Ääriviivaversioita saa käyttää väritaustaan tai kuvaan upotettuina. esse ❘ <strong>Espoon</strong> <strong>seurakuntasanomat</strong> ❘ Perustettu 1972 ❘ www.esse.fi ❘ Tuomiokirkko ❘ <strong>Espoon</strong>lahti ❘ Leppävaara ❘ Olari ❘ Tapiola ❘ Kauniainen 22.9.2011 ❘ esse 3 22.9.2011 Kolumni Kolehtikohde on vastuullinen päätös Raamattu valok<strong>ei</strong>lassa Jumalanpalveluksissa kerättävät kolehdit ovat vastuullinen asia. Kirkkohallitus on tällä viikolla määritellyt ensi vuonna kaikissa seurakunnissa kerättävät viralliset kolehdit. Keskustelua on herättänyt naispappeus- ja homokeskustelussa esillä oll<strong>ei</strong>den järjestöjen asema kolehtikohteena. Suurin osa jumalanpalveluksissa kerätyistä kolehd<strong>ei</strong>sta on joko kirkkohallituksen tai hiippakunnan määrittelemiä. Tänä vuonna kirkkohallitus on määrännyt 38 virallista kolehtia ja lisäksi suositellut 25 kolehtikohdetta. <strong>Espoon</strong> tuomiokapituli on määrännyt hiippakunnan seurakunnille 3 kolehtia. Muista runsaasta 10 kolehdista päättää Espoossa kunkin seurakunnan seurakuntaneuvosto. Ennalta määrätyt kolehdit menevät valtaosin kirkollisten järjestöjen käyttöön. Noin joka toiselle järjestökolehdille on nimetty tarkka, yleensä ulkomainen avustuskohde. Toinen puoli kolehd<strong>ei</strong>sta menee käytännössä järjestöille yl<strong>ei</strong>savustuksina. Monen järjestön toiminnan edellytyksenä on vuotuisen virallisen kolehtien saaminen. Hiippakunnan määräämät kolehdit ja pieni osa kirkkohallituksen määrittelemistä kolehd<strong>ei</strong>sta menevät sellaiseen toimintaan, joka olisi luontevampaa kattaa riittävin budjettivaroin. Kirkon viranhaltijoiden palkka ja toimintakulut pitäisi rahoittaa budjetista, <strong>ei</strong> kolehd<strong>ei</strong>sta. Kolehdit <strong>ei</strong>vät kuulu rahankeräyslain piiriin. Laki määrittelee, ett<strong>ei</strong> sen piiriin kuulu uskonnollisen yhdyskunnan julkisen uskonnonharjoituksen yhteydessä siihen osallistuvien keskuudessa suoritettava kolehdin keräys. Seurakunnan jumalanpalvelus kuuluu ilman muuta tämän määrittelyn piiriin. Kolehti on eri asemassa kuin talousarvioavustus. Talousarvion rahoittamiseen osallistuvat kaikki kirkollisveroa maksavat seurakuntalaiset. Kolehtirahan antaminen on vapaaehtoista. Kolehdin kohde ilmoitetaan erikseen jokaisessa jumalanpalveluksessa ja jokainen osallistuja päättää itse, osallistuuko kolehtiin vai <strong>ei</strong> ja minkälaisen summan keräyskohteeseen antaa. Yht<strong>ei</strong>sten kolehtien määrääminen on vastuunalainen tehtävä. Kolehtikohteen tulee olla sen arvoinen, että jokaisessa maamme seurakunnassa voidaan siihen sydämestä yhtyä. Lisäksi eri sunnuntait <strong>ei</strong>vät ole kolehtien suhteen lainkaan samanarvoisia. Suositun juhlapyhän painoarvo on moninkertainen hiljaiseen arkipyhään verrattuna. Kolehtisunnuntaita määrätessään kirkkohallitus joutuu arvottamaan asioita. Sama koskee hiippakunnan tuomiokapitulia ja seurakuntaneuvostoa. Niissä maailman kirkoissa, jotka joutuvat rahoittamaan koko toimintansa keräysvaroin, kolehti on aivan eri asemassa kuin m<strong>ei</strong>llä. Työntekijöiden palkat ja kiint<strong>ei</strong>stöjen ylläpitokulut kerätään kolehtihaavista. Siinä järjestelmässä toisaalta pitää ottaa seurakuntalaiset huomioon, mutta toisaalta on vaara miellyttää vain niitä, joilla on varaa antaa eniten rahaa. Jokaisessa järjestelmässä on ongelmansa. Oleellista on, miten eettisesti päätöksentekijät ja seurakuntalaiset kunkin järjestelmän sisällä menettelevät. Simo Repo simo.repo@evl.fi Essessä oli 25.8. mielenkiintoinen artikkeli otsikolla ”Taistelu Raamatun tulkinnasta jatkuu”. Lukiessani Esseä muistin Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan, dosentti Kati Niemelän tutkimusartikkelin, piispa Seppo Häkkisen lehtikolumnin ja 5 Risto Leppäsen väitöstutkimuksen. Yht<strong>ei</strong>nen nimittäjä kaikilla tekst<strong>ei</strong>llä oli pohdinta Raamatun merkityksestä kirkossamme. Pohdinnat ovat sen laatuisia, että joudun kysymään, mistä taistelusta oik<strong>ei</strong>n on kysymys puhuttaessa taistelusta Raamatun tulkinnasta. Niemelän mukaan kirkolta on katoamassa identiteetti. Ei vähiten sen takia, että konservatiivinen kristitty, joka haluaa ottaa Raamatun vakavasti, <strong>ei</strong> kovin helposti löydä paikkaansa kirkossa. Häkkinen kehottaa kolumnissaan pappeja lukemaan Raamattua. Sen hän tekee siksi, että kyselytutkimus oli osoittanut pappien lukevan Raamattua yllättävän harvoin. Tässä asiassa m<strong>ei</strong>llä kaikilla on varmaan syytä katsoa p<strong>ei</strong>liin ja kirjahyllyyn. Kuinka paljon pölyä on laskeutunut m<strong>ei</strong>dän Raamattujemme päälle? Leppäsen mukaan ”Raamattu on pap<strong>ei</strong>lle uskontulkintojen auktoriteetti ja he kokevat olevansa hyvinkin raamatullisia, kunhan he itse saavat määritellä käsitteen merkityksen”. Tekstien valossa Raamattu on yhä useammalle papille yhä vieraampi kirja. Papit pitävät kuitenkin itseään Raamatulle uskollisina. Siis jos saavat itse määritellä, mitä uskollisuus tarkoittaa. On vaikea nähdä, että tällaisilla eväillä perustellusti voisi puhua taistelusta Raamatun tulkinnasta. Pikemmin voi liian us<strong>ei</strong>n olla kysymys taistelusta hatarin perust<strong>ei</strong>n tehdystä tulkintojen tulkinnoista Raamatusta, jota <strong>ei</strong> edes kunnolla tunneta. Silloin taistellaan pikemmin siitä, mitä Raamatun tulisi mielestämme sanoa, <strong>ei</strong>kä siitä, mitä se todella sanoo. P u h e e n v u o r o Marja-Liisa Nokelainen Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen, Laajapohjainen ryhmä Sarjassa kirjoittavat seurakuntien uudet luottamushenkilöt. ”Keskustelua on herättänyt naispappeusja homokeskustelussa esillä oll<strong>ei</strong>den järjestöjen asema kolehtikohteena.” Usko ja arkipuhe Muutama kymmenen vuotta sitten hankalat puheenaiheet liittyivät seksiin ja uskontoon. Seksijutut ovat nykyään turhankin avoimesti esillä, mutta uskonasiat edelleen vaikeasti jaettavissa. Uskosta puhuminen katsotaan kirkon työntekijöiden ja vastaavien hommaksi. Miten rohkaistuisimme puhumaan myös vakaumuksen asioista? Puhumaan arkipuhetta, sitä tavallista, jossa ihmiset kertovat murh<strong>ei</strong>staan, iloistaan ja elämänsä tapahtumista toisilleen tasavertaisesti ja toisiaan kunnioittavasti. Uudessa testamentissa on lukuisia kertomuksia juuri tästä. Filippus kutsui Natanaelin Jeesuksen seuraajaksi yksinkertaisin sanoin: ”Tule, niin näet”. Ilman pakottamista, ilman pienintäkään tuputtamista Natanael meni ja näki. ”Sinä olet Jumalan poika, Israelin kuningas.” Tämän tapahtuman muistaminen on ajankohtainen asia. Kirkosta vieraantun<strong>ei</strong>den määrä kasvaa. Osa kirkon jäsenistä käy tilaisuuksissa ahkerasti, enemmistö käy harvoin tai <strong>ei</strong> ollenkaan. Tilaisuuksia on tarjolla lähes joka päivä. Seurakunnat kouluttavat vapaaehtoisia palvelutehtäviin, joita tehdään seurakunnan tiloissa ja tilant<strong>ei</strong>ssa. Voisiko myös rohkaista ja valmentaa seurakuntalaisia puhumaan uskosta ja elämästä lähipiirissään, ystäviensä ja tuttujensa kanssa? Arkipuhe <strong>ei</strong> ole käännytyspuhetta. Se on aika us<strong>ei</strong>n puhetta vaik<strong>ei</strong>sta asioista ja myös ilosta. Jumala on molemmissa vahvasti läsnä. Voisitko sinä puhua jotakin Jumalasta, joka kuulee ja auttaa? Voisitko rohkaista rukoilemaan ja hakemaan apua seurakunnasta? Kaikk<strong>ei</strong>n tärk<strong>ei</strong>ntä, mitä ihminen voi antaa, on antaa omaa aikaansa kuuntelemiseen ja toisen ihmisen lähellä olemiseen. Miks<strong>ei</strong> voisi joskus kutsua tällaisen ystävän kahville tai johonkin tilaisuuteen. Tai tarjota kyydin ja olla läsnä. Stig Kankkonen Kirjoittaja on <strong>Espoon</strong> kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja, kirkolliskokousedustaja ja kaupunginvaltuutettu. stig@kankkonen.net Mieheni kotiseudulla Savon sydänmailla puhuimme kerran paikallisen ompelijan kanssa hänen kutsumuksestaan seurakunnan työssä. Nainen kertoi Jumalan antaneen hänelle ”tuupparin” armolahjan. Hän innosti ihmisiä tulemaan seurakunnan tilaisuuksiin. Oman pojan kanssa oli vaikeaa. Viikonloppuisin mies kävi omilla retkillään. Aina kun hän tuli, odotti l<strong>ei</strong>vinuunissa lämpimänä pidetty lauantai-illan ateria. Se sammutti miehen nälän ja kutsui hänet Jumalan luo. Arkipuheella ja teoilla rakennetaan siltoja ihmisten ja Jumalan välille. Linkkinä seurakuntalaisen ja kirkkobyrokratian välissä Kuuluuko luottamushenkilön ääni? Kaukana ovat päivät, jolloin valta kirkossa oli muutamalla hiippaa kantavalla. Nykypäivän kirkko pyrkii olemaan demokraattinen: päätösvaltaa on jaettu jo niin, että järjestelmä voi vaatia opettelua. Teksti Maria Hakala Kuva Mikael Liimo Päätöksenteon alimmalla orrella on seurakunnan äänestysikäinen jäsen, joka seurakuntavaal<strong>ei</strong>ssa pääsee äänestämään ehdokastaan yht<strong>ei</strong>seen kirkkovaltuustoon ja seurakuntaneuvostoon. Yht<strong>ei</strong>nen kirkkovaltuusto päättää seurakuntayhtymän talouden päälinjoista. Seurakuntaneuvostot taas pyörittävät pienempää hallinnollista pyörää yksittäisten seurakuntien tasolla. Puheenjohtajana on kirkkoherra, joka on virkamies. Kirkkoherra on yht<strong>ei</strong>sen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Missä neuvostojen ja valtuustojen kiemuroissa yksittäisen luottamushenkilön ääni kuuluu? Hän on kuitenkin suorin linkki perusseurakuntalaisen ja kirkollisdemokratian välillä. Äänestimmekö kumil<strong>ei</strong>masimia? Mahdollisuus vaikuttaa? ”Luottamushenkilöiden päätösvalta rajoittuu kokouksiin ja siellä esitettäviin asioihin”, tiivistää Tapiolan kirkkoherra Antti Rusama. Seurakuntahallintoa voi hyvin verrata eduskuntatyöhön: virkamiehet valmistelevat asioita ja kirkkoherra esittelee ne. Yksinkertaisemmillaan luottamushenkilöiden tehtävä on hyväksyä asioita. Linjanvedot tapahtuvat jo virkamiestasolla. ”Moni uusi luottamushenkilö taitaa pettyä siihen, että päätösvaltaa on aika vähän. Kirkko on kuitenkin melko byrokraattinen laitos”, Rusama pohtii. Toista kauttaan <strong>Espoon</strong>lahden seurakuntaneuvostossa ja yht<strong>ei</strong>sessä kirkkovaltuustossa istuva Paula Viljakainen muistuttaa, että luottamushenkilöillä on aito tilaisuus vaikuttaa. Vaikka perustyö on lähinnä asioiden hyväksymistä, on luottamushenkilöillä mahdollisuus nostaa asioita esille seurakuntaneuvostossa, yht<strong>ei</strong>sessä kirkkoneuvostossa ja johtokunnissa. Myös yht<strong>ei</strong>sessä kirkkovaltuustossa on mahdollisuus toivomusponteen. Tätäe vaikutusmahdollisuutta käytetään kuitenkin aika harvoin. ”Kirkkovaltuuston kokouksissa tulee aika vähän muutosesityksiä. Se voi johtua siitä, että ne asiat on käyty jo moneen kertaa läpi eri luottamuselimissä.” Taustajoukot Seurakunta on sinun, Sitoutuneena seurakuntaan, kokoomus, vihreät. Luottamushenkilöt nousevat monenlaisista taustaryhmistä. Viimevuotisten seurakuntavaalien alla oli polemiikkia, homokohua ja erosumaa. Tämä näkyi siinä, että eri ryhmät tuntuivat jakaantuvan selkeämmin liberaal<strong>ei</strong>hin ja konservatiiv<strong>ei</strong>hin. ”Ainakin Tapiolan seurakuntaneuvostossa taustaryhmät näkyvät nykyään aikaisempaa voimakkaammin”, Rusama sanoo. ”Ei se ole kielt<strong>ei</strong>nen asia. Seurakuntaneuvostoon on tultu edustamaan tiettyä näkemystä.” Viljakainen <strong>ei</strong> näe taustaryhmien vaikutusta yhtä suurena. Hänen mukaansa rajat hälvenevät käytännön työssä. ”Mutta totta kai jokaisella on oma maailmankuvansa ja visionsa kirkon tulevaisuudesta.” Hankalat arvokysymykset ”Ei ole tavatonta, että kirkkoherran kanssa ollaan erimieltä”, sanoo Antti Rusama, kun kysytään keväisestä Iivisniemen seurakuntakotia koskeneesta jupakasta. Kyse oli siitä, antaako <strong>Espoon</strong>lahden seurakunta tilojaan käyttöön naispappeutta vastustavalle järjestölle. Kirkkoherra ja luottamushenkilöt olivat eri mieltä ja asia päätettiin antaa tuomiokapitulin ratkaistavaksi. ”Halusimme viedä asian tuomiokapituliin, sillä kyseessä oli erilainen juttu kuin mistä siellä yleensä puhutaan. M<strong>ei</strong>tä luottamushenkilöitä kuunneltiin, ja asia vietiin eteenpäin”, Viljakainen sanoo. Ulkopuolisesta näytti ehkä siltä, että neuvosto <strong>ei</strong> osannut ratkaista asiaa keskenään. Eivätkö arvokysymykset kuulu luottamushenkilöille? ”Minun mielestäni kysymys on siitä, käsitelläänkö esimerkiksi seurakuntaneuvostossa oik<strong>ei</strong>ta asioita. Siellä olisi tilaisuus käydä keskustelua siitä, mihin suuntaan seurakunta on menossa”, Rusama sanoo. Hän kaipaa neuvostoilta suurempaa linjauskeskustelua. Luottamushenkilöillä on kosketus seurakunnan perusarkeen ja sen haast<strong>ei</strong>siin. He kuuluvat yleensä seurakunnan aktiiv<strong>ei</strong>hin ja ovat mukana muussakin vapaaehtoistoiminnassa: pyhäkouluissa, messuavustajina, yht<strong>ei</strong>svastuukerääjinä. Myös alkukysymykseen, toteutuuko seurakunnissa demokratia, kuuluuko seurakuntalaisten äänestysääni, saadaan vastaus. ”Ei se käytännössä ole demokraattista, kun äänestysprosentit ovat sitä mitä ovat. Mutta parempaakaan järjestelmää m<strong>ei</strong>llä <strong>ei</strong> ole”, Rusama sanoo. ”Us<strong>ei</strong>n vaikutusmahdollisuudet ovat kiinni siitä, kuinka hyvin on itse perehtynyt asioihin”, miettii Paula Viljakainen.