Kevät

LIISA ALLASLiisa Allas kuuluu Sarfvikinvaikuttajanaisiin ja hän on myös klubinensimmäinen naiskapteeni.hankki osakkeensyksyllä 1983 ja minä tulin”Mieheniklubiin ulkojäseneksi. Pelitalkoivat sitten kesällä 1984. Silloin kentälläoli tilaa, kun yksityisiä jäseniä oli noin 80.Joskus tuntui siltä, että kierroksen aikananäki enemmän lintuja, peuroja ja kettujakuin muita pelaajia. Klubitalon virkaatoimitti punainen parakki ja mailoja säilytettiinvielä pienemmässä vajassa.Puitteet olivat vaatimattomat, muttatunnelma oli tavattoman lämmin. Kaikkitunsivat toisensa ja oltiin vähän kuin yhtäsuurta perhettä. Siihen aikaan ojien reunoillakasvoi paljon harvinaisia saaristonkasveja ja luonnonkasvien määrä oli muutenkinvaltava. Jotkut pelaajat hankkivatjopa kasvioppaita, jotta tuntisivat kaikkioudot kasvit.Niin ja sieniä ei voi unohtaa missääntapauksessa. Syksyisin oli aivan ihanaayhdistää golfkierros sienien poimintaan.Kun kentällä oli runsaasti tilaa, oli helppoapiipahtaa välillä metsään etsimäänkanttarelleja, mustia torvisieniä, tatteja taisuppilovahveroita. Ja kyllä niitä löytyikin.Nykyään ei uskalla edes ajatella sienienpoimimisen ja golfin yhdistämistä,” LiisaAllas huokaa.”Siihen aikaan kaikki olivat valtavaninnostuneita, vaikka kenttä ei aina ollut niinhienossa kunnossa. Tärkeintä oli mukavatunnelma palaajien kesken. Ja meidän isoonperheeseemme kuului myös kenttähenkilöstö.Golfareita kutsuttiin jopa kenttämestarinkesäjuhliin ja perhegolfin palkintojenjakooli aina jonkun pelaajan kotona.Minä toin Sarfvikiin Ladies Dayn, jotavietettiin ensimmäisen kerran 1984. Tarjoiluoli punaisessa parakissa ja pelin jälkeennautittiin kahvista, korvapuustista jaHelenan tekemästä kalapiirakasta. Ja kaikkiolivat hirveän tyytyväisiä.Alkuaikana minä toimin eräänlaisenaepävirallisena naistoimikunnan vetäjänäkunnes vuonna 1990 minut valittiin klubinensimmäiseksi naiskapteeniksi. Olin myösperustamassa Interclubia, eli Helsinginseudun naiskapteenien keskinäistä kilpailua.Me pidimme koulutusiltoja, joissa daamitopettelivat stablefordin pisteenlaskua jagolfetikettiä. Vaimojen kautta golfetikettija sen tuntemus taisi siirtyä myös monelleklubin miespelaajalle.”Tarjoilu olipunaisessa parakissaja pelin jälkeennautittiin kahvista,korvapuustista jaHelenan tekemästäkalapiirakasta.”Mutta 90-luvun alussa meininki muuttui,kun klubiin tulla tupsahti kerralla 350 uuttajäsentä. Samalla ilmapiiri kylmeni ja muuttuipaljon virallisemmaksi, kun kukaanei tuntenut ketään. Ennen maailmassa olitapana, että klubin kapteeni pelasi kierroksenuuden jäsenen kanssa ja tutustuttitämän kenttään ja klubin tapoihin. Muttasehän oli aivan mahdotonta, kun sellainenmäärä jäseniä tuli klubiin kerralla.Muistan, kun olin pelaamassa miehenikanssa toissakesänä sunnuntaiaamuna.Vastaan tuli vain tuntematonta porukkaa,kunnes kierroksen lopulla vastaan tuli vihdointuttuja. ”Hei siinä oli aboriginaaleja,”huudahdin miehelleni ja siitä sai alkunsaAboriginaalit-kilpailu.Jos vertailen kenttiä, niin kyllä minäpidän enemmän vanhasta kentästä, olkoonkin,että uudella kentällä maisemat ovatparemmat. Minusta kukkaistutukset ovatihan hyväksyttäviä klubitalon ympärillä jamuutaman tiin vierellä. Muistan, kun uusiklubitalo oli saatu valmiiksi ja naistoimikuntahankki kukantaimet istutettavaksiklubirakennuksen eteen. Silloin aviomiehetkinjoutuivat mukaan istutustalkoisiin.Mutta kun ajattelen itse kenttää, niinminun mielestäni sinne eivät narsissit jarhodot sovi. Ne ovat puutarhakenttienkukkia ja Suomen karun kauniiseen luontoonpuutarhakentät eivät sovi ilmastonkaantakia.Meidän pitäisi osata olla ylpeitä omastasuomalaisesta metsämaisemasta kentän vierellä.Antaa luonnonkukkien kuten valkovuokkojen,kielojen ja rentukoiden kukkiakoivujen ja mäntyjen siimeksessä rauhassa,ei sinne tarvitse istuttaa kukkasipuleja,”Liisa Allas tiivistää.KAUHUN HETKI”Golfuralleni mahtuu monta ikimuistettavaahetkeä, mutta ehdottomasti mieleenpainuvintapahtui eräässä alkuaikojenkilpailussa. Olin pelaamassa reikää, jokanykyään on seitsemäs ja pallo makasi hyvin,mutta matkaa griinille oli reilut 150 metriä.Otin bägistä esiin puu-viitosen ja päätintäräyttää pallon griinille. Silloin lyönneistälöytyi tarvittaessa pituutta.Topi oli kuitenkin leikkaamassa isollaleikkurillaan fore griiniä, joten minun pitiodottaa. Kun Topi huomasi meidät hänvinkkasi kädellä että antaa tulla vaan japysäköi leikkurin griinin viereen.Eihän siinä muuta voinut kuin ottaapuuviitosen käteen, stanssin ja pamauttaapallon matkaan. Puumaila heilahti ja palloampaisi matkaan, suoraan kohti leikkurintuulilasia ja Topia. Muistan kun katsoinkauhuissani pallon lentoa ja sitä kuinkapallo osui keskelle tuulilasia, joka hajosituhannen sirpaleeksi. Samalla Topi putosileikkurin penkiltä.Minä tietysti juoksin kauhuissani leikkuriakohta ja mietin että kuinka pahasti nytmahtoikaan käydä. Kun olin lähellä muistanaina kuinka Topi nousi verkkaan pystyyn,pudisteli lasinsiruja päältään ja tyhjensisaappaansakin lasinsiruista. Sen jälkeenhän vain totesi: ”Kaikki hyvin, voit jatkaakilpailua.”Onneksi Topi oli nähnyt pallon lentora-