KYLKIRAUTA
kr3_16
kr3_16
You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
Mirkka Danielsbacka<br />
Sotavankikohtalot<br />
Neuvostosotavangit Suomessa<br />
1941–1944<br />
Tammi 2016, sivuja 388<br />
ISBN 978-951-31-8549-7<br />
Sota on julmaa! Kautta<br />
vuosisatojen ovat sodan<br />
julmuuden joutuneet<br />
kokemaan eritoten vihollisen<br />
sotavangeiksi jääneet sotilaat.<br />
Toisen maailmansodan valtavaan<br />
sotavankimäärään verrattuna<br />
jatkosodassa suomalaisten<br />
vangeiksi jääneet noin 67 000<br />
neuvostosotilasta edustivat vain<br />
murtoosaa. Heistäkin kuitenkin<br />
noin kolmasosa menehtyi vankeusaikanaan.<br />
Tohtori Mirkka Danielsbacka<br />
on kirjoittanut väitöskirjatyöhönsä<br />
perustuvan<br />
korkealaatuisen teoksen neuvostosotavankien<br />
kohtaloista<br />
Suomessa vuosina 1941–1944.<br />
Teoksen teemasta – joka sisältää<br />
viljalti inhimillistä kärsimystä – johtuen<br />
lukija joutuu hyväksymään myös<br />
sen, ettei hyvääkään kirjaa ole aina<br />
mukava lukea.<br />
Danielsbacka nostaa teoksensa<br />
otsi kossa esiin jatkosodan neuvostosotavankien<br />
kohtalot. Yhtä hyvin<br />
otsikossa voisi tuoda esiin sanan kuolemat,<br />
sillä teoksen kantavana teemana<br />
on suomalaisten ottamien sotavankien<br />
korkea kuolleisuus. Teemaa on viimeisen<br />
vuosi kymmenen aikana tutkittu<br />
laajasti. Teos nousee kuitenkin laadukkuudessaan<br />
eräänlaiseksi tutkimukselliseksi<br />
välitilinpäätökseksi. Sen voi<br />
myös nähdä jatkavan laadukasta tutkimustraditiota,<br />
jonka alkupäässä vuonna<br />
2008 ilmestyi dosentti Antti Kujalan<br />
jatkosodan neuvostosotavankien laittomia<br />
ampumisia käsitellyt teos.<br />
Aiheen sensitiivisyyden huo mioon<br />
ottaen Danielsbackan tutkimusote on<br />
ihailtavan neutraali. Lukija kokee<br />
olonsa sikäli turvalliseksi, että tutkijan<br />
tekstistä huokuu vankka kyky<br />
analysoida vakuuttavasti laajaa lähdeaineistoaan.<br />
Toisaalta Danielsbackan<br />
neutraali asioiden käsittelytapa jättää<br />
kirja-arvio<br />
Jatkosodan sotavangit<br />
mahdollisuuden myös lukijan omalle<br />
ajatustyölle. Esimerkiksi sotavankiasioista<br />
vastanneiden tahojen vastuukysymyksiä<br />
käsitellessään kirjoittaja<br />
ei juurikaan tee lopullisia tulkintoja<br />
siitä, kenen vastuulla sotavankikuolemien<br />
voidaan ajatella olleen. Lukija<br />
jääkin vähintään alitajuisesti odottamaan<br />
suomalaiseen tutkimustraditioon<br />
perinteisesti kuuluvaa syyllisten tai<br />
sankareiden esiin nostamista.<br />
Danielsbacka tuo useassa kohdin<br />
esiin Päämajan pääintendentin,<br />
kenraali majuri Verner Gustafssonin<br />
kielteisen asennoitumisen sotavankien<br />
ruokaannosten kasvattamiseen.<br />
Siltä osin kirjoittaja jättää langanpäiden<br />
yhteen sitomisen kuitenkin lukijan<br />
tehtäväksi, mitkä olivat Gustafssonin<br />
ja ylipäällikkö Mannerheimin vastuut<br />
sota vankikuolemista varsinkin<br />
katastrofitalven 1941–1942 aikana.<br />
Gustafsson on muuten yksi niistä<br />
”Päämajan kenraaleista”, joiden sodan<br />
ajan toiminnan selvittäminen on vielä<br />
tekemättä. Positiivista toki on se, ettei<br />
hänestä ole myöskään laadittu yhtään<br />
vajavaiseen lähdepohjaan pohjautuvaa<br />
näennäistieteellisenä elämäkertana<br />
markkinoitavaa tietokirjaa.<br />
Ehkä neitseellinen elämänkertaaihe<br />
koukuttaa vielä joskus<br />
Danielsbackan kaltaisen osaavan<br />
tutkijan tarttumaan kenraalin<br />
sodan ajan toimintaa ja<br />
motiiveja käsittelevän henkilöhistorian<br />
laatimiseen.<br />
Danielsbackan tutkimus<br />
sisältää myös särmiä, joiden<br />
tulkinnoista lukija voi olla eri<br />
mieltä. Hän kirjoittaa, että sotavankien<br />
kuulustelua ja käyttöä<br />
suunniteltiin heti sodan alusta<br />
lähtien, mikä hänen mielestään<br />
osaltaan osoitti suomalaisten<br />
varautuneen sotavankien hengissä<br />
pitämiseen. Tulkinnan<br />
lopputulos on varmasti oikea,<br />
mutta sen perustelut ovat ontuvat.<br />
Päämajan varautuminen<br />
sotavankien kuulusteluihin oli<br />
hyvin vähäistä. Vasta 9. heinäkuuta<br />
1941, Karjalan armeijan<br />
hyökkäyksen aattona, Päämajan<br />
tiedusteluosaston päällikkö ohjeisti,<br />
miten sotavankien kuulustelu<br />
piti suorittaa. Niin ikään on<br />
tunnettua, että tiedusteluosaston kuulustelijoiden<br />
sotilasasioiden tuntemus<br />
oli rajoittunutta. Suuri osa heistä oli<br />
valittu tehtävään ensisijaisesti heidän<br />
venäjän kielen taitonsa perusteella.<br />
Johdantoosuudessa Danielsbacka<br />
toteaa esittävänsä kirjassaan, että<br />
sotavankikuolleisuus saattoi syntyä<br />
tarkoittamattomasti, mutta siltikin sotavangeista<br />
vastuussa olleiden tahojen<br />
toiminnan seurauksena. Tähän ensilukemalta<br />
järjenvastaiseen tiivistykseen<br />
sisältyy sotavankikuolleisuuden<br />
ja sotavankien kohtelun dilemma kaikessa<br />
karuudessaan.<br />
Danielsbacka ansaitsee tutkimuksestaan<br />
ison kiitoksen. Teos antaa<br />
lukijalleen avaimet etsiä ovea ymmärrykseen<br />
siitä, miksi lähes kolmannes<br />
suomalaisten jatkosodan aikana ottamista<br />
sotavangeista menehtyi vankeusaikanaan.<br />
Mikko Karjalainen<br />
Kylkirauta 3/2016<br />
64
Change language