anna jensen älä jätä mua lähiöön v3 (B6).indd - Aaltodoc

nan mukaan dionyysinen musiikki saa meidät tanssimaan, apollonisen
ollessa runouden lyyrinen metafora dionyysiselle musiikille. Kielellä ja
filosofisilla käsitteillä ei ole maailmasta kertovalle totuudelle mitään tarjottavaa,
toisin kuin joillakin, esimerkiksi nautinnon ja kivun representaatioilla
mahdollisesti voi olla. (Kofman 1985, 202–204). Nautinnon
ja kivun kaltaiset affektit ovat ennen kaikkea ruumiillisia kokemuksia,
jotka ensisijaisesti myös ilmaistaan ruumiillisesti, mikä puolestaan
asettanee rajoituksia niiden representoimiselle. Mutta miksi ruumiillinen
representaatio, esimerkiksi tanssi, olisi vähemmän representatiivista
kuin vaikkapa kielellinen representaatio? Onko haltuunottava tai esittävä
diskurssi aina sidottu kieleen ja kaikki ei-kielellinen sitä pakenevaa?
Ääntä voisi ajatella myös yhdyssiteenä maailman ja ruumiin välille ja
suuta lihallisena aukkona, välittäjänä ja välitilana. Deleuze kirjoittaa tästä
Francis Baconin Fragment of a Crucifixation-maalauksen (1950) yhteydessä.
Maalaus esittää viitteellisesti ristillä kuolemaa tekevän hahmon,
josta tunnistettavaa on lähinnä huutoon avautunut suu ja hampaat. Deleuze
kiinnittää huomion suun affiniteettiin, suun lihaisaan sisätilaan,
joka saavuttaa maalauksessa pisteen, jossa se ei enää ole muuta kuin osa
katkaistua valtimoa. Sweeney Agonistes-triptyykin hihansuu ja vereentynyt
tyyny viittaavat samaan. Suun kautta kaikki liha muokkaantuu
pääksi ilman kasvoja, eikä se ole enää erityinen elin, vaan reikä, jonka
kautta koko ruumis pakenee. Lihan herättämä valtava tunne, sääli, on
huuto. Se on Baconin Scream, valtavat suuaukot ja päät ilman kasvoja.
(2004, 26) 14 . Ruumis on yhtä huutoa, suuta ja lihaa: aukkoa, jonka kaut-
14 ”Still, it is important to understand the affinity of the mouth, and the interior of the mouth, with
meat, and to reach the point where the open mouth becomes nothing more than the section of severed
artery, or even a jacket sleeve that is equivalent to an artery, as in the bloodied pillow in the Sweeney
Agonistes triptych (46). The Mouth then acquires this power of nonlocalization that turns all meat into
a head without a face. It is no longer a particular organ, but the hole through which the entire body escapes,
and from which the flesh descend (here the method of free, involuntary marks will be necessary).
This is what Bacon calls the Scream, in the immense pity that the meat evokes. (Deleuze 2004, 26).
51