KIRKON KAUHAJOKI-HANKE

Tänä iltana ajatuksemme ovat palanneet surullisen päivän tapahtumiin
vuoden taa. Moni meistä on palauttanut mieliinsä, mitä tuolloin
ajatteli ja tunsi tai mitä tuli sanotuksi tai kuulluksi.
Viime päivinä olen kysellyt ja miettinyt, millä tavoin tapahtumat
muuttivat suomalaisten elämää. Jäikö niistä joitain pysyviä jälkiä?
Useimpien kohdalla elämä palasi arkiseen rytmiinsä. Kouluissa työ
jatkui ja turvallisuuden tunne kasvoi. Hyvä niin. Pian lehtien otsikot
jo kertoivat uusista päivänpolttavista asioista. Kirkon ja yhteiskunnan
Kauhajoki-hankkeet käynnistyivät. Siellä missä särkyi
eniten, on kuitenkin eletty hiljaa päivä kerrallaan.
Eniten mietin mielessäni, mitä olemme kuluneen vuoden aikana
tehneet lasten hyväksi. Kauhajoen tapahtumia seuranneina viikkoina
monet puhuivat lasten ja asenteiden muutoksen puolesta.
Olemmeko me aikuiset siis antaneet kuluneena vuonna enemmän
omasta ajastamme lapsille ja nuorille. Olemmeko käyneet kotona
arkista ja jatkuvasti tarpeellista keskustelua siitä, mikä on oikein ja
mikä väärin. Entä olemmeko puuttuneet siihen, jos omaa tai toisen
lasta on kiusattu. Vai onko välinpitämättömyys jälleen vallannut
takaisin noina päivinä menettämänsä tilan. – Näihin kysymyksiin
jokaisen meistä on annettava oma vastaus. Ehkäpä parannuksen
tekomme on vielä kesken. On jälleen suunnan tarkistamisen aika.
Kauhajoella menehtyneiden perheissä, lähipiirissä ja ystäväjoukossa
kulunut vuosi on ollut kovin toisenlainen kuin kaikki aiemmat.
Surusta on tullut vieras, joka on alkanut kulkea yhtä matkaa surijan
kanssa. Surusta on tullut matkakumppani, ja se on ottanut sille sopivan
paikan elämässä.
Mutta on surevalla mukanaan matkalla muutakin kuin vain suru.
Kun menettää läheisensä, tämä maailmaa käy jotenkin vieraaksi.
Oivaltaa, ettei se enää kykene antamaan kaikkea, mitä ihminen
tarvitsee. Tätä maailmaa alkaa katsella toisin silmin. Huomaamatta
tähyää kauemmas, maailmaan, joka on edessä ja päämääränä.
Iän karttuessa kristityn vaellusta sävyttää yhä useammin jälleennäkemisen
kaipuu ja ikävä. Muutama ilta sitten katselin ohjelmaa
iäkkäästä miehestä. Hän tapasi 50 erillään eletyn vuoden jälkeen
kasvattisisaruksensa. Miehen kokemuksen järisyttävyys ja kiitollisuus
kertoivat jotain siitä, mitä se on, kun kerran jälleen kohtaa
kuoleman viemät rakkaansa. Kristittyinä elämme tässä odotuksessa.
Odotuksellamme on erityinen nimi. Se on toivo. Sen varassa
jaksaa. Surun ja kaipauksen keskellä vaeltavalle tärkein matkakumppani
on toivo.
Ja sitten on olemassa vielä lupaus; se, että Hän pitää sinusta huolen.
Hänen nimensä on Kristus Jeesus. Lupauksensa mukaan Kristus on
läsnä surun keskellä. Hengellään hän ylläpitää toivoamme. Läsnäolollaan
hän kannattelee meitä ja taakkaamme niin, että jaksamme
päivän matkan kerrallaan.
Kauhajoen kirkon risti on valaistu. Se julistaa toivon sanomaa joka
päivä. Ristin valo näkyy sitä kirkkaammin, mitä pimeämpi päivä
on. ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen”.
196 197