Pohjanmaan Opettaja 2/2016

mennessään, että minun vauhdillani hän ei pääse
ylös laisinkaan. Yritin lohduttaa itseäni sillä, että
miehellä oli erityinen motivaatio kiirehtiä. Saariselällä
oli nimittäin hiljattain nähty virtavästäräkkipesue,
ja sellaista harvinaisuutta ei hänkään
ollut ennen nähnyt.
Siitäkin noususta selvittiin, ja mitä lähemmäksi
virtavästäräkkipaikkaa tulimme, sitä kovemmaksi
vauhti kiihtyi. Ehkä ei olisi kannattanut
kiirehtiä, sillä heti kun asiantuntijamme oli
kadonnut etsimämme paikan rantapöpelikköön,
minä, Matti ja Janne näimme ylitsemme lentäneen
pienen västäräkkiparven, ainoan niillä tienoin.
Virta- vai perussellaisia, jäi arvoitukseksi.
Kenties ensi kerralla parempi onni.
Seuraavana aamuna oli sitten aika saatella
Terho vuorobussiin. Kyse ei ollut edellisillan
pettymyksestä vaan jo ennakkoon tiedetystä aikataulutuksesta.
Me kolme muuta pyöräilijää ja
Mikko auton ratissa jatkoimme.
Vähemmän virikkeitä, enemmän
suorittamista
Tiedossa oli, tästä eteenpäin homma muuttuisi
enemmän suorittamiseksi. Liikennemäärät
alkoivat kasvaa, pientareet kaventua ja auringon
vaikutus kertaistua. Pienetkin pilvenlonkareet
olivat jo taivaanlahjoja. Huolto- ja tankkausvälien
merkitys alkoi korostua.
Asiaan perehtymättömälle saattaa tulla yllätyksenä,
kuinka harvassa ruokailupaikat ovat
Sodankylän yläpuolella. Meillä tämä oli tiedossa,
kiitos netin pyöräilyblogien. Oma liikkuva
huoltorakennuksemme oli meidän pelastuksemme.
Muuten tällaisten tavallisten retkipyöräilijöiden
olisi suunniteltava reittinsä todella tarkoin
tai kannettava melkoinen määrä juomaa ja
kuivamuonaa mukanaan. Meillä ruokahuollon
kruunasi mukana kulkenut kaasugrilli, jonka
tuoksut herättivät huomiota ja ehkä kateuttakin
tienvarsien taukopaikoissa.
Ajopäivät Kakslauttasesta Rovaniemelle eivät
tarjonneet maisemallisesti ja matkailullisesti
samanlaisia virikkeitä kuin aiemmat. Poikkeuksena
oli lähinnä tutustuminen Lemmenjoen
kullankaivualueeseen ja saksalaissotilaiden
hautausmaahan Norvajärvellä. Kompensaationa
päätimmekin asuntoauton ahtauden sijaan
palkita itsemme luksusmajoituksilla, mikä tässä
tapauksessa tarkoitti mökkiyötä Sodankylässä
ja hotellioloja Rovaniemellä. Eipähän tarvinnut
niinä öinä koko retkikunnan herätä yhden miehen
vessakäynnin vuoksi.
Rovaniemeltä laskeuduimme – siltä se jopa
hetkittäin tuntui – Kemijoen vartta Kemiin
saakka, minkä jälkeen päätimme alkuperäissuunnitelmien
mukaan turvallisuussyistä siirtyä
Päätepysäkki Oulun Rotuaarilla.
nelostietaipaleen Iihin saakka autolla. Liikennemäärät
ovat suuria, eikä tuo väli tosiaan ole kovin
suotuisa pyöräilyyn. Iin Kuivaniemessä vietetyn
leirintäalueyön jälkeen jäljellä oli viimeisen
aamupäivän siirtymätaival Oulun Rotuaarille.
Ilmeisesti keho oli jo oppinut jotain, sillä edellisillan
väsymyksestä huolimatta vajaan 40 km:n
pätkä ei tuntunut enää juuri missään.
Lapin lisää
täydellä kauhalla
Mitä matkasta jäi käteen paitsi tietoisuus, että
on tullut poljettua pyörällä viikossa noin 720 kilometriä?
Vakuutuimme, että tällä tavalla taivaltaen
näkee ja kokee aika tavalla enemmän kuin
satasen vauhdissa lasin läpi. Yhteisöllisenä kokemuksena
homma toimii, kun on hyvä porukka.
Jo itse suoritus on sujuvampi, kun vetovuorot
jaetaan, ja kyllähän joukkuehenkeä vaaditaan jo
siinäkin, kun jaetaan paikat viikon ajan matkailuauton
kapeissa parisängyissä. Parhaimmillaan
kasvattava kokemus sekin. Ehkäpä kaikkein hienoimpia
hetkiä olivat ne, kun ajopäivän päätteeksi
sai kolottavia lihaksia hellineessä saunan
löylyssä avata kylmän palautusjuoman – ja vain
palautua. Kokemukseen taisi tulla sitä ansaittua
Lapin lisää.
17