2 - Rauma

ulletiini
1

BULLETIINI
4. vuosikerta - No 4 - 16.3.2010
2
Pääkirjoitus
Joulu tuli. Joulu meni. Lahjaksi pyytämääni maailmanrauhaa ja ymmärrystä ei kuulunut, ja uusi vuosikin otettiin vastaan
silmittömän joukkoteloituksen merkeissä. Luoja tietää että aiheesta olisi irronnut kolumni jos toinenkin, mutta kaikeksi
onneksi moinen ei Rauman lukiota tai sen oppilaita koske.
Lihapatojen äärestä oli ikävää mukavaa palata taas tuttuun kouluympäristöön. Penkkarit ja potkiaiset pidetään, vanhojen
tanssit tanssitaan ja opiskelu jatkuu.
Joulujuhlaa ja itsenäisyyspäivääkään ei unohdettu, vaikka pääkaupunkiseudulla niitä pyrittiinkin lakaisemaan maton alle.
Mene ja tiedä.
Lukioiden yhdistyttyä menossa on sen opiskelijoiden kolmas vuosikerta. Koulun elämänmeno alkaakin jo muistuttaa
Suomalaisen koulun toimintaa. Oppilaskunnan hallitus ja puheenjohtaja valittiin ilman korruptioepäilyjä, ja uusi kahviautomaatti
on jo iso juttu.
Turhaan palstatilaa käyttämättä totean lehden päätoimittajana lukuvuoden 2009–2010 olevan puolessavälissä, ja ruudultasi
kajastavan nettilehden olevan vuoden Bulletiini.
Muodostakaa mielipiteitä ja pitäkää niistä kiinni. Oivaa lukukautta kaikille.
Ossi Hyvärinen
Sisällys
2 Pääkirjoitus
3 K-Day 2009: Vanhusten huvi, ykkösten kärsimys(kö)?
4 Itsenäisyyspäiväjuhla
5 Rokotuspäivä 9.12.
6 Lumen tuoksu
7 Hyllyt täynnä maailmoja
8 Liisa Hongan haastattelu
10 Tyttö ja poika
11 Kaikella on tarkoituksensa
12 Runoja
13 Meidän valintamme
14 Kolme näkökulmaa
15 Kirja täynnä elämäntarinoita
16 Parhaat timantit hiotaan kovan paineen alla
Mitt hjärta är fullt av din kärlek.
Om du bryr dig om mig,
kan du hjälpa mig,
därför att mitt hjärta är fullt av din kärlek.
-MM 2009

K-Day 2009: Vanhusten huvi, ykkösten
kärsimys(kö)?
3
Harvoin Rauman lukion aulat ja käytävät ovat ollet yhtä hiljaisia kuin torstai-aamuna 10.9. Paikat olivat täynnä yksinäisiä
ensimmäisen vuoden opiskelijoita oudoissa vaatteissaan. Oli K-Day, ykkösten ”mokupäivä”, teemapäivä, joka jäi varmasti
jokaisen mieleen.
Jokaiselle ohjausryhmälle oli jaettu oma ammatti, josta ryhmän tunnistaa teeman mukaisesti. Valkoiseen pukeutuneita
sairaanhoitajia ja lääkäreitä, kokinhattuihin somistuneita ravintolatyöntekijöitä, verryttelyasuihin ahtautuneita huippuurheilijoita,
armeijapukuun soluttautuneita sotilaita ja monen muunlaista ammatinharjoittajaa tuli käytävillä päivän mittaa
vastaan. Onneksi ykköset olivat löytäneet oikean ja rehdin yhteishengen, jolla kaikki selviytyivät päivästä ehjin nahoin
viimeisen tunnin kruunaavaan loppufinaaliin.
K-Dayn loppuhuipennus alkoi Atrium-aulassa, jossa koulun bändi viritti osanottajat kilpailutunnelmiin. Musiikkispektaakkelin
jälkeen Atrium-aula tyhjennettiin ja opiskelijat siirtyivät koulunpihalle pirteään syysilmaan. Kakkosvuoden opiskelijat,
abiturientit sekä koulun henkilökunta jäivät istuskelemaan suurille portaille odottamaan ykkösten esitystä tutoropiskelijoiden
avustuksella.
Ensimmäisen vuoden opiskelijat järjestäytyivät ohjausryhmä keskeisesti marssijärjestykseen, josta päivän juontajat Roope
ja Max komensivat jännittyneet ykköset marssimaan ylpeästi heille määrätyille paikoilleen aivan portaiden eteen.
Eukonkantoa, pussihyppelyviestiä, ilmapallon kuljetuskisaa, makkaransyönti kilpaa ja tietovisailua sisältynyt 60 minuuttia
oli hauska hetki niin katsojille kuin itse kisailijoillekin. Lopun kruunasi vielä tutoreiden antamat huomionosoitukset jokaisen
ohjausryhmän parhaimmalle pukeutujalle.
Myöhemmin korviini on kantautunut huhuja siitä, että K-Day oli mukava piristys harmaaseen arkeen eikä koko päiväkään
ollut yhtään ikävä tai pelottava. Hyvä juttu, koska tämän vuoden ykköset saavat valmistettavakseen ensi vuoden juhlan.
Ottakaa oppia meiltä, tai kehittäkää jotain vielä parempaa. Tästä on suunta vain ylöspäin.
Mari Mantere 08F,
tutor

Itsenäisyyspäiväjuhla
4
Perjantainan 4.12. aamunavaus poikkesi hieman tavallisesta. Keskusradiosta soitetun kappaleen jälkeen oppilaita ja opettajia
pyydettiin siirtymään ulos. Aamun pimennossa koulumme väki seurasi lipun nousevan lipputankoon Lippulaulun
säestämänä. Sen jälkeen kolmannen vuoden opiskelijat lukivat Vapauden viestin, joka on mm. Suomen veteraaniliittojen
valtuuskunnan ja Sotainvalidien Veljesliiton tekemä. Kolmannen vuoden opiskelijat luovuttavat viestin aina seuraavan
vuoden opiskelijoille.
Ensimmäisen oppitunnin jälkeen oppilaat siirtyivät joko auditorioon katsomaan Tali-Ihantala 1944 -elokuvaa tai odottamaan
bändikonsertin alkua atrium-aulaan tanssin merkeissä. Cicapon askelten jälkeen koulumme bändit soittivat monitoimisalissa
syksyn aikana harjoittelemiaan kappaleita. Esitykset olivat laidasta laitaan: kappaleita oli tangosta Michael Jacksoniin
ja osa oli jopa bändien omaa tuotantoa. Yleisö oli innokkaasti mukana konsertin aikana: monet tanssivat kappaleiden
tahdissa ja soittajia kannustettiin raikuvilla aplodeilla.
Päivän viimeiset juhlallisuudet olivat ruokailun jälkeen monitoimisalissa. Siellä saatiin nauttia koulumme kuoron ja tanssiryhmien
Daaliat ja Atsaleat esityksistä. Trio-bändi soitti Ranskalaiset korot akustisesti. Joosua Lehtinen piti puheen itsenäisyydestä
nuoren näkökulmasta. Tilaisuuden lopuksi laulettiin yhteislauluna Maamme laulu.
Iina Fagerlund

Rokotuspäivä 9.12.
5
Koulussamme vietettiin turvallisuuspäivää 9.12. Yhtenä päivän ohjelmista oli sikainfluenssarokote kaikille halukkaille.
Terveydenhoitaja Aulikki Jyrälä kertoo, että rokotus meni hyvin. – Päivä oli organisoitu hyvin, ja rokotus sulautui sujuvasti
päivään. Jyrälän mielestä rokote on hyvä asia ja hän sanoo uskovansa asiantuntijoihin, sillä meillä ei ole vasta-aineita taudille.
– Median näkökulmasta on tullut taudista väärää tietoa. Silloin on vaikeaa muodostaa omaa mielipidettä. On kuitenkin
hyvä, että asioista keskustellaan, Aulikki sanoo.
Sanni Ämmälä
KYSYMYKSET
1. Otitko rokotetta? Miksi/miksi et?
2. Tuliko rokotteesta sivuoireita?
3. Mitä mieltä olet
- rokotteesta?
- median näkökulmasta sikainfluenssaan?
4. Pelottaako sikainfluenssa? Miksi/miksi ei?
Olli, 18
1. Otin rokotteen toisen influenssa-aallon varalle. Sitten ärsyttäisi, jos tauti tulisi kirjoitusten aikaan.
2. Käsi on ollut vähän kipeä.
3. Rokote on tullut meille hiukan myöhässä.
Median näkökulma antaa pelkistetyn kuvan taudista.
4. Ei pelota, se on pelkkä kuumetauti mutta ärsyttävä.
Teresa, 16
1. En ottanut rokotetta, koska olen lukenut rokotteen haittavaikutuksesta. Yritin pohtia päätöstäni monelta
kannalta, mutta viime hetkellä katsoin sen olevan tarpeeton. Tauti ei kuitenkaan ole ollut vakava
Suomessa.
2. –
3. Rokote on ihan hyvä, mutta tuntuu, että se on vähän kiireessä tehty. Se on kuitenkin ihan turvallinen,
ei Suomi nyt mitä tahansa rokotteita ottaisi!
Median näkökulma on hiukan dramaattinen asiasta. Sitä on paisuteltu ja se on laantumassa. Tauti ei
ole niin vaarallinen kuin Meksikossa.
4. Ei pelota, sillä jos oireita tulee, pystytään auttamaan.
Verneri, 17
1. Otin rokotteen, koska se tuntui luontevalta.
2. Käsi on hiukan kipeänä.
3. Rokote on tosi jännä.
Juttu on ylipaisuteltu.
4. Ei pelota.
Anna, 16
1. En ottanut, koska sivuoireita ei ole testattu ja niistä ei olla varmoja.
2. –
3. Rokote on riskiryhmille hyvä, mutta sitä olisi pitänyt testata enemmän.
Lukiossa influenssa ei ole näkynyt, ehkä se ei ole tullut tänne vielä kunnolla. Kursseiltakaan ei ole
ollut paljoa poissa.
4. Ei pelota, sillä olen luottavainen oman terveyteni suhteen.

Lumen tuoksu
6
Poika katso peiliin.
Vaaleat kiharat hiukset kehystivät pojan sydämen muotoisia kasvoja. Jäänsiniset silmät tuijottivat lasittuneina takaisin. Iho
oli vaalea kuin syksyn ensilumen. Kaunis poika, joku oli sanonut.
Pojan silmät liikkuivat tutkien virheitään. Nenä oli vino, oikeassa kyljessäkin oli leikkaushaava. Vasen jalka oli aavistuksen
lyhyempi. Kädet olivat kuin suurella apinalla. Mikään ei ollut täydellistä.
Pojan huone oli aivan liian kylmä, patteri ei ollut toiminut enää aikoihin. Alusvaatteisiin pukeutunut poika istui kylmälle
lattialle. Elämä oli kylmää muutenkin.
Syksyn ensilumi oli satanut edellisenä yönä. Poika oli pyörinyt ahdistuneena sängyssään. Hän oli haistanut lumen, kuten
ennenkin. Lumi oli masentavaa ja vangitsevaa, silti kuin toinen koti pojalle.
Poika laittoi jalkaansa aamutohvelit, kirjavat ja halpamaiset. Ne olivat isän viimeinen joululahja pojalle.
Ulko-ovi avautui natisten. Hitaat, odottavat askeleet takapihalle.
Poika riisui vaatteensa ja laskosti ne kauniisti jäätyneen aidan päälle. Hän oli pihalla yksin ja alastomana. Pojan hengitys
hidastui, iho vaaleni vaalenemistaan. Kylmä kiteytyi pojan jalkoihin, sitä poika ei enää tuntenut.
Viimeinen ehtoollinen, vain lasi viiniä.
Hiljaista odotusta. Kuolema hiipi lähestyen poikaa.
Poika istuutui kylmään lumikinokseen. Hän odotti hiljaa, että kuolema korjaisi hänet pois. Kylmä tappaisi pojan hitaasti ja
kivuliaasti.
Viimeinen lumihiutale laskeutui pojan kasvoille, kaunis kuten poikakin. Ainutlaatuinen.
Mari Mantere

Hyllyt täynnä maailmoja
7
Työpöydällä makaa puolittain luettuja kirjoja. Takakansitekstit tuijottavat minua täyteläisinä; jotkut ovat houkuttelevia, jotkut
ehkä luotaantyöntäviäkin. Pienessä kirjahyllyntapaisessa tilanne on jokseenkin vastaava, joskin tilan säästämiseksi kirjat
eivät retkota hyllyssä avattuina, vaan kannet ovat kiinni, ja sivujen välissä liehuvat kirjanmerkit kertovat keskeneräisyydestä.
Maailmoja, ne ovat maailmoja, eivät pelkkiä yhteennidottuja paperinivaskoja! Niihin voi paeta (joskaan en koe itseäni
minään eskapistina): Länsimaisen filosofian historiaan koettelemaan tiedostamistaitoaan, Narkissokseen ja Kultasuuhun
kiroamaan oman elämänsä paikallaanpysyvää tavanomaisuutta. Lukeminen on yksi niistä harvoista asioista, joista tunnen
voivani saada jotain irti. Se on avain johonkin eksentriseen, johon käsiksi pääsemällä voin hetkeksi irrottautua oman elämäni
– jota en kuvailisi millään tapaa mielenkiintoiseksi – kehästä.
En tiedä, mistä erityinen kiinnostukseni kirjoihin on
lähtöisin. Pienenä minulle luettiin – tietystikin – satuja:
Pupen jouluseikkailu ja Richard Scarryn autokirja olivat
mieluisimpia ja samalla myös pisimpiä lastenkirjalaatikosta
löytyviä kertomuksia. Äiti ja isä suostuivat useimmiten
– tosin lievästi ärtyneinä – lukemaan minulle noita miltei
eeppisiin mittoihin yltäviä satuja. Ongelma kuitenkin
poistui melko pian opittuani lukemaan neljä vuoden
iässä.
Lukutaitoisena satukirjat taisivat tosin menettää hohtonsa:
kuunteleminen ja kuvien seuraaminen oli ollut paljon
jännittävämpää. Syystä tai toisesta siirryin Aku Ankka
-sarjakuviin – jotka ovat muuten säilyneet suosikkiruokapöytälukemisenani
tähän päivään asti – ja kouluikäisenä
taisinkin jo lukea joitakin niin sanottuja nuortenkirjoja.
Yhdestäkään nuortenkirjasta ei ole jäänyt mitään sen
ihmeellisempää muistikuvaa – ehkä ne eivät vain olleet
minua varten. Johtuuko siitä myös se, että päädyin lukemaan
Tuntemattoman sotilaan 11-vuotiaana? En tiedä, mutta ainakin voin näin jälkeenpäin tarkasteltuna nähdä sen jonkinlaisena
siirtymäriittinä ”aikuismaisempaan” kirjallisuteen ja sillä tiellä olen edelleen. Pian tulivat Taru sormusten herrasta,
Politkovskajan Toinen Tshetshenian sota, A.W. Yrjänän runokokoelmat...
Viime aikoina mielenkiintoisia lukukokemuksia ovat olleet amerikkalaisten 1900-luvun kirjailijoiden teokset. Näistä kirjoittajista
tärkeimpänä mainittakoon Bukowski, kaikkien renttujen kuningas. Hänen kauttaan asia johti toiseen ja kolmanteen...
Ilman hänen ”Fante oli jumalani” -tyylisiä lausahduksia en olisi ehkä koskaan tullut tutustuneeksi John Fanten kauniisiin
teoksiin. Fanteen perehdyttyäni taas luin myös hänen poikansa Danin rajuja romaaneja sekä Knut Hamsunin (se siitä amerikkalaisuudesta)
upean Nälän. Kiitos tästä kaikesta kuuluu Bukowskille – lepää rauhassa.
Tänään ymmärrän kirjojen kauneuden ja lukemisen merkityksen, haaveilen oman kirjan kirjoittamisesta ja haluan lukemalla
kehittää ajattelu-, tiedostamis- sekä kirjoitustaitoani. Kenties vielä jonain päivänä valloitan työpöydälläni rehottavat lukemattomat
maailmat ja annan sen jälleen täyttyä uusista.
Joosua Lehtinen

Liisa Hongan
haastattelu
8
Koulustamme hiljattain eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja
Liisa Honka yllättyi hieman haastattelupyynnostäni, mutta
suostui toki. Niinpä laadin hieman haastattelukysymyksiä
valmiiksi ennen kuin astelen sovittuna päivänä vihon ja
kynän kanssa Liisan luokse. Ajattelin, että antaisin opettajan
ennemmin kertoa siitä mitä hänelle tulee mieleen, ei siitä
mitä juuri minä kysyisin. Napsautan kuulakärkikynästä terän
esille ja esittelen haastatteluni idean: olen tehnyt valmiiksi
lauseiden alkuja, ja Liisan tulisi päättää ne omin sanoin.
Esimäinen kohta on: Valitsin opettajan ammatin... Liisan vastaus
tulee hymähdyksenä. Hän ei nuorena missään nimessä
suunnitellut ryhtyvänsä opettajaksi. Ei, hän pyrki kaverinsa
kanssa oikeustieteelliseen! Vilkaisen loppuja kysymyksiäni ja
vedän niiden yli rastin. On aika antaa puheenvuoro Liisalle.
Liisan elämä ei siis mennyt sitä rataa, kun hän nuorena aluksi
suunnitteli. Hän haki Helsinkiin oikeustieteelliseen, muttei
päässyt kouluun sisälle. Niimpä elämä jatkui Savossa. Liisa,
joka ei ollut koskaan pärjännyt eirtyisen hyvin opiskeluaikanaan
kielissä, innostui nyt venäjän kielen alkeiskurssista.
Kun opiskeluihin tuli valita pääaine, oli äidinkieli yhtenä
vaihtoehtona, vaikka Liisa ei edelleenkään voinut kuvitella
opettavansa äidinkieltä. Niimpä pääaineeksi nousi venäjän
kieli. Sittemmin hän koki sivistävän vuoden Leningradissa
ennen kuin ajautui Ouluun venäjän opettajaksi. Samalla
alkoi laajempi opettajaksi kouluttautuminen, joka siirtyivät
välillä Helsinkiin.
Raumalle Liisa saapui miehensä työn perässä, mutta päätyi
itse töihin telakalle, venäjän kielen tulkiksi. Eräänä päivänä
Aroahteen lukion rehtori sitten pyysi häntä lukiolle venäjän
kielen opettajaksi, mihin Liisa suostui. Vuosien kuluessa
tunnit kuitenkin vähenivät ja ryhmäkoot pienenivät. Välillä
Liisa opetti atk:n saloja, ja kerran oli pula terveystiedon sivistäjistä,
mutta onneksi Liisa suostui tämänkin aineen opettajanpöydän
taakse seisomaan. Vuosien varrella hän myös
innostui suorittamaan englannista ja filosofiasta perusopinnot.
Äidinkielen opettajaksi hän päätyi, koska kotimaisen
kielen opettajilla oli liikaa tunteja. Kun Liisaa sitten pyydettiin
äidinkieltä opettamaan, hänen reaktionsa oli melko
vastahakoinen, mutta kollegojen aito auttamisen halu ja
kannustus saivat hänet yrittämään. Ja saihan Liisa aloittaa
opettamisen siitä äidinkielen kurssista josta piti itse eniten:
kurssista, joka sisälsi paljon pilkkusääntöjen opettamista!
Nyt Liisa kertoilee hymyillen koetuista vuosistaan. Hän
painottaa kuinka tärkeää on, että ihminen tekee sitä mistä
pitää. Ja uusia asioita voi kokeilla rohkeasti, kunhan muistaa
esittää paljon tyhmiä kysymyksiä. Muut ihmiset auttavat kyllä!
Erityisen lämmöllä Liisa muistelee Uotilanrinteen lukion
opettajia ja rehtoria. Siinä opettajainhuoneessa hän tuntee
kasvaneensa ihmisenä ja keskustelijana.
Liisan työuralle on luonnollisesti mahtunut hurja määrä
mahtavia hetkiä. Yksi mieleenpainuneimmista on ensimäinen
terveystiedon kurssi. Liisa oli heti kurssin alussa tehnyt
rehellisesti selväksi, ettei suinkaan tiedä oppiaineesta kaikkea,
vaan toivoi periaatetta, että he voisivat yhtenä ryhmänä
ottaa asioista selvää. Kurssin loputtua oli oppilaiden
kurssiarvioiden vuoro. Eräs oppilas oli kirjoittanut arvioksi:
”Jos et olisi sanonut, ettet ole oikea terveystiedon opettaja,
niin en olisi tiennyt”
Yleisesti esimerkiksi äidinkielessä iloa ovat tuoneet oppilaat,
jotka väittävät, etteivät osaa ollenkaan kirjoittaa, ja sitten
esseen reunassa komeileekin numero kahdeksan. Sellaisen
oppilaan pelkästään kasvojen näkeminen on palkitsevaa.
Hei, nyt minä ymmärsin miten pitää kirjoittaa!
Opettajan ammattiin sisältyy myös niitä päiviä, kun opettaja
toivoisi olevansa mielummin muurarin hommissa. Myös Liisalla
on kokemusta näistä päivistä ja tilanteista. Usein suurin
väsymys iskee, kun opettaa isoa ryhmää, ja pöydälle kertyy
valtava kasa korjattavia esseevastauksia. Joskus lukemiseen
saattaa mennä koko viikonloppu, ja silloin ajattelee helposti,
miten hullun hommaa koko touhu on. Korjaamista ja korjaamista
vuodesta toiseen ja aina samat virheet. Opettajanuransa
viimeisiä esseitä korjatessaan Liisa kuitenkin yllättyi
siitä, miten mukavaa touhu oli. Hän oli osannut asennoitua
oikein: viimeinen kertani.
Opettajan ammatissa tottuu siihen, että oppilaat vaihtuvat
jatkuvasti. Toisia tulee enemmän ikävä, toisia vähemmän.
Yleensä haikeus iskee tietenkin kevätjuhlassa. Kysymys
oppilaasta, jonka Liisa erityisesti muistaa, on ongelma.
Esimerkkejä tulisi varmasti loputtomiin, olemmehan me
kaikki erilaisia, omanlaisia persoonia. Haastattelun muisteloihin
pääsi kuitenkin poika, jolle Liisa opetti aikanaan
venäjän kieltä. Tämä ”hulttiopoika” ei meinannut innostua
opettelemaan venäjän kirjaimia, ja oli muutenkin sen verran
vallaton, että opettajalla oli toisinaan kestämistä. Kunnes
poika sitten sai synninpäästön eräänä naistenpäivänä. Hän
oli järjestänyt koko ryhmän puolesta Liisalle kukkakimpun,
ja lausui vielä kauniin hetken päätteeksi venäjänkielisen
runon. Venäjän kielen neroa pojasta ei kuitenkaan ainakaan

9
Liisan opetuksessa ehtinyt tulla. Tasapuolisuuden nimissä kerrottakoon myös eräästä tytöstä, joka ensimäisen äidinkielentunnin
jälkeen jäi luokkaan ja ilmoitti Liisalle, että hänestä tulee kirjailija. Tytöllä oli jo monta romaania kotona pöytälaatikossa
odottamassa. Tämän tytön ja Liisan välille kehittyi nopeasti avoin, syvempi keskusteluyhteys, joka toi varmasti
iloa molemmin puolin.
Voisi kuvitella että opiskelijat ovat muuttuneet ajan kuluessa. Liisalla on tästä asiasta kaksi mielipidettä. Hän muistaa,
miten aloittaessaan opettamisen Oulun lyseossa vanhat opettajat usein moittiat oppilaita. Uudet opiskelijat tuntuivat
aina edeltäjiinsä ”hölmömmiltä”. Liisasta nykynuoret ovat toisaalta lapsellisempia, jotenkin suojatumpia, mutta toisaalta
paljon stressaantuneempia kuin ennen. Monien nuorien ongelmana on myös pelko heittäytyä ajattelemaan. Yllättäen
Liisa-opettajalta tulee neuvo, ettei kaikkia läksyjä saisi aina tehdä. Tällä hän tarkoittaa sitä, miten kotona tehdyt ja suoraan
oppikirjasta kopioidut läksyt tuottavat paljon vähemmän päänvaivaa kuin se, että miettisi vastaukset vasta tunnin alussa tai
vastatessa. Tällöin asiaa olisi pakko oikeasti ajatella, eikä vastaaminen olisi vain ulkoa opeteltujen asioiden luetteloa ilman
sen kummempaa pohdintaa.
Koulussa ja opettajan työssä Liisa jää kaipaaman nimenomaan nuorten kanssa olemista. Silloin ihminen pysyy itsekin
nuorena. Ja vaikka nuoriso onkin välillä mahdottoman hölmö, ja lehdissä valitetaan nuoremmasta sukupolvesta, opettajana
hän kyllä tietää: nykynuorissa on myös hyvin paljon niitä fiksuja ihmisiä. Silti eläkepäivät tulevat Liisalle mieluisina vastaan.
Hänen suurin toive eläkkeellä on hitaus. Se, että hän saa syödä hitaasti, lukea lehden hitaasti, kävellä metsässä hitaasti. Jatkuva
kiire saa väistyä, eikä kukaan hoputa vaikka hän tekisi talonsa suursiivousta vuoden, löytäisi välillä unohtuneen kirjan
kirjahyllystä ja istahtaisi kaikessa rauhassa lukemaan sitä. Totuttelemistakin uusi elämäntilanne voi vaatia, kuten se, ettei
edelleen lue sanomalehtiä sakset vierellä, valmiina leikkaamaan talteen artikkelin, joka sopisi hyvin äidinkielen kirjoitelman
pohjatekstiksi.
Haastattelu alkaa olla lopuillaan. Ei sillä, että Liisalla olisi sanottava loppunut, tai etten itse mielelläni kyselisi sata muuta
kysymystä. Totuus on, että Liisan täytyy mennä jatkamaan esseiden korjausta. Mutta se ei haittaa, onhan kerta hänelle
viimeinen, ja sen jälkeen Liisa saa alkaa nauttia erittäin ansaittuja eläkepäiviä samalla kun uudet ja taas uudet opiskelijat
saapuvan Rauman lukioon, opiskelevat täällä oman aikansa ja lähtevät maailmalle. Minä saan kuitenkin olla yksi niistä tyytyväisistä,
jotka ovat saaneet tutustua Liisa Honkaan.
Jenni

Tyttö ja poika
10
Tyttö istui odottelemassa linja-autoaseman ulkona olevilla penkeillä. Tyttö oli yksin ulkona, ja pimeyden takia sisällä istuvat
olivat näytillä kuin akvaariokalat. Pakkanen oli nipistellyt tytön posket ja korvat punaisiksi. Kummitädin neuloma pipo oli
kotona sängyn alla.
”Olet istunut siellä jo tuntikausia. Etkö tulisi tänne lämpimään odottelemaan?” lippuja myyvä lempeäkasvoinen nainen kysyi
ovenraosta. Tyttö käänsi suupieliään hetkeksi ylöspäin ja pudisti päätään. Nainen näytti hetken siltä, että haluaisi sanoa
jotain, mutta sulki kuitenkin lopulta oven.
Tyttö kaivoi taskustaan kännykän ja alkoi selailla viestejä. Hän avasi tunti sitten tulleen viestin ja luki sen jälleen kerran.
”Sori, hukkasin ajantajun. Tulen myöhemmällä bussilla.” Tyttö nousi penkiltä ja meni katsomaan aikatauluja. Myöhemmän
bussin oli pakko olla viimeinen.
Lopulta puoli kahdeltatoista kauan odotettu päivän viimeinen linja-auto kaarsi asemalle. Tyttö käveli rauhallisesti laiturille
peitelleen haluaan rynnätä perille. Linja-autosta valui ulos kourallinen ihmisiä, mutta kukaan ei ollut tytön odottama poika.
Kuljettajan ajaessa autonsa takaisin talliin tyttö palasi penkille, etsi pojan numeron puhelimensa muistista ja painoi vihreää
luuria. Huoli kouraisi mahanpohjasta, kun naisääni ilmoitti, ettei numeroon saada yhteyttä.
Tyttö nojasi kasvonsa käsiinsä, ja hän näki jo silmissään pojan makaavan
jonkun syrjäkylän ojassa liikkumattomana, hiukset vieraalla
tavalla sekaisin. Tyttö alkoi näperrellä hermostuneesti hiustensa
latvoja ja yritti koota ajatuksiaan yhteen. Ajatusten kulun keskeytti
linja-autoasemalle kaartuva taksi. Tytön mieli keveni heti, kun hän
tunnisti poikansa nousevan autosta ja etsivän tyttöä katseellaan.
Lopulta poika huomasi penkillä istuvan tytön ja lähti kävelemään
tämän luo.
Tyttö nousi ylös ja lähti poikaa vastaan. Puolessa välissä he kohtasivat
ja poika halasi tyttöä oikealla kädellään. Poika alkoi kertoa
nauraen illan tapahtumista, miten hän oli törmännyt muutamaan
vanhaan luokkakaveriinsa ja miten he olivat myöhästyneet viimeisestäkin
linja-autosta ja olivat joutuneet tulemaan taksilla. Poika
osoitti pimeään taksiin ja tyttö näki ikkunan läpi heikosti kolme
heiluttavaa kättä. Tyttö hymyili vaimeasti ja heilutti takaisin. Tyttö
oli helpottunut, että poika oli turvassa hänen vierellään, mutta
katsoessaan pojan kasvoja hänellä oli kummallinen tunne.
Yhtäkkiä poika haukotteli ja katsoi kelloaan. Hän katsoi vaivaantuneesti
tyttöä ja sitten odottavaa taksia. ”Auto on kyllä jo ihan täynnä,
että sä et taida mahtua sinne”, poika sanoi. Tyttö ehdotti, että
he menisivät kävellen. Poika kuitenkin pudisti päätään ja mutisi
isoista laukuistaan, joita oli vaikea kantaa. ”Jos mä menen auton
kanssa edellä ja odotan sua sitten. Ainakin yritän, etten nukahda”,
poika naurahti ja lähti kävelemään takaisin autolle.
Tyttö jäi seisomaan paikoilleen ja lämmitti käsiään hieromalla niitä yhteen. Katsoessaan puiden taakse häviävän taksin
perävaloja, tyttö tajusi, mistä hänen kummallinen tunteensa johtui. Vaikka poika katsoikin tyttöä, hän ei kuitenkaan nähnyt
tätä.
Iina Fagerlund

Kaikella on tarkoituksensa
11
Kenkäkaupan tytön tarina on aivan se tavallinen. Maisterin tutkinto huippuyliopistossa ei tuottanutkaan töitä. Töitä oli
otettava sieltä missä niitä oli, sillä hetkellä kenkäkaupassa.
Kengät olivat kylläkin tytön suurin intohimo. Kenkäpareja suorastaan tipahteli lattialle täyteen ahdetuista kaapeista. Uuden
työn aloitettuaan loppua ikuiselle kenkävirralle ei näkynyt loppua, vaan kenkävuori kasvoi kasvamistaan.
Ensimmäinen työpäivä oli ahdas ja raskas – kaikkien ihmisten paineet kohdistuivat tyttöön. Millä hetkellä tahansa tyttö olisi
voinut sortua kuin korttitalo kevyestä henkäyksestä.
Työsuhde-etujen käyttö oli aloitettava heti ensimmäisen työpäivän jälkeen – tytön paineet kasvoivat huippulukemiin.
Tyttö liikkui silmät ummessa suljetussa kenkäkaupassa etsien unelmiensa kenkiä. Tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä mihin
kengät hänet johdattaisivat.
Metalliset, hieman pronssiset kengät hohtivat upouutena hyllyn reunalla. Sopiva korko, tyttö tuumasi silmäillen reilusti yli
10 senttimetrin piikkikorkoja. Kenkien nyöritys solahti upeasti tytön siron nilkan ympäri. Kengät olivat täydelliset, ne huuhtoivat
pois päivän aiheuttamat paineet. Tyttö suorastaan humaltui kengistään, ne olivat kuin huumetta hänen herkkään
sieluunsa.
Oli ehkä helpompi sanoa syy siihen, miksei tyttö ollut valinnutkaan normaalia reittiä kotiin palatessaan. Ikään kuin tyttö
olisi unohtanut muun maailman astellessaan kengillään. Juuri sinä iltana olisi kuitenkin ollut kannattavampaa valita aivan
joku muu reitti kuin se millä tyttö usein lenkkeilee.
Se päivä oli ehdottomasti marraskuun kylmin päivä. Ensimmäiset jäät olivat täyttäneet järvet ja tähdet loistivat kauniisti
kirkkaalla talvitaivaalla. Vain muutama lintu oli uskaltanut pistää päänsä ulos pesästään.
Vain yksinäinen huuhkaja oli yksin pimeässä yössä. Yllättäen tyttö ei tätäkään huomannut. Metalliset kengät valaisivat tytön
tien pimeässä metsässä sädehtien, muuta maailmaa ei ollut.
Kaikella on tarkoituksensa, tyttö pohti. Minulla on tarkoitukseni, ja kaikella mitä minä teen tai jätän tekemättä, on tarkoituksensa.
Jopa näillä kengillä on tarkoituksensa, tyttö tuumi ilman minkäänlaista käsitystä tästä maailmasta.
Haukka oli jo kovin kauan katseellaan seurannut tyttöä, aivan kuin vaanien. Haukan silmää miellytti tytön lanteiden keinunta
ja kylmässä yössä hehkuva, raskas hengitys.
Haukka oli jo nälkäinen, viime ateriasta oli pitkä
aika. Haukka himoitsi tytön metallisia ja hohtavia
kenkiä.
Nälkä oli kasvanut jo aivan liian suureksi.
Hyökkäys, suoraan kohti tyttöä.
Kiljuntaa, yksin pimeydessä.
Taistelua rakkaudesta kenkiin.
Hiljaisuus, vain haukan omahyväinen raakunta
rikkoo yön koruttomuuden.
Kyllä, kaikella on tarkoituksensa.
Mari Mantere, 2009

Du
Utan dig
är jag öde som en ö
ute ett blått hav.
Mit själ lider,
om jag inte kan se dig.
Men när vi träffas
och jag ser dig,
banker mitt hjärta
och jag rodnar.
Bara du är viktig för mig
och du är han
som jag älskar.
Hos dig
är jag hemma.
Outi Post
Sade
Kävelen kadulla
alkaa sataa.
Mahtavatko pisarat saada minut kiinni,
jos juoksen kovaa?
Ilona Tuominen
Possunuha
Nyt se tulee, juoskaa pakoon
sikainfluenssa saapuu!
Rokotuksia odotetaan jonossa,
jokainen saa piikin huolimatta olosta.
Mutta onko tämä tauti
sittenkään niin vaarallinen,
vai onko vain media
paisuttanut sen valtavaksi?
Vuodessa kuolee yli tuhat ihmistä
tavalliseen influenssaan Suomessa.
Mutta possunuhaan on kuollut vain muutama,
miksi se on siis muka vaarallisempi kuin tavallinen
flunssa?
Tätä minä pohdin, enkä tiedä otanko
rokotetta epävarmaa,
jota testattu ei ole paljon.
Ties mitä sivuvaikutuksia saa!
Den ömma vinden
Det är en mörk och vindig kväll i oktober.
Jag sitter ensam och dricker mitt mörka kaffe,
när en snygg man kommer in.
Mitt hjärta banker,
sen fattar jag,
jag känner honom.
Han bär ett sovande barn och ser nöjd ut.
Mannen verkar söka någon,
vem?
Barnets mamma,
hans hustru,
kanske?
Sen hittar hans blå ögon mina sorgliga ögon,
han börjar titta på mig,
länge.
Jag känner den ömma vinden
från mitt förra liv.
Men nu lever vi i annorlunda världar.
Du har din familj,
det där gulliga barnet.
Jag ser att du är lycklig,
jag ser att du är belåten med ditt liv.
Jag är dömd.
En ensammhet.
Den eviga ensamheten.
-Henna Kartano 08B
Syöpä
Äidin sairaus pysäytti,
se elämää arvostamaan opetti.
Me ajatellaan vain yhtä päivää kerrallaan
kun tätä syöpää alettiin hoitamaan.
Nyt vaikein vaihe ohi on
ja elämä alkaa hymyillä
nyt kirkkaat säteet auringon
meitä vastaan paistavat tavalla rohkaisevalla.
Ilona Tuominen
12
Ilona Tuominen

Meidän valintamme
13
Katson ulos ikkunasta. Pienet lumihiutaleet leijailevat hiljaa alaspäin, mutta heti maahan osuessaan ne sulavat. On vielä
liian lämmintä lumelle. Siirrän katseeni ikkunasta maantiedon vihkoon, jossa lukee isolla ”Miten minä voin vähentää
ilmastonmuutosta?” Niin juuri, ilmastonmuutosta voisi hidastaa, muttei pysäyttää. Mutta sen pysäyttämiseen tarvittaisiin
jokaisen ihmisen apua, mikä ei tunnu ihmisiä kiinnostavan. Se on surullista. Eikö meitä kiinnosta millaisessa maailmassa
meidän lapsemme tai lapsenlapsemme elävät? Maailmassa, jossa ei enää sada edes napapiirillä lunta ja jossa napajäätiköistä
sulaneet vedet ovat vallanneet jopa Hollannin? Vai emmekö halua elää maailmassa, jossa kaikki on hyvin, eikä ole huolta
huomisesta?
Palaan ryminällä takaisin todellisuuteen. Maha kurnii,
on nälkä. Mutta ei niin kova nälkä kuin kehitysmaiden
lapsilla, jotka hyvässä lykyssä saavat edes jotakin syötävää
päivässä. Käyn keittiössä tekemässä voileivän ja
otan lasin vettä. Tulevaisuudessa vesi voi olla jopa öljyä
arvokkaampaa, kun vesi alkaa loppua. Joku saattaa nyt
ajatella, että onhan meillä meriä. Niin on, mutta merissä
on vain juomakelvotonta suolavettä, ei makeaa
vettä kuten järvissä. Tulevaisuudessa maapallon rikkain
ihminen on luultavasti se, joka keksii, miten suolavedestä
saa juomakelpoista halvalla ja helpolla tavalla.
Katson vihkooni. Ajatuksistani on kertynyt jo sivun
pituinen teksti kuvineen. Kyllä tästä hyvä esitelmä
tulee. Huitaisen kuminpuruja roskikseen ja mieleeni
putkahtaa ajankohtainen aihe – kierrätys. Ei ole kova
työ lajitella jätteitään, mutta liian harva niin tekee.
Kohta kaatopaikat alkavat täyttyä ja tulee eteen uusi
ongelma, mihin kaikki maailman jätteet sijoitetaan.
Muistan, kun joku ystäväni kertoi minulle aika kauhean
jutun. Kuusta näkee maapallolla kaksi asiaa: Kiinan
muurin sekä Singaporen kaatopaikan. En tiedä, onko
tämä totta, mutta se on jo ajatuksena hirveä. Ihmiset
ovat saaneet maapallolla aikaan kehitystä ja kulttuuria,
mutta olemme käyttäneet ja kuluttaneet liian häikäilemättömästi
maapallon luonnonvaroja hyväksemme.
Asialle on tehtävä jotakin tai käy kömpelösti.
Pääni on yhtäkkiä tyhjä kuin pikkuveljeni rahapussi.
Hän ostaa aina ties mitä turhaa krääsää, joihin hän
kyllästyy pian. Suurin osa autoista, pikku sotilaista,
legoista ja lelupyssyistä on tehty muovista. Se on
nykymaailman ehkä käytetyin raaka-aine kestävyytensä,
muokattavuutensa ja helppoutensa takia. Mutta muovi tulee olemaan myös tulevaisuuden suurin ongelma, ja osittain
se on sitä jo nykypäivänä. Esimerkiksi merivirrat ovat kuljettaneet ja saartaneet muovia tietyille alueille, joita kutsutaan
muovimeriksi. Siellä muovia on valtavasti, ei ehkä isoina paloina, vaan eniten pienenä silppuna. Mutta se onkin kaikista
pahin uhka alueen eliöille. Lisäksi muovi maatuu hyvin hitaasti tai ei maadu käytännössä ollenkaan. Kannattaisi siis aloittaa
muovin kierrätys, sillä muuten me kuvainnollisesti hukumme muoviin.
Olen iloinen siitä mitä olen saanut aikaan: jos tästä eivät ihmiset vakuutu niin ihmettelen. Ilmastonmuutoksen hidastamiseen
ei tarvita suuria tekoja; pienet teot riittävät, jos niitä tekee tarpeeksi moni ihminen. Jokainen voi nostaa kadulta
roskan, kierrättää, viedä vanhat vaatteet kirpputorille, ei olla ostamatta mitään turhaa, jota ei tarvitse. Tietysti kannattaa
ajatella luontoa kaikissa valinnoissaan. Näin voimme taata sen, että tulevat sukupolvet voivat elää maapallolla rauhassa.
Hymyilen ja suljen vihon. Kuu heijastaa kylmää valoaan huoneeseen. Menen sänkyyn ja vedän peiton korville. Yö on hiljainen.
Suljen väsyneet silmäni ja nukahdan. Unissani näen pandoja ja työskentelen WWF:n paidassa. Olisikohan se enneuni…
Ilona Tuominen

Kolme näkökulmaa
14
Liian lähellä taivasta
Kuolema korjaa kaikki aikanaan, jopa minut. Kuolemaa ei voi ennustaa, enkä sitä olisikaan tahtonut. Kuolema lähestyy meitä
päivä päivältä nopeammin, se lähestyy ja kiihdyttää vauhtiaan ja lopuksi se tekee äkkijarrutuksen.
Koskaan ei voi tietää, koska sinun aikasi lähteä.
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei minun aikani ollut vielä lähteä täältä. Melko kliseistä, mutta olin aivan liian nuori
kuolemaan. En ollut edes aloittanut omaa, itsenäistä elämääni. On niin väärin, etten saanut kokea kaikkea mitä olisin tahtonut.
Nyt on kuitenkin minun vuoroni lähteä, ehkä taivas tarvitsi vain uusia enkeleitä.
Nyt minun on parempi olla.
Minua ei enää ole
En tiedä miten kestän tämän ikävän. Tunteen siitä, etten näe häntä enää ikinä.
Hän oli elämäni keskipiste, elämäni valo ja onni, ja nyt vain poissa.
Muistan ensi kerran, kun näin hänet. Hänen naurunsa täytti ihmisten mielet, hymy sokaisi pelokkaimmat. Hänen hiuksensa
liehuivat tuulessa kauniimmin kuin kenenkään muun.
Hän oli hiomaton timantti, suurin aarteeni.
Ei ikävä ole kyllin riittävä sana kuvaamaan tätä tunnetta. Se on jotain paljon suurempaa, tyhjä kohta. Aivan kuin minut olisi
revitty rikki, osa minusta on viety pois. Minua ei enää ole.
Jos vielä kerran voisin vain sanoa, rakastan sinua.
Uskoton
Silloin kaikki muuttui. Mikään ei olisi enää ikinä niin kuin ennen. Enää ketään ei puhunut. Kaikki olivat hiljaa. Vain hiljaisuus
täytti huoneen.
Nuoren ihmisen kuolema koskettaa enemmän, hänellä olisi ollut tähän maailmaan vielä niin paljon annettavaa. Ihmisten
silmät täyttyivät suurista kyynelistä. Osa itki hiljaa itsekseen, osa huusi Jumalalta apua. Huone oli täynnä ahdistusta ja tuskaa.
Ei ollut enää Jumalaa. Ei ollut enää ketään, johon olisi voinut turvautua. Ei ollut ketään, joka lohduttaisi.
Kukaan ei uskonut enää Jumalaan. Huone oli täynnä vihaa Häntä kohtaan.
Vain yksinäinen mies nurkassa kuiskasi, että vain Jumala voi olla syyllinen tähän kaikkeen.
Mari Mantere, 2009

Kirja täynnä elämäntarinoita
15
Luin Rosa Liksomin kirjoittaman kirjan: Tyhjän tien paratiisit. Liksomille tyypilliseen tapaan kirja koostuu lyhyistä novelleista,
joihin tiivistyy kokonainen ihmiskohtalo. Yksi novelli voi tuntua kokonaiselta romaanilta. Tässä kirjassa käsitellään
väkivaltaa, seksuaalisuutta, masokismia(väkivallan katselusta nauttimista) sadismia(toisten satuttamisesta nauttimista) ja
rakkautta. Kirja kertoo monista vastenmielisistä asioista. Monet novellit loppuvat murhaan. Kirja on jaettu kolmeen osaan:
Kotimaat, Ulkomaat sekä Talous ja urheilu.
Kuten jo aiemmin mainitsin, novelleihin tiivistyy kokonainen ihmiskohtalo. kirjailija poimii yksittäisiä tilanteita ja tapauksia
kertoen kokonaisen tarinan. Henkilöiden kuvailu ei ole kovin tarkkaa. Nimet, ulkonäkö ja tapahtumapaikat eivät ole oleellisia.
Novelleissa keskitytään enimmäkseen päähenkilön johonkin tiettyyn ”pimeään puoleen.” Liksomin käyttämä kieli on
rohkeaa ja suorapuheista. Kirosanoja hän ei myöskään pelkää käyttää. Repliikkejä ei ainakaan tämän kirjan novelleissa ole
juurikaan. Liksomin kirjoissa vaihtelevat slangi, peräpohjolanmurre ja kirjakieli. Ironia on kirjojen ehdoton ominaispiirre.
Liksom uskaltaa tarttua vaikeisiinkin aiheisiin. Ironian avulla Liksom pystyy kirjoittamaan vaikeistakin asioista lukijaa huvittavalla
tavalla.
Teoksessa on monenlaisia henkilöitä: naisia, miehiä, nuoria ja vanhoja. Kaikki henkilöt ovat jollain tavalla tavallisuudesta
poikkeavia. Monilla on jokin ”pimeä puoli”, kuten sadistisia piirteitä eli he nauttivat toisten satuttamisesta. Henkilöt näkevät
maailman eri tavalla kuin muut heidän ympärillään elävät ihmiset. Monissa novelleissa nainen on tyytymätön aviomieheensä
ja lopulta tappaa tämän. Seksuaalisuutta kirjassa käsitellään rohkeasti. Muutamissa novelleissa on selkeää erotiikkaa.
Esimerkiksi yhdessä novellista nainen ostaa itselleen miehen lentokentältä ja menee rakastelemaan tämän kanssa hotelliin.
Sitten nainen maksaa miehelle ja lähettää hänet pois.
”Tyhjän tien paratiisit” on julkaistu vuonna 1989. Silti kirjan aiheet kuvaavat hyvin nykypäivää. Teos on mielestäni ajaton.
Liksomin poimimat tilanteet sijoittuvat eri puolille Suomea Lapista Helsinkiin ja ulkomaille, kuten Norjaan ja Islantiin.
Suurin osa novelleista sijoittuu Suomeen. Aluksi ollaan Helsingissä, joka näkyy novellien Slangi - kielessä. Sitten siirrytään
pohjoiseen ja kieli vaihtuu peräpohjolan murteeseen. Ulkomaille sijoittuvat novellit on kirjoitettu kirjakielellä.
” Faija osti mulle millin kämpän Eirasta kun meillä tuli haukilahdessa pieniä erimielisyyksiä hygieniasta. Siellä oli pölyä joka
paikassa ja jumalauta missä kondiksessa meidän kylpyamme oli. Siis joka ainut kerta mä jouduin desinfiomaan sen. Veskipyttyä
mä en voinut käyttää ennenku mä laitoin siihen suojuksen. Meillä meni elämä jatkuvaksi riitelyksi ja faija sit osti
mulle oman kämpän.” Tämä katkelma on tyypillinen esimerkki Liksomin tekstistä. Tällaista slangia on Liksomin teksteissä
paljon. Puhekielisyyden lisäksi teksti on aika suorasanaista. Kun katkelmaa lukee ”rivien välistä, huomaa Liksomille tyypillisen
ironian. tämä katkelma on poimittu novellista, joka kertoo jonkinlaista bakteerikammoa potevasta nuoresta miehestä,
joka desinfioi kaikki paikat. Esimerkiksi tässä novellissa Liksom yrittää ironian keinoin saada lukijan huomaamaan, miten
järjetöntä liiallinen bakteerikammo on.
En ole ennen lukenut Liksomin kirjoja, mutta olen äidinkielentunnilla lukenut kaksi Liksomin novellia. Kirjailija on siis minulle
ennestään tuttu. Kirjassa oli monia hyviä novelleja. peräpohjolanmurteella kirjoitetut olivat minusta parhaimpia. Kesti
hetken ennen kuin ymmärsin kaikki murresanat, mutta peräpohjolan murre ei ollut minusta vaikeaselkoista.
Tämä kirja ei mielestäni sovi kokemattomille lukijoille, koska novelleja ei ole aina helppo tulkita. Itsekkään en ymmärtänyt
kaikkien novellien sanomaa, vaikka olen lukenut paljon erilaisia tekstejä. Kirjan aihepiiri ei ollut kovin omakohtainen. Kirja
kertoo vaietuista aiheista, mikä on hyvä asia, mutta jotkut novellit tuntuivat vastenmielisiltä. Peräpohjolanmurre oli kirjan
parhaimpia puolia. Teksti sopii hyvin kyseisten novellien miljööseen eli Lappiin. Slangi sopii Helsinkiin sijoittuvien novellien
kieleksi. Ulkomaille sijoittuvat novellit on kai järkevintä kirjoittaa kirjakielellä, koska kovin moni suomalainen lukija ei
ymmärrä norjan tai islannin kieltä.
Minusta Liksom on erittäin taitava kirjoittaja. Hän osaa yhdistellä taitavasti erilaisia asioita. Murteella ei ole välttämättä
helppoa kirjoittaa oikein. Likson saa vaikeat ja vastenmieliset aiheet tuntumaa huvittavilta. Voisin lukea Liksomin kirjoja
toistekin. Liksomin kirja nimelte ” Perhe” kuulostaa kiinnostavalta. Taidan lukea seuraavaksi sen.
Anu Kupiainen 09A

Parhaat timantit hiotaan kovan paineen alla
16
Olen tiennyt, että tämänkin lehden kirjoitukset pitää jättää tiettyyn päivämäärään mennessä. Itse asiassa olen tiennyt sen
jo kaksi kuukautta sitten. Jätän asiat viime tippaan, mutten ikinä unohda mitään, tietenkään.
Kun äidinkielenopettaja antaa tehtäväkseni tehdä esseen aiheesta murot ja maailmankaikkeus, jätän senkin viimeiseen
iltaan, vaikka minulla olisi ollut aikaa tehdä sitä jo edellisellä viikolla. Entäpä terveystiedon kansiot, musiikin konserttikäynnit,
koeviikkoihin valmistautumiset, tiskaamiset, ihmissuhteet – kaikissa sama juttu, mikään ei ole ajoissa, mutta valmis
ajallaan, ajoissa.
Satumaisia hetkiä kuitenkin ovat uuden jakson alut, joissa lupaan itselleni, että tämän jakson minä opiskelen kuin hullu
nenä kiinni kirjassa. Kyllähän se aluksi onnistuukin – muutaman päivän, parhaimmassa tapauksessa ehkä jopa viikon.
Todennäköisesti asia kostautuu loppukurssista, jolloin muistan alkukurssin asiat, mutten enää loppupäätä. Alkujakson pänttääminen
vie voimat loppukurssista, se on todistettu moneen otteeseen.
Onneksi tiedän, että parhaat timantit hiotaan kovan paineen alla. Siellä me lukiolaiset olemmekin, kovan paineen alla.
Mari Mantere 08F