja</strong>tkumaan näihin<br />
päiviin saakka, vaikka välissämme nyt on suuri valtameri, emmekä<br />
me ole voineet tavata toisiamme montaakaan kertaa.<br />
Sota oli <strong>ja</strong>tkunut monia vuosia, josta syystä meitä nuoria poikia<br />
tarvittiin miesten ollessa maata puolustamassa.
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
Karkkilasta johti silloin Hyvinkäälle kapearaiteinen rautatie, joka oli<br />
perustettu vuonna 1911 Högforsin tuotteiden kuljettamiseksi. Juna<br />
teki kaksi päivittäistä edestakaista matkaa kuljettaen tehtaan tuotteita<br />
myyntiin sekä toisaalta raaka-aineita tehtaaseen. Junaan oli liitetty<br />
myös muutama matkusta<strong>ja</strong>vaunu, mikä myös sota-aikana oli varsin<br />
hyödyllistä.<br />
En ollut koskaan ollut poissa kotoa, jota vastoin Reino oli<br />
ehtinyt nähdä nuoren elämänsä aikana ennen Suomeen tuloaan monenlaista,<br />
joista varsinkin lähtö kotiseudulta raastoi hänen mieltään.<br />
Asemalle oli kokoontunut runsaasti väkeä saattamaan läheisiään<br />
miehiä, jotka palasivat takaisin yksikköihinsä lomaltaan. Junan<br />
vaunussa, josta etsimme itsellemme istuinpaikat, vallitsi outo<br />
tunnelma, mikä näin jälkeenpäin oli ymmärrettävää; kuinka moni<br />
heistä mahtoi palata takaisin?<br />
Matka Hyvinkäälle kesti noin kaksi <strong>ja</strong> puolituntia, vaikka<br />
matkaa oli vain 45 kilometriä. Juna pysähtyi jokaisella asemalla, <strong>ja</strong><br />
jollakin asemalla siihen otettiin vettä <strong>ja</strong> halko<strong>ja</strong> ennen kuin matkaa<br />
voitiin <strong>ja</strong>tkaa.<br />
Hyvinkäällä siirryimme valtion rautatieasemalle odottamaan<br />
Helsingistä saapuvaa junaa, jolla meidän oli tarkoitus <strong>ja</strong>tkaa matkaamme.<br />
Junan saapuessa asemalle se oli tupaten täynnä ihmisiä.<br />
Nousimme Reinon kanssa vaunun sillalle, jonne meidän oli<br />
myös jäätävä, koska vaunuun sisälle oli mahdotonta päästä. Sotilaita<br />
oli kaikkialla, jopa verkkohyllyillä makasi miehiä.<br />
Muistiini on jäänyt tuolta menomatkalta valtaisa ahtaus vaunussa,<br />
kuumuus <strong>ja</strong> miesten karkea kielenkäyttö. Mitä edemmäs matka<br />
kohti itää <strong>ja</strong>tkui, sitä hitaammaksi myös kulku kävi junan pysähtyessä<br />
useita kerto<strong>ja</strong>, näiden pysähdysten syy jäi meiltä tietämättä.<br />
Jotkut miehistä kyselivät meiltä, mihin me olimme menossa.<br />
Junan konduktööri kyseli meiltä matkalippua, mutta kun meillä ei<br />
sellaista ollut, näytimme hänelle saamaamme niin kutsuttua litteraa,<br />
jolla meidät oikeutettiin matkustamaan junassa.<br />
Saavuttuamme Kouvolaan <strong>ja</strong> junan pysähtyessä, osa vaunussa<br />
olevista sotilaista poistui, <strong>ja</strong> meille tuli mahdolliseksi yrittää pääs-<br />
63
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
tä sisälle vaunuun.<br />
Vaunun seinällä oli rautateiden kartta, josta etsimme Nurmeksen.<br />
Siellä meidän, Reinon <strong>ja</strong> minun, oli määrä poistua junasta.<br />
Seurasimme junan kulkua tiiviisti kartalta.<br />
Junamatkan <strong>ja</strong>tkuessa matka keskeytyi monta kertaa, <strong>ja</strong> vasta<br />
seuraavana aamuna olimme Nurmeksessa. Matka Karkkilasta oli<br />
kestänyt kokonaisen vuorokauden!<br />
Nurmeksen asemalla meitä oli vastassa kuorma-auto, joka<br />
kuljetti meidät Kuokkastenkosken kansakoululle, jonne meidät majoitettiin.<br />
Etelän kaupungeista oli saapunut samalla junalla parikymmentä<br />
poikaa.<br />
Työtä tehtiin kymmenen tuntia päivässä, jonka jälkeen voimia<br />
ei juuri muuhun riittänyt.<br />
Poikien työleiri numero 5 Kuokkastenkoskella suljettiin heinäkuun<br />
puolivälissä tukkien tultua lajitelluiksi. Uudeksi työleiriksi<br />
ilmoitettiin työleiri numero 7, Paukka<strong>ja</strong>n aseman lähistöllä si<strong>ja</strong>itseva<br />
Rahkeenniemi Pielisjärvellä.<br />
Erottelulaitos si<strong>ja</strong>itsi suurella lautalla, jolla oli oma generaattorilaitos<br />
ruokaloineen. Työtä tehtiin kolmessa vuorossa, joten työtahti<br />
oli aivan toinen kuin Kuokkastenkoskella.<br />
Rintaman läheisyys toi mukanaan turvattomuutta, varsinkin<br />
kun öisin kirkkaat valonheittäjät valaisivat laitosta. Tämän vuoksi<br />
läheiselle Koitajoella pidettiin venevartiota, jota yksi pojista hoiti<br />
aseenaan kivääri. Tämän oli määrä ampua kahdesti, mikäli jotain<br />
epäilyttävää ilmenisi. Desanttivaara oli lisääntynyt, <strong>ja</strong> lähistöllä ihmisiä<br />
oli surmattu heinälatoon, jonne he olivat määräyksestä kokoontuneet,<br />
koska oletettiin yhdessäolo turvallisemmaksi kuin oleskelu<br />
öisin erillisissä kodeissa.<br />
Leiriltä lähetettiin sotilaspojissa olleita poikia myös osallistumaan<br />
partioihin, joita johtivat Uimaharjulla si<strong>ja</strong>itsevat sotilaat.<br />
Myös leirialueella suoritettiin vartiointia.<br />
Ennen Rahkeenniemeen siirtymistäni sain lomaa 12.7.-<br />
29.7.1944 väliseksi a<strong>ja</strong>ksi. Saavuttuani Nurmeksen asemalle odottamaan<br />
junaa, jolla pääsisin lähtemään kotiin, ilmoitettiin junien<br />
kulun olevan epävarmaa. Kaikkialla ympärilläni ihmiset puhuivat<br />
64
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
Ilomantsista <strong>ja</strong> taisteluista Kannaksella. Valtaisa sotilasjoukko täytti<br />
asemaravintolan <strong>ja</strong> laiturin. Vasta silloin sain kuulla ihmisten puhuvan<br />
peloistaan, sillä meille pojille oli kaikenlaatuinen tiedotus<br />
sotatapahtumista ollut koko a<strong>ja</strong>n lähes täysin olematonta. Leireillä<br />
meillä ei ollut edes radiota, jota olisi voinut kuunnella. Luultavasti<br />
kaikki oli tarkoituksellisesti niin järjestetty.<br />
Ehdin Nurmeksen asemalla monta kertaa a<strong>ja</strong>tella, pääsenkö<br />
lainkaan lähtemään, kun junaa ei useiden tuntien aikana kuulunut.<br />
Lopulta se kuitenkin saapui asemalle, mutta mielestäni sen kulkusuunta<br />
oli virheellinen, sillä se oli menossa pohjoiseen. Muistan kyselleeni<br />
asiasta, <strong>ja</strong> sain lopulta tietää junan kulkureitin olevan kohti<br />
Kontiomäkeä, josta kuljettaisiin Savon rataa pitkin etelään. Päivittäiset<br />
ilmavaarat olivat olleet <strong>ja</strong>tkuvina keskeytyksinä, joten turvallisuussyistä<br />
käytettiin pohjoista reittiä.<br />
Nurmeksen asemalla odottaessani junan saapumista, näin<br />
useita umpinaisia tavaravaunu<strong>ja</strong>, joiden ovet olivat suljetut sinetein,<br />
<strong>ja</strong> joiden oviin oli kiinnitetty ilmoitus: -”Ei saa avata!” Tiesin vaunujen<br />
sisältävän kaatuneiden sotilaiden arkku<strong>ja</strong>, jotka oli tarkoitus<br />
kuljettaa kotiseudun multiin haudattaviksi.<br />
Paukka<strong>ja</strong>n aseman lähistöllä si<strong>ja</strong>itsi nimittäin yhdessä vanhassa<br />
myllyrakennuksessa kaatuneiden evakuointikeskus, jonne<br />
Reino <strong>ja</strong> minä eräänä sateisena syysiltana säkkipimeässä eksyimme<br />
käytyämme Paukka<strong>ja</strong>n asemalla. Vieläkin näen silmieni edessä kaatuneiden<br />
sotilaiden ruumiita, joita oli kuin halko<strong>ja</strong> pinossa.<br />
Junan saavuttua Nurmekseen, kiipesin vaunuun toisten ihmisten<br />
seurassa. Vaunujen sisällä vallitsi kuumuus <strong>ja</strong> valtava ahtaus<br />
jokaisen sopen ollessa varattuna. Sotapoliisit olivat tavallinen näky<br />
junissa. He tarkastivat lähinnä sotilashenkilöiden papereita.<br />
Eräs seikka on jäänyt mieleeni, kun sotapoliisi halusi tarkastaa<br />
pienellä po<strong>ja</strong>lla ollutta ruskeaan paperiin käärittyä kiväärin<br />
muotoista pakettia. Paperista todella pal<strong>ja</strong>stui kivääri, joskin se oli<br />
erehdyttävästi oikean aseen näköinen, mutta puusta valmistettu<br />
leikkiase. Poliisi taputti poikaa, sanoi jotakin <strong>ja</strong> antoi lelun takaisin.<br />
Palattuani lomalta takaisin Rahkeenniemeen <strong>ja</strong>tkuivat työt<br />
aina 27.9.1944 saakka, jolloin rintamalta palaavat joukot ottivat hal-<br />
65
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
tuun leiripaikkamme. Kotiinpaluu tapahtui välittömästi Joensuun<br />
kautta, jossa suojeluskuntatalossa järjestettiin työleirin päättäjäistilaisuus<br />
<strong>ja</strong> <strong>ja</strong>ettiin litterat kotimatkaa varten. Reinolle <strong>ja</strong> minulle annettiin<br />
todistuskir<strong>ja</strong>t työstämme.<br />
Matka Karkkilaan kesti kaksi vuorokautta huolimatta siitä,<br />
että junat voivat liikennöidä Imatran kautta etelään. Tungos oli tuolloinkin<br />
valtaisa jokaisessa pysähdyspaikassa, mikä seikka jäi mieleeni<br />
kaikkein päällimmäiseksi kaikilla neljällä junamatkallani.<br />
<strong>Junalla</strong> Valvontakomission silmien alle<br />
Inkeriläisten osalta asiat saivat yllättävän käänteen Valvontakomission<br />
esittäessä Suomelle vaatimuksen palauttaa Suomeen tulleet<br />
kansalaisensa takaisin. Paluumahdollisuus otettiinkin tyydytyksellä<br />
vastaan monissa perheissä.<br />
Sodan voitta<strong>ja</strong>valtiot olivat valvomassa etu<strong>ja</strong>an Suomessa.<br />
Komissio muodostui tosiasiallisesti venäläisistä, joita nähtiin usein<br />
pääkaupungin kaduilla. Heitä ei katsottu suopein silmin <strong>ja</strong> heitä pyrittiin<br />
välttämään kaduilla kuljettaessa. Jotkut jopa uskalsivat heitellä<br />
kiviä <strong>ja</strong> muuta komission hallussa olevien rakennusten <strong>ja</strong> toimistojen<br />
ikkunoihin. Näistä tapauksista varoitettiin maan hallitusta <strong>ja</strong><br />
uhattiin ankarilla toimenpiteillä, ellei ilkivalta lopu.<br />
Maa yritti toipua sodan raskaista sotakorvausvaatimuksista.<br />
Ihmisten elämää rajoittivat monet erilaiset määräykset <strong>ja</strong> rajoitukset:<br />
elintarvikkeet olivat yhä kortilla <strong>ja</strong> kaikesta muustakin oli suurta<br />
puutetta.<br />
Kulkuyhteydet olivat heikot: Karkkilasta junalla Helsinkiin<br />
matkustettaessa täytyi ensiksi mennä Hyvinkäälle. Matka kesti useita<br />
tunte<strong>ja</strong>. Lin<strong>ja</strong>-autolla oli myös mahdollisuus päästä pääkaupunkiin,<br />
mutta sitäkin pidettiin hankalana kulkuvuorojen vähälukuisuuden<br />
<strong>ja</strong> epävarmuuden vuoksi.<br />
Reino otti kerran puheeksi halunsa lähteä käymään Helsingissä.<br />
A<strong>ja</strong>tus tuntui hyvältä; me voisimme yöpyä tätini luona.<br />
Ehdotin lin<strong>ja</strong>-autolla matkustamista, mutta Reino ei halunnut.<br />
Silloin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin junakyyti.<br />
66
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
Karkkilasta oli lähdettävä jo kello kuuden aikaan ehtiäkseen<br />
Hyvinkäälle idästä saapuvaan, pääkaupunkiin menevään junaan.<br />
Muistelimme aikaisempia tekemiämme junamatko<strong>ja</strong> Karkkilan<br />
<strong>ja</strong> Hyvinkään välillä, joista ensimmäisellä meille oli ollut suuri<br />
merkitys ystävystyttyämme toisiimme.<br />
Helsingin matka tulisi olemaan minulle ensimmäinen itsenäisesti<br />
suorittamani matka sinne, kuten se olisi myös ensimmäinen<br />
Reinolle.<br />
Hän oli monta kertaa aikaisemmin a<strong>ja</strong>tellut voivansa matkustaa<br />
sinne, mutta aina se oli jäänyt, osaksi siitä syystä, että hän ei<br />
ollut päässyt eroon sisäisestä pelostaan. Ne nousivat hänen mieleensä<br />
kuin synkkä varjo selkeiden a<strong>ja</strong>tusten joukossa.<br />
Reino oli muutamia kerto<strong>ja</strong> maininnut niistä minullekin,<br />
mutta en voinut niitä ymmärtää. Hän kertoi aamuisin vietettävistä<br />
aamuhartauksista, joiden aikana a<strong>ja</strong>tus joskus karkasi kauas kotiin<br />
Inkeriin palaten hetkessä takaisin nykyhetkeen, jossa hän tunsi itseensä<br />
vieraaksi <strong>ja</strong> turvattomaksi.<br />
Rauhan tultua monien vuosien jälkeen, se otettiin vastaan<br />
tyytyväisenä siitä, että elämälle oli annettu uusi mahdollisuus. Tosin<br />
maassa oli entisen vihollismaan edusta<strong>ja</strong>na Valvontakomissio, joka<br />
seuraisi <strong>ja</strong> määräisi ihmisten elämää <strong>ja</strong> pyrkisi vaikuttamaan siihen<br />
omilla pyrkimyksillään.<br />
Reinon kotona ei ollut vietetty hänen muistinsa mukaan päivääkään,<br />
ettei ainakin äiti olisi ottanut puheeksi palaamisen Korpelaan<br />
sodan loputtua. Isä ei niinkään ollut puhunut siitä, mutta oli<br />
mahdotonta tietää mitä hänen päässään liikkui.<br />
Joskus hän oli kertonut toisten maanmiestensä puhuneen<br />
asiasta valimossa hyvinkin innostuneesti. Oli kuitenkin myös toisia,<br />
tosin harvo<strong>ja</strong>, jotka eivät katsoneet paluuta mahdolliseksi; heille riitti<br />
nykyisen kaltainen elämä.<br />
Juna saapui Hyvinkään Karkkilan asemalle hyvissä ajoin ennen<br />
idästä saapuvaa pikajunaa. Kävelimme kohti valtion rautatieasemaa,<br />
jonne oli matkaa joitakin sato<strong>ja</strong> metrejä. Kävimme ostamassa<br />
lipun. Paluusta meillä ei ollut mitään selvää suunnitelmaa, joten asia<br />
järjestyisi myöhemmin jollakin tavalla.<br />
67
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
Päivästä tulisi helteinen, koska jo aamusta lähtien taivas oli<br />
utuisen sininen <strong>ja</strong> pilvetön. Ainakin olisi mukava liikkua kaupungilla,<br />
kun sade ei olisi uhkana.<br />
Asemalaiturin reunassa asemarakennuksen päädyssä oli erillinen<br />
lehtikioski, minkä Reino pani merkille. Sieltä voisi ostaa jonkin<br />
pääkaupungin sanomalehden, josta saattaisi olla jotain hyötyä.<br />
Tultuamme lähemmäksi Reino osoitti tutulta näyttävää lehteä, jota<br />
hän oli viimeksi lukenut vuosia sitten kotona Inkerissä.<br />
Pravda oli ulkoasultaan lähes samanlainen kuin ennen. Siinä<br />
ei ollut kuin muutama sivu tekstin ollessa tiheää <strong>ja</strong> pientä. Pikainen<br />
vilkaisu lehteen riitti toteamaan, ettei yhtään kuvaa ollut lehdessä.<br />
Käännellessään ostamansa sanomalehden sivu<strong>ja</strong> Reino havahtui<br />
todetessaan hetken merkillisyyden; Pravdan myynti lehtikioskissa<br />
oli yksi seuraus nykyhetkestä. Ainoastaan muutamia<br />
kuukausia sitten se ei olisi ollut mahdollista. Jälleen sisäinen hätä <strong>ja</strong><br />
pelko saivat hänet valtaansa.<br />
Laiturilla ihmiset alkoivat liikehtiä, mikä tiesi junan olevan<br />
lähestymässä asemaa. Siirryimme aivan radan varteen noustaksemme<br />
vaunuun heti junan pysähdyttyä. Kolmannen luokan vaunussa<br />
oli tilaa jopa istua.<br />
Reino oli taittanut sanomalehtensä <strong>ja</strong> pannut sen taskuunsa.<br />
Kenenkään ulkopuolisen ei ollut syytä nähdä sitä, kaikkein vähimmin<br />
venäläisen komissioon kuuluvan henkilön. Puhuttiin venäläisten<br />
liikkuvan Helsingissä univormupukuisina, josta johtuen ihmiset<br />
pyrkivät välttelemään heitä. Joitakin häiriöitä oli sattunut <strong>ja</strong> eräs vakavakin<br />
tapahtuma, jossa venäläinen upseeri oli surmattu. Komissioon<br />
kuului myös siviilipukuisia henkilöitä, eikä Reino halunnut<br />
joutua heidän kenenkään kanssa tekemisiin.<br />
Juna lähti vihdoin liikkeelle seistyään asemalla hyvän tovin.<br />
Jonkin a<strong>ja</strong>n kuluttua junaili<strong>ja</strong> tuli vaunuun leimaamaan matkalippu<strong>ja</strong>.<br />
Ennen Keravaa vaunun käytävän päässä si<strong>ja</strong>itsevasta ovesta<br />
oli parasta aikaa astumassa kaksi miestä, joista toisella oli yllään<br />
Neuvostoliiton sotilaspuku, toisen miehistä ollessa siviiliasussa.<br />
Reino tunsi kalpenevansa miesten lähestyessä käytävää pitkin mei-<br />
68
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
tä kohti. Pikaisesti hän sipaisi taskuaan todetakseen lehden olevan<br />
näkymättömissä.<br />
Muistan Reinon jännittyneen ilmeen <strong>ja</strong> potkaisun <strong>ja</strong>lkaani,<br />
kun olin kääntymässä katsomaan taakseni käytävää pitkin kulkevia<br />
miehiä. Katsoin ihmeissäni Reinoa, jonka kasvoissa väri oli paennut<br />
<strong>ja</strong> hän loi katseensa maahan.<br />
Miehet olivat poistuneet vaunusta, mutta pitkän aikaa Reino<br />
istui täysin sanattomana tuijottaen vain eteensä. Istuin itse hil<strong>ja</strong>a <strong>ja</strong><br />
yritin käsittää moista käyttäytymistä. Olin monta kertaa kuunnellut<br />
Reinoa hänen kertoessa elämästään Inkerissä. Minun oli vaikea ymmärtää<br />
elämää, jossa alinomaisesti oli ollut mukana pelko.<br />
Muutaman tunnin kuluttua juna saapui Helsingin asemalle,<br />
josta suunnistimme kulkumme keskikaupungille.<br />
Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Meillä oli mukanamme ostokortit,<br />
jotta voisimme mennä jonnekin syömään aterian. Isä oli minulle<br />
kotona kertonut aseman lähistöllä olevasta Elannon ravintolasta,<br />
jossa voi syödä halvalla. Me menisimme sinne, jos paikka vain löytyisi,<br />
mutta vasta myöhemmin, kun ensiksi oli katseltu pääkaupungin<br />
elämää. Sodasta toipuminen oli hidasta, mikä ilmeni selvästi<br />
liikkeiden näyteikkunoissa olevasta niukasta tavaramäärästä.<br />
Kulkiessamme saavuimme erääseen kadun risteykseen, jonka<br />
luona näimme suuren ihmisjoukon tungeksivan pysähtyneen auton<br />
luona. Mikä mahtoi olla syynä moiseen tungokseen?<br />
Päästyämme ihmisjoukon lähelle Reino pysähtyi äkkiä <strong>ja</strong><br />
tarttui käsivarteeni <strong>ja</strong> ryhtyi vetämään minua pois joukon läheisyydestä.<br />
Auton luona oli useita venäläisiä. Maassa näytti makaavan<br />
mies, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi. Reino hätisti minua<br />
kiihtyneellä äänellä haluten pois paikalta mitä pikimmin. En ymmärtänyt<br />
miksi.<br />
Reino ei halunnut näyttäytyä venäläisille <strong>ja</strong> sanoi niiden tuntevan<br />
hänet inkeriläiseksi. Mielestäni Reinon pelko oli aivan turha <strong>ja</strong><br />
sanoin sen myös hänelle. ”Niin se vain on, usko pois!”, kuului Reinon<br />
peräänantamaton vastaus.<br />
Minun ei auttanut muu kuin lähteä Reinon perään, joka oli jo<br />
69
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
lähtenyt kävelemään poispäin väkijoukosta.<br />
Lehdessä oli ollut maininta tapahtuneesta onnettomuudesta:<br />
Valvontakomission auto oli tönäissyt erään miehen katuun seurauksella,<br />
että tämä oli kuollut.<br />
Reino ei saanut mielestään pois näkemäänsä tapausta: hän<br />
pelkäsi joutuvansa silmäkkäin venäläisten kanssa. Minusta tuollainen<br />
puhe oli joutavaa, koska venäläiset eivät voisi hänelle tehdä mitään.<br />
Tähän Reinolla oli selvä mielipide: Kyllä voivat!<br />
Seuraavana päivänä, kun matkustimme kotiin, muistan Reinon<br />
olleen peloissaan myös lin<strong>ja</strong>-autoasemalla, koska myös siellä<br />
saattoi olla venäläisiä, joita hän halusi erityisesti välttää tapaamasta.<br />
<strong>Junalla</strong> vapauteen<br />
Kuten kertomukseni alussa mainitsin, inkeriläinen Reino Jaakkimainen<br />
oli koulutoverini. Meistä oli tullut hyvät ystävät Pohjois-Kar<strong>ja</strong>lassa<br />
ollessamme, <strong>ja</strong> sieltä tultuamme teimme yhdessä kesäloma-aikana<br />
työtä rakennuksilla, urheilimme <strong>ja</strong> vietimme vapaa-aikaamme.<br />
Muistan hyvin, <strong>ja</strong> Reino itsekin kertoi, ettei hän tuntenut itseään<br />
turvalliseksi asuessaan Suomessa sodan päättymisen jälkeen.<br />
Valvontakomission toimesta <strong>ja</strong> kehotuksesta inkeriläisperheisiin oltiin<br />
yhteydessä heidän kotipaikkakunnillaan, mutta Reinon kertoman<br />
mukaan, ei onneksi heidän perheeseensä.<br />
Kaikki tästä seuraava tapahtumasar<strong>ja</strong> valkeni minulle vasta<br />
38 vuotta myöhemmin, kun eräänä alkukesän iltana puhelin soi kodissamme<br />
Kuusankoskella, <strong>ja</strong> entinen koulutoverini Reino Jaakkimainen<br />
ilmoitti tulleensa Suomeen <strong>ja</strong> on parasta aikaa Karhulassa<br />
vaimonsa vanhempia tapaamassa. Seuraavana päivänä tapasimme<br />
toisemme <strong>ja</strong> Reino kertoi elämäänsä liittyneistä tapahtumista lokakuussa<br />
vuonna 1946.<br />
Inkeriläisten kaipuu takaisin Inkeriin oli syvä. Asiasta oli<br />
monesti keskusteltu Jaakkimaisen perheessä. Sodan päätyttyä ilmeni<br />
mahdollisuus toteuttaa haave palata kotiseuduilleen. Reinon isä<br />
sekä kaksi veljeä olivat edelleen työssä Högforsin tehtaassa Reinon<br />
<strong>ja</strong>tkaessa opinto<strong>ja</strong>an Hyvinkään Yhteiskoulussa, kun elettiin myöhäissyksyä<br />
vuonna 1946.<br />
70
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
Reinon isä oli käynyt monien muiden inkeriläismiesten tavoin<br />
tehtaan vuorineuvos Arpen sihteerin luona ilmoittamassa halunsa<br />
palata takaisin Inkeriin. Koulutyön päättyessä lauantaisin Reinolla<br />
oli tapana viettää viikonloppu kotona. Saavuttuaan kotiin isä<br />
ilmoitti suurena ilouutisena heidän palaavan kotiin Inkeriin, johon<br />
Reino asettui vastahankaan ilmoittaen, ettei hän ainakaan aio lähteä<br />
<strong>ja</strong> kehotti isäänsä menemään heti maanantaiaamuna peruuttamaan<br />
lähtöaikeensa, minkä isä myös teki suuren epävarmuuden jäytäessä<br />
mieltä. – Heidän nuorin poikansa oli saanut kaiken tuon aikaan!<br />
Reinon isällä oli onni matkassaan, kun hän tapasi vuorineuvoksen<br />
sihteerin <strong>ja</strong> kertoi muuttaneensa mieltään. Perheen jäsenten<br />
nimet poistettiin palaavien ihmisten listalta! (Onni oli siinä, että<br />
Jaakkimaisten nimet olivat ensimmäisinä uudella listan sivulla, joten<br />
sihteeri hävitti koko sivun!) Monet muut tehtaan inkeriläisistä<br />
kävivät samoin ilmoittamassa, etteivät haluakaan palata <strong>ja</strong> heidän<br />
nimiensä ylle vedettiin viiva. Myöhemmin ilmeni, että heidät kuitenkin<br />
pakotettiin lähtemään.– Silmieni eteen päilyy yhä kuva niistä<br />
kuorma-autoista Karkkilan torin laidalla, joilla Karkkilassa asuneet<br />
inkeriläiset kuljetettiin pois. Reinon perheen jäsenet eivät olleet ihmisten<br />
joukossa, jota asiaa en tiennyt, vaan he olivat kaikessa hil<strong>ja</strong>isuudessa<br />
lähteneet kotoaan <strong>ja</strong> jättäneet jälkeensä kaiken.<br />
Jaakkimaisille oli jo pitkän a<strong>ja</strong>n kuluessa tullut selväksi,<br />
etteivät he voi ottaa hankkimaansa omaisuutta mukaansa, kun joskus<br />
tulisi aika palata Inkeriin. Sen tähden he olivat kiinnittäneet ylimääräiset<br />
rahavaransa kultasormuksiin. Myös Reino oli hankkinut<br />
niitä Hyvinkäältä.<br />
Reinon kertoman mukaan heille oli kiteytynyt a<strong>ja</strong>tus paeta<br />
Ruotsiin, mutta sen toteuttaminen ei tulisi olemaan helppoa. He<br />
päättivät kuitenkin uskaltaa ryhtyä yritykseen.<br />
Sodan päätyttyä tarvittiin ihmisiltä todisteita paikkakunnalta<br />
toiselle siirryttäessä, varsinkin kun oli kysymys työluvista.<br />
Ei heillä muutakaan vaihtoehtoa ollut kuin yrittää saada<br />
muuttolupa, vaikka Reinon isä ei nähnyt syytä siihen, miksi poliisi<br />
olisi antanut sen heille. Syy inkeriläisperheen muuttoon, lähelle<br />
Ruotsin ra<strong>ja</strong>a oli liian ilmeinen. Asiassa oli positiivisena puolena se,<br />
71
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
että muuttolupien myöntäminen oli jo jonkin aikaa ollut paikallispoliisin<br />
vastuulla, eikä enää Valpon. Siihen perustui Jaakkimaisten<br />
toivo. Muuttosyyksi ilmoitettaisiin työnhaku Tornion seudulta.<br />
Aikaa ei ollut hukattavissa, <strong>ja</strong> niin lähti Jaakkimainen nuorimman<br />
poikansa Reinon kanssa Karkkilan poliisilaitokselle mukanaan<br />
omansa sekä muiden perheen jäsenten henkilöllisyystodistukset.<br />
Poliisipäällikkö Laitisen kuunneltua hänelle esitetyn asian hän<br />
teki rohkean ratkaisun myöntämällä matkustusluvan, vaikka ilmeisesti<br />
hyvin tiesi, mitä se tulisi merkitsemään noille ihmisille <strong>ja</strong> mahdollisesti<br />
myös hänelle itselleen. Matkustuslupaan oli kirjoitettu:<br />
”Oikeutetaan matkustamaan Alatornion Hellelaan a<strong>ja</strong>lla 12.11.46-<br />
12.2.47”.<br />
Ratkaisu oli nyt tehty <strong>ja</strong> tulevaisuus arvailujen varassa. Pakomatka-a<strong>ja</strong>tuksesta<br />
vaiettiin visusti. Reino kertoi asiasta vain Hyvinkään<br />
Yhteiskoulun rehtori Ritalalle, <strong>ja</strong> toivoi, ettei tämä antaisi<br />
heitä ilmi.<br />
Marraskuinen varhainen aamu katseli vaitonaista neljän ihmisen<br />
hitaasti kulkevaa joukkoa kohti Karkkilan rautatieasemaa.<br />
Matkalaisilla oli mukanaan vain muutamia kevyitä matkalaukku<strong>ja</strong><br />
muun Suomessa hankitun omaisuuden jäädessä hylättyyn kotiin.<br />
Jaakkimaiset olivat jättäneet kotinsa koskemattomana, kuten ihmiset,<br />
jotka aikanaan palaavat kotiinsa.<br />
Aamun pimeys soi kulkijoille suo<strong>ja</strong>a heidän vaeltaessaan<br />
kohti noin kilometrin päässä olevaa rautatieasemaa, jossa Pikku-<br />
Pässi jo odotteli lähtövihellystään.<br />
Kun asemankello osoitti tasan kuutta, alkoi Jaakkimaisten<br />
matka tuntemattomaan. Matkatavaroidensa lisäksi jokaisella oli<br />
kintaittensa kätköissä sormet täynnä kultasormuksia, mitkä olivat<br />
vakuutena tuleville päiville.<br />
Matka Hyvinkäälle sujui ongelmitta ihmisten istuessa hil<strong>ja</strong>isina<br />
paikoillaan. Reinon oli määrä liittyä joukkoon valtion asemalla.<br />
Jaakkimaisten saavuttua Hyvinkäälle he siirtyivät tavaroineen<br />
odottamaan pohjoiseen vievää junaa.<br />
Noiden muutamien minuuttien aikana kohtalo keksi järjestää<br />
vielä Reinolle tukalan tilanteen <strong>ja</strong> sai hänen sydämensä lyömään<br />
72
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
kiivaana, sillä kun hänen koulutoverinsa Matti Kaartinen ilmestyi<br />
polkupyörällään asemalaiturille jututtamaan häntä. Huomattuaan<br />
Matin lähestyvän Reino siirtyi etelään menevän junan laiturille <strong>ja</strong><br />
kertoi perheen muuttavan Järvenpäähän. Hänestä oli ilkeää ryhtyä<br />
valehteli<strong>ja</strong>ksi, mutta mitään muuta sanomista hän ei sillä hetkellä<br />
keksinyt.<br />
Matti kyseli hänen suunnitelmistaan Järvenpäässä <strong>ja</strong> ihmetteli<br />
koulun vaihtamista näin lukukauden lopuilla. Asian teki vielä<br />
tukalaksi se seikka, että Matin isä oli Hyvinkään Yhteiskoulun matematiikan<br />
opetta<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> tunnetusti vakaumuksellinen kommunisti.<br />
Onneksi Matti <strong>ja</strong>tkoi matkaansa <strong>ja</strong> Reino pystyi siirtymään<br />
takaisin omaistensa joukkoon odottamaan junan saapumista.<br />
Tapaaminen koulutoverinsa kanssa jäi kalvamaan hänen<br />
mieltään. Mahtaako Matti kertoa asiasta kotonaan? Se saattaisi aiheuttaa<br />
heidän matkansa keskeytyksen <strong>ja</strong> pidättämisen. Mitään ei<br />
kuitenkaan ollut tehtävissä, täytyi vain toivoa kaiken sujuvan hyvin.<br />
Aivan suunnittelematonta perheen pakoyritys ei kuitenkaan<br />
ollut. Jo pitkän a<strong>ja</strong>n oli suunniteltu pakoa Ruotsiin.<br />
Reinon äidin serkku Simo Luukkonen, oli ollut yksi niistä<br />
inkeriläisistä, jotka olivat karanneet Suomeen 1920-luvulla, <strong>ja</strong> asui<br />
Turussa. Toiveena oli, että serkku ottaisi yhteyden johonkin kalasta<strong>ja</strong>an,<br />
joka kuljettaisi heidät veneellä Ruotsin puolelle.<br />
Yhdessä päätettiin käydä Turussa tapaamassa Simo Luukkosta.<br />
Matka tehtiin syyskuussa valitsemalla juna, joka mahdollisimman<br />
aikaisin aamulla saapuisi Turkuun. Kaduilla ei näkynyt<br />
montaakaan ihmistä, kun he lähtivät etsimään Luukkosen taloa.<br />
Harhaileva joukko olisi saattanut kiinnittää poliisin huomiota, joten<br />
heidän oli pikaisesti päästävä pois kadulta <strong>ja</strong> löydettävä oikea osoite.<br />
Hämmästys oli melkoinen, kun Jaakkimaiset aamulla kello<br />
viiden tienoissa koputtivat Luukkosen perheen kodin ulko-ovea.<br />
Ovella seisoi itse Luukkonen, hänen takanaan vaimo <strong>ja</strong> kolme uteliasta<br />
lasta. Vierailun a<strong>ja</strong>nkohta oli kaikkea muuta kuin yllättävä.<br />
Keskustelussa kävi ilmi, etteivät kalasta<strong>ja</strong>t uskaltaneet ryhtyä<br />
kuljettamaan ihmisiä aluksissaan, koska Valpo oli tiukentanut valvontaa<br />
myös satamissa. Kuuleman mukaan jotkut kalastajista olivat<br />
73
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
jääneet kiinni. Seurauksena oli ollut aluksen menettäminen <strong>ja</strong> vangitseminen.<br />
Luukkonen tarkasteli heitä hetken, <strong>ja</strong> sanoi tietävänsä Torniossa<br />
miehen, joka rahasta saattaa ihmisiä ra<strong>ja</strong>n yli Ruotsiin. Jaakkimainen<br />
sai miehen nimen <strong>ja</strong> puhelinnumeron. Matka Turkuun oli<br />
siten kannattanut tehdä, <strong>ja</strong> niin voitiin <strong>ja</strong>tkaa pakosuunnitelmaa.<br />
Junan saapuessa Hyvinkäälle Jaakkimaiset nousivat vaunuun,<br />
josta onnistuivat saamaan istuinpaikat samasta vaunuosastosta<br />
huolimatta siitä, että vaunu oli tupaten täynnä siviilejä <strong>ja</strong> sotilaita.<br />
He olivat yhdessä päättäneet olla keskustelematta matkan<br />
aikana kenenkään vieraan henkilön kanssa. Aina oli pelättävissä<br />
heidän matkansa keskeyttäminen. Junissa liikkui poliisien lisäksi<br />
Valvontakomission nimissä toimivia siviilipukuisia henkilöitä, joille<br />
heidän matkustuslupansa olisi kelvoton.<br />
Kun juna vihdoin alkoi liikkua <strong>ja</strong> lisäsi nopeuttaan, tunsi Reino<br />
jättävänsä hyvästit kaikelle sille, jonka hän nuoren elämänsä aikana<br />
oli kokenut. Se sisälsi outoa haikeutta, mutta toi mukanaan myös<br />
helpotusta siihen paineeseen, minkä hän <strong>ja</strong> hänen perheensä olivat<br />
viime kuukausina saanut kokea. Nyt oli edessä uusi avoin luku koko<br />
perheen elämänkir<strong>ja</strong>ssa. Jokainen hetki kuljetti heitä lähemmäs ratkaisua,<br />
mikä se sitten olisikaan!<br />
Vaunuosastossa oli ahdasta. Ihmiset kuljeksivat tungoksessa<br />
yrittäen löytää itselleen istuinpaikkaa.<br />
Pelko ei antanut Jaakkimaisille rauhaa. Koko a<strong>ja</strong>n silmien<br />
eteen nousi Valpon valvova silmä. A<strong>ja</strong>tus, että heidät vangittaisiin <strong>ja</strong><br />
kuljetettaisiin takaisin Neuvostoliittoon, oli pelottava. Olisiko Torniossa<br />
heitä joku vastassa, <strong>ja</strong> ellei, mitä siinä tapauksessa voitaisiin<br />
tehdä?<br />
Ennen Tampereelle saapumista konduktööri tarkasti matkaliput,<br />
eikä hänen taholtaan ollut mitään pelättävää.<br />
Tampereen asemalta vaunuun nousseet ihmiset aiheuttivat<br />
jälleen kovan tungoksen. Junan lähdettyä liikkeelle vaunuosastoon<br />
tuli sotapoliisi. Tultuaan Jaakkimaisten luokse hän tutki tarkasti<br />
matkustusluvan <strong>ja</strong> henkilöllisyyspaperit, katsahti heihin <strong>ja</strong> jälleen<br />
papereihin, antoi sitten paperit takaisin <strong>ja</strong> <strong>ja</strong>tkoi menoaan sanomat-<br />
74
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
ta mitään.<br />
Reino oli kuin istuisi kuumilla kivillä, sillä hän vaivoin kykeni<br />
hillitsemään hermostumistaan. Sotapoliisilla ei voinut olla<br />
hetkenkään epäilyä heidän aikeistaan. Asiapaperit olivat kuitenkin<br />
kunnossa, joten hän salli heidän <strong>ja</strong>tkaa matkaa. Matkan aikana sotapoliisit<br />
tarkastivat heidän paperinsa vielä kolme kertaa. Jokaisella<br />
niistä, vaikka paperit olivat kunnossa, heräsi epäilys heidän matkansa<br />
keskeytymisestä, mikä hermostutti varsinkin perheen äitiä.<br />
Marraskuinen päivä oli vaihtunut jo yöksi junan kulkiessa<br />
kohti pohjoista pysähdellen silloin tällöin asemilla. Jaakkimaiset<br />
yrittivät torkkua, mutta jännitys tuntui vain lisääntyvän matkan<br />
edistyessä <strong>ja</strong> lähestyessä Alatorniota. Siihen saakka kaikki oli loppujen<br />
lopuksi sujunut onnellisesti.<br />
Varhaisen aamun koittaessa juna saapui Alatornioon. Reinon<br />
muistin mukaan silloin oli sunnuntai <strong>ja</strong> 25. tai 26. päivä marraskuuta<br />
1946.<br />
Jaakkimaiset nousivat pois junasta <strong>ja</strong> lähtivät kävelemään<br />
etelää kohden rautatietä pitkin, minkä ohjeen he olivat saaneet Torniossa<br />
asuvalta yhdysmieheltä. Olisiko tämä sovitussa paikassa, se<br />
nähtäisiin lähiminuutteina.<br />
Taivas oli raskaassa pilvessä <strong>ja</strong> oli alkanut sataa lunta. He olivat<br />
saaneet seurakseen myös toisen viisihenkisen perheen, Kasoset,<br />
minkä seikan Reinon isä nyt vasta pal<strong>ja</strong>sti toisille.<br />
Hitaasti joukko vaelsi pitkin rataa kohti etelää. Ratapölkyt<br />
olivat lumen peitossa, mikä aiheutti liukastumisia <strong>ja</strong> kompurointia.<br />
Taivas tuntui olevan heidän puolellaan lumisateen yhä tihentyessä<br />
niin, että tuskin voi nähdä eteensä. Mitä pidemmälle joukko kulki,<br />
alkoi epäilys myös nousta esille: oliko heitä vastassa ketään.<br />
Radan varrella oli jokin va<strong>ja</strong>, jonka nurkalta yhtäkkiä astui<br />
esiin mies, jonka ainoat sanat olivat: -”Missä ovat rahat?”<br />
Kummankin perheen isät ojensivat setelinippunsa, mitkä<br />
mies kahmaisi tarkastamatta niitä <strong>ja</strong> sanoi osoittaen kädellään joen<br />
poikki: -”Menette tuosta!”<br />
Samassa mies oli kadonnut <strong>ja</strong> jättänyt heidät va<strong>ja</strong>n kulmalle.<br />
Hetken neuvoteltuaan joukko siirtyi alas rantaan. Lumisade <strong>ja</strong> sil-<br />
75
<strong>Junalla</strong> miesten töihin<br />
miä pistelevä tuuli vaikeuttivat näkyvyyttä. Reino tiesi suurten jokien<br />
pysyvän sulina pitkälle syksyyn, joten saattoi olla myös mahdollista,<br />
että heidän matkansa päättyisi hyiseen veteen. Matti, Reinon<br />
vanhin veli, oli ensimmäinen, joka astui jokea peittävälle hangelle.<br />
Jää petti hänen ensi askeleittensa alla, mutta muutaman askelen otettuaan,<br />
jää tuntui kestävältä. Koko joukko laskeutui jonossa joen jäälle<br />
<strong>ja</strong> tie kohti vapautta oli vain puolen kilometrin päässä! Kuitenkin<br />
pelko jään pettämisestä kalvoi jokaisen mieltä. He olivat päässeet jo<br />
näin pitkälle, voisiko heidän matkansa päätyä hyiseen veteen? Sinnikkäästi<br />
joukko tarpoi eteenpäin. Vapaus odotti heitä muutaman<br />
sadan metrin päässä. Viimeiset väsyneet askeleet otettiin rantapenkereellä,<br />
kun <strong>ja</strong>lat osuivat ensi kerran kovalle maaperälle.<br />
Jaakkimaisten elämä Ruotsissa <strong>ja</strong>tkui vuoteen 1950 saakka,<br />
jolloin perhe yhtä poikaa lukuun ottamatta muutti Kanadaan. Reino<br />
oli poikkeuksellisen lah<strong>ja</strong>kas <strong>ja</strong> ehti ennen Kanadaan lähtöä suorittaa<br />
koneinsinööritutkinnon. Ruotsissa. Hän meni naimisiin suomalaisneitosen<br />
kanssa, joka alkoi odottaa heille lasta. Jaakkimaisilla oli<br />
Neuvostoliiton passi, mikä merkitsi sitä, että perheeseen syntyvä<br />
lapsi saisi saman maan kansalaisuuden. Tätä Reino ei hyväksynyt,<br />
vaan valitsi muuton Kanadaan, jossa hän <strong>ja</strong>tko-opintojensa jälkeen<br />
siirtyi maan paperiteollisuuden palvelukseen ollen ennen eläkkeelle<br />
siirtymistään suunnittelujohta<strong>ja</strong> Ottawalaisella paperitehtaalla.<br />
76
Tellervon tarina<br />
Ilmi Koivisto<br />
Olen suorastaan kasvanut rautateillä. Isäni Albert Kiuru oli Leipäsuolla<br />
asemamiehenä. Asema oli Viipuri -Pietari -rataosalla. Asuimme<br />
aina aseman lähellä, kerran jopa aseman yläkerrassakin. Siinä sitä<br />
oppi tuntemaan veturien nimet <strong>ja</strong> kuljetta<strong>ja</strong>tkin. Koulumatkatkin<br />
tehtiin junalla Viipuriin.<br />
Tuli vuosi 1939. Koulut olivat juuri alkaneet uudestaan yh:n<br />
jälkeen. Olimme aamuhartaudesta tulossa, kun rehtori ilmoitti, että<br />
on alkanut sota <strong>ja</strong> koulu loppuu tähän. Kaikki junalla kulkevat lähtivät<br />
asemalle, mutta siellä sanottiin, etteivät junat enää lähde ra<strong>ja</strong>lle<br />
päin, kun on <strong>ja</strong>tkuva pommitusuhka.<br />
Lähdimme kävellen rataa pitkin. Meillä leipäsuolaisilla oli 40<br />
kilometrin matka edessämme. Oli kylmä loppusyksyn päivä <strong>ja</strong> alkoi<br />
jo kovasti väsyttää. Pelastus tuli, kun Viipurista oli lähetetty veturi<br />
meitä kyyditsemään. Siitä keskeltä metsää, Honkaniemi -Huumola<br />
-väliltä, kiipesimme veturiin. Se oli ensimmäinen sota-a<strong>ja</strong>n junamatkani.<br />
Toinen matka sitten tuli, kun lähdimme evakkoon. Kun ra<strong>ja</strong>lta<br />
päin alkoi virrata kansaa kuka milläkin pelillä, arvasimme, että<br />
mekin joudumme kohta lähtemään. Niin sitten isä eräänä yönä tulikin<br />
asemalta kertomaan, että nyt juna tulee <strong>ja</strong> siihen on meidän<br />
lähdettävä.<br />
Olin lapsellisuuksissani aina toivonut, että mekin muuttaisimme<br />
joskus, kun aina vain asuimme omassa talossa, <strong>ja</strong> muut ”on-<br />
77
Tellervon tarina<br />
nelliset” muuttivat. No nyt sitten muutimme! Eikä tarvinnut muuttaa<br />
yksin. Koko kylä muutti, kunta <strong>ja</strong> koko Kar<strong>ja</strong>lan kansa!<br />
Oli aamuyö, kun isä nosteli meidät koppi-eli umpivaunuun.<br />
Siinä vaunussa oli tuotu hevosia rintamalle, eikä sitä oltu siivottu<br />
niiden jäljiltä. Sinne hevoskakkaroiden sekaan vaan. Potkittiin<br />
enempiä ulos <strong>ja</strong> istuttiin lattialle. Ihme kyllä, vaunussa oli ihan väljästi<br />
tilaa. Keskellä vaunua oli kamina.<br />
Oli lapsi <strong>ja</strong> oli vanhuksia. Lapset unisina torkkuivat, vanhemmat<br />
ihmiset itkivät. Viipuriin tultaessa oli ilmahälytys, kaikki<br />
määrättiin pois junasta. Mentiin tavara-aseman tiloihin. Siellä oli<br />
niin kauhean paljon ihmisiä, ettei kaatumaankaan olisi mahtunut.<br />
Kun vaara ohi -merkki sitten tuli, kaikki ryntäsivät etsimään omaa<br />
vaunuaan. Juna oli kuitenkin siirretty kauemmaksi asemasta, <strong>ja</strong> kesti<br />
aikansa, ennen kuin jokainen löysi oman vaununsa. Ihmiset huutelivat<br />
vaunujen ovilta tungoksessa kadonneita lapsiaan.<br />
Viimein juna sitten taas pääsi lähtemään. Muutaman kerran<br />
seisahduimme keskelle metsää, kun pommikoneet lentelivät taivaalla.<br />
Kaikkien oli taas lähdettävä junasta <strong>ja</strong> juostava umpihangessa<br />
metsään. Vaunuun takaisin oli hankala päästä, kun ei ollut rappu<strong>ja</strong><br />
<strong>ja</strong> ovi oli korkealla.<br />
Taas <strong>ja</strong>tkettiin matkaa. Eväitä syötiin, <strong>ja</strong> lotat toivat joillakin<br />
asemilla kauravelliä <strong>ja</strong> voileipiä. Päivittelimme <strong>ja</strong> ihmettelimme, että<br />
minne meitä vietiin. Ei ollut vessaa <strong>ja</strong> yhdelle jos toisellekin tuli<br />
pissahätä. Niinpä söimme porukalla yhden mummon rusinasoppasangon<br />
tyhjäksi, <strong>ja</strong> siihen vaan sitten vuorotellen kaikki asioimaan!<br />
En muista kauanko matka kesti, mutta toista vuorokautta ainakin.<br />
Loimaalle tultaessa ovet vedettiin auki, <strong>ja</strong> siitä alkoi evakkotaival.<br />
Joku vanhempi mies otti vaunun ulkopuolelta minua <strong>ja</strong>lasta<br />
kiinni, <strong>ja</strong> sanoi: On niillä sentään kenkät <strong>ja</strong>lloissa! Luulivatkohan he<br />
kar<strong>ja</strong>laisten tarpovan talvella pal<strong>ja</strong>in <strong>ja</strong>loin. Se oli se toinen sota-a<strong>ja</strong>n<br />
matka.<br />
Sen jälkeen, kun täytin 17 vuotta, lähdin lottakomennukselle.<br />
Minnekäs muualle, kuin rautateiden puhelin-<strong>ja</strong> lennätinkor<strong>ja</strong>usjunaan<br />
muonitta<strong>ja</strong>ksi. Miehet kor<strong>ja</strong>sivat radalla lennätinlinjo<strong>ja</strong><br />
<strong>ja</strong> me keitimme ruokaa koppivaunussa. Toisessa päässä vaunua oli<br />
78
Tellervon tarina<br />
ruokavarasto, keskellä soppatykki <strong>ja</strong> muu keittiö. Toisessa päässä oli<br />
lottien asunto.<br />
Sitä mukaa, kun sotilaamme valtasivat takaisin luovutettu<strong>ja</strong><br />
alueita, menimme asema asemalta perässä. Viimein päädyimme sitten<br />
Itä-Kar<strong>ja</strong>laan Äänislinna -Karhumäki -rataosalle. Siellä sitä tapahtui<br />
<strong>ja</strong> tuli nähdyksi niin paljon kaikenlaista, ettei sitä pysty tässä<br />
kirjoituksessa kertomaan. Tälle komennukselle olin lähtenyt v. 1941<br />
<strong>ja</strong> komennus loppui keväällä 1942. Olin siis puoli vuotta junassa!<br />
Sota-aikana oli rautateillä pula miehistä, joten sinne otettiin<br />
naisiakin apuun. Minä pääsin Leipäsuon asemalle tekemään asemamiesten<br />
kesälomia. Oli vuosi 1942. Mitään oppia en työhön saanut,<br />
<strong>ja</strong> niinpä isä oli kuuleman mukaan kotona koko a<strong>ja</strong>n kuunnellut,<br />
milloin kuuluu rysähdys, kun olen kääntänyt vaihteen väärin <strong>ja</strong> juna<br />
suistunut metsään. Onneksi niin ei käynyt. Junanlähettäjä neuvoi<br />
hiukan <strong>ja</strong> junamiehet enemmänkin. Järjestelyjuna miehet neuvoivat,<br />
miten tehdään “mustalainen” tai miten yhdistetään vaunut. Opin,<br />
millä merkillä veturimies tietää lähteä eteen tai taakse <strong>ja</strong> hiljentämään<br />
vauhtia. Opin myös a<strong>ja</strong>maan resinalla <strong>ja</strong> roikkumaan veturin<br />
kyljessä.<br />
Olin myös Kämärän asemalla tuuraamassa. Asemilla ei ollut<br />
sähköä, vaihteet käännettiin käsin. Joskus alussa koetettiin ihan kädellä,<br />
että meneekö nyt vannasti oikein. Syksyn tullessa piti opetella<br />
käyttämään lyhty <strong>ja</strong> siinä olevia värejä. Lyhdyissä käytettiin karbidia.<br />
Kerran, kun puhdistin lyhtyä, karbidi räjähti <strong>ja</strong> kärvensi kulmakarvat<br />
<strong>ja</strong> silmäripset.<br />
Aloin pelätä “tisuriin” menoa, kun vaihteisiin piti mennä pimeällä<br />
<strong>ja</strong> rintamalta karanneita vanjo<strong>ja</strong> kuljeskeli lähimetsissä. Olisin<br />
saanut vielä komennuksen Äyräpäähänkin, mutta sinne en enää<br />
lähtenyt, vaan otin lopputilin.<br />
Uuden lottakomennuksen sain lokakuussa 1942, Rautuun.<br />
Lomille kuljettiin junilla. Muistan hyvin yhden lomamatkan sieltä<br />
Karhumäestä. Oli talvi, <strong>ja</strong> matkaa tehtiin härkävaunussa. Juna pysähtyi<br />
metsätaipaleella, koska veturista oli puut loppuneet. Kenelläkään<br />
ei ollut kiire rintamalle, joten vain istuttiin <strong>ja</strong> naureskeltiin.<br />
No, kyllästyihän siihenkin sitten joku, <strong>ja</strong> sai muutaman miehen mu-<br />
79
Tellervon tarina<br />
kaansa kuivien karahkoiden hakuun, <strong>ja</strong> niin pääsimme seuraavalle<br />
asemalle. Se oli muistaakseni Jessoilan asema.<br />
Raudussa ollessani tuli sitten se aika, kun jouduimme jättämään<br />
Kannaksen <strong>ja</strong> lähtemään Lappiin a<strong>ja</strong>maan saksalaisia maasta<br />
pois. Lähdimme junalla Savonlinnasta, <strong>ja</strong> matkustimme monta päivää.,<br />
kun meitä pidettiin sivuraiteilla joskus tuntitolkulla. Meidän<br />
junamme oli LKV, eli lääkintäkenttävarikko. Se ei siis ollut joukkojenkuljetusjuna.<br />
Nehän menivät aina ensin.<br />
Me lotat laitoimme junassa ruokaa. Nukuimme keittiövaunussa<br />
<strong>ja</strong> vaununovelta <strong>ja</strong>oimme pojille soppaa. Olimme olleet muutaman<br />
kuukauden pohjoisessa, kun sitten Lottajärjestö lopetettiin<br />
<strong>ja</strong> edessä oli kotiinlähtö. Jos mitä olimme nähneet, muun muassa<br />
Oulun kaduilla kulkevat Valvontakomission miehet.<br />
Nousimme Oulun asemalla junaan. Tai paremminkin meidät<br />
sinne vedettiin <strong>ja</strong> työnnettiin. Juna oli tupaten täynnä. Istuimme lattialla.<br />
Oli sotilaita, lottia <strong>ja</strong> siviileitä. Lapsia nukkui verkkohyllyillä.<br />
No<strong>ja</strong>ilimme toisiimme siinä lattialla, olimme niin väsyneitä.<br />
Tulimme sitten perille Hämeenlinnaan, missä luovutimme tuntolevymme<br />
<strong>ja</strong> mitä nyt sitten Lottajärjestölle kuuluikin. Sitten vaan uudestaan<br />
junaan, <strong>ja</strong> kotiin.<br />
Koti oli nyt Lylyn asemalla. Olin niin väsynyt, että nukuin<br />
Lylyn aseman ohi <strong>ja</strong> heräsin Vilppulassa.<br />
Ei muuta kuin toiseen junaan, <strong>ja</strong> taas olin nukkua ohi, mutta<br />
onneksi junaili<strong>ja</strong> herätti.<br />
Tällaisia muisto<strong>ja</strong> minulle jäi sota-a<strong>ja</strong>sta <strong>ja</strong> sota-a<strong>ja</strong>n junista.<br />
Ja niin paljon muustakin. Vielä nytkin kuuntelen parvekkeeltani,<br />
kun junat “vekslaavat” asemalla. Minulle jäi ikuinen rakkaus rautateihin<br />
<strong>ja</strong> kun näenkin rautatieläisen, tuntuu kuin sukulaisen tapaisin!<br />
80
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Aimo Korkala<br />
Simossa elettiin talvisodan lopputunnelmissa, kun sinne tulivat evakot.<br />
He tulivat tietysti junalla. Useimmat heistä kertoivat liukkaalla<br />
Kar<strong>ja</strong>lan murteella lähte neensä Lumivaaran Huhtervun kylästä.<br />
Murre poikkesi niin paljon simolaisen puheesta, että muutamat ilmaisut<br />
jäivät ymmärtämättä. Evakko<strong>ja</strong> riitti jokaiseen taloon <strong>ja</strong> torppaan.<br />
Kaikille ei riittänyt omaa kämppää, vaan he joutuivat asumaan<br />
alkuperäisten asukkaiden kanssa samassa taloudessa.<br />
Ylikuormitettu rautatielaitos oli organisoinut evakkokuljetukset<br />
siten, että ih miset kuljetettiin eri junalla kuin heidän tavaransa.<br />
Kemiin oli muodostettu jon kinlainen tavaroiden kokoomapiste.<br />
Sieltä evakot saivat käydä noutamassa kukin omansa. Heidän kertomansa<br />
mukaan tavarat oli purettu rautatievaunuista radan varteen<br />
kinoksen päälle. Sieltä jokainen kävi penkomassa omiaan. Monet<br />
kollit hajosivat <strong>ja</strong> hukkuivat. Niitä joutui väärille omistajille, mutta<br />
muutamat sentään löysivät oikean osoitteen. Noutoretket muodostivat<br />
joka viikkoisen, yhden päivän ohjelman.<br />
Pitkää aikaa eivät lumivaaralaiset ehtineet murrettaan simolaisille<br />
opetta maan, kun heidät siirrettiin uuteen paikkaan. Se oli<br />
jossakin Etelä-Poh<strong>ja</strong>nmalla. Sinnekin he tietysti menivät junalla.<br />
Lyhyt välirauha meni suurempia elämyksiä jättämättä, kunnes<br />
saksalainen sotaväki alkoi liikehtiä Pohjois-Suomessa. Vuonna<br />
1941 juhannuksen alla lastasi vat simolaiset <strong><strong>sotaa</strong>n</strong>lähtijätkin<br />
pyöränsä junaan lähteäkseen <strong><strong>sotaa</strong>n</strong>. Liikenne rautatiellä kasvoi.<br />
81
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Normaalien aikataulujunien lisäksi kulki sotilasjunia, ylimääräisiä<br />
tavarajunia <strong>ja</strong> sellaisia junia, joissa kuormat oli peitetty. Niistä saattoi<br />
vain päätellä, mitä ne sisälsivät. Pian tulivat sairaalajunat, jotka<br />
näyttivät olevan etuoikeutettu<strong>ja</strong> pääsemään ensiksi. Kaiken päälle<br />
tuli sotasensuuri, mikä kielsi nä kemästä <strong>ja</strong> kuulemasta mitään, <strong>ja</strong><br />
jos kuitenkin oli kuullut jotakin, niin siitä ei par haalle kaverillekaan<br />
saanut hiiskua. Edellä kuvattu loi tietysti huhuille hedelmälli sen<br />
maaperän.<br />
Matkusta<strong>ja</strong>junat kulkivat niin täysinä, ettei siellä juuri istumaan<br />
päässyt. Tur han matkustelun hillitsemiseksi määrättiin matkustuslupa<br />
pakolliseksi. Määräystä valvomaan asetettiin sotapoliisipartio<br />
jokaiseen matkusta<strong>ja</strong>junaan. Siihen aikaan oli junissa tupakkavaunut<br />
<strong>ja</strong> tupakoimattomien vaunut. Sodan pitkittyessä, kun<br />
rintamalomalaiset valtasivat junat, tupakoitiin kaikissa vaunuissa,<br />
eikä sotapoliisit kaan sille mitään mahtaneet. Junien myöhästymiset<br />
olivat niin tavallisia, ettei nii hin enää kiinnitetty mitään huomiota.<br />
Sodan pitkittyessä kaikki kynnelle kykenevät miehet vietiin<br />
rintamalle. Hom mia hoitamaan jäivät vanhat <strong>ja</strong> vaivaiset. Simon<br />
asemalla, mikä oli veden <strong>ja</strong> halko jen ottopaikka, alkoi halkovarasto<br />
pahaenteisesti pienetä. Hankittiin halonhakkaajik si työvelvollisuusmääräyksillä<br />
nuoria poikia, tyttöjä <strong>ja</strong> vanho<strong>ja</strong> ukko<strong>ja</strong> Monet<br />
joutuivat tekemään tuttavuutta sahan <strong>ja</strong> kirveen kanssa ensi kertaa<br />
elämäs sään. Tällä porukalla vetureille saatiin riittävästi puuta. Puut<br />
eivät ehtineet kuivu maan, vaan elettiin kädestä suuhun politiikalla.<br />
Veturin lämmittäjiksi kelpasivat 16 vuotiaat po<strong>ja</strong>t, joilla oli tarpeeksi<br />
leveät hartiat. -Ilman koulutusta. Kuljettajia teh tiin pikakoulutuksella<br />
kokeneemmista lämmittäjistä.<br />
Simojoen yhdistettyä rautatie-<strong>ja</strong> maantiesiltaa vartioitiin<br />
yötä-päivää. Varti<strong>ja</strong>t olivat niin nuoria miehiä, että eivät kelvanneet<br />
rintamalle, mutta olivat kuitenkin niin kookkaita, että olalla roikkuvan<br />
kiväärin perä ei kolkkunut kantapäihin.<br />
Kuivaniemen junaonnettomuus 2.10.1943. Saksalaisia sotilaita<br />
kuljettava lomajuna oli lähtenyt Simosta kello 17.21 <strong>ja</strong> lähestyi<br />
Kuivaniemeä. Sillä ei ollut VR:n junanumeroa, vaan se kulki tunnuksella<br />
Litt.D. Oli lauantai-ilta <strong>ja</strong> saunat lämpisivät radanvarren<br />
82
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
taloissa. Saksalaiset sotilaat seura sivat maiseman vaihtumista härkävaunujen<br />
raollaan olevista ovista. Tulo-opastin (semafori) oli a<strong>ja</strong><br />
asennossa. Juna saapui samalle suoralle ratapihan kanssa. Veturikuljetta<strong>ja</strong><br />
huomasi kauhukseen toisen junan tulevan vastaan samalla<br />
raiteellä. Hän teki hätä<strong>ja</strong>rrutuksen <strong>ja</strong> tehosti <strong>ja</strong>rrutusta veturimiesten<br />
kielellä “vastahöyryllä”. Todennäköisesti vastaan tulevan junan<br />
kuljetta<strong>ja</strong> teki samoin. Paikalle sattuneet silminnäkijät näkivät mitä<br />
tapahtuu, mutta eivät voineet muuta kuin kauhistuneina katsoa. Junat<br />
törmäsivät yhteen ratapihan pohjoispäässä olevan tasoristeyksen<br />
koh dalla. Rajussa törmäyksessä veturit nousivat toisiaan vasten pystyyn,<br />
vetureita lä hinnä olevat vaunut murskaantuivat <strong>ja</strong> lomajunassa<br />
härkävaunujen ovet paukkuivat kiinni. Muistitiedon mukaan päitä<br />
putosi radan varteen, kun ovi leikkasi kaulan poikki kuin giljotiini.<br />
Monen saksalaisen lomamatka katkesi lopullisesti. Epäluuloi set<br />
saksalaiset pitivät automaattisesti kolaria sabotaasina <strong>ja</strong> toimivat sen<br />
mukaisesti.<br />
Saksalainen upseeri, joka lienee ollut kuljetuksen johta<strong>ja</strong>,<br />
päätti kostaa tapahtuneen välittömästi. Hän otti pistoolin tupesta <strong>ja</strong><br />
meni asemakonttoriin ampuakseen junanlähettäjän. Siellä hän tapasi<br />
juuri yhdeksäntoista vuotta täyttäneen tytön. Yksi muistitieto kertoo,<br />
että kosta<strong>ja</strong> jätti aikeensa toteuttamatta, kun kohteena oli nuori,<br />
pelästynyt nainen. Toinen selitys on, että suomalaiset pääsivät väliin<br />
<strong>ja</strong> pelastivat tytön hen gen.<br />
Shokkiin asti pelästyneiden saksalaisten joukon kerrotaan<br />
sulkeutuneen lähita lon halkoliiteriin. Ehkä he kokivat siellä olevansa<br />
jonkinlaisessa turvassa. Talon emäntä, joka oli saunan lämmitys<br />
puuhissa meni heistä tietämättä hakemaan puita liiteristä, huomasi,<br />
että ovi oli teljetty sisäpuolelta kiinni. Jotenkin hän sai piiloutu neet<br />
rauhoittumaan <strong>ja</strong> avaamaan oven, täytti puukonttinsa <strong>ja</strong> antoi saksalaisten<br />
ym märtää, ettei heitä mikään uhkaa.<br />
Kaaosta alettiin heti selvittelemään. Loukkaantuneita vietiin<br />
lähitaloihin, missä heille annettiin se ensiapu, mikä niissä oloissa oli<br />
mahdollista. Ambulanssit <strong>ja</strong> kor <strong>ja</strong>usjuna saapuivat aikanaan. Kuinka<br />
pitkään liikenne rataosalla oli poikki, ei ole tietoa. Rata ei pahasti<br />
vaurioitunut <strong>ja</strong> vaununromut raivattiin mahdollisimman pian pois,<br />
83
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
että liikenne tärkeällä rataosalla saatiin <strong>ja</strong>tkumaan.<br />
Onnettomuudessa kuolleiden lukumääristä muistitiedot<br />
vaihtelevat kymmenen <strong>ja</strong> kahdenkymmenen välillä. Arkistotieto,<br />
mikä lienee saksalaisten antama, kertoo kymmenen kuolleen, kahdenkymmenenviiden<br />
loukkaantuneen vakavasti <strong>ja</strong> yhdek säntoista<br />
saaneen lievempiä vammo<strong>ja</strong>. On hyvinkin ymmärrettävää, että paikan<br />
päällä ei kukaan ole voinut saada luotettavia luku<strong>ja</strong>. Virallisia<br />
tieto<strong>ja</strong> ei ollut saata vissa, koska sotasensuuri kielsi kaiken tiedottamisen.<br />
Miksi tämä tapahtui selittynee pitkälti äärimmäisen poikkeusa<strong>ja</strong>n<br />
järjestelyistä: Kuivaniemen liikennepaikan junaoh<strong>ja</strong>uksesta<br />
vastasi liikenneoppilas, joka oli en simmäistä päivää Kuivaniemessä.<br />
Hän joutui vastuulliseen tehtävään lyhyen pereh dyttämisen jälkeen,<br />
ei tuntenut työympäristöään, ei ratapihaa, ei henkilökuntaa eikä<br />
paikallisia tapo<strong>ja</strong>. Kaiken huipuksi hän oli juuri palannut Helsingin<br />
reissulta, missä hän oli käynyt suorittamassa jonkun tutkinnon <strong>ja</strong> oli<br />
valvonut vuorokausi kaupalla. Jokin asia unohtui tai ymmärrettiin<br />
väärin. Lopputulos hänen kohdallaan oli, että hän sai vankilatuomion,<br />
menetti virkansa <strong>ja</strong> tuomittiin korvaamaan vahingot.<br />
Tämä muistelma syntyi allekirjoittaneen utuisesta muistikuvasta,<br />
että kotikul millani oli kiertänyt sota-aikana huhu Kuivaniemessä<br />
sattuneesta junaonnettomuu desta. Vahvistin muistikuvani<br />
todenperäisyyden ensiksi simolaiselta tuttavaltani. Hän muisti sellaisen<br />
tapahtuneen, mutta ei muistanut tapahtuma-aikaa. Hän neuvoi<br />
kuivaniemeläisen, joka mahdollisesti muisti a<strong>ja</strong>n. Ei muistanut<br />
hänkään, mutta neu voi uuden nimen, joka oli ollut silminnäkijä.<br />
Soitin hänelle, mutta aika pysyi piilos sa. Toki hän lisäsi ketjuun vielä<br />
yhden henkilön. Ei tiennyt tämäkään, mutta lupasi ilmoittaa minulle<br />
jos hän saa a<strong>ja</strong>n selville. Hän soittikin pian <strong>ja</strong> sanoi a<strong>ja</strong>n kellon<br />
lyönnilleen. Hän oli saanut sen lähisukulaiseltaan, joka oli merkinnyt<br />
tapahtuman muistiin. Yritin hakea muistitiedoille täsmennystä<br />
arkistoista. Vaivalloisen penko misen jälkeen sain vihjeen hakea<br />
maakunta-arkistosta. Vihjeen anta<strong>ja</strong> oli tehnyt samantapaisen selvityksen<br />
Hankasalmella tapahtuneesta kolarista.<br />
84
Lapin sota<br />
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Viimeinen näytös sota-a<strong>ja</strong>n junaliikenteessä näyteltiin Perä-Pohjolassa<br />
Lapin sodan aikana. Suomi alkoi hankkiutua irti sodasta. Se<br />
merkitsi takin kääntöä <strong>ja</strong> tilanne ke hittyi siihen, että ystävät muuttuivat<br />
pikkuhil<strong>ja</strong>a vihollisiksi. Junat kuljettivat Lapin evakko<strong>ja</strong> etelään<br />
<strong>ja</strong> saksalaista sotaväkeä pohjoiseen.<br />
Sain rajoituksista henkilökohtaisen kokemuksen, kun olin<br />
juuri alkujännityksen aikoihin hamstrausreissulla Oulun eteläpuolella.<br />
Radiossa kerrottiin, että matkus tuskielto Oulujoen pohjoispuolelle<br />
tulee muutaman päivän kuluttua. Olisin ehtinyt palata kotiin<br />
ennen sen voimaan tuloa, mutta torjuin mielestäni koko asian.<br />
Kun sitten aikaisemmin päätettynä aikana menin Limingan asemalle<br />
matkustaakseni ko tiini Simoon, jännäsin pääsisinkö junaan.<br />
Ostin matkalipun. Lipun myyjä ei kysynyt matkustuslupaa. A<strong>ja</strong>ttelin,<br />
että hyvin meni. Menin tavaramakasiinin luokse laitta maan<br />
polkupyörääni matkatavaraksi. Asemamies kysyi heti, oliko minulla<br />
matkus tuslupaa? Leukani alkoi väpättää <strong>ja</strong> sain juuri sanotuksi, ettei<br />
ole. Asemamies neu voi minua kiireesti menemään nimismiehen juttusille.Nimismiehen<br />
kanslia oli sa dan metrin päässä <strong>ja</strong> auki vielä 15<br />
minuuttia. Itkin hysteerisesti, kun astuin si sään. Sain esitettyä asiani.<br />
Nimismies katsoi minua <strong>ja</strong> kysyi: -”Mikä sinua niin itket tää?” Sopersin<br />
pelkääväni, että en pääse kotiin. Minulla ei ollut esittää minkäänlaista<br />
henkilöllisyyspaperia. Olin 14-vuotias. Hän katsoi minua <strong>ja</strong><br />
mietti hetken. Sitten hän otti matkustuslupalomakkeen <strong>ja</strong> kirjoitti<br />
siihen, että olen esteetön mat kustamaan kotiini Simoon. Kirjoitti<br />
nimensä alle <strong>ja</strong> löi nimen päälle pyöreän leiman, jossa luki ”Ilmari<br />
Karjula-Limingan piirin nimismies.”<br />
Kun siviilit oli saatu pois <strong>ja</strong>loista, alkoi tuhoaminen saksalaisten<br />
toimesta. Si vumennen mainittakoon, että koko Lappi evakuoitiin<br />
Ruotsiin tai Etelä-Suomeen, mutta simolaisia ei mihinkään. Me<br />
olimme siellä kaiken sekamelskan keskellä tie tämättä mitä tehdä.<br />
Perusteelliset saksalaiset räjäyttivät kaikki sillat Kiiminkijoesta<br />
aina Kemijo keen asti. Siinä katkesivat yhteydet rautateillä niin<br />
kuin maanteilläkin. Sillat toimi vat rautatie-<strong>ja</strong> maantieliikenteen yhteisinä.<br />
Kaikki ratakiskot räjäytettiin poikki, samoin rautatien puhe-<br />
85
<strong>Junalla</strong> <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> <strong>ja</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
linpylväät. Puhelinlangat olivat yhdessä sykkyrässä radan varressa.<br />
Asemarakennuksia he eivät rikkoneet.<br />
Jälleenrakennus alkoi heti, kun Saksan armei<strong>ja</strong> oli ajettu<br />
Taka-Lappiin <strong>ja</strong> Suomen armei<strong>ja</strong> oli kotiutettu. Lopullisien siltojen<br />
uudelleen rakentamisen rinnalla raken nettiin jokaisen joen yli väliaikainen<br />
pukkisilta jota myöten saattoi junalla varovasti a<strong>ja</strong>en joen<br />
ylittää. Rata laitettiin alustavasti ajokuntoon käyttämällä jokainen<br />
suora kiskonpätkä hyväksi. Tietoyhteydet rakentuivat siinä sivussa.<br />
Rata siltoineen päivineen saatiin siinä tahdissa liikennöitävään<br />
kuntoon, että Kiiminkijoki ylitettiin jo 6.11.44. Noin kolmen<br />
kuukauden kuluttua ajettiin Iijoen yli. Sen jälkeen tulivat Kuivajoki<br />
27.3.45 <strong>ja</strong> Simojoki 2.3.45. Kemiin juna saapui juhlavasti 12.3.45.<br />
Lähteet<br />
Ke missä, Peräpohjolassa <strong>ja</strong> Lapissa sotavuosina 1939-1945, Pauli Sutela<br />
86
<strong>Junalla</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Aarre Kuusivuo<br />
30.11.1939 se sitten alkoi, nimittäin talvisota. Päivällä oli <strong>ja</strong>tkuvaa<br />
rumputulta lounaan suunnasta <strong>ja</strong> illan hämärtyessä taivaanranta<br />
punersi tulipaloista. Illan aikana alkoi tulla <strong>pakoon</strong> pyrkivää siviiliväestöä<br />
ra<strong>ja</strong>pitäjistä. Äidit hakivat lapsiaan <strong>ja</strong> päinvastoin. Useimmat<br />
olivat viluissaan ulkona, itkien tuijottamassa verenkarvaista taivaanrantaa,<br />
jossa heidän kotinsa paloivat. Sieltä heidän oli päivällä<br />
lähdettävä, kuka mitenkin, ojia pitkin ryömien turvaan pahimmista<br />
keskityksistä.<br />
Sitä päivää en unohda koskaan <strong>ja</strong> tuskin kukaan muukaan<br />
sen kokenut. Pakenevien jonot <strong>ja</strong>tkuivat Käkisalmen suuntaan, hakeutuen<br />
sieltä edelleen junakuljetuksina sisempään Suomeen. Välillä<br />
junat joutuivat pysähtelemään metsätaipaleilla ilmahälytysten <strong>ja</strong><br />
pommitusten takia.<br />
Parin päivän päästä tuli Riiskaankin käsky evakkoon lähdöstä<br />
vanhuksille <strong>ja</strong> lapsille. Vähin eväin <strong>ja</strong> varustein saattelimme<br />
isovanhempamme <strong>ja</strong> veljeni lin<strong>ja</strong>-autolle, kohti tuntematonta määränpäätä.<br />
Itse jäin sisareni <strong>ja</strong> setämme vaimon kanssa kotieläinten<br />
hoitajiksi, sekä pakkaamaan jotakin tärkeimmiksi katsottu<strong>ja</strong> tavaroita<br />
hevosen rekeen valmiiksi lähtöä varten. Itsenäisyyspäivän edellä<br />
kiersi huhu siitä, että venäläinen pimentää taivaan lentokoneillaan.<br />
Niin mekin, muiden mukana, ajoimme tavararekemme kylän<br />
keskustan ulkopuolelle, erään tuttavani pihaan, tuuhean kuusen alle<br />
ilmasuo<strong>ja</strong>an. Laitoimme heiniä hevosen eteen <strong>ja</strong> menimme itse <strong>ja</strong>l-<br />
87
<strong>Junalla</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
kaisin kotiin lehmiä hoivaamaan. Onneksemme joulukuun kuudes<br />
valkeni lumihiutaleita leijuen. Näkyvyys oli ra<strong>ja</strong>llinen <strong>ja</strong> vain joitakin<br />
pommikonelaivueita nähtiin päivällä. Olimme varuillamme,<br />
sillä selväähän oli, että pian meidänkin on lähdettävä. Olin hevosen<br />
hoita<strong>ja</strong>na (hevosmiehenä).<br />
Edellisestä pari päivää myöhemmin kävi käsky sotapoliisin<br />
suulla. Oli hakeuduttava metsäteitä pitkin kohti Käkisalmea (n. 30<br />
km:n matka). Lunta oli vain puoli metriä <strong>ja</strong> pakkasta kymmenkunta<br />
astetta. Lehmät ajettiin tielle <strong>ja</strong> hevosella pidettiin yllä huoltoa, niillä<br />
eväillä, joita mukana oli. Iltaan mennessä pääsimme Ylä-Puustiin,<br />
jossa saimme luvan syöttää eläimiä erään talon navetan katon alla.<br />
Heiniä <strong>ja</strong> vettä oli talosta saatavissa riittävästi. Ihmiset ahtautuivat<br />
lämpöiseen tupaan, jossa oli tarjolla teetä <strong>ja</strong> – muistini mukaan –<br />
kuumaa kaalikeittoa. Lämmin ruoka <strong>ja</strong> varuillaan olo sekä matkan<br />
rasitus aikaansai sen, että melkeinpä jokaisen raukeus muuttui hetimiten<br />
uneksi, kunhan vain selänleveys jostakin löytyi. Sisareni<br />
kanssa löysimme leveän penkin lämpöisen uunin kupeelta <strong>ja</strong> niin<br />
häipyivät sodan pelot hetkeksi unen voittaessa tajunnan.<br />
Uniaika jäi lyhyeksi. Aamuyöllä ravisteltiin hereille <strong>ja</strong> patisteltiin<br />
liikkeelle. Oli käynyt käsky hakeutua jo ennen päivän valkenemista<br />
junaan Käkisalmen aseman sivuraiteelta. Ilmavaara oli ilmeinen<br />
myös Käkisalmessa, koskapa pommituksia oli <strong>ja</strong>tkuvasti eri<br />
paikoissa. Eläimet työnnettiin avovaunuihin, saman talon lehmät samoihin<br />
vaunuihin. Vähän lauto<strong>ja</strong> tolppiin vaunun reunoille, etteivät<br />
suoraan päässeet putoamaan. Ihmiset kävelytettiin lankkua pitkin<br />
tyhjään ”härkävaunuun”, jossa oli jäistä heinänroskaa poh<strong>ja</strong>lla <strong>ja</strong> väkeä<br />
niin, että jotenkin pystyi keinotelemalla istumaan lomittain. Voi<br />
vain kuvitella, miten suoriuduttiin normaaleista tarpeista matkan<br />
aikana täydessä vauhdissa <strong>ja</strong> jos joku pahoinvoiva antoi ylen, ovet<br />
kun täytyi lämmön säilymiseksi pitää visusti kiinni. Tuskin kukaan<br />
oli tuntematta vetoa <strong>ja</strong> kylmyyttä matkan aikana, mutta matka <strong>ja</strong>tkui<br />
aina ilmahälytysten välillä. Kun pommitus uhkasi, juna pysäytettiin.<br />
Veturi vihelsi <strong>ja</strong>tkuvasti <strong>ja</strong> ihmisten tuli hakeutua radanvarsimetsikköön.<br />
Kuka mitenkin sinne selvisi, kaikki eivät tahtoneet kyetä<br />
ollenkaan. Vaaran ollessa ohi oli vaunuun pääseminen vähintään-<br />
88
<strong>Junalla</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
kin yhtä vaivalloista. Se oli ohjelma liikunnasta <strong>ja</strong> yhteistoiminnasta.<br />
Ihmistikkaat toimivat <strong>ja</strong> viimeiset vedettiin käsistä vaunuun. Matka<br />
<strong>ja</strong>tkui, määränpää vain oli edelleen hämärän peitossa. Välillä saatiin<br />
joiltakin asemilta sangoilla vettä eläimille <strong>ja</strong> jokunen paali heiniä.<br />
Vähiin astioihin oli myös lehmiä koitettava lypsää. Maito oli tuolloin<br />
haluttua ihmisravintoa.<br />
Asemilta pyrittiin selvittämään missä ollaan <strong>ja</strong> minne meitä<br />
viedään. Aina vain oli vastaus välttelevä: ”ei ole tietoa”. Pieksämäen<br />
ratapihalla tapahtui paljon. Ensiksi saimme tietää, että junan etupäähän<br />
liitetään niin sanottu sotilaskuljetusvaunu, jossa on laverit <strong>ja</strong><br />
kamiina. Oli vaikeaa saada turtuneet matkusta<strong>ja</strong>t uskomaan tällaista<br />
todeksi <strong>ja</strong> niinpä jouduin tiedusteli<strong>ja</strong>ksi katsomaan asian todenperäisyyttä.<br />
Matkaa oli noin 300 metriä. Palatessani pyysin sisareni<br />
<strong>ja</strong> sedän vaimon ottamaan mukanaan olevat tavarat <strong>ja</strong> seuraamaan<br />
puolijuoksua kohti junan etupäätä. Sain parikymmentä henkilöä<br />
uskaltautumaan mukaani. Uskaltautua siksi, että kukaan ei tiennyt<br />
junan lähtöaikaa. Heti vaiko viiden tunnin kuluttua. Päästyämme<br />
vaunuun totesimme uskomattomat olot entisiin verrattuna. Tikkaat,<br />
laverit <strong>ja</strong> punahehkuinen kamiina keskellä vaunua. Jokainen sai valita<br />
paikkansa lämpöisen vaunun laverilta. Juuri kun oltiin syömässä<br />
eväitä, tultiin sanomaan, että nuorenpuoleinen ruskea hevonen oli<br />
pudonnut yli vaunun laidan. Yhdistimme tuntomerkit hoidokkiini<br />
<strong>ja</strong> niinpä läksin katsomaan.<br />
Päästyäni noin 700 metrin etäisyydelle junan loppupäästä<br />
osoittautui epäilykseni todeksi. Hevoseni oli ilmeisesti pelästynyt<br />
viereisellä raiteella liikkuvan veturin vihellystä <strong>ja</strong> pudonnut vaunun<br />
laidan yli, jääden osittain riippumaan kiinnitysnarustaan. Taka<strong>ja</strong>lat<br />
ulottuivat maahan, etu<strong>ja</strong>lat vain osittain. Paikalla oli jo apuväkeä,<br />
rautatieläisiä <strong>ja</strong> sotilaita, jotka hakivat ratapihalta resiinava<strong>ja</strong>n oven<br />
<strong>ja</strong> minä talutin hevoseni oven päälle. Sen avulla miehet nostivat meidät<br />
vaunun reunan tasolle <strong>ja</strong> siitä olikin jo helppo päästä takaisin<br />
”pilttuuseen”. Lähempi tarkastelu osoitti, ettei siinä mitenkään ollut<br />
käynyt, etulavasta vain oli lähtenyt karvo<strong>ja</strong> pieneltä alalta. Molemminpuoliset<br />
halimiset rauhoittivat suuremmasta järkytyksestä <strong>ja</strong><br />
kun sain jostain vielä köyden, jolla varmistelin sivulaitaa, voin huo-<br />
89
<strong>Junalla</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
jentuneena palata vaunuuni kertomaan muille tapahtumasta. Siellä<br />
lämpimän vaunun ylälaverilla uni otti omansa <strong>ja</strong> nukuin pyöreät<br />
kaksitoista tuntia yhteen pötköön.<br />
Oli ohitettu Jyväskylä-Haapamäki, kuultiin mainittavan asema<br />
nimeltään Alavus. Tiedustelimme mahdollista purkauspaikkaa,<br />
mutta vastaus oli kielteinen. Annettiin vain sylillinen halko<strong>ja</strong>, kamiinapuiksi<br />
pätkittyinä. Pimeässä vaunussa oltiin epätietoisia. Aikaisemmin<br />
evakuoidut lähiomaiset olivat ennättäneet kirjoittaa <strong>ja</strong><br />
kertoa sijoituspaikkansa olevan Alavus. Juna kuitenkin <strong>ja</strong>tkoi matkaa,<br />
mielestämme – ties minne. Seuraavana aamuna pysähdyttiin<br />
pakkashuuruiselle asemalle, jossa kerrottiin purkamisen aloittamisesta,<br />
niin uskomattomalta kuin se jostain vanhemmista tuntuikin.<br />
Aseman nimeksi selvisi Kauhava.<br />
Olimme Etelä-Poh<strong>ja</strong>nmaalla. Paikkakunta oli minulle tavallaan<br />
tuttu, sillä olihan sieltä monena vuotena tullut kauppaedusta<strong>ja</strong>,<br />
joka oli matkoillaan yöpynyt juuri meillä. Häneltä olin saanut ensimmäisen<br />
oman tikaripuukkonikin, jonka terässä oli teksti: Iisakki<br />
Järvenpää, Kauhava. Asemalla alkoi epätavallinen ”huutokauppa”,<br />
kun poh<strong>ja</strong>laisisännät kuuluttivat montako lehmää <strong>ja</strong> ihmistä kukin<br />
voi majoittaa. Ja löytyihän se isäntä meillekin. Hän kertoi eläinten<br />
pääsevän maantien toisella puolella olevan kansakoulun navettaan,<br />
jossa oli tilaa myös hevoselle. Matkaa oli asemalta vain kuusi kilometriä<br />
pohjoiseen päin, tuulista laa<strong>ja</strong>a peltoaukeaa. Rekikeli oli kohtalainen,<br />
pakkasta siinä 12 astetta.<br />
Eläinten sijoittelun aikana sisartani kehotettiin menemään<br />
vastapuolella tietä olevaan poh<strong>ja</strong>laismalliseen taloon lämmittelemään.<br />
Hän meni, mutta tuli kohta itkien <strong>ja</strong> ilmoitti, ettei hän sellaiseen<br />
paikkaan mene, missä tulikin palaa nurkassa. Asia selvisi pian,<br />
sillä eipä sisko ollut koskaan tullut a<strong>ja</strong>telleeksi miltä takkatuli saattaisi<br />
näyttää <strong>ja</strong> sehän se oli. Saimme asunnoksi talon ”porstuakamarin”,<br />
eli hellahuoneen. Siellä elämä alkoi vakiintua vähin erin. Olimme<br />
ostaneet heiniä eläimille <strong>ja</strong> tutustuminen kylään <strong>ja</strong> sen ihmisiin<br />
alkoi. Ensimmäisinä viikkoina elämä oli pelkkää uuden omaksumista.<br />
Tavat <strong>ja</strong> tottumukset olivat niin perin erilaiset kuin meillä. Se oli<br />
sopeutumista se.<br />
90
<strong>Junalla</strong> <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
Vähin erin sain yhteyttä kirjeitse läheisteni sijoituspaikkoihin.<br />
Selvisi, että yksi veljistäni oli isoisän kanssa Alavudella <strong>ja</strong> toinen<br />
veli muistaakseni Pylkönmäellä. Äitini ”siellä jossakin” Itä-Kar<strong>ja</strong>lassa<br />
lottakomennuksella keittäjänä.<br />
”Poh<strong>ja</strong>laasta” murretta tuli minun ikäisilleni muutamassa<br />
viikossa yllin kyllin. Ja kyllä sitä omaksuttiinkin kun esineiden<br />
<strong>ja</strong> paikkojen murteelliset nimitykset tulivat opetelluksi. Mie <strong>ja</strong> sie<br />
vähitellen vähenivät sanavarastosta kyläläisten kanssa keskusteltaessa,<br />
aivan kuin huomaamatta. Ja pikku tappelutkin sujuivat ilman<br />
suurempia vaikeuksia. Tuona aikana muodostuneet ystävyyssuhteet<br />
ovat säilyneet vuosikymmeniä. Yhteydenpito puhelimella on tiivistä<br />
<strong>ja</strong> tapaamisetkin miltei vuosittaisia.<br />
91
92<br />
Rautateiden tyttö<br />
Eeva Annikki Laitala os. Jokilehto<br />
Nimeni on Eeva Annikki Laitala, os. Jokilehto. Synnyin 9.3.1925 Iissä.<br />
Pohjoisnaapurissa Kemissä rallateltiin siihen aikaan: ”Syntynyt<br />
Iissä etelässä, paskassa vetelässä”. Isäni oli Aarne Erkki Jokilehto <strong>ja</strong><br />
äitini Anna Elisabeth Jokilehto, os. Sandberg.<br />
Isäni isä Antti Kustaa Jokilehto, ent. Jubbila, aloitti kivityömiehenä.<br />
Hän teki muun muassa töitä Alahärmän komealla kivikirkolla.<br />
Perhe seurasi mukana työmaapaikkakunnille. Antti Kustaa teki<br />
myös silta-arkku<strong>ja</strong> rautatiesilloille ennen siirtymistään rautateille<br />
töihin. Hän oli Härmän asemalla asemamiehenä.<br />
Rautatietöistä tuli sukuvika. Monta sukupolvea seurasi esimerkkiä.<br />
Isäni Aarne Erkki <strong>ja</strong> hänen veljensä Arvi <strong>ja</strong> Kosti olivat<br />
kaikki konduktöörejä <strong>ja</strong> Paavo-veli veturinkuljetta<strong>ja</strong>. Minun veljistäni<br />
Olavista tuli veturinkuljetta<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> Yrjöstä konduktööri. Yrjön<br />
pojista kaksi on konduktöörejä <strong>ja</strong> yksi veturinkuljetta<strong>ja</strong>. Itse toimin<br />
vaunumiehenä <strong>ja</strong>tkosodan aikana kevättalvesta 1942 heinäkuuhun<br />
1943. Olin tuolloin 17-18-vuotias nuori tyttö.<br />
Isä joutui vannomaan uskollisuudenvalan Venäjän keisarille<br />
aloittaessaan Torniossa asemamiehenä tsaarinvallan aikaan. Torniossa<br />
isä meni äidin kanssa naimisiin. Hän pääsi junamieheksi <strong>ja</strong><br />
eteni konduktööriksi Myöhemmin hän sai nimityksen Iihin, missä<br />
minä synnyin, <strong>ja</strong> sittemmin Ylivieskaan.<br />
Jatkosodan aikana isä joutui saksalaisjuniin konduktööriksi<br />
pohjoiseen. Muistaakseni Rovaniemi oli sijoituspaikka. Isä joutui
Rautateiden tyttö<br />
olemaan siellä kolme kuukautta <strong>ja</strong> sitten tuli taas kolmeksi kuukaudeksi<br />
Ylivieskan asemalle. Arvi-setä, isän vanhin veli, oli myös vastaavissa<br />
siirroissa. Se oli sellainen systeemi, että he joutuivat tekemään<br />
sitä virkahommaa.<br />
Äidin kuoleman jälkeen isä sai nimityksen Härmään, jossa<br />
ajoi parantolajunaa. Härmässä isä yleni ylikonduktööriksi. Sitten<br />
hän muutti Arvi-veljensä talon yläkertaan Seinäjoelle, josta ajoi<br />
Härmään. Tätä väliä a<strong>ja</strong>essaan isä kerran juuttui vihkisormuksestaan<br />
junanvaunun seinäruuviin <strong>ja</strong> joutui roikkumaan näin monta<br />
kilometriä, ennen kuin asia huomattiin. Lu<strong>ja</strong>t olivat sormet!<br />
Sodan aikaan käytettiin höyryvetureita. Ne olivat sitten<br />
sympaattisia. Veturitalleissa niitä rakkaudella huollettiin. Ylämäkeen<br />
mennessään ne puuskuttivat: ”Hölttä-Heikki, housut puttoo...<br />
Hölttä-Heikki, housut puttoo...”, <strong>ja</strong> alamäessä veturi puhkui: ”Ei puttookkaan!<br />
Ei puttookkaan!” Yleensä veturit lämmitettiin haloilla,<br />
joskus kuitenkin koksilla tai kivihiilellä. Jos ne pääsivät kostumaan,<br />
veturinlämmittäjä joutui kauan hakkaamaan toisiinsa kiinni jämähtäneitä<br />
hiilimöykkyjä ha<strong>ja</strong>lle. Topparoikat huolehtivat radan kunnosta.<br />
Veturin edessä oli kar<strong>ja</strong>-aura, jolla saatiin talvella lumi pois<br />
kiskoilta.<br />
Ylivieskan rautatieläisyhteisö<br />
Isän ollessa konduktöörina Ylivieskan asemalta käsin asuimme<br />
Ylivieskan rautatieläisten asuinalueella. Rautatieläisten talot oli rakennettu<br />
1800-luvun lopulla. Niihin oli silloin laitettu jopa sähköt<br />
ensimmäisten joukossa Ylivieskassa. Vanhat punospäällysteiset<br />
sähköjohdot olivat vaarallisia. Äiti sai kerran lamppua vaihtaessaan<br />
sähköiskun. Isku heitti hänet alas pöydältä, jolla hän seisoi. Me pienet<br />
lapset nauroimme makeasti äidin hassua sätkyä, kun emme mitään<br />
ymmärtäneet.<br />
Sähköjohdot uusittiin vasta ennen Talvi<strong>sotaa</strong>. Vettä asuntoihin<br />
ei tullut eikä mennyt. Perheenäiti oli vesijohto <strong>ja</strong> viemäri. Kaikki<br />
piti kantaa. Käyttövesi otettiin pihapumpuista. 1930-luvulla Ylivieskassa<br />
oli huono vedenlaatu. Vesi oli savista <strong>ja</strong> soista. Rautatieläisten<br />
93
Rautateiden tyttö<br />
syytinkiin kuului 20 litraa hyvää juomavettä vuorokaudessa perhettä<br />
kohden. Vesi tuotiin päivittäin junalla Vihannin puhtaasta lähteestä<br />
metallitonkissa.<br />
Kerran äiti oli asemalla jokapäiväisellä vedenhakureissulla.<br />
Siellä istui aseman penkillä junasta myöhästynyt mies, joka taputteli<br />
lohduttavasti kapsäkkiään: -”Älä hermostu kapsäkki, tulee se vielä<br />
toinenkin juna!” Äitiä nauratti.<br />
Ylivieskassa oli kaksi asemaravintolaa, toisen <strong>ja</strong> kolmannen<br />
luokan matkustajille. Toisen luokan asemaravintolassa tarjoilijoilla<br />
oli mustat asut, valkoiset hilkat <strong>ja</strong> esiliinat <strong>ja</strong> siellä tarjoiltiin viiniä.<br />
Kolmannen luokan ravintolassa oli vaatimattomampaa. Että sellaista<br />
luokka<strong>ja</strong>ottelua oli silloin.<br />
Leikkikavereita riitti rautatieläisten lapsista. Perheet mukaan<br />
luettuna rautatieläisiä oli toistasataa. Oli kahden <strong>ja</strong> neljän huoneiston<br />
talo<strong>ja</strong>, ratavartijoiden talot erikseen. Vuokra perittiin neliöiden<br />
mukaan. Meidän perheellä oli käytössä keittiö, kamari, iso aula <strong>ja</strong><br />
komerot. Lämmittämättömällä vintillä pystyi kesällä nukkumaan.<br />
Valtionrautatiet maksoivat silloin jo pientä lapsieläkettä, eli<br />
avustusta perheellisille rautatieläisille. Lääkärillekin pääsi ilmaiseksi.<br />
Rautatieläisten oma lääkäri oli tuberkuloosipiirilääkäri Lahdensuo.<br />
Koko yhteisö piti huolta rautatieläisten lapsista. Valtionrautatiet<br />
osoitti lapsille vesitornin takaa kentän, jossa pelattiin nelimaalia, pesäpalloa<br />
<strong>ja</strong> hypättiin pituutta. Pääsiäisenä kentällä poltettiin kokkoa<br />
<strong>ja</strong> aikuiset olivat yhdessä hankkineet karamelle<strong>ja</strong> lapsille <strong>ja</strong>ettavaksi.<br />
Talvella laitettiin lapsia varten hoi<strong>ja</strong>kka eli napakelkka jäälle. Kauan<br />
oli pää kipeä, kun vauhti kerran heitti minut päälleni hoi<strong>ja</strong>kasta.<br />
Rautatieläisten käytössä oli yhteinen pesutupa, pyykkitupa,<br />
mankeli, leivintupa <strong>ja</strong> sauna, joihin sai varaamalla a<strong>ja</strong>n. Tisuri-nimisessä<br />
talossa matkustavaiset rautatieläiset saivat yöpyä Ylivieskassa<br />
pysähtyessään.Rautatieläisten yhteishenki oli hyvä. Naapureilta sai<br />
aina apua.<br />
Jo neljännellä luokalla vuonna 1935 liityin pikkulotta-järjestöön<br />
isosisko Ainon esimerkkiä seuraten. Opetta<strong>ja</strong>t Oili Kettunen<br />
<strong>ja</strong> Jaakkolan Sylvi pitivät pikkulottakerhoa. Siellä tehtiin joka viikko<br />
käsitöitä, juotiin teetä, pidettiin hiihtokilpailu<strong>ja</strong>, laulettiin <strong>ja</strong> luettiin<br />
94
Rautateiden tyttö<br />
ääneen satukirjo<strong>ja</strong>. Politiikkaa siellä ei puhuttu. Käsityöt myytiin<br />
myyjäisissä <strong>ja</strong> tuotot lahjoitettiin köyhälle ”kummitytölle” Kar<strong>ja</strong>lassa.<br />
Tyttö vieraili kerran meidän luona Ylivieskassakin.<br />
Aloitin pikkulottana <strong>ja</strong> sittemmin minusta tuli muonituslotta.<br />
Kuuluin myös sotilaskotisisar-järjestöön. Rintamalla olin sotilaskotisisarena.<br />
Kuumaa mehua evakoille, jäisen maidon lypsämistä<br />
1939 joulukuusta tämä lähtee. Talvisota alkoi 30.11.1939. Joulukuussa<br />
rupesi tulemaan evakkojunia. Pakkasta oli yli neljäkymmentä astetta.<br />
Ihmiset olivat kur<strong>ja</strong>ssa kunnossa.<br />
Junat olivat täynnä. Siellä oli ulostusta junanvaunuissa. Kuolleita<br />
oli pari vanhaa ihmistä <strong>ja</strong> kaksi lasta oli syntynyt. Niitä evakko<strong>ja</strong><br />
vietiin pohjoiseen jonnekin. Sitten alkoi tulla Punaisen Ristin<br />
junia. Lotat tulivat aina sanomaan, että voisitteko mennä viemään<br />
kuumaa mehua evakoille, jotka ovat olleet junassa monta päivää.<br />
Samoin kun Punaisen Ristin haavoittuneiden kuljetusjuna<br />
tuli, menimme äidin <strong>ja</strong> muiden kanssa viemään sinne kuumaa juomaa.<br />
Voi että, kun siellä oli niitä miehiä, jotka olivat palelluttaneet<br />
<strong>ja</strong>lkansa tai kätensä! Niin <strong>ja</strong> yleensäkin haavoittuneita semmoisessa<br />
kunnossa, ettei siihen mikään auttanut. Oli kuolio tullut niihin<br />
paleltuneihin jäseniin. Niitä vietiin pohjoiseen. Jonnekin sinne oli<br />
perustettu sotasairaala <strong>ja</strong> siellä sitten vasta pääsivät leikkaukseen.<br />
Ja sitten alkoi tulla niitä eläimiä sieltä. Avovaunuissa oli lehmiä.<br />
Siellä oli koitettu karsia ne sillä lailla, ettei sonne<strong>ja</strong> ollut lehmien<br />
joukossa. Kohta tulivat ne kar<strong>ja</strong>laismiehet sanomaan: -”Tulkaa<br />
rakkaat naiset lypsämään lehmät, ne pakahtuu”. Alina Keinänen oli<br />
konduktöörin rouva <strong>ja</strong> hänen kanssaan me olimme lypsyporukka.<br />
Minä olin neljäntoista silloin. Vuorotellen pidimme lehmää kiinni.<br />
Ne olivat irtonaisia siellä avovaunussa ne lehmät.<br />
Minä pidin vuorollani kiinni lehmää <strong>ja</strong> Keinäsen Alina lypsi.<br />
Ja se oli aivan hirveää, kun niillä lehmillä oli nännit jäässä ihan.<br />
Ensin tuli pitkästi jääpuikkoa <strong>ja</strong> sitten vasta alkoi maitoa tulla. Me<br />
saimme maidosta osan. Lehmiä kuljettavat miehet ottivat myös it-<br />
95
Rautateiden tyttö<br />
sellensä juomamaitoa. Miehet olivat siellä härkävaunussa, jossa oli<br />
kamina. Näin he pystyivät lämpöisena siellä olemaan.<br />
Sitten kävi kerran sillä tavalla, että minä olin pitämässä sarvipäistä<br />
lehmää. Sattui niin, että siellä avovaunussa oli härillään toinen<br />
lehmä. Kun Keinäsen Alina lypsi, sen lypsettävän lehmän selkään<br />
hyppäsi se härillään oleva lehmä. Lypsettävän lehmän sarvi sattui<br />
minua kupeeseen. Se oli pitkän aikaa kipeä, mutta ei mennyt mitään<br />
rikki. Ja siihen se työ loppui. Äiti sanoi minulle: -”Nyt et tee yhtään<br />
kertaa enää lypsyhommia siellä”.<br />
Kapteeni Hilkemaa tekee kunniaa<br />
Tämä kuuluu tavallaan rautatiehen, koska tämä tapahtui Ylivieskan<br />
rautatieasemalla. Talvisota oli päättynyt silloin. Ylivieskassa oli kapteeni<br />
Hilkemaa, joka oli jotenkin päässyt, että sen ei ollut Talvi<strong><strong>sotaa</strong>n</strong><br />
tarvinnut mennä. Että se jotenkin käytti arvovaltaansa siinä.<br />
Siihen asemalaiturille tuli sitten junasta kaksi oikein nokista<br />
<strong>ja</strong> paskasissa vaatteissa olevaa sotilasta. Ja se oli aina siellä asemalla<br />
se Hilkemaa kyttäämässä, tietenkin virkansakin puolesta. Niin se<br />
Hilkemaa sanoi näille sotilaille: -”Mitäs unohtui?!”. Ja sitten se komensi<br />
ne sotilaat riviin. Sattuipa ravintolavaunussa olemaan eversti,<br />
joka osui näkemään <strong>ja</strong> kuulemaan tämän tapahtuman. Eversti tuli<br />
siihen paikalle, kun se kapteeni Hilkemaa komensi niitä sotilaita tekemään<br />
kunniaa itsellensä. Eversti kysyi niiltä miehiltä, että missä<br />
te olette sodassa olleet. Summassa olivat sotilaat olleet. Niin eversti<br />
komensi sen kapteeni Hilkemaan tekemään kunniaa näille kahdelle<br />
Summan sotilaalle.<br />
Se oli minusta niin mielenkiintoinen juttu. Että se siitä talvisodasta.<br />
Elämähän tasaantui. Mutta sieltä kun ne tulivat junalla, kun<br />
katsoi niitä, kyllä ne olivat niin likaisia <strong>ja</strong> paskaisia ne miehet. Eihän<br />
siellä mitään pesumahdollisuuksia ollut rautateillä muuten.<br />
96
Sakemannien varastelevat dankke-joukot<br />
Rautateiden tyttö<br />
Minä menen nyt sitten <strong>ja</strong>tko<strong><strong>sotaa</strong>n</strong>, vuonna 1941, kun alkoi niitä<br />
sakemanne<strong>ja</strong> tulla sitten junalasteittain. Ei kukaan tiennyt mitään<br />
siitä, että tulee saksalaisten kuljetus. Minäkin olin siellä asemalla <strong>ja</strong><br />
menin katsomaan.<br />
Sieltä Ylivieskan Savisillan takaa tuli kaksi vanhaa ukkoa asemalle.<br />
Tässä on vähän komiikkaa siinä suhteessa, että toinen niistä<br />
kysyi: -”Mitähän joukko<strong>ja</strong> nuo on?” <strong>ja</strong> samaan aikaan yksi sakemanni<br />
sanoi toiselle sakemannille: -”Danke schön”. Niin se toinen ukko<br />
vastasi toiselle ukolle: -”Tankkijoukko<strong>ja</strong> kuuluvat olevan”.<br />
No, nämä saksalaisten kuljetukset olivat sellaisia, että junia<br />
ensin tuli tiuhempaan, kun niitä saksalaisia vietiin pohjoseen. Myöhemmin<br />
niitä kulki harvempaan. Ylivieskassa oli saksalaisten ruokintaparakki.<br />
Siellä suomalaiset lotat laittoivat niille ruokaa.<br />
Sittenhän pal<strong>ja</strong>stui meille se kova homma, että saksalaiset<br />
oli niin varkaita. Ne varasti kaiken. Ne varasti KAIKEN. Meidän<br />
naapurissa asui rautatiekirjuri Olli Tuominen, joka oli töissä asemakonttorissa.<br />
Tälle tultiin ilmoittamaan, että ”sakemannit kantaa<br />
sun halko<strong>ja</strong> sieltä sun ulkorakennuksen päästä”. Ne oli melkein kaiken<br />
kantaneet niihin juniin kamiino<strong>ja</strong> varten. Mutta joutuivat kyllä<br />
palauttamaan takaisin, kun tämä Tuominen otti yhteyttä joko komendanttiin<br />
tai niiden kuljetuksen johta<strong>ja</strong>an. Ylivieskan asemalla<br />
oli nimenomaan saksalainen komendantti. Rautatiekirjuri Kniff oli<br />
tulkkina sitten.<br />
Miten ne saksalaiset varasti! Se oli ihan mahotonta! Meiltä<br />
äiti kuoli 1943 syyskuun 28. päivä. Kun äiti iltapäivällä kuoli, pistin<br />
yöksi äitin kaikki petivaatteet <strong>ja</strong> tyynyt narulle tuulettumaan. Niin<br />
sakemannit olivat nekin yöllä varastaneet!<br />
Ja ne olivat viisaita <strong>ja</strong> tekivät tällä tavalla, että odottivat siihen,<br />
että juna oli lähtövalmiina <strong>ja</strong> huudettiin ”Achtung! Achtung!<br />
Alles einsteigen!”, Silloin ne saattoivat, jos oli vaikka lähellä vettä<br />
saavissa, tyhjentää sen vesisaavin <strong>ja</strong> juoksun kanssa viedä sitä saavia<br />
härkävaunuun, missä matkustivat.<br />
Myös rautatieläisten juomavesitonkkia veivät. Sakemannit<br />
97
Rautateiden tyttö<br />
veivät jopa pelloista perunoita, juurikkaita <strong>ja</strong> sipuleita. Siitä vaan<br />
sivunmennen ottivat. Niin ne kumminkin kulkivat valtiaan elkein<br />
yleisillä paikoilla. Matkustaessaan niillä oli aina paljon Suomen rahaa,<br />
nehän painoivat Lapissa Suomen setelirahaa.<br />
Sitten ne vahtasivat kerran Meriluodon pässiä, se oli syksyä,<br />
<strong>ja</strong> olisi kohta teurasaika käsillä. Meriluodon Kalle oli konduktööri.<br />
Meriluodon rouva tuli meille <strong>ja</strong> sanoi: -”Menkää rakkaat ihmiset<br />
kahtomaan, kun Kalle on junan päällä työmatkalla, kun nuo sakemannit<br />
meinaa varmasti tuon pässin varastaa”. Niin mehän keräännyimme<br />
kaikki sinne. Siellä kolme sakemannia sitä pässiä hyvitteli <strong>ja</strong><br />
hyvitteli. Ne odottivat varmasti sitä, että voisivat vetää siltä pässiltä<br />
kurkun auki. Sitten ne juoksisivat ruhon kanssa, kun olisi kuulutettu,<br />
että juna lähtee. Ne joutuivatkin menemään ilman pässiä, kun<br />
sinne tuli miehisiä miehiäkin vahtimaan.<br />
Kyllä kun muistaisi mitä kaikkea ne varasti… se oli yhtä varastamista!<br />
Niinhän se sanoi se rautatiekirjuri Olli Tuominen: -”Ne<br />
noudattaa sitä lakia, että varastaa saa, mutta ei saa joutua kiinni!”<br />
Aseman ruokintaparakissa sentään jotkut saksalaissotilaat<br />
tarjosivat suomalaislapsille soppaa, papusoppaa jossa oli purkkilihaa,<br />
kotiinvietäväksi. Ja yksi asemalle sijoitettu saksalainen oli harras<br />
<strong>ja</strong> oikein kunnollinen katolinen, jota toiset sakemannit sitten pilkkasivat.<br />
Nimi oli muistaakseni Josef Nienhaus. Hän oli vain 19-20<br />
vuotta vanha. Hän kävi paljon meidän naapurissa Ihalaisten luona.<br />
Ihalaisten po<strong>ja</strong>t olivat opiskelleet saksaa, <strong>ja</strong> hän tuli heidän kanssaan<br />
hyvin toimeen. Hän oli syvästi uskonnollinen, rukoili polvirukoukset<br />
aamulla <strong>ja</strong> illalla. Voi sanoa, että poikariepu oli väärässä paikassa.<br />
Sakemannit ahdistelevat naisia<br />
Minähän jouduin sitte myöhemmin rautateille töihin 1942. Minä<br />
jouduin vaununtarkasta<strong>ja</strong>ksi kuusitoistavuotiaana. Meitä koulutettiin<br />
siihen, että miten piti etsiä <strong>ja</strong> tarkastaa, että juna on kunnossa.<br />
Piti laskea kahta lukua. Veturinkuljetta<strong>ja</strong>lle sanottiin, että panna <strong>ja</strong>rrut<br />
kiinni. Taikka <strong>ja</strong>rrut auki, se oli jomminkummin päin, muistaakseni<br />
että <strong>ja</strong>rrut kiinni, <strong>ja</strong> sitten kahta lukua piti laskea mennessään,<br />
98
Rautateiden tyttö<br />
että kuinka paljon on <strong>ja</strong>rruttaneita <strong>ja</strong> kuinka paljon <strong>ja</strong>rruttamattomia<br />
vaunu<strong>ja</strong>. Sitten minä näytin sieltä junan päästä talviaikana karbidilampulla.<br />
Kesäaikana oli lippu, jolla minä näytin merkkejä, että<br />
nyt <strong>ja</strong>rrut auki. Myös piti laskea, onko junan kaikkien <strong>ja</strong>rruttavien<br />
vaunujen <strong>ja</strong>rrut auenneet.<br />
Oli aamuyötä <strong>ja</strong> pimeää, kun minä olin töissä. Siellä junan<br />
vieressä oli sakemanni. No eiköhän sitten se sakemanni siellä pimeässä<br />
käynyt käsiksi minuun <strong>ja</strong> yritti kaataa nurin. Minä löin sitä karbidilyhdyllä<br />
lu<strong>ja</strong>a päähän, niin että sen lyhdyn lasi särkyi. Minua ei<br />
niin keljuttanut, että se käsiksi kävi. Kaikista eniten keljutti se, että<br />
jouduin tarkistamaan junan UUDESTAAN, koska oli mennyt laskut<br />
sekaisin <strong>ja</strong>rruhommien laskemisessa. Ja se junan lähtö myöhästyi.<br />
Että semmosta hommaa.<br />
Sitten siellä tapahtui myös seuraavanlainen tapaus. Eihän<br />
siihen aikaan sitä ymmärtänyt minun ikäiset tytöt, että mitä on<br />
runkkaaminen. Oli päiväsaika silloin <strong>ja</strong> minä tarkastin junaa. Siellä<br />
junan vieressä sitten on saksalainen <strong>ja</strong> runkkaa itseänsä <strong>ja</strong> tuijottaa<br />
minua, kun teen töitä. Enhän minä tiennyt, mitä se sellainen on.<br />
Meillä työntekijöillä oli sellainen huone missä me oltiin välia<strong>ja</strong>t aina.<br />
Minä menin sinne <strong>ja</strong> sanoin: -”Mitähän tuo sakemanni tekee?”<br />
Muut vastasivat: -”Ootko sää noin lapsellinen, sehän runkkas! Ja se<br />
sinua katto irstaasti sen takia, että se kuvitteli mielessään, että se sinun<br />
kanssa on.”<br />
Sitten vielä saksalaisten kuljetusjunista. Minä olin semmoisessa<br />
työssä, että minä tulin toisinaan yhdentoista kahdentoista aikana<br />
illalla kotiin. Tämä oli ennen sitä rautateillä oloa. Osuuskaupan<br />
ravintolassa olin töissä. Vanhempien luvalla sain olla, kun olin<br />
alaikäinen vielä. Niin minä tulin töistä <strong>ja</strong> äiti sano, että: -”Älä kulje<br />
aina samaa tietä, joku voi seurata.” Silloinhan oli pimennysaika <strong>ja</strong>tkuvasti.<br />
Minä olen kerran juossut varmasti maailmanennätyksen.<br />
Asemaravintolan takana seisoi saksalainen sotilas, kun tulin töistä.<br />
Ja kun minä lähdin kävelemään, se lähti juoksemaan minun perään.<br />
Minähän juoksin. Minulta petti vetoketju hameesta, kaaduin <strong>ja</strong> potkin<br />
sen hameen sitten siitä. Minä juoksin niin lu<strong>ja</strong>a, kuin suinkin voi<br />
99
Rautateiden tyttö<br />
olla. Äiti oli jättänyt oven auki, että pääsen sisälle, <strong>ja</strong> minä juoksen<br />
<strong>ja</strong> minä saan oven auki <strong>ja</strong> kun minä saan avaimen kierrettyä siellä<br />
sisäpuolella lukkoon, niin sakemannin käsi on ovenkahvalla toisella<br />
puolella <strong>ja</strong> se ei saa minua kiinni.<br />
Ne oli semmosia <strong>ja</strong> teki niitä hommia, että ne saattoi raiskata<br />
jonkun. Koira ei perään haukkunut, kun junaan meni heti. Millä sen<br />
pystyi selvittämään, kuka sen oli tehnyt. Mutta se varastaminen oli<br />
kaikista keljuinta.<br />
Isä varoitti, kun semmoista vihertävää, oikein ällöttävän näköistä<br />
saippuaa ilmestyi kauppoihin. Isä sanoi, ettei saa niitä koskaan<br />
ottaa, kun ne oli juutalaisten rasvasta tehty. Ne tuodaan Saksasta<br />
tänne Suomeen saippuaksi, että myydään täällä sitten. En tiedä<br />
oliko perää, mutta kyllä se oli inhottavan hajuista se saippua, että<br />
jotain siinä oli mätää.<br />
Vaihtokauppaa saksalaisten kanssa<br />
Saksalaisille myytiin naisten silkkisukkia. Silloin oli harmaita silkkisukkia,<br />
joita teki turkulainen tehdas. Niitä ostivat rautatieläiset <strong>ja</strong><br />
niitä ostivat kakarat. Minä en ole koskaan sitä mustan pörssin kauppaa<br />
harrastanut siellä. Mutta isä oli konduktööri <strong>ja</strong> teki sillä tavalla,<br />
että möi sakemanneille niitä sukkia kon<strong>ja</strong>kkia <strong>ja</strong> Juno-tupakkaa vastaan.<br />
Isä ei tupakoinut silloin, vaan oli tehnyt seuraavan sopimuksen.<br />
Rautiossa oli maatalo, josta isä osti joka vuosi sota-aikanakin<br />
kinkun. Isä vei sinne kon<strong>ja</strong>kkia <strong>ja</strong> tupakkaa <strong>ja</strong> sai kinkun. Näin ihan<br />
sodan loppuun saakka joka joulu.<br />
Niitä oli paljon semmoisia, jotka joutuivat kiinni. Sotapoliisit<br />
olivat siellä junissa aina kyttäämässä. Sitä pal<strong>ja</strong>stui sitten, että he<br />
käyttivät itse sen, mitä junasta saivat takavarikoitua.<br />
Vuonna 1943, ennen joulua, isä meni hakemaan Rautiosta<br />
joulukinkkua. Juna lähti Kannuksen asemalta. Sotapoliisit tulivat<br />
junaan, <strong>ja</strong> juna ajoi täyttä vauhtia. Isä joutui hyppäämään Sievin <strong>ja</strong><br />
Ylivieskan välillä junasta kinkku kainalossa. Kun isä tuli kotiin, hän<br />
sanoi: -”Älä vain nyt pilaa tätä kinkkua, kun minä olen sen henkeni<br />
kaupalla tuonut! Minun oli pakko hypätä tai sotapoliisit olisivat sen<br />
100
Rautateiden tyttö<br />
vieneet”. Että semmoinen oli sen kinkun tarina.<br />
Tämän kuulin myöhemmin sotapoliiseista seitsemänkymmentäluvulla.<br />
Olin Kokkolassa sairaalassa silmien takia. Siellä oli<br />
ruotsalaisalueelta sitten kaupunkilaisrouva, joka kertoi sota-aikana<br />
kulkeneensa junalla ostamassa tuttavilta maatalosta <strong>ja</strong>uho<strong>ja</strong>. Hänellä<br />
oli sitten paluumatkalla <strong>ja</strong>uho<strong>ja</strong>, <strong>ja</strong> ne poliisit tulivat sinne junaan.<br />
Kaikki matkusta<strong>ja</strong>t tarkastettiin aina, että onko elintarvikkeita. No,<br />
poliisit yllättivät ne <strong>ja</strong>uhopussit <strong>ja</strong> sanoivat: -”Nämä takavarikoidaan”.<br />
Niin se rouva hoksasi semmoisen konstin, että sanoi: -”Joo,<br />
<strong>ja</strong>uhot saatte, mutta pussit on minun!” <strong>ja</strong> kaatoi siihen junan puiselle<br />
penkille ne <strong>ja</strong>uhot. Sotapoliisit kirosivat <strong>ja</strong> lähtivät pois. Rouva pani<br />
<strong>ja</strong>uhot vaan pusseihin takaisin <strong>ja</strong> sanoi muille matkustajille, että<br />
kunhan hän vaan sihtaa ne <strong>ja</strong>uhot kotona, niin uunissahan ne paistetaan.<br />
Eivät ne siitä ole pilalle menneet.<br />
Kyllä ne sotapoliisit oli tosiaan, ne vei kaiken kun tarkistettiin.<br />
Se oli aivan hirveää ihmisille, joilla oli ruuasta pula.<br />
Sota-a<strong>ja</strong>n junailua<br />
Vuonna 1943 menin tavarajunalla Oulaisiin hammaslääkäriin. Juna<br />
ei pysähtynyt siellä, mutta pyysin, että veturinkuljetta<strong>ja</strong> hiljentäisi<br />
vauhtia Oulaisten kohdalla. Isä oli neuvonut miten liikkuvasta junasta<br />
hypätään turvallisesti. Veturinkuljetta<strong>ja</strong>t unohtivat hiljentää,<br />
mutta minä a<strong>ja</strong>ttelin noudattaa isän mallia <strong>ja</strong> vaan hypätä. Isä oli<br />
neuvonut, että pitää hypätä kunnolla ulospäin vaunusta. Minä menin<br />
<strong>ja</strong> hyppäsin lähellä veturien vedenottopaikkaa Oulaisissa. Mutta<br />
junalla oli liian kova vauhti, <strong>ja</strong> minä menin kuperkeikkaa pientareelle.<br />
Siellä oli saha, josta juostiin paarien kanssa vastaan: -”Miten kävi?<br />
Miten kävi?”. Minä nousin ylös: -”Ei mitään”. Kylki oli vähän kipeä,<br />
mutta mitään muuta vikaa ei ollut.<br />
Rautatieläisillä oli junamatkoihin vapaalippu. Kun Ylivieskasta<br />
ei saanut kaikkia tarvikkeita, minä lähdin Oulussa käymään<br />
ostoksilla. Lähdin hakemaan ostoskorteilla elintarvikkeita <strong>ja</strong> tavaraa.<br />
Minulla oli semmoiset sota-aikaiset kengät, joissa oli puupoh<strong>ja</strong>t<br />
<strong>ja</strong> paperipunoksesta tehty kengänpäälliset. Oulussa satoi hirveästi.<br />
Kengät kastuivat <strong>ja</strong> kutistuivat <strong>ja</strong>lkoihin. Otin junassa pois ne ken-<br />
101
Rautateiden tyttö<br />
gät. Jouduin Ylivieskan asemalta menemään avo<strong>ja</strong>loin kotia, kun<br />
kengät eivät mahtuneet enää <strong>ja</strong>lkaan.<br />
”Naiset miesten töissä” – ennakkoluulo<strong>ja</strong><br />
Konduktöörien ennakkoluuloista töissä sitten. Se oli Aavavuori se<br />
meidän esimies Ylivieskan asemalla, <strong>ja</strong> Janne Koponen oli se ylempi<br />
esimies. Muita työntekijöitä oli Ahon Toivo <strong>ja</strong> Sorvisto ainakin.<br />
Meitä oli kaksi tyttöä siellä, minä <strong>ja</strong> Koiviston tyttö, joka oli myös<br />
rautatieläisen tytär. Rautatietöissä saivat pitää naisetkin pitkiä housu<strong>ja</strong><br />
tai hametta, miten halusi. Vielä -41 minulle oli naurettu kylällä,<br />
kun kuljin julkisella paikalla pitkissä housuissa ensimmäisenä Ylivieskassa.<br />
Itselläni ei ollut ennakkoluulo<strong>ja</strong>. Siitä vielä seuraava tarina.<br />
Oli kesä <strong>ja</strong> minulla ei ollut uimapukua. Vaatteista <strong>ja</strong> langoista oli<br />
huutava pula. Sitten sain käsiini khakinvihreitä kypäränsuojuksia.<br />
Purin ne <strong>ja</strong> päätin virkata niistä uimapuvun. Lanka ei riittänyt kokouimapukuun,<br />
joten tein langoista kaksiosaisen uimapuvun. Näin<br />
syntyivät Ylivieskan ensimmäiset bikinit vihreästä kypäränsuojuslangasta!<br />
Sitten menen konduktöörien ennakkoluuloihin. Minä olin<br />
vaunumies <strong>ja</strong> me kaikki ammattinimikkeeltämme. Me kor<strong>ja</strong>simme<br />
kaikkea. Sabotaasia tehtiin Suomessa esimerkiksi sillä tavalla, että<br />
pantiin akselikoppaan hiekkaa. Minäkin olen käynyt Haapajärvellä<br />
<strong>ja</strong> kahdessa paikassa ainakin puhdistamassa akselikoppaa, kun se oli<br />
käynyt kuumana. Piti puhdistaa ne hiekat sieltä pois, <strong>ja</strong> panna uutta<br />
öljyä. Pieksämäellä niitä vaunu<strong>ja</strong> kor<strong>ja</strong>ttiin, niin että sitten laitoin<br />
lappuun ”Pieksämäen konepa<strong>ja</strong>”, jonne sitten lähetettiin. Aina muistan,<br />
kun olin Haapajärvellä puhdistamassa sitä vaununakselistoa. Se<br />
asemapäällikkö vahtasi vieressä koko a<strong>ja</strong>n, että osaanko tehdä sitä.<br />
Sitten junissa oli nämä kaasuvalot. Niitäkin minä opin kor<strong>ja</strong>amaan.<br />
Meitä tyttöjä otettiin melko nuorina, seitsemäntoista-, kahdeksantoistavuotiaina<br />
näihin rautatievaunuhommiin, kun miehet<br />
olivat sodassa. Palkkaus meillä oli normaali vaunumiehen palkka.<br />
Meitä koulutettiin. Koko a<strong>ja</strong>nhan se oli koulutusta sitten.<br />
Tämä Aavavuori opetti meille, että kun te näette junan tule-<br />
102
Rautateiden tyttö<br />
van, menkää katsomaan siihen viereen. Jo junan hajusta tuntee, jos<br />
akselikoppa käy kuumana.<br />
Pikajuna tuli sitten Ylivieskan asemalle. Minä seisoin siinä<br />
<strong>ja</strong> odotin sitä. Kun katsoin sitä, siellä haisi heti käry vaunussa. Se<br />
oli ihan tulikuuma se akselikoppa. Kun juna pysähtyi, menin heti<br />
konduktöörille sanomaan, että nyt pitää tämä matkusta<strong>ja</strong>vaunu ottaa<br />
pois, sillä akselikoppa käy kuumana. Siitä tulee hirveä vahinko,<br />
jos akseli menee poikki siellä. Silloin se rysähtää siihen malliin, että<br />
toiset vaunut tulee siihen. Ihmishenkiä on mennytkin sillä tavalla.<br />
Konduktööri sanoi: -”Kuule tyttö, kyllä sinä et ymmärrä mitään”.<br />
Se juna pysähtyi puoli tuntia Ylivieskassa. Toisen luokan matkusta<strong>ja</strong>t<br />
saivat mennä toisen luokan asemaravintolaan <strong>ja</strong> kolmannen<br />
luokan matkusta<strong>ja</strong>t kolmannen luokan ravintolaan. Aavavuorelle<br />
käytiin sanomassa. Aavavuori tuli siihen sitten <strong>ja</strong> sanoi: -”Kyllä tyttö<br />
on oikeassa, vaunu pitää ottaa pois, tuommosena sen ei saa antaa<br />
mennä”. Että sitä oli tällaisia ennakkoluulo<strong>ja</strong>.<br />
Kerran tarkistin ravintolavaunun akselistoa Ylivieskan asemalla.<br />
Minulla oli aivan asialliset vaatteet, mutta paitapuseron kaulus<br />
oli auki. Ravintolavaunussa oli kännissä oleva tk-mies, <strong>ja</strong> kun<br />
töitä tehdessäni kyykistelin, se näki vissiin ikkunasta suoraan rintojen<br />
väliin. Se kännikala tulee sieltä junasta, juoksee minuun päin <strong>ja</strong><br />
huutaa: -”Voi mitkä ihanat rinnat!”. Eversti tulee sieltä perässä <strong>ja</strong> vie<br />
tämän kännikalan takaisin sinne ravintolavaunuun.<br />
Pari kertaa jouduin käymään sitten saksalaiselle komendantille<br />
sanomassa, kun ne saksalaiset sotilaat pitivät huorina, kun on<br />
nainen. Että sitten saa kohdella miten tahansa. Minä menin sinne<br />
asemakonttoriin <strong>ja</strong> sanoin: -”Sanokaa nyt sille sakemannikomendantille,<br />
että me ei olla mitään yleisiä naisia, me teemme tärkeää<br />
työtä”!<br />
Kerran tk-mies otti minusta kuvan, joka ilmestyi Hakkapeliitta-lehdessä<br />
<strong>ja</strong> Suomen Kuvalehdessä. Kuvajutun nimi oli ”Naisia<br />
miesten töissä”. Kuvassa minä olen tarkastamassa vaunun akselistoa.<br />
Kuvatekstissä lukee ”Viehkeä koplaa<strong>ja</strong>tar Ylivieskan asemalta”.<br />
Mielenkiintoista työtä se oli, minä tykkäsin olla siellä. Minä<br />
jouduin jäämään sitten pois, kun äiti sairastui syöpään neljäkym-<br />
103
Rautateiden tyttö<br />
mentäkolme. Äiti eli sen toteamisen jälkeen kolme kuukautta. Hoidin<br />
äidin hautaan. Jouduin jäämään töistä pois sen takia, kun oli<br />
pienempiä sisaruksia.<br />
Jälkikäteen on tullut a<strong>ja</strong>teltua, miten suuri vastuu olikaan tarkastaa<br />
vain kahdeksantoistavuotiaana, että junanvaunut olivat kunnossa!<br />
Olen kyllä aina ollut huolellinen, mutta silloin sitä vastuuta ei<br />
tajunnut a<strong>ja</strong>tella ollenkaan.<br />
Synkkä kuljetustehtävä<br />
Se oli sitten ikävää aikaa Ylivieskan rautatieasemalla, kun niitä suomalaissotilaiden<br />
ruumiita tuotiin rintamalta junilla. Kesäaikana<br />
haisi niin mätä siellä Ylivieskan asemalla <strong>ja</strong> meidän asuntoalueella.<br />
Asemakonttoria vastapäätä oli lastaussilta, jota pitkin niitä vainajia<br />
rintamalta tuotiin. Siellä oli vainajia Alavieskaan <strong>ja</strong> Kalajoelle kanssa.<br />
Kerrankin kun kesäaikaan olimme menossa uimaan, menimme<br />
katsomaan yhden tutun po<strong>ja</strong>n arkkua asemalle. Muistelen että<br />
se poika oli luutnantti. Rintamalla tehdystä karkeasta arkusta tuli<br />
toukkia <strong>ja</strong> mätää läpi raoista. Ne arkut olivat sen verran harvo<strong>ja</strong>. Se<br />
oli siinä hyvin ikävä puoli.<br />
Teuvan Tiltu <strong>ja</strong> Ylivieskan risteysasema<br />
Talvisodan <strong>ja</strong> <strong>ja</strong>tkosodan aikana oli erikoista, kun isä osti ennen<br />
Talvisodan alkua Philips-sähköradion. Usein radiossa kuulutettiin<br />
venäjäksi: -”LUTHAISEE, LUTHAISEE, TAVARITSH FINLANDI-<br />
JA!” Se kuulosti meidän korvissa siltä. Luultavasti se oli suomeksi<br />
-”Kuunnelkaa, kuunnelkaa, suomalaiset toverit!” Radiosta kuului<br />
päivittäin myös propagandaa suomenkielellä. Teuvan Tiltu aina uhkaili.<br />
Se aina sanoi: -”Nyt ensi yönä pommitetaan Ylivieskan risteysasemaa”.<br />
Mutta sitten <strong>ja</strong>tkosodan aikana selvisi, miksi ei pommitettu.<br />
Ylivieskassahan oli tuo lentokoulu Niemelän kylällä, jossa opetettiin<br />
lentäjiä. Siellä oli lentopäällikkö, jolta vuonna 1941 kysyttiin: -”Minkä<br />
takia Teuvan Tiltu aina vaan uhkaa turhaan, että Ylivieskaa pommitetaan?”,<br />
Lentopäällikkö vastasi näin: -”Pommitta<strong>ja</strong>t eivät pääse<br />
104
Rautateiden tyttö<br />
päälle, koska Hituran nikkelikaivos Nivalassa saa niiden kompassin<br />
sekaisin.”<br />
Meren kautta pommikoneet olisivat päässeet tulemaan Ylivieskan<br />
ylle. Mutta lentomatka oli niin pitkä takaisin, että yhden<br />
kerran ne sitä yrittivät <strong>ja</strong> joutuivat pudottamaan pommit mereen<br />
Kalajoen edustalle. Että eivät ne pystyneet sieltäkään tulemaan.<br />
Kerran sitten talvisodan aikana, kun Oulua pommitettiin<br />
kauheasti, iltayöstä tuli venäläinen pommikone. Se oli eksynyt pommikonelaivueesta<br />
<strong>ja</strong> oli lähtenyt lentämään rataa seuraten Ylivieskan<br />
suuntaan, josta <strong>ja</strong>tkoi Iisalmen suuntaan. Silloinhan ei valo<strong>ja</strong> ollut.<br />
Monta vuotta meni, ettei saanut valo<strong>ja</strong> polttaa. Ikkunat oli pimennetty,<br />
mutta jotkut nuoret <strong>ja</strong> lapset olivat nähneet, kun se pommikone<br />
lensi hyvin matalalla. Siinä oli punainen tähti, <strong>ja</strong> Ylivieskan kohdalla<br />
se kääntyi menemään Iisalmen radalle, josta se sai osviittaa.<br />
Sitä kautta se pääsi menemään Venäjälle takaisin.<br />
Muuten me kuuntelimme radiolla hyvää musiikkia Motalasta,<br />
Ruotsista. Minä opetin nuorempia sisaruksia tanssimaan musiikin<br />
tahtiin. Silloin pidettiin suosittu<strong>ja</strong> salatansse<strong>ja</strong>. Siitä kyllä sai<br />
syytteen, jos jäi kiinni.Tanssit olivat sota-aikana kiellettyjä.<br />
Johan Killgour - englantilainen herrasmiesvakoo<strong>ja</strong><br />
Ylivieskan asemalla<br />
Vuodesta 1941 kesään 1942 Ylivieskassa vaikutti kaikessa hil<strong>ja</strong>isuudessa<br />
englantilainen upseeri nimeltä Johan Killgour. Hän oli siviiliammatiltaan<br />
vuori-insinööri, joka oli ollut töissä Petsamon nikkelikaivoksilla.<br />
Petsamon jouduttua sodan <strong>ja</strong>lkoihin hän toimi englantilaisten<br />
vakoo<strong>ja</strong>na Ylivieskan risteysasemalla.<br />
Killgour oli aina asemalla tarkkailemassa saksalaisten joukkojen<br />
kuljetusjunia. Junan lähdön jälkeen hän tapasi mennä pian<br />
asemakonttoriin <strong>ja</strong> laittaa salakielisen viestin Englannin lähetystöön<br />
morsetettavaksi. Aseman henkilökunta sähkötti viestit kiltisti perille,<br />
vaikka saksalainen komendantti piti ma<strong>ja</strong>a viereisessä huoneessa!<br />
Killgour kuunteli myös Ruotsin Motalan radiota, josta sai koodikielisiä<br />
viestejä.<br />
105
Rautateiden tyttö<br />
Killgour oli hyvin hoikka, oikein englantilainen mies. Hän<br />
pukeutui usein pikkuruutuiseen takkiin <strong>ja</strong> khakinvärisiin housuihin.<br />
Päässä oli hieno huopahattu, <strong>ja</strong>lassa pitkävartiset saappaat <strong>ja</strong> kädessä<br />
aina kävelykeppi. Hän puhui aika hyvää suomeakin. Killgour<br />
käyttäytyi herrasmiesmäisesti. Hän oli naimisissa oleva mies. Vaimo<br />
<strong>ja</strong> lapset olivat Englannissa.<br />
Ylivieskassa hän asui Komulaisten perheen luona vuokralaisena.<br />
Killgour oli pidetty mies, joka osallistui Ylivieskan elämään.<br />
Hän voitti kerran miesten sar<strong>ja</strong>n maaottelumarssissa Ruotsia vastaan.<br />
Hän kävi päivittäin Osuuskaupan ravintolassa <strong>ja</strong> usein elokuvissa.<br />
Elokuviin hän pyysi usein hämäykseksi paikallisia seuralaiseksi.<br />
Minäkin olin muutaman kerran seurana. Elokuvissa sota-aikana<br />
käydessä piti vain muistaa joka kerta jälkikäteen tarkastaa, oliko<br />
päähän tullut istuimen selkäno<strong>ja</strong>sta täitä. Rintamalta lomille tulleet<br />
sotilaat nimittäin joskus toivat niitä mukanaan yleisille paikoille.<br />
Talvisodan aikaan Englanti oli avustanut Suomea. Oli jopa<br />
valmis lähettämään joukko<strong>ja</strong>, jos olisi pyydetty. Joulukuussa 1941<br />
Englanti sitten vastentahtoisesti julisti sodan Suomelle, kun liittolainen<br />
Stalin vaati. Sodanjulistus ei juuri johtanut sotatoimiin. Killgourista<br />
joka tapauksessa pidettiin.<br />
Tuntui siltä, että kaikki ylivieskalaiset tiesivät Killgourin todellisuudessa<br />
vakoilevan sakemannien joukkojensiirto<strong>ja</strong> englantilaisten<br />
laskuun. Meni kuitenkin toista vuotta ennen kuin asia alkoi<br />
pal<strong>ja</strong>stua saksalaisille. Kun he osasivat epäillä vakoilua, alkoivat he<br />
vainota Killgouria. Muun muassa kerran saksalaiset yrittivät hakata<br />
Killgourin matkusta<strong>ja</strong>kodin käytävällä.<br />
Toisen kerran kävi kolme saksalaista Savisillalla Killgourin<br />
kimppuun. Näkemässä ollut kuvaili, että Killgourin kädet <strong>ja</strong> <strong>ja</strong>lat toimivat<br />
nopeasti, <strong>ja</strong> pian olivat saksalaiset maahan heitettyinä. Puhuttiin,<br />
että Killgour olisi Intiassa ollessaan oppinut itsepuolustusmenetelmiä.<br />
Saksalaisilla oli kuitenkin pistoolit vyöllä. Killgour juoksi<br />
<strong>pakoon</strong> <strong>ja</strong> pelastui sillä kerralla. Killgour oli pal<strong>ja</strong>stunut <strong>ja</strong> hänen oli<br />
aika häipyä Suomesta.<br />
Ylivieskan Niemelän kylällä asui kanadansuomalainen äiti <strong>ja</strong><br />
tytär, jotka olivat tulleet Suomeen asumaan. He eivät sodan puhjet-<br />
106
Rautateiden tyttö<br />
tua olleet päässeet palaamaan Kanadaan. Heidän kanssaan Killgour<br />
oli usein keskustellut englanniksi. Seuraavan kerran, kun saksalaiset<br />
ajoivat häntä takaa, hän juoksi pelto<strong>ja</strong> myöten kanadansuomalaisten<br />
luokse turvaan. Silloin saksalaiset ampuivat hänen peräänsä pistoolilla.<br />
Talosta Killgour soitti Ylivieskan poliisille. Poliisi tuli sakemanneilta<br />
salaa <strong>ja</strong> antoi apua. Yöllä poliisit veivät hänet autolla Kalajoen<br />
hiekkasärkille odottamaan liittoutuneiden lentokonetta. Pienkone<br />
laskeutui hiekkasärkille <strong>ja</strong> vei Killgourin Portugaliin.<br />
Ylivieskan poliisit valehtelivat sitten minulle, että Killgour<br />
kyyditettiin itära<strong>ja</strong>lle <strong>ja</strong> luovutettiin sikäläisille liittoutuneille. Siihen<br />
saivat sakemannit tyytyä. Killgourin katoaminen oli silloin arvoitus<br />
myös useimmille ylivieskalaisille.<br />
Myöhemmin tuli kuitenkin nimetön kirje Komulaisille,<br />
Killgourin isäntäväelle Ylivieskassa. Käsialasta he tunnistivat sen<br />
Killgourin kirjoittamaksi. Kirjeessä luki, että hän on päässyt perille.<br />
Sittemmin perheen poika, Komulaisen Väinö, ilmestyi pelaamaan<br />
muiden nuorten kanssa <strong>ja</strong>lkapalloa uudet erityisen hienot <strong>ja</strong>lkapallokengät<br />
<strong>ja</strong>lassaan. Väinö ei kertonut kysyttäessä, mistä ne oli <strong>sotaa</strong>ikana<br />
saanut. Mutta me arvasimme, että Killgour oli ne jotenkin<br />
onnistunut kotoaan Englannista lähettämään.<br />
Rautatiekokemuksia rintamalla<br />
1.4.1944 minä menin Karhumäkeen kesälomitta<strong>ja</strong>na sotilaskotisisareksi,<br />
junalla tietenkin. Sotilaskotisisaren tehtäviin kuului kanttiininpitoa.<br />
Siellä myytiin rintamamiehille kahvinkorviketta, korviketeetä,<br />
kirjepaperia, tupakkaa <strong>ja</strong> muuta, sekä pidettiin seuraa.<br />
Karhumäessä oli lankkutie, jota pitkin jouduin menemään.<br />
Siellä oli raskasta kenttätykistöä. Lagus halusi saada raskaan tykistön<br />
Karhumäestä. Meidän oli lähdettävä tykistön kanssa Kannakselle.<br />
Juna lähti Karhumäestä, mutta naisten <strong>ja</strong> sotilaiden ei annettu<br />
nousta junaan. Junassa oli vain veturinkuljetta<strong>ja</strong>, konekiväärien<br />
kanssa sotilaat vaunuissa <strong>ja</strong> tykkilasti. Karhumäki oli korkea mäki,<br />
<strong>ja</strong> junarata meni järven puolelta. Me kiersimme kävelemällä se mäen.<br />
Junassa ei ollut matkustajia ollenkaan, koska venäläiset ampuivat<br />
107
Rautateiden tyttö<br />
suorasuuntaustykeillä järven takaa. Radalle oli myös tehty sabotaasia<br />
rasvaamalla kisko<strong>ja</strong>, että junan olisi hankala päästä menemään <strong>ja</strong><br />
siihen voisi paremmin osua.<br />
Sitten jossain vaiheessa mentiin Muurmannin radalle <strong>ja</strong> sitä<br />
myöten Viipuriin. Se Muurmannin ratahan on siitä erikoinen, että<br />
siellä on joka kahden metrin välein haudattu vaina<strong>ja</strong> siltä a<strong>ja</strong>lta, kun<br />
sitä rataa rakennettiin. Siellä on monta Siperiasta tuotua suomalaistakin.<br />
Kun juna saapui Viipurin asemalle, alkoi kauhea pommitus.<br />
Se oli aivan hirveää. Pitkän tavarajunan alla maattiin. Semmoisen<br />
avotavaravaunun lattian alla. Ja meidän päät olivat sellaisen valurautaisen<br />
umpinaisen rattaan suojissa.Ei ollut varaa lähteä sieltä. Eräs<br />
vääpeli tunki meidän sotilaskotisisarten <strong>ja</strong> lottien väliin pomme<strong>ja</strong><br />
<strong>pakoon</strong>. Hänen päänsä oli naisten povien suo<strong>ja</strong>ssa. Ja junahan oli<br />
ammus- <strong>ja</strong> tykkilastissa!<br />
Meille onneksi oli eräs kapteeni neuvonut: -”Jos te joudutte<br />
pommitukseen <strong>ja</strong> teillä on suurin piirtein turvallinen paikka, älkää<br />
lähtekö menemään sieltä pois! Jokaisen hävittäjän <strong>ja</strong> pommikoneen<br />
perässä makaa mies, jolla on konekivääri. Sillä se lupoaa kaikki, jos<br />
siellä alhaalla tulee liikettä!” Esimiehethän olivat jo tienneet silloin,<br />
että sota oli tulossa sinne.<br />
Siellähän me oltiin sitten junan alla. Se oli aivan kauheaa<br />
pommitusta. Minä ihmettelin, kun siinä ei osannut pelätä. Oli semmoinen<br />
tunne, että sai itseänsä pidättää, ettei lähtenyt siitä menemään<br />
pois. Varmasti kun ihminen menee shokkiin, sillä ei harkinta<br />
pelaa.<br />
Meidän junaan tuli osuma sitten. Lääkintämiestä huudettiin.<br />
Oli täysi pommitus käynnissä. Minulle on jäänyt elämäniäksi<br />
mieleen, kuinka lääkintämies juoksee kumarassa <strong>ja</strong> vetää paaria <strong>ja</strong><br />
kuinka lääkintämiehen laukku, jossa on punainen risti, lonkkauttaa<br />
sen reidellä.<br />
Se mikä oli kaikista surullisinta, oli siirtolaisten lehmät junan<br />
avovaunuissa. Vaunuihin oli laitettu korkeat laidat. Pommitus <strong>ja</strong>tkui<br />
<strong>ja</strong> <strong>ja</strong>tkuvasti tuli uusia laivueita. Ne eläimet pelkäsivät niin kovasti,<br />
että ne huusivat <strong>ja</strong> yrittivät hypätä. Niiltä meni jäseniä poikki. Sit-<br />
108
Rautateiden tyttö<br />
ten huuto oli vielä kauheampaa, kun ne tuskissaan huusivat. Vaikka<br />
pommitus oli käynnissä, miehiä tuli vaunuista lopettamaan ne. Miehet<br />
eivät kestäneet kuulla sitä eläinten surkeaa huutamista.<br />
Siellä Viipurin ratapihalla oli laitettu ratakisko<strong>ja</strong> radanviereen<br />
sellaiseen kolmion muotoiseen asentoon. Eräs sotilas meni<br />
suo<strong>ja</strong>an ratakiskoasetelman sisään, kun pomme<strong>ja</strong> rupesi tulemaan.<br />
Kiskokasan takana oli neva. Sotilas avasi suunsa, ettei pommituksen<br />
ilmanpaine riko rumpukalvo<strong>ja</strong>. Pommi mosautti hänen suunsa täyteen<br />
nevarapaa, niin että hän meinasi tukehtua.<br />
Kotiuttamiset <strong>ja</strong> Inkeriläisten pakkopalautukset<br />
Kannakselta tuli äkkilähtö. Viipurin kautta tulin Luumäen Kivijärvelle,<br />
jossa oli sotilaskotikeskus. Lepäsin siellä muutaman päivän <strong>ja</strong><br />
pesin vaatteet. En muista päivää, milloin lähdin sieltä Ylivieskaan.<br />
Kotona olin jo juhannuksena 1944.<br />
Lappeenrannasta Ylivieskaan menevä juna oli niin täynnä<br />
pakolaisia, ettei istumaan mahtunut. Jopa matkatavarahyllyillä oli<br />
evakko<strong>ja</strong>. Vessatkin olivat niin täynnä, ettei niihin meinannut päästä.<br />
Minulla oli mukana matkaan oikeuttava littera, reppu selässä,<br />
päällä sarkatakki <strong>ja</strong> lotan lippalakki päässä. Torkuin matkan seisaallani<br />
pää seinää vasten. Sain vähän nukuttuakin, vaikka junassa oli<br />
paljon huutavia lapsia. Eräs mies tarjosi kyllä minulle paikkaansa.<br />
Kun näin, että hän oli invalidi kainalokeppien kanssa, sanoin: -”Ei<br />
kiitos, kyllä minä <strong>ja</strong>ksan, sinä tarvitset sitä paremmin”.<br />
Ylivieskassa toimin sitten kotiuttamislottana toimistossa.<br />
Saimme palkkaa <strong>ja</strong> ruokailimme kauppias Kankkosen salissa. Ensin<br />
Ylivieskan risteysaseman kautta kotiutettiin rautateitä pitkin lappilaisia<br />
pakolaisia, vaikka Lapin sota olikin vielä käynnissä. Seuraavaksi<br />
itärintamalta junalla palaavia suomalaisia sotilaita. Kotiuttamiskeskuksessa<br />
huolehdittin miehille kotimatkaan oikeuttavat litterat.<br />
Ilmankin pääsi kotiin. Vaikka venäläisten määräyksestä kokardit,<br />
kaluunat <strong>ja</strong> vyöt oli pitänyt univormuista leikata pois, likaiset <strong>ja</strong><br />
väsyneet, joskus päihtyneetkin miehet huolehdittiin oikeisiin juniin.<br />
Kannaksen sota päättyi syyskuussa. Ylivieskaan saapui sitten<br />
109
Rautateiden tyttö<br />
venäläisten valvontakomissio.<br />
Sitten joulukuussa kotiutettiin Ylivieskaan Kalajokilaaksosta<br />
koottu <strong>ja</strong> inkeriläisiä Venäjälle. Neuvostoliitto vaati palauttamaan<br />
Baltian kautta saksalaisten mukana Suomeen töihin tai <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong><br />
tulleet. Olin varas tonhoita<strong>ja</strong>na inkeriläisten kuljetusjunassa<br />
Ylivieskasta. Lotat hoitivat muo nittamisen <strong>ja</strong> sairaanhoidon. Lotilla<br />
oli päällä siviilivaatteet siinä vaiheessa. Monet meistä pitivät jo pitkiä<br />
housu<strong>ja</strong> silloin. Minulla oli myös äidin osta ma Kalevala-koru koristeena.<br />
Junassa oli mukana suomalainen poliisipatrulli Oulusta ylikonstaapeli<br />
K. Happosen johdolla <strong>ja</strong> venäläisiä valvontakomissiosta.<br />
Inkeriläisiä kulje tettavia oli kaiken ikäisiä ihmisiä useita sato<strong>ja</strong>.<br />
Pieksämäen asemalla kolme 17-18-vuotiasta inkeriläistyttöä<br />
hävisi kuin tuhka tuuleen. Oululaispoliisit sanoivat: -”Antaa tyttöjen<br />
mennä”. Me lotat oltiin poliisien kanssa samassa härkävaunussa.<br />
Poliisien mukaan inkeriläisten ei olisi ollut pakko mennä Venäjälle,<br />
mutta niissä olosuhteissa oli annettu semmoinen kuva, että täytyy.<br />
Kun joku olisi kertonutkin sen myös sille suomalaiselle maatalon<br />
po<strong>ja</strong>lle <strong>ja</strong> sille inkeriläiselle raskaana olevalle tytölle, jotka itkivät <strong>ja</strong><br />
halasivat erotessaan iäksi Ylivieskan asemalla.<br />
Juna pysähtyi taipaleella Ylivieskan <strong>ja</strong> Vainikkalan välillä<br />
muutaman kerran, kun inkeriläisille tarjottiin ateria. Lotat keittivät<br />
kuumaa ruokaa kenttäkeittiössä. Minä <strong>ja</strong>oin muonavarastosta kuivamuonaa.<br />
Se oli muun muassa leipää, voinappe<strong>ja</strong>, juustoa <strong>ja</strong> maitoa.<br />
Suomalainen <strong>ja</strong> venäläinen upseeri matkusti pienessä matkusta<strong>ja</strong>vaunussa.<br />
Me lotat <strong>ja</strong> inkeriläiset matkasimme härkävaunuissa,<br />
joissa oli lämmitykseen kaminat. Nukuimme vaatteet päällä lavereilla.<br />
Suomalainen upseeri Pekka Malmberg tuli minulle sanomaan:<br />
-”Sinun pitää viedä venäläiselle upseerille matkusta<strong>ja</strong>vaunuun<br />
kuivamuonaa”. Sanoin: -”Minä en lähde viemään nuorelle<br />
miehelle! Täällä on vanho<strong>ja</strong> inkeriläismummo<strong>ja</strong> jonossa! Tulkoon<br />
itse hakemaan!”<br />
Se nuori venäläinen upseeri tulikin sitten inkeriläisjonoon<br />
viimeiseksi. Kun ruoka oli <strong>ja</strong>ettu, aioin laskeutua alas asemalle kar-<br />
110
Rautateiden tyttö<br />
<strong>ja</strong>vaunusta. Venäläinen upseeri tarttui yllättäen vyötäisiini <strong>ja</strong> nosti<br />
minut pyytämättä alas korkeasta vaunusta. ”Minua ei ryssä alas auta!”<br />
suutuin minä, <strong>ja</strong> hyppäsin takaisin vaunuun! Tulin sitten heti<br />
omin päin alas.<br />
Tämä venäläinen upseeri oli vaalea, komea <strong>ja</strong> kunnollisen<br />
näköinen. Vaan päällään hänellä oli tietysti venäläinen kursittu univormu<br />
huonoa kangasta <strong>ja</strong> päässä ruma suikka. Ehkä hän oli sudeettisaksalainen,<br />
sillä hän puhui suomalaisten saattajien kanssa saksaa.<br />
Kun juna saapui perille, hän tahtoi sanoa minulle hyvästit: -”Minä<br />
en voi sille mitään, että olen venäläinen. Olisin halunnut tutustua sinuun<br />
toisissa olosuhteissa”. Minua hiukan nolotti aiempi käytökseni.<br />
Elävästi on jäänyt mieleen joulunpyhät 1944 Vainikkalan ra<strong>ja</strong>vartioasemalla.<br />
Jouluaattona saavuttiin Vainikkalaan, <strong>ja</strong> siellä oli<br />
järjestetty juhlatilaisuus. Siellä luokseni tuli inkeriläinen pikkutyttö<br />
kysymään: -”Saisinko mennä tuonne junan kenttäkeittiöön piiloon<br />
<strong>ja</strong> tulla Suomeen takaisin?” -”Voi hyvä lapsi, kun koko juna menee<br />
Venäjälle, kenttäkeittiöt <strong>ja</strong> kaikki!”, minä jouduin vastaamaan.<br />
Sitä ennen olin ollut inkeriläisten kotiuttamistoimistossa, jossa<br />
heille piti hankkia vilttejä, huopia <strong>ja</strong> hyvät vaatteet. Myöhemmin<br />
junan mentyä Neuvostoliittoon joku inkeriläinen onnistui jotenkin<br />
lähettämään Ylivieskaan tutulleen postia. Kirjeessä kerrottiin, että<br />
kun juna pääsi ra<strong>ja</strong>n yli, heiltä vietiin kaikki, mitä oli saatu <strong>ja</strong> heidät<br />
vietiin Siperiaan.<br />
Kasvun vuodet rautateillä<br />
Rautatie toi sodan kaikella tavalla likelle, lähes kotipihaan. Olin<br />
14-vuotias sodan alkaessa <strong>ja</strong> 20-vuotias, kun viimeiset saksalaissotilaat<br />
Suomesta poistuivat. Ehdin olla pikkulottana, tarjoili<strong>ja</strong>na, vaunumiehenä,<br />
muonituslottana <strong>ja</strong> sotilaskotisisarena. Äidin kuoleman<br />
jälkeen olin äitinä pienemmille sisaruksille. Samalla olin töissä Ylivieskan<br />
puhelinkeskuksessa puhelunvälittäjänä. Nämä vuodet kasvattivat<br />
minusta aikuisen.<br />
111
112<br />
Sotaan lähtö 22.2.1944<br />
Vilho Lehtiniittu<br />
Perniön asemalta lähtö oli kello 5 aamulla, helmikuu helisteli 15<br />
pakkasasteen tienoilla. Liikenteessä oli härkävaunut, niissä oli kyllä<br />
kamiinat keskellä <strong>ja</strong> lavitsat kummassakin päässä. Porukka oli riehakkaalla<br />
päällä, liekö availtu puukorkkisia pullo<strong>ja</strong>. Siinä oli kylläkin<br />
yksi mutta; tämän ikäiset, 17–18 vuotta, saivat ostaa Alkon tuotteita<br />
vasta kolmen vuoden päästä. Tykistöön osoitetut lähtivät Riihimäelle<br />
päin <strong>ja</strong> me jääkärit itään päin Haminaan, josta oli <strong>ja</strong>tkokuljetus<br />
Ravijoelle. Tämmöinen <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> lähtö on muistikuvissani.<br />
JV:t äkseerattiin, tarkkuusammunnat suoritettiin <strong>ja</strong> vala<br />
männikössä valettiin. Näin valmiita oltiin. Tästä yksiköstä kolme<br />
nuorta miestä sai siirron raiteiden päälle, joten tuli lähtö Helsinkiin.<br />
Pasilassa oli rakenteilla sairasjuna. Siihen koottiin 13 miestä miehistöksi<br />
erääseen kouluun. Käytiin myös Pasilan varikolla tekemässä<br />
joitain hantti- <strong>ja</strong> siivoushommia – rakennustyö oli ammattimiehille.<br />
Kerron vaunujen muutostyöstä. Päivävaunuista oli pari ikkunaa<br />
muutettu luukulliseksi, joista paarilastaus kävisi joutuisasti.<br />
Vaunuista oli leveämmät penkin poistettu <strong>ja</strong> rakennettu telineet<br />
paare<strong>ja</strong> varten, jotka vaan vaihdettiin potilasta siirtämättä. Oli istumavaunut<br />
<strong>ja</strong> henkilöstölle makuuvaunut, keittiö- <strong>ja</strong> ruokailuvaunu,<br />
henkilöstölle toimisto- <strong>ja</strong> varastovaunu.<br />
Miehistönä oli päällikkölääkäri, lääkintäkapteeni, vääpeli,<br />
toimistosairaanhoita<strong>ja</strong>t (yksi vaunua kohti) <strong>ja</strong> lotat, jotka vastasivat<br />
taloudenhoidosta keittiössä. Lääkintämies, paarinkantajia 2 vaunua
Sotaan lähtö 22.2.1944<br />
kohti, apumies, veturinkuljetta<strong>ja</strong> + lämmittäjä.<br />
Juhannusviikolla 1944 juna oli lähtövalmis liikenteeseen.<br />
Ensimmäinen lähtö oli kohti Äänislinnaa, josta sairaala noudettiin<br />
Koti-Suomeen. Tehtävät olivat monille uusia, joten menomatkalla<br />
eräällä odotusasemalla päällikkö piti pikakurssin paaripotilaiden<br />
vaunuun nostamisesta. Vakanssien <strong>ja</strong>ossa kirjoitta<strong>ja</strong>lle jäi vartiopalvelu<br />
seisonta-asemilla. Eräällä kohtaamisasemalla sotilasjuna ajoi<br />
viereiselle raiteelle. Sieltä tuttu mies hyppäsi laiturille kysyen perniöläisittäin:<br />
-”Onksul mittä, mul on vähä helvetin kova nälk?” -”Vois<br />
leipälaukussa jotta olla”.<br />
Tupakannälkään olin tottunut, mutta leivännälkä jätti jäljen<br />
tajuntaan. Tämä kaikki oli niin uutta, että uni ei tullut seuraavan<br />
yön tunteinakaan. Lastaus alkoi seuravana päivänä <strong>ja</strong> paluumatkalle<br />
lähdettiin Äänisen aallot mukana. Paluumatkan osoite oli Kuopio.<br />
Purkaus tapahtui juhannusaaton kovassa ukkosmyrskyssä.<br />
Seuraava kuljetus tapahtui Salmin <strong>ja</strong> Pitkärannan lastauslaitureilta.<br />
Yksi lentokone häiritsi kamalan paljon koko hommaa. Junassa<br />
oli asemakonekiväärit, me nuoret oltiin saatu koulutus aseenkäsittelyyn.<br />
Vääpeli oli vähän hermona <strong>ja</strong> komensi tähdätä lentokonetta<br />
kohti. Onneksi päällikkö havaitsi tilanteen <strong>ja</strong> antoi vääpelille<br />
rauhoituksen. Taisi lentokonekin rauhoittua. Lastaus edistyi pikku<br />
hil<strong>ja</strong>a. Sattui kohdalle tuttu mies. Hän kertoi, että he Viipurissa olivat<br />
joutuneet mereen, mutta Papulanlahdessa oli niin matala vesi,<br />
että kahlaamalla pääsi ylitse. Hänen uimataitonsa oli aika huono.<br />
Hän oli haavoittunut käsivarteen. Vihdoin viimein tehtävä oli valmis<br />
<strong>ja</strong> suunta Sisä-Suomeen päin. Jälkitieto kertoi, että se oli viimeinen<br />
juna, kun siihen aikaan sieltä kulmilta lähti.<br />
Oli taas hankkeissa erikoiskuljetus. Sodassa vammautui<br />
myös henkisesti henkilöitä. Tämmöinen laitos oli siirrettävä Vaasaan.<br />
Potilaat olivat suurin osa istumapenkeillä, lääkintämiehet<br />
määrättiin mukaan vaunuihin, tunnistusnauhat <strong>ja</strong> merkit taskuihin.<br />
Vaunun ovilukkojen avaimet, viralliset <strong>ja</strong> virattomat, tuli luovuttaa<br />
vääpelille. Ovet lukittiin ulkoa päin. Jännittävä matka alkoi <strong>ja</strong> ajoitus<br />
oli onnistunut. Oli paras nukkuma-aika <strong>ja</strong> vastaan tuleva liikenne<br />
vähäisempää. Veturin tarvitsemat pysähdykset tarvittiin. Muisti-<br />
113
Sotaan lähtö 22.2.1944<br />
kuvan mukaan Vaasaan ehdittiin ajoissa, eikä mitään ongelmia ole<br />
muistissa. Ne virattomat avaimet olivat tee-se-itte-miehen tekemiä.<br />
Kivääriammuksen hylsystä sen pienemmän pään kun oli naputeltu<br />
kolmikulmaiseksi, se sopi just lukkoakseliin, joka siirteli lukon<br />
tölkkää.<br />
Liikennettä riitti aselepoon asti kiireisenä. Mihinkään kovan<br />
pommituksen alle juna ei sattunut joutumaan. Se oli merkitty kyllä<br />
Punaisen ristin merkein. Risteysasemia oli paljon pommitettu kuten<br />
Matkaselän, Elisenvaaran <strong>ja</strong> Kouvolan ratapihaa, siellä oli kuoppa<br />
kuopan vieressä.<br />
Aselevon tultua kulkusuunta muuttui Lappiin evakkohommiin.<br />
Juna meni kuitenkin ensin Pasilan varikolle. Riisuivat paaritelineet<br />
pois <strong>ja</strong> laittoivat penkit tilalle. Siinä meni muutama päivä.<br />
Osa miehistöstä majoittautui kaartin kasarmille, sen ehjälle puolelle.<br />
Sattui yksi vartiovuorokin kohdalle. Helsinkiä en tuntenut silloin<br />
sen enempää kuin nytkään, eikä vartiopaikalle saatettu, sinne oli itse<br />
mentävä. Ohjeeksi sain marssia yli Pitkänsillan, kunnes löydän ratapihan,<br />
jossa raiteilla on panssarijunan vaunu<strong>ja</strong>, jotka ovat vartioinnin<br />
kohde. Vapautin edellisen vartiomiehen. Näin olin taas vaunussa<br />
<strong>ja</strong> raiteilla. Olin kylläkin sivuraiteilla <strong>ja</strong> liikenne oli aika kaukana,<br />
vaunut lieneet olleet jotain museohommia. Seuraava varti<strong>ja</strong>nvaihto<br />
oli pitkälti iltapäivän tunneissa, joten oli aikaa tarkastella paikko<strong>ja</strong>,<br />
mitään varastettavaa siellä ei ollut. Isän kertoman mukaan hän<br />
oli sotaväessä Korialla pioneerijoukoissa. He olivat tehneet koeajon<br />
panssarijunalla Kouvolaan vuonna 1918.<br />
Seuraavan viikon alussa juna oli lähtövalmis suuntanaan<br />
Lappi. Kiskot ulottuivat Kemijärvelle asti. Ensimmäinen lastaus oli<br />
Kemijärvellä; väki oli vanhempaa ikäluokkaa. Siinä seuratessa ihmisten<br />
olotilaa, etelän poika katsoi kiinnostuneena, kun lapin ämmä<br />
poimi alusasun helmoista Jymytopan <strong>ja</strong> latasi äkkiväärän leukapieleensä.<br />
Henkilöt tuotiin Pohjois-Poh<strong>ja</strong>nmaan asemille.<br />
Tuli käynti junan seisontapaikalle Haukivuorelle. Nuori mies<br />
pääsi neljän vuorokauden kotilomalle. Paluuosoitteena oli Haukivuoren<br />
asema. Loman vietto kului ystäviä tapaillessa. Henkilösuhteet<br />
olivat muuttuneet tälläkin aikaa. No, se siitä. Aika läheni lo-<br />
114
Sotaan lähtö 22.2.1944<br />
malta paluuta <strong>ja</strong> lähtöä junan seisonta-asemalle. Juna oli kuitenkin<br />
suorittamassa tehtäväänsä. Junanlähettäjä antoi kirjeen, jossa oli<br />
ohjeet tulla siviilijunalla eräälle asemalle ennen Rovaniemeä. Yksi<br />
junan sairaanhoitajista sai myös kirjeen. Asiaa punnitessa a<strong>ja</strong>ttelin,<br />
että mahtaisiko hänelle kelvata matkaseura, vaikkei sairaanhoita<strong>ja</strong>n<br />
tarvitse vierelleen kaikenlaisia sällejä ottaa. Voihan sitä kuitenkin<br />
tervehtimässä käydä. Kyllä likka löytyi <strong>ja</strong> istuinkin sen vieressä oli<br />
tyhjä. Onhan kaksin kaunihimpi. Aika paljon matkalla nukuttiin<br />
loman rasituksia, vähän sentään nukkuessa no<strong>ja</strong>iltiin <strong>ja</strong> tönittiin.<br />
Tuli se kohtausasema <strong>ja</strong> astuttiin laiturille. Tuntui jo vähän syksyn<br />
viileyttä, joten hän ehdotti sisään menemistä asemalle. Aseman lisäksi<br />
oli kahvila, jossa oli muutama pöytä. Yhden pöydän ympärillä<br />
oli neljä sotilasta. Sanoin likalle meneväni tervehtimään noita äijiä,<br />
koska yksi oli sukulaismies. Äijä toljotti silmä ymmyrkäisenä, kun<br />
mukanani oli upea nainen. Juna ajoikin sitten asemalle <strong>ja</strong> mentiin<br />
kumpikin osastollemme; näin romanssi päättyi siihen.<br />
Yhdellä asemalla vääpeli piti tiedotuksen. Ylhäältä oli tullut<br />
kiertokirje, jossa todettiin kurin höltyneen <strong>ja</strong> se piti palauttaa sulkeisella.<br />
Se tapahtui tavara-aseman kentällä, vääpeli tuli itse mukaan.<br />
Sulkeiset alkoi tunnin kuluttua <strong>ja</strong> sen jälkeen oli sauna. No vanhemmat<br />
äijät vannottivat meitä nuoria, jos maihin menette, niin selkään<br />
saatte. Kyllä niissä komennoissa kummallista vaativuutta oli, kyllä<br />
melkein maassa olimme. Taisivat olla vanhemmatkin. Ei mitään jälkiseurauksia<br />
tapahtunut. Sauna sitten virkisti <strong>ja</strong> puhdisti. Hygienia<br />
tässä hommassa oli ongelma.<br />
Toiminta vaan <strong>ja</strong>tkui, mutta kireyttäkin sai havaita. Kun<br />
kuormaus oli valmis <strong>ja</strong> suunta Poh<strong>ja</strong>nmaata päin, nousivat saksalaiset<br />
vaunuihin kumpaakin päähän konepistoolit kaulassa. Oli meilläkin<br />
henkilökohtaiset aseet; ternikiväärit ne heiluivat asuinhyttien<br />
seinällä. Ei saksalaiset vanhoista ämmistä ollut kiinnostunut. Huhu<br />
kertoi, että oli ollut kyse veturista. Oulussa saksalaiset poistuivat junasta<br />
<strong>ja</strong> veturi pysyi vaunujen edessä. Meillä oli neuvottelukykyinen<br />
päällikkö <strong>ja</strong> taisi Punainen Ristikin jotain sanoa.<br />
Lappi alkoi olla aika tyhjä siviileistä. Poh<strong>ja</strong>nhovin tarjoili<strong>ja</strong>t<br />
olivat lähdössä myös evakkoon; nuoret naiset toivat pojille hormo-<br />
115
Sotaan lähtö 22.2.1944<br />
nit pintaan. Kohtasin lämminhenkisen ihmisen. Ei hän mitenkään<br />
paniikissa ollut, joten siinä nuoret sydämet kohtasivat. Poh<strong>ja</strong>nmaata<br />
kohti kun kiskot kolkkasivat. Aamulla päällikkö kutsui po<strong>ja</strong>t toimistoon<br />
tiedottaen, että ylhäältä tullut kehotus laittaa nuoret po<strong>ja</strong>t siviiliin.<br />
Pyysin puheenvuoroa kysyen voinko <strong>ja</strong>tkaa vapaaehtoisena.<br />
Ohjeessa oli, että jos on kotoisin Kar<strong>ja</strong>lan alueelta voi vapaaehtoisuus<br />
olla mahdollista.<br />
Kotiin paluu tapahtui kisko<strong>ja</strong> myöten Turun kautta Saloon.<br />
Ylimääräiset varusteet luovutettiin, kesäpusakan olkalenkit leikattiin<br />
poikki. 25 kilometriä raiteita Perniöön <strong>ja</strong> sieltä viiden kilometrin<br />
marssi kotiin. Sota oli ohi kohdaltani. Lehdistä sain lukea kuinka<br />
sillat <strong>ja</strong> ratapihat oli räjäytetty <strong>ja</strong> Lappi poltettu.<br />
116
Syntymäpäivä 15.1.1940<br />
Pekka Miettinen<br />
Siinä me vielä istuimme, ruokapöydän ääressä, äiti, Pate <strong>ja</strong> minä.<br />
Melkein yöhön siirtynyt illallinen oli juuri syöty. Kylläinen olo<br />
raukaisi mukavasti. Uunissa paloi liekkimeri. Avoimesta suuluukusta<br />
se lämpimästi <strong>ja</strong> iloisesti vilkutteli, välillä vähän räiskähdellen.<br />
Ikkunat oli huolellisesti peitetty valotiiviiksi lisäverhoilla. Tuvassa oli<br />
leppoisan rauhallinen <strong>ja</strong> turvallisen tuntuinen olo, kuin herran kukkarossa.<br />
Siitä ei olisi millään malttanut lähteä, vaikka äiti ilmoitti<br />
nukkuma-a<strong>ja</strong>n jo olevan kovasti käsillä.<br />
Päivä oli ollut antoisa. Paten seitsenvuotis-syntymäpäivä toi siihen<br />
erikoisen lisävärin. Lahjoina hän sai mieluisan mahakelkan sekä<br />
vähemmän innostavan Osuuskaupan parasta laatua olevan karvahatun.<br />
Sitä tietysti piti heti mallata päähän <strong>ja</strong> nauhat sitoa tiukasti<br />
leuan alta kiinni. No, meiltä meni päivä mukavasti lasketellessa <strong>ja</strong><br />
hiihdellessä. Patea vaan alkoi hiostava karvareuhka risoa. Nauhat<br />
olivat liian kireällä. Mitä enemmän niitä kiskoi, sitä tiukemmalle ne<br />
menivät, <strong>ja</strong> sitä enemmän hikeä <strong>ja</strong> kiusaa hattu tuotti.<br />
Ilta oli jo pimentynyt. Kaikenlainen valaistus oli kielletty.<br />
Hangen loisteessa näki kuitenkin jonkin verran. Ja olihan se paljon<br />
jännempää lasketella melkein käsikopelolla. Kun vihdoin, monen<br />
komennon jälkeen menimme sisään, ei enää ollut minkäänlaisia toiveita<br />
saada Paten tiukan hatun hikisiä nauho<strong>ja</strong> auki. Eikä siinä muu<br />
auttanut, kuin saksilla leikata nauhat poikki. Ja aivan uudesta hatus-<br />
117
Syntymäpäivä 15.1.1940<br />
ta. Päähine sai Paten suuret vihat niskoilleen. Siitäköhän sen piiloon<br />
joutuminen saattoi johtua.<br />
Olimme siis nousemassa pöydästä, kun ovi rämähti selälleen,<br />
tuottaen tupaan sakean sumupilven. Me jähmetyimme paikoillemme.<br />
Pilven haihduttua ovella seisoi sotilas, kivääri olalla. Sotaäänellä<br />
hän kuulutti: -”Kylä tyhjennetään. Kaikkien on poistuttava. Te olette<br />
viimeiset. Puolen tunnin sisällä tulee lin<strong>ja</strong>-auto. Se on viimeinen<br />
mahdollisuus. Mukaan saa ottaa vain sen, minkä pystyy hyvin kantamaan.”<br />
Ovi paukahti kiinni sotilaan takana. Me olimme edelleen<br />
kuin suolapatsaat erämaassa, kunnes lumous särkyi <strong>ja</strong> kova mekkala<br />
alkoi. Äiti toipui ensimmäisenä. -”Lämpimät vaatteet päälle, karvahatut,<br />
lapaset. Jotain pientä voitte ottaa kantaaksenne. Minä otan<br />
kapsäkkiin ruokatavarat. Matkasta voi tulla pitkä.”<br />
Lähtemisen uhka oli jo jonkin aikaa leijunut ilmassa. Siihen<br />
oli kait tiedostamattomasti jo varauduttu. Lähtöitkua vaille olimme<br />
valmiit, kun lin<strong>ja</strong>-auto portin kohdalle pysähtyi. Äiti tarkasti meidät.<br />
Minä kyllä kelpasin, mutta Pate ei. -”Missäs sinun uusi karvahattusi<br />
on? Onko se tuolla laukussa?” Patella oli joululah<strong>ja</strong>ksi saatu pieni<br />
punainen pahvilaukku kädessään. Päänpuhdistus oli vastauksena,<br />
kun samalla sotilas törmää sisään. -”Nyt lähdetään. Auto ei voi avoimella<br />
tiellä odottaa”. -”Po<strong>ja</strong>lta puuttuu lakki <strong>ja</strong> ulkona on hirveä pakkanen”,<br />
äiti protestoi. Sotilas huitaisi kädellään. -”On päästävä pian<br />
metsän suo<strong>ja</strong>an lentokoneilta. Auto lähtee nyt joka tapauksessa.”<br />
Niinpä sitten kylmän talven kylmin yö otti meidät hoteisiinsa.<br />
Pihapolulla mentiin kuin Sakkolan porsaat, peräkanaa. Äiti<br />
ensimmäisenä, raskaannäköinen kapsäkki kädessään. Pate toisena,<br />
pieni punainen pahvilaukku tiukasti kourassaan, mutta pal<strong>ja</strong>in päin.<br />
Minä tallustin viimeisenä. Lumi narahteli <strong>ja</strong>lkojen alla. Tähdet tuikkivat<br />
pohjoisella taivaalla. Ne näyttivät olevan luonnottoman alhaalla.<br />
Aivan kuin jotkut niistä olisivat riippuneet naapurimme Simon<br />
pihapuiden oksilla. Matkaa autolle oli vain muutamia kymmeniä<br />
metrejä, mutta jokainen askel vei kauemmaksi kotoa. Selässä tuntui<br />
olevan raskas taakka. Pahan maun lähtö suuhun toi.<br />
Yö oli melko pimeä. Auton ikkunat olivat paksussa jäässä.<br />
Ulkoa tuleva vähäinen valo ei päässyt autoon <strong>ja</strong> sisusta näytti jo-<br />
118
Syntymäpäivä 15.1.1940<br />
takuinkin mustalta. Niinpä siinä kävi, kun Pate kompuroi auton<br />
portaita, että ylin jäi näkemättä. Siihen Pate kompastui. Hän lensi<br />
rähmälleen käytävälle <strong>ja</strong> löi päänsä istuimen rautaan. Juuri sen<br />
osan päästään, josta puuttui se Osuuskaupan parasta laatua olevan<br />
karvareuhka. Verisen haavan istuimen ruuvi Paten ohimoon repäisi.<br />
Sotilas hoputti jo selän takana. -”Ovi kiinni, että päästään pois täältä<br />
vaaralliselta paikalta. Niinpä kuoppaisella tiellä poukkoilevassa autossa<br />
veristä po<strong>ja</strong>n päätä piti jotenkin paikata. Äiti repäisi jostakin<br />
kangassuikaleen <strong>ja</strong> sitoi sen pään ympärille. Se oli kuin naisten huivi,<br />
Pään ympäri <strong>ja</strong> nuttura takana.<br />
Sama sotilas teki myöhemmin käskyn mukaisen jälkitarkastuksen<br />
kylän taloihin. Meillä käydessään hän oli muistanut hukkuneen<br />
hatun <strong>ja</strong> etsiessään löytänyt sen pimennysverhojen <strong>ja</strong> ikkunan<br />
välistä. Kenen toimesta se sinne joutui, jäi epäselväksi. Vahva epäilys<br />
kylläkin iti. Pate ei hattua koskaan saanut. Mitä kotona sitten<br />
tapahtui, on vieläkin hämärän peitossa. Sen verran on myönnetty,<br />
että sotilaat tappoivat eläimet navetan taakse. Kuka <strong>ja</strong> milloin poltti<br />
rakennukset, on vieläkin selvittämättä.<br />
Matka eteni kovin vaihtelevasti. Aukea tienosa piti aina a<strong>ja</strong>a<br />
nappi laudassa, <strong>ja</strong> metsäiset taipaleet lentokoneen äänen kuuluessa<br />
hil<strong>ja</strong>a tai kokonaan pysähtyen. Äänten häivyttyä ajettiin taas<br />
himmennetyin lyhdyin eteenpäin. Juna odotti meitä (Simolassa).<br />
Ilmitulon vaaran vuoksi auto pysäytettiin puuston suo<strong>ja</strong>an. Auton<br />
päällikkönä ollut sotilas lähti ottamaan selvää tilanteesta. Hän evästi<br />
meitä: -”Sitten lähdette autosta ripeästi, kun annan merkin.” Neuvottelut<br />
junahenkilökunnan kanssa tuntuivat kestävän ikuisuuden.<br />
Autossa palellen kyyhöttäminen koetteli hermo<strong>ja</strong>. Äiti kor<strong>ja</strong>ili sidettä<br />
Paten päässä. Tuloksena oli, että nyt molemmilla puolilla päätä oli<br />
verinen läiskä. Äiti moitiskeli: -”Kyllä sinun olisi pitänyt karvahattu<br />
löytää. Pakkasessa haava voi vaikka tulehtua.” Sitten näkyi sotilas kovasti<br />
viittovan junan luona. Kangistunein <strong>ja</strong>loin sakki pohrasi syvässä<br />
lumessa junalle. Siellä odotti härkävaunujen jono ovet avoinna.<br />
-”Portaita ei ole. Auttakaa toinen toistanne. Kamiinaan saa sytyttää<br />
tulen vasta junan ollessa liikkeellä. Ovet pidetään suljettuina. Niitä<br />
saa avata vain silloin, jos junasta joudutaan poistumaan pommitus-<br />
119
Syntymäpäivä 15.1.1940<br />
ten takia. Silloin on haettava suo<strong>ja</strong>a kaukana junasta.”<br />
Kiipesimme vaunuihin. Niiden molemmissa päissä oli kaksitasoiset<br />
laverit. Iso, sivuittain liikkuva ovi oli keskellä vaunua. Keskilattialla<br />
oli valurautainen kamina, polttopuineen. Ovi suljettiin. Onneksi<br />
umpipimeyteen löytyi muutama myrskylyhty. Nehän voitiin<br />
nyt sytyttää <strong>ja</strong> etsiä itselle <strong>ja</strong> vähille tavaroille paikat. Nopeimmat<br />
tietysti valloittivat yläritsit. Siellä oli kenties enemmän omaa rauhaa.<br />
Hitaimmat <strong>ja</strong> vaivaisimmat saivat tyytyä ovenpieliin. Junaili<strong>ja</strong> tuli<br />
vielä laskemaan matkusta<strong>ja</strong>t. Hän kuului mutisevan: -”Kuusi akkaa<br />
<strong>ja</strong> kaksikymmentä lasta”. Kaipa hän myös vanhukset kir<strong>ja</strong>ansa pani.<br />
Nytkähtihän se juna vihdoin liikkeelle. Valmiiksi ladattu kamina<br />
sytytettiin heti. Kohta hehkui punaisena sen kylki. Ainakin pieni,<br />
lämmin henkäys vaunuun tuli. Sieltä täältä kuulunut hil<strong>ja</strong>inen itku<br />
tulen lämpöön suli. Vähäiset eväät kaivettiin esiin <strong>ja</strong> itkuiset suut<br />
kääntyivät lievään hymyyn. Ylimääräinen jännitys vähitellen purkautui.<br />
Jopa niin, että yläritsiltä pieni nesteen noro kasteli vaunun<br />
lattiaa. Kukaan ei ollut näkevinään tapausta. Pienen po<strong>ja</strong>n äiti hil<strong>ja</strong>isesti<br />
siisti jäljen. Kiskojen tasainen kolkatus tuntui a<strong>ja</strong>noloon<br />
unettavalta. Rästissä olleet nukkumiset tulivat nyt maksuun. Ja kohta<br />
suuri osa evakoista oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen, eikä<br />
kukaan huomannut, että juna oli pysähtynyt. Kunnes härkävaunu<br />
herää huutoon:<br />
-”Ryssän koneet hyökkää. Kaikki ulos hankeen”. Väki levisi<br />
kuin varpusparvi. Lunta oli kainaloihin asti. Eihän siinä kauas päässyt.<br />
Siihen vaan vaunun viereen kyykkysilleen. Kädet pään päälle<br />
suo<strong>ja</strong>ksi, kun koneet lensivät yli. Jylinän tauottua kuului huuto:<br />
-”Minuun osui. Verta valuu.” Luodin riipaisu olikin piikkilangan<br />
oka, jonka päälle hän oli kaatunut, <strong>ja</strong> repäissyt kätensä.<br />
-”Kaikki takaisin vaunuihin. Juna peruutetaan mutkan taakse<br />
suo<strong>ja</strong>an. Ottakaa luku, että kaikki ovat mukana”. -”Yksi puuttuu”,<br />
jostain kuului: -”Laskepa itsesi myös”, viisaampi neuvoi.<br />
Aamuyöllä, kun rata oli taas vapaa, pääsimme matkaan.<br />
Olimme Kouvolassa. Kovalla vauhdilla porhalsimme aseman ohi.<br />
Ravintolarakennus paloi roihuna. Jokaisen hirren välistä löivät liekit<br />
läpi. Yksinäinen palomies seisoi tyhjä paloletku kädessään. Ilmeises-<br />
120
Syntymäpäivä 15.1.1940<br />
ti sammutuksesta oli jo luovuttu. Kouvolan risteysasema <strong>ja</strong> varsinkin<br />
Korian silta olivat tärkeitä sotakuljetusten kannalta. Venäläisille<br />
oli muodostunut kunniakysymykseksi Korian sillan tuhoaminen.<br />
Toistaiseksi siinä ei oltu onnistuttu, sen paremmin lentokoneiden<br />
kuin desanttienkaan voimalla. Lentäjien ongelmana oli huono suunnistustaito<br />
<strong>ja</strong> kunnollisten karttojen puute. He joutuivat suunnistamaan<br />
radan mukaan. Se kuitenkin tekee kaarron sillalle tullessaan.<br />
Siitäkin syystä osumistarkkuus siltaan oli huono.<br />
Me olimme jo lähteneet liikkeelle <strong>ja</strong> tulimme ratapihalle, kun<br />
ensimmäinen pommitusaalto tuli. Veturimiesten ainut keino oli lisätä<br />
höyrypainetta <strong>ja</strong> saada vauhtia lisää. Aina vaan mustempi savu<br />
tuprusi veturin piipusta. Ehkäpä vauhti vähän kiihtyi. Olipahan ainakin<br />
yritetty. Olimme Korian suoran puolivälissä, kun toinen aalto<br />
tuli. Pää polvien väliin <strong>ja</strong> kädet korville oli muodollinen suo<strong>ja</strong>uskeino<br />
vaunussa olijoille. Koneiden jylisevä ylityksen jälkeen alkoi<br />
pommien odotus. Ne tulivat muutaman sekunnin viiveellä. Juna<br />
kiisi samaan aikaan voimiensa takaa sillan mutkaa kohti. Pamaukset<br />
tulivat lähemmäksi, kun juna kaarsi mutkaan. Pommien ilmanpaine<br />
heilutti vaunua, kun juna ilmeisellä ylinopeudella ylitti Kymijoen.<br />
Räjähdykset jäivät kauemmaksi <strong>ja</strong> kohta junakin hiljensi vauhdin<br />
normaaliksi. Ilmeisesti olimme vielä hengissä. Ilmapiiri vapautui.<br />
Lapset alkoivat juosta vaunun lattialla. Ja aikuiset avasivat sanaiset<br />
arkkunsa.<br />
Riihimäellä saimme lisää polttopuita <strong>ja</strong> jopa jotakin ruokaa.<br />
Härkävaunun ahtaudessa kukin äiti oli keskittynyt huolehtimaan<br />
vain omasta pesueestaan. Vaikka nyt, kar<strong>ja</strong>laiseen tapaan, vähäiset<br />
eväät <strong>ja</strong>ettiin tasapuolisesti, varsinaisia ystävyyssuhteita ei ennättänyt<br />
syntyä. Myös matkalaisten pikainen kuntotarkastus ennätettiin<br />
suorittaa. Pate sai vihdoin puhtaan kääreen päähänsä. Olisikohan<br />
hänen sittenkin kannattanut sen verran hillitä vihaansa karvahattuaan<br />
kohtaan, ettei olisi piilottanut sitä pimennysverhojen väliin. Olisikohan<br />
silloin pääparka päässyt vähemmällä näistä koettelemuksista.<br />
Tällaista seitsenvuotispäivää ei haluttu viettää toista kertaa.<br />
Niinpä minä päätin, että en koskaan täytä seitsemää, enkä ainakaan<br />
huoli lah<strong>ja</strong>ksi Osuuskaupan parasta karvareuhkaa.<br />
121
122<br />
Evakkojunalla Viipurista<br />
Pöljän kautta Kuopioon<br />
Rai<strong>ja</strong> Mäki<br />
Kouvolan ratapiha. Juna ajettiin sivuraiteille,<br />
asemaa pommitettiin. Vaunu oli tupaten täynnä, vanha<br />
mustalaismummo mukana.<br />
Oli lähdetty yötä vasten toisen sotapäivän iltana. Viipuri paloi, asema<br />
oli pommitettu. Kaupunki evakuoitiin. Minulta kysyttiin joskus<br />
paljon myöhemmin, että miksi te lähditte. Lähin rautatieasema,<br />
josta pääsi junaan, oli 10 -20 kilometrin päässä. Isävainaa tiesi sen<br />
nimen, minä en sitä muista. Meidän perhe, kuten muutkin Nälkälinnan<br />
tai Leipälinnan aliupseerien perheet kuljetettiin armei<strong>ja</strong>n<br />
kuorma-auton lavalla. Meitä oli viisi: äiti, Ida-täti <strong>ja</strong> me kolme lasta,<br />
minä Rai<strong>ja</strong> seitsemän-, Masa viisi- <strong>ja</strong> Mauri kolmevuotias. Mukaan<br />
sai ottaa sen mitä pystyi kantamaan. Kahden viikon kuivamuona oli<br />
pitänyt varata, näkkileipää, metwurstia <strong>ja</strong> voita. Eipä meillä ollut ennen<br />
liioin tapana metwurstilla herkutellakaan. Kaasunaamarit saivat<br />
jäädä. Vaatteita oli päällä kerroksittain. Keittiön pöydälle jäi avattu<br />
mansikkahillopurkki, mummolan mansikoista tehty. Vaikka äiti oli<br />
sanonut: -”Syökää, lapset”, ei me osattu syödä. Samoin jäivät valokuvat,<br />
joita äiti eniten kodin tavaroista myöhemmin kaipasi. Isä oli<br />
sanonut, että koti jätetään silleen. Viipuria ei menetetä.<br />
Me istuimme kuorma-auton lavalla, kun toiset saivat kävellä.<br />
Tie oli mustanaan kulkijoita. Siinä sitä lapsia, kapsäkkejä <strong>ja</strong> vane-
Evakkojunalla Viipurista Pöljän kautta Kuopioon<br />
riaske<strong>ja</strong> kannettiin. Paettiin yöhön, kohti tuntematonta. Muistan,<br />
kuinka meitä nostettiin täyteen junanvaunuun. Juna juuttui Kouvolan<br />
aseman sivuraiteelle pariksi vuorokaudeksi. Näin äiti kertoi.<br />
Kouvolan asemaa pommitettiin <strong>ja</strong>tkuvasti.<br />
Viimein päädyimme tavalla taikka toisella pohjoiseen menevään<br />
junaan. Kai se meidän vaunu siihen liitettiin. Mikähän kaaos<br />
siellä Kouvolassa on mahtanutkaan olla. Junassa oli nyt kuitenkin<br />
vähän väljempää, koska matkalle mahtuivat mukaan savolaisisäntä<br />
<strong>ja</strong> -emäntä. Taisivat syödä kalakukkoa <strong>ja</strong> paksu<strong>ja</strong> kinkkuviipaleita<br />
eväinään, meillekin tarjoten. Tietysti olimme tuijottaneet heitä vesi<br />
kielellä. Emäntä totesi ulos katsellessaan: -“Pilivettii ne männöö iha<br />
emähööräkällä.” -“Ei saa nauraa”, kuiskutteli äiti. Kuinka nuo sanat<br />
syöpyivätkään mieleeni. Oli se mukavaa kuunnella se savon murre,<br />
jota me korvat hörössä seurasimme.<br />
Juna pysähtyi Kuopiossa. Aseman käytävän seinällä tervehti<br />
jättiläiskokoinen maalaus, jossa näkyi muistaakseni Puijon torni,<br />
Kallavettä <strong>ja</strong> radioaalto<strong>ja</strong> sekä teksti “Kuopion iänj kuuluu ylinnä<br />
mualiman konsertissa”. Sitä seinämaalausta <strong>ja</strong> tekstiä kaipaisin sinne<br />
vieläkin. Eivätpä ole osanneet suojella <strong>ja</strong> säilyttää sitä. On se ihanaa,<br />
että on ollut tuota itsetuntoa, huumorilla vielä höystettynä. Mihin<br />
se nykyään on kadonnut. Maalaisivat sen kuvan uudelleen (vieno<br />
toivomus).<br />
Tämä evakkojunan sattumalta saapuminen Kuopioon ratkaisi<br />
tulevan kotimme paikan. Äiti muisti, että Kuopiossa asui Viipurin<br />
aikaisia tuttavia, tullimiesperheet Paukut <strong>ja</strong> Siparit. Olisiko äiti voinut<br />
varta vasten siirtyä Kuopion junaan? En tullut koskaan kysyneeksi,<br />
eikä siihen aikaan lapsille aikuisten asioita puhuttu. Suuntasimme<br />
matkamme Paukun perheen luokse, halki kaupungin, sinne<br />
Kallaveden rantaan. Oli iltamyöhä. Masa muistaa, että hän itkien<br />
raahasi vaneriaskia, kun minä kannoin “silmäumpista” nukkeani <strong>ja</strong><br />
perintötyynyäni. Äidillä oli varmaan Mauri sylissään. Paukun <strong>ja</strong> Siparin<br />
perheen naiset <strong>ja</strong> lapset olivat lähteneet Pöljälle <strong>sotaa</strong> <strong>pakoon</strong>.<br />
Me yövyimme herra Paukun hoivissa <strong>ja</strong> sitten aamusella <strong>ja</strong>tkoimme<br />
junamatkaa Pöljän pysäkille. Löysimme tuttavarouvat lapsineen. He<br />
asuttivat pientä mökkiä, <strong>ja</strong> sinne me liityimme heidän seuraansa. Me<br />
123
Evakkojunalla Viipurista Pöljän kautta Kuopioon<br />
lapset leikimme ulkona kelkkamäessä, <strong>ja</strong> sitä “kuivaa muonaakin”<br />
riitti. Metwursti <strong>ja</strong> näkkileipä oli oikein hyvää.<br />
Pöljällä alkoi kuitenkin pian tapahtua. Taisimme olla ensimmäiset<br />
<strong>ja</strong> vielä omatoimievakot Siilinjärvellä tai ainakin Pöljällä.<br />
Paukun <strong>ja</strong> Siparin perheet palasivat ”evakosta” Kuopioon, mutta<br />
meidät otettiin auliisti vastaan <strong>ja</strong> meille järjestettiin asunnoksi piha<br />
mökki Puustellin talosta radan vierestä. Se tuntui vähän yksinäiseltä<br />
<strong>ja</strong> ikävältä, eikä meitä kutsuttu tupaankaan, mutta sitä ikävää ei kestänyt<br />
kauan. Siinä pihamökissä oli asunut perheen keuhkotautinen<br />
poika, liekö siinä kuollutkin, <strong>ja</strong> lapsiperheelle järjestettiin tuota pikaa<br />
uusi asunto.<br />
Rytkösen Toivo-isäntä tuli hakemaan meidät hevosella Uuvistaloon.<br />
”Mennään meille.” Vähän minua vanhempi Kalle-poika<br />
seisoi reen <strong>ja</strong>laksilla, kun ajelimme korkean kuusimetsän keskellä<br />
nelisen kilometriä sinne Uuvistaloon. Sen mukavampia ihmisiä ei<br />
voisi ollakaan kuin Rytkösen perhe, emäntä <strong>ja</strong> Kallen isoveli Väinö<br />
mukaan lukien. Se lämmin suhde säilyi myöhemminkin. Rytkösen<br />
Toivo-isäntä tuli aikanaan hevosella Kuopion markkinoille <strong>ja</strong> samalla<br />
meille päiväkahville. Hevonen odotti portin pielessä. Kun tulin<br />
koulusta kotiin, tiesin heti, kuka meillä oli vierailemassa. Toiset<br />
kyläilijät eivät tulleet hevosella. Meidän po<strong>ja</strong>t kävivät myöhemmin<br />
kouluaikana Kuopiosta käsin Rytkösillä, kuin sukulaisissaan.<br />
Siellä Uuvistalossa me lapset ystävystyimme <strong>ja</strong> keksimme<br />
yhdessä tekemistä, alusta alkaen. Rytkösen emäntä kutsui heti samaan<br />
ruokapöytään, jossa nyt oli väkeä enemmänkin, kun oli niitä<br />
piiko<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> renkejä oman perheen lisäksi, sekä laittoi muhkeat voileivät<br />
lapsille välipaloiksi, vaikka äiti yritti joskus estellä. Kar<strong>ja</strong>kko sai<br />
erottamattoman ystävän Maurista, jonka valkoinen turkki (minun<br />
entiseni, hieno <strong>ja</strong> putipuhdas) haisi pian navetalta. Äiti oli ompeli<strong>ja</strong>,<br />
<strong>ja</strong> Pöljän emännät kiikuttivat hänelle kankaitaan, joten työtä riitti.<br />
Ida-täti matkusti Helsinkiin, <strong>ja</strong> kappaompeli<strong>ja</strong> kun oli, sai siellä työtä<br />
hienossa ateljeessa.<br />
Niin meni talvi <strong>ja</strong> kesä Pöljällä. Syksyllä Rytköset muuttivat<br />
toiseen taloonsa Hoikille, <strong>ja</strong> Uuvistalo luovutettiin kar<strong>ja</strong>laiselle<br />
maanviljelijäevakolle. Eipähän liikuttu enää tuvassa <strong>ja</strong> talossa niin<br />
124
Evakkojunalla Viipurista Pöljän kautta Kuopioon<br />
kuin ennen. Evakotkin olivat kahden kerroksen väkeä. Me matkustimme<br />
Kuopioon. Äiti <strong>ja</strong> isä olivat ostaneet ruotsalaistalon, mutta se<br />
valmistuikin vasta jouluksi. Omaan kotiin pääsyä jouduimme odottamaan<br />
kahden opetta<strong>ja</strong>sisaruksen omistamalla kesähuvilalla Puijonsarvessa.<br />
Oli kylmä eikä tainnut olla muita lämmityslaitteita kuin<br />
keittiön hella. Minulla oli ensimmäisen kerran oma huone, mutta ei<br />
siinä tarjennut olla.<br />
Minun piti mennä kouluun, Kuopion Asemakouluun. Ensin<br />
luulin, että siellä opetetaan kaikkea junista <strong>ja</strong> junan rasvaamisesta,<br />
enkä ollut aivan ihastunut a<strong>ja</strong>tuksesta. Mutta tavallinen kouluhan se<br />
oli. Vaikka ei se ollut mitään verrattuna Pöljän supistettuun kouluun,<br />
jota sain käydä keväällä parisen kuukautta <strong>ja</strong> jossa taidettiin opettaa<br />
kaikkia luokkia yhdessä. Ja heti kun omat tehtävät oli tehty, sai osallistua<br />
muiden luokkien opetukseen. Tutustuin raamatunhistoriaan,<br />
joka oli kuin jännittävä <strong>ja</strong>tkokertomus. Se koulukokemus oli todella<br />
ihana, kiitos sen junan, joka toi meidät Kuopioon <strong>ja</strong> sieltä Pöljälle.<br />
Koulumatka Puijonsarvesta Kuopioon oli taiteilemista lin<strong>ja</strong>auton<br />
<strong>ja</strong> junan kanssa. Ensin sai juosta välillä kovinkin umpihankista<br />
mökkitietä aamupimeässä ison tien varteen sinne Kallansiltojen<br />
kupeeseen odottamaan lin<strong>ja</strong>-autoa, <strong>ja</strong> jos se ei tullut, niin oli kiirehdittävä<br />
Valkeisen pysäkille tai seisakkeelle junaan. Aina kuitenkin<br />
selvisin kouluun, <strong>ja</strong> kouluhan oli <strong>ja</strong> näyttää olevan vieläkin rautatieaseman<br />
lähellä. Kotiinpaluuta odottelin kessunhajuisella lin<strong>ja</strong>autoasemalla<br />
mustalaisjoukkion seurassa <strong>ja</strong> palasin viileään kesähuvilaan<br />
jo illan pimetessä.<br />
Jouluksi muutimme omaan kotiin. -“Oma o oma, vaikk ois<br />
kolmkolkkane”, sanoi äiti. Meistä tuli kuopiolaisia. Ihana kaupunki,<br />
Kallavesi, Väinölänniemi <strong>ja</strong> kaikki. Savon murretta emme oppineet<br />
puhumaan, mutta ymmärtämään kyllä. Se koti myytiin tässä pari<br />
vuotta sitten yli satavuotiaan rautulaissyntyisen isäni kuoltua.<br />
Pahimpana pula-aikana äiti lähetti Masan <strong>ja</strong> minut hamstraamaan<br />
voita Rytkösiltä. Kävelimme Pöljän pysäkiltä ties kuinka<br />
monta kilometriä Hoikille <strong>ja</strong> meidät saatettiin sitten voipaketteinemme<br />
hevosella takaisin. Junassa saimme pelätä tarkastajia, me<br />
kaksi salakuljetta<strong>ja</strong>a. Joskus kävimme koko perhe voita hakemassa,<br />
125
Evakkojunalla Viipurista Pöljän kautta Kuopioon<br />
<strong>ja</strong> hyvin meitä Rytkösillä pidettiin, ruoka tarjottiin saliin. Kerrankin<br />
oli tosi hyviä kermaperunoita iso kulhollinen, mutta äiti vaati jättämään<br />
edes yhden, ettei vaikutettaisi nälkäisiltä. Ja taas val<strong>ja</strong>stettiin<br />
hevonen meitä pysäkille kyyditsemään.<br />
Jatkosodan aikana käytiin joka kesä junalla mummolassa<br />
Hiitolan Salokiurun kylässä. Ensin pysähdyttiin Pieksämäellä <strong>ja</strong><br />
mentiin syömään asemaravintolaan. Taisi olla aikaa parisen tuntia.<br />
Eväitäkin oli junamatkalla mukana, <strong>ja</strong> junassa tuntui olevan nälkä jo<br />
heti matkaan päästyä. Kaikki muutkin söivät. Pieksämäeltä <strong>ja</strong>tkettiin<br />
matkaa Elisenvaaran kautta Hiitolaan (jonka asemaravintolassa<br />
olen saanut elämäni parhaan tomaattivoileivän kerran äidin kanssa<br />
siellä käydessämme) <strong>ja</strong> Vaavo<strong>ja</strong>n pysäkille, jossa Sipro-ukki oli aina<br />
hevosella vastassa. Hän kuten kaikki muukin tuntui olevan ikuista <strong>ja</strong><br />
muuttumatonta kuten myös Salokiurun kylä, kaunein tuntemistani<br />
paikoista, jonne oli pysäkiltä matkaa nelisen kilometriä, enimmäkseen<br />
mäntykangasta. Siinä matkalla ukki näytti venäläisen sotilaan<br />
haudan, kypärä kepin päässä, kertoi kuulumiset kuten valtavan<br />
käärmerykelmän löytymisen mummolan pellolta <strong>ja</strong> kuinka hän oli<br />
mennyt pysäkiltä hakemaan omenasäkkiään, jota outo pysäkinhoita<strong>ja</strong><br />
ei ollut löytänyt, oli vaan ihmetellyt maanviljelijää, joka oli tilannut<br />
säkillisen omenoita. Ukki meni itse katsomaan, <strong>ja</strong> kas siellähän<br />
ne hänen maaomenansa eli uudet siemenperunat olivat (pommes de<br />
terre ranskaksi perunat!). Oli kesä, koivut tuuheina, kun saavuttiin<br />
kylään, joka aukeni kuin paratiisina. Mummo odotti piirakoineen,<br />
siellä olivat tädit, eno, serkut, mummolan pihan pehmyt nurmi, iso<br />
pihakallio, järvi <strong>ja</strong> koivumetsäiset ”vuoret” ympärillä. Naapurissa<br />
asuivat Samulin lapset, joita juoksin pian tervehtimään. Lehmänkellot<br />
kalkattivat, linnut lauloivat.<br />
Sitten viimeisenä sotakesänä kielojen aikaan mummo kuoli.<br />
Minä en päässyt hauta<strong>ja</strong>isiinkaan, kun jonkun piti jäädä hoitamaan<br />
kano<strong>ja</strong> (joskus aikaisemmin mummolasta tuotu<strong>ja</strong>), enkä päässyt<br />
enää koskaan koko Kar<strong>ja</strong>laan. Enkä ehkä olisi enää mummolaan<br />
halunnut mennä, kun ei ollut mummoakaan. Eikä pian enää koko<br />
mummolaa. Ukki, leskimies, joutui taas lähtemään evakkoon, jonnekin<br />
Etelä-Poh<strong>ja</strong>nmaalle. Meni vaimo, koti, suku, ystävät, kotikylä,<br />
126
Evakkojunalla Viipurista Pöljän kautta Kuopioon<br />
Kar<strong>ja</strong>la. Kuinka vihreä oli ollutkaan hänen laaksonsa. Ja jäivät ne<br />
meidän perheen odotusta täynnä olevat junamatkat muistoihin vain.<br />
127
128<br />
Vihkiloma<br />
Heli Määttä<br />
Oli kesäkuu 1944. Olin palveluksessa Kirvussa lähellä Viipuria. Sieltä<br />
näki selvästi, kun Viipuria pommitettiin, siellä paloivat tulet yötä<br />
päivää. En minä mikään suuri sotasankari ollut, kirjuri vain. Sellainen<br />
jokapaikanhöylä. Palvelin neljää eri komppanian päällikköä sodan<br />
aikana, jokainen tykkäsi minusta. Harva se päivä kävi joku kapteeni<br />
tutkimassa minkälaisia miehiä komppaniassa oli. Minä olin<br />
tehnyt tarkan luettelon <strong>ja</strong> kapteeni veti rukse<strong>ja</strong> punakynällä niiden<br />
nimien kohdalle, jotka joutuisivat lähtemään rintamalle. Minäkin<br />
olin usein ruksattuna, mutta joka kerta komppanian päällikkö päätti<br />
olla lähettämättä minua. Sanoi, että sinä <strong>ja</strong> minä lähdetään viimeisinä,<br />
jos pakko oli lähteä. Tykkäsivät, kun tein niiden hommat, eivät<br />
itse osanneet. Ehkä se pelasti hengen, tiedä häntä.<br />
Olin tavannut Annikin Oulussa kaupungin talon edustalla<br />
kevätkesällä 1942. Kaupungin talossa oli niihin aikoihin esikunta <strong>ja</strong><br />
menin sinne jotain asiapapereita viemään. Siinä oli tyttöjä istuttamassa<br />
taimia esikunnan pihalla <strong>ja</strong> hymyilin Annikille, kun hän siinä<br />
somasti pyllisteli multaisin sormin. Kävin esikunnassa useampana<br />
päivänä <strong>ja</strong> juttelin hänelle. Annikilla oli sinisemmät silmät kuin kenelläkään<br />
toisella. Lopulta kutsuin hänet kävelylle Ainolan puistoon<br />
<strong>ja</strong> siitä se alkoi.<br />
Oltiin menossa juhannuksena vihille. Oikeastaan tarkoitus<br />
oli pitää vihkiäiset Kirvussa. Kirvun lotat olivat jo hommanneet paikan<br />
<strong>ja</strong> lupasivat leipoa. Yksi lotta hommasi minulle hienon asetakin
Vihkiloma<br />
<strong>ja</strong> saapashousut, että olisin edukseni omissa vihkiäisissäni. Sitten se<br />
yhtenä päivänä olisi vietättänyt minulla melkoisen kasan pakette<strong>ja</strong><br />
postiin <strong>ja</strong> minä sanoin, että veisi itse. Siitä se suuttui <strong>ja</strong> soitti komppanian<br />
päällikölle, että Härkönen oli vastustanut, että putkaa Härköselle.<br />
Komppanian päällikkö oli naureskellut, että juu, annetaanpa<br />
vähän putkaa po<strong>ja</strong>lle. En minä mitään putkaa saanut, komppanian<br />
päällikkö vaan sanoi, että soo soo <strong>ja</strong> nauroi. Minä sanoin sille lotalle,<br />
että pidämme häät Himangalla, eipä tartte hakea Annikille lupaa<br />
Siilasvuolta, että saisi tulla sotatoimialueelle.<br />
Niihin aikoihin kauppo<strong>ja</strong> ryöstettiin Kannaksella <strong>ja</strong> ne kauppiaat,<br />
jotka olivat vielä puodissaan, koettivat myydä varastonsa. Ostin<br />
kuusi kiloa sokeria <strong>ja</strong> kirjoitutin komppanian päälliköllä lapun,<br />
että olin sokerini ostanut <strong>ja</strong> maksanut, en varastanut. Halusin viedä<br />
mummulle tuliaisiksi. Olihan sitä paljon mennyt siellä sokeria kun<br />
olivat leivonnaisia vihkiäisiin väsänneet. Sillä sokerilla oli kyllä pitkä<br />
<strong>ja</strong> rankka matka junalla Kar<strong>ja</strong>lasta Poh<strong>ja</strong>nmaalle. Raskaalle tuntui<br />
sokeri.<br />
Sain sitten vihkiloman <strong>ja</strong> lähdin junalla kohti Himankaa.<br />
Ennenkuin ehdittiin Etu-Simolan asemalle, sitä pommitettiin. Panosvaunu<br />
räjähti, kiskot repesivät pitkältä matkalta, vieressä oli juna<br />
evakko<strong>ja</strong> täynnä. Monet kuolivat, ruumiita oli korkea kasa. Me vietettiin<br />
kaksi päivää metsässä piilossa, odotettiin että raiteet kor<strong>ja</strong>ttiin<br />
<strong>ja</strong> sitten vasta päästiin <strong>ja</strong>tkamaan matkaa. Riihimäeltä lähetin Annikille<br />
sähkösanoman, että olen kyllä tulossa, en vaan tiedä koska mä<br />
tuun.<br />
Rautateillä oli ruuhkaa niihin aikoihin. Pohjoiseen menevä<br />
juna oli tupaten täynnä, eikä vaunuun sopinut sisälle. Omiin vihkiäisiin<br />
oli kuitenkin pakko päästä <strong>ja</strong> monta asemanväliä seisoin<br />
vaunun ulkopuolella portailla <strong>ja</strong> puristin sormet valkoisina tangosta,<br />
etten olisi pudonnut ratapölkyille. Onneksi oli kesä <strong>ja</strong> komeat kelit.<br />
Annikki oli Kannuksessa pyörällä vastassa. Vuoron perään<br />
poljettiin Himangalle. Toinen oli aina takatuupparilla, <strong>ja</strong> toinen polki.<br />
Matkaa oli 24 kilometriä.<br />
Sunnuntaina 24.6.1944 meidät vihittiin. Oli kaunis Juhannuspäivä.<br />
Kun aamulla mentiin Himangan kirkolle Annikki val-<br />
129
Vihkiloma<br />
koisessa koltussa <strong>ja</strong> minä uusissa saapashousuissani, siellä oli lappu<br />
ovella, että pappi ei ole päässyt sodasta lomalle <strong>ja</strong> kirkonmenot sun<br />
muut on peruttu. Helmi-täti keksi soittaa Lohta<strong>ja</strong>lle <strong>ja</strong> Lohta<strong>ja</strong>n rovasti<br />
Selin sanoi pääsevänsä illalla kuudelta, kun oli ensin hoitanut<br />
kirkonmenot <strong>ja</strong> parit hauta<strong>ja</strong>iset. Rovastilla oli oma auto, mikä oli<br />
siihen aikaan harvinaista. Meidät vihkiessään rovasti puhui kauniisti.<br />
Sanoi, että oli Helluntaina vihkinyt yhden nuorenparin <strong>ja</strong> jo<br />
nyt joutunut viemään tuoreelle vaimolle suruviestin. Kuulin kuinka<br />
hääväki penkeissä itki. Annikki otti minua kädestä kiinni <strong>ja</strong> puristi<br />
lu<strong>ja</strong>sti.<br />
Vihkimisen jälkeen söimme hieno<strong>ja</strong> leivonnaisia. Annikki<br />
oli naisten kanssa tehnyt ässiä, kääretorttua <strong>ja</strong> pullaa. Annikin<br />
serkku Alaviirteeltä oli tuonut voita <strong>ja</strong> Annikin äiti, joka oli töissä<br />
leipomossa, sai työnanta<strong>ja</strong>ltaan <strong>ja</strong>uhot <strong>ja</strong> kananmunat. Kluukerin<br />
Lempi kustansi kermat. Vielä kymmenien vuosien jälkeenkin ihmiset<br />
muistelevat <strong>ja</strong> ihmettelevät, että saatiin oikein kääretorttua, jossa<br />
oli kermasisus. Se oli sota-aikana uskomaton herkku. Saimme lahjo<strong>ja</strong>kin,<br />
vaikka kaikesta oli puute. Meillä on vieläkin käytössä kauriskahvikalusto<br />
<strong>ja</strong> Annikki teki tänä aamuna mustikkasopan häälah<strong>ja</strong>ksi<br />
saamaamme soppakulhoon. Olavin Helli antoi lakanan, mitä<br />
Annikki vieläkin säilyttää liinavaatekaapissa. Se oli kallis lah<strong>ja</strong>.<br />
Mitään häämatko<strong>ja</strong> ei siihen aikaan harrastettu. Heti seuraavana<br />
päivänä, maanantaina, meidän piti mennä Kokkolaan <strong>ja</strong> minä<br />
lähdin paluumatkalle.<br />
Kun lähdin junalla takaisin Kirvua kohti, minulla oli mukanani<br />
Annikin laittamat eväät, voita <strong>ja</strong> leipää <strong>ja</strong> kananmunaa, hyvät<br />
olivat eväät. Housukangaskin oli mukanani vietäväksi Hakamaan<br />
Einolle. Mutta jo Kannuksen asemalla asemamies varasti evääni,<br />
söi parempiin suihin. Tuli sanottua iso perkele, kun sen huomasin<br />
<strong>ja</strong> sain nälissäni mennä matkoihini. Kannuksessa oli tuttu mies<br />
asemapäällikkönä <strong>ja</strong> hän tiesi sanoa, että se oli asemamies, joka oli<br />
evääni vienyt. Oli tyhjentänyt aika monta reppua töidensä ohessa.<br />
Aikaisemminkin oli käynyt niin, että evääni oli junamatkalla syönyt<br />
joku muu kuin minä. Linnoitustöihin Muolaaseen –39 matkatessani<br />
kehuin kavereille junassa, että mummu oli tehnyt kropsua evääksi<br />
130
Vihkiloma<br />
<strong>ja</strong> kun aioin sitä sitten jonkun tunnin päästä syödä, kaverit olivat<br />
ehtineet ensin. Sitä en pannut pahakseni, mukavia kavereita olivat.<br />
Mitäs menin kehumaan.<br />
Nukuin Seinäjoelta Savonlinnaan <strong>ja</strong> ylikin härkävaunussa.<br />
Vaunussa oli vain pari pikkuista ikkunaa <strong>ja</strong> mukavan hämärää. En<br />
ole ikinä sen jälkeen junassa nukkunut. Härkävaunussa oli ihan mukava<br />
ummistaa silmänsä, makeat unet sai. Ehkä sitä oli tullut valvottua<br />
vihkilomalla tavallista enemmän. Elisenvaarassa olisi pitänyt<br />
vaihtaa sotilasjunaan, mutta menin ohi, kun konnari ei herättänyt.<br />
Mietin, että pudotanko itseni pois vai mitä teen. Juna oli lähtenyt<br />
juuri asemalta <strong>ja</strong> meni vasta juoksuvauhtia <strong>ja</strong> niin minä otin repun<br />
selkääni <strong>ja</strong> hyppäsin sorikkoon. Mitenkään ei onneksi käynyt. Olisihan<br />
se ollut nolo, jos jo matkalla <strong><strong>sotaa</strong>n</strong> olisi loukkaantunut, kun<br />
useimmat säilyivät priimakunnossa eturintamassakin. Kohta tuli juna<br />
<strong>ja</strong> kysyin asemamieheltä, menisikö se Rautjärven kautta. Sinne<br />
se hänen mukaansa meni <strong>ja</strong> pääsin taas liikkeelle. Torkahdin <strong>ja</strong> menin<br />
Rautjärvestäkin ohi. Hyppäsin heti seuraavalla asemalla junasta<br />
pois, enkä tiennyt millä paikkakunnalla olin. Tuli ihmisiä asemalle<br />
<strong>ja</strong> kysyin, että missä ollaan <strong>ja</strong> kertoivat sitten, että Ilmolassa oltiin.<br />
Odotin sitten monta tuntia <strong>ja</strong> torkahtelin siinä penkillä kunnes tuli<br />
koti-Suomesta juna, joka meni Laatokalle päin. Kirvulle ei ollut pitkä<br />
matka.<br />
Nyt juhannuksena meillä on yhteistä vihittyä taivalta takana<br />
kokonaiset 66 vuotta. Täytän kohta 93, mutta rollaattoria en suostu<br />
ottamaan. Annikki leipoo yhä itse pullat <strong>ja</strong> laittaa ruoat. Suursiivouksia<br />
se tekee kahdesti vuodessa. Raiteet veivät hyviin naimisiin,<br />
päivääkään en ole katunut.<br />
131
132<br />
Evakkojunan matkassa<br />
Hilkka Nieminen<br />
Jaettu 2. palkinto<br />
- ”Äiti, äiti vartu...älä jätä!”<br />
- ”On kiire, tule nyt. Juna jättää meit!”<br />
Äitin eeltä käveli mein lehmät: Raita <strong>ja</strong> Heluna. Sitten äiti työnsi polkupyörää<br />
<strong>ja</strong> sen tarakalla oli radio. Sarvissa oli nyyttejä <strong>ja</strong> kasse<strong>ja</strong>.<br />
Minä tulin äitin perässä <strong>ja</strong> possu juoksi viimeisenä.<br />
- ”Hätistä possua, sekin pittää saaha mukkaan.”<br />
Minulla oli pieni, punainen matkalaukku. Eno toi sen minulle<br />
meriltä. Matkalaukussa oli miun nukke, Mar<strong>ja</strong>-Leena. Väsytti,<br />
kun sitä piti kantaa yhessä käässä. Toinen käsi vaa roikku.<br />
- ”Äiti, se saavikin jäi!”<br />
- ”Jääköön, nyt pittää männä, muuten juna jättää meit.”<br />
Olin saanut polskia saavissa koivun juurella kaiket päivät. Äiti<br />
sano Aliisa –tätille sitä halvaushoioks.<br />
Me kerittiin. Juna ei jättänyt <strong>ja</strong> kesti vaik miten kauvan ennenku<br />
se lähti. Se oli Tienhaaran asema <strong>ja</strong> siel ol paljon ihmisiä <strong>ja</strong><br />
lehmiä <strong>ja</strong> possu<strong>ja</strong>, <strong>ja</strong> kaikilla oli niin paljon nyyttejä.<br />
Mein Heluna <strong>ja</strong> Raita vietiin yhteen vaunuun. Siellä oli muitakin<br />
lehmiä. Äitin pyörä <strong>ja</strong> tavarat vei joku setä <strong>ja</strong> sit äiti <strong>ja</strong> minä<br />
mentiin isoon vaunuun. Äiti sano sitä härkävaunuks. Siellä sisällä oli
Evakkojunan matkassa<br />
pitkät penkit seinän vieres <strong>ja</strong> niissä istu setiä <strong>ja</strong> ne kaikki nukku tai<br />
ainakin torkku. Muut seiso rinnakkain <strong>ja</strong> piti kiinni, kuka mistäkin.<br />
Äitikin seiso <strong>ja</strong> piti käellä kiinni jostain, mikä tuli katosta. Minä olin<br />
äitin sylissä.<br />
- ”Piä terveel käällä kiinni äitiä kaulasta”, äiti sano.<br />
Sit äitikin torkku. Sen pää heilu <strong>ja</strong> kiikku <strong>ja</strong> se junakin heilu<br />
<strong>ja</strong> miun käsikin heilu. Oli paha pitää kiinni äitistä. Äkkiä yks setä<br />
kar<strong>ja</strong>s:<br />
- ”Antakaa se laps tänne, ennenku puotatte sen”.<br />
Äiti nosti miut kahen setän sylliin. Jalat oli toisen setän sylis<br />
<strong>ja</strong> pää toisen. Sen setän takissa oli sitten kauniita nappe<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> niin kiiltäviä.<br />
Laskin, montako niitä oikein on. Toisillakin setillä oli samanlaiset<br />
takit <strong>ja</strong> samanlaisia nappe<strong>ja</strong>.<br />
Välillä juna pysähty <strong>ja</strong> kaikki meni ulos. Joskus mentiin ihan<br />
juoksemalla <strong>ja</strong> sillon kaik meni piiloon. Sillon taivaalla oli paljon<br />
iso<strong>ja</strong> koneita <strong>ja</strong> ne piti kovaa meteliä, ihan korvaan sattu.<br />
Välillä, kun juna pysähty, tädit ottivat jostain ämpärit <strong>ja</strong> menivät<br />
sinne lehmävaunuun. Äitikin meni lypsään mein Helunan <strong>ja</strong><br />
Raitan. Mutta ei äiti antanut minulle maitoa. Ei antanut vaikka miun<br />
oli <strong>ja</strong>no. Kaato vaan maahan <strong>ja</strong> kaikki muutkin kaato maidot maahan.<br />
Miks ne kaato? Äiti sanoi, että se on likasta maitoa. Mutta se oli<br />
ihan valkosta eikä yhtään likasen näköistä.<br />
Juna jyskytti <strong>ja</strong> kolisi <strong>ja</strong> taas pysähty <strong>ja</strong> taas lähti liikkeelle.<br />
Loppumatkasta en oikein muuta muista.<br />
Kauan se kesti <strong>ja</strong> lopulta päästiin perille. Äiti sanoi, että ollaan<br />
Metsäkansassa <strong>ja</strong> meit on määrätty Jussilan taloon asumaan.<br />
Mentiin äitin kanssa sisään taloon. Seisottiin oven suussa. Se oli iso<br />
pirtti. Pirtin toisessa päässä ikkunan alla oli keinutuoli. Joku täti istu<br />
siinä.<br />
- ”ÄITI, se on miun mamma!”<br />
Ja siitä paikasta juoksin suoraan mamman syliin <strong>ja</strong> otin molemmilla<br />
käsillä mammaa kaulasta kiinni. Äiti itki! Miks äiti itkee<br />
133
Evakkojunan matkassa<br />
vaikka löydettiin mamma!<br />
Oli vuosi 1944, Juhannusviikko. Ra<strong>ja</strong>npinnasta tuli viimeisiä<br />
evakkojunia, liekö ollut ihan viimeinen! Evakkojunat kuljettivat<br />
sotilaita rintamalta <strong>ja</strong> evakko<strong>ja</strong> matkan varrelta. Tälläisellä evakkojunalla<br />
me tulimme Tienhaaran asemalta (lähellä Viipuria) Metsäkansan<br />
asemalle (lähellä Valkeakoskea). Sijoituspaikaksemme oli<br />
määrätty Metsäkansassa Jussilan talo.<br />
Lehmät kulki mukanamme. Possu hävisi. Pitkän a<strong>ja</strong>n <strong>ja</strong> kovan<br />
etsimisen jälkeen äidin pyörä löytyi Äetsän asemalta. Sinne aseman<br />
taakse oli kasattu röykkiö evakkojen pyöriä.<br />
Punainen matkalaukkuni <strong>ja</strong> sen matkaa<strong>ja</strong> Mar<strong>ja</strong>-Leena oli<br />
kulkenut kainalossani koko matkan. En ollut kuulemma suostunut<br />
edes yöllä sitä kainalostani luovuttamaan. Mar<strong>ja</strong>-Leenalle koitui<br />
kohtaloksi sade vuosia myöhemmin. Se unohtui leikeissä yöksi ulos<br />
<strong>ja</strong> sade oli liottanut sen pään, joka oli tehty paperista.<br />
Äidinäiti eli minun mamma oli tullut Jussilaan Kar<strong>ja</strong>lan Vahvialasta<br />
hevoskyydillä. Hän oli ehtinyt sinne ennen meitä.<br />
Itse olin 3-vuotias. Olin sairastunut huhtikuussa 1944 polioon.<br />
Oikea käteni oli halvaantunut. Sitä hoidettiin vesihoidoilla.<br />
Äitini täytti saavin vedellä <strong>ja</strong> lisäsi siihen happea. Kun oli lämmin<br />
kesä, saavi oli ulkona <strong>ja</strong> minulle oli mieluista puuhaa pulikoida siinä.<br />
Hoidot jäivät kesken, kun lähtökäsky kuului!<br />
Pelokkaat, järkyttyneet ihmiset, junan pommitukset <strong>ja</strong> koko<br />
matkan kaaos, järkytti varmasti lapsen mielen. Järkytys <strong>ja</strong> ilo oli<br />
myös oman tutun mamman löytyminen. Tästä kaikesta seurasi kuitenkin<br />
minun elämääni pelkkää hyvää. Halvaus kädessäni ”luovutti”<br />
<strong>ja</strong> siitä kasvoi normaalikokoinen, toimiva käsi. Eipä ihme, että äitini<br />
itki ILOSTA!<br />
134
Jatkosota Kollaanjoki <strong>ja</strong><br />
evakuointia junalla<br />
Esko K. Rydenfelt<br />
Kollaanjoella oli Metsähallituksen 413 metrin pituinen puutavaran<br />
kuormausraide, joka kulki pitkin Kollaan joen jokivartta Venäjän<br />
puoleisella rannalla. Hyökkäysvaiheen jälkeen venäläiset sotavangit<br />
tekivät talvisodan aikana maastoon pystyyn jääneistä, tykistötulen<br />
särkeneistä, männyntyvistä ratapölkkyjä. Pölkyt varastoitiin tapuleihin<br />
joen rannalle kuormausraiteen viereen. Ratapölkkytaapeleita oli<br />
rivissä kymmenittäin!<br />
Kun suomalaiset irrottautuivat Syväriltä 19.6.1944 <strong>ja</strong> perääntymisvaihe<br />
alkoi, herättiin niin sanottuun toiseen lähtöön valmistautumaan<br />
myös Suojärvellä <strong>ja</strong> Loimolassa.<br />
Olin VR:llä jälleenrakennustöissä Loimolan ratamestarin<br />
alueella. Rakensimme asema-alueelle henkilökunnalle tarkoitettu<strong>ja</strong><br />
rakennuksia. Rakennustyöt keskeytettiin 20.6. <strong>ja</strong> muun muassa minut<br />
pantiin tekemään laudasta (paneelista) kuljetuslaatikoita VR:n<br />
evakuoitavaa tavaraa varten.<br />
Tämäkin homma oli jätettävä, kun ratamestari antoi minulle<br />
komennuksen mennä Kollaanjoelle (Loimolasta 10 km) lukemaan<br />
<strong>ja</strong> kir<strong>ja</strong>amaan rautatievaunuihin lastattu<strong>ja</strong>, sotavankien tekemiä ratapölkkyjä<br />
(vaunun nro + kappalemäärä).<br />
Suomen sotilasjohto näki uhkana suuret ratapölkkytapulit<br />
joen rannalla, josta ne olisi ollut vihollisen hyökätessä helppo työntää<br />
jokeen <strong>ja</strong> mennä yli kohti suomalaisten puolustusasemia.<br />
135
Jatkosota Kollaanjoki <strong>ja</strong> evakuointia junalla<br />
Tuli kiire kuljettaa pölkyt pois. Loimolassa oli silloinkin vielä<br />
paljon venäläisiä sotavanke<strong>ja</strong>, <strong>ja</strong> ne asetettiin nyt tähän kuormaustyöhön.<br />
Minä, 16-vuotias poika, asetettiin kir<strong>ja</strong>npitäjäksi vankien <strong>ja</strong><br />
vartijoiden sekaan.<br />
Kun junan vaunut olivat täysiä, juna lähti <strong>ja</strong> uusi tyhjävaunujuna<br />
tuli välittömästi kuormauspaikalle. Työtä tehtiin kevyellä muonalla<br />
yhtä mittaa <strong>ja</strong> niin jokiranta tyhjeni ratapölkyistä.<br />
Palasin Loimolaan.<br />
Siviiliväki oli evakuoitu, isäni oli toimensa takia paikalla.<br />
Jatkoimme isän kanssa tavaroiden pakkausta <strong>ja</strong> kuormausta rautatievaunuun.<br />
Minun työtodistuksessani lukee, että työsuhde päättyy<br />
kesäkuun 30. päivä 1944 <strong>ja</strong> evakuoinnin syy on ”väestön siirto”. Sinä<br />
päivänä Loimolan asemalla oli kuormattava evakkotavarajuna. Junaan<br />
oli lastattu pienkar<strong>ja</strong>a, siko<strong>ja</strong>, lampaita, vasikoita <strong>ja</strong> muutama<br />
hieho. Kar<strong>ja</strong> oli lastattu avovaunuihin <strong>ja</strong> muissa umpivaunuissa oli<br />
irtainta tavaraa <strong>ja</strong> eläinruokaa. Yhden eläinvaunun päätyyn oli rakennettu<br />
hoitajille lava, josta näkyi kaikkien eläinvaunujen yli.<br />
Juna oli valmis lähtöön, kun minulle tuli käsky lähteä tähän<br />
junaan eläinten hoita<strong>ja</strong>ksi. Kuka käskyn antoi, en muista, en tiedä.<br />
Matkaan lähdettiin, mutta kukaan ei kertonut mikä olisi pääteasema.<br />
Juna kierteli hil<strong>ja</strong>isia rataosia, koska armei<strong>ja</strong>n junat olivat pääradoilla<br />
etusi<strong>ja</strong>lla. Suuremmilla asemilla paikalliset martat <strong>ja</strong> kylän<br />
väki ruokkivat eläimiä, myös hoita<strong>ja</strong>kin sai evästä. Tätä junaa ei<br />
ilmapommitettu, eikä suurempia vaurioita matkan aikana tullut,<br />
ainoastaan yksi sianporsas lähti venäläisessä sotilaspuvussa olevan<br />
desantin kainalossa matkaan tuossa ra<strong>ja</strong>npinnassa. Risteysasemilla<br />
seisottiin useita tunte<strong>ja</strong>, muiden junien välissä, joskus pelotti.<br />
Matka päättyi Kauhavan asemalle. Aseman kuormausasemalla<br />
oli kauppiaiden suuria tyhjiä varasto<strong>ja</strong>, jonne kar<strong>ja</strong> junasta<br />
siirrettiin. Purku oli kar<strong>ja</strong>lle ikävä, kun ne joutuivat hyppäämään<br />
avovaunusta maahan, laituria ei kaikille ollut. Irtaimisto purettiin<br />
avotaivaan alle raiteen viereen. Tässä junassa oli minun kotoani kolme<br />
lammasta, jotka olivat nimillä laputettu<strong>ja</strong>. Halusin saada ne heti<br />
talteen. Mihin?<br />
Kilometrin päässä Kauhavan asemalta näkyi ratavarti<strong>ja</strong>n tu-<br />
136
Jatkosota Kollaanjoki <strong>ja</strong> evakuointia junalla<br />
pa, jonne suuntasin apua kysymään. He ottivat minulta lampaat hoitoon<br />
siihen saakka, kun kotiväki löytyisi <strong>ja</strong> isälle toimipaikka. Lähdin<br />
etsimään kotijoukko<strong>ja</strong> Kar<strong>ja</strong>lasta päin, kun Kauhavalla ei ollut<br />
mitään tietoa meidän väestä. Junissa oli helppo matkustaa sotilaiden<br />
joukossa. Saavuin Joensuuhun, josta kyselyn jälkeen tapasin isäni <strong>ja</strong><br />
hänellä oli selvä tieto perheestä, he ovat Sapussa. Sijoittuminen uusille<br />
asuinsijoille kesti viikko<strong>ja</strong>, lopullinen isän toimipaikka <strong>ja</strong> meidän<br />
koti tuli olemaan Nivalan Karvoskylä.<br />
137
138<br />
Evakkoon<br />
Kyllikki Smolander<br />
Siinä aamussa oli jotakin painostavaa. Ilma oli pilvinen <strong>ja</strong> märkä.<br />
Märkä oli äidin poskikin, aivan kuin hän olisi itkenyt. Liisan, hevosemme,<br />
kärrit oli ajettu oven eteen, <strong>ja</strong> äiti <strong>ja</strong> Taisto-eno kantoivat<br />
niihin tavaroita. Tämä ei ollut tavallinen aamu, kun äiti ei puhunut<br />
mitään, vaikka kummallakin tuntui olevan kamala kiire. Ja miksi<br />
lehmät oli sidottu liekaan, vaikka aamulypsy oli jo ohi? Ja miksi ihmeessä<br />
Taisto päästi kanit metsään, vaikka aina oli niin tarkka siitä,<br />
että häkkien ovet olivat kiinni?<br />
-”Nyt kiireesti vaatteet päälle, meidän on lähdettävä evakkoon”,<br />
sanoi äiti sitten, kun huomasi minun <strong>ja</strong> pikkusiskoni Kaisan<br />
heränneen.<br />
Evakkoon? Mitä se tarkoitti? Ei ainakaan mitään mukavaa<br />
kyläreissua, koska äiti <strong>ja</strong> Taisto olivat niin totisia. Nyt oli viisainta totella<br />
heti, vaikka tavallisesti aamuisin oli mukava nahista <strong>ja</strong> pomppia<br />
sängyssä. Ja saman tien kantoi Taisto jo sänkyjäkin kärreihin!<br />
-”Mitään turhaa ei sitten saa mukaan ottaa”, touhusi äiti. Olisikohan<br />
minun musta kangaskoirani turha? Sitä en ainakaan jättäisi,<br />
kun sillä oli niin mukava punainen kielikin. Työnsin sen hetekan<br />
väliin salaa, niin ettei äiti nähnyt.<br />
Äiti otti polkupyöränsä, istutti Kaisan etuistuimelle <strong>ja</strong> minut<br />
taakse. Taisto val<strong>ja</strong>sti Liisan kärrien eteen, lehmät liekoineen kiinnitettiin<br />
niiden perään <strong>ja</strong> sitten lähdettiin mäkeä alas. Naapurista
Evakkoon<br />
Ratalahdesta meni jo monta hevoskuormaa edellä, <strong>ja</strong> kaikilla tuntui<br />
olevan kauhea kiire. Ja kaikki olivat totisia <strong>ja</strong> itkuisia. Minua alkoi<br />
pelottaa.<br />
Ja vielä enemmän pelotti sitten, kun alkoi kuulua lentokoneiden<br />
ääntä. Sitä oli opetettu pelkäämään, <strong>ja</strong> heti äänen kuuluessa<br />
piti mennä suuren pihla<strong>ja</strong>n alle piiloon. Jos ne olisivat venäläisiä koneita,<br />
niin ne ampuisivat! Kaikki kiiruhtivat puiden alle piiloon, <strong>ja</strong><br />
koneet jyrisivät matalalta yli.<br />
-”Kuukaupin kautta ei enää pääse, huutelivat ihmiset toisilleen”.<br />
Tavallisesti olisi ollut mukavaa, jos olisi käännytty vastakkaiseen<br />
suuntaan, sillä silloin olisi päässyt Viipuriin <strong>ja</strong> Korpimäen tädeille<br />
kylään. Mutta nyt tuntui kaikki ilo kuolleen, oli vain kova hätä<br />
kaikilla, sen vaistosin minäkin, va<strong>ja</strong>a viisivuotias.<br />
Ylämäet äiti talutti pyörää, <strong>ja</strong> minun piti juosta siinä vieressä.<br />
Taistokaan ei yhtään istunut kuorman päällä niin kuin tavallisesti,<br />
vaan läimäytteli lehmiä vauhtiin. Matka <strong>ja</strong>tkui <strong>ja</strong> <strong>ja</strong>tkui, tuntui kuin<br />
ei olisi millään <strong>ja</strong>ksanut, mutta mentävä oli.<br />
Sitten tuli ilta, <strong>ja</strong> mentiin nukkumaan jonkin talon lattialle.<br />
Siellä oli ahdasta, pimeää <strong>ja</strong> pelottavaa, kun oli niin paljon vieraita<br />
ihmisiä samassa huoneessa. Ja koko a<strong>ja</strong>n äiti komensi olemaan hil<strong>ja</strong>a,<br />
ei saanut häiritä muita.<br />
Aamulla taas lähdettiin liikkeelle, vaikka <strong>ja</strong>lat olivat aivan väsyneet<br />
<strong>ja</strong> kipeät. Aina vain kuljettiin, koskaan ei tultu minnekään<br />
perille. Jossakin kylässä äiti itki, kun joku vihainen vanha mies tuli<br />
komentamaan, ettei lehmiä saanut syöttää tien vieren ruohikossa.<br />
Jollakin suurella talolla meille oli keitetty kauravelliä, <strong>ja</strong> kaikki päivittelivät,<br />
kun se oli poh<strong>ja</strong>an palanutta. En uskaltanut sanoa kenellekään,<br />
että minusta se oli hyvää. Kotonakin sain aina kaapia kaikki<br />
poh<strong>ja</strong>an palaneet.<br />
Sitten oltiin yht’äkkiä tutulla pihalla. Se oli Eeva-tädin koulun<br />
piha Virmutjoella. Luulin, että nyt äiti olisi iloinen, kun tultiin perille.<br />
Evakkoon oli siis Eeva-tädin luokse! Mutta äiti olikin kauhean<br />
hermostunut <strong>ja</strong> itkuinen, kun se yksi meidän lehmistä oli loukannut<br />
<strong>ja</strong>lkansa <strong>ja</strong> se piti teurastaa siellä koululla. Emmekä me sitten jääneet<br />
sinnekään, vaan aina vain piti mennä eteenpäin.<br />
139
Evakkoon<br />
Jossakin me sitten pääsimme junaan, sellaiseen tavaravaunuun.<br />
Liisa <strong>ja</strong> lehmät seisoivat toisella puolella, <strong>ja</strong> tavarat purettiin<br />
kuormasta toiselle puolelle. Äiti <strong>ja</strong> Kaisa nukkuivat isommassa hetekan<br />
puoliskossa <strong>ja</strong> Taisto toisessa. Minulle tehtiin tila hetekan <strong>ja</strong> seinän<br />
väliin täkkien päälle, mutta siellä oli kamalan ahdasta <strong>ja</strong> minua<br />
pelotti, kun en saanut käsiäni sivuille suoriksi.<br />
Välillä juna pysähtyi, <strong>ja</strong> kaikki nousivat pois vaunuista. Se<br />
rata haisi kummalliselta, niin kuin tervatulta puulta. Oli kamalan<br />
kuuma, <strong>ja</strong> kun katsoi kauas, näytti kuin metsä olisi kellunut ilmassa<br />
pilvien välissä. Jollakin asemalla oli paljon tätejä, joilla oli valkoiset<br />
esiliinat <strong>ja</strong> jotka tuoksuivat hyvälle. Ne katsoivat suuhun <strong>ja</strong> kuuntelivat<br />
putkella mahan päältä <strong>ja</strong> antoivat sekä Kaisalle että minulle<br />
kauniit sini-valko-oranssiruutuiset mekot. Ruotsin mekoiksi äiti<br />
niitä kutsui, eikä antanut pitää niitä, koska ne olisivat likaantuneet.<br />
Jossakin sitten siirryimme pois junasta, <strong>ja</strong> sitten piti mennä<br />
laivaan. Se oli pelottavaa, koska niiden paksujen laiturilankkujen välistä<br />
näkyi mustaa vettä. Mutta muuten alkoi tunnelma helpottua,<br />
kun äiti oli paremmalla tuulella.<br />
-”Meillä on sentään paikka, minne mennä”, hän jutteli Taistolle.<br />
Me olimme menossa Turenkiin, rakkaan Immimmiehen luokse.<br />
Ja kun taas oli kuljettu kauhean pitkä matka junassa, tultiin tutun<br />
näköiselle asemalle, <strong>ja</strong> siellä seisoivat tutut setä <strong>ja</strong> täti. En ymmärtänyt<br />
ollenkaan, miksi he kaikki itkivät, setä, täti <strong>ja</strong> äitikin, vaikka<br />
nythän me olimme perillä.<br />
-”Löytääkö isi meidät täältä?” oli ainoa huoleni, kun asetuimme<br />
tuttuun mökkiin. Ja kun setä itse minulle vakuutti, että kyllä isi<br />
tänne osaa, kaikki oli minun mielestäni hyvin. Pitkä matka oli ohi.<br />
Kaikkein mukavinta oli, kun matrassien välistä löytyi se minun<br />
ikioma koirani. Ihmettelin vain, kun kukaan ei ollut minulle<br />
vihainen turhasta tavarasta, halasivat vain <strong>ja</strong> vähän itkivätkin.<br />
Vasta a<strong>ja</strong>n kanssa, iän <strong>ja</strong> tietojen kertyessä, minä ymmärsin,<br />
kuinka pitkä <strong>ja</strong> lopullinen tuo matka oli. Se alkoi vähitellen selvitä<br />
äidin <strong>ja</strong> isän puheista, sukulaisten itkuisista muisteluista <strong>ja</strong> varsinkin<br />
sitten, kun tuosta tutusta pihamökistä siirryimme aivan outoon<br />
ympäristöön.<br />
140
Evakkoon<br />
Minun perheeni lähti evakkoon Antrean Meskalan kylästä,<br />
Tuomiko<strong>ja</strong>n talosta, kesäkuun 18. päivänä 1944, kun rintama oli jo<br />
muutaman kilometrin päässä. Kuukaupin siltaa <strong>ja</strong> lossia pommitettiin,<br />
joten kolmen kilometrin päässä asuvien lasten oli todella syytä<br />
oppia piiloutumaan lentokoneilta. Kaksi pommikonetta ammuttiin<br />
alas meidän suollemme, <strong>ja</strong> <strong>pakoon</strong> päässeet lentäjät herättivät kauhua<br />
naisissa <strong>ja</strong> lapsissa.<br />
Se Immimmies oli Janakkalan nimismies O<strong>ja</strong>la, jonka pihamökissä<br />
olimme olleet evakkoina jo talvisodan aikana. Hän kävi<br />
meillä Antreassa kylässä. Kuunneltuaan rintaman kumua hän oli<br />
kutsunut meidät takaisin pihamökkiinsä asumaan, jos lähtö taas<br />
olisi edessä. Se antoi äidille turvaa siinä sekasortoisessa tilanteessa,<br />
missä evakot joutuivat matkaansa tekemään.<br />
141
142<br />
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong><br />
Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
Erkki Vitikainen<br />
”Pikajuna Aunuksenlinnaan lähtee raiteelta 4”, kuulutettiin<br />
Kouvolan asemalla vuosina 1943- 1944, jolloin elettiin<br />
Suur-Suomessa. Vuonna 1941 Suomen armei<strong>ja</strong>n joukot olivat<br />
siirtäneet rintamalin<strong>ja</strong>t yli Ra<strong>ja</strong>joen <strong>ja</strong> Syvärin. Laatokka <strong>ja</strong><br />
Äänisjärvi olivat melkeinpä suomalaisten ”sisämeriä”. Tosin jo edellä<br />
mainittuina vuosina tiedettiin, että Suur- Suomi jää historiaan. Valtion<br />
Rautateillä oli niin talvi- kuin <strong>ja</strong>tkosodan aikanakin ratkaiseva<br />
merkitys sotatoimiyhtymien siirroissa, kenttäarmei<strong>ja</strong>n huollossa <strong>ja</strong><br />
lomalaisten kuljetuksissa. Olin yhtenä VR:n asiakkaana vuosina<br />
1941-1944. Siitä muistikuvia jäljempänä.<br />
Oppikoulupoikana vuosina 1934- 1941 minun piti pelätä junaa, koska<br />
aamuin illoin oli pyöräiltävä yli kahden tasoylikäytävän, joita ei<br />
ollut puomeilla suo<strong>ja</strong>ttu. Olin ensimmäisen kerran junassa hiihtoloman<br />
aikana vuonna 1937, jolloin lähdin Haminasta sukulaisiin<br />
Lahteen seuratakseni Salpausselän kiso<strong>ja</strong>. Kun Haminasta lähti Lahteen,<br />
oli kaksi junan vaihtoa, ensimmäinen Inkeroisissa <strong>ja</strong> toinen<br />
Kouvolassa. Keväällä 1939 kävin junalla Kouvolassa Kymenlaakson<br />
suojeluskuntapoikien murtomaajuoksumestaruuskilpailuissa. Vapunpäivänä<br />
1940 oli Kymen Lukossa Kymenlaakson suojeluskuntien<br />
poikatyönjohtajien neuvottelupäivä. Olin seurannut Vehkalahdella<br />
<strong>ja</strong> Haminassa, kun suuret venäläiset pommilaivueet, laskujeni
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
mukaan suurimmassa armadassa jopa 94 konetta, kävivät Kouvolaa<br />
pommittamassa.<br />
Kotkan radan, joka kulki nykyisen Kotkankallion kadun paikalla,<br />
vierustat olivat täynnä pommikuoppia. Vehkalahdelle kulkeutuneiden<br />
huhujen <strong>ja</strong> pommikoneiden suuren lukumäärän vuoksi<br />
oletimme matkakumppani kanssa Kouvolan olevan aivan raunioina.<br />
Vaikka kauppalan keskustan tuhot olivat suuret, eivät ne olleet<br />
sitä luokkaa kuin pelkäsimme.<br />
Viimeinen Hangon juna<br />
Kesäkuun alussa 1941 jäin junasta Kouvolan asemalla <strong>ja</strong> <strong>ja</strong>tkoin<br />
matkaani mukanani tuomalla polkupyörällä Valkealan Multahoviin<br />
raivausleirille perkaamaan maata kar<strong>ja</strong>laissiirtolaisille. Suomi joutui<br />
luovuttamaan talvisodan jälkeisessä Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle<br />
Hankoniemen, jonne alueen vuokraa<strong>ja</strong>lla oli päivittäinen<br />
junayhteys. Kun raivausleiri keskeytettiin <strong>ja</strong>tkosodan liikekannallepanon<br />
vuoksi, vietimme monta kesäyön tuntia Selänpään asemalla,<br />
kun kaikki junat olivat tuntikaupalla myöhässä. Aamulla 20.6.1941<br />
olimme Kouvolan asemalla, kun viimeinen Hangosta lähtenyt venäläisjuna<br />
ohitti Kouvolan. Katselimme junaa asemaravintolaparakin<br />
rapuilla lukuisten kouvolalaisten kanssa.<br />
Härkävaunukuljetukset kestivät useita vuorokausia<br />
Ohitin 21.9.1941 Kouvolan, kun puolustusvoimien ”kouluttamaton”<br />
vapaaehtoinen siirrettiin alokkaaksi Lahteen. Viikon päästä koko<br />
alokaspataljoona kuljetettiin kar<strong>ja</strong>nkuljetusvaunuilla eli härkävaunuilla,<br />
niin kuin me sotilaat sanoimme, Lahdesta Haapamäen risteysasemalle,<br />
joka siihen aikaan oli paljon vilkkaampi liikenne- <strong>ja</strong><br />
asumiskeskus kuin nykyisin. Siirtopäivä oli aurinkoinen <strong>ja</strong> matkasta<br />
oikeastaan nautittiin, kun vaunun liukuovi oli puolittain auki.<br />
Haapamäellä meitä koulutettiin 3 ½ kuukautta konekiväärimiehiksi.<br />
Vaikka oli sota, olimme aika lailla rauhanomaisissa oloissa.<br />
Veturien ähellykset <strong>ja</strong> vihellykset sekä junavaunujen aiheuttama<br />
143
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
kolina olivat jokapäiväinen äänihavainto, ”melusaaste”, jota sanaa ei<br />
silloin tunnettu.<br />
Itsenäisyyspäivän tienoilla 1941 komppanioiden upseerit <strong>ja</strong><br />
aliupseerit komennettiin rintamalle. Me aliupseerikoulun käyneet<br />
oppilaat olimme toista kuukautta herrannappuloita. Osa meistä<br />
asuikin aliupseerituvassa.<br />
Tammikuun puolivälissä tuli lähtö ”itään”. Komppaniani<br />
kaksi joukkuetta nousi härkävaunuihin. Haapamäen asemalla jo<br />
15.1.1942. Jäin Vehkalahden pojista kootun joukkueen kanssa vuorokaudeksi<br />
Haapamäen työväentalolle, ma<strong>ja</strong>paikkaamme, järjestämään<br />
sen ”siviilikuntoon”.<br />
Ei valoa eikä tietoa määränpäästä<br />
Joukkueeni kuormattiin yhden koulutuskeskuksemme kiväärikomppanian<br />
kanssa Peipoh<strong>ja</strong>sta lähteneen toistakymmentä härkävaunua<br />
käsittäneen junan ”hännille”. Minä otin joukkueeni kanssa<br />
halttuuni pitkän junan viimeisen vaunun. Koulutuskomppaniamme<br />
päällikkö, kapteeni Kytökangas, oli kuljetuksen johta<strong>ja</strong>. Herro<strong>ja</strong> varten<br />
veturin jäljessä oli yksi matkusta<strong>ja</strong>vaunu. Emme tienneet määränpäästämme<br />
muuta kuin, että se on ”idässä”.<br />
Kun lähdimme Haapamäeltä, härkävaunujen ovet olivat<br />
auki. Avoimissa ovissa seisoi sotilaita, joilla oli omat pistoolit. He<br />
paukuttelivat niillä lähdön kunniaksi. Vaununi pojilla ei ollut pistoole<strong>ja</strong>.Juna<br />
seisahtui ensimmäisen kerran Jyväskylässä. Edellämme<br />
olleesta vaunusta kannettiin ensimmäinen kaatunut; aliupseerikouluajoista<br />
lähtien privattisaunakvartettimme jäsen, kotkalainen Esko<br />
O<strong>ja</strong>la. Hän oli haavoittunut pistooliaan ”rassanneen” ruotsinpyhtääläispo<strong>ja</strong>n<br />
vahingonlaukauksen seurauksena. Kun mukana ei ollut<br />
lääkintämiehistöä, eikä vaunuista päässyt viestittämään, Esko kuoli<br />
verenvuotoon. Kun olin hänen kaverinsa, minun oli vaikea pidättää<br />
kyyneleitäni.<br />
Aikataulujen mukaan kulkeneet matkusta<strong>ja</strong>junat ohittivat<br />
sotilasjunat. Junamme ajoi hidasta vauhtia <strong>ja</strong> seisoi kauan asemilla,<br />
jossa pysähtyi. Edellä olevien lääkintä- <strong>ja</strong> viestintäpuutteiden lisäksi,<br />
144
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
vaunuissa ei ollut muuta valoa kuin lämmitettävän kamiinan punainen<br />
kylki. Alkumatkan hitaudesta teimme johtopäätöksen: Valoa<br />
on saatava! Vaunun esimiehenä sanoin hoitavani asian. Kun juna<br />
seisoi monta tuntia Pieksämäen asemalla, oli sopiva tilaisuus. Yksi<br />
rautatieläinen käveli ratapihalla palava myrskylyhty kädessään. Kun<br />
hän poikkesi vaihdekoppiin, hän jätti palavan lyhdyn kopin rapuille.<br />
Sieppasin lyhdyn <strong>ja</strong> nousin junaan. En vieläkään kadu anastustani,<br />
niin suureen tarpeeseen lyhty oli seuraavina matkavuorokausina.<br />
Kun <strong>ja</strong>tkoimme matkaa kohti itää, lyhtyjä hävisi ratapihojen vaihteista<br />
<strong>ja</strong>tkuvasti. Jollakin pienellä Joensuun jälkeisellä asemalla anastettiin<br />
kaikki vaihdelyhdyt. Silloin kuljetusupseerit alkoivat lyhtyjen<br />
etsinnän junan alkupäästä. Etsintä lopetettiin, kun lyhtyjä oli löytynyt<br />
kaksi kertaa enemmän kuin kyseisellä asemalla niitä oli ollut.<br />
Anastamani lyhty oli etsinnän aikana repussani, koska oletin,<br />
ettei vaunun pomon reppua tarkasteta. Kun <strong>ja</strong>tkoimme matkaa,<br />
nostin lyhdyn kattoon. Yllätyksekseni sinne ilmestyi toinenkin lyhty.<br />
Minun lisäkseni joku toinenkin oli syyllistynyt varkauteen.<br />
Kun saavuimme pimeän aikana Suojärven asemalle, junamme<br />
perutettiin Naistenjärven radalle, missä oli suuri, lottien pitämä,<br />
katoksilla varustettu ruokapaikka. Tällöin kuljetuksen johtotroikka<br />
tuli vaunuumme. Kun vaunumme katossa loisti kaksi petromaxia,<br />
kapteeni Kytökangas sanoi: -”Vitikainen, kaksi lyhtyä katossa.” Vastasin:<br />
-”Niin kuin näkyy, herra kapteeni.”<br />
Lyhdyt jäivät kattoon <strong>ja</strong> vatsaan saatiin täytettä. Seuraava<br />
monen tunnin pysähdys oli Äänislinna, venäläisten Petroskoi. Se oli<br />
mitättömämpi kaupunki kuin oletimme.<br />
Äänislinnasta <strong>ja</strong>tkoimme Muurmannin rataa Karhumäkeen,<br />
joka oli määränpäämme. Kyseinen puutalokaupunki otti meidät vastaan<br />
40 asteen pakkasella. Kun olimme siellä värjötelleet vuorokauden,<br />
<strong>ja</strong>tkoimme matkaa rekka-autoilla yöksi Savujärvelle. Seuraavana<br />
päivänä <strong>ja</strong>tkoimme matkaa kävellen Suurlahteen, josta meistä 13<br />
siirrettiin kahden päivän kuluttua Maaselän aseman, joka oli venäläisten<br />
hallussa, vastaiselle rintamalohkolle. Siellä sodan alusta lähtien<br />
taistelleet 2 KKK/JR 4:n toisen joukkueen jermut polttivat teltassa<br />
kenttäpullosta <strong>ja</strong> <strong>ja</strong>lkaräteistä valmistettua tuijua, jonka polttoaine<br />
145
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
oli varastettu bensa. Harmittelen vieläkin, että tarkastuksen pelosta<br />
jätin lyhdyn härkävaunuun. Jos olisin mennyt se repussa etulin<strong>ja</strong>n<br />
telttaan, olisin tehnyt maineteon. Joku takalin<strong>ja</strong>n huoltomies nauroi<br />
pitkään partaansa, joka silloin oli kaikilla, kun kirjoitti kirjettä heilalleen<br />
Karhumäkeen tuomani lyhdyn valossa.<br />
Muurmannin rata<br />
Muurmannin rata oli elintärkeä kuljetustie liittoutuneilta Neuvostoliitolle<br />
lähetetyille sota-tarvikkeille. Vuonna 1941 Suomen sotajoukot<br />
saivat haltuunsa osan tätä rataa, joka ulottui etelästä Syvärin asemalta<br />
Karhumäen pohjoispuolisen Maaselän aseman eteläpuolelle<br />
asti. Se ei kuitenkaan katkaissut liittoutuneiden sotatarviketietä, sillä<br />
venäläiset olivat juuri ennen <strong>ja</strong>tko<strong>sotaa</strong> rakentaneet uuden radan<br />
Sorokasta (Belonorsk) Obolenskiin, jolle rataosuudelle suomalaissaksalaiset<br />
joukot eivät päässeet. Suomalaisten asemat olivat niin<br />
lähellä venäläisten hallussa ollutta Maaselän asemaa, että luutnantti<br />
Ossian Wuorenheimo <strong>ja</strong> minä ammuimme sen vesitornin seinään<br />
konekiväärillä.<br />
Suomesta <strong>ja</strong> Äänislinnasta (etelästä) tulevien junien pääteasema<br />
oli Karhumäki, mutta Karhumäen pohjoispuolinen Muurmannin<br />
radan 20-30 kilometrin osuus toimi suomalaisten joukkojen<br />
huoltoratana.<br />
Se kulki kuitenkin niin lähellä venäläisten asemia, että heidän<br />
tykkinsä pystyivät sitä tulittamaan joissakin kohdissa jopa<br />
suorasuuntauksella. Se koitui muun muassa 4. divisioonan, jossa<br />
pohjois-kymenlaaksolaiset taistelivat, komenta<strong>ja</strong>n kenrm. K. Vil<strong>ja</strong>sen<br />
turmioksi 24.4.1942, kun hän lievästi omassa miinakentässä<br />
haavoittuneena hoiti turmassa pahemmin haavoittuneita upseeritovereitaan.<br />
Viinanen oli yksi kolmesta <strong>ja</strong>tkosodassa kaatuneista suomalaiskenraaleista.<br />
Veturimiehiltä vaadittiin rohkeutta<br />
Sotavuosina junat kulkivat mahdollisimman lähelle rintamia,<br />
sillä huolto- <strong>ja</strong> sairaskuljetukset hoidettiin pääosin junilla niillä<br />
146
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
rintamaosuuksilla, minne oli tai tehtiin radat. Koti- Suomessakin<br />
vihollisen lentokoneet yrittivät katkaista elintärkeät junakuljetukset.<br />
Veturimiehiltä <strong>ja</strong> muilta, erikoisesti risteysasemien, rautatieläisiltä<br />
vaadittiin rintamamiesten vertaista rohkeutta. Aivan erikoista urheutta<br />
piti osoittaa Maaselän Malu- Karhumäki <strong>ja</strong> Aunuksen kannaksella.<br />
Syvärin kaupunki- Shemenski huoltojunien miehistöiltä.<br />
On aivan oikein, että sotatoimialueella kuljetuksista huolehtineiden<br />
junien miehistöille myönnettiin samat etuisuudet kuin rintamilla<br />
taistelleille.<br />
Toukokuun 10. <strong>ja</strong> 11. päivinä 1942 kuljin Muurmannin radan<br />
suomalasten hallussa olleen osuuden melkein päästä päähän,<br />
kun sotatoimiyhtymämme (8.D) siirrettiin Maaselän kannakselta<br />
Aunuksen kannakselle. Matka Karhumäestä Syvärin (Podprodze)<br />
asemalle tehtiin härkävaunuilla päiväsaikaan, joten näimme ohitetut<br />
maisematkin.<br />
Suomalaiset radan rakentajina Aunuksessa<br />
Suomen rataverkosto Laatokan Kar<strong>ja</strong>lassa päättyi Uuksun asemalle.<br />
Kun suomalaisjoukot olivat Syvärillä <strong>ja</strong> sen eteläpuolellakin, ainoa<br />
yhteys oli Äänisen puoleisen Aunuksen kautta kulkenut Muurmannin<br />
rata. Läntiseen Aunukseen oli vain maantieyhteys. Siksi vuoden<br />
1942 lopulla aloitettiin radan rakentaminen kohti Aunuksenlinnaa<br />
(Olonec). Kun rykmenttimme siirtyi Maaselästä Aunukseen, sen<br />
rintamalohko oli Syvärin rannalla Kuuttilahdessa, lähellä Laatokkaa.<br />
Kun pääsin ensimmäiselle kotilomalle syyskuun lopussa 1942, piti<br />
kulkea keikkakyydillä Uuksuun, josta pääsi junaan. Matkaselässä piti<br />
vaihtaa Äänislinnan pikajunaan.<br />
Ratatyö oli seuraavan loman alkuun, helmikuussa 1943,<br />
mennessä edennyt jo niin pitkälle, että junaan käytiin Alavoisten<br />
asemalla. Lomalta paluuasema oli jo Aunuksen kaupunki, jonka<br />
nimi muutettiin komeasti Aunuksenlinnaksi, vaikka kaupungissa ei<br />
ollut ainuttakaan kivitaloa. Aunuksen radan lopullinen pääteasema<br />
oli Aunuksen kaupungista viitisentoista kilometriä etelään si<strong>ja</strong>innut<br />
Lampero Mäkriän kylän itäpuolella. Kun lähdin kesäkuussa 1943 lo-<br />
147
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
malle Lamperon asemalla kuulutettiin: ”Pikajuna Helsinkiin lähtee<br />
raiteelta yksi.” Vastaavasti lomalta lähtiessä Kouvolan asemalla kuulutettiin:<br />
”Pikajuna Aunuksenlinnaan lähtee raiteelta neljä.” Samanlainen<br />
oli Äänislinnan junan kuulutus. Tosin Aunuksen juna oli pikajuna<br />
vasta ”vanhan Suomen” puolella. Aunuksen rata rakennettiin<br />
niin nopeasti, että vastaavaan vauhtiin ei vieläkään päästä, vaikka<br />
työ tehdään pääosin konein.<br />
Aunuksessa rautatie <strong>ja</strong> Suomeen johtava maantie kulkivat<br />
rinnan. Neuvostoliiton joukot tekivät 23.6.1944 maihinnousun Viteleeseen<br />
<strong>ja</strong> katkaisivat suomalaisjoukkojen vetäytymistiet. Onneksi<br />
suomalaiset olivat aloittaneet varatien rakentamisen. Vaikka tie oli<br />
keskeneräinen, sen kautta voi ohittaa maihinnousurintaman. Näin<br />
jouduin minäkin tekemään ambulanssiautossa aamulla 27.6.1944,<br />
kun meitä haavoittuneita kuskattiin Salmin kenttäsairaalaan. Onneksi<br />
Aunuksesta Kar<strong>ja</strong>lan kannakselle rautateitse kuljetetut joukot<br />
pääsivät Viteleen ohi ennen radan katkaisemista. Neuvostoliitto<br />
rakensi sodan jälkeen yhteysradan Mäkriältä Muurmannin radalle<br />
Lotinanpeltoon.<br />
Kun Neuvostoliitosta tuli Venäjä 1990-luvun alussa, kävin<br />
Miehikkälän sotaveteraanien mukana Kuuttilahdessa. Olimme ensimmäiset<br />
suomalaiset, jotka sinne pääsivät sodan jälkeen maitse.<br />
Meidän oppaamme oli Viteleessä asunut maatalousopetta<strong>ja</strong>,<br />
joka oli opiskellut opetta<strong>ja</strong>ksi Sortavalassa. Hän sanoi kulkeneensa<br />
lomamatkat junalla. Aunuksen rata oli silloin, 1970-luvun lopulla<br />
vielä alkuperäiskunnossa. Siksi junat ajoivat radalla vain 30 kilometrin<br />
tuntinopeudella. Radan nykyisestä kunnosta en tiedä.<br />
Sairasjuna Salmin asemalta lähti illalla 27.6.1944. Pääsin<br />
nukkumaan sairasjunassa yläpetille. Lotta herätti uupuneen miehen<br />
kaurapuurolle, <strong>ja</strong> taas uni <strong>ja</strong>tkui. Kun heräsin, olimme Joensuussa.<br />
Junamme pakitti perä edellä Viinijärveltä Outokumpuun, missä<br />
partiotytöt auttoivat meidät lankkusiltaa pitkin sotasairaalaksi muutettuun<br />
keskuskansakouluun.<br />
148
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
Tupakalla oli taivaallinen voima<br />
Vaikka Aunuksenlinnan juna oli pikajuna, joka pysähtyi Matkaselän<br />
jälkeen vain Sortavalassa, Elisenvaarassa, Lappeenrannassa <strong>ja</strong><br />
Taavetissa ennen Kouvolaa, usein pysähdyksiä oli edellä mainittujen<br />
asemien välilläkin, erikoisesti lomalle tulomatkalla. Kun juna pysähtyi<br />
maaseudulla, menimme rapuille katsomaan pysähdyksen syytä.<br />
Tällöin näimme, kun reppuselkäinen sotilas hyppäsi junasta <strong>ja</strong> asteli<br />
yksinäiseen taloon tai kylätielle. Välittömästi sen jälkeen veturi oli<br />
kunnossa <strong>ja</strong> juna <strong>ja</strong>tkoi matkaansa. Me tiesimme, mikä voima seisotti<br />
veturin yksinäisellä taipaleella.<br />
Junan pysäyttänyt voima oli sama, jolla rehvastelin helluntaiviikolla<br />
1944 Sortavalassa, kun olin viinanhakukomennuksella<br />
matkustanut Shemenskistä Syvärin aseman <strong>ja</strong> Äänislinnan kautta<br />
Sortavalaan. Voima oli tupakka, jolla sain asunnon ylibuukatulta<br />
Seurahuoneelta, ruoan seisovasta pöydästä, parturin maksetuksi <strong>ja</strong><br />
melkein mitä vain. Vaikka olisin halunnut seurata Sortavalassa helluntaina<br />
Suomen maastojuoksu-mestaruuskilpailu<strong>ja</strong> pitänyt pataljoonan<br />
komenta<strong>ja</strong> sai minut puhelimitse kiinni Seurahuoneelta. Eversti<br />
määräsi minut lähtemään Sortavalasta myöhään helluntaiaattoiltana<br />
lähtevällä junalla Syvärille. Vaikka Äänislinnan pikajuna oli pitkä,<br />
minulla oli vaikeuksia juttukaverin löytämisessä. Normaalilomalla<br />
oli<strong>ja</strong>t saivat viettää helluntain kotonaan.<br />
Vaikka matkustin toista vuorokautta lomamatkoilla, en pystynyt<br />
nukkumaan toisten sotilaiden tapaan vaunun penkillä, lattialla<br />
tai tavarahyllyllä.<br />
Erilaisia junamatko<strong>ja</strong><br />
Outokummun keskuskansakoulusta meidät lievemmin haavoittuneet<br />
siirrettiin toipilasosastolle työväentalolle. Heinäkuun loppupäivinä<br />
1944 meidät toipilasosaston jermut lastattiin junaan <strong>ja</strong> vietiin<br />
Joensuuhun. Me olimme todella jermuuntuneet. Niihin päiviin asti<br />
haavoittuneet olivat saaneet toipumisloman. Vaikka kaikilla muilla<br />
rintamilla paitsi Ilomantsissa taistelut olivat laantuneet asemasodak-<br />
149
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
si, johtoportaat <strong>ja</strong> sotasairaalaosaston päällikkölääkäri katsoivat, että<br />
meitä tarvitaan välittömästi rintamalla. Outokumpu-Joensuu–junan<br />
iäkäs konduktööri oli vaikeuksissa, kun hän ei saanut samalla komennustodistuksella<br />
matkustavia jermu<strong>ja</strong> yhteen ryppääseen.<br />
Joensuusta matkustimme normaalijunassa Pieksämäen järjestelykeskukseen.<br />
Siellä oleilimme pari päivää. Minulla oli valtava<br />
tyttöystäväni kaipuu. Kun en saanut toipumislomaa, päätin hankkia<br />
vihkiloman. Vihkiloman lisäksi myönnettiin vain hauta<strong>ja</strong>islomia, <strong>ja</strong><br />
niitäkin vain vaina<strong>ja</strong>n ollessa lähiomainen. Niin Pieksämäen risteysasemalta<br />
lähti kaksi kirjettä; kosintakirje tyttöystävälle <strong>ja</strong> tilannetiedotus<br />
äidille.<br />
Järjestelykeskuksesta lähdimme härkävaunu-junalla armei<strong>ja</strong>kuntien<br />
henkilötäydennyskeskuksiin.<br />
Kuudennen armei<strong>ja</strong>kunnan, johon rykmenttimme kuului,<br />
HTK oli Läskelässä. Kun kuljetuksen johta<strong>ja</strong>, rintamalle palaava<br />
kapteeni, teki ilmoituksen HTK:n päällikölle, hän ilmoitti , että<br />
matkan aikana katosi yksi upseeri, kaksi aliupseeria <strong>ja</strong> kymmenen<br />
miestä. Yksi kadonneista oli vaunumme laverilla maannut tykistöalikersantti.<br />
Kun juna nousi hil<strong>ja</strong>lleen ylämäkeä Varkaudessa, kyseinen<br />
alikersantti nousi istumaan laverin laidalle <strong>ja</strong> kysyi si<strong>ja</strong>intiamme.<br />
Kun sanoimme tulevamme Varkauteen, alikersantti nousi ylös<br />
<strong>ja</strong> sanoi: ”Jos tämä kerran on Varkaus, niin siit”, <strong>ja</strong> hyppäsi vaunun<br />
oviaukosta ulos. Näimme hänen kävelevän reppu selässä kylätietä<br />
kohti Varkauden keskustaa. Vänrikki katosi Joensuussa.<br />
Leppäsyrjän Otteesta me silloiset yhdeksän punamustaa kävelimme<br />
Varpajärvellä asemissa olleeseen rykmenttiimme (JR 4).<br />
Elokuun kolmantena päivänä sain kenttäpostina kaksi kirjettä, jotka<br />
saivat minuun liikettä. Pataljoonan komentopaikan kautta lähdin<br />
marssiman Koirino<strong>ja</strong>-Loimola-tielle. Minulla oli kaverina ryhmäni<br />
sotamies Pihlainen, joka oli menossa veljensä sankarihauta<strong>ja</strong>isiin<br />
Haapamäelle. Uuksunjärveltä käännyimme Leppäsyrjään johtaneelle<br />
tielle. Ohitsemme a<strong>ja</strong>neet autot eivät ottaneet meitä kyytiin, sillä<br />
pekalokyytiläisten otto oli kielletty, koska epäiltiin heidän olevan<br />
rintamakarkureita. Monta tuntia talsittuamme pääsimme kuorma-<br />
auton lavalle sotapoliisien tarkastuspuomilla. Autosta jäimme Jänis-<br />
150
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
koskella, jossa torkuimme yhden mökin lattialla pari tuntia. Rekka-<br />
auto vei lomalle menijät Jäniskoskelta Matkaselän asemalle. Siellä<br />
ilmoitettiin, että Kouvolaan menevä rata on poikki Elisenvaarassa<br />
edellispäivän pommituksen jäljiltä. Siksi Kouvolan <strong>ja</strong> Helsingin<br />
suuntaan menevien on kierrettävä Joensuun <strong>ja</strong> Pieksämäen kautta.<br />
Menin oitis aseman perähuoneeseen naispuolisen rautatievirkaili<strong>ja</strong>n<br />
puheille. Aikatauluista selvisi, etten ehtisi edellä mainitun kiertotien<br />
kautta ajoissa Haminaan <strong>ja</strong> omiin häihini. Kun selitin virkaili<strong>ja</strong>lle<br />
tilanteeni, hän aloitti puhelinkierroksen. Selvisi, että Matkaselästä<br />
lähti henkilöjuna Elisenvaaran ratapihan päähän <strong>ja</strong> ratapihan toisesta<br />
päästä juna Kouvolaan. Tällä yhteydellä olisin illalla 4.8.1944<br />
Kouvolassa. Minulle painotettiin, että Elisenvaaran kautta menevillä<br />
on suuri vaara joutua pommituksen kohteeksi. Elisenvaarassa katkenneet<br />
ratakiskot törröttivät pommikuoppien keskellä.<br />
Jouduimme Elisenvaarassa odottamaan Kouvolan junan lähtöä<br />
muutaman tunnin. Vaikka oli kaunis ilma, pommikoneita ei näkynyt.<br />
Istuin Elisenvaaran <strong>ja</strong> Kouvolan välillä jopa vaunun rapuilla<br />
miettimässä, mitä olen tekemässä. Kouvolasta soitin kotiin, että olen<br />
tulossa. Kun Haminan juna oli puolen yön tienoilla Tikkamäen seisakkeella,<br />
minua odotti siellä naapurin Nestori, hevonen <strong>ja</strong> rattaat.<br />
Ehdin kuin ehdinkin naimisiin lähes 60 vuodeksi.<br />
En ehtinyt hääloman jälkeen olla rintamalla kuin pari viikkoa,<br />
kun nousin Leppäsyrjästä junaan. Olin nyt menossa kotiin kolmen<br />
päivän lomalle <strong>ja</strong> sieltä Helsinkiin upseerikouluun. Koulu alkoi<br />
6.9.1944. Kun olin vasta aamuyöllä tullut kotiin, nukuin lähes puoleenpäivään.<br />
Oli 4.9.1944. Aseet vaikenivat rintamilla, oli tullut rauha.<br />
Manasin rauhan ehto<strong>ja</strong> <strong>ja</strong> jälkijättöistä upseerikouluun menoani.<br />
Kun Helsinkiin mennessäni, vaihdoin Kotkan junasta Helsinkiin<br />
menevään junaan Kouvolassa, en päässyt vaunun ulkoeteistä<br />
pitemmälle. Siirtolaiset <strong>ja</strong> sotilaat olivat täyttäneet junan jo Kouvolaa<br />
idempänä. Seisoin koko matkan reppu selässä <strong>ja</strong> naapurin tyttärelle<br />
Helsinkiin vietäväkseni annettu paketti käsissä. Konduktööri ei<br />
pystynyt tungoksen vuoksi hoitamaan virkaansa.<br />
Hyvin erikoinen oli myös ensimmäinen vaalimatkani. Olin<br />
kevään 1945 eduskuntavaalien aikana Valtion Sisäoppilaitoksen<br />
151
Sotisovassa härkävaunuissa <strong>ja</strong> Aunuksenlinnan pikajunassa<br />
kahdeksannella luokalla Niinisalon kasarmilla. Meidät äänioikeutetut<br />
”interparrat” kuljetettiin avoimilla hiekkavaunuilla Niinisalosta<br />
pienelle Jokivarren koululle. Se oli ”val<strong>ja</strong>stettu” otteella äänestäneiden<br />
vaalipaikaksi. Juna kulki hil<strong>ja</strong>a, sillä seisoimme vaunuissa<br />
ulkoiluvaatteissamme toinen toistamme tukien. Juna seisoi edellä<br />
mainitun äänestyksen a<strong>ja</strong>n Pori-Haapamäki- radalla.<br />
Härkävaunussa matkustin viimeisen kerran Haminasta Helsinkiin<br />
<strong>ja</strong> takaisin Suurkisamatkalla kesällä 1947. Siitä lähtien olen<br />
tehnyt junamatkat siedettävissä olosuhteissa.<br />
152
<strong>Rautatiekulttuurikeskus</strong><br />
Centre of Railway Culture<br />
Kouvola
Change language