You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
Varjofinlandia
Copyright © 2005 Karri KokkoAll rights reservedKansi: Karri KokkoLayout: Jukka-Pekka KervinenPainopaikka: HelsinkipoEsia on Lasipalatsin Mediakeskus Oy:n Kirja kerrallaan-kustantamon ja Runoyhdistys Nihil Interitin runoteossarja,jonka nimikkeet julkaistaan myös verkossa:http://tuli-savu.nihil.fiToimituskunta: Leevi Lehto (vastaava), Tuula Hökkä, AkiSalmela, Olli SinivaaraISBN 952-480-010-1KL 83.2poEsia
Karri KokkoVarjofinlandiapoEsia______________________________Kirja kerrallaan - Lasipalatsi - Helsinki
Pain sure brings the best out in people, doesn’t it?Bob DylanThe fun's over. The picnic's over.Go mad. Commit suicide. There will be nothing leftAfter you die or go mad,But the calmness of poetry.Jack Spicer
Tämä on nyt lopun alkua. Tuntuu kuin olisin elänyt viimeisenvuoden maanalaista varjoelämää hengittäen lyhyin hengähdyksinvirtuaali-ilmaa, joka tappaa minulta ilon ja valon ja kaikkimaanpäälliset keijut ja haltiat. Saatoin joutua niin paniikkiin,etten saanut pistoketta irti seinästä tärisevillä käsilläni. Suussamaistui kummalliselle sähkölle ja kallio tärisi. Istuin pihallatoimimattomassa autonromussa ja itkin. Ukonilman mentyä ohinukuin koko yön levottomasti ja nihkeän hikisesti. Kamalinta oliyöllä. Ei mee hyvin, katsoin kaikki ohjelmat ja tyhjää jää. Mähaluun ulos täältä. Voi jos voisin nyt nukkua. Mutta en uskallaottaa nukahtamislääkettä kaljan takia. Mä meen sohvallekärsimään. Stressi vituttaa. Oli luonnollisesti vaikeaa noustaaamulla sängystä ylös kun unirytmi on mennyt totaalisensekaisin. Eli sen psykiatrin pitäisi kirjoittaa lisää lomaa ja B-todistus just nyt heti, etten joudu tyhjän päälle. Ja sairaslomaa onheinäkuun puoliväliin. Aivot yrittävät selvittää, mitä varten minämenen A-klinikan psykiatrille torstaina. Yritän tässä puuhatajotain ja kohta mennä sohvalle torkkumaan. Uni jäi lyhyeksi.Samoin peseminen, nytkin on viime suihkussa käynnistä yli
viikko. Jos ne nyt muutenkaan niin ihania ovat, mutta munmielen ne saa aina raiteiltaan ja pelkkä ulosmeno alkaa tuntuasuurelta tehtävältä. Tämän sairauden kanssa eivät rahahuolet olelainkaan yhteensopivia. Olen koko ajan kauhean raivon ja kiukunvallassa, se on ollut jo vuosia normaalitilani, että ärsyynnynhelposti, saan raivokohtauksia joita en hallitse ja lopultajättäydyn yksin vetämään kamaa. Eihän tässä ole mitään tolkkua,jos tämä tällaiseksi menee. Olen hirveän surullinen jalamaantunut. Kamaa tekee mieli, mutta en ole nyt repsahtanut,enkä aio. Pelaakohan työnantaja sellasta peliä, että odottaa munmurtuvan ja sanovan itseni irti? Perjantaina tuli nautitttuaalkoholia niin paljon, ettei enää tarvinnut muuta kuin toipuakrapulasta koko loppuviikonlopun ajan. Juominen on oikeestitylsää puuhaa, pari huippuu ritinää ja sitten turtaa tylsää. Olo oliepäviehättävä, tylsä ja lannistunut. Mä olen nykyään pahoillaniaivan kaikesta. Kädet tärisivät ja piilouduin entistä syvemmällelippalakkini alle. Mitä mä teen, mun on pakko saada suklaata,mutta tämän näköisenä en kyllä voi kauppaankaan mennä. Näytinlievästi sanottuna räjähtäneeltä. Tänään on ollut järjettömän
yksinäistä. Silmätulehdus on hieman lientynyt, parantunee tässämuutaman päivän sisällä, toivoakseni. Vedin eilen pitkästä aikaakännit. Olokin on ollut oksettava. Makaan vain sängyllä.Väsyttää. Alavatsaakin vihloo vähän väliä. Olen voinut pahoinlääkekuurin vuoksi. Join siideriä siihen pisteeseen asti, että sitäalkoi tulla jo korvista ulos. Ja jos vaatteet on huonot, on olokinepävarma. Mä en omista siistejä vaatteita, ja ainoat mustat suorathousutkin istuvat huonosti. En voinut muuta kuin ynistä ja vetääpeittoa paremmin päälleni. Perjantaina olin jo hyvin ahdistunut.Vähän kuin olisi lihaksissa tai hermoissa joku paska häiriö.Tuntuu taas kuin kaverit ei välittäis pätkääkään. Muutenkin ollutvähän apea olo. Jos mun painajaiset oli lapsenakin näin kamalia,niin en ihmettele että miks aina aika ajoin pelkäsinnukkumaanmenoa. Näin viime yönä taas jotain ihan kipeetä unta.En saa mitään aikaan. Olen kovin, kovin väsynyt. Olen olluthuolissani ja peloissani, mutta en ole uskaltanut edes kirjoittaasiitä. Tuli vedettyä sellainen vanhan liiton tappokänni. Oononnellinen, mutta masentunut. Tässä vaiheessa sitä kai vaantajuaa, että ei se aina ole ulkoisista asioista kiinni, vaan joku
häiriö päässä. Miksi ei voida antaa nauttia elämästä, kun sekerrankin on kunnossa, vaan pitää pudota takaisinmasennukseen? Ja se ahdistaa, se pelottaa. Nämä ovat täysinturhia päiviä, ainakin pilvisinä. Mikään ei ole hyvin, eikä mikäänole pysyvää. Nihkeän pakkomielteisen ja perverssinkammonsekaista on tuo yöelämäni. Räjähdysten etenemistä jäivaan seuraamaan jonkinlaisella perverssillä mielenkiinnolla mikäoli läsnä tämänöisessäkin unessa ja sitä jopa toivoi lisää kammoaja räjähdysten pysähtyminen unessa olisi itseasiassa ollut minulle,osallistujalle ja katsojalle, suuri pettymys. Toissayönä kyseessäoli avaruussukkula jossa tapahtui ydinräjähdyksiä ja räjähdyksetetenivät kokoajan valtavan aluksen toisiin osiin vaikkaturvallisuussyistä radioaktiiviset ja saastuneet alueet suljettiinvälittömästi. Sattui yliluonnollisia tajuamisia ja unen maailma oliparanoidinen ja ikävän nihkeän likainen ja pakkomielteinen.Pesin kauheasti mattoja pakkomielteisesti ja kaikkia muitakinrääsyjä ja unessa oli sellainen kompulsiivinen ja neuroottinentunnelma kaiken aikaa. Nukuin huonosti. Olen hyvin hyvinuupunut. Hämähäkit, jopa hämähäkkiajatukset, saavat minut
itkemään ja hyperventiloimaan. Mitä tuhlausta. Pää onmyrkytyksen jäljiltä tyhjä ja hiuksetkin haisevat vanhalta viinalta.Toisin sanoen, krapulassa ollaan. Minua huimaa yksinolo. Setarkoitti unessa ainoastaan sitä, että mitä enemmän tyttömuuttuisi minuksi, sitä vähemmän minä lakkaisin olemasta minäja haihtuisin pois, unohduksiin. Tuntuu kuin minut olisiunohdettu tähän tyhjään asuntoon elämään loputonta yksinäistäelämää. On väistämättömän sekava olo. Vaatteet sain sentäänvedettyä ylleni, kun alkoi paleltaa. Mietti jo hakeutumistasairaslomalle, jopa lääkitystä. Työasiat painaa, suhde katkesiaiemmin keväällä, kaikki vaan tökkii. Meidän tulevaisuutemmevain katosi, ilman mitään selkeää syytä. Miten pieni ihminen voiolla niin rakastunut ja täynnä onnea ja yhtäkkiä viikon sisälläkaikki vain nykäistään pois? Ja toki tunnen syyllisyyttä myöstästä. Pinnan alla on niin paljon kaunaa ja vaiettuja asioita. Josarkeen sisältyy vain epämääräistä kaverihengailua ja omatoimistatouhuilua, käy huonosti: nukun päivät ja valvon yöt ja kohta enteekään yhtään mitään paitsi itkeskelen, se on todettu. Olen jooppinut, että tarvitsen muiden asettamia suhteellisen säännöllisiä
aikatauluja pysyäkseni erossa masennuksesta: luentoja tai mitätahansa työtä. Yleensä kaikki menee aivan mukavasti, nipistelytaltutetaan parin Buranan avulla, mutta nyt kompastuinvihlaisuun ja myöhemmin konttasin portaat ylös sänkyynvapisemaan. Edellisessä asunnossa en tainnut nähdä yhtä ainoaaötökkää, en hämähäkkiä enkä mitään lentäviä kauhuja. Kunnonsyömishäiriöisen tavoin myös mun aamiainen on purkkirivikeittiön pöydällä: masennuslääke, kilpirauhaslääke, antibiootti,monivitamiini, c-vitamiini, omega-3 kapselit, kalsiumit ja kromi.Nyt en tiedä mitä ajattelisin. Suututtaa. Itkettää. Kiukuttaa.Harmittaa. Sattuu. Olen todella todella todella pettynyt. Minullejäi tapaamisesta tosi paha mieli. En kirjoita asioita enää muistiin,enkä muista syödä enkä juoda. Jalat kramppasivat koko yön.Hikoiluttaa eikä saa hengitettyä raikasta ilmaa. Olen väsynyt jauupunut. Tänään tunnen itseni jotenkin vanhaksi. Tuntui, ettäkaikki haluavat eri asioita eikä mikään mene harmonisesti.Aamulla herätessä väsytti. Minä en vain osaa. Välillä jäänmiettimään miksi en oikeasti vain lähtisi pois. Ahdistuksenilmaannuttua se vain kasvaa ja kasvaa kunnes olen takaisin
kotona. Ahdistus ilmaantui hyvin pian heräämisen jälkeen.Minulla ei ole juuri nyt mitään, minkä avulla kerta kaikkiaanvoisin kääntää itseni pois päältä, ja kasata itseni. Olen mitätön.Minulla ei ole ihmisarvoa. Minä olen vain jotain, joka onolemassa. Samat paskat ihmiset, jotka eivät välitä minusta. Samaelämä, kun nousen sängystä ylös. Samat ongelmat ja samatihmiset. Tämä päivä on ollut hajottava. Ei, nyt ei ollut mitäänlohtua annettavana eikä mitään lohtua saatavana, ei mitään. Yösaisi tulla, viimeinen, kylmä, musta, yksinäinen yö, joka tekisilopun kaikesta. Olen niin väsynyt, epänormaali ja itsekäs,ajatukseni pyörivät onnetonta kehäänsä. Vittu, mikä paskamaailma! Tahdon työntää pään vesiämpäriin ja pitää sitä siellä,kunnes se on pakko nostaa ylös ja kiskaista henkeä sisään taasvarmana siitä, että haluaa elää. Tekee mieli kirkua. Kaikki meneepieleen. Näin aurinkoisena päivänä ei pitäisi olla näin ahdistunut.Olen kaivannut oksentamista jo muutaman päivän ajan. Joskehoni kärsiikin näännyttämisestä niin mieleni kärsii vieläpahemmin syömisestä. Haluaisin oksentaa. Peiliin ei kestä katsoaja vaakaa ei voi mennä lähellekään. Näytän aivan hirveältä ja
kovan työn tulokset katoavat rasvakerroksen alle äidin syöttäessäminua. Olen lihonut kaksi kiloa ja nyt on tullut kaikkimahdolliset sietokyvyn rajat vastaan. Olen aivan valtava, ja myösvaltavan ahdistunut. Sitten elämässä sattuu kuitenkin aina ikäviäjuttuja jotka pakosti vaikuttavat ihmiseen joka saa traumoja joparvekkeelle menosta. On hyvin raskasta järkyttyä koko ajankaikesta. Inhottaa just tällaisessa väsyneessä olossa kun ei jaksasiivota. Sitten ennen pitkää unettomuuteen kyllästyy ja ajatteleeettä juo viiniä niin ainakin nukkuu. Luulen että pahin unettomuusmenisi kyllä parissa viikossa ohi kun sen ajan jaksaisi.Toissayönä en nukkunut pisaraakaan vaikka otin kahdet eriunilääkkeet – ensin stilnoctit ja sitten tenoxit. Nyt meni kauniskesäpäivä hukkaan. Ainoa mikä iskee vierotusoireena on toisaatanallinen unettomuus. Nyt on tylsä olo kun join eilen viiniä jasain siitä tälläisen hitaan, ällön jälkiolon kuten toisinaan. Joskusei vaan leikkaa. Nyt olen kyllä turhan väsynyt, kiitos kysymästä.Äkkiähän tämä masennus lähtisi, jos ei olisi kirjoittamispakkoa,mi estää kirjoittamasta. Kuulin niiskutusta aamuyöstä. Tunnelmaoli kaoottinen, epätodellinen, sanalla sanoen painajaismainen.
Keskellä elämäni joutavaa roinaa, kaukana läheisistä, kaukanakaikesta. Yllättäen sain tiedon, että minut oli vahingossamyrkytetty, olin syönyt jotain joka olisi pitänyt jättää syömättä.Minua hävetti, mutta tuo tunne on alkanut laantua vuosienlouhiessa. Istuin nurkkapöydässä silmät vedessä niin kauan, ettenenää muistanut yksiselitteistä syytä. Sitten päädyin itkemäänkahvilassa omaa herkkyyttäni. Kohta menen nukkumaan, jaherään vasta ylihuomenna. Että ne repivät tikitkin viime vuodenhaavoista. Olo on edelleen täydellisen epäselvä, tyhjä jatietämätön, mutta päivän niskakipu, päänsärky, vasemman lonkanja polven kolotus, väsymys, hajatajuisuus ja epämääräinenvatsakipu hellittivät. En tunne mitään, kun ei ole ketään kellepuhua. Vain pettymystä itseeni. Eikä minussa ole edes raivoa.Käsiäni en likaisi lyömällä. En sääli heitä, vaan mieleni tekisisylkäistä heidän päällensä. Luulen, että köpsähdän tästäpikkuhiljaa petiin, olo on kauhea. Kauhea päänsärky japahoinvointi, johtuukohan sen Concertan loppumisesta. Elämä onjulmaa. Näinhän siinä käy, että kun paahtaa viikkokaupallalepäämättä kunnolla, tuntee yhtenä iltana epätavallisen raskauden
jäsenissään ja herää aamulla kurkku karheana ja keho särkevänä.Parempi sekin kuin raivo, jota en pysty hallitsemaan millääntavoin. En ole onnellinen toisten menetyksistä enkä siitä, etteimaailma todennäköisesti pelastu. En ole onnellinen, kun isäni juoliikaa ja äitini käyttäytyy muuten vain sekavasti. En oleonnellinen, jos näen auton alle jääneen oravan. En voi ollaonnellinen useinkaan, kun katson uutisia. Hartiatkin ovat kipeät.Sisälmykset ovat krampanneet mielensä mukaan ja kivun takiakoko muu kroppa seuraa niitä. Seuraavana päivänä tuntuu kuinolisi ollut tappelussa; koko kropan lihakset ovat kipeät.Pahimmillaan kipu menee läpi selkään ja on niin kova, ettähengittäminen on hankalaa ja käveleminen mahdotonta. Vihaanelämääni. Vihaan sitä ettei mikään mene kuten minä tahtoisin.Vihaan kuivia käsiä. Vihaan selkäkipua joka kestää monta päivääeikä siihen auta edes särkylääkkeet. Vihaan kun muut tuntuvatkontroilloivan minun elämää ja tietävän mikä minulle on parasta.Silloin oli harmaata ja sateista, sellaista oli eilen ja tänäänkin siltänäyttää. Melkein itkettää. Nyt voisin taas sammua. Oli pakkosaada nikotiinipurkkaa. Haluaa vaan valittaa kaikesta turhasta ja
epäolennaisesta, eikä päässä liiku yhtäkään järkevää tai hyvääajatusta. Kohta saan varmaan jonkun jatkuvan jännityspäänsäryntämän takia. Saisinkohan sairaslomaa surun takia? Pelkäänvastata puhelimeen, koska en tiedä mitä suustani tulee, kun senavaan. Mä olen hirveän ahdistunut ja vatsaan koskee. Mä olenhuono ihminen. Jaksan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ehkävartin. Mä olen liian levoton. Ärsyttää niin paljon olla tälläinenääliö! Nyt minua syyhyttää hieman joka puolelta. Peilistäpeilaillessani huomasin useita eri verinaarmuja pitkin ja poikinselkää. Aamulla herätessäni tunsin kipua selässä. En tykkää. Ihanhirvee päivä, kuten aina. Päähän koskee, olen virkeä kuin kolmenviikon valvomisen jälkeen ja kaikki mainiot suunnitelmatkin ovatmenneet ihan selälleen. Todella ahdistava tunne. Näin tänäkinyönä pahaa unta. Ikävä sinua kulta. Ei auta kyyneleet, ei huuto.Suhteellisen surkea olo. Jossain on jotain vikana, kun annanpompotella itseäni noin, kohdella näin. Olen epäonnistunutjossain, koska en kerta kaikkiaan osaa tehdä itseäni onnelliseksi.Olen ollut aivan, aivan liikaa yksin, enkä jaksaisi enäätippaakaan. Olen vain aika väsynyt, ja liikaa kaikkea suurta on
tapahtunut. Olen lomalla ja tylsä. Olen itkenyt kahden kuukaudenaikana enemmän kuin koko vuonna. Pään kääntäminen onraskasta työtä. Kurkku on nyt turtunut. Tämäkö se sitten on sekesäflunssa? Käytännössä pilvet enteilevät sadetta, ja oikeanjalan ukkovarvas viilentää vierustovereitaan. On aina jotenkinlopullisen harmaata, ja aurinko on loukkaantunut juuri minulle.Kaikki on niin raskasta. Vähän tylsää. Se sai minut hieman poistolaltani. Askareiden suorittaminen vaikeutuu, ja kaikki painaakahdeksansataa kiloa keskimäärin. Kooman voi laukaista vaikkaateria tai ylipäätään oleminen. Sitä tulee miettineensä sanomiaanasioita vasta kahdeksan minuutin päästä, ja keskittymiskyky onmiinus kolme. Pienten rutiinien rikkominen ja elinpiirinvarioiminen tuovat vaihtelua ja poistavat jatkuvaa koomaa, jonkasyyt lienevät pimennossa. Minun ei pidä liikehtiä, sillä siitäseuraa maailman suistuminen radaltaan. Se näytti taianomaiseltaja vihlaisi melko kipeästi. Raajojen ääripäät jäähtyvät. Kädettuntuvat nuhakylmiltä, kankeilta. Hiertää kuuloluita. Alkaamennä hermo.Yritän pitää suuta vähän jotenkin ilmavana javälttää nieleskelyä, sillä se vihlaisee. Onneksi on särkylääkettä.
Mutta on tämä vieläkin aika rankkaa. Niin turha päivä elämässänikun vaan voi. Kipeänä jaksaminen on vähissä. Huominen ontuskallinen päivä. Oikeasti todella pelottavaa. Otin eilenpuolivahingossa aimo harppauksen kohti taloudellista tuhoa javelkavankeutta. Olen uuvuksissa. Valutin muutaman kyyneleenkoska oloni oli todella surkea. Olo on väsynyt ja hirveät allergisetoireet turvottaneet silmät palloiksi joista valuu nestettä. Lonkkaasärkee. Onnistuin nukkumaan taas sellaisessa asennossa, joka saaniskan ja pään kirkumaan tuskaa. Krapula on, päähän ei juurikaankoske, mutta suuta kuivaa. Nyt mun elämä tuntuu juuri siltä kuinjoisi kylmää kahvia. Olo on tuskaisa. Yhtäkkiä suu on täynnäirtonaisia hampaita, joita syljen yksi kerrallaan kämmenelle.Polvi on edelleen kipeä. Tää on ihan kauhea tää addiktio. Selkä janiska on hieman pipi ja jos pitää jotain tehdä, sattuu silmään.Kaikki muu on tällä hetkellä vitusta. Voisipa joskus nukkuakunnolla. Miksi mä en voisi olla joku muu? Naamasta pursuaaulos rasvaisia näppyjä. Olen niin ahdistunut itsestäni. Ahdistavaa.Kaikkea liikaa. Olen liian täynnä, on liian kuuma, hiukset on liianlikaiset. Olen ahdistunut. Elämä kuluu, enkä mä pysy vauhdissa
mukana. Aika menee hukkaan! Mun elämä menee hukkaan!Elämä menee taas siihen, että valvon kaikki yöt ja nukun pitkäänpäivällä. Pelkään, että menen entistä huonompaan kuntoonollessani vain kotona. En todellakaan ole terve, niin terveainakaan, ettenkö tarvitsisi hoitoa. Tämä bulimia rikkooelimistöäni, mutta en siltikään osaa lopettaa. Ruokatorvessatuntuu omituista polttelua. Olen myös saanut viisaudenhampaaniärtymään ja ilmeisesti ainakin yhden havaittavan reiänhampaaseeni. Pelkään, että tämän olen saanut oksentelullaniaikaan. Se ei ole kurkkukipua, vaan kipua leukaluiden ja kaulantuntumassa. Yritän vältellä oman kuvajaiseni näkemistä. Ja näinperjantain kunniaksi vielä migreeniäkin tekee. Eli koko elämänioli mennyt sekaisin. Illalla olin hetken yksin kotona, ja olikauheeta. Miten minusta tuntuu, että kaikki puhe, joka suustanitulee, on jotenkin tilanteeseen sopimatonta? Hän puhui suljetustaosastosta kuin se olisi aina ollut osa elämää. Mä olen kuin eläväkuollut ja mua väsyttää. Yöllä muuten ajatukset tuntuu siltä kuinjoku huutais rumia sanoja ihan korvan vieressä. Päivät mä olenliian väsynyt ajattelemaan tai tekemään mitään ja yöt mä pyörin
sängyssä hiestä märkänä ja ajattelen ja ajattelen ja ajattelen.Sillon kun mä en pysty nukkumaan, asiat on aika huonosti. Mä enoo nukkunut viikkoon. Mä en pysty nukkumaan. Auta. Paljon onelämässä murheita. Heräsin hikisenä ahdistaviin uniin. Jouduineilen miettimään liikaa, liikaa, liikaa ja tulin levottomaksi. Ettävoi olla vaikeaa. Lievää alakuloa. Väsyttää ihan tuskaisesti. Onpavoipunut olo. Itkun kanssa nousin sitten kun nousin. Muttamonena aamuna tuntui turhalta nousta ylös. Yhtäkkiä mulla eiollut perhettä, ei työtä, eikä tietoa toimeentulosta. Ei vaan pysty.Että vois edes joskus sulkea päänsä ja olla vaan, aivokuollut. Mäajattelen niin paljon että mun pää kohta halkeaa. Musta tuntuuettä mä tiedän että musta tulee kohta hullu. Vihasin teinejä josilloin kun itse olin sellainen. Kirjoittelen ihan lääkkeeksi.Melkein kaikki haikeus johtuu nyt siitä. Olisi varmaanymmärrettävä, että olen ihan järjettömän väsynyt. Surettaa pienetasiat, pienet ihmiset ja pienet surut. Aamu jo vähän lupailialakuloa. Yleensä kukaan ei huomaa minua. Sormia paleltaa.Jotenkin täysin epätodellinen olo. Ei ollenkaan kivaa. Tunnenitseni sairaaksi. Päässäni on outoja juttuja. Milloin elämästä tuli
näin vaikeaa? Vihaan itseäni. Yöllä näin unta että yritin oksentaasyötyäni, siinä onnistumatta. Tarvitsen apua. Tämä vihaisuusjohtuu surusta. Pinnani on sietänyt niin paljon kiristämistäviimeisen neljän vuoden aikana että oli vain ajan kysymysmilloin se napsahtaa poikki. Olen hävennyt kirjoittamista niinkauan kuin muistan. Painajaisistani pahimpia ovat ne, joissakammo ei tunnu suoraan, vaan odottaa mieltä hiertävänävaiettuna tietona, että olen sopeutunut johonkin, johon ei enääkoskaan pitänyt sopeutua. Ikävä perhettäkin. Äh, on niinharmaata. Ei niin millään jaksaisi. Väsyttää ihan pirusti eikäenergiaa ole yhtään. Tämä ei ole enää kivaa. Sydäntäni särkeenyt. Samalla kuitenkin on hiukan haikea olo. Mutta toisaaltaeihän itseään voi suojata aivan täysin ja käyttää koko elämäänsämaaten sängyssä Dostojevskia lukien ja nukkuen jos ei muustasyystä niin siitä että rahat luultavasti loppuu jossain vaiheessa jasaa makuuhaavoja. Olisin laitoskamaa sen jälkeen. Ihmisillä eiole taipumusta kokea asioita samalla tavoin kuin minulla ja siksiminua ei ymmärretä. Arvet olen peitellyt, vaikka eiväthän netietysti peity. Akneni ei ole vielä parantunut, ja jos vaikka
olisikin, arpikokoelmassani riittäisi suremista. Seison peilinedessä näyttäen paskalta. Mikään ei tunnu oikealta. Jos tuleevielä takapakkia niin lupaan tilata ajan yksityiseltä psykiatriltamaksoi mitä maksoi. Olen ollut liikaa kämpässäni ja juonut liikaaja syönyt liian vähän. Taitaa olla elämä umpikujassa. Tässä yritänhengittää. Olen rangaistukseni ansainnut. Ei tule mitään mistään.Kai valvon tämänkin yön. Älkää minulta kysykö, sillä minä entiedä. Kihisen raivosta. Tilalle ryöpsähtää äkkiarvaamatta suru jatietoisuus siitä, että ei se elämä elämättä tule eletyksi. Niinpävihaisena olemisen jatkaminen tuntuu hieman luonnottomalta.Purin hormoniperäistä vihaani polkemalla vimmatusti kaupunginkatuja. Paha virhe taas kerran. Sen verran tuskaista on ollutkuitenkin, että en ihan helpolla päästä samanlaista riippuvaisuuttamuodostumaan. Eilen pystyi vielä pinnistelemään, mutta tänäänon ollut pakko antaa jomotukselle valta. Toista päivää jo ihanjulmettu päänsärky. Ajatus on kuitenkin sietämätön. Olenväsynyt, kyllästynyt ja haluaisin alkaa elää. Olisin varmaanalkoholisti, jos en pelkäisi lihomista niin hysteerisesti. Olinajamassa aamuseitsemältä terapiaan, kun terapeuttini soitti
nukkuneensa pommiin. Viimeiset pari kuukautta ovat olleetraskaita. Menen ihan voimattomaksi ja nukun koko päivän. Enkuitenkaan usko näillä voimilla jaksavani. Annettuani itselleniluvan jäädä kotiin huomaan olevani paljon kipeämpi kuinluulinkaan. Miksi musta on tullut vanha ja masentunut? Minnehelvettiin katosi se energinen ja eloisan hauska tyyppi, jokajoskus muistan olleeni? Nyt hento surumielisyys ja valtavaväsymys. Huono kämppä. Minulla on lievästi sanottuna tylsää.Televisiosta ei tule mitään. Aamulla on niska kipeä. Itseinhokasvaa. Ajatukset seilaavat sekavina. Mikään ei huvita eikämikään kiinnosta. Tänään ei tunnu nousevan hymy huulillemillään. Ei, en ole terve. Ahdistaa niin, että hampaat onpuuduksissa. Minusta päiväsairaalan sohvalla istuminen ja vielämasentuneempien tuijottelu ei ole järkevää tekemistä. Ei kukaanpahasta masennuksesta pillereillä parane. Ja mitä vikaalääkkeissäni nyt on? Päähän koskee, olen ajatellut liikaa, itkenytliikaa sekä ollut ihan liian ärtynyt. Toisinaan olen aika uupunutmokomaan ponnisteluun. En ole tehnyt sitä, mikä olisiluontevinta, eli pelkkä vetelehdintä ja seksi ja runoilu, koska
pelkään helvetisti, että silloin musta tulisi ihan tylsä jayksisilmäinen. Tänään on taas näitä päiviä. Matkustaminen onrasittavaa puuhaa, hikistä ja tuntuu niin turhalta. Neljänperättäisen työpäivän jälkeen olo on täysin pakastekuivattu.Aivan kauhean uupunut. Luulen että sittenkin kuolen. Ja koskaolen huonolla tuulella, en tiedä mitä mieltä olen. Mielessäpyörivät kaikki surulliset satuttavat tapahtumat lapsuudesta tähänpäivään. Olen normaali ihminen ellen vieläkin huonompinauttimaan nykyhetkestä tulevaisuutta murehtimatta. Olintuskainen ja ahdistunut siitä, ettei elämässäni ollut mitäänvalmista, ei edes suunnitelmia, selkeää suuntaa tulevaisuudelle.Pitäisi mennä lääkäriin, tätä on jo liian usein. Olo ei parane,päinvastoin. Alakuloisia päiviä. Alakuloon yhdistyy fyysinenpahoinvointi, makea ei tee hyvää alkavalle migreenille. Mutta sepahentaa masennusta. Mutta juttu on siinä että se auttaaälyttömän hyvin ahdistukseen. On ihme ettei aikuinen ihminenopi että tuo viinan kanssa läträäminen vaan pahentaa mielialaa.Olen satuttanut itseni. Väsyttää: itkisin ja katoaisin ja kulkisinyksin piiloon, vaikka en mitään tunnekaan. I just lost the battle
with the sick monster. Olen jo laihtunut viisi kiloa vain koskaminua itkettää enkä voi syödä. En tiedä miten toipua tai mitätehdä. En tiedä mikä koodi tälle sairaudelle on. Minunperusongelmani on että olen sydänjuuriani myötenloukkaantunut. Olen hyvin uupunut varsinkin kun mentaalisetmielikuvani päätyvät koko ajan sairasvuoteeni tai kuolinvuoteeniääreen. Näillä kivillä on laitettu tie loppuunpalamisen vuorille, jase on yksinäinen tie, se. Se on raskasta kun olen niin täynnävihaa. Vaikka kello on vasta puoli kolme, olen tänään ehtinytahdistua jo monesta asiasta. Heräilin todella ikäviinsydämentykytyksiin neljän aikaan aamuyöllä. Pitäisiköhän taasraahautua lääkärille? Olen juonut aivan liikaa kahvia ja polttanutaivan liikaa tupakkaa. Kammottavia tuskia jouduin kärsimääntajutessani naisen. Olen terve kuin pukki vaikka usein toivonsairastelevani enemmän kun se vähentää masennusta jaahdistusta. Inho, välinpitämättömyys, huono kohtelu ja pelko ovatkiehtovia. Vähemmän minä ei voi olla kovin huono. Jotainkamalinta huomata, että joku pitää minusta. Katsoin viikonlopunvalokuvia, ne, jotka uskalsin. Olen vain väärässä paikassa ja
väärään suuntaan matkalla, matkalla yleensäkin. Voin nykyäänaina pahoin, mutten usko syyn olevan fyysinen. Uusienlääkkeitten alla valvon ja voin pahoin. Ihan kamalan pelottavaajatus. Illalla oli aika kauhea olo. Jouduin taas ottamaansärkylääkkeen tai jonkun sellaisen. En tahdo mennä nukkumaan,koska en jaksa tätä kaikkea uudelleen huomenna enkä sitäseuraavanakaan päivänä. Olen kateellinen ihmiselle, jolla onsuhde aluillaan ja elämä ihanaa. Olen yksinäinen ja ikävöin.Kierre on uhkaavasti aluillaan. Nyt paniikki on kyllä jälleeenhiljalleen palaamassa. Auttaisiko viilto käteen? Missä olen minä?Missä on elämäni? En halua olla tunnevammainen ruumis, jokakävelee ryhdittömästi ja huokailee katsoessaan ikkunastaavautuvaa maisemaa. Saisipa tunteita ostaa lähikaupasta, voisinmaksaa siitä jopa ylihintaa. Haluaisin tuntea eläväni. Haluaisinolla elossa. Keskiviikkona olisi tarkoitus varata aika psykiatrille,mutta riippuu siitä, pääsenkö ihmisten aikaan ylös sängystä.Oikein ärsyttää olla kaupunkilainen nyt. En viihdy siellä yhtään,haluaisin koko ajan vain pois. Olo oli kyllä kurja enkä taida enääikinä suostua moiseen. Se oli jokseenkin masentava uni. Ehkä sen
huomaa nyt enemmän kuin koskaan, sillä kaipaus on jo lähessietämätöntä. Katson vahingossa ihmisiä silmiin kadulla ja siitävoi seurata jotakin ikävää. Musta: varjot, turvallisuus, suru,murhe, kauneus, pimeys. Vihaan sitä kun ihmiset sanovat minuakauniiksi. Olen vakavasti alkanut miettiä, voinko olla koskaantässä maassa onnellinen. Yritän olla aikaansaapa, mutta nyt ontaas masentanut niin, että mietin, pitäisikö turvautua lääkärinreseptilääkkeisiin. Olen nyt aivan nuutunut. Eli on tosi pahamieli, huono tuuli ja siipi maassa. Vihaan tyhmiä ihmisiä jahuomaan koko ajan olevani juuri sellainen. Teen kaiken väärin,aivan päin mäntyä koko ajan. Nyt en osaa enää mitäänmitenkään. Minä olen isoiso solmu, joka ei aukene, vaikka mistäkohdasta kiskoisi. Pääsenköhän koskaan eroon ihmeellisistäpelkotiloistani. Elän tapahtumasta toiseen ja odotan edellisenalkaessa jo seuraavaa, enkä tiedä mitä sillä oikein tavoittelen.Välillä on ollut hieman heikko olo, mutta mitään pyörtymisentunnetta en ole ollut vielä lähelläkään. Pelottaa ehkä. Vedinpäästäni turhan monta hiusta. Lopulta, kauhean jännityksenlauettua mies tuli laihtuneitten kissojeni kanssa seinän sisältä.
Liian kauan tämä hirmuvalta onkin kestänyt. Ongelma ontodellinen ja käsinkosketeltava. Tällä hetkellä en tunnu kuuluvanimihinkään. Nyt on pakko ottaa särkylääkettä. Jomottaa silleenärsyttävästi tosta otsan kohdalta, silmien välistä. Sekavaa onkaikki. Mikään ei ole hyvin. Sunnuntaina olin halju ihmisenirvikuva, harmaa ja kalpea ja pahoinvoiva. Tuntuu todellakurjalta, vaikka tapahtuneesta on jo pari päivää. Lyhyitä, turhiapäiviä. Koetan kovasti keksiä jotain vielä kauheampaa, muttenkeksi. Nyt vielä harmaa ja sateinen ilma tekee oloa kurjemmaksi.Ei hätää, ei ainakaan vielä. On vaikeaa, kun minunonnistumisenelämykseni tuottavat hänelle surua. Olen pettynyt jasuruinen. Olen aina pitänyt itseäni harvinaisen vastenmielisen jakummallisen näköisenä. Olen kauhusta jäykkänä. Helvetti kunkaikki kaatuu taas päälle. Jollain tavalla pitäisi jaksaa vielä tämäviikko. Nyt alkaa keho huomauttaa ettei enää jaksaisi. Luulen,että olen löytämässä jaksamiskynnykseni. Surut eivät katoa.Sekopää, soimaan itseäni. Mutta jumalaa koneesta ei tullutpaikalle, kuten ei nytkään tule. Joinain päivinä tajuan vasta, ettätämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon
ja kieleen. On niitä päiviä, kun toivon, että silloin kerran olisinonnistunut tappamaan itseni. Koetan olla välittämättä siitä, ettäitken. Koetan listata kaiken, missä olen onnistunut, mutta lista onpelottavan pieni asetettavaksi vasten kaikkea sitä, missä olenepäonnistunut. Koetan rauhoittua, tehdä inventaaria elämästäni,mutta mitä pidemmälle menen, sitä enemmän itkettää. Miksihelvetissä ylipäänsä aloin itkeä? Omalaatuista mielialanheittelehtimistä koko päivä. Otin kuitenkin pari rauhoittavaa jaunet jatkui. Lisäksi tuo vasemman käsivarren mustelma onvaltava, kipeä, eikä osoita paranemisen merkkejä. Olinlamaantuneen ahdistunut ja minusta tuntui että hikoilenlikaisempaa hikeä kuin yleensä sekä että hyppään ikkunastalähipäivinä ellei olo helpotu. Heräsin siihen ja mietin tarvinkopsyykkistä tai fyysistä apua. Vi lekte "finn fem fel", du fann demalla i mig, och även många fler. Kammottava uni, todellaahdistava. Poden kauheaa syyllisyyttä, etten ole kirjoittanutenempää ja paremmin, koska nyt se aika elämästäni on ohi. Olenvihainen ja itken, surullinen ja itken, helpottunut ja itken,sekaisin ja itken. Olo on tyhjä. Hengittäminen on vaikeaa. Se
tuntuu omituiselta, aivan kuin joku olisi työntänyt kurkkuuniilmapallon ja puhaltanut siihen. Kauhu kuristaa jo jossain tuollanielun kohdalla. En vain jaksaisi. Käyn kokoajan sisäisestiylikierroksilla. Yöunissa on taas ollut sellaista levottomuutta, ettäon kumma jos ei joku tauti iske kohta. Omat murheet tuntuivattänään suuremmilta kuin toisten. En ole tahallani tällainen. Elämävaikuttaa kovin vaaralliselta. En enää uskaltanut sanoa mistäänmitään. Puhun jo itseksenikin Turun murteella. No, kenties munpitäis vihdoin ja viimein oppia elämään painajaisten kanssa. Nytvituttaa ja väsyttää, joten painun nukkumaan. En saakrapulapäivänä mitään aikaan. Eksyin eilen viinamäelle lähestulkoon selälleni makaamaan ja nyt on paha maku suussa. Tänäänolenkin sitten ollut taas maailman tehottomin ja turhin ihminen.Olen pökertyä. Yhden tai kaksi päivää ehkä jaksaa, mutta viikkotuntuu jo turhan raskaalta. Aamu valkeni, ja minä istuin haamunharmaana päivystävän apteekin portailla odottamassa, että seaukeaisi. Krapula taas kerran. En ymmärtänyt sanaakaan, mitäihmiset puhuivat, ostin, ostin, ostin ja sydän kahtasataa lyödenkiertelin kaupasta toiseen kasvavan ostohimon vallassa.
Yksinäisyyttäkin olen alkanut potea. Meni järki. Antakaa munelää! Ehkä voin oppia hyväksymään sen, että teen virheitä, eikäminun tarvitsisi pilata päivääni häpeämällä koko ajan. Kun ei saaunta, niin ei saa unta. Mutta kovasti yritän täällä jaksaa vaikkajuuri nyt se on todella vaikeaa. Olenkohan edes olemassa?Olenko minä tosiaan näin toivottoman typerä? Hyväksikäytetynolo on pieni ja kurttuinen. Pääsisinpä pois tästä olosta enkäkärsisi enää. En pääse niitä pakoon ja aina kun vanha hiipuujonnekin pimeyteen uusi välähtää säikäyttäen niin, että sydämenipompahtaa ja tuntuu mahdottomalta elää. Viime yön olen vainpyörinyt sängyssä hikoillen ja katsellen kuolleiden ihmistenkasvoja aina kun suljen silmäni. Tuntuu kuin olisinpuristuskoneessa joka samalla työntelee pieniä neuloja ihoni läpikaikkiin mahdollisiin kipupisteisiin kiduttaen hiljaa hengiltä.Pelottaa enemmän kuin koskaan ennen. Okei myönnetään, olenheikko luonne. Olen yksinäinen tässä kaupungissa, ja se tekeeolon tukalaksi. Saa nähdä miten mä jaksan. Tai sitten tämä onmaailmanlopun enteitä. Jalat lähtivät sillai kivasti alta. Pillahdankohta itkuun kun näen itseni peilistä. En näytä enää edes melkein
normaalipainoiselta. Minulla on asiat aina niin huonosti tai tekeemieli tupakkaa, enkä minä voi pitää hyppysiäni herkuista erossa.Huomenna ei ehkä sittenkään jaksa nousta ennen yhdeksää, koskaolen vitun saamaton vätys. Anteeksi että olen tällainen. Mun eipitäisi katsoa peiliin. En jaksa tätä, en jaksa, en jaksa, en jaksa.Ihan sairasta. Olen niin väsynyt, että voisin nukkua vuorokaudenympäri! Ei oikein jaksaisi siivota ja laittaa tavaroita paikoilleen.En vielä tiedä, että painajaiset repivät minua koko seuraavan yön.Pään sisällä hämärtää aiemmin kuin ulkona. Olo on epäselvempikuin sen soisi olevan. Tämä saamattomuus saattaa kyllä ollanestehukkaa. Olen lamaavan syyllisyyden kourissa ja ajattelinetten kerro sitä ylpeyteni vuoksi mutta kerron nyt kuitenkin. Eimahda mitään – kauhean paha mieli. Osaapa väsyttää, muttaparempi näin. Mutta mikään ei saanut ahdistusta katoamaan. Enhallitse itseäni ja selkeinä hetkinä kauhistun itseäni enkäymmärrä mikä mulla on. Olen ajatellut elämäni synkimmät japelottavimmat ajatukset tänä keväänä. Surumielellä, jonka kanssaolen liikuskellut käsikynkkää viime ajat, ajattelin että jos elämänimenee niin? Ei tunteita, ei mitään, lyhyt tapaaminen ilman
mitään. Levottomuutta ja kuoleman pelkoa se tietenkin tuomieleen. Pelokas kurkkii pimeydestään, eikä uskalla sytyttäävaloja. Kaikki velloo holtittomasti ja jokseenkinsattumanvaraisesti tapahtumien virrassa. Se psykosomaattinenkuumetauti on tarttunut tänne päin ja minulla on kipeä mustelma.Olipa ikävä juttu. Minun pitäisi lakata väheksymästä itseäni. Spy,spy, spy, jag vill bara spy. Enpä ole pitkään aikaan tajunnut yhtähyvin kuinka vähän oikeaa elämää meillä kaikilla on. Muttatänään mulla onkin järki ollut ihan kadoksissa. Mulla ei varmaanole minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä tässä maailmassa.Tuntuu siltä, että olisin ottanut yliannostuksen lääkkeitä taijotain, mutta kun en ole. Tältäkö tuntuu tulla kunnolla hulluksi?Liian kuuma, kädet tärisee, jaloissa on outoa vapinaa. Todellakummallinen olo. Huuhtoutuisin pois, allt är bara lögn. En kyllätiedä mitä siitä tulee, olen niin pahasti addiktoitunut, mutta yritännyt kumminkin. Nyt pelkääminen ei alkanut viikkoa aikaisemminniin kuin yleensä. Lamaannuttaa ja kädet ja jalat tuntuvatkummallisilta, puhe takeltelee. Menin aineesta aivantokkuraiseksi ja velttomieliseksi. Pinnani tuli täyteen. Tällä
hetkellä tuntuu totaalisesti olevan puhti pois. Ajatus siitä ettäeläisin tällä tavalla loppuelämäni on musertava. Itkuunpurskahtaminen on nyt vain Askeleen päässä koko ajan ja teenkovasti töitä hillitäkseni itseni. Olen tuntenut häpeää niinmonesta asiasta, etten halua edes laskea. Harmitti kyllä. En haluaolla näin. Kaikki on nollassa. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta,hidastetulta, loputtomalta. Taidan sitä paitsi olla tulossa kipeäksi.Selkäsäryt ja mielenterveysongelmat mulla on jo. Krapula, mikäihana tunne. Psyykkinen puoli onkin sitten eri juttu. Mikään eikannata, siltä nyt tuntuu. Tätä päivää ei kyllä pelasta enäämikään. Rahanmeno hävettää. Olen taas puhunut senkin vähänliikaa, minkä olen puhunut. Bentsot on lopussa, vieroitusoireetkovat. Minä en koskaan ole ollut täällä kotonani. Minun pitäisityytyä mihin tahansa riepuihin ja piiloutua luoliin. Nielin hetiyhden lääkkeen ja istuin odottamaan sen vaikutusta kävelykadunpenkin vesilätäkköön, mikä ei taaskaan paljon haitannut. Saatoinolla ainut, joka itki. Vähän levoton olo. Ennen olin tyytyväinenulkomuotooni, mutta nyt sitä aikaa on vaikea enää muistaa.Huomasin oman riittämättömyyteni. Kipu on kivaa. Luulen että
näin painajaisia. Olen syvästi kärsinyt yksilö jonka kärsimys onjalostanut taipuvaiseksi aivan tiettyyn kyynisyyden lajiin. Mitensitä voikin tuntea itsensä huonoksi. Haluaisin kadota. Tuntuukuin loma olisi jo ohi vaikkei se ole vielä edes alkanut. Kauttavuohenparran on jalat hieman kipeät. Sitten tunne menee ohitseja kaikki on taas niin kuin ennen. Minä vihaan kesää. Eilen mäotin pitkästä aikaa unipillerin. Kuinka kyllästynyt ja väsynyttähän kaikkeen voikaan olla. Ei ole epäilystäkään siitä, ettenköinhoaisi itseäni aina välillä, joskus enemmän ja joskus vieläkinenemmän. Miten voi ihminen pelätä jotain paperinippua näinhysteerisesti! Happi loppuu, pyörryttää, silmät vuotaa ja oksettaa.Tiskata on kai pakko, koska keittiössä haisee. Takalukko jatkuuyhä, en saa mitään järkevää aikaiseksi. Koin vallan valtaisanjärkytyksen eilen. Silti tuntuu että aika loppuu kesken.Kyyneleitäkin olen joutunut taas tirauttamaan. En oikein edestiedä, mikä risoo. Pari päivää on mennä vierähtänyt yleisensurkeilun merkeissä. Masennus on ihan kamala elämänkumppani.Missähän tulee pohja vastaan? Miten voikaan olla näintympääntyneen tympääntynyt johonkin ihmiseen? En viihdy
omassa vartalossani tällaisena. Hirvee räkätauti muuten vaivaa.Siinä minun ongelmani. En ymmärrä, miksi teen asiasta kauheanvaikean. Kuinka vaikeaa onkaan luopua oman elämänsähallinnasta. Mutta juuri nyt se ei lohduta yhtään. Vaikka tekisiihan jokaisen muun asian oikein, rahan kanssa vaikeuksiinjoutuminen on hirveintä. Hetken aikaa oli ihan kamala olo, tekimieli oksentaa, äänet kuuluivat jostain todella kaukaa ja teki niinmieli laittaa simmut kiinni ja sammua. Lopulta viime keväänäväsymys ja stressi johtivat burnoutiin, joka alkoi epätoivontuntemuksilla ja satunnaisilla itkukohtauksilla. Toivottavasti tämätästä kirkastuu, olemme vähän olleet allapäin tänään. Vituttaakuin pientä eläintä. En jaksaisi nousta sängystä ollenkaan. Heovat niin äärettömän suloisia, ja minä niin yksinäinen. Tuli palakurkkuun. Ja minulla on kiusallisia uusia pelkoja, kuten se, ettäniistä osista, joista koetan elämääni koota, kasautuukin ihantavallinen elämä. Jotenkin on nyt huono mieli. Det måste varanågot fel med mig. Yritän pääni puhki miettiä asiaa, mutta envain tajua sitä. On kai pakko hyväksyä se, että aina välillä vainolen hirvittävän masentunut, eikä sitä muuksi voi muuttaa. Oma
toivottomuuteni on alkanut selvitä ja se on laaja. Muistutinuitettua koiraa kun lopulta pääsimme kotiin. Vasemman silmäntakana oli kipupiste, tuntui kuin jotain teräasetta olisi työnnettysilmäkuopasta sisään. Peli on menetetty. Elämä on kamalaa. Ehkäolen tullut hulluksi? Siitä asti on hävettänyt niin paljon, että setuntuu fyysisenä levottomuutena. Taas teki tiukkaa. Ei oikeastaantee mieli tupakkaa, kaikki vain on surkeaa ja inhottavaa jaärsyttävää ja raivostuttavaa. Minä en ymmärrä, en tule koskaanymmärtämään. Tehköön ihan miten kipeää tahansa ja tappakoonikävä parin päivän päästä, mutta nyt on oltava yksin. Nyt palaanhorrokseen. Olin ahdistunut asiasta jo etukäteen. Miten turhaaelämää. Mutta minä hengitän ja minuun sattuu. Olen oikeasti tälläsekunnilla kaukana onnesta. Minä kuvittelin liikoja ja nyt olo ontuskainen. Kaduin, olin itkuinen ja pyytelin liikaa anteeksi.Tuomioni on lääkitys. Mutta nyt olen ihan sekaisin. En minä oletällaista ansainnut. Tahtoisin itsestäni paljon tai edes vähän poismutta se vain on vaikeaa. Huonommuuden tunteeni ei saa minuatuntemaan itseäni arvottomaksi, vain jotenkin poikkeavaksi. Olinpihalla, apea ja dokasin liikaa. En kuule vasemmalla korvalla
mitään. Siihen asti olin pohtinut neljän seinän sisällä mahaanikuristavaa ongelmaa tuntikausia. Minä jätän kaiken tämänmetelin taakseni. Yritän huutaa tai heiluttaa jalkoja, mutta enpysty liikkumaan. En halua mennä nukkumaan koska en haluaherätä. En uskonut olevani enää näin heikkoa tekoa. Jokainenpäivä on ikuisuus, jokainen sydämenlyönti kuin gongi. Reilutkaksi tuntia suorastaan helvetillistä menoa! Luulin kuolevani taiainakin kituvani pahemman kerran. Kadotin sen tunteen moneksivuodeksi. Nyt on jo maanantai kääntymässä tiistaiksi ja yritänjättää tämän kokemuksen taakseni, mutta vaikeaa se on. Mitävaan että se huuto loppuisi. Lähteä vain pois ja yrittää aloittaajossain muualla täysin alusta. Kyllä, olen katkera. Ei, en kehtaa.Ihan kuin minua kidutettaisiin joillakin sähköshokeilla. Viimeviikon hehkutus auringon ihanuudesta tuntuu nyt lähinnäsäälittävältä. Olotila on lähinnä jotain ihmisvihan ja itseinhonvaihtelevaa välimuotoa, josta ei tee edes mieli yrittää nousta ylös.Haluaisin että huomista ei olisi, haluaisin juoda olutta ja sammuapuiston penkille. Sama vaikka olisin loppuikäni pillereillä.Haluaisin pois kaikesta. Ajatus siitä että joutuisin olemaan
ihmisten kanssa koko päivän on hirvittävä. En tiedä katoaisikotarpeeni lukea rakkaudesta jos rakastuisin ja saisinvastarakkautta. Täytynee aloittaa lääkitys uudelleen, ettei menepahemmaksi. Jokainen minuutti oli liikaa. Minulle nuopitkäkestoiset unilääkkeet ovat yhtä tyhjän kanssa. Kuinkapitkälle voi ihmisen saamattomuus mennä? Herään aamuisinonnettomana, koska se kuitenkin on lähtötaso aina. Minä tiedänmitä se on, kun psyyke murtuu. Jos yhtäkkiä saisin kuulla ettäolenkin terve, menisi monelta asialta elämässäni pohja. Ensinalkaa täristä kädet, sitten sumenee silmissä. Vähän on nälkäkin.Anteeksi, että olen. En tiedä mihin pitäisi lähteä ja mitä missäkinon. Millaista on asua Suomen metsissä, kun ei kavereitakaanlöydy. Kuristumisen tunne ja itkuisuus ei vähene, tuntuu etten voienkä haluakaan voida millekään mitään. Yöllä itkin kaikkea. Saintänään psykoosin ja raavin itseltäni otsan, posket ja kädet verilleasti. Vaikeita päiviä on ollut, paitsi eilinen. Kaipaan usein niitäaurinkoisia päiviä mielisairaalassa. Ei ole mitään tekemistä. Nytvaan katselen ja läähätän. En tule ikinä takaisin. Voi paska mikäpäivä. Todennäköisesti kuolen yksin. Join laskemattoman määrän
siideriä, ensin omat ja sitten muiden, ja ainoat kanuunaoireet ovattykyttävä sydän ja suuhun liian iso ja pahanmakuinen kieli. Enkadu, koska en edelleenkään tunne riittävästi. Kyllä, minusta onihan määrättömän surullista, että saan elää täällä tänä ihmisenä,joka nyt olen, vain rajoitetun ajan. Kai se on niin, että kun loppuhäämöttää, tekee mieli jo antaa periksi. En tiedä mihin tai keneenpurkaisin raivoni, pää kohta halkeaa. Olo vaihtelee normaalistamasennukseen. Mitenkähän minua kuvailtaisiin, jos katoaisin?Oikeasti olen aika väsynyt ja saan pinnistellä jaksaakseni. Ei, enole sinulle vihainen, ongelmani liittyy masennukseen. I went tobuy milk and cigarettes and painkillers. Itse olen luonnollisestitähän kemiallisesti aikaansaatuun onneen paljon tyytyväisempikuin masentuneena elämiseen. Olin aivan loppu. Paskahan se oli,mutta ei sitä oikein osaa silti vihata. Olen aivan liian monestaasiasta riippuvainen. En jaksaisi oikein näitä satuttaviaviikonloppuja. Taidan olla tulossa vanhaksi. Kierin kuinkuumeessa alasti päiväpeiton päällä. En osaa liikkua ja ihmisiäon paljon. No sitä nyt tulee murehdittua aika ajoin. Uskon, ettänukuin huonosti viimeyönä juuri siksi, ettei minua silitetty.
Nappaan pian relaksantit ja särkylääkkeet ja hyppään peiton alle.En osaa mennä nukkumaan, vaikka olen kuolemanväsynyt. Se,että joku, laiseni, havaittavasti on ohjelmoitu johonkin vallanmuuhun eikä suotuisissakaan oloissa osaa noudattaa järjestystä,voidaan kuitata kehämäisesti: se ei sitten ollutkaan terve. Ikävätulee, mutta ei mene. Ikinä ei ole täysin kivaa. Liikaa väkivaltaa,liikaa kohellusta, liikaa kaikkea. Joskus siihen on syynsä,useimmiten ei. Kun on suru, johon mikään ei kelpaalohdutukseksi. Hyvää iltaa, vainohullut lukijat. Tämä taistelu onhävitty pariin otteeseen. Tämmöinen tarina ei tietenkään voipäättyä hyvin. Itkettää niin ettei mitään määrää. Minä itkin sitä,että olin kastellut ihmisten kenkiä. Tämä ei ole hyvä uutinen,tämä uutinen on huono. Mukavan synkkä, paras näistä uusista,tykkäsin. Lääkitys vaikuttaa. Pienenä äiti ei saanut minuakoskaan rauhoittumaan, päinvastoin. Kävin kenkäkaupassa enkälöytänyt mitään kivaa. Suoraan sanoen masentaa. Harkitsenitselääkintää, siis muullakin kuin viinalla. Olen ruma. Olenriippuvainen huulirasvasta. Oikeastihan minä en ole mistäänmitään mieltä. Kyllähän siihen on tottunut, mutta hauskaa se ei
ole ollut. Aina silloin tällöin sitä kohtaa sisäisen natsinsa. Pitäisioppia puhumaan. Tekisi mieli aloittaa jokin epäterveellinenharrastus. Luulen, että on aika sanoa hyvästit. Ja sen jälkeen voikäydä niin ettei minulla ole enää kavereita. Nyt tarvii lohduttajaa.Olen pahoillani, rakas lukija, mutta taas on ankeaa. Minä vainitse alan luhistua. Ongelmana alkaa olla se etten osaa ollaonnellinen ja ihmettelen mistä löydän voimavaroja. Peniksessänion mustelma. Mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että sainvihaa purettua ulos kun raivosin ja itkin viikon verran. Ihokauttaaltaan on todella arka kaikelle kosketukselle. Jaksaisi edesvalokuvia ottaa. Tai ei, ei se ole alakuloa, se on tyhjyyden tunne.Ei koskaan enää mitään tällaista. Olin pillahtaa itkuun, en kivustavaan siitä, että tuntematon ihminen tulee, ottaa syliin ja tekeeyhtäkkiä jotain selittämättä. Olin myöhässä, mutta samalla,tajusin kauhukseni, olin hirvittävällä tavalla ajoissa. Ajoittaintuntuu siltä, ettei psyyke kestä niin rajua muutosta. Hitonhalpatuotteet ja halpa ruoka. Makasin kylmästä hiestä märkänäviileällä vessan lattialla ja tunsin oloni aina hetken aikaa melkeinhyväksi. Heräsin kun jalkapohjia pisteli ja säikähdin kovasti.
Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden. Olenpuhunut niin paljon seksistä, että olen pysyvästi punastunut.Katselen ikkunasta ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen jatirautan pari kyyneltä. En tiedä, haluanko enää jatkaa täällä.Hevonhelvettiä keskellä metsää on ihan joka paikassa ihansamalla lailla. Tällaisina hetkinä minä kiitän vallitsevaasukupuolijärjestelmää, jossa saan olla heikko ja herkkä ja avuton.Minua ottaa ihan sairaasti päähän, että ajoin tänään matkalla jotoisen linnun yli. Vetojen välillä voi olla viikko tai puolitoista,sitten himo käy sietämättömäksi ja vedän pienet. Hengitä ulos jasisään. Elämäni voisi olla paljon onnellisempaa, jos lakkaisinkokonaan ajattelemasta. Minua pitäisi valvoa, jotta en unohdu. Eitoivoakaan että ehtisi päiväsaikaan tekemään yhtään mitään.Hengittäminen meinasi unohtua. Silti jotain on pahasti pielessä.Voi kunpa ei olisi öitä. En osaa selittää yhtään mitään. Olen ollutnyt niin pitkään ilman subua, että ei ole enää edes vieroitusoireitaeikä himoja, sääriluita vain särkee ja olen loputtoman uupunut.Pientä masokistia minussakin. Viiltelin usein itseäni, jaelämänhaluni oli nolla. Mietin omaa elämääni vuosia, vuosia,
jopa vuosikymmeniä taaksepäin, ja ahdistuin tavattomasti.Käytännössä maito on lähes aina loppu. Siksi teen kutenennenkin: kun en muuta keksi, ihmettelen japanilaista televisiota.Älkää hyvät ystävät tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä, sillä tästänoustaan vielä. Ei vaan kiinnosta. Yhä minua jaksaa ihmetyttäämiten minä valitsin tämän elämän. Toistelen yhä uudelleen, ettentiedä, kuka olen. Mitä aiemmin nousee, sitä aiemmin väsyttää.Mikään vaihtoehto ei tunnu sopivalta. Olen vakavoitunut,itkeskellyt ja voinut huonosti. En voi sietää kuumuutta, kestänmieluummin kylmää. Mihin upottaa huomionsa silloin, kunmikään ei tunnu miltään? En muista enää mitään mitä olenlukenut. Minulla ei ole tyttöystävää ja nyt menetin myösuskontoni. Yöllä oli hiki. Yleiskunto heikkeni niin, että pystyinkävelemään vain puita pitkin. Minulla ei ole aavistustakaan mitähaluan. Maanisdepressiivisyys on ilmeisen viihdyttävä tauti.Mutta nyt kyllä olo on kuin krapulaisella reumapotilaalla. Odotansateettomia päiviä. Enkä osaa edes laulaa. En odota kenenkäänhyppivän riemusta tai olevan onnellinen puolestani tai mitään.Kuumetauti ei tee asioita yhtään helpommaksi. Maailman jumalat
suojelkoot minua unimaailmaltani. En enää odottanut muidenvarauksetonta hyväksyntää ja opin jopa nauttimaan olostanivarjoissa. Karseeta tulla himaan. Ei sillä, minä inhoan ranskatartaja sen kaikkia pieniä vikoja. En tykkää erottua massasta, ahdistunjos minua katsotaan. Silmät seisovat päässä ja aivot lyövät tyhjää.Miksi en pidä epätoivosta? Miksi masennus on sympaattisempidiagnoosi kuin paniikkihäiriö? Kuinkahan kauan menee, ennenkuin ne tajuavat, etten enää asu siellä, ettei minua oikeastaanenää edes ole? Oli aika vitun lähellä, ettei minusta tullutihmisjauhelihaa. Ei ihme, että ollaan sairasta sakkia. Unetkalvavat vaikka ne ovat vain unia, tuntuvat silti todellisilta. Mistäsitä kukaan tietää minkälainen ihminen hihnan toisessa päässä on.En muistanut kuin isäni ja äitini. Mutta ei tämä aina mukavaa ole,etenkään aamuisin kun huone pyörii silmissä, kun pitäisi sängystäylös päästä. Olen silloin eri ihminen kuin nyt. Melkein toivoin,että minulla olisi paljon kavereita. Olo on todella väsynyt, kun onpitänyt keskittyä niin moneen uuteen asiaan ja yrittää tehdäparhaansa. Eipä ihme, että menestys elämässä on ollut tätäluokkaa, kun suurimman osan elämästäni olen kuluttanut täysin
epäolennaisiin ajatuksiin. Tiedän vähän paljosta, mutten paljonvähästäkään. Ja usko, siinä vasta monipuolinen ja hauras käsiteonkin. Pelottaa itseni ja mitä ajattelen huomenna. Itseinho tuleeerikoisissa aalloissa. On tässä sekin, että miten paljon ihminenkestää ennalta tietämistä. Huomisaamuna kello neljä minä sittenaukaisen silmäni ja alan panikoida: mitä evääksi tänään, mitäpuen päälle? Ensi viikolla revitään hampaita. Mitenkähän minäpärjään muuton jälkeen, kun minulla ei enää ole sohvaa. Olipasvauhdikas, mutta kummallinen viikonloppu. Man får aldrig lugn ihuvudet. Keräsin sirpaleisen itsetuntoni palaset, ammattiylpeytenirippeet ja vedin syvään henkeä. Siitä tulikin mieleen, että toivonmaailmanrauhaa ja haluaisin ruokkia kaikki Venäjän lesbot.Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen setuntuu hiukan pelottavalta. Lopulta kuuluu hiljainen, vaikeroivahuuto. Saisinkohan tässä hankittua itselleni jet lagin astumattalentokoneeseen? Ahdisti ja väsytti niin paljon. Aloittamisensanotaan olevan vaikeinta, mutta kun jokainen lause tuntuu kuinjoutuisi aloittamaan alusta, iskee ahdistus. En onnistunut. Olenollut surullinen. Muistan vain yhden ainoan mukavan
puhelinmyyjän. Vittumaisinta on se, että en voi olla kenellekäänvihainen, koska kaikki oli vain omassa päässäni. Voi elämä.Elämäni on absoluuttisen tylsää juuri nyt. Takapihannurmikkokin vihertää jotenkin apeasti. Aamusta asti on sataatihuttanut ja koko maailma on harmaa. Itken ja luen, ja kirjoitan,ja itken ja kirjoitan. Olin todella masentunut ja rikki. Yritän yhäsäätää universumia ja hallita maanvyöryjä. Aina maailma onvastasukaan! Kovasti vaivoja ja rasituksia matkalla oli: kärsittiinkuivuudesta, kylmyydestä, nälästä ja oltiin ahneiden lahjojakärttävien paikallisten herrojen armoilla. Meinaa pistää vihaksi.Äh, tylsää. Onko tämäkin jokin partriarkaatin juoni? Mielimaassa, sorruin aamulla syömään banaanin. Olen narissut tästäosaamattomuudestani jo moneen kertaan, vaikka viikon vastaolen kirjoitellut, mutta alemmuuskompleksi on aito asia. Ehkäminulla on oikeita ongelmia. Minusta alastomuutta on liikaa jokapuolella ja kesällä tuntuu että ihmisillä on aivan liian vähänpäällä. Minun täytyy tunnustaa etten pysty puhumaan seksistä.Teininä minulla oli aika huono iho ja sen kanssa on vieläkinongelmia. Itkin illalla kun piti mennä nukkumaan. Sillä,
katsokaas, tilanne on paha. Tietysti on vähän vilu. Ei kiinnostapätkääkään. Jotain hienointa saada mäkikuismaa lievänmasennuksen hoitoon. Erityisesti minua huolestuttavat tulevatmahdolliset terveysongelmat. Myönnetäänpä oikein ääneen, minäolen edelleen riippuvainen diapameista. Aina saa ollahäpeämässä. Ja rahatkin on yllättäen loppu. Ja päivä on ollut aikaepätoivoinen. Videoista loppuivat näköjään värit tänään. Siinäasunnossa olin hirveän ahdistunut, pelkäsin haamuja jamurtovarkaita ja lopulta tiikeriä, kunnes olin kypsähullujenhuoneelle. Tiesin että kaikki oli loppu. Tunnen olevanityperä, kun yritän sanoa että voin huonosti. Nyt on hermot niinkireällä, kuka tahansa minun tilanteessani harrastaisi jotain vielävakavampaa itsetuhoista toimintaa. On niin ihanaa tietää, ettenmä ole ainoa, joka on mennyt näin sekaisin ruuasta. Pääsispäsyliin. Sain aivan totaalisen hulluuskohtauksen tässä iltasella.Voiko olla jotain näin hyvää ilman jotain pahaa? Pitäisi oppiaelämään yksin maailmassa, kun ei sitä kuitenkaan muutakaan voi.En usko tulevani omana itsenäni onnelliseksi. Krapulasunnuntaitovat pahimpia. En ole koskaan kärsinyt niin paljon kuin tänä
keväänä. Olen itkenyt tänään matkalla töihin ja matkalla töistäkotiin ja terapiassa. Minulla menee kaikki ohi kun nukun näinkauheasti. Maailman värit näyttävät haalenneen. Sää on jotenkinrikki. Tässä rahan ja tavarataivaan maailmassa ihminen tunteeitsensä välillä aika masentuneeksi. Mikään ei kiinnosta, aamullaalkaa paniikki, että miten päivän saa kulumaan, miten selviänkokonaisesta päivästä. Voi tätä riemun ja juhlan määrää. Taisinhetkellisesti pelätä taas kaikkea mahdollista. Tänään ei ole hyväpäivä, ei. Jaksaa, ei jaksa, jaksaa, ei jaksa. Ajatukset hajoaa javettäkin sataa. Huomaan olevani tylsistynyt, kyllästynyt jajärkevän tekemisen tarpeessa. Hiekkaan rakensin taloni, se sortuija katosi. Otin myös aggressiivisia valokuvia kananmunista eriasennoissa. Mä olen koko ajan tosi väsynyt enkä jaksa yhtäänmitään. Yritän aina pysyä mahdollisimman kiireisenä ettenkoskaan pysähtyisi miettimään elämätöntä elämääni. Ei kaikukaan tosissaan voi ikävöidä tätä jatkuvaa huutamista, itkua jariitelyä? Kohta unohdan varmaan oman nimeni! Mutta käperryinsisäänpäin toivoen kutistumista, näkymättömyyttä. Uusien kielienopetteluun ei kyllä tällä hetkellä riitä into eikä energia. En
tunnista enää itseäni näistä jutuista. Tänään olen läheskatatonisessa tilassa. Hävettää melkein. On olo, että se tärkeinpuuttuu. Pyöritys jatkuu. Että mä olen oikeasti ihan paska ilmanlääkkeitä. Vähän väsynyt olo eilisestä. Mieleni valtaa syvä suruntunne. Kotona oli pakko oikaista sängylle. Sunnuntaissa on jotainjoka saa minut aina melankoliseksi ja tuntemaan itseniyksinäiseksi. Olisi helpompaa kadota hetkeksi ja palata takasinjos jaksaa. Juon Tolua pahimpaan janoon. Nukuttaa ja päätäsärkee edelleen. Nyt pitäisi kyllä mennä punkkaan parkumaan javaatimaan hoitoa. Voin sanoa, että olin kuin kepillä päähän lyöty.Suotta kai hosun, sorrun kerta toisensa jälkeen ajamaan elämäätakaa malttamatta istua alas ja odottaa sen tulevan vastaan.Parantuminen ei voi viedä koko kesää. Olen tullut kipeäksi. Mitäväliä vaikka sairastuu. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Au. Kaikkikunnossa. Huomasin, että minun on vaikea luopua peloista.Risteykset olivat pelottavia. Voi kuinka minua hävettikään.Elämä on hämmentävää. Teki mieli kirkua kauhusta, muttensaanut ääntä ulos. Kukan katsekin sattuu. Tämä on koettuennenkin ja on vaan vankasti uskottava siihen, että suru menee
ohi. Voi turhuuden turhuus, mikä päivä. En ole pysähtynytpitkään aikaan. Kyllä aamulla taas hävetti. Vähän kun vielähehkutan, niin kohta on tulipalo tai putkivuoto pilaamassalaiskotteluni. Yön pimeinä tunteina tulee sitten valvottua japohdittua, että oliko tässäkään mitään järkeä. Teinpä tyhmäntempun. Nytkin ahdistaa, lähinnä kaikki asiat. Minulla taitaa taasolla rahahuolia. Ikä on aina ongelma. Miten pääsen tästä yli jamiksi en pääse tästä yli? Ajatus ahdistaa minua yhä. Sitten pianhuomaa, että onkin jo liian myöhäistä. Olen ihan kamala joomasta mielestänikin. Eilen päivä alkoi itkemisellä joka kestipitkälle iltapäivään. Miten jotenkin kaikki tuntuu niin tyhjältä.Koiran elämää kertaa kaksi. Se oli pelottavaa. Uusi tukka saatanatippuu päästä ihan tupoittain. Tämä ei oikeasti voi olla enää totta.Kohtahan on kesäkin ja paljon aikaa sairastaa. Ei ole mitäänasiaa. Itkettää. Joskus olisi ihana olla ilman omaatuntoa. Päänkääntäminen sattuu ja vihloo vimmatusti. Pitäisi osata ollaonnellinen niistä asioista mitä saa, pienistä yksinkertaisistaasioista, mutta kun ei jaksa. Olen älyttömän laiska. Lapsenakoettu häpeä seuraa läpi elämän. Mä olen aivan poikki.
Valehtelin kaiken olevan kunnossa, suorastaan hienosti.Ulkokuori on säilytettävä, muutenhan se saattaa romahtaa, taijoku voi nähdä sen sisään. Ehkä ensi yönä saan nukuttuakunnolla. Itse olin selvin päin ja täysin hermoraunio. Tosin josolisin nukkunut edelliset yöt, olisin jaksanut enemmän. Ei se muavarsinaisesti harmita, mutta vituttaa. Eilen join liikaa viskiä.Niskaa kivistää aika reippaasti. Huomenna kaduttaa ja hävettää.Mikä mun on? Käsiinkin koskee. Olen viime aikoina ollut todellaväsynyt. Tulee kauhean, kauhean yksinäinen olo. Heräsinpaniikkiin ja haukoin henkeäni pitkään. Vittu, tästä en toivuikinä! Voin viihtyä harhassa vuoden. Sielu kuin ohutta lasia.Vollotin koko illan ja yön. Olenhan minä niin vastenmielinen.Inhoan sitä tunnetta. Kun erosin entisestä rakkaastani, olinluonnollisesti surullinen ja murtunut. Tuntuu suorastaan siltä kuinolkapäille olisi vaihdettu kokonaan uusi tyhjä pahvilaatikko.Surkea päivä. Nolottaa hieman. Niinpä minä yritän täyttäätyhjyyttä typerillä romansseilla ja sotkuisilla ihmissuhteilla.Myönnetään, myönnetään, tämä on kauhuskenaario, joka ontoteutunut ehkä kerran. Tästä ei tule hyvä päivä. Ei nukuta.
Päähän sattuu entistä enemmän. Se, mitä hetken luulin kodikseni,omaksi pesäkseni, inhottaakin seuraavaksi niin, että voisinheittäytyä lapsuudenmuistojeni kanssa jonnekin pimeään japainottomaan olotilaan, jossa en tuntisi muuta kuin lämpöä. Entiedä, miten selviän. Kovat säryt yllättivät kesken päivän, ja paripäivää tuli vietettyä lepäillen ja särkylääkkeitä nauttien. Nenänion suorastaan valtava, se vie ainakin puolet kasvoistani.Vasemmassa olkapäässä ilmenee parin minuutin väleinhelvetillinen kipu. Olen tosi surullinen. Aina välillä on ikävä.Ehkä pitäisi vain luovuttaa ja luottaa siihen, että minun ei olevielä tarkoitus ymmärtää näitä asioita. En viitsi enää nukkuakaankun näen niin ikäviä unia. Nauratti, kunnes tajusin katsoneenipeiliin. Jos vain jaksaisi. Väsymys on valtava. Olenkin miettinyt,montako kertaa olen elämäni aikana ollut hullujenhuoneella.Vähän jännittää, mutta ehkä tästä selvitään hengissä. Alan ollaraunio. En nähnyt kunnolla, tunsin vain karmeaa kipua. Tämä onpinnan alla olevaa ajatusvirtaa yksinäisyydestä, kaipuusta,rakkauden nälästä ja sydämen vajaatoiminnasta. Mitään en saanutaikaan. Itketti, suututti, ahdisti ja olin ihan lamaantunut ja todella
todella itsetuhoinen. Toistaiseksi: ei hyvältä näytä. Mutta kun eihuvita. Tai sitten kärsin pahoista harhoista. Minulla onrytmihäiriöitä. En millään jaksa muistaa kaikkea, mitä minunnäillä matkoilla pitäisi jaksaa muistaa. Mulla on ongelma. Olenkyllästynyt. Myönnän etten tiedä rakkaudesta mitään. Kuka ihmeasuu sisusteni ympärillä. Taidan olla vainoharhainen. Olen kylläyrittänyt, mutta olen hirveän ujo. Yöllä ei tullut kunnolla uni.Luoja miten tylsä ja turha päivä! Jos joisin vähemmänalkoholipitoisia juomia niin kuka minä olisin? Sydämenympärille puristui kylmä koura, joka ei vieläkään ole irrottanut.Pää on jotenkin hirmu tyhjä. Henki ei kulje. Elän aineettomassahäkissä. Kai tämä on vain väsymystä. Olen nukkunut niinhuonosti. Alkoholia, tabuja. Miten voi inhota väsymyksen hetkinäihmisten eheytymisprosessien hitautta ja raskautta,päättämättömyyden tilaa, riippuvuutta. Menin ihan lukkoon. Olinrättiväsynyt ja halusin vain nukahtaa, mutta uni ei tullut jaarmahtanut minua. Olen satuttanut itseäni ja muita. Sattuuenemmän. Itku tulee kohtauksittain, kouristelevana hädäntunteena jota ei voi pysäyttää eikä helpottaa sanomalla itselleen,
että oot selvinnyt ennenkin ja niin teet nytkin. Räjähtänyt olo.Siis en kerta kaikkiaan jaksa. Ei meillä ollut toisillemme mitäänsanottavaa. Minusta tuli varjo. Kaikki ovet sulkeutuivat edessäni.Harmittaa, itkettää, turhauttaa. Tunteet jäässä. Surullista.Väsymystä, pettymystä ja mielen kipua on ollut. Olin eilen ihanraato. Joskus tuntuu että mä olen vaan tiellä kaikessa. Miksi siislukeminen on niin tuskaista? Todellinen liskojen yö, elämä pahaja murhat mielessä muutenkin. Onpa ollut ikävä. Jos kestän ensiviikon alkuun, niin tiedän, että kestän pidempäänkin ja pääsentaas liikkeelle kun elimistö alkaa jyllätä ja työntää myrkkyä ulos.Mietin illalla väsymykseni sisältöä. Pitää pysähtyä, olla vain jahengittää surut ulos. Päivällä hän karkottaa käärmeitä sauvallaan,mutta yöllä ne siirtyvät taas hänen luokseen. Pian loppuu sekin.Lisäksi muistelimme, millaisia asioita olimme lapsena pelänneetkovasti. Paitsi etten osaa elää tätä tunnetta. Pieni hiljainen,huimaava olo. Kaikenlaisia vammoja. Luvataa kun vaivasellevittua. Nyt on taas hylätty olo, mutta ainakin valitsin sen itse.Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta tunnen selittämätöntä haikeutta.Säälin vanhempiani, lähtisi kyllä järki, jos oma pentu olisi
tällainen. No, katsotaan joku leffa ja koitetaan olla ikävöimättäitseämme kuoliaiksi. Saanut hysteerisen itkukohtauksen ja senaikana melkein sortunut savukkeeseen. Olen aika epäseksuaalisenoloinen ja nynnykin mies. Haluan elävien ja hengittävienihmisten, eläinten ja kasvien joukkoon! Mitä siitä, että jalkaniovat olleet kipeät jo vuoden, koska olen kulkenut puhkiastutuissarähjissä. Tänään tahdoin piiloutua. Masennus on ainoa piirreminussa mikä on säilynyt. Homehdun kotona puhumatta,katsomatta ketään silmiin. Mitään ei tullut mieleen. Enitenärsyttää väsymyksestä syyllistäminen. Nyt yhtäkkiä ajelehdin joniin kaukana niistä muutoksista, joita en pelännyt, etten uskoenää löytäväni takaisin. Kaikki muu paitsi hengittäminen sattuu.Onko mulla muka oikeus sairastaa? Haluaisin olla sujutmenneisyyteni kanssa, mutta kaikki tuntuu turhalta. Toisinaan envain osaa olla ihmisiksi, en mitenkään päin. Hävettää. Ehkäannan toivon hitusen lämmittää mieltäni tänään. Pakottava tarvejuosta pois, jonnekin. Ehkä ei olisi pitänyt paeta koko maailmaaja lukkiutua omaan kotiin potemaan paniikkia ja väsymystä.Tässä on muutama päivä vierähtänyt sairastaessa ja muita
tartuttaessa. Tämä päivä valui hukkaan. Onkohan lauleskeluonnellisuutta vai sitä että on menossa psykoosiin? En tiedä mikäoli viimeinen pisara. No parempi tää väsymys kuin pahoinvointi.Sormet ovat ihan koukussa koko ajan ja nahka on ryppyinen. Entainnut oppia tästäkään mitään. Minut on hylätty. Mutta minunpelkoni tulivat takasin, jäädäkseen kylään vähän pidemmäksiaikaa. Eihän minulla ole aavistustakaan siitä, miltä tuntuu ollarakastunut. Myös minä olin surullinen, enkä oikein tiennyt kuinkalohduttaa. Näitä hetkiä on vaikea elää ja ymmärtää. Ja onko sereilua, että olen elänyt vasten tahtoani selibaatissa kolme vuotta.Ja nyt väsyttää törkeän paljon. En tosiaan käsitä itseäni. Haluanolla yksin, aivan yksin, ei ketään lähellä. Tämä sattuu. Kyllä, voiSuomessakin nälkään kuolla! Olen vanha ja raihna. Tajusin juuri,ettei minulla ole ketään jota haluan. Jos voisin hajota tähänpaikkaan nyt, niin kiusaus olisi suuri. Olen myös aika äärirajoillajaksamiseni kanssa, unet ovat viime aikoina jääneet muutamaantuntiin yössä. Ei päivää ilman murhetta. Olen aivan pirstaleina.En varsinaisesti pelännyt kuolemaa mutta pelkäsin omaa pelkoanija sitä kauheaa vinhaa pyörimistä hirveän korkealla. Nyt
odottelen lääkkeitä, kaupunki on tyhjä ja kaikki on kipeinä, ei saaoikein mitään tehtyä. Herra mun perkele että ottaa päähäntuommoinen. Ei hyvä. Angstaan, no-lifeen ja jauhan paskaa.Minulla on tunne kuin huutaisin jossain tyhjiössä lasikuvun allaniin että eleeni näkyy mutta ääntä ei kuulu. Hätäännyin jo.Omassa elämässä ei tapahdu yhtään mitään ja maailman asioihinen jaksa ottaa kantaa. Paha kun olen. Eilen illalla meni myöhään,kun yritin selittää pahaa oloani ja itkeskelin aika lailla. Yhtäänpuhdasta tunnetta en muista kokeneeni, mutta toisaalta en tiedäonko sellaisia olemassakaan. Miten voin siis parantua jos en tiedämillaiseksi tulla? Oli huono olo, heikotti, pää sekaisin, puhelinkinauki. Tällä kertaa olin yksinäni pimeässä ja pelkäsin. Tulos oliaina vain pahempi. Tuli mitta täyteen. Jostakin minun piti lähteähakemaan vaivaani apua. Haluan jäädä sänkyyn kuolemaanhetkeksi, koska kärsimällä tämä menisi ohi. Ai niin, eilen olinniin ahdistunut, että pistelin itseäni. Viiltävä ajatus, ujo toive,pohjalla pelko. Pitää varmaan keksiä jotain tekemistä. Liianraskasta, liian paljon. Koskee. Tuntuu kamalalta. Silmiin sattuu jakahvikaan ei auta. Yksinkertaistettuna ja hyvin lyhyesti, mä olen
niin kovin väsynyt. Nyt jo yli kuukausi epätoivoa. Koskaan eihyvä. Tunsin itseni epäonnistuneeksi, tyhmäksi ja kaikin tavoinhuonoksi. Juuri nyt tekisi hyvää käväistä päänsä ulkopuolella. Jatämä muka auttaa? Kun tietäisi miten saisi asiat pois mielestä.Palelee, kolottaa, pientä lämpöä ja tekisi mieli vain nukkua.Meen tappaan demoneita Danten kanssa. Minulla ei olesuunnitelmia, päämääriä, ei mitään aikeita. Tällä viikollajokainen päivä on kuin maanantai, tuskainen pitkä inha. Pelkkääpahaa oloa. Samaa kivikkoista savikkoa kaikki, jossa ei kasvamikään muu kuin katkeruus ja ikävä. Miten voi olla kunympärillä on niin paljon huonoa ja pahaa ja väärää? Kun ei oleketään lähellä, jota haluaisi suudella. Olen tosi väsynyt. Minunkinpitäisi lopettaa ennen kuin aloitankaan.
JälkisanatKaikki onnelliset lauseet voivat olla samanlaisia, mutta jokainenonneton lause on ehkä onneton omalla tavallaan. Ainakin näinuskotaan tietyssä – vallankin suomalaisessa – runoudenperinteessä, jossa iloisuus ja leikki samastetaan keveyteen jayhteisöllisyyteen, surumieli taas yksinoloon ja ihmisen tairunoilijan ”oman äänen” esiin pääsyyn. Näin ajateltaessa tullaankuin vahingossa samalla esittäneeksi, yhtäältä, ettävastoinkäymiset, kärsimys ja ahdistus ovat jotenkin todempaa javievät pidemälle, jalostavat, ja että ihmisen perimmäinentietoisuus – toisaalta – on yksityistä, kenties jotakinkommunikaation ulkopuolelle jäävää. Yksin oot sinä ihminen, jakuin syksy iltanen autiol maal.Käsillä olevassa teoksessa Karri Kokko sekä hyödyntää ettäkyseenalaistaa mainittua perinnettä soveltamalla luovasti ajatusta,jonka käsitetaiteilija Douglas Huebler ilmaisi vuonna 1969sanomalla, että maailma on jo täynnä enemmän tai vähemmänmielenkiintoisia esineitä, ”I do not wish to add any more.”Varjofinlandiassa maailmaan ei ole lisätty uusia lauseita; senkaikki lauseet tulevat suomalaisista blogeista eliverkkopäiväkirjoista huhti-kesäkuulta 2005. Tekijän panosrajoittuu valikointiin, kopioimiseen, järjestämiseen ja – seikka,jonka merkitystä tässä yhteydessä mielelläni korostaisin –lauseiden ”anonyymistamiseen”: niiden lähdetietojen ja siten
niiden alkuperäisen kontekstin hävittämiseen. Samalla kuntekijän tällainen asento näyttää ironisoivan, jopa avoimestipilkkaavan perinteen kumaraa tummaotsaisuutta, se tulee oudostijatkaneeksi sitä: niin kuin kansanlaulun laulaja pidättyy”ilmoittamasta muille” ”sydänsurujansa”, emme myöskään saatietää mitään Karri Kokon mahdollisen oman ahdistuksen”syistä” – ellemme sitten pidä (yhtenä) sellaisena juuritietynlaista pakkoa tähän pidättymiseen. Sitä teos, ainakin minunluennassani, nimittäin tuntuu aivan erityisesti alleviivaavan:samalla kun sen kirjaimellisesti lukemattomat puhujat kelaavateksistentiaalisen yksityistä ja yksinäistä hätäänsä, ahdistustaan japahoinvointiaan, he(kään) eivät koskaan tee sitä ”täysin ominsanoin”, vaan aina-jo sosiaalisesti ehdollistuneen kielenvälittämänä. Varjofinlandian tekijää erottavat heistä vain nemittasuhteet, jotka hän – tekisi mieleni sanoa taiteellisenpakkomielisesti – pidättäytymiselleen ja vetäytymiselleen antaaja joiden tuloksena teoksessa tosiaan syntyy uutta, vähän samallatavalla kuin tunnetun suomalaisen mieskuoro Huutajienesityksissä: jotakin jota ei ole koskaan ennen kuultu ja jota eikenties ole ennen tätä ollut olemassakaan.Varjofinlandian poeettiseen herätetaustaan on luettava koko pitkä”löydetyn” taiteen perinne, dadaistien, surrealistien ja muidenkollaasikokeilut, sekä ajallisesti lähempää ns. language-runoudenpiirissä kehitelty, perinteistä kerronnallisuutta kyseenalaistava”New Sentence” -kirjoitus (ennen kaikkea Ron Sillimanin teokset
kuten Sunset Debris ja Tjanting sekä Lyn Hejinianin My Life).Melkein kaikista edeltäjistään se tuntuisi poikkeavankiistattomassa dokumentaarisuudessaan: se on yksi kuvasuomalaisesta ahdistuksesta AD 2005 ja viestintärakenteidenmullistuksesta nimeltä internet. Karri Kokko itse julkaisiedellisen runoteoksensa UnoBoy vuonna 1982. poEsia on ylpeävoidessaan tarjota kanavan luovalla ja omintakeisella tavallasanaan suhtautuvan taiteilijan työn jatkumiselle.Leevi Lehto
"Voi elämä. Elämäni on absoluuttisen tylsää juuri nyt.Takapihan nurmikkokin vihertää jotenkin apeasti.Aamusta asti on sataa tihuttanut ja koko maailma on harmaa.Itken ja luen, ja kirjoitan, ja itken ja kirjoitan."Varjofinlandia on kollaasi.Varjofinlandia on netistä.Varjofinlandia on runoutta.Varjofinlandia on proosaa.Varjofinlandialla on monta ja yksi puhujaa.Varjofinlandia soi ja sen soitto on suruista tehty.KARRI KOKKO on syntynyt 1955 ja asuu Helsingissä. Hänenesikoiskokoelmansa UnoBoy (WSOY) ilmestyi 1982 ja hänylläpitää blogia nimeltä Muisti|kirja osoitteessahttp://karrikokko.blogspot.com.poEsia on Runoyhdistys Nihil Interitin ja Kirjakerrallaan -kustantamon kirjasarja, jonka teokset ilmestyvätsekä Internetissä että book on demand -kirjoina.ISBN 952-480-010-1http://tuli-savu.nihil.fi./poesia/kokkohttp://kirja.lasipalatsi.fi
Change language