HU_1_2014

aktiot ovat kaksi täysin erillistä aluetta,
joilla ei ole mitään yhteistä.
Prof. John R. Huizenga ja muut tunnetut
kriitikot kysyivät, miksi kokeet eivät
tuota voimakasta neutronisäteilyä
tai radioaktiivisia jäämiä, jos kyseessä
on ydinreaktio? Ponsin ja Fleischmannin
varhaisten kokeidensa ongelmana oli
myös heikko toistettavuus. Monet yrittivät
välittömästi toistaa kokeen. Jotkut
sanoivat havainneensa lämmönnousua,
mutta useimmat ilmoittivat, etteivät olleet
havainneet säteilyä joten kyse ei
ole fuusiosta (eli yritettiin mitata jotain
sellaista jota ei alun perin edes väitetty).
Monien fyysikoiden mielestä kyse
oli mittausvirheistä ja huonoista koejärjestelyistä,
heidän mukaansa vakuuttavia
todisteita ilmiön olemassaolosta
ei saatu. Nykyisin tiedetään, että jotkin
riippumattomat ryhmät löysivät löytöä
tukevia todisteita, mutta heidän kohtalonaan
oli joutua ankaran painostuksen
kohteeksi ja heidän tuloksensa jäivät
kahdeksi vuosikymmeneksi arkistojen
kätköön.
Nämä olivat niitä perusteita, joiden
vuoksi tutkimusalue tuomittiin pseudotieteeksi
ja ajettiin marginaaliin 25
vuodeksi. Ankara vastustus vaikutti voimakkaasti
siihen, etteivät useimmat
tieteelliset lehdet tai konferenssit ole
julkaisseet alan tutkimuksia. Tällä on ollut
vaikutuksia myös rahoitukseen sekä
patenttien myöntämiseen. Tutkimus ei
kuitenkaan kuollut kokonaan, vaikka
monet yrittivät kyllä saada viimeisenkin
vastarinnan murskattua. Ilmiön tutkimusta
jatkettiin pienillä resursseilla ja
aapelit. Testipenkkiä käytettiin, jotta lämmön johtumiaan,
ettei laitteeseen syötetty ylimääräistä energiaa.
erilaisista näkökulmista käsin. Internetin
yleistymisen myötä tiedonvälitys on
siirtynyt pitkälti verkkoon, asiallisia sivustoja
ovat mm. [11] [19][20].
Useimmat tutkimusryhmät käyttävät
siitä nimeä LENR-ilmiö (Low Energy
Nuclear Reaction) eli matalan energian
ydinreaktio. Muita yleisesti käytettyjä
nimityksiä ovat CANR (Chemically Assisted
Nuclear Reaction) kemiallisesti
avustettu ydinreaktio, LANR (Lattice Assisted
Nuclear Reaction) hila-avusteinen
ydinreaktio sekä CMNS (Condensed
Matter Nuclear Science) kiinteän aineen
ydinteknologia. Nimitykset vaihtelevat
eri maissa ja mantereilla. Japanissa
puhutaan usein vetyenergiasta,
Venäjällä ja muualla on omat terminsä.
Eräs syy nimitysten kirjavuuteen on se,
ettei ilmiön fysikaalinen perusta ole selvillä.
Teorioita on olemassa, mutta mikään
niistä ei ole vielä noussut voittajaksi.
Toinen syy erilaisiin nimityksiin on
ollut sanaan kylmäfuusio liittyvä stigma.
Mitä LENR tutkijat väittävät, ja miksi
se synnyttää niin voimakkaita vastareaktioita?
Ainakin yliopiston fysiikan ja
kemian kursseja käyneet tietävät, että
kohtuullisen suuria määriä vetyä tai
sen isotooppeja voi varastoitua joidenkin
metallien hilaan. Ilmiö on voimakas
mm. nikkelissä ja palladiumissa, mutta
ilmenee myös muissa metalleissa.
LENR-tutkijat väittävät, että tietyissä
olosuhteissa vetyatomit reagoivat metallihilan
kanssa, tuottaen enemmän
energiaa kuin mitä voidaan selittää kemiallisilla
reaktioilla. Jotkut ovat myös
havainneet heikkoa gammasäteilyä ja
alkuainemuutoksia lähtöaineissa. Tämä
viittaisi jonkinlaisiin ydinreaktioihin, mutta
perinteisen fysiikan mukaan tämä
vaatisi suunnattomia paineita ja miljoonien
asteiden lämpötiloja.
Nousujohteista edistymistä
Viimeisen 25 vuoden aikana sadat tutkijat
ja kymmenet tutkimuslaitokset ovat
jatkaneet ilmiön tutkimista. Mukana on
arvostettuja yliopistoja, valtioiden ja asevoimien
tutkimuslaitoksia, eri yritysten
laboratorioita sekä yksittäisiä tutkijoita
ympäri maailmaa. Pääosin tutkimusta on
tehty Italiassa ja Japanissa, jonkin verran
Yhdysvalloissa, Kiinassa, Venäjällä ja
Intiassa. Joukkoon kuuluu NASA, USA:n
asevoimien yksiköitä, Toyota Group,
Mitsubishi Heavy Industries ja lukuisia
muita organisaatioita. Suurin osa työryhmistä
on ollut melko pieniä ja toiminut
pienellä rahoituksella. Kyse on ollut riskitutkimuksesta,
johon liittyy suuria epävarmuuksia
ja PR-ongelmia mutta myös
suurta potentiaalia.
Vuosien varrella on tehty ilmeisesti
kymmeniä tuhansia kokeita, sekä esitelty
erilaisia teorioita joilla saatuja havaintoja
voitaisiin selittää. Varhaisemmat kokeet
muistuttivat vuoden 1989 testejä,
niissä reaktioita yritettiin käynnistää raskaassa
vedessä tapahtuvat elektrolyysin
avulla käyttämällä mm. palladiumia.
Vuosikausia niiden toistettavuus oli hyvin
huono, ylimääräinen lämmöntuotto
oli niin pientä, ettei käytetty kalorimetria
pystynyt vahvistamaan mittauksia
sitä riittävän aukottomasti.
Joitain vuosia sitten siirryttiin käyttämään
nikkeliä ja paineistetulla vedyllä
täytettyjä koekammioita. Niissä testimateriaali
kuumennettiin muutamiin satoihin
asteisiin, joissain kokeissa sitä stimuloitiin
ultraäänellä, sähköpurkauksilla
tai sähkökentillä. Uusissa kokeissa tulokset
alkoivat olla selkeämpiä ja toistettavampia,
laitteiden tuottama lämpöenergia
oli selkeästi suurempi kuin reaktion
käynnistämiseen käytetty energia.
Tulokset paranivat entisestään sen jälkeen,
kun materiaalin pintaa käsiteltiin
reaktiivisen pinta-alan kasvattamiseksi.
Suurin läpimurto saavutettiin, kun jotkut
siirtyivät käyttämään hyvin hienojakoisia
metallijauheita. Energiantuotanto vaikuttaa
olevan sidoksissa materiaalin pintaalaan
ja geometriaan, nanorakenteet
käyttäytyvät eri lailla kuin suuremmat
kappaleet.
Monissa viimeisten vuosien aikana
suoritetuissa kokeissa poikkeuksellinen
lämmöntuotanto on ollut niin merkittävää,
että mittausvirhe ja kemiallinen
reaktio on viimein voitu sulkea pois
laskuista. Useimmat tutkijat puhuvat
muutamista wateista, mutta ainakin 6
ryhmää on puhunut satojen tai jopa tuhansien
wattien energiantuotosta. Joillain
ryhmillä kokeiden toistettavuus on
lähellä 100 prosenttia, reaktiot ovat jatkuneet
jopa kuukausia.
Eräs MIT:ssä (Massachusetts Institute
of Technology) tammikuussa 2012
luentosarjan aikana käynnistetty koe
(MANOR) tuotti ylijäämäenergiaa vielä
kesäkuussa 2012. Kyseinen koe oli
pienimuotoinen, mutta se tuotti 7-10
kertaa enemmän energiaa kuin mitä
reaktion ylläpito vaatii, uusimmalla versiolla
hyötysuhde on jo 1:80. Tällä hetkellä
useat arvostetut tutkimuslaitokset
ovat jo todenneet, ettei itse ilmiön olemassaolosta
voi enää kiistellä. Eräänä
osoituksena oli mm. MIT:n tutkimuksen
uudelleenkäynnistyminen, sitä ei enää
pidetä pseudotieteenä ja alan peruskurssi
toistettiin myös tammikuussa
2014 [29].
Monet LENR-ilmiön tutkijat sanovat
nykyisin, että valtavirran fyysikot saattoivat
olla vuonna 1989 tietyssä mielessä
oikeassa. Kyseessä ei ehkä ole fuusio
ainakaan perinteisesti ymmärretyssä
mielessä, vaan jotain muuta. Taustalla
saattaa olla jokin, ennestään tuntematon
nanometriluokan mittakaavassa tapahtuva
kvanttimekaaninen ilmiö.
Teoreettisissa selityksissä puhutaan
pintaplasmoneista, Rydbergin atomeista,
hydrinoista sekä suurissa hiukkasjoukoissa
tapahtuvista värähtelyistä. Lopullista
selitystä joudutaan vielä odottelemaan,
mutta näyttää siltä että teoreettiset
selitykset avaavat reittejä moniin
uusiin ennestään tuntemattomiin
ilmiöihin ja käytännön sovellutuksiin.
NASA:n näkökantoja
NASA:n Langleyn tutkimuslaitoksen
johtava tutkija Dennis Bushnell on kertonut
kirjoituksissaan omia näkökulmi-
21