2 - Rauma

9
Liisan opetuksessa ehtinyt tulla. Tasapuolisuuden nimissä kerrottakoon myös eräästä tytöstä, joka ensimäisen äidinkielentunnin
jälkeen jäi luokkaan ja ilmoitti Liisalle, että hänestä tulee kirjailija. Tytöllä oli jo monta romaania kotona pöytälaatikossa
odottamassa. Tämän tytön ja Liisan välille kehittyi nopeasti avoin, syvempi keskusteluyhteys, joka toi varmasti
iloa molemmin puolin.
Voisi kuvitella että opiskelijat ovat muuttuneet ajan kuluessa. Liisalla on tästä asiasta kaksi mielipidettä. Hän muistaa,
miten aloittaessaan opettamisen Oulun lyseossa vanhat opettajat usein moittiat oppilaita. Uudet opiskelijat tuntuivat
aina edeltäjiinsä ”hölmömmiltä”. Liisasta nykynuoret ovat toisaalta lapsellisempia, jotenkin suojatumpia, mutta toisaalta
paljon stressaantuneempia kuin ennen. Monien nuorien ongelmana on myös pelko heittäytyä ajattelemaan. Yllättäen
Liisa-opettajalta tulee neuvo, ettei kaikkia läksyjä saisi aina tehdä. Tällä hän tarkoittaa sitä, miten kotona tehdyt ja suoraan
oppikirjasta kopioidut läksyt tuottavat paljon vähemmän päänvaivaa kuin se, että miettisi vastaukset vasta tunnin alussa tai
vastatessa. Tällöin asiaa olisi pakko oikeasti ajatella, eikä vastaaminen olisi vain ulkoa opeteltujen asioiden luetteloa ilman
sen kummempaa pohdintaa.
Koulussa ja opettajan työssä Liisa jää kaipaaman nimenomaan nuorten kanssa olemista. Silloin ihminen pysyy itsekin
nuorena. Ja vaikka nuoriso onkin välillä mahdottoman hölmö, ja lehdissä valitetaan nuoremmasta sukupolvesta, opettajana
hän kyllä tietää: nykynuorissa on myös hyvin paljon niitä fiksuja ihmisiä. Silti eläkepäivät tulevat Liisalle mieluisina vastaan.
Hänen suurin toive eläkkeellä on hitaus. Se, että hän saa syödä hitaasti, lukea lehden hitaasti, kävellä metsässä hitaasti. Jatkuva
kiire saa väistyä, eikä kukaan hoputa vaikka hän tekisi talonsa suursiivousta vuoden, löytäisi välillä unohtuneen kirjan
kirjahyllystä ja istahtaisi kaikessa rauhassa lukemaan sitä. Totuttelemistakin uusi elämäntilanne voi vaatia, kuten se, ettei
edelleen lue sanomalehtiä sakset vierellä, valmiina leikkaamaan talteen artikkelin, joka sopisi hyvin äidinkielen kirjoitelman
pohjatekstiksi.
Haastattelu alkaa olla lopuillaan. Ei sillä, että Liisalla olisi sanottava loppunut, tai etten itse mielelläni kyselisi sata muuta
kysymystä. Totuus on, että Liisan täytyy mennä jatkamaan esseiden korjausta. Mutta se ei haittaa, onhan kerta hänelle
viimeinen, ja sen jälkeen Liisa saa alkaa nauttia erittäin ansaittuja eläkepäiviä samalla kun uudet ja taas uudet opiskelijat
saapuvan Rauman lukioon, opiskelevat täällä oman aikansa ja lähtevät maailmalle. Minä saan kuitenkin olla yksi niistä tyytyväisistä,
jotka ovat saaneet tutustua Liisa Honkaan.
Jenni