Aktuumi 2/2005 - Oulu

k o r h o n e n
Suomalaisia ääri-ilmiöitä
Me suomalaiset olemme mestareita menemään
laidasta laitaan asenteissamme ja pyrkimyksissämme.
Kansainvälisyys on heti sitä,
että bimbokonsulttien poskipusukurssit edustavat
”sivistyksen” ulkoista huippua. Suomalaisuus
taas yhdistetään heti karkeimpiin ääri-ilmiöihin,
joiden sitten julistetaan tarkoitushakuisesti
olevan suomalaisuutta. Emme kai me
nyt niin nuori kansakunta ole? No jaa.
Hieman tämä teutarointi on onneksi kesyyntynyt
ja uskallamme luottaa itseemme ja
oman kulttuurimme voimavaroihin. Suomalaiskansalliseen
perinteeseen uskalletaan liittää
kepeyttä ja huumoria. Ennen se olisi ollut
häpeällistä ja entinen tyyli on taas nykykielellä
kiihkonationalismia. Auts.
Vielä vähän aikaa sitten kansainvälisyys ja
”rohkeus” esimerkiksi kokeilevassa ruoanlaitossa
oli sitä, että kaikki ”fiksut” ihmiset
sotkivat ruokansa yliampuviksi cajun-oksennuksiksi.
Valkosipulin yletön syönti oli ikään
kuin keskeisin kansainvälisyyden merkki, joten
keskiluokka sulloi sitä apinan raivolla kaikkeen.
Aivan vakavissaan meille tuputettiin valkosipulijäätelöä
ja -suklaata. Suomessa kokatut ”välimerelliset
ruoat” olisivat saaneet aidon sisilialaisen
tai andalusialaisen oksentamaan. Liiasta
valkosipulista, siis.
Kun me jostakin innostumme, niin mehän
innostumme ja menemme vauhdilla laidasta toiseen,
kunnes pää kolisee.
Ilmiö näkyy esimerkiksi historian tulkinnoissa.
Ennen uhottiin itsenäisyydellä ja kansallistunnolla.
Vuoden 1918 tapahtumista oli
vallalla valkoisen puolen vahvasti romantisoitu
näkemys. Nyt taas on vallalla punaisen puolen
ruusunpunainen ihannekuva koko pirullisesta
sotkusta (tämä naseva toteamus on lainattu
ajatus, mutten muista kenen suusta sen hiljattain
kuulin).
Nyt on muodikasta olla, tietyllä tavalla,
kriittinen (pitäisikö laittaa lainausmerkit?). Fiksu
ihminen etsii automaattisen anakronistisesti
omasta menneisyydestään virheitä ja esittää
objektiivisuuden autuaaksi tekevä sädekehä
päänsä päällä ynnä kulttuurivallankumouksen
hengessä totuuksia. On toki viisasta itse ilmoittaa
olleensa kamalan paha ennen kuin joku
toinen sanoo sen.
Politiikassa ollaan yleisessä yhteiskunnallisuudessa
oltu jo kauan ihailtavan ympäripyöreitä
ja kaikkeen sopivia eli ”demareita”. Ennen
mentiin ääripäästä toiseen ja osin vieläkin,
muttei Arkadian mäellä. Yleisellä tasolla puolueiden
ideologiset erot näkyvät vain pöytäviireissä.
Särmää ei löydy.
Sama ilmiö on havaittavissa kotoisessa uskonnossa.
Kaikkea rakastetaan ja suvaitaan
aivan penteleesti ja muistetaan lukea vain Uuden
Testamentin lempeimpiä fraaseja. Poskia
käännellään, eikä kukaan saa sanoa mistään
yhtään mitään. Papitkin ovat muuttuneet hauskoiksi
ja peräti trendikkäiksi!
Suvaitsevaisuuden ja poliittisen korrektiuden
pakkovalta jyrää kaiken suloisesti alleen. Ennen
ei saanut murrettakaan puhua, koska se
oli rahvaanomaista. Nyt taas oikeakielisyyden
vaaliminen on jo jotain snobifascismia. Professoreissakaan
ei muuten ole enää kutkuttavan
omalaatuisia persoonallisuuksia. Kaikki ovat
niin maimatun korrekteja. Virkeitä ja hersyviä
kuin Kalliomäen Antti...
Epäilen, että kannamme perimässämme
oivan sekoituksen ruotsalaisen kansankodin
hurskastelevaa, itseriittoisen ”itsekritiikin”
henkeä sekä perivenäläistä tai neuvostoliittolaista
sokeaa, yhden totuuden ylläpitämiseksi
pystytettyä ja irrationaalista auktoriteettiuskoa.
Ehkä ne tasapainottavat toisiaan ja lopputuloksena
on tällainen varmuuden vuoksi
mariseva kansakunta, joka pärjää varsin hyvin.
Mutta sitä ei kannata eikä varmasti oikein sovi
sanoa ääneen.
Kuva: Katr i Yrjänäinen
34