Viesti - Suomen Inkeri-liitto ry

Pää kirjoitusInkerinsuomalaisten järjestöjen kieliToivo IhoKanavan tuoreessa numerossa professoriTimo Vihavainen analysoi meillä tapahtunuttakehitystä artikkelissaan VenäläisetSuomessa. Vihavainen toteaa, ettävenäläisiä oli Suomen suuriruhtinaskunnassav. 1900 noin 6 000 henkeä, eli n. 2promillea koko 2.6 miljoonan väkiluvusta.Vuonna 1980 venäläisiksi itsensä lukeviaSuomen kansalaisia oli vain 1 489henkeä. Professorin kommentti: ”Määräoli sanalla sanoen käsittämättömän pieni,ja sopivaksi vertailukohdaksi voi ottaavaikkapa Baltian maat.” Vihavainensiirtyy vuoden 1990 jälkeiseen aikaan:”Kun Suomen ja Venäjän välillä tuohonaikaan vallitsi maailman syvin elintasokuilu,alettiin toteuttaa erikoislaatuistapolitiikkaa ottamalla tänne inkeriläisiäniin sanottuja paluumuuttajia. Käytännössäuseimmat tulijat olivat venäläisiätai ainakin venäjänkielisiä… Venäläisväestökymmenkertaistui ja muodostaanyt noin prosentin maamme väestöstä elin. 50 000. On helppo huomata, että venäläisiäon maassamme nyt sekä suhteellisestiettä absoluuttisesti monta kertaaenemmän kuin koskaan ennen.”Luotettavia tilastoja Vihavaisen kuvaamastavenäläisväestön tai venäjää puhuvanväestön kasvusta ei ole, mutta arvatasopii: kuvittelisin, että nykyisestä 50 000hengen venäläisvähemmistöstä paluumuuttajinatulleiden osuus olisi 35 000–40 000 luokkaa.Inkerinsuomalaista järjestökenttääajatellen vuosi 1990 on selkeä rajapyykki.Paluumuuttajat joko perustivat omiajärjestöjään tai menivät mukaan vanhojenjärjestöjen toimintaan. Mikäli paluumuuttajatniin haluavat, heidän hallussaanon ennen pitkää koko inkeriläistaustainenjärjestökenttä.Ei, tämä ei ole taistelukuvaus. Toivon,että tästä tulisi jonkinmoinen viisaudenkuvaus. Me vanhat, ts. kahteenensimmäiseen inkerinsuomalaisten saapumisaaltoontai heidän jälkikasvuunsakuuluvat ajattelemme, että me ehkä olemmevoineet ja voimme vastakin olla avuksiuudemmille tulijoille. Voimme opastaaheitä nykyisessä Suomessa noudatettavilletavoille; voimme kertoa jotain sellaista,joka meille on itsestään selvää, muttaheille jossain määrin outoa. Me taasodotamme ja toivomme, että tulijat avartavatkatsantoamme vanhasta Inkeristä jasen kommunismin kynsissä kokemistamurrosvaiheista. Tässä hienossa ajatusrakennelmassaon ainakin kahdenlaisiaongelmia: ”vanhat”, siis kahteen ensimmäiseenmuuttoaaltoon kuuluvat, kuolevateikä heidän jälkikasvuaan juurikaankiinnosta tämä järjestökenttä. Tuoreitapaluumuuttajia varmaan tulee rasitta-inkeriläisten viesti3