aakusti

miestä: vihollisella oli enimmän aikaa jopa
kolminkertainen ylivoima.
Sandels ei edes harkinnut passiivista puolustautumista,
hänelle hyökkäys oli paras
puolustus: vihollinen piti sitoa.
Heinäkuun ensimmäiselle viikolle saakka
hänellä oli Kallavedellä alusylivoima. Niillä
hän hyökkäsi kolme kertaa venäläisten
hallitsemalle Kuopionniemelle, ensin 22.
kesäkuuta tiedusteluluontoisesti Kelloniemeen,
sitten 26. kesäkuuta Julkulaan ja Itkonniemelle
ja lopulta 1. heinäkuuta neljällä
osastolla Väinölänniemen ja Kettulanlahden
pohjoispuolen välillä. Lisäksi Sandelsin
lähettämät veneosastot tuhosivat 26. kesäkuuta
suuren kuormaston Paukarlahdessa
ja näyttäytyivät heinäkuun 4. päivänä Konnuksen
koskista ylös nousseiden venäläisten
tykkiveneiden tiellä.
Sittenkin, kun venäläisillä jo oli Kallavedellä
alusylivoima, 5. Prikaatin veneosastot
olivat jatkuvasti vihollisen kiusana sieppailemalla
näiden uloimpia elintarvikevarastoja.
Vielä elokuun alussa 300 miehen osasto
yritti Suvasveden kautta Varkauden kimppuun,
mutta matala vesi katkaisi yrityksen
Soisalon ampiaisvyötärössä. Myös Pohjois-
Karjalassa majuri Malm toimi menestyksekkäästi.
Venäläisten uuden komentajan, kenraaliluutnantti
Nikolai Aleksejevitš Tutškovin
vakavin yritys 5. Prikaatin puolustusasemiin
tapahtui 23. ja 24. heinäkuuta, jolloin vihollinen
Toivalassa torjuttiin tykeillä ja Ruokovirralla
sekä yhdellä tykillä että jalkaväen
tulella. Puolustus osoitti, että Kuopiosta käsin
Toivalan asemaa ei voitu murtaa.
Kahden suunnan puolustamiseen
eivät voimat riittäneet
Palataanpa alun kysymykseen: mitä olisi
tapahtunut, jos Toivalan asemat kuitenkin
olisivat murtuneet? Tänä aikana huollollisesti
paljon raskaampi Suomen pääarmeija
eteni Pohjanmaalla hitaasti kohti etelää.
Tätä ei olisi lainkaan voitu toteuttaa, jos 5.
Prikaati olisi Toivalassa lyöty. Venäläiset
olisivat silloin voineet alkuperäisen suunnitelmansa
mukaan vapauttaa osan Savon
joukoistaan Vehmasmäestä Pohjanmaalla
taistelevaa Suomen pääarmeijaa vastaan,
ja mikä vielä pahempaa, edetä Toivalasta
pääarmeijan selkään Ouluun. Pääarmeijalle
olisi jäänyt kaksi vaihtoehtoa: joko vetäytyä
laivoilla Ruotsiin tai antautua. Toivalan
kestäminen oli siis Suomen armeijan koko
kesän 1808 menestyksen avain.
Sandels piti prikaateineen Toivalassa
puolensa vielä sitten, kun pääarmeija voittojensa
jälkeen jo oli kärsinyt pahat Karstulan,
Ruonan ja Salmen sekä Oravaisten tappiot ja
joutunut vetäytymään Keski-Pohjanmaalle.
Prikaatin oli jätettävä asemansa vasta kun
taas uusi ylivoimainen vihollinen lähestyi
Pohjois-Karjalan suunnasta: kenraalimajuri,
ruhtinas Mihail Petrovitš Dolgorukin divisioona
marssi Jännevirralle. Kahden suunnan
puolustukseen 5. Prikaatin voimat eivät olisi
riittäneet.
Sandels jätti Toivalan
asemat syyskuun lopussa
Sandels tyhjensi Toivalan asemat 29.
syyskuuta 1808 ja vetäytyi kohti pohjoista.
Se olisi joutunut lähtemään joka tapauksessa,
sillä Lohtajalla samana päivänä solmittu
aselepo vaati prikaatin vetäytymään Iisalmen
kirkon pohjoispuolelle. Koljonvirralla
prikaati otti vielä aselevon loputtua lokakuussa
koko sodan komeimman voiton.
Nämä paikat näkivät siis vuonna 1808
lähes kolme ja puoli kuukautta sodan arkipäivän.
Kuten täällä olevat kunnioitetut
viime sotiemme veteraanit tietävät, ei sota
ole jatkuvaa taistelua ja sankaruutta. Se on
enimmäkseen yksitoikkoista vartiopalvelusta,
tähystystä, varusteiden huoltoa, muonan
valmistusta, kyseenalaisia majoituspaikkoja,
täitä, sairauksia, sanalla sanoen kaikenkarvaista
rähjäytymistä, josta oli selvittävä
huumorilla. Sen kaiken keskellä miehet
tavallisina päivinä olisivat ihmetelleet, jos
heitä olisi karahteerattu sankareiksi.
Mutta ehkä niinä päivinä, jolloin energinen
komentaja Sandels taas kerran pani heidät
tositoimiin, he tiukasta paikasta selvittyään
tunnustivat itselleenkin, että tosi miehen
paikka on taas täytetty, ollaan me vaan aika
poikia!
AAKUSTI 4/2009 49