Rauman seudun kuntienlasten ja nuorten

2. HYVINVOINTI JA SEN MITTAAMINEN
Hyvinvointi on yleisesti käytetty käsite, josta varmasti jokaisella ihmisellä on hieman erilainen käsitys
ja mielikuva. Hyvinvointi onkin hyvin vaikeasti määriteltävissä ja määritelmiä on useita. Niissä
on osittain samoja, osittain erilaisia painotuksia. Toiset määritelmät ja teoriat korostavat enemmän
resursseja eli voimavaroja, toiset taas tarpeita. Myös objektiivisten seikkojen ja subjektiivisesti
koetun mielihyvän painotukset vaihtelevat. Selvää on kuitenkin se, että hyvinvointi on käsitteenä
positiivinen ja se liittyy erilaisiin hyviin asioihin. Ilmeisesti on kuitenkin helpompi päästä yksimielisyyteen
huonoista elinoloista, koska hyvinvointia lähestytään ja määritellään usein sen vastakohdan,
pahoinvoinnin kautta. Pahoinvointia kuvataan yleensä syrjäytymisen ja köyhyyden käsitteiden
avulla. (Karisto 1984, 8-31.)
Pohjoismaisessa traditiossa hyvinvointia on yleensä mitattu indikaattoreilla, joita kutsutaan elintasoksi
tai elinoloiksi. Elintaso- tai elinolotutkimuksen hyvinvointikäsitys perustuu pitkälti voimavaroihin.
Tällöin hyvinvointi määräytyy niiden yksilön käytettävissä olevien voimavarojen perusteella,
joiden avulla hän voi kontrolloida ja tietoisesti ohjata elinolojaan. Hyvinvoinnin osatekijöiden valinta
vaihtelee suuresti maasta ja tutkimuksesta toiseen. Osatekijöihin sisältyy yleensä kuitenkin seuraavia
asioita: perhesuhteet ja kotitalouden rakenne, tulonjako, koulutus, työllisyys ja työolot,
asuminen ja vapaa-aika, sosiaaliset suhteet, poliittiset toimintamahdollisuudet, sosiaalinen liikkuvuus,
turvallisuus ja terveys. (Strandell 1995, 5.)
Voimavaroja painottavaa lähestymistapaa kutsutaan usein myös ”objektiiviseksi” lähestymistavaksi,
millä viitataan siihen, että hyvinvoinnin osatekijät on ikään kuin puhdistettu ihmisten omista subjektiivisista
arvioinneista. Strandellin (1995, 5) mielestä olisi kuitenkin osuvampaa puhua esimerkiksi
ulkoisista tekijöistä objektiivisten sijaan, koska ne ovat jossain määrin mielivaltaisesti valittuja.
Pohjoismaisesti ehkä tunnetuin teoreettinen hyvinvointimalli on Erik Allardtin luoma malli. Allardt
on kehittänyt hyvinvoinnin käsitettä elämänlaadun suuntaan, jolloin se kattaa myös monia ihmisten
välisiin sosiaalisiin suhteisiin sekä itsensä toteuttamiseen liittyviä ulottuvuuksia ja tarpeita ja painottaa
sekä subjektiivisia että objektiivisia tekijöitä. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 8.)
Allardt (1976, 50) erottaa hyvinvoinnissa kolme eri osa-aluetta: having (elinolot, elintaso), loving
(perhe- ystävyys- ja yhteisyyssuhteet) ja being (itsensä toteuttaminen, arvonanto, korvaamattomuus,
poliittiset resurssit, ”mielenkiintoinen tekeminen”). Kattavan kuvan saamiseksi hyvinvoinnin
tasosta on Allardtin mukaan yhdistettävä sekä objektiivisia että subjektiivisia tietoja. Objektiiviset
10