2/2013 - Suomen Inkeri-liitto ry

Matkan varrelta –inkerinsuomalaisen muistelmiaReino JaakkimainenJatkoaInkeriläistenViestissä 11/2007aloitetuillemuistelmille.Monet eivät selvinneet...Minun tilaisuuteni vaihtokauppaan menikun taas sain ’veriripulin’ (meillä sanottiinsitä ’veriseksi vatsataudiksi’). Minut vietiinsairashuoneeseen. Tilanteeni ei ollut hyvä,koska kukaan ei palannut sieltä elävänä.Ihmeellistä on etten muista mitään tästäelämänvaiheesta. Kirjoitan tässä mitäMatti kertoi minulle myöhemmin. Sairashuoneoli eristetty muista omalla aidalla,eikä sinne päästetty ketään hoitajienlisäksi. Hoitajien epäiltiin pihistävänpotilaiden annoksia. Varmistaakseen ettäsaisin riittävästi ruokaa, Matti kävi jokapäivä heittämässä avoikkunasta aidan ylipaksun palan leipää. Se vaati varmaa kättäja hyvää heittokykyä.Matti onnistuikin joka heitolla. Leiriläisettaputtivat käsiään, kun viikkoamyöhemmin odottamatta kävelin ominpain sairashuoneesta pois; ensimmäinenelävä takaisintulija.Ilmeisesti leirialueellamme meidän aikanakinoli joissakin parakeissa venäläisiäsotavankeja. Heidän joukossaan ilmeniuseita lavantautitapauksia, mikä levisimyös muihin parakkeihin. Tämä ja muuttaudit, kuten ’verinen ripuli’ ja nälkä aiheuttivatmonia kuolemia. Jälkitietojenmukaan Viron karanteenileirien inkeriläistenkuolevaisuus oli yhteensä 1500,mistä 400 kuoli Klogalla. Kuolleet vietiinpois puisissa arkuissa (kirstuissa). Hautausmaallaruumiit otettiin pois arkuistaja haudattiin kankaaseen käärittyinä. Arkutkäytettiin yhä uudelleen ja uudelleen.Meidän kurja leirinolo vaikutti enitenlapsiin ja vanhuuksiin. Etupäässsä SuomenPunaisen Ristin toimesta alkoivatlapset ja vanhukset saada Punaisen Ristinruokapaketteja: maitoa, munia, voita,juustoa, purkkiruokaa. Monille tämä aputuli liian myöhään.Suuressa parakissa ei ollut yksityisyyttä.Me kaikki tahtomattaan saimme jakaaperhetragedioita ympärillämme. Niistäkolme kuolemaa vaikutti meihin läheisemmin.Ne koskivat meidän Kurkelan naapureitammeja jäivät pysyvästi mieleeni.Juakkolan Annamarin lapset, 3-vuotiastyttö ja 5-vuotias poika – perhe jonkakanssa asuimme Oskalan talossa Kurkelassa– alkoivat saada Punaisen Ristinruokaa. Olimme kaikki iloissaan ja kiitollisiasiitä. Sitten tapahtui jotain kauheaa.Molemmat lapset alkoivat itkeä lepyttämättömästi,eikä heidän äitinsä voinutmitenkään auttaa. Sitten tunnin, parin sisällähe molemmat, ensi tyttö, sitten poika,kuolivat. Ei taitanut olla yhtään kuivaasilmää parakissa. Oliko niin, että heidänruuansulatussysteeminsä oli liian heikkosulattaakseen ravitsevaa ruokaa?Noiden viattomien pikkulasten – joidenlyhyt elonaika oli ainoastaan kurjuutta javaivaa – kuoleman näkeminen, oli minulleyksi pahimpia kokemuksia. Ajattelin myösheidän äiti-parkaa, isoäitiä ja äidin sisarta.Suomi puuttui asiaan lasten pelastamiseksi.Melkein 400 inkeriläistä lasta evakuoitiinViron leireiltä Helsinkiin Suomeenmarraskuun lopussa 1942. Oli surkeaa todeta,että nämä kaksi niin paljon kärsinyttäinkeriläisten viesti25