Terveys - Maanpuolustuskurssiyhdistys

Mauno Turunen
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva apteekkari, osallistui jatkosotaan mm. lääkintäaliupseerina
Rukajärvellä ja joukkueenjohtajana Kannaksen taisteluissa kesällä 1944
Lääkehuolto Talvisodassa
uolustusvoimien lääkehuolto organisoitiin
aivan viime hetkellä ennen
P talvisodan syttymistä. Ratkaisevaksi
muodostui siviiliapteekkien antama apu.
Suomenlinnassa oleva lääkintävarikko toimi
rauhan aikana keskusvarikkona hankkien puolustusvoimien
tarvitseman lääkintämateriaalin
ja toimittaen sen edelleen lääkintäyksiköille,
muun muassa kahdelle sotilassairaalalle, jotka
sijaitsivat Helsingissä ja Viipurissa. Lääkehuolto
hoidettiin kahdesta sotilasapteekista, jotka
nekin oli sijoitettu samoihin kaupunkeihin.
Lokakuun 11. päivänä 1939 aloitettiin koko
kenttäarmeijaa koskevat ylimääräiset kertausharjoitukset,
joista vakiintui lyhenne YH. Lääketehdas
Orionin johtaja, Helsingin yliopiston
farmaseuttisen kemian professori Erkki Leikola
määrättiin YH:ssa puolustusministeriön
lääkintäosaston alaisen lääkintävälinetoimiston
johtoon. Toimiston miehitys oli kokonaisuudessaan
reserviläisten käsissä. Leikola itse
oli reservin lääkintäkapteeni.
Lääkintävälinetoimiston tehtäviin kuului
muun muassa lääkehankintojen suorittaminen
koko armeijalle mahdollisen sodan varalle. Valtion
budjetissa vuodelle 1939 oli varattu puolustusvoimien
lääkehankintoja varten normaali
rauhanajan määräraha, eikä minkäänlaisia
perussuunnitelmia kriisiajan tilannetta varten
ollut ennakkoon tehty. Kaikki oli siten aloitettava
aivan alusta. Ensimmäiseksi oli laadittava
luettelo sodassa tärkeiksi katsotuista lääkkeistä
ja arvioitava, paljonko 400 000 sotilasta kuluttaisi
kutakin lääkettä. Arviossa piti myös ottaa
huomioon, kuinka kauan sota mahdollisesti
kestäisi.
Sen jälkeen edessä oli vielä kaikkein vaikein
ongelma: mistä rahat? Puolustusministeri Juho
Niukkanen epäröi. Jos sota ei syttyisikään, mihin
lääkkeet pantaisiin? Ratkaisu syntyi, kun
Leikola lupasi lunastaa lääkkeet Orionille.
Kahdeksan miljoonan markan määräraha saatiin.
Leikola ja Orion tulivat apuun vielä toisessakin
pulmallisessa asiassa. Kun kahden sotilasapteekkimme
morfiinihankinnat rauhan
aikana olivat olleet keskimäärin 800 grammaa
vuodessa, sota-ajan vuosikulutukseksi arvioitiin
150 kiloa. Pääteltiin aivan oikein, että
sodassa kovien särkylääkkeiden kulutus moninkertaistuu.
Oli kuitenkin olemassa kansainvälinen
huumausainesopimus, jonka mukaan maassa
saatiin pitää vain puolen vuoden kulutusta vastaava
määrä huumausainetta. Genevessä 1931
tehty sopimus ei koskenut sota-aikaa, mutta
se oli sisäministeriölle oivallinen syy pitkittää
päätöksentekoa.
Lääkintäosastossa neuvoteltiin lopulta Orionin
kanssa uusi sopimus, jonka nojalla tehdas
sitoutui sotatilan vallitessa valmistamaan raakaoopiumista
puolustusvoimien tarvitseman
morfiinin, heroiinin ja kodeiinin.Geneven
huumausainesopimus unohdettiin, ja pian Orion
sai luvan hankkia oopiumia saman määrän
myös omaan käyttöönsä. Näin oli armeijan särkylääketilanne
saatu kuntoon talvisodan ajaksi.
Oopiumi saatiin Sveitsistä tammikuussa 1940.
Kaiken kaikkiaan puolustusvoimien lääketilanne
oli siis YH:n aikoihin erittäin kehno.
Lääkehoidossa käänteentekevät sulfat olivat
tulleet laajaan teolliseen valmistukseen ennen
toisen maailmansodan syttymistä. Nämä antibioottikautta
edistäneet ihmelääkkeet, kemoterapeutit,
olivat loppumaisillaan Suomesta, kun
Englannista saatiin lahjoituksen turvin suuri
erä M&B 693 -nimisiä sulfapyridintabletteja.
Juuri ennen talvisodan puhkeamista saatu lahjoitus
pelasti monen soturin hengen.
Osa lahjoitusvaroin hankituista lääkkeistä
ehti Suomeen vasta talvisodan jälkeen. Näin
kävi muun muassa suurelle lääke-erälle, jonka
sotaväen lääkintäpäällikkö, kenraalimajuri V.
Linden tilasi talvisodan syttymispäivänä Washingtonin
suurlähetystön kautta Yhdysvalloista
keräyksellä saaduilla rahoilla.
Muun muassa 500 kiloa oopiumia sisältänyt
tilaus saapui vasta 22. 4. 1940. Kummastusta
Lindenin tilauksessa herätti aine nimeltä pentamethylentetrazol
ja ennen kaikkea sen suuri
määrä, sata kiloa. Niinpä Washingtonin-lähetystö
sähkötti päämajaan 20. 12. 1939:
– Haluatteko todella 100 kg pentamethylentetrazolia?
Tämä määrä riittää USA:ssa vuodeksi.
Linden vastasi seuraavana päivänä:
– Keuhkokuumeet ja kaasumyrkytykset.
100 kg = 2 milj. annosta. Pienempikin määrä
tervetullut.
Aine saapui Suomeen vasta joulukuussa
1940, eikä sitä koskaan tarvittu.
Ylipäällikkö vastaan ylilääkäri
Lääkintähuollon ylimmät johtoelimet jakautuivat
kahteen paikkaan 18. 10. 1939, kun Mikkeliin
perustettiin Päämaja ja sodanaikaiseen
kokoonpanoon siirtynyt puolustusministeriö
jäi Helsinkiin. Päämajaan lääkintäpäälliköksi
siirtyneen Lindenin tehtävänä oli johtaa
kenttäarmeijan lääkintähuoltoa. Hän katsoi
kuitenkin, että johtaminen kävisi paremmin
puolustusministeriöstä käsin ja anoi Mannerheimilta
siirtoa Helsinkiin ministeriön
lääkintäosaston päälliköksi esittäen samalla
seuraajakseen Päämajaan lääkintäeversti Wellmania.
Mannerheim suostui siirtoon, mutta
Wellmanin sairauden takia Päämajaan komennettiin
sotasairaaloiden tarkastaja, reservin
everstiluutnantti Eino Suolahti. Ylipäällikön ja
ylilääkärin erimielisyys siitä, missä paikassa ylilääkärio
voisi johtaa lääkintähuoltoa, johti näin
ylimmän lääkintäjohdon jakamiseen kahdelle
henkilölle. Suolahti toimi puolustusvoimien
ylilääkärinä koko jatkosodan ajan. Hänet ylennettiin
kenraalimajuriksi 1940.
Kahden rauhanaikaisen sotilasapteekin
tehtäviin oli kuulunut normaalien apteekkirutiinien
lisäksi kenttälääkintäjoukkojen varustaminen,
mikä tarkoitti kymmenientuhansien
lääkintälaukkujen ja -laatikoiden pakkaamista
kenttäarmeijan lääkintäyksiköille ja -miehille.
Pakkaukset olivat aivan alkutekijöissään
YH:n alkaessa, eikä niitä olisi silloisella sotilasapteekkimiehityksellä
saatu luultavasti koskaan
valmiiksi.
Lääkintävarikon päällikkö Viljo Kalervo
Purasmaa totesi tilanteen karmeuden. Hän
ryhtyi etsimään vapaaehtoisia ja sai kokoon
16 17