Täällä maa, kuuleeko taivas? - Espoon seurakuntasanomat

10 esse ❘ 24.9.2009 24.9.2009 ❘ esse 11Jumala, johon en uskoMinä en tiedä, millainenJumala on tai onko häntälainkaan. Siksi en uskoJumalaan, jota en ole itseetsinyt.Teksti Kaisa RaittilaKuva Mikko T HelminenTämä ei ole kirkon uskon puolustuseikä Raamattuaan kirjaimellisestilukevien mieleen.Tämä on yhden ihmisen puheenvuoro,kertomus siitä, miten minulleon Jumalan kanssa käynyt.Asetun alttiiksi kaikille aatehistoriallisille,sosiologisille, teologisilleja käyttäytymistieteellisilleanalyyseille yrittämättäkään peitelläsitä, että aika, jossa elän, näkyysiinä, mitä sanon. Tai että elämä,jonka olen elänyt, on jättänytjälkensä siihen, mihin vielä uskon.Olen malttamattoman kiinnostunutJumalasta. Puhun hänestäpaljon, mutta totutusta koodikielestäpiittaamatta. En viljele PyhänKolminaisuuden eri nimiä, ja yritänkarttaa samanlaisina toistuvia,teränsä menettäneitä fraaseja.Siksi minulla on paljon arvostelijoitaja esirukoilijoita.Arvostelijat arvelevat minunluopuneen uskosta ja paaduttaneensydämeni. Esirukoilijat uskovat minunolevan heräämisen tilassa.Itse toivon jälkimmäistä. Haluaisinolla kirkas ja tietoinen viimeistäsoluani myöten.Juuri siksi en jaksa niitä, joidenymmärrän puhuvan vieraalla suulla,ulkopuolelta opittuja sanoja.Körttiseuroistakielillä puhumaanSovintoveren imin äidin rinnasta.Lestadiolaisessa lapsuudenkodissanisynti ei ollut ongelma, koska sensai anteeksi.Väkevänä hyökynä löi ylitseniSiionin laulujen melankolinenmystiikka, kun poljin vanhaa harmoniaja tapailin laulujen säveliä.Pyhäkoulussa liimasin pää kenossakesyistä kertomuksista lampaitapaimentauluun.Myöhemmin tulin uskoon useammankerran, miten nyt milloinkinpiti.Lukioikäänmennessä olin vakiintunutseurakuntanuori,kulkenutKansan Raamattuseuranillat,”Raamatun mooseksetpolkevat kanssanisaman autiomaanloputonta hiekkaa.”evankelisten kesäpäivätsekä esikoislestadiolaistenja körttien seurat.Olin laulanut gospelia kirkonnuorisopäivillä, istunut Teinilähetyksenoransseilla tuoleilla ja jakanuttraktaatteja Kolmen sepän patsaalla.Hämmentävää kyllä, olin kerranseissyt jopa Siiloan-seurakunnankastealtaan äärellä yrittämässäkielilläpuhumisentaivaaseen päästäväälahjaa.Kodiksi en tuntenutyhtäkäänpaikkaa.Tutustuin kristilliseenoppiin.Nuoruuden ehdottomuudessase tuntuijuuri siltä, mitäolin etsinyt. Olin hyvilläni, kun tiesin,miten asia on. Osasin roomalaiskirjeenija kirjoitin lisähuomioitaRaamattuni marginaaliin.Lupa eksyäja löytääKun minusta tuli äiti, opetin lapsilleniiltarukouksen ja tien kirkkoon.Alkuun kuvittelin, että uskoavoi siirtää. Sittemmin olenjoutunut antamaan lapsilleni samanvapauden kuin itselleni: eksyäja löytää itse.Paikallisseurakunta oli minullepuolet Jumalan valtakuntaa, parempaakuin yksikään yhdistys tailiike, joiden maneerit ja yksisilmäisyyssaivat minut aina piirtämäänvälillemme rajan.Vuosikaudet istuin messussa jaseurakuntaneuvostossa, pidin pyhäkouluaja opettelin hiljaisuuttaretriitissä. Elämä oli jo ammoinpakottanut riisumaan mustavalkoisentakin. Minusta tuntui tärkeältäolla joukossa ja etsiä Jumalaa.Pitkään siivosin tietämisenpakkoa. Sekin aika tuli, etten yhtynytuskontunnustukseen, kunen voinut pitää sitä totena.Sitten huomasin, ettei usko oletotuuksille sukua. Pelkästä aavistelustaei kannata todistaa huulettörössä.Lakkasin kysymästä uskoa itseltäni.Ripustauduin kirkkoniuskoon.Turtanavai terävänäMinä en kestä sitä, että Jumalastapitäisi tulla kertakaikkisen täyteentai että häntä pitäisi vain ikävöidä.Haluan molemmat, lomittainja yhtä aikaa.Jumala on uni ja himo. Hän jahänen puuttumisensa ovat se, mikäpitää minut liikkeessä ja verenvirtaamassa.Arvostelijoideni ja esirukoilijoidenimielestä ajatukseni Jumalastaon väärä. He eivät tunnistarehevään, jokapäiväiseen elämäänpukeutuvaa Jumalaani samaksi,josta he lukevat Raamatusta.He tietävät Jumalansa mieliteotja vastahangat kuin hän olisi sukulaissetä.Minua pelottaa heidän tapansapyhittää muutoksenpelkonsa javastauksennälkänsä jumalallisellaarvovallalla.Nuorempana varoinalkoholia. Halusinpitää aistinikirkkaina. Totenapitäminen ja uskovaiseksiasettuminenovat olleet minulleviiniä väkevämpiäja vieneettuntosarvistanitunnon.Äkkiväärä, tuttuunkoodikieleenpuettu evankeliumi on minullepelkkä nostalginen taantuma lapsuudentai nuoruuden paatokseen.Kaikki raikas ja uuteen valmis onsiitä kaukana.Jumalarivien välissäKirkkoa kiitän. Jos se ei olisi kaikkinämä vaihtuvat vuosisadat varjellutkertomuksia Jumalaa etsivistäja hänet kohdanneista ihmisistä,tietäisin elämästä paljon vähemmän.Kylpevään Batsebaan lankeavatdaavidit ja vastarannalta luvattuunmaahan katselevat moosekset polkevatkanssani saman autiomaanloputonta hiekkaa.Gabrielin salamoiva miekkavartioi elämäni puuta, ja palavapensas käskee pyhän paikan tullenriisua kengät.Mutta samalla kun kiitän kirkkoa,soimaan sitä. Kirkko on vierottanutminut Jumalasta.Yhden mielestä se johtuu siitä,että kirkolle käy mikä tahansa, toisenmielestä siitä, ettei kirkolle käymikään.Totta. Minullakin on vaikeaasellaisen seurassa, joka ei oikeintiedä, kuka on, määrittelee tiukastirajansa tai on koko ajan itsestäänhuolissaan.Mutta vaikeinta on se, etteikirkko anna Jumalan olla. KirjoittamallaJumalan tarkasti rivillekirkko vakuuttaa minut siitä, ettäJumala on pudonnut rivien väliin.Kirkko ei anna minun etsiä Jumalaa,koska kirkko tietää jo, ettäJumala on Raamatussa, kirkossa jasakramentissa.Se syyllistää syrjässä roikkujienvieraudentunteet huomaamatta itsepuuhailevansa tutun ja turvallisenparissa.Latenssi-ikään juuttuneellekirkko sopii, koska latenssi-ikäinenrakastaa sääntöjä ja rutiineja.Murrosikäisen uhman kirkkokestää myös, koska se on ohimenevääja katteetonta.Mutta kirkossa on vaikeaa ollalapsi. Yllätyksiin taipuvainen leikkirikkoo tarkoin hiotut muodot.Kirkossa on vaikeaa olla aikuinen.Avara mieli suhteellistaa luovuttamattomiksikutsutut totuudet.Kun reunatulee vastaan”Miksi pyhänsalaisuudenympärille täytyypiirtää tietämisentarkka raja?”Uskoni on ristiriitaisuudessaananalyysille altis. Samalla kun uneksinkeväästä, annan lätäkön kerätäriitettä pintaan.Tämänpuoleisuudessanikäyntuonpuoleista vastaan,vaikka juurinäkymättömästäsaan hiljaista voimaa.Olen kuluttanutkirkkotieni puhkija kuunnellut loppuunkirkon sanat.Uskon yhden ainoanyhteisen pyhän, ja olen halutonerottautumaan muista, jotka erimaailmankolkilla ja eri tavoin etsivätsen salaisuutta.Rakastan yksinkertaista kansanhurskautta,pyhiä kuvia, sytytettäviäkynttilöitä ja polvistuvanruumiin kieltä. Mutta turhaudun,kun Jumalasta puhutaan lapsellisin,keskeneräisin ajatuksin tai tunneälyänija vivahteiden tajuani aliarvioivinsanoin.Minua kiehtovat lapsuudessaopitut kertomukset. Ne ovat minulleluonnoksia Jumalasta. Jokainenrehellinen ja paljas ajatus tai tekoluonnostelee Jumalaa viiva viivaltalisää.Mutta pian tulee vastaan paperinreuna. Juuri siltä olen pudonnut.Symboli ontotta todempiEn lakkaa ihmettelemästä paperinmakuisenJumalan puolustajia,joille tärkeintä on Raamatun tapahtumienhistoriallinen totuus.Heitä loukkaa ajatus vertauskuvasta.Sehän on pelkkää symboliikkaa,sanovat he.Minä taas en tiedä väkevämpääkuin symboli, joka on kerännytkylkeensä vuosisatojen patinan,miljoonien ihmettelevät katseetja ikävän.En torju viiniä, leipää enkä kasteenvettä. Tunnustan sairaan puolestarukoilemisen öljyn ja katumuksentuhkan.Punakaartilaisen vimmalla seuraanvoitonlippua kantavaa karitsaa,ja pidän hyvänäni kaiken, mikähaastaa ja lohduttaa minua.Mutta en käsitä, miksi pyhänsalaisuuden ympärille pitää piirtääparemmin tietämisen ja asiallevihkiytymisen tarkka raja.Minulle Jumala on löytymätön.Toivon, etten häntä löytäisikään,koska silloin hän ei enää olisi Jumala,pelkkä mieleni tuote vain.Minua kiihdyttää, kun ajattelenhänen virtaavan suonissani,kuohuttavan sydäntäni ja pistävänpääni pyörälle, mutta en saa hänestäotetta.Olen malttamattoman kiinnostunutJumalasta, ja Jumala, johonuskon, on mitä ilmeisimmin malttamattomankiinnostunut minusta.Se on oiva yhdistelmä. Sovimmetoisillemme hyvin. J