Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 2

Seurasi sitten Suuri Pohjansota, ja Viipuri menetettiin v. 1710. Alkoi satavuotinen
venäläinen kausi, jolloin Viipuri oli kuvernementin pääkaupunkina.
Kaupunki oli sodassa pahoin vaurioitunut, väestö osittain viety vangiksi Venäjälle,
ja suuri osa kaupungin vaikutusalueesta oli jäänyt rajan taakse Suomen
puolelle. Selvää oli, että kaupunki eli pitkälti lama-aikaa eikä ollut vielä toipunut
Isonvihan kolhuista, kun uusi koettelemus, v. 1738 ankara palo jälleen
tuhosi kaupunkia. Kun venäläiset sotilasviranomaiset vielä omavaltaisesti
anastivat asukkaiden huoneita ja koteja, ei ole ihme, että rakennustoiminta jäi
erittäin mitättömäksi. Osaltaan tähän myös vaikutti rakennusvalvonnan sekavuus
ja mielivaltaisuus.
Ruotsinvallan aikana oli rakennustoiminta ollut rakennuspormestarin ja raatimiehen
valvonnassa, mutta venäläisaikana maistraatti menetti melkein kaiken
määräysvaltansa tällä alalla. V. 1738 antoi Sotakollegio määräyksen,
jonka mukaan kaikki yksityinen rakentaminen alistettiin Viipurissa, kuten
muissakin Venäjän linnoituskaupungeissa, linnoituskonttorin määräysvaltaan.
Maistraatilla ei siten enää ollut oikeutta ilman insinöörihallinnon suostumusta
myöntää rakennuslupia uusille rakennuksille eikä edes vanhojen rakennusten
korjaukseen. Tätä määräystä kiristettiin vielä v. 1747 siten, että se tuli
koskemaan vähäisimpiäkin rakennustoimenpiteitä. Rakennusluvan saanti
mutkistui tämän johdosta suuresti. Ensinnäkin oli tontti insinöörihallinnon ja
maistraatin yhdessä tarkastettava ja lupa-anomus sen jälkeen jätettävä lääninkanslian
päätettäväksi, mutta jos maistraatti ja insinöörihallinto olivat asiasta
eri mieltä, tuli lääninkanslian jättää asia oikeuskollegion lopullisesti ratkaistavaksi.
Järjestelmä oli siten aikaa vievä ja aiheutti paljon paperisotaa. Maistraatti
joutui usein alakynteen, ja sotilasviranomaiset pääsivät ratkaisemaan
asian. Pahinta oli, että korkeimmat venäläiset viranomaiset saattoivat olla eri
mieltä ja vallastaan varmoja sekä omavaltasiakin, jopa niinkin etteivät välittäneet
oikeuskollegionkaan päätöksistä. Sattuipa, että yhden virastopäällikön
luvalla rakennetun rakennuksen toinen virastopäällikkö puratti sotamiehillä.
Riippui siitä, kumpi näistä virastoherroista, kenraalimajureita kun sattuivat
olemaan, saattoi häikäilemättömämmin ottaa vallan ohjakset käsiinsä. Tällaisissa
oloissa riitaiset naapuritkin voivat tuottaa rakennusaikeissa olevalle
tontinomistajalle paljonkin ikävyyksiä. Tilanne parani jonkin verran vasta
keisarinna Katariina II:n v. 1784 toteuttaman käskynhaltijajärjestelmän aikana,
jolloin valtion virastojen toimivaltaa pyrittiin rajoittamaan ja antamaan
enemmän valtuuksia kaupungin omalle hallinnolle. Siten jätettiin rakennuspiirustusten
tarkastaminen ja vahvistus maistraatin tehtäväksi, minkä jälkeen
kuitenkin komendantin tai sotakuvernöörin tuli hyväksyä päätös.
Katariina II:n aika merkitsi Viipurille kaikinpuolista elpymistä ja kukoistusta.
Valistusajan hallitsijana, syntyään saksalaisena prinsessana, keisarinna
halusi imeyttää valtakuntaansa jo Pietari Suuren suosimaa eurooppalaista
kulttuuria. Niinpä hän myös tahtoi saada valtakuntansa kaupungit arkkiteh-
12