Simpsonit rukoilevat ahkerasti Olarin kirkko avoinna ...

Ääriviivaversioita saa käyttää väritaustaan tai kuvaan upotettuina. esse ❘ Espoon seurakuntasanomat ❘ Perustettu 1972 ❘ www.esse.fi ❘ Tuomio<strong>kirkko</strong> ❘ Espoonlahti ❘ Leppävaara ❘ Olari ❘ Tapiola ❘ Kauniainen 12.1.2012 ❘ esse 3 Tosi hyvä syy kuulua <strong>kirkko</strong>on Espoossa on 173 951 seurakuntalaista. Reilut kaksi kolmannesta espoolaisista kuuluu <strong>kirkko</strong>on. Eroaminen on maltillista, mutta jatkuvaa. Toissavuoden eropiikki tasaantui viime vuonna, mutta silti yli 2 000 espoolaista koki, että heillä ei ole mitään syytä olla evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Joissakin elämänpiireissä <strong>kirkko</strong>on kuulumistaan joutuu perustelemaan. Kirkon tutkimuskeskus kysyi marraskuussa viideltä tuhannelta suomalaiselta, miksi nämä kuuluvat <strong>kirkko</strong>on. Kirkon tekemä auttamistyö oli tärkein yksittäinen syy. Se ei ole huono syy ollenkaan. Toisen ihmisen auttaminen on ihan Jeesuksen opetusten ytimessä. Nasaretin mies kohtasi köyhiä, sairaita ja yhteisön ulkopuolelle suljettuja ihmisiä. Hänen jalanjäljissään kulkevat seurakuntien työntekijät ja vapaaehtoiset, kun he kuuntelevat, selvittävät, ohjaavat eteenpäin – toimivat niiden kanssa, jotka eivät muuten jaksaisi. Toinen merkittävä syy seurakunnan jäsenyydelle on kirkolliset toimitukset. Suomalaiset haluavat kastaa lapsensa, astua alttarille rakkaansa kanssa ja tulla siunatuksi haudan lepoon. Ei huono syy sekään. Lapsen syntyessä taivas koskettaa maata. Vastasyntyneen katseessa on aina nähty jotain ikiaikaista; ikään kuin lapsi olisi vielä kahden maailman kansalainen, aistisi sekä näkyvän ja näkymättömän. Pienellensä myös haluaa kaiken mahdollisen turvan. Silloin kaste on kuin Jumalan syli. Vihkimisessä pyydetään tulevalle liitolle Jumalan siunausta. Haudan äärellä ollaan elämän Jouni Hörkkö Tuomio<strong>kirkko</strong>seurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen ja <strong>kirkko</strong>valtuutettu. Kirkon puolesta -ryhmä. jouni.horkko@saunalahti.fi Sarjassa kirjoittavat seurakuntien luottamushenkilöt. ”Emme ole maailmassa yksin, vaan suuremman käsissä ja silmissä.” Kirkon ydintehtävä 12.1.2012 suurimman mysteerin, kuoleman, edessä. Elämän käännekohdissa oma seurakunta on parhaimmillaan hyvä tuki. Rituaali antaa elämän isolle asialle muodon. Ja muoto kantaa sisältöä: uskoa ja toivoa siitä, että emme ole maailmassa yksin, vaan suuremman käsissä ja silmissä. Yhä harvempi oli ilmoittanut <strong>kirkko</strong>on kuulumisensa syyksi hengelliset asiat. Missä vika? Ihmisissä, kirkossa vai hengellisyydessä? Kirkko on hengellinen yhteisö. Se perustuu uskolle siihen, että on olemassa Jumala, joka on luonut maailman ja rakastaa sitä. Tätä uskoa tehdään näkyväksi sanoilla, kuvilla ja teoilla. Kirkon kieli on täynnä sanoja, joita nykyihminen ei ymmärrä. Kristinuskon perusdokumentit ovat peräisin muutaman tuhannen vuoden takaa Lähi-idän alueen paimentolaiskulttuurista. Vaikka Raamatun ja muiden kirjojen kieltä on uudistettu, historia kuuluu siellä, hyvässä ja pahassa. Kuvien suhteen tilanne on huonompi: pyhiä kuvia ei ole. On oikeastaan kummallista, että tänä täysin visualisoituneena aikana meillä ei kirkossa juurikaan ole kuvia, jotka avaisivat oven toiseen todellisuuteen. Uusia <strong>kirkko</strong>tiloja onneksi rakennetaan vielä - ne antavat postmodernillekin ihmiselle kokemuksen pyhästä. Tutkimuksen tulokset kertovat, että teot meillä vielä on. Diakoni järjestää avun, kanttori laulaa lohdun, lastenohjaaja turvaa kerhonsa iloisen hälyn, naapuri auttaa. Auttaminen ja toimitukset ovat hyviä syitä kuulua <strong>kirkko</strong>on. Urpu Sarlin urpu.sarlin@evl.fi Seisoin Öljymäellä ja katselin Kidroninlaakson toisella puolella kohoavaa temppelivuorta. Kultainen Kalliomoskeijan kupoli kimalteli auringossa kauniina. Kupolin alla kerrottiin olevan kiven, jonka päällä Abraham oli aikanaan ollut valmis uhraamaan poikansa, jota rakasti. Jumalan puuttuminen asioihin pelasti Iisakin, ja sijaisuhriksi löytyi oinas. Kolme päivää aikaisemmin Abraham oli saanut Jumalalta merkillisen käskyn: mene ja uhraa poikasi sillä vuorella, jonka sinulle osoitan. Kolme päivää Abrahamin sydämessä oli täytynyt vallita ahdistus ja pimeys: niiden aikana Iisak oli hänelle jo kuin kuollut. Kolmantena päivänä seurasi yllätys: Iisakille löytyi sijaisuhri. Pari tuhatta vuotta myöhemmin tuolle samalle vuorelle kiipesi Jumalan ainoa Poika, jota Isä rakasti. Nyt uhraaminen vietiin loppuun asti, ja tuosta uhrista tuli sijaisuhri koko ihmiskunnalle. Kolmen päivän kuluttua seurasi yllätys, elämä voitti, ja itse kuolema joutui antamaan periksi. Vähän ylösnousemisensa jälkeen Jeesus astui taivaaseen annettuaan sitä ennen opetuslapsilleen käskyn, että tämä sanoma oli saarnattava kaikkeen maailmaan. Omin käsin Kun olin lapsi, olin perheeni musta lammas, mitä tulee kädentaitoihin. Pienessä kyläkoulussa tein historiaa olemalla ainoa tyttö, joka opetussuunnitelman kolmasluokkalaisille määräämän pakollisen kokeiluvaiheen jälkeen halusi vaihtaa käsitöistä puutöihin. Pelkäsin niin 5 ompelukonetta kuin virkkuukoukkuakin, ja puu tuntui helpommin käsiteltävältä materiaalilta kuin kankaat ja langat. Näin jälkikäteen ajatellen olin itselleni kovin julma ajatellessani, että en osaa. Koska vältin ”tyttöjen käsityöt”, en koskaan oppinut neulomaan koulussa. Äitini sen sijaan opetti minulle silmukoiden luomisen ja oikean ja nurjan silmukan luultavasti puolen tusinaa kertaa ennen kuin ne lopullisesti tarttuivat muistiin. On totta, että olin hidas ja kömpelö, mutta niinhän jokainen aloittelija on. Vasta kun aloitin opinnot yliopistossa, neulominen vei minut kokonaan mennessään. Maisterintutkinto tuntui valtavalta ja abstraktilta, eivätkä ensimmäiset kurssit tuntuneet edistävän valmistumista mitenkään. Neulominen oli vapauttava kokemus; tekemästäni työstä syntyi näkyvää, käyttökelpoista tulosta. Vuosia tuntui siltä, että olin ainoa, joka neuloi busseissa ja kahviloissa. Vähitellen meitä kädentaitoihin hurahtaneita alkoi näkyä katukuvassa enemmän. Lehdissä ja televisiossa neulotaan, tuunataan, sisustetaan ja kotoillaan. Kirjakauppoihin on ilmestynyt pinoittain moderneja, kauniisti kuvitettuja käsityökirjoja. Kotitekoisia lahjoja arvostetaan: itse tehty vaate tai esine on materiaalejaan arvokkaampi. Onhan siihen käytetty jotain niinkin kallisarvoista kuin tekijänsä omaa aikaa. Vapaa-aika on rajallista ja monenlaiset tehtävät ja harrastukset kilpailevat liikenevistä tunneista. Käsitöitä voi tehdä myös yhdessä ystävien kanssa; uuden ajan ompeluseuroihin kokoonnutaan niin kirjastoihin kuin kahviloihinkin. Nykyään monen työ on sellaista, ettei tekijä itse välttämättä näe tulosta ja aika soljuu käsistä jälkiä jättämättä. Omin käsin tekemisessä on jotain hyvin palkitsevaa, kun langasta, kankaasta, helmistä tai vaikkapa puusta sekä omasta ajasta syntyy jotain aivan uutta, näkyvää ja käsin kosketettavaa. Jotain arvokasta. Kristel Nyberg Kirjoittaja on Espoon kaupunginosayhdistysten liitto ry:n järjestösihteeri. kristel@iki.fi Sanoma syntien anteeksiantamisesta on kaikunut lähes koko maailmaan, mutta tehtävää ei ole vielä suoritettu loppuun. Kirkon eli Herran seurakunnan tehtävänä ei ole luoda puhtaampaa, ristiriidattomampaa, suvaitsevampaa, ekologisempaa, demokraattisempaa, rauhanomaisempaa tai millään muullakaan tavalla parempaa maailmaa tähän aikaan. Sen tehtävänä on julistaa syntien sovitusta, kuuluttaa kaikkeen maailmaan Herran käskyä: tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi. Siinä tehtävässä palvelen myös luottamushenkilönä ja vastaan kerran Herran edessä, kuinka olen tämän tehtäväni hoitanut. Kerran tulee päivä, jolloin aika on täysi, ja evankeliumi on saarnattu maan ääriin asti. Silloin Herra tulee takaisin, seisoo Öljymäellä ja on lopulta läsnä uudessa Jerusalemissa kansansa ja seurakuntansa keskellä. Maailman napa on tuolla temppelivuorella, joka on samalla koko ihmiskunnan historian ja Jumalan suunnitelman kulminaatiopiste. Sieltä käsin avautuu myös kirkon ja sen luottamushenkilön ydintehtävä. Juominen on naiselle suuri häpeä Naisten omassa päihderyhmässä on helppo avata kipeitäkin kysymyksiä. Teksti Anita Järvisalo Kuva Nina Kaverinen Ei leimaa otsaan Tammikuussa alkava naisten ryhmä on tulosta Sininauhaliiton, Vantaan, Helsingin ja Espoon seurakuntayhtymien yhteistyöstä. Kymmenisen kertaa kokoontuvaan ryhmään mahtuu 4-8 naista. Ryhmää vetävät diakoniatyön pastori ja päihdetyön tutkija Eva Kanerva ja diakoni Päivi Pakkanen kertovat, että naisten oman ryhmätoiminnan tarve on selkeästi tunnistettu ja ryhmiä järjestetään aiempaa enemmän. Kanervan ja Pakkasen mukaan kulttuurissa hyväksytyt roolijaot näkyvät päihdeasioissakin: siinä missä mies parhaimmillaan saa juomisesta sulan hattuun, on se naiselle suuri häpeä. Päihdeporukoissa naisesta tulee usein hoivaaja, jopa seksuaalisesti hyväksi käytetty. Myös toipumiseen tarkoitetut perinteiset sekaryhmät eivät sovi kaikille, sillä usein naiseus koetaan suhteessa miehiin. Sen sijaan että keskitytään asiaan, ryhdytään luomaan ihmissuhteita. Espoossa tammikuussa Kun Helena, 70, lapsena kärsi oman isänsä alkoholismista, hän vannoi itselleen, ettei samaa tarvitsi kokea enää koskaan omassa elämässä. Keskioluen vapautuminen muutti kuitenkin käsikirjoituksen näihin päiviin saakka. ”Olin tuolloin noin 35-vuotias, masennuksen jo aiemmin läpi käynyt, ja yksin tissuttelu vei minut nopeasti. Masennuksen takia kuvaan tulivat myös lääkkeet. On vaikea sanoa, kumpi lopulta aiheutti kumpaa, masennuksen tuoma tyhjyyden tunne päihteiden käyttöä vai päinvastoin. Alkoi loputon häpeä, salailu ja tasapainoilu työn ja perheen kanssa. Pitkään pystyin ulospäin, esimerkiksi töissä, luomaan kuvaa, ettei ongelmaa ollutkaan”. Helenan elämään mahtui myös hengellinen herääminen ja sitä seurannut viisitoista vuotta kestänyt raitis jakso. Etelänmatkalla ruokailun yhteyteen ostettu viinipullo palautti lähtöruutuun. Sitä seurannut lama ja valtava työtaakka ei helpottanut tilannetta. Tahto on, mistä voima? Apua yhä jatkuvaan ongelmaansa Helena on hakenut harrastuksista, terapiasta sekä erilaista ryhmistä ja hoitotahoilta. ”AA-ryhmääkin kokeilin, mutta sen toimintatapa ei kerta kaikkiaan istunut minulle.” Tällä haavaa Helena katselee elämäänsä surullisena taaksepäin. Häpeä on synnyttänyt loputtoman huonommuuden tunteen, joka alkavassa ryhmässä uskotaan jatkuvan keskustelun ja toiminnallisuuden voimaan. ”On tärkeää, että naiset pääsevät sopivan kokoisessa ryhmässä ja ilman leimautumisen pelkoa puhumaan asioista, joista miehillä ei ole kokemusta ja tietoa. Tällainen on esimerkiksi äitiys. Päihteitä käyttävälle äidille on valtavan huojentavaa päästä puhumaan kipeistä kokemuksistaan vertaisensa kanssa. Päihteetöntä elämää viettäneen äidin kanssa on vaikeampi jakaa sitä, on nakertanut niin parisuhdetta kuin naiseuttakin. ”Kyllä se niin on, että naiselle päihteiden käyttö on suurempi häpeä kuin miehelle. Itseäni surettaa tälläkin hetkellä kaikki se saamattomuus, joka tästä johtuu. Kotia ei tule laitettua, ”Pitkään pystyin ulospäin, esimerkiksi töissä, luomaan kuvaa, ettei ongelmaa ollutkaan.” mitä on antanut itselleen ja mahdollisesti perheelleen tapahtua. Päihdekysymysten lisäksi puhumme paljon ihmisenä elämisestä ylipäätään”, Pakkanen avaa. Ryhmän naisten tarpeista riippuen voidaan keskusteluun nostaa päihteisiin ja raitistumisprosessiin liittyviä muita ilmiöitä. ”Esimerkiksi hengellisen herätyksen kautta raitistuneen on hyvä tiedostaa retkahtamisen riskiajat. Retkahtamiseen liittyvät kysymykset ylipäätään on hyvä käydä läpi”, Kanerva toteaa. vaikka haluaisi. Omasta naiseudesta ei saa pidettyä huolta; kiloja kertyy, hikoiluttaa ja hengästyttää. Mikään ei tunnu tuottavan iloa. Sitä arkea, jota niin kovasti kaipaa, ei meinaa sittenkään kestää.” Nyt Helena on päättänyt lähteä mukaan Espoon seurakuntien tarjoamaan naisten omaan päihderyhmään, jos suinkin saa sen sopimaan aikatauluunsa. ”Ammattimaista ohjausta keskusteluun ja jaksamiseen, sitä minä tältä ryhmältä odotan.” Ryhmän kynnys halutaan matalalle: ”Riittää, että tulijalla on motivaatio raitistua, vakaumustakaan emme kysele. Suljetun piirin luottamuksellisuus on sen sijaan ehdoton”, Kanerva linjaa. Vielä mahtuu mukaan! Naisten päihderyhmän kokouspäivä on torstaisin klo 17-19. Ensimmäinen kokoontuminen on 26. tammikuuta, p. 040 531 1026 tai 040 531 1042. Kirkolliskokousvaaliehdokkaat esittelyssä Kirkon tiedotuskeskus avaa tammikuun puolivälin jälkeen verkkosivuston, joka esittelee kirkolliskokousvaalin ehdokkaita. Verkkosivulle tulee lyhyet esittelyt ehdokkaista ja heidän vastauksiaan kysymyksiin, jotka käsittelevät kirkolliskokouksen alkavan nelivuotiskauden asioita. Sivustolla näkyvät myös hiippakuntakohtaiset ehdokaslistaukset. Kirkolliskokoukseen pyrkii yhteensä 525 maallikkoehdokasta ja 256 pappisehdokasta eli yhteensä 781 ehdokasta. Espoon hiippakunnassa on ehdolle asettunut 39 maallikkoehdokasta, joista naisia on 22 ja miehiä 17. Pappisehdokkaista naisia on 10 ja miehiä 20. Kirkolliskokoukseen valitaan 64 maallikkoedustajaa ja 32 pappisedustajaa. Espoon hiippakunnasta valitaan kirkolliskokoukseen 10 edustajaa, joista pappeja on 4 ja maallikkoja 6. Kirkolliskokousvaalit käydään 13.2. Lisätietoa: sakasti.evl.fi/ kirkolliskokousvaalit. Espoolaisista 68,9 prosenttia kuuluu <strong>kirkko</strong>on Espoolaisista 68,9 prosenttia kuuluu <strong>kirkko</strong>on. Espoon seurakunnissa oli vuoden vaihteessa yhteensä 173 951 jäsentä, mikä on noin 250 henkeä vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Espoon tuomio<strong>kirkko</strong>seurakunnan ja <strong>Olarin</strong> seurakunnan väkiluku oli hieman kasvanut. Kirkkoon liittyi vuonna 2011 Espoossa 841 henkeä. Kirkkoon liittyminen on kasvanut Espoossa tasaisesti vuodesta 2004. Lisäksi Espoon seurakunnat kastoivat lähes 1900 lasta ja 350 aikuista viime vuonna. Kirkosta erosi viime vuonna 2245 espoolaista. Eroaminen laski vuoden 2009 tasolle. Vuonna 2010 kirkosta erosi ennätysmäärä ihmisiä TV2:n homoaiheisen keskusteluohjelman jälkeen. Espoossa eroajia oli tuolloin yli 4500. Espoon <strong>kirkko</strong>onkuulumisprosentti on laskettu Espoon kaupungin 1.1.2012 väkilukuennusteen mukaan. Lopulliset väestötiedot saadaan maaliskuussa. Seurakuntien väestö- ja toimintatilastot ilmestyvät kevään aikana.