Salminen-Antti_Lomonosovin-moottori_Poesia-2014

# 159 [Nämä kolme ”fiktiivistä” fragmenttia on kirjoitettu suikaleeseen
punaista tapettia punaisella tussilla]
— Muistatko hämähäkkimäisen tavan, jolla hän alituiseen liikutti
sormiaan. Lyhyessä valossa hänen epäselvät eleensä. Minä olen jo
unohtanut, lähes. Muistelen sitä, miten olen voinut melkein unohtaa.
Kyllä, hänen sormensa olivat luonnottoman pitkät ja ohuet. Hän oli
aiemmin toiminut hammaslääkärinä. Joutui lopettamaan kieltäydyttyään
toistuvasti panemasta käsiään naisten suihin. Minä ymmärrän
häntä hyvin, mutta ymmärränkin aivan liikaa.
— Eikä siinä kaikki. Sotavuosina afrikkalais–intialainen vastavakoilu
sai selville, että liittouman ohjusiskut kohdistuivat aina alueille ja
rakennuksiin, joissa hän oli saanut erektion. Hmm, hetkinen sittenkin,
sotkenko nyt hänet erääseen samannimiseen tuttavaani Joka tapauksessa
hän eli kuin ensimmäistä päivää, aina yhtä viattomana, haavoittuvana
ja herkkäuskoisena. Koskettavan tyhmä ja hellyyttävä ystävä.
— Vielä yksi todiste. Tämä kuva on kokonaan musta. Se on hänen
vaimonsa ottama. Lähtöpäivänä Srebrenicassa hän irrotti Leicansa
suojuksen, painoi silmän etsimeen, suuntasi kameran vanhaan kirkontorniin
ja käänsi tarkennusrengasta. Kello löi kolmannen ja viimeisen
kerran. Venäläisen tarkkuuskiväärin luoti kiersi keskiakselinsa ympäri
hieman äänennopeuden yläpuolella ja läpäisi kameran 50 millisen
objektiivin, sulkimen kuusi lehteä ja niiden takana hänen vasemman
poskipäänsä. Työnnyttyään aivokurkiaisen ja pikkuaivojen läpi
pyörähtävällä liikkeellä luoti repäisi kallonpohjaan perhosen muotoisen
aukon. Kuulin laukauksen vasta, kun ymmärsin, mitä oli tapahtunut.
Luodin iskun ja iskurin äänen väliin jäänyt hetki oli kuvassa käytetyn
suljinajan mittainen.
#80 Valokuvasta
#153 Liktorin kuuluisat sormet
203