2 - Rauma

Kolme näkökulmaa
14
Liian lähellä taivasta
Kuolema korjaa kaikki aikanaan, jopa minut. Kuolemaa ei voi ennustaa, enkä sitä olisikaan tahtonut. Kuolema lähestyy meitä
päivä päivältä nopeammin, se lähestyy ja kiihdyttää vauhtiaan ja lopuksi se tekee äkkijarrutuksen.
Koskaan ei voi tietää, koska sinun aikasi lähteä.
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei minun aikani ollut vielä lähteä täältä. Melko kliseistä, mutta olin aivan liian nuori
kuolemaan. En ollut edes aloittanut omaa, itsenäistä elämääni. On niin väärin, etten saanut kokea kaikkea mitä olisin tahtonut.
Nyt on kuitenkin minun vuoroni lähteä, ehkä taivas tarvitsi vain uusia enkeleitä.
Nyt minun on parempi olla.
Minua ei enää ole
En tiedä miten kestän tämän ikävän. Tunteen siitä, etten näe häntä enää ikinä.
Hän oli elämäni keskipiste, elämäni valo ja onni, ja nyt vain poissa.
Muistan ensi kerran, kun näin hänet. Hänen naurunsa täytti ihmisten mielet, hymy sokaisi pelokkaimmat. Hänen hiuksensa
liehuivat tuulessa kauniimmin kuin kenenkään muun.
Hän oli hiomaton timantti, suurin aarteeni.
Ei ikävä ole kyllin riittävä sana kuvaamaan tätä tunnetta. Se on jotain paljon suurempaa, tyhjä kohta. Aivan kuin minut olisi
revitty rikki, osa minusta on viety pois. Minua ei enää ole.
Jos vielä kerran voisin vain sanoa, rakastan sinua.
Uskoton
Silloin kaikki muuttui. Mikään ei olisi enää ikinä niin kuin ennen. Enää ketään ei puhunut. Kaikki olivat hiljaa. Vain hiljaisuus
täytti huoneen.
Nuoren ihmisen kuolema koskettaa enemmän, hänellä olisi ollut tähän maailmaan vielä niin paljon annettavaa. Ihmisten
silmät täyttyivät suurista kyynelistä. Osa itki hiljaa itsekseen, osa huusi Jumalalta apua. Huone oli täynnä ahdistusta ja tuskaa.
Ei ollut enää Jumalaa. Ei ollut enää ketään, johon olisi voinut turvautua. Ei ollut ketään, joka lohduttaisi.
Kukaan ei uskonut enää Jumalaan. Huone oli täynnä vihaa Häntä kohtaan.
Vain yksinäinen mies nurkassa kuiskasi, että vain Jumala voi olla syyllinen tähän kaikkeen.
Mari Mantere, 2009