Lauri - pikku matkamies

Lauri – pikku matkamies
Tuula Pere • Virpi Nieminen
WickWick

Leo – the little wanderer, Finnish
Story by Tuula Pere
Illustrations by Virpi Nieminen
Layout by Peter Stone
ISBN 978-952-325-082-6
Second Edition
Copyright © 2015 Wickwick Ltd
Published 2015 by Wickwick Ltd
Helsinki, Finland
Printed in European Union
Based on Leo – the little wanderer
Story by Tuula Pere
Illustrations by Virpi Nieminen
Layout by Peter Stone
English translation by Päivi Vuoriaro
Originally published in Finland by Wickwick Ltd in 2012
Finnish “Lauri – pikku matkamies”, ISBN 978-952-5878-60-8
English “Leo – the little wanderer”, ISBN 978-952-5878-61-5
Copyright © 2012 Wickwick Ltd
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted
in any form or by any means, mechanical, electronic, photocopying, recording, or otherwise, without the prior
written permission of the publisher Wickwick Ltd. The only exception is brief quotations in printed articles and
reviews. For details and written permissions, contact rights@wickwick.fi.
Wickwick books are available at special discounts when purchased in quantity for premiums and promotions as
well as fundraising or educational use. Special editions can also be created to specification. For details, contact
specialsales@wickwick.fi.

Lauri – pikku matkamies
Tuula Pere • Virpi Nieminen
W
ickWick
Children’s Books from the Heart
1

2

Lauri istui talonsa portailla joka aamu ja katseli kotilaaksonsa
tuttuja maisemia. Kaikki, mitä hän näki
ympärillään, oli kovin rakasta.
Hänen katseensa seurasi maantietä, joka kiemurteli
rinnettä alas. Tie polveili peltotilkkujen välissä, kierteli
puita ja ylitti laakson pohjalla joen tukevaa kivisiltaa
pitkin.
Kotona oli hyvä olla, mutta Lauri tiesi, että nyt hänen oli
aika lähteä katsomaan suurta maailmaa. Tuuli oli kertonut
hänelle terveisiä ihmeellisistä paikoista.
3

Ruudullinen reppu selässään Lauri lähti matkaan.
Kotiseutu jäi pian taakse, ja maisema muuttui vieraaksi.
Lauri oli kuitenkin luottavaisella mielellä, sillä
aurinko valaisi hänen tietään ja tuuli kuiski hänen korvaansa
ohjeita.
Laurilla oli mukanaan vähän evästä ja kolikkokukkaro.
Rahaa ei ollut paljon, mutta hän arveli, että se riittäisi.
– Kun talletan matkamuistot sydämeeni, reppuni pysyy
kevyenä, Lauri arveli.
Pieni matkamies saapui suurelle rautatieasemalle ja osti
matkalipun kauas.
4

5

Juna oli halkonut uusia maisemia koko päivän. Illan suussa Lauri astui ulos junasta
muiden matkalaisten kanssa. Asemalaituri tyhjeni nopeasti. Kaikki kiirehtivät
koteihinsa ja hotelleihinsa. Lauri ei tiennyt, mihin menisi.
Viimeisestä junavaunusta laskeutui vielä kaksi ihmistä, vanha rouva ja pieni tyttö.
Heillä oli monta painavaa laukkua ja suuri kimppu kukkia.
– Katso, Maria-mummi. Tuolla penkillä istuu yksin lapsi, tyttö ihmetteli ja nyki
isoäitiään hihasta. – Minkähän takia hän on vielä tähän aikaan asemalla?
6

– Öisestä kaupungista on vaikea löytää majapaikkaa. On parempi, että tulet kotiini
yöksi, täti sanoi Laurille ystävällisesti.
Pieni tyttö kurkisteli ujona isoäitinsä selän takaa ja puristi kädessään kukkakimppua.
– Kiitos, olenkin hyvin väsynyt, Lauri vastasi.
7

8

Maria-tädin koti oli lämmin ja viihtyisä. Pehmeässä vierassängyssä Lauri nukahti
nopeasti. Tädin sukulaisten valokuvat vartioivat seinillä hänen untansa.
Hän nukkui makeasti ja pitkään. Aamulla sängyn vierellä yöpöydällä odottivat
leipä, mehu, kirje ja avain.
– Pieni vieraani, lähdin Annan kanssa torille. Tässä avain, täti kirjoitti. – Voit
käydä tutustumassa kaupunkiin ja palata, kun tahdot. Teen meille illaksi hyvän
gulassi-keiton.
Lauri söi aamupalan ja kuunteli lintujen iloista liverrystä avoimesta ikkunasta.
Syötyään hän sulki oven huolellisesti takanaan ja pani avaimen taskuunsa. Uusi
päivä ja uusi kaupunki odottivat.
9

Kaupunki oli vanha. Se oli ollut samalla paikalla
satoja vuosia. Vähitellen se oli kasvanut ja vallannut
peltoja ympäriltään, muuttunut äänekkäämmäksi ja kiireisemmäksi.
Leveitä katuja pitkin virtasivat loputtomat
autojonot.
Mutta kaupungin keskellä kukkulan ympärillä kadut
olivat kapeita ja talot matalampia kuin muualla. Siellä
ihmisillä oli aikaa istua penkeillä puistikkojen vanhojen
puiden katveessa. Lauri kulki pitkin mukulakivikatuja
ja ihaili pienten puotien ikkunoita. Tuolla oli lelukauppa,
tuolla pullapuoti ja parturi. Suutari istui verstaansa ikkunan
ääressä ja liimasi uutta kantalappua paikoilleen.
Aikansa kuljettuaan Lauri oli janoinen, ja nälkäkin kipristi
vatsan pohjaa.
10

11

12

Vanhan kaupunginosan torin laidalla, kukkivan kirsikkapuun kohdalla oli
kahvila. Ulkona pöydän ääressä istui pyöreäposkinen kahvilanpitäjä esiliina
edessään. Hän kirjoitti totisena suurelle paperiarkille.
Pöydän vieressä seisoi tuohtuneena naapurin parturi, jonka taskusta pilkistivät
kampa ja sakset.
– Lopuksi voisit kirjoittaa, että kiitämme vuosikymmenet jatkuneesta yhteistyöstä
ja valitamme kahvilan ja parturiliikkeen sulkemista, parturi huokasi alistuneena.
– On tämä niin vaikeaa, kahvilantäti vaikeroi. – Oletko varma, että enää ei ole
mitään keinoa?
Lauri asteli hiljaa heidän luokseen. Hän ymmärsi kyllä, mistä oli kysymys.
– Voisitteko ystävällisesti leikata minun hiukseni? poika tiedusteli parturilta. – Sen
jälkeen haluaisin mielelläni maistaa noita herkullisia marenkileivoksia kahvilan
vitriinistä.
13

14

Iloisesti viheltelevä parturi pyöräytti pyyheliinan Laurin
olkapäille ja napsi tukan siistiksi tottunein ottein.
Tukanleikkuun päätteeksi juotiin yhdessä mehut kahvilan
ulkopöydässä kirsikkapuun alla. Lauri kuunteli
hauskoja tarinoita parturin ja kahvilan entisistä asiakkaista.
Molemmat liikkeet olivat kuitenkin nyt pulassa. Asiakkaat
olivat unohtaneet ne, eikä toimintaa kannattanut
enää jatkaa. Tulot riittivät juuri ja juuri vuokraan, eikä
kalliita lehti-ilmoituksia voinut harkitakaan.
– Odottakaa vielä edes viikko, Lauri pyysi.
– Minulla on ystävä, joka kulkee ympäriinsä aivan ilmaiseksi
ja kertoo teistä kaikille, jotka ovat kyllästyneet
uusien leveiden katujen meteliin ja kiireeseen.
Lauri jätti hyvästit vanhalle kaupungille ja vilkutti
parturille ja pyöreälle tädille. Hän aavisti, että ei kuluisi
montakaan päivää, ennen kuin pienen torin laidalla jo
jonotettaisiin kahvilan herkkuja ja parturista kantautuisi
jälleen iloinen viheltely ja saksien napsahtelu. Niin hyvin
hänen ystävänsä tuuli osasi viedä viestejä ja houkutella
kuulijoitaan. Lauri oli varma, että ystävällinen tuuli auttaisi
mielellään näin tärkeässä asiassa.
15

Illalla Maria-tädin luona syötiin tulista keittoa. Lauri
kiitti kauniisti niin ruoasta kuin yösijastakin. Hän
antoi avaimen takaisin tädille.
– Kuinka uskalsit antaa kotisi avaimet minulle, vaikka
en ole tuttusi? Lauri ihmetteli.
– Mutta minähän tunnen sinut, vastasi Maria-täti. –
Tiedän, että olet hyvä lapsi ja voin luottaa sinuun. Olet
tervetullut takaisin milloin vain.
Ehkä Lauri joskus palaisikin, mutta huomenna oli taas
aika jatkaa matkaa. Tuuli pyöri jo levottomana tädin
talon katolla. Sillä oli Laurille vielä paljon tärkeää näytettävää.
16

17

18

Lauri pelkäsi tulevansa seuraavaan kaupunkiin liian myöhään. Tuuli oli kertonut,
että koko kaupunki oli vaarassa painua veden alle. Lauri tuli satamaan,
josta lähti veneitä kohti uppoavaa kaupunkia. Hän halusi ehtiä ajoissa perille.
Poika seisoi veneen keulassa ja tähyili horisonttiin. Sieltä se kohosi, ihana sininen
kaupunki. Kaikkialla oli upeita vanhoja rakennuksia, torneja, parvekkeita ja siltoja.
Kanaalit risteilivät kaupungin läpi.
Vettä oli joka puolella. Sitä loiski laitureille ja katukiville. Myrsky oli nostanut
vettä suurelle torillekin, jonka kuivalla laidalla sadat kyyhkyset parveilivat levottomina.
Tuuli oli ollut oikeassa, kaupungin upeat talot olivat rapistumassa ja painumassa
vähitellen mutaiseen veteen. Lauri tuli kovin surulliseksi. Hän istui hievahtamatta
vanhan patsaan juurella. Lauri ymmärsi, että kaikella on aikansa – niin oli ollut
näillä vanhoilla rakennuksillakin.
Oli hyvä, että pikku matkamies oli saapunut ajoissa. Nyt hän ehtisi painaa mieleensä
kaiken kauniin ympärillään. Vaikka hän ei koskaan palaisikaan tänne,
kuvat kulkisivat aina hänen mielessään. Sellaisia muistot ovat.
19

20

Tuuli oli kertonut Laurille pitkästä vaellusreitistä, jota ihmiset olivat satojen
vuosien ajan taivaltaneet reppu selässään ja kävelysauva kädessään.
– Miksi nämä vaeltajat eivät käytä autoja tai junia? Lauri kysyi tuulelta. – Niin
he pääsisivät paljon nopeammin vanhaan kirkkoon, joka odottaa reitin päätepisteessä.
– On tärkeää, että ajatukset pysyvät mukana, tuuli vastasi. – Hiljaisella matkalla
luonnon keskellä ehtii miettiä paljon sellaista, mikä vaatii aikaa ja rauhaa.
Lauri ei ollut varma, ymmärsikö hän tuulen selitystä, mutta päätti liittyä
kulkijoihin. Monen päivän uuvuttavan matkan jälkeen hän istui kivellä ja söi
eväitään.
– Nyt taidan ymmärtää, Lauri ajatteli ja haukkasi palan leipää.
Hänestä tuntui, että polkua astellessaan hän oli päässyt hyvin lähelle maata ja
niitä ihmisiä, jotka olivat matkanneet samaa reittiä. Suuri taivas lepäsi maiseman
yllä tuoksuineen, linnunlauluineen ja tuulenhenkäyksineen. Yksinkertaiset
eväätkin maistuivat herkullisilta.
21

Päivien patikointi vanhalla vaellusreitillä oli takana. Lauri oli saapunut aukiolle,
jonka laidalla kohosi vanha kirkko. Juuri kun hän oli astumassa sisään raskaasta
puuovesta, hän tunsi lämpimän puhalluksen niskassaan. Tuuliystävä oli
tullut katsomaan, miten pienen matkamiehen vaellus sujui.
– Tuletko kanssani sisään? Lauri kysyi tuulelta.
– Voinhan tullakin. Mutta minun on liikuttava siellä hiljaa, etten vahingossa puhalla
sammuksiin kynttilöitä, tuuli vastasi.
Hämärässä kirkossa paloi kymmenittäin kynttilöitä, ja korkeissa holveissa kaikui
kaunis laulu. Kuoro harjoitteli esitystään yläparvella. Laurikin sytytti seinustan
telineeseen oman kynttilänsä ja ajatteli samalla kotiaan ja kaikkia ystäviään. Tuuli
oli pysähtynyt hänen selkänsä taakse ja pidätteli hengitystään.
– Kuinkahan korkealle tuo laulu voi nousta? Lauri pohti.
– Sävelet ovat hyvin kevyitä. Niitä on helppo kuljettaa, tuuli kuiskasi. – Otan usein
mukaani musiikkia ja kuljetan sitä matkoillani maailman kaikkiin kolkkiin. Aina
löytyy herkkiä korvia, jotka kuulevat tuulen tuoman laulun.
Tuuli näytti tyytyväiseltä. Lauri ymmärsi. Hänkin oli usein kuunnellut tuulen musiikkia
kotitalonsa portailla.
22

23

24

Kirkas päivänvalo häikäisi Laurin silmiä, kun hän astui jälleen ulos auringonpaisteiselle
aukiolle. Suihkulähteen reunalla istui hyvin vanha mies silmät
kiinni. Ehkä hänenkin silmiään häikäisi.
Kuljeskeltuaan aikansa pitkin kaupungin sokkeloisia katuja, Lauri palasi takaisin
suihkulähteelle. Mies istui edelleen samassa paikassa silmät kiinni.
– Onko sedällä kaikki hyvin? Lauri kysyi varovasti.
– Kiitos kysymästä, on toki, mies vastasi ystävällisesti. – Tässä on hyvä paikka
kuunnella ihmisten puheita. Olen kerännyt niitä koko elämäni ja kirjoittanut niistä
kymmeniä kirjoja.
– Minkälaisia ne kirjat ovat? Lauria kiinnosti.
– Ne ovat täynnä sanoja, eikä niissä ole yhtään pistettä eikä pilkkua, kirjailija kertoi.
Lauri oli ihmeissään. Koulussa oli opetettu, että kirjoittamiseen liittyi paljon sääntöjä.
Pilkut ja pisteetkin olivat tärkeitä.
– Kuulehan poikaseni, kirjailija naurahti Laurin hämmennykselle. – On tärkeintä
kuunnella, mitä elämä opettaa. Ihmiset ovat täynnä sanoja, joiden välissä ei ole
yhtään pilkkua eikä pistettä. On vain tyhjää ilmaa, jonka voi täyttää lämmöllä tai
kylmyydellä.
Hämmentyneenä Lauri jatkoi matkaansa. Tätä pitäisi miettiä tarkemmin.
25

Muutaman päivän ajan Lauri oli lepäillyt pienessä
kylässä meren rannalla. Oli hauska katsella asukkaiden
arkisia touhuja. Vaikka ihmisillä saattoi vieraissa
maissa olla erilaisia tapoja, erilaisia vaatteita ja erilainen
kieli, kaikki oli kuitenkin ihmeellisen tuttua.
Tässäkin kylässä tehtiin työtä, käytiin koulua, hoidettiin
lapsia, leivottiin ja kasvatettiin kukkia. Lauri ei ymmärtänyt
ihmisten puhumaa kieltä, mutta se ei haitannut.
Hän pääsi mukaan kylän lasten yhteisiin leikkeihin, ja
täti, jolla oli ystävälliset silmät, viittoi häntä istumaan
samaan ruokapöytään omien lastensa kanssa.
Illan hämärtyessä perheet kokoontuivat satamalaiturille.
Joku alkoi soittaa hanurilla, ja yksi toisensa jälkeen
ihmiset liittyivät haikeaan lauluun. Sävel oli tuttu Laurillekin.
Vähän epäröityään hän yhtyi mukaan omalla
kielellään, ja lähellä istuvat ihmiset nyökyttelivät hyväksyvästi.
Musiikin kieli oli yhteinen.
26

27

Lauri oli kiivennyt ylös linnoitukseen jyrkkää ja kiemuraista
tietä pitkin. Hän oli uupunut, mutta matka
oli vaivan arvoinen. Vuoren laelta aukeni ihana näkymä
alas laaksoon ja kaupunkiin vuoren juurella. Talojen
katot muodostivat hauskan tilkkutäkin, jota kimmeltävä
joki halkoi.
Tuuli kertoi, että satoja vuosia sitten suuri sotapäällikkö
oli tullut vieraasta maasta. Hän oli valloittanut kaupungin
ja marssittanut sotajoukkonsa miehineen ja hevosineen
vuorenhuipun linnoitukseen. Kaupunkilaiset olivat
eläneet pelossa monta kuukautta. Lopulta sotapäällikkö
oli lähtenyt valloittamaan uusia maita ja vienyt armeijan
mukanaan. Tuosta ajasta oli jo kauan.
Lauri painoi korvansa kivimuuriin ja sulki silmänsä.
Ehkä hän vain kuvitteli, mutta kaukaa menneisyydestä
hän kuuli vieläkin hevosten kavioiden kopseen ja sotilaiden
saappaiden rytmikkäät askeleet.
Pieni matkamies ihmetteli, miksi suuri sotapäällikkö oli
aikoinaan tullut tänne. Matka toisesta maasta oli varmasti
ollut pitkä ja vaikea. Ehkä sotapäällikön omassa
maassa ei ollut yhtä kaunista vuorta, joka oli näin lähellä
taivasta.
28

29

30

Lauri alkoi jo kaivata kotiin. Hän oli nähnyt niin
paljon, että ajateltavaa riittäisi pitkiksi ajoiksi. Hän
päätti käydä vielä yhdessä paikassa, josta tuuli oli hänelle
kertonut. Häntä kiinnosti nähdä kirkko, joka ei tullut
koskaan valmiiksi. Rakennustyöt olivat kestäneet jo yli
sata vuotta, eikä loppua näkynyt.
Rakennuksen suunnitelleella arkkitehdillä oli ollut niin
suuri unelma, että hänen voimansa ja aikansa olivat
loppuneet kesken. Nyt hänen tilalleen olivat astuneet
uudet rakentajat ja taiteilijat. Yhdessä he saisivat paljon
aikaan. Kirkko kohosi yhä ylemmäs, ja siihen lisättiin
uusia torneja ja koristeita. Rakennus oli ihmeellinen ja
edelleen kesken.
31

32

Lauri hämmästeli näkemäänsä. Auringon säteet osuivat keskeneräisen kirkon
torni-ikkunaan ja saivat sen sädehtimään. Lauri ymmärsi, että rakennus oli
kuin elämä – suuri unelma täynnä yksityiskohtia, eikä koskaan valmis. Juuri niin
oli hyvä.
Lauri katseli rakennusmiestä, joka löi nauloja valumuottiin.
– Saanko minäkin hakata yhden naulan, Lauri pyysi arasti.
– Totta kai, rakennusmies vastasi hymyillen ja ojensi vasaran pojalle.
Lauri keskittyi tiukasti. Vasara oli painava ja naula terävä. Pari napakkaa iskua ja
naula oli uponnut valumuotin kulmaan.
– Nyt minäkin olen rakentanut tätä kirkkoa, Lauri huokasi tyytyväisenä. – On
aika palata kotiin.
33

34

Päiväkausia kestäneen paluumatkan jälkeen Lauri
lähestyi kotia.
Asemalle oli kokoontunut joukko hänen ystäviään. Tuuli
oli kulkenut junan edellä ja käynyt kertomassa heille,
että pieni matkamies oli palaamassa kotiin. Kuinka
hyvältä tuntuikaan tavata jälleen. Iloinen puheensorina
täytti aseman pihan. Aivan kuin vilkas lintuparvi olisi
pyrähtänyt paikalle.
Lauri astui alas junasta ja halasi ystäviään. Yhdessä
kuljettiin mäkeä ylös Laurin kotitalolle. Ystävät olivat
haravoineet pihan, kastelleet kukat ja kattaneet pöydälle
herkkuja.
– Kiitän teitä kaikkia, tuntuu hyvältä olla tervetullut,
Lauri sanoi.
35

Kotiinpaluujuhla jatkui pitkälle iltaan. Lauri kertoi
tarinoita matkaltaan ja vastaili kiinnostuneiden
kysymyksiin. Lopulta vieraat lähtivät ja jättivät Laurin
yksin nauttimaan auringonlaskusta.
Maisema muuttui kultaiseksi. Viimeiset tuulenhenkäykset
pyörähtivät Laurin ympäri, kunnes nekin rauhoittuivat
nukkumaan. Lauri sulki silmänsä.
Oli ollut turvallista tehdä pitkä matka, kun tiesi koko
ajan minne lopulta palaisi. Tässä oli oma koti, sen ympärillä
kotikylä ja laakso, josta tiet ja junarata jatkuivat
loputtomina haaroina ympäri maailmaa.
Lauri nukkui rauhallisesti.
36

37

Tuuli kuiskii Laurin korvaan terveisiä vieraista
maista. Innostuneena pikku matkamies lähtee
pitkälle vaellukselle, jonka aikana hän kohtaa
elämän suuria ja pieniä ihmeitä.
Lauri tapaa lämpimiä ihmisiä, jotka huolehtivat
myös tuntemattomasta kulkijasta. Aina ei tarvita
edes yhteistä kieltä. Samat ilot ja surut täyttävät
ihmismielen. Vanha kirjailija opettaa Laurille,
miten tärkeää on kuunnella elämää ja sitä viestiä,
joka kulkee sanojen välissä.
Matkan jälkeen vaeltajan on turvallista asettua
kotiportaille ihailemaan ilta-auringon kultaamaa
tuttua laaksoa ja tutkia sydämeen tallennettuja
muistoja.
wickwick.fi