Saksalaisten sotilaiden lapset. Ulkomaalaisten sotilaiden lapset ...

IDEN LAPSET 

GERMAN SOLDIERS 

40–1948 Osa I 

of Foreign Soldiers in Finland 1940–1948 Volume I 

SAKSALAISTEN SOTILAIDEN LAPSET 

Ulkomaalasten sotilaiden lapset Suomessa 1940–1948 Osa I 

THE 

CHILDREN OF GERMAN SOLDIERS 

Children of Foreign Soldiers in Finland 1940–1948 Volume I 

ISTEN SOTILAIDEN LAPSET 

ISTEN SOTILAIDEN 

lapset Suomessa 1940–1948 Osa I 

OF GERMAN SOLDIERS 


ALAISTEN SOTIL 

otilaiden lapset Suomessa 

EN 

Lars Westerlund

Lars Westerlund 

Saksalaisten sotilaiden lapset 

Ulkomaalasten sotilaiden lapset Suomessa 1940–1948 

Osa I 

The Children of German Soldiers 

Children of Foreign Soldiers in Finland 1940–1948 

Volume I

Kansikuva: Saksalaisen aliupseeri ja suomalainen nainen vuoteella Oulas-hotellissa 

Oulussa jatkosodan aikana. Aliupseerin kaverit on kutsuttu kylään. Noin yhdeksän 

kuukautta myöhemmin syntyi pariskunnan lapsi. Valokuva: Kansallisarkisto 

Cover photo: A German non-commissioned officer and a Finnish woman in a bed 

in Hotel Oulas in Oulu in 1942. Since the NCO's friends are there, this could be an 

event to mark an engagement. Nine months later a child was born to the couple. 

Photo: The National Archives 

Painopaikka: Nord Print, Helsinki 2011 

ISBN 978-951-53-3348-3 

ISBN 978-951-53-3349-0 

Tekninen toimitus: Jyri Taskinen

SISÄLLYS 

Lukijalle .................................................................................................................. 5 

Väestötilastot ja ulkomaalaisten sotilaiden läsnäolo Suomessa 1940–48 

Avioliitot ja -erot, miesten poissaolo, syntyvyys, raskaudenkeskeytykset, 

kondomien käyttö ja vierailevien sotilaiden jälkeläiset ............................................ 8 

Avioliitot ja kihlaukset rotupolitiikan varjossa Saksalaisten sotilaiden ja 

suomalaisten naisten avioliittoja kihlausilmoitukset 

sanomalehdissä 1941–44 ...................................................................................... 116 

Saksalaisten sotilaiden lapset Äitien ja isien tausta sekä lasten 

elämänvaiheet ....................................................................................................... 186 

Suomen ja Saksan sopimus 15.6.1944 saksalaisten sotilaiden 

lasten elatuksesta ................................................................................................ 304 

Saksalaisten sotilaiden lapset Itä-Karjalassa ................................................... 319 

Raastoi rintaani ja sydämelle pahaa tek´ Suomalaisten naisten seurustelu 

saksalaisten sotilaiden kanssa kansanomaisissa pilkkalauluissa sekä Valtion 

tiedotuslaitoksen seuranta ..................................................................................... 325 

TABLE OF CONTENTS 

To the Reader .......................................................................................................... 6 

Demographic Traces of Foreign Servicemen in Finland in 1940–48 Marriage, 

divorce, and birth rates, abortion, the use of prophylactics, 

the absence of men, and the offspring of visiting soldiers ..................................... 99 

Marriages and Engagements in the Light of Racial Doctrine Engagement and 

marriage announcements between German soldiers and Finnish women in 

newspapers 1941–44 ............................................................................................ 176 

Children of German Soldiers in Finland .......................................................... 293 

The 15.6.1944 Finnish-German Agreement on Support for Children of 

German Soldiers ................................................................................................. 317 

Children of German Soldiers in the Occupied Soviet Karelia 1942–43......... 323 

3

Stabbed Through the Heart Relationships between Finnish women and 

German soldiers as portrayed in popular song and in surveillance reports 

from the state information bureau in 1941–1944 ................................................ 345 

4

Lukijalle 

Ulkomaalaisten sotilaiden lapset 1940–48 Suomessa -hanke perustettiin 

valtioneuvoston kanslian ja Kansallisarkiston toimesta vuodenvaihteessa 2009–10 

vuoden mittaiseksi tutkimushankkeeksi. Keskeisenä aloitteentekijänä hankkeelle 

oli Rovaniemellä vaikuttava Saksalaisten sotilaiden lapset r.y., jonka kanssa 

Kansallisarkisto on ollut jatkuvassa yhteistyössä. Onkin luonnollista, että 

saksalaisten sotilaiden lapset ovat Kansallisarkiston tutkimustoiminnan 

keskipisteenä, sillä juuri nämä lapset ovat lukumäärältään selvästi suurin ryhmä 

vuosina 1940–48 syntyneiden ulkomaalaisten sotilaiden lapsista. Kansallisarkisto 

toteutti kuitenkin hankkeen kiinnittämällä huomiota myös em. ajanjakson muihin 

vastaaviin lasten ryhmiin eli ulkomaalaisten vapaaehtoisten, neuvostosotavankien 

ja liittoutuneiden valvontakomission lapsiin. 

Tämän niteen ensimmäinen kirjoitus tarkastelee väestötilastojen pohjalta 

ulkomaalaisten sotilaiden jättämiä jälkikasvun jälkiä suomalaiseen yhteiskuntaan. 

Kirjoituksessa huomioidaan kaikki em. ulkomaalaisten sotilaiden lasten ryhmät. 

Muuten nide otsikon mukaan keskittyy yksinomaan saksalaisten sotilaiden 

seurusteluun suomalaisten naisten kanssa ja heidän lapsiinsa. Toinen kirjoitus 

valaisee saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten välisiä sodanaikaisia 

avioliittoja ja kihlauksia Saksan harjoittaman rotupolitiikan varjossa. Kolmas ja 

laajin kirjoitus käsittelee seurustelevien saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten 

naisten taustoja sekä heidän yhteisten lastensa elämänvaiheita. Lisäksi erillisissä 

kirjoituksissa on kiinnitetty huomiota Saksan ja Suomen välille kesäkuusta 1944 

saatuun em. lasten elatusasioita koskevaan sopimukseen sekä saksalaisten 

sotilaiden miehitetyssä Itä-Karjalassa ns. kansallisten naisten kanssa siittämiin 

lapsiin. 

Viimeisen kirjoituksen aiheena on seurustelevia suomalaisia naisia käsittelevät 

pilkkalaulut, jotka jatkosodan vuosina saavuttivat suuren suosion suomalaisten 

rintamasotilaiden keskuudessa. Alun perin tarkoituksena oli paneutua 

huomattavasti laajemmin saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten 

seurustelua koskevaan neuvostopropagandaan. On arvioitu, että juuri tässä 

suhteessa neuvostopropaganda oli poikkeuksellisen tehokasta ja onnistui varsin 

hyvin tarkoituksessaan vahvistaa suomalaisissa rintamamiehissä kytevää epäluuloa 

em. sotilaita ja heidän naisystäviään kohtaan. Ajanpuutteen vuoksi 

neuvostopropagandaa käsittelevää jaksoa ei kuitenkaan saatu syvennettyä. 

Vaikka kirjateoksen alkuperäistä suunnitelmaa ei sellaisenaan pystyttykään 

toteuttamaan, on kuitenkin syntynyt laajahko, järjestelmällinen ja lähtötilanteeseen 

verrattuna huomattavasti tarkempi kuva tutkituista ilmiöistä. 

5

Tekijä kiittää niitä saksalaisten sotilaiden lapsia, jotka ovat luovuttaneet tietojaan 

tutkimushankkeelle, samoin kaikkia muita yhteistyötahoja ja hankkeen 

johtoryhmää heidän panoksestaan. 

Helsingissä joulukuussa 2010 


To the Reader 

The Children of Foreign Soldiers in Finland, 1940-48 project was commissioned 

by the Prime Minister´s Office and the National Archives of Finland at the 

beginning of 2010 and was designed to last one year. During the project, the 

National Archives of Finland worked closely with the Association of Children of 

German Soldiers in Rovaniemi, which played a key role in initiating these efforts. 

The children of German soldiers are a natural focus of attention for the National 

Archives because they represent the biggest and most important group of children 

of foreign soldiers born in 1940-48. However, the project also investigated other 

corresponding groups of children born during the war and in the immediate 

postwar period, including the children of foreign volunteers, the children of Soviet 

prisoners of war and the children of members of the Allied Control Commission. 

The first article is a study based on population statistics that examines the traces 

left by foreign soldiers in Finnish society. This research looks at all the different 

groups of children of foreign soldiers. Otherwise, this work focuses, as the title 

indicates, on the relationships between German soldiers and Finnish women and 

their children. Thus, the second article deals with attempts by German soldiers and 

Finnish women to marry and get engaged in the context of racial doctrines. The 

third and most extensive article is about the backgrounds of these German soldiers 

and Finnish women and the fate of their children. There are also separate articles 

on the 1944 German-Finnish agreement on child support payments and on the 

children of German soldiers in occupied Soviet Karelia. 

The last article is about songs composed and sung by Finnish soldiers about 

women who consorted with German soldiers. These songs were very popular 

among Finnish frontline soldiers during the war. Originally, the author intended to 

include considerably more information on Soviet propaganda about this 

phenomenon. It seems that Soviet propaganda on the topic was exceptionally 

effective and succeeded in strengthening the distrust of Finnish frontline soldiers 

towards these German soldiers and their Finnish female companions. However, it 

proved impossible to add to the section on Soviet propaganda due to a lack of time. 

6

Nevertheless, the final result of this project is an extensive, systematic and 

considerably sharper picture of this aspect of World War Two and the immediate 

postwar era. The author wishes to thank the children of German soldiers who have 

graciously assisted this project by supplying their information, as well as all the 

other parties and persons who contributed and the project board for its support. 

Helsinki, December 2010 


7

Väestötilastot ja ulkomaalaisten sotilaiden läsnäolo 

Suomessa 1940–48 

Avioliitot ja -erot, miesten poissaolo, syntyvyys, 

raskaudenkeskeytykset, kondomien käyttö 

ja vierailevien sotilaiden jälkeläiset 

Suomessa syntyi vuosina 1940–45 yhteensä noin 478 000 lasta, joista hyvin 

vähäinen osa oli ulkomaalaisten sotilaiden siittämiä. Tässä kirjoituksessa on 

tarkoitus tarkastella, minkälaisia jälkiä ulkomaalaisten sotilaiden lapsista 

sotavuosina jäi väestötilastoihin. 

Sekä sotavuosina että niitä ennen ja niiden jälkeen väestösuhteet olivat etenkin 

muuttoliikkeen vuoksi jatkuvassa muutostilassa, joten keskeinen kysymys on, 

miten voidaan todeta ulkomaalaisten sotilaiden jälkeensä jättämä vaikutus 

väestötilastoihin, joissa väestöoloihin yhdistyvät erilaiset yleiset muutostrendit. 

Jotta tällainen todentaminen olisi mahdollista, sovelletaan aiheen käsittelyssä 

menetelmiä, joista kerrotaan jatkossa tarkemmin. Ote väestötiedoista, 

Väestötilastoa lääneittäin vuosina 1934–51, on liitteessä 2. 

Vaikka tarkastelun pääkohteena ovat ulkomaalaisten sotilaiden sotavuosina 

syntyvyystilastoihin jättämät demografiset jäljet, on kokonaiskuvan luomiseksi 

huomioitava myös joitakin muita aiheeseen oleellisesti liittyviä seikkoja, joista 

aluksi tarkastellaan avioliittojen ja avioerojen lukumääriä. Sen jälkeen käsitellään 

elävänä syntyneitä lapsia, kuolleina syntyneitä lapsia ja avioliiton ulkopuolella 

syntyneitä lapsia sekä sodanaikaisen syntyvyyden vuosikohtaisia vaihteluja. 

Syntyvyyttä koskevissa jaksoissa tarkastelun pääpaino on au-lapsissa, sillä 

tilastoaineiston perusteella ei ole mahdollista tarkastella ulkomaalaisten sotilaiden 

jo naimisissa olevien suomalaisten naisten kanssa siittämien lasten esiintymistä. 

Kuitenkin joitakin oletuksia esitetään tästäkin asiasta. 

Esitykseen kuuluu myös katsaus ulkomaalaisten sotilaiden valmiuteen käyttää 

kondomeja, sillä tämä seikka lienee huomionarvoisella tavalla rajoittanut näiden 

sotilaiden siittämien lasten lukumäärää. 

Tarkastelussa sovelletut menetelmät 

Tutkimuksen pohja-aineistoina on käytetty silloisen Tilastollisen keskustoimiston 

kokoamia väestötilastoja ja erityisesti sen aikaisemmin julkaisemattomia 

8

kuntakohtaisia raakatietoja. Tätä aineistoa säilytetään Tilastokeskuksen arkistossa. 1 

Ote siitä, Aviolapset ja au-lapset lääneittäin ja kunnittain vuosina 1940–1945, on 

liitteessä 1. Tilastoaineiston tarkastelemiseksi käytetään kolmea erityistä 

menetelmää: 1) raakatietojen kuusivuotisjaksottelua, 2) ympäristökohtaista 

tarkastelua ja 3) suhteuttamista yleiseen väestömäärään. Lisäksi sovelletaan 

erinäisiä vertailevia näkökulmia. 

Kuusivuotisjaksottelu. Jotta syntyisi mielekkäitä vertailukelpoisia kokonaisuuksia, 

on tilastoaineisto soveltuvin osin koottu kolmeen kuusivuotiskauteen, 1934–39, 

1940–45 ja 1946–51. Näistä jakso 1940–45 kattaa syntyvyyden osalta melkein 

kokonaisuudessaan sotavuodet, sillä talvisota puhkesi loppuvuotena 1939 ja pääosa 

armeijaan kutsutuista kotiutettiin vasta syksyllä 1944. Ulkomaalaisten sotilaiden 

siittämät lapset lienevät syntyneet lähes kokonaisuudessaan juuri vuosina 1940–45 

ja ainoastaan pienehkö määrä vuoden 1946 aikana. 

Oletuksena on, että em. jaksottelu mahdollistaisi erottelun pitkäaikaisten ja 

sodanaikaisten trendien välillä. Koska ulkomaalaisten sotilaiden lasten määrä 

varmuudella oli pienehkö suhteessa yleiseen syntyvyyteen, voitaneen 

pitkäaikaisten trendien vaikutuksen olettaa näkyvän muodossa tai toisessa myös 

sotavuosina ja ulkomaalaisten sotilaiden siittämien lasten lukumäärien esiintyvän 

tilastoaineistossa ainoastaan pieninä tai jokseenkin pieninä ilmentyminä. 

Alueellinen ja paikallinen tarkastelu. Ilmaisulla alueellinen ja paikallinen 

tarkastelu tarkoitetaan tässä, että tilastoaineistoa tarkastellaan tiettyjen alue- tai 

paikallisyksiköiden pohjalta. Nämä kokonaisuudet ovat koko maa, kaupungit ja 

maaseutu sekä sotavuosien kahdeksan lääniä. Tämän tarkastelutavan perusteena on, 

että ulkomaalaiset sotilaat eivät sotavuosina jakaantuneet maantieteellisesti 

tasaisesti. Ulkomaalaiset vapaaehtoiset oleskelivat useimmiten eräillä tietyillä 

paikkakunnilla, kun taas saksalaiset sotilaat sijoitettiin varsinkin Lapin ja Oulun 

lääneihin sekä Pohjan- ja Suomenlahden rannikkokaupunkeihin. Maataloustöihin 

sijoitetut neuvostosotavangit elivät puolestaan melkein kokonaisuudessaan 

maaseudulla. Liittoutuneiden valvontakomission (LVK) neuvostoupseerit ja - 

virkamiehet toimivat taas etupäässä tietyillä tunnetuilla paikkakunnilla. 

Suhteuttaminen yleiseen väestömäärään. Jotta olisi mahdollista selvittää 

syntyvyyttä koskevat trendit, on syntyvyys suhteutettava kunkin tarkasteltavan 

alueen yleisiin väestöosuuksiin. Siten on mahdollista havaita kunkin tarkasteltavan 

alueen poikkeavuuksia ja hakea selityksiä niihin. 

1 Väestötilasto 1939–1960. Väestötilastotoimisto. Elävänä syntyneet avioisuuden ja sukupuolen 

mukaan. Tilastokeskuksen arkisto 

9

Avioituminen, eroaminen ja sotalesket 

Jaksossa tarkastellaan avioitumista, eroamisia ja sotaleskeyttä koskevia piirteitä. 

Tarkoituksena on selvittää erityisesti näiden ilmiöiden vaikutusta syntyvyyteen. 

Lisäksi kiinnitetään huomiota ilmiöiden ja ulkomaalaisten sotilaiden välisiin 

kosketuspintoihin. 

Avioliitot 

Vuosina 1934–51 yli yhdeksän kymmenesosaa lapsista syntyi avioliitoissa eli 

avioitumisen ja syntyvyyden välillä oli erittäin vahva yhteys. Tästä syystä 

tarkastellaan aluksi avioitumisen rakenteita, erityisesti sotavuosien osalta. 

Taulukosta ilmenee tietoja solmittujen avioliittojen lukumäärästä lääneittäin ja 

kaupungeissa ja maaseudulla kuusivuosittain vuosina 1934–51: 2 

Taulukko 1. Solmitut avioliitot lääneittäin ja kuusivuosittain vuosina 1934–51 

Lääni 1934–39 1940–45 1946–51 

Uusimaa 

Turku ja Pori 

Ahvenanmaa 

Häme 

Viipuri/Kymi* 

Mikkeli 

Kuopio 

Vaasa 

Oulu 

Lappi** 

33 497 

24 800 

1 089 

20 746 

31 553 

8 774 

18 026 

23 969 

17 878 

2 459 

41 305 

28 256 

1 074 

24 626 

25 194 

9 844 

21 330 

28 667 

15 882 

7 022 

41 814 

34 540 

973 

31 045 

22 794 

12 486 

25 134 

34 075 

19 832 

10 762 

Kaupungit 

Maaseutu 

50 803 

131 988 

65 969 

137 231 

75 396 

158 059 

Koko maa 182 791 203 200 233 455 

* = Vuosina 1940 ja 1944 luovutettu alue mukana, ** = Lapin lääni erotettiin 

Oulun läänistä vuonna 1938 

2 Suomen virallinen tilasto VI A. Väestötilastoa. Väestönmuutokset 1933–1945. Taulukot 82, 85, 95, 96 

ja 102; Väestönmuutokset 1946–1951. Taulukot 103–107 

10

Avioliittojen lukumäärä. Taulukosta ilmenee, että jaksona 1934–39 solmittiin 

182 791 avioliittoa ja jaksona 1940–45 yhteensä 203 200 avioliittoa eli 20 409 

enemmän (11,2 %), vaikka noin 95 000 nuorehkoa miestä kuoli sodassa. Jaksona 

1946–51 avioituminen kuitenkin vasta lisääntyi, sillä tällöin solmittiin 233 455 

avioliittoa eli 30 255 enemmän (14,9 %) kuin edellisenä kuusivuotisjaksona. Sama 

kehitys näkyy tarkasteltaessa avioliittojen lukumäärää suhteessa väestömäärään: 

jaksona 1934–39 avioitui 4,8 % väestöstä, jaksona 1940–45 vastaava osuus oli 5,2 

% ja jaksona 1946–51 jopa 5,7 %. 

Avioliittojen jakaantuminen kaupunkien ja maaseudun välillä. Avioliitoista 27,8 % 

solmittiin jaksona 1934–39 kaupungeissa, jaksona 1940–45 vastaava osuus oli 32,5 

% ja jaksona 1946–51 32.3 %. Kun näitä osuuksia tarkastellaan suhteessa 

kaupunkien asukasmäärään, ilmenee, että avioliittojen esiintyvyys ylitti selvästi 

kaupunkilaisten osuuden koko maan väestöstä: jaksona 1934–39 ylitys oli 6,4 % ja 

jaksona 1940–45 jopa 9,2 %, kun osuus jaksona 1946–51 taas väheni 6,5 %:iin. 

Asian tätä laitaa selittänee se, että keskimääräistä suurempi osa aviopareista muutti 

maaseudulta kaupunkeihin avioitumisen yhteydessä. Se ei kuitenkaan selitä 

sotavuosien poikkeuksellisen suurta ylitystä. Selityksenä ilmiöön täytyy olla, että 

jaksona 1940–45 kaupunkilaiset avioituivat maaseutulaisia herkemmin ja 

useammin. 

Avioitumisen läänikohtaiset erot. Sotavuosina avioliittojen lukumäärä ylitti 

ainoastaan Uudenmaan läänissä selvästi läänin asukkaiden osuuden maan 

väestöstä. Jaksona 1940–45 keskimäärin 15,6 % väestöstä asui Uudellamaalla 

samalla kun avioliitoista 20,3 % solmittiin läänissä. Tämä tarkoittaa sitä, että ylitys 

oli 4,7 %. Tämä ilmiö lienee suurelta osin johtunut pohjoisesta ja idästä etelään ja 

etenkin pääkaupunkiseudulle kohdistuneesta muuttoliikkeestä, sillä vastaava ylitys 

oli Hämeen läänissä 1,2 % sekä Turun ja Porin läänissä 0,1 %. Lisäksi Kuopion 

läänissä oli pienehkö 0,2 %:n ylitys, joskin syy tähän ei ole selvä. 

Kaikissa muissa lääneissä solmittujen avioliittojen osuudet alittivat näiden läänien 

suhteellisen osuuden väestöstä: Viipurin/Kymen läänissä 3,3 %:lla, Vaasan läänissä 

1,4 %:lla, Oulun läänissä 0,7 %:lla, Mikkelin läänissä 0,5 %:lla, Lapin läänissä 0,2 

%:lla ja Ahvenanmaan läänissä myös 0,2 %:lla. Viipurin/Kymen läänin osalta 

selitys alitukseen on asukkaiden evakuoimisessa, sillä osa evakuoiduista on 

sulautunut muiden läänien asukkaisiin samalla kun epävakaa tilanne jaksona 1940– 

45 lienee ainakin jossain määrin hidastanut tavanomaista avioitumista. Muiden 

läänien osalta yleistä muuttoliikettä etelään voitaneen pitää selittävänä tekijänä 

solmittujen avioliittojen keskimääräistä pienempään osuuteen. 

Sodanaikaiset avioliitot eräissä muissa maissa. Paitsi Suomessa myös ulkomailla 

sodanaikainen avioituminen vaihteli sekä maakohtaisesti että ajallisesti. Myös 

useissa muissa maissa kuin Suomessa on avioitumisen todettu sotavuosina 

lisääntyneen, joskin eräissä maissa avioituminen toisaalta hiipui. Lisäksi osa 

ulkomailla palvelleiden länsiliittoutuneiden sotilaista hankki aviovaimon 

11

palvelusmaidensa naisista. Toisessa maailmansodassa tämä koski etenkin 

yhdysvaltalaisia sotilaita. Vuosina 1941–46 palveli yhteensä noin 16 miljoonaa 

yhdysvaltalaista sotilasta jossakin ulkomaassa. On arvioitu, että lähes miljoona 

näiden maiden naista meni naimisiin yhdysvaltalaisen sotilaan kanssa ja näistä noin 

¾ osaa lähti miehensä kanssa Yhdysvaltoihin. Tämä kymmenissä maissa esiintyvä 

ilmiö tunnetaan ns. sotamorsiamina (war brides). 3 Jatkossa valaistaan sodanaikaista 

avioliittotilannetta muutamissa maissa. 

Iso-Britannia. Iso-Britanniassa solmittujen avioliittojen osuus vuosina 1939–40 

lisääntyi 25,4 %:lla verrattuna vuosiin 1935–38. Tutkija J.M. Winter on selittänyt 

ilmiön sillä, että monet pariskunnat päättivät avioitua, kun tämä vielä oli 

mahdollista. Myöhempinä sotavuosina taipumus mennä naimisiin tosin väheni 5,4 

%:lla vuosina 1941–42 ja jopa 24,2 %:lla vuosina 1943–45. 4 Silti toinen 

maailmansota tarkoitti pysyvää muutosta naisten taipuvuuteen avioitua, sillä ennen 

sotaa lähes viidesosa naisista Iso-Britanniassa ja Walesissa ei avioitunut vastaavan 

osuuden ollessa sotavuosina ja sen jälkeen ainoastaan noin 5 %. Sotavuosina naiset 

menivät entistä nuorempina naimisiin. Eräs vaikutin tähän oli aineellinen, sillä 

sotavuosina viranomaiset maksoivat perheille avustuksia (family allowances) 

samalla kun sotaeläkkeet syrjivät naimattomia henkilöitä. 5 

Yhdysvaltain sotamorsiamet ja sodanaikaiset avioliitot. Yhdysvalloissa syntyi 

ilmaisu ”sotahäät” (war weddings) 6 ja sotamorsian (war brides) 7 kuvaamaan 

määrältään runsaita sodanaikaisia avioliittoja. Syinä ilmiöön olivat tutkija Evelyn 

Millis Duvallin havaintojen mukaan mm. kummankin aviopuolison pyrkimykset 

taata henkilökohtaista turvallisuutta ja morsiamien kokema uhka jäädä miesten 

lähtiessä naimattomiksi. Myös sota-ajan parantunut työllisyystilanne vaikutti 

avioliittojen lisääntymiseen, sillä puolisoiden kasvaneet tulot ja työelämän tuomat 

paremmat huoltajuusmahdollisuudet loivat entistä suotuisammat edellytykset 

avioitumiselle. 8 Myös tutkija John Modell on todennut Yhdysvaltojen hallituksen 

toisen maailmansodanaikaisen sosiaalipolitiikan tähdänneen sotilaiden perheiden 

tukemiseen ja avioliitosta nuorille naisille houkuttelevan mahdollisuuden 

luomiseen. Miespuolisille sotilaille avioliitto ei puolestaan ollut pelkkä 

taloudellinen etu, vaan myös yhdysside taakse jääneeseen siviilielämään. Modell 

on myös todennut avioituminen edistäneen sotilaiden sotilaallista uraa. 9 

3 Shukert-Scibetta 1988, 1, Fallows 2002, x-xi 

4 Winter 1986, 151-153 

5 Winter 1986, 174-175 

6 Duvell 1942, 73-76 

7 Zeiger 2010 

8 Duvall 1942, 73-76 

9 Modell 1988, 195-218 

12

Yhdysvaltain kongressi sääti 28.5.1945 ”The War Brides Actin” ja 29.6.1946 ”The 

Fiancés Actin”, 10 joiden perusteella yhdysvaltalaisten sotilaiden kanssa naimisiin 

menneille tai meneville ulkomaalaisille naisille myönnettiin muuttolupa maahan. 

Sodanaikaiset avioliitot Saksassa. Saksassa valtio tuki jo 1920-luvun 

loppupuoliskolla äitejä lastenneuvola-asemilla ja lisäksi lapsiaan imettävät äidit 

saivat noin 100 Suomen markkaa kuukaudessa avustusta. 11 Noustuaan valtaan 

Saksassa vuonna 1933 kansallissosialistit rajoittivat perhettä, synnytystä ja 

avioitumista koskevalla politiikallaan tuntuvasti kansalaisten mahdollisuuksia 

avioitua vapaasti, sillä vahvana pyrkimyksenä oli vaalia saksalaisen veren 

puhtautta. Vuonna 1935 säädettiin veren suojelua, valtakunnankansalaisuutta ja 

avioliiton terveyttä koskevat lait. Sisäasiainviranomaiset valvoivat tarkasti 

kansalaisten naimakelpoisuutta ja avioparien oli esitettävä todistuksia rotunsa 

puhtaudesta ja siitä, ettei heillä ollut perinnöllisiä vammoja 

(Ehetauglichkeitszeugnis, Ehefähigkeitszeugnis). Valvonnan ja seurannan 

tehostamiseksi luotiin valtakunnallinen sukujuurirekisterijärjestelmä 

(Sippenregistratur), johon vuoteen 1942 mennessä kirjattiin noin kymmenen 

miljoonaa kansalaista. 

Samalla kun Saksan hallitus kokonaisella sarjalla määräyksiä rajoitti kansalaisten 

mahdollisuuksia avioitua, pyrki se kuitenkin kasvattamaan maan väkilukua 

edistämällä avioitumista ja synnytystä. Jo 1933 otettiin tässä tarkoituksessa 

käyttöön avioliittotilanteen kohentamisen julkinen lainajärjestelmä. Sen mukaan 

avioliiton solmineelle avioparille voitiin myöntää tuhannen markan laina, joka 

vastasi yhdeksän kuukauden palkkaa. Jokaisesta syntyneestä lapsesta kuoletettiin 

sen jälkeen neljäsosa lainasta. Vuosina 1933–40 myönnettiin noin 1,7 miljoonaa 

avioliittolainaa. 12 

Lisäksi käyttöön otettiin lapsiavustuksia ja monilapsisille perheille myönnettiin 

verohelpotuksia ja vuokra-avustuksia. Mutter und Kind -järjestö suoritti puolestaan 

erilaisia huoltotehtäviä kansallissosialistisen kansanhuollon (Nationalsozialistische 

Volkversorgung, NSV) välityksellä. 13 Kun vuonna 1934 oli noin 16 500 Mutter 

und Kind –järjestön apuasemaa, vastaava lukumäärä vuonna 1940 oli noin 34 000. 

Tänä aikana asemien palveluja käyttäneiden henkilöiden lukumäärä kasvoi 

kahdesta kuuteen miljoonaan samalla, kun päivälasten-, apulasten- ja lastentarhojen 

sekä elonkorjuuseimien lukumäärä kymmenkertaistui. Vuonna 1942 hoivattiin noin 

kolmasosaa Saksan lapsista eri lastentarhoissa. Vuoteen 1940 sai 450 000 äitiä 

useamman viikon virkistysloman ja 5,2 miljoonaa lasta lähetettiin maalle, mm. 

10 Shukert-Schibetta 1988, 266-268 

11 I Tyskland belönas de mödrar, vilka amma sina barn. 80 % av spädbarnen undersökas regelbundet i 

rådgivningsstationer. Elsa Brändströms hem för barn till avlidna krigsfångar en märklig institution. 

Hufvudstadsbladetin kirjoitus 24.11.11927 

12 Kopp 1936, 121-129, Tatsachen und Zahlen über Deutschland 1941, 72-73 

13 Rilke 1942, 15 

13

Kinderlandverschickung -järjestön välityksellä. 14 Saksa oli vuonna 1942 jaettu noin 

tuhanteen terveyspiiriin, joissa toimi noin 28 000 terveyslaitosta ja -asemaa 

(Gesundheitsamt). Näissä järjestettiin mm. vastasyntyneitä koskevaa neuvontaa. 

Lisäksi kansallissosialistinen Wohlfart–järjestö ylläpiti noin 42 000 asemaa, jotka 

huolehtivat mm. hätää kärsivien äitien ja lasten terveydestä. 15 

Vuonna 1938 perustettiin äitien tähdistö, joka myönsi ns. äitiysristejä 

(Mutterkreuz) ansioituneille äideille. Neljä tai viisi lasta synnyttäneille äideille 

voitiin myöntää pronssiristi, kuuden tai seitsemän lapsen äideille hopearisti ja 

kultaristi naisille, jotka olivat synnyttäneet vähintään kahdeksan lasta. 16 Vuonna 

1942 säädettiin äitiyssuojelulaki, joka korvasi vuoden 1927 lain toimessa 

pitämisestä ennen synnytystä ja sen jälkeen. Se pidensi huomattavasti äitiysloman 

kestoa ja vakiinnutti sen asemaa, joskin pitempiä äitiyslomia oli esiintynyt 

aikaisemminkin Saksan työrintaman naisviraston suosituksesta työnantajille. 17 

SS:ssä palvelevat miehet velvoitettiin jo vuonna 1931 menemään naimisiin, joskin 

vaimoille asetettiin tiukat rodulliset edellytykset. Vuonna 1936 tavoitteeksi 

asetettiin, että jokainen SS-mies hankkisi vähintään neljä lasta. SS-miehen, joka ei 

tähän yltänyt, toivottiin hankkivan rotuehdot täyttäviä kasvatuslapsia. 18 

Lisäksi avioitumisensa jälkeen työpaikkansa jättäneet aviovaimot saivat 

kansallissosialistisena aikana edullisia kodinperustamislainoja 

(Ehestandsdarlehen). Avioon aikoville naisille oli myös ns. aviokouluja 

(Eheschulen, Bräuteschulen), joita oli runsaat 150 vuonna 1936 ja myöhemmin 

270. Aviokouluissa opetti tuhatkunta opettajaa ja vuoden 1936 puolivälissä niissä 

koulutuksen saaneita naisia oli 673 000. Lisäksi perusti NS-Frauenschaft 

naiskattojärjestö Deutsche Frauenschaftin puitteissa erityisen äitejä kasvattavan 

koulutustoiminnan, johon osallistui tavalla tai toisella vuonna 1937 613,000 ja 

vuonna 1938 jopa 1,8 miljoona naista, mikä sekin kuitenkin oli vain murto-osa 

Saksan naisista. 19 Myös Norjassa järjestivät saksalaiset tahot ns. äitiyskouluja 

(Mütterschule, mødraskole) saksalaisten sotilaiden lapsia odottaville norjalaisille 

naisille. Keskeisin näistä oli Drammenin Lierissä sijaitseva Store Reistad 

Herregårdshotell, jossa 28 äidille tarkoitettu koulu toimi vuosina 1942–45. 20 

14 Tatsachen und Zahlen über Deutschland 1941, 75-76, Kansallissosialistisen kansanhuollon (NSV:n) 

toiminta äidin ja lapsen hyväksi 1942, 18-20. Bartelt 1942. 8-11, von Grönhagen 1942, 25, Pohl 1943, 

379-383 

15 Tyske hälsoledaren för vitaminer och finnbastu. Barnavården huvudpunkten i den tyska hälsovården. 


16 Olsen 1998, 35 

17 Rilke 1942, 15-17 

18 Lillienthal 1985, 39 

19 Guenther 2004, 97-98 

20 Olsen 1998, 92-93, 130 

14

Saksan hallituksen eri tukitoimenpiteiden seurauksena avioliittojen lukumäärä 

lisääntyi 516 000:een vuonna 1934 ja 740 000:een vuonna 1935. 21 

Au-lapsia ei Saksassa katsottu sosiaaliseksi ongelmaksi, sillä hallituksen 

aikomuksena oli edistää syntyvyyttä. Tässä tarkoituksessa perustettiin vuodesta 

1935 lähtien mm. puolijulkiset Lebensborn-kodit, joissa kasvatettiin erityisesti SSmiesten 

naimattomien naisten kanssa siittämiä lapsia. Sotavuosina Lebensborn 

koteja perustettiin myös Saksan miehittämiin maihin, mm. Tanskassa oli kaksi 

tällaista ja Norjan 9–15 kodeissa syntyi noin 8 000 lasta. 22 

Saksassa sodan alkuvuosina oleskellut yhdysvaltalainen lehtimies J.C. Harsch 

kirjoitti kansallissosialistien luomasta ns. terveellisestä erotiikasta (Gesunde 

Erotika) mm: ”Toimistossa työskentelevä naimattomasta tytöstä, riippumatta siitä 

onko toimisto valtiollinen tai yksityinen, ei ole mitään kummallista olla poissa 

työstä muutaman viikon lapsen synnyttämistä varten. Synnytyksen jälkeen hän 

palaa työhön aivan kuten mitään tavanomaisesta poikkeavaa ei olisi 

tapahtunutkaan. Äitiys tuo naiselle niin monta etua, että monet eivät edes varo tulla 

raskaaksi, vaan päinvastoin yksinkertaisesti pyrkivät siihen. Tällainen tyttö on 

työllistymisen ja palkan suhteen turvassa ja hänelle myönnetään vielä 

verovähennyksiä. Jos hän sen verran vielä arvostaa vanhoja tapoja, että hän toivoo 

rouvan arvonimeä, niin valtio järjestää asian. 23 

Ainoa tarpeellinen asia lapsen oikeusaseman järjestämiseksi, että hän sen isäksi 

ilmoittaa jonkun sodassa kaatuneen sotilaan. Tällainen menehtynyt sotilas 

julistetaan sitten oikeudellisessa mielessä lapsen isäksi; aviovaimo ja lapsi ottavat 

hänen sukunimensä ja joku puolueen jäsen nimitetään kummiksi lasta ja äitiä 

valvomaan. Ainoa mitä äidin oikeastaan tulee tehdä on löytää kaatuneen 

rintamasotilaan nimi. Hänen valittuaan nimen kaikki sujuu itsestään. Avioliitto ja 

synnytys julkaistaan laveasti sanomalehdessä. Mutta äiti ei edes tarvitse avioliiton 

turvaa. Vaikka hän ei menisikään naimisiin hän voi saada asunnon kohtalaisella 

alueella joutumatta poissuljetetuksi tavanomaisesta seurustelu- ja työelämästä”. 24 

Kansallissosialistien valtakauden alkuvuosina avioliittojen lukumäärän kasvaessa 

Saksan hallitus ylpeili niiden yleistymisellä. Kun vuosina 1931–32 solmittiin 

vuosittain keskimäärin noin 520 000 avioliittoa, oli vastaava luku vuosina 1933–34 

lähes 690 000 eli melkein kolmasosa enemmän. On kuitenkin arvioitu, että 

avioitumisen lisääntyminen oli vain tilapäinen ilmiö, sillä 1930-luvun vaihteen 

lamavuosina monet avioliittoa suunnittelevat parit olivat lykänneet vihkimistä 

tuonnemmaksi. Täten avioituneisuus palautui pitkälti, joskaan ei kokonaan 1930- 

luvun loppupuoliskolla 1920-luvulla vallinneisiin peruskuvioihin. 25 Signal-lehdessä 

21 Müller-Brockhausen 1941, 8-10. Das grosse Lexikon des Dritten Reiches 1985, Peters 1994, 180, 

Pine 1996, 15-39, Czarnowski 1997, 94-102, Stephenson 2001, 46-47 

22 Clay-Leapman 1995, Olsen 1998, 56-147, Aarnes 2009 

23 Harsch 1943, 233 

24 Harsch 1943, 234 

25 Frietsche 2008, 107-108 

15

mainittiin tosin sota-avioliittojen lisääntyneen 330 000 ”ennusteita enemmän” 

syyskuun 1939 ja huhtikuun 1940 välisenä aikana. 26 Näin oli, sillä vuonna 1939 

solmittiin poikkeuksellisesti jopa lähes 775 000 avioliittoa. Sen jälkeen solmittujen 

avioliittojen lukumäärä kuitenkin väheni. Kun vuosina 1935–39 oli vuosittain 

solmittu noin 640 000 avioliittoa, oli vastaava luku vuosina 1940–43 enää 

ainoastaan 539 000 eli 15,8 % vähemmän. Vuosilta 1944–45 tilastotiedot 

puuttuvat, mutta laskusuunta lienee jatkunut. 27 

Kansallissosialististen tahojen propagandassa korostettiin voimakkaasti 

avioliittojen ja lukuisten lasten syntymisen tärkeyttä ja sen tarkoituksena on 

katsottu olleen vaihtoehdon luominen naisten vapautumiselle. Propagandassa 

tähdennettiin myös avioelämän mukavuutta ja vakautta. Kansallissosialistien 

käsityksen mukaan sekä sotilaat että teollisuustyöläiset olisivat sitoutuneempia 

tietäessään, että heidän perheistään huolehdittiin ja suvunjatkamisesta palkittiin. 28 

Häävastaanottoa varten viranomaiset myönsivät avioparille sota-aikana ruokaannokset 

12 henkilölle ja se sai myös perhearkiston pesämunaksi albumin, jossa 

luki ”Saksan yhtenäisperheen kantakirja” (Deutsches Einheits-Familien- 

Stammbuch). Lisäksi viranomaiset myönsivät myös vuodevaatteiden ja verhojen 

ostoluvan (Bezugschein für Spinnstoffwaren). 29 Kansallissosialismin syntyvyyttä 

edistävää sosiaali-, terveys- ja rotupolitiikka leimasi kuitenkin samalla vahva 

pyrkimys rajoittaa ei-toivottua syntyvyyttä. On arvioitu, että vuosina 1933–45 

estettiin eri keinoin noin viidesosan Saksassa asuneista naisista hankkimasta omia 

lapsia. Naisista noin 200 000 eli suunnilleen prosentti steriloitiin. 30 

Sotilaiden avioitumista säädeltiin sotavuosina lukuisilla Wehrmachtin sisäisillä 

määräyksillä, jotka korostivat ja suosivat saksalaisen veren ylemmyyttä. Sotilaiden 

ei yleensä sallittu avioitua vierasrotuisten (Fremdrasse) naisten kanssa. 

Poikkeuksena olivat kuitenkin veriheimolaiset, kuten alankomaalaiset ja 

skandinavialaiset naiset – laskettiinko mahdollisesti suomalaisetkin naiset näihin, 

ei ole tiedossa. Vuodesta 1941 jokaisen naima-aikeissa olevan saksalaisen naisen 

oli puolestaan esitettävä viranomaisille avioliiton moitteettomuustodistus 

(Eheunbedenklichkeitsbescheinigung) rodullisen ja lääketieteellisen soveltuvuuden 

todentamiseksi. Ilmeistä on, että sekä siviili- että sotilasviranomaisten tiukka 

valvonta ja monet noudatettavat rajoitukset vaikuttivat vähentävästi avioitumiseen. 

Toisaalta pyrittiin erityisesti Reichsbund Deutsche Familie -järjestön kautta 

yhdistämään poissaolevat sotilaat ja kotiseudun nuoret naiset luomalla 

mahdollisuuksia ”kirjeromansseihin” ja suhteita välittäviin toimistoihin sekä 

26 When a German girl marries … 1984 (ei paginointia) 

27 Eheschliessungen, Ehescheidungen, Geborene und Gestorbene 1895-1945. Deutsches Reich. 

Statistisches Bundesamt VI B. Br – Presse- und Informationsservice. Ulrike Türki-Schroeterin n antama 

tieto 

28 Atlas of Nazi Germany 1987, 80-81 

29 When a German girl marries … 1984 (ei paginointia) 

30 Nätkin 1997, 69 

16

oikeuttamalla aviopuolisoja solmimaan avioliitto valtakirjojen ja puhelinsoittojen 

välityksellä. 31 

Armeijan piirissä voitiin 17.10.1942 annetun asetuksen mukaan järjestää ns. 

kaukovihkimisiä (Ferntrauung), jotka solmittiin sotilaan palveluspaikkakunnalla 

morsiamen poissa ollessa. Vastaavasti järjestettiin morsiamen kotipaikkakunnalla 

toiset vihkimiset, joissa poissaolevaa sulhasta edusti teräskypärä 

(Stahlhelmstrauung). Vuodesta 1941 mahdollistettiin ns. post mortem 

ruumiinvihkimisiä (Leichentrauung), joissa morsian solmi avioliiton kaatuneen tai 

kadonneen sotilaan kanssa. Toimituksen seurauksena yhteinen lapsi sai avioliitossa 

syntyneen aseman. Tällaisia avioliittoja solmittiin vuoteen 1945 mennessä yhteensä 

noin 20 000. Toisaalta otettiin vuonna 1943 käyttöön kuolemanjälkeisiä avioeroja 

(Todesscheidung), joilla kunnottomilta leskiltä poistettiin muille sotaleskille tulevat 

sosiaaliset etuudet. 32 Vuonna 1943 perustettiin NSDAP:n ja Wehrmachtin toimesta 

Lepzigiin sotavammaisille sotilaille tarkoitettu avioliittojen välitystoimisto, jonka 

tehtävänä oli helpottaa vaikeasti haavoittuneiden ja sotasokeiden avioliittojen 

solmimista. Sotavammaiset sotilaat ja naimahaluiset naiset tapasivat illanvietoissa. 

Avioitumispäätöksen tehneille naisille järjestettiin hoito-opastusta erityisissä 

sisäoppilaitoksissa. 33 

Vaikka yleistilanne oli sekava ja naimajärjestelyt osittain keinotekoisia, lienee 

sodanaikaisten avioliittojen lukumäärä Saksassa silti ollut melkoinen. Valvonnasta 

ja rajoituksista huolimatta esiintyi Saksassakin ilmaisu ”sota-avioliitto” 

(Kriegsehe). Se tarkoitti John Bornemanin ja Andreas R. Batloggin mukaan 

nopeasti solmittua ja viranomaisten vahvistamaa avioliittoa, jota kuitenkin 

pariskunnan yhteiselämää ajatellen leimasi epämääräinen tulevaisuudennäkymä, 

sillä usein vihkimisen jälkeen mies palveli jossakin muualla sotilaana. 34 

Sodanaikaiset avioliitot Neuvostoliitossa. Venäjällä ortodoksinen kirkko oli 

pitänyt avioliiton ulkopuolella harjoitettua yhdyntää suurena syntinä. Bolsevikkien 

valtaantulon jälkeen toteutettiin Neuvostoliitossa 1920-luvulla naisten jonkinlainen 

sukupuolinen tasavertaisuus. Se ilmeni siten, että avioitumisesta ja eroamisesta tuli 

ilmoitusasioita ja raskaudenkeskeytykset sallittiin. Tämä jakso jäi kuitenkin 

väliaikaiseksi, sillä 1930-luvulla hallitus alkoi voimakkaasti tavoitella taloudellista 

kasvua ja sosiaalista vakautta, mikä vuosina 1936–44 ilmeni pyrkimyksenä 

vahvistaa avioliittoa perhepoliittisena instituutiona ja edistää syntyvyyttä. Tämä 

tarkoitti mm. sitä, että raskaudenkeskeytykset kiellettiin. 

Neuvostoliiton lainsäädännön mukaan oli rekisteröityjen avioliittojen rinnalla myös 

ns. tosiasiallisia eli rekisteröimättömiä avioliittoja. Tällaisen avioliiton 

syntymiseksi riitti, että pariskunta piti suhdetta aviosuhteena. Avioliiton 

31 Stephenson 2001, 48 

32 Hein 1942, 10-11, Vihkiäiset rintamalla 1942, 12-13, Lexikon III. Reich 1994, 123, Essner-Conte 

1996, 201-227 

33 Avioliittojen välitystä sotavammaisille. Suomi-Saksa –lehden kirjoitus nro 3.1943, 88 

34 Borneman 1992, 292, Batlogg 2002, 388 

17

ekisteröimiseksi edellytettiin 18 vuoden ikää, ja etteivät avioliiton solmineet olleet 

toisessa joko rekisteröidyssä tai rekisteröimättömässä avioliitossa, etteivät he olleet 

vähäjärkisiä tai mielisairaita eivätkä sukua suoraan ylenevässä tai alenevassa 

polvessa eivätkä myöskään täys- tai puolisisaruksia. Neuvostoliiton perheoikeus ei 

tehnyt eroa aviolasten ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten aseman 

suhteen, sillä vanhempien velvollisuudet liittyivät vain tosiasialliseen äiteyteen ja 

isyyteen. 35 

Miesvaje lienee 1930-luvulla vaikuttanut jonkin verran hillitsevästi avioitumiseen, 

sillä vuonna 1939 sata naista kohden ikäluokissa 35–59 vuotta oli ainoastaan 80,1 

ja ikäluokissa 16–34 vuotta 96,1 miestä. Syynä miesvajeeseen oli Venäjän 

sisällissota vuosina 1918–22 sekä miespuoliset henkilötappiot ns. kollektivisoinnin, 

poliittisten vainioiden ja karkotusten yhteydessä. 36 

Avioituminen Neuvostoliitossa lisääntyi huomattavasti kesä- ja heinäkuussa 1941. 

Syynä on pidetty pariskuntien pyrkimystä turvallisuuteen ennen miehen 

välttämätöntä lähtöä. Avioliitto sai John Barberin ja Mark Harrisonin havaintojen 

mukaan tässä tilanteessa roolin henkilökohtaisen turvan vertauskuvana. 

Sotatapahtumista johtuen avioliittojen lukumäärä kuitenkin kääntyi jyrkkään 

laskuun ja lienee puolittunut. Avioliittojen lukumäärän lasku on myös yhdistetty 

ilmiöön, että sotavuosina epävirallisten ja väliaikaisten parisuhteiden esiintyvyys 

kasvoi erityisesti liikkuvan väestön keskuudessa. Vuosina 1944–45 avioituminen 

lisääntyi taas voimakkaasti, vaikka miesvaje sodan miespuolisten 

henkilötappioiden johdosta oli entistä mittavampi. Ikäluokissa 35–59 oli vuonna 

1946 vain 59,1 ja ikäluokissa 16–34 72 miestä sata naista kohden. 37 

Heinäkuussa 1944 säädettiin Neuvostoliiton uusi perhelaki. Sen perusteella 

mahdollisuus hankkia avioero vaikeutettiin, sillä eroamisesta tuli kallis ja aikaa 

vievä oikeustoimi. Tämän jälkeen avioero edellytti kahta eri käsittelyä ja 

hinnakkaita rahasuorituksia. Au-lasten syntymätodistuksissa jätettiin isän nimi pois 

eikä ollut enää mahdollista saada isyyttä todistetuksi. Samalla tapa myöntää 

arvonimiä äideille laajeni ja äitejä alettiin palkita siten, että viranomaiset myönsivät 

etuuksia ensisynnyttäjille ja monta lasta synnyttäneille naisille. Lisäksi henkisen 

työn tekijät saivat pidemmät äitiyslomat samalla kun raskausklinikoita, 

lastenhuoltolaitoksia ja maitoasemia lisättiin. Näiden kaikkien toimenpiteiden 

nojalla hallitus pyrki edistämään ns. vastuuta perheestä. 38 Raskaudenkeskeytykset 

sallittiin taas vuonna 1955 ja niistä tuli taas ehkäisyn pääväline. Toimenpiteen 

35 Y.J. Hakulisen muistio neuvosto-venäläisen avioliittojärjestelmän huomioimisesta miehityshallinnon 

kestäessä. Itä-Karjalan sotilashallinto, T 9728/13. Kansallisarkisto, Elsinen 1979, 173-174 

36 Lapidus 1978, 169 

37 Lapidus 1978, 169, 251, Barber-Harrison 1991, 91-92 

38 Lapidus 1978, 116-117, Goldman 1991, 243-244, Clements 1991, 268-269, Wagner 2004, 899-900, 

Kustanovich 2007, 552-553 

18

hinnaksi vahvistettiin silloin viisi ruplaa kaupunkilaisnaisille ja kolme ruplaa 

maaseudun naisille. 39 

Sota-avioliittojen erityiset sodanaikaiset vaikutukset Suomessa. Valtakunnallisesti 

ei liene tilastoitu nimenomaisesti ns. sota-avioliittoja. Helsingin maistraatissa 

arvioitiin kuitenkin vuoden 1940 alussa noin kolme neljäsosaa solmituista 

avioliitoista olevan sota-avioliittoja. Samaan aikaan oli neljässä viidesosassa 

Helsingin eteläisistä ruotsinkielisistä seurakunnista noudatettu nopeutettua 

kuulutusmenettelyä ja muissakin kaupungin ruotsinkielisissä seurakunnissa suunta 

oli samantapainen. 40 Tilanne muilla paikkakunnilla ja koko maassa lienee pitkälti 

ollut samanlainen eikä pelkästään talvisodan, vaan myös jatkosodan aikana. 

Miksi avioliittojen lukumäärä kasvoi sotavuosina, vaikka parhaimmillaan puoli 

miljoona miestä oli mobilisoituna etupäässä rintamilla tai joka tapauksessa 

kotipaikkakuntansa ulkopuolella Sota-avioliittoja tutkinut Aarre Tunkelo on 

katsonut niiden merkinneen osittain avioitumista lyhyen tuttavuuden perusteella, 

elämänhallinnan ja turvallisuuden lisäämistä ja taloudellisten etujen saamista. 41 

Syyt sota-avioliittojen solmimiseen olivatkin sekä moninaisia että vaihtelevia. 

Ensimmäinen syy sotavuosien lisääntyneeseen avioitumiseen on sota-avioliitojen 

käytännön leviäminen. Ominaista sota-avioliitoille oli rauhanaikaa nopeampi 

vihkimismenettely, joka taas puolestaan edellytti pariskunnilta vähemmän 

valmisteluja ja suunnitelmallisuutta kuin aikaisemmin. Sotatila Suomessa vuosina 

1939–44 näet mahdollisti vihkimisen nopeutetun julkisoikeudellisen käsittelyn 

yksinkertaistamalla kuulutusmenettelyä, ja jossain vaiheessa alettiin yleisesti puhua 

”sota-avioliitosta”. Ilmaisu saattaa olla alun perin kulkeutunut Suomeen Ruotsista, 

sillä sodanuhan seurauksena 26.4.1940 Ruotsissa yksinkertaistettiin uudella 

säädöksellä puolustusvoimiin kutsuttujen osalta vihkimistä edeltävää 

kuulutusmenettelyä. Sen mukaan voitiin palvelukseen kutsuttu sotamies vihkiä 

ilman ennakkokuulutusta. 42 Tätä menettelyä kuvaamaan syntyi kansanomainen 

ilmaisu ”krigsvigsel”. Suomessa sota-avioliittoa edeltävä kihlausaika lienee joko 

lyhentynyt reippaasti tai jäänyt kokonaan pois. 43 

Suomen vuoden 1929 Avioliittolain mukaan kirkollinen vihkiminen edellytti 

kuulutusta kolmena peräkkäisenä sunnuntaina kirkossa tai seurakunnassa. Kuulutus 

siviiliavioliittoon oli puolestaan ennen vihkimistä pantava julki neljäntoista päivän 

ajaksi julkipanopäivää lukuun ottamatta (17 §). Jos kihlakumppani oli sodan aikana 

sotapalveluksessa tai siihen kutsuttu, kirkollinen vihkiminen voitiin toimittaa 

39 Stern-Stern 1980, 137-140, Goldman 1991, 245-266, Maddock-Kon 1994, 125-126, Kon 1995, 61-62, 

178-193, Brederlow 2002, 398-399 

40 Krigshausse råder på äktenskapsmarknaden. Tryggt med en hustru där hemma, tycka krigarna. 


41 Tunkelo 1951, 105-118 

42 Lag om ändrad lydelse av 3. kap. 6 § och 4 kap. 7 § giftermålsbalken. Svensk författningssamling Nr 

273 26.4.1940. 

43 Haavio-Mannila 1993, 318 

19

lukemalla kuulutus vain yhden kerran ja siviiliavioliittoon vihkiminen 

kuulutuksetta (20 §). 44 Nopeutettu tapa pohjautui vanhaan tapaan, sillä vastaava 

säädös oli myös vuoden 1734 lain naimakaaren 7:2 §:ssä. Tämän säädöksen 

mukaan riitti yksi kuulutus kaksi päivää ennen vihkimistä miehen ollessa sotaaikana 

kutsuttuna sotaväkeen. 

Uudet vihkimistä koskevat järjestelyt olivat korostetutusti sota-aikaan liittyvä 

ilmiö, sillä aselevon jälkeen lokakuussa 1944 luovuttiin osittain nopeutetusta 

kuulutusmenettelystä. Silloin helsinkiläiset kirkkoherrat päättivät siirtymisestä 

seitsemän päivää käsittävään kuulutusaikaan. 45 

Toinen selittävä tekijä avioliittosuhteiden sodanaikaiseen kasvuun Suomessa lienee 

väestön sotavuosien suurten väestönsiirtojen aiheuttama sosiaalipsykologinen 

mukautuminen uusiin oloihin. Armeijaan tai työpalvelukseen määrättyjä ja 

siirrettyjä lienee sotavuosina ollut lähes miljoona suurelta osin nuorehkoa miestä ja 

naista. Armeijaan kutsuttuna oli talvisodassa enimmillään noin 350 000 miestä ja 

jatkosodassa 550 000. Talvisodassa sotatoimialueella oli noin 25 000 lottaa, kun 

taas jatkosodan aikana noin 90 000 lottaa ja muuta naista palveli sotatoimialueella. 

Jatkosodanaikaisia naispuolisia työvelvollisia oli vähintään noin 120 000. Suurten 

kaupunkien lapsiperheet siirrettiin usein väliaikaisesti maaseudulle. 

Puolivirallisissa huoltojärjestöissä liikkui suuri määrä vapaaehtoisia työntekijöitä ja 

talkoolaisia. Lisäksi oli 0,4 miljoonaa evakkoa ja vuosina 1943–44 Suomeen saapui 

vielä noin 64 000 inkeriläistä siirtolaista. Sotavuosina maan sisäinen muuttoliike 

oli täten kokonaisuutena varsin mittava sekä väestön asuin- ja 

oleskelupaikkakuntien rakennetta läpikotaisin mullistava. 

Koska monet sijoitetuista, siirretyistä tai muuten liikuteltavista eivät juuri pystyneet 

vaikuttamaan päätökseen sijoittamisestaan, syntyi käsitys, että oli tartuttava 

ilmaantuviin tilaisuuksiin. Tällainen sopeutuminen sota-ajan oloihin koski 

inhimillisen toiminnan kaikkia osa-alueita kuten asumista, ruoan hankintaa, 

työtilaisuuksia, huveja ja seurustelua ja vaikutti myös taipumukseen avioitua. 

Monen kansalaisen asennoitumista lienee leimannut vakaumus, että oli vältettävä 

suotuisan tilaisuuden menettäminen, sen sijaan oli syytä toimia ripeästi ja 

päättävästi ilmaantuneeseen mahdollisuuteen tarttumiseksi ja sen hyödyntämiseksi. 

Kirjoittaessaan vuoden 1940 alussa avioliittomarkkinoiden silloisista 

korkeasuhdanteista Hufvudstadsbladet katsoi sota-avioliittojen johtuvan etupäässä 

rintamamiesten toivomuksesta omistaa kotipuolessa ”naispuolinen olento, joka 

kasvattaa heidän kenttäpostiaan ja sulostuttaa heidän lomiaan”. 46 Jokseenkin 

samaan tapaan em. Tunkelo katsoo sota-avioliitot yhdeksi paremman 

44 Avioliittolaki 234/1929 

45 Det nya lysningsförfarandet. Nödiga åtgärder vidtagna i Helsingfors. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

8.10.1944 

46 Krigshausse råder på äktenskapsmarknaden. Tryggt med en hustru där hemma, tycka krigarna. 


20

turvallisuudentunteen välikappaleeksi vihittävien pyrkimyksessä torjua ”elämän 

epävarmuus”. 47 

Tietokirjailija Jouko Kallioniemen havainnon mukaan sota-aikana elämän ollessa 

joka hetki ”hiuskarvan varassa” heittäydyttiin helpommin keskinäisiin suhteisiin 

kuin ennen sotaa oli tehty. 48 Tämän Elina Haavio-Mannila on puolestaan 

kiteyttänyt toteamukseen, että poikkeusaikana seurustelupäätökset ”tehtiin 

nopeammin, tilaisuuksiin tartuttiin kärkkäämmin ja niin tutustuttiin nopeammin”. 49 

Osalle kansalaisista avioliitto lienee täten ollut keino vaalia etujaan. Sotaavioliitoista 

osan on todettu perustuneen kotiseudun sotaa edeltäviin lapsuus- ja 

nuoruusajan tuttavuuksiin osan sattumavaraisempiin kohtaamisiin työ- ja 

palveluspaikoilla tai tansseissa. Miehet lienevät kuitenkin olleet hieman 

aktiivisempia ja kiireisempiä kosinnassa. Yleisemmin koettiin sotaolojen 

yhdistävän ihmisiä, mikä helpotti lähisuhteiden solmimista. Vaikeasti hallittavissa 

oloissa avioliitto oli yksi henkilökohtaista turvallisuutta tuovista keinoista, sillä 

julkisen sitoutumisen koettiin helpottavan erossaoloaikaa ja vahvistavan 

keskinäistä uskollisuutta pitkien poissaolojen aikana. Helsingin tuomiokunnan 

tuomari J.F. Selin kertoi, että ns. ”rintama-avioliitoja” (frontäktenskap) solmittiin 

vilkkaimmillaan vuonna 1942. Vuoden 1944 tilanteesta hän kertoi: ”Tällä haavaa 

solmitaan monta avioliittoa eivätkä erot ole harvinaisempia. Avioliitot solmitaan 

entistä kevytmielisemmin ja hätäisesti: kaikki haluavat elää nopeammin ja 

vaarallisemmin, kun tulevaisuudesta ei tiedetä mitään. Lomalle tullut sotilas saa 

yhtäkkiä ajatuksen mennä naimisiin ja lähtee enemmän tai vähemmän tilapäisen 

heilansa kanssa pormestarin luo. Pariskunta ovat loman aikana yhdessä eikä sen 

jälkeen jatkosta tiedetä”. 50 

Kolmas avioitumista edistävä tekijä oli sota-ajan elatusta koskeva lainsäädäntö. 

Asetuksella asevelvollisten palkkaoloista 9.2.1940 luotiin mm. ns. 

sotakuukausipalkka, 51 jota maksettiin asevelvolliselle perheen elatusta varten. 52 

Asetusta uudistettiin seuraavana vuonna ja 1.6.1941 lähtien sotakuukausipalkka 

maksettiin asevelvollisten puolisoille ja muille perheenjäsenille. 53 Uuden asetuksen 

mukaan vaimolle suoritettiin miehensä palvelusluokan perusteella joko 2 500, 

1 800, 1 400, 1100 tai 800 markan kuukausipalkka. Jos perheenjäseniä oli useita, 

maksettiin heistä lisäksi ensimmäiselle 200 markan ja seuraaville 150 markan 

47 Tunkelo 1951, 108 

48 Kallioniemi 1998, 238 

49 Haavio-Mannila 1993, 317 

50 Giftas och skiljas i krigstid. Nimimerkki N:n kirjoitus Vår värld –lehdessä 15.6.1944 

51 Asetus asevelvollisille sotatilan aikana suoritettavasta palkkauksesta ynnä eräistä muista eduista 

51/1940 

52 

Krigstidsavlöningen för militären omregleras. Alla värnpliktiga med familj erhålla utöver 

dagspenningen en månadslön. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 20.2.1940, Avlöningssystemet för de 

värnpliktiga. En orienterande redogörelse för de nya bestämmelserna och deras genomförande i 

praktiken. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 25.2.1940 

53 Asetus asevelvollisille sekä puolustuvoimain viran ja toimen haltijoille poikkeuksellisissa oloissa 

suoritettavasta päivärahasta ja äräistä muista eduista 463/1941 

21

kuukausipalkka. Lisäksi oli mahdollista hakea erilaisia lisätukia kuten huolto- ja 

vuokrarahoja. Sotakuukausipalkka takasi jatkosodan aikana varsinkin monille 

aviovaimoille säännöllisen tulon tai jopa melko merkittävän lisätulon, sillä jos 

vaimo oli työelämässä, hän sai sekä oman palkkansa että sotakuukausipalkan. 54 

Sotakuukausipalkka oli kuitenkin elatusmuotona jokseenkin niukka, sillä 

työmiehen hyvä kuukausiansio sotavuosina oli 2 500–3 000 markkaa ja työssä 

olevan naisen 1 500 markkaa. On kuitenkin otaksuttavaa, että mahdollisuus tulla 

oikeutetuksi sotakuukausipalkkaan ja muihin sodanaikaisiin taloudellisiin etuihin 

on vaikuttanut edistävästi joidenkin naisten halukkuuteen avioitua. Valtion 

tiedotuslaitoksen mielialakatsauksessa 15.8.1942 todettiin: ”Avioliittoja solmitaan 

vain sotakuukausipalkan vuoksi, ja on päästy niin pitkälle, että miehen tultua 

kotiutetuksi ja sotakuukausipalkan lakatessa on otettu ero”. 55 Tietokirjassaan 

”Tuntematon Emäntä” Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä ovat puolestaan 

päätelleet, että jatkosodan vuosina ”ihan aina ei rakkaus ollut pääasia avioliittoa 

päätettäessä. Niin sanottuja pakkoavioliittoja solmittiin, jos oli lapsi tulossa. 

Isättömän lapsen asema oli siihen aikaan erittäin huono, joten väkisinkin solmittu 

avioliitto oli parempi kuin julkinen isättömyys. Pika-avioliittojakin solmittiin aivan 

lyhyen tuttavuuden perusteella. Miehiä saattoi houkutella vihkiloma, tyttöjä 

vaimolle maksettava sotakuukausipalkka. Monet näistä pika-avioliitoista 

purkautuivat sodan päätyttyä.” 56 

Helsingin raatimies Axel A. Palmgren kuvasi kesällä 1944 tilannetta: ”On 

huomionarvoista, että sota-avioliitoissa nainen on usein vanhempi. Selitys tähän on 

ehkä yksinkertaisesti se, että kolmessa kymmenissään olevalla naisella on 

taloudellinen asema, joka vahvempi kuin mitä sotilaidenikäisillä tytöillä on. 

Varttuneimmilla naisilla on paremmat mahdollisuudet lähettää paketteja ja he 

voivat hankkia itselleen oman huoneen – lomalle saapunet sotilaat hakevat 

mielellään rauhallista paikkaa, jossa on kotoinen olo. On tapauksia, joissa nainen 

on noin puolet vanhempi kuin mies ja tämä on tietenkin hyvin arveluttavaa”. 

Esimerkkinä Palmgren mainitsi naisen, joka oli mennyt naimisiin 

sotakuukausipalkan vuoksi, sillä se oli parempi kuin edellisen avioliiton 

kaatuneesta pojasta saatu eläke. 57 

Varsinkin rintamasotilaiden taipuvaisuuteen avioitua lienee vaikuttanut vihkiloman 

mahdollisuus. Jos rintamasotilailla oli ennestään tyttöystävä tai kihlattu, oli 

mahdollista sopia avioliitosta joko lomalla tai kirjeitse. Kun muodollisuudet oli 

hoidettu, ko. yksikön komentaja lienee hyvin usein myöntänyt vihkiloman anojan 

toivoman ajankohdan mukaan. Eräs silloin 21-vuotias nainen kertoo, kuinka hänen 

54 Militärlönen blir ofta en extra slant. Understöden rätt ofta omotiverade. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

12.7.1942, Krigsinkallades familjer få lön, icke understöd. Sammanlagt utbetalas c:a 160 milj. mark i 

månaden. En tillrättaläggning av försvarsministeriet. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 15.7.1942, 

Vuorenmaa-Kerminen 1994, 214–217, Sinerma 1995, 444–445 

55 Valtion tiedostuselimet 1939–1948. Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaus 15.8.1942 

56 Hintikka-Häppölä 2006, 185 

57 Giftas och skiljas i krigstid. Nimimerkki N:n kirjoitus Vår värld -lehdessä 15.6.1944 

22

kihlattunsa mitään etukäteen ilmoittamatta eräänä kesäpäivänä 1941 yhtäkkiä 

saapui vihkilomalle: ”Mutta pihassa oli asepukuinen mies. Nokinen, laiha, 

väsyneen näköinen mies. En ollut tuntea – Aarne! Tajuntani melkein sumeni. Kun 

oli käyty uimassa ja syöty, asia selvisi. Aarne oli tullut vihkilomalle. Viikot 

rintamalla olivat olleet jatkuvaa piinaa, kuolema vaanimassa joka puolella. Ja 

yhtäkkiä väläys: kihloissa oleva mies voi saada loman! Siinä hän nyt oli. Se oli 

torstai 7. päivä elokuuta -41. Perjantaina menimme pappilaan kertomaan rovastille. 

Sunnuntaina 10. elokuuta kuulutettiin avioliittoon ja saman tien vihittiin”. 58 

Naimisissa oleva rintamamies sai vielä lisäetuna vuorolomia useammin kuin 

poikamies. Oman lapsen ristiäisiä varten myönnettiin myös loma. 59 

Neuvostoliittolaisessa propagandalehdessä Sotilaan Ääni kertoi sotavangiksi jäänyt 

alikersantti M. Ylitalo Suomen armeijan lomajärjestelyistä: ”Lomia ei saa muut 

kuin isojen talojen isännät ja jotka menevät muijan ottoon”. 60 Avioituminen tarjosi 

täten eräille sotilaille mahdollisuuden päästä pois raskaista rintamaoloista ainakin 

hetkeksi juhlimaan vaatimattomasti lähisukulaisten kanssa perheen muodostamista. 

Väestöpoliittinen huolenpito perheistä ja syntyvyyden kasvattaminen valistus-, 

tutkimus- ja tukitoiminnan avulla. Ruotsinkielinen terveyskasvatusjärjestö 

Samfundet Folkhälsan ja sen edeltäjä, ns. Florinska kommissionen palkitsivat 

vuodesta 1920 ruotsalaisia äitejä, jotka olivat synnyttäneet vähintään neljä 

elinkelpoista lasta. Vuoteen 1931 jaettiin 601 kunniakirjaa ja 211 rahapalkintoa ns. 

äitienpalkintona (moderskapspremiering). Tämän jälkeen äitien 

palkitsemistoimintaa joutui huomattaviin vaikeuksiin seuran omassa piirissä 

esitetyn arvostelun johdosta. Vuosina 1932–34 jaettiin enää vain 18 kunniakirjaa ja 

yhtä monta rahapalkintoa ja vuosina 1938–39 vastaavasti 13 kunniakirjaa ja 

rahapalkintoa. Tukitoiminta hiipui siis merkityksettömäksi 1930-luvun kuluessa. 

Arvostelu kohdistui palkattavien äitiehdokkaiden seulontaan, jossa oli suuria 

puutteita. Osa ruotsinkielisistä seuduista jäi jatkuvasti palkitsemistoiminnan 

ulkopuolelle eikä seulontajärjestö pystynyt toiminaan asianmukaisella tavalla. 

Folkhälsanin johtaja, perinnöllisyystieteen professori ja Suomen johtava 

rotuhygieenikko Harry Federley totesikin jälkeenpäin avustuksia myönnetyn 

vuosina 1920–31 aivan liian runsaskätisesti, harkitsemattomasti ja melko 

mielivaltaisesti. Näistä syistä palkitsemisessa oli tapahtunut monta erehdystä. 61 

Kokonaisuutena äitienpalkitsemishanke lienee laajalti epäonnistunut eikä täyttänyt 

Folkhälsanin johdon tavoitteita tai odotuksia. Äitienpalkitsemistoiminnan 

tarkoituksena ei tosin niinkään ollut kokonaisvaltainen rodunparannus kuin keino 

58 MV:SO/Vastaus nro 449. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely. Museovirasto, Hintikka- 

Häppölä 2006, 185–186 

59 Sinerma 1994, 357 

60 ”Lomia ei saa muut kuin isojen talojen isännät …”. Rintamalehti Sotilaan Äänen kirjoitus 10.1.1942. 

Kansan Arkisto. Suomi toisessa maailmansodassa. Sarja II. Sotatapahtumat. Neuvostoliiton julkaisema 

kirjallisuus. Rintamalehti Sotilaan Ääni (1941-44) sekä pienpainatteita. Kansio 17 

61 Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland. Förhandlingar 1932-44, Federley 1932, 8, Federley 1946, 

127-134, Steinby 1998, 125, Hakusanat Folkhälsan ja Rashygien Uppslagsverket Finlandissa, osa 2 

2004, 85 ja osa 4 2006, 203–204 

23

edistää ruotsinkielisen väestönosan tietoisuutta perinnöllisyystekijöiden 

merkityksestä kansanheimon kehitykseen ja kohtaloon. Folkhälsanin 

äitienpalkitsemistoiminnan päällimmäisenä tavoitteena lieneekin ollut saada 

osapuolet harjoittamaan perinnöllisyysharkintaa parinmuodostamisessa. 62 

Viranomaisten ja johtavien poliittisten piirien tuella toteutettiin 1940-luvun 

alkuvuosista lähtien kokonaisvaltaisuutta tavoittelevaa väestöpolitiikkaa, jonka 

tarkoituksena oli edistää perheenmuodostamista ja syntyvyyttä lisäämällä 

avioliittoisuutta ja aikaista naimisiinmenoa. Tässä tarkoituksessa perustettiin 

Suomalaisuuden Liiton aloitteesta vuoden 1941 alussa Suomen Väestöliitto 63 ja 

loppuvuotena 1942 sen ruotsinkielinen rinnakkaisjärjestö Svenska 

Befolkningsförbundet. 64 

Ennen näiden yhdistysten perustamista oli perheitä tuettu mm. verohelpotusten ja 

palkkoihin liittyvien ns. perhelisien muodossa. Ensimmäisenä varsinaisena 

väestöpoliittisena toimenpiteenä alettiin vuodesta 1938 jakaa äitiysavustuksia 

vähävaraisille ja vuodesta 1940 jokaiselle synnyttäjälle. Avustuksen suuruus oli 

aluksi 450 markkaa jokaista vastasyntyneestä. Vuonna 1941 tukisumma oli 600 

markkaa ja vuonna 1944 tuhat markkaa. Vuosina 1938–40 jaettiin keskimäärin 

noin 50 800 avustusta ja vuosina 1941–42 noin 53 200 avustusta. Kun vuonna 1938 

kaksi kolmasosaa syntyneistä sai avustuksen, oli sen kattavuus vuonna 1942 kolme 

neljäsosaa. Viimeiseksi mainittuna vuotena kuitenkin 49 prosentille kaupungeissa 

syntyneistä lapsista maksettiin avustus maaseudun osuuden ollessa 84 %. 65 

Vastaperustetun Väestöliiton aloitteesta otettiin käyttöön muitakin perheen 

tukimuotoja. Niinpä alettiin vuonna 1941 koko maassa viettää erityistä äitienpäivää 

toukokuun toisena sunnuntaina ja lokakuussa 1943 vietettiin ensimmäistä kertaa ns. 

kodin viikkoa. Kesällä 1943 astui voimaan eduskunnan säätämä perhelisälaki, 

jonka tarkoituksena oli tukea perheitä, joiden lasten lukumäärä oli suuri. 66 

Väestöliitto perusti vuonna 1944 hankintatoimiston, joka ryhtyi välittämään 

perhelisätarvikkeita lapsiperheille. Lisäksi se pohjusti vuoden 1945 

kodinperustamislain ja vuoden 1947 lapsilisälain säätämistä, joskaan näitä 

tukimuotoja ei toteutettu sota-aikana. 

Voitaneen otaksua myös kummankin väestöliiton toiminnan jo sotavuosina 

edistäneen seurustelevien pariskuntien taipuvaisuutta avioitua ja hankkia lapsia. 

Lukumääräarvioita ei tosin ole. Väestöliittojen toimintamallit lienevät alkuvuosina 

62 Federley 1926 

63 Lento 1946, 41-85, Nieminen 1946, 86-115, Perheen puolesta 1991, Mukana elämässä 2001 

64 Hemmet är den primära betingelsen för samhället. Svenska befolkningsförbundet inleder sin 

verksamhet. Svenska Pressenin kirjoitus 4.12.1942, Familjebildarna för skänkas allt rimligt stöd. 

Svenska befolkningsförbundet presenterar sitt program. Arbetarbladetin kirjoitus 9.12.1942, Eklund 

1944 

65 50,000 mödrar fingo statsunderstöd 1938. Nio tiondedelar av understöden gingo till landsbygden. 

Hufvudstadsbladetin kirjoitus29.10.1939, Moderskapsunderstöden ha nu utdelats sju år. I norra Finland 

få nästan alla mödrar understöd. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 11.11.1944, Steinby 1998, 125 

66 Perhelisälaki 375/1943 

24

olleet pitkälti ulkomailta omaksuttuja, sillä Euroopan useissa maissa oli joko 1930- 

luvulla tai sotavuosina säädetty mm. kodinperustamislainoja koskevia lakeja, esim. 

Saksassa vuonna 1933, Italiassa vuonna 1937, Ruotsissa vuonna 1938, Ranskassa 

vuonna 1939, Espanjassa vuonna 1941, Unkarissa vuonna 1942 ja Bulgariassa 

vuonna 1943. Sisällöltään nämä lait poikkesivat suuresti toisistaan ja jokaisessa 

maassa oli kansallisia sovelluksia. 67 

Sota-avioliittojen kasvu vaikutti ainoastaan vähäisesti syntyvyyteen. On perusteltua 

otaksua, että sotavuosien kasvanut taipuvaisuus avioitua on jokseenkin 

suoranaisesti vaikuttanut myös syntyvyyden lisääntymiseen, sillä kun avioliittoja 

on solmittu entistä enemmän, on niiden suoranaisena seurauksena myös syntynyt 

enemmän lapsia. Tosin on huomioitava, että sotavuosina avioituneet miehet ovat 

osittain kaatuneet, osittain haavoittuneina hoidettu vuodepotilaina kenttä- ja 

sotasairaaloissa sekä osittain viettäneet pitkähköjä aikoja muualla eivätkä näin 

ollen ole voineet asua säännöllisesti vaimojensa kanssa. Tämä on jossakin määrin 

hillinnyt syntyvyyttä. 

Yleisemmin sotavuosien lisääntynyt taipuvaisuus avioitua ei kuitenkaan liene 

kovin suuressa laajuudessa erityisesti edistänyt syntyvyyden kohentumista. Jaksolla 

1940–45 solmittiin 20 409 avioliittoa enemmän kuin jaksolla 1934–39, mikä vastaa 

11,2 %. Vuosikohtainen tarkastelu antaa kuitenkin tarkemman kuvan tilanteesta. 

Vuonna 1940 solmittiin 30 778 avioliittoa ja vuonna 1941 yhteensä 37 662 eli 22,4 

% enemmän kuin edellisenä vuotena. Vuonna 1942 tapahtui jyrkkä lasku, sillä 

avioliittoja solmittiin silloin vain 26 891. Tämä tarkoittaa sitä, että vähennys 

vastasi jopa 40,1 %. Vuonna 1943 ja 1944 avioliittojen lukumäärät olivat taas 

31 954 ja 31 535 eli kasvua verrattuna vuoteen 1942 oli noin 18,0 %. Vuotta 1945 

leimasi puolestaan avioliittojen voimakas lisääntyminen, sillä niiden lukumäärä oli 

silloin 44 380 eli 39,8 % enemmän kuin vuosina 1943–44. 

Vuoden 1941 lisääntynyt taipuvaisuus avioitua lienee merkittävimmin vaikuttanut 

syntyvyyteen vasta vuodesta 1943 lähtien, sillä vaikka vuoden 1941 avioliitot 

kasvoivat viidenneksellä, väheni syntyneiden lukumäärä vuonna 1942 lähes 

kolmanneksella verrattuna edellisen vuoden vastaavaan lukuun. Avioliittojen 

lukumäärän raju vähennys vuonna 1942 on täytynyt vaikuttaa rajoittavasti 

syntyvyyteen vuodesta 1943 lähtien, mutta silti vuosina 1943–45 syntyi noin 15,7 

% enemmän lapsia kuin vuosina 1940–42. Kun kuitenkin jätetään vuosi 1945 

huomioimatta, solmittiin varsinaisina sotavuosina 1940–44 yhteensä 158 820 

avioliittoa. Tätä lukua voidaan vertailla avioliittojen lukumäärään vastaavana 

neljävuotisjaksona 1935–39, joka oli 155 286. Näin ollen varsinaisina sotavuosina 

solmittiin ainoastaan 3 535 eli 2,3 % enemmän avioliittoja kuin neljänä edeltävänä 

rauhan vuotena. Sotavuosina solmittujen avioliittojen todellinen kasvu oli siten 

kokonaisuutena ainoastaan vähäistä. Huolimatta siitä, että talvisodassa kaatui tai 

katosi noin 12 000 ja jatkosodan alkuvaiheena noin runsaat 29 000 eli yhteensä 

67 Nieminen 1946, 175–192 

25

noin 41 000 etupäässä 18–40-vuotiasta naimatonta miestä 68 , avioitumiseen 

taipuvaisuus lisääntyi. Avioitumisen vähäisen kasvun merkitys syntyvyyteen oli 

kuitenkin vain pientä. 

Avioerot 

Tarkastelujaksona 1934–51 avioeroja otettiin vähän suhteessa myöhempiin 

vuosikymmeniin. Silti on hyvä tarkastella avioerojen rakenteellista esiintymistä, 

sillä se valaisee oleellisella tavalla sotavuosien erikoisia oloja. Useissa maissa, 

kuten Iso-Britanniassa ja Walesissa, Ranskassa ja Ruotsissa avioerojen lukumäärä 

kaksinkertaistui vuosina 1939–41 ja 1944–56, joskin taipuvuus erota pysyi vielä 

suhteellisten vähäisenä verrattuna sodanjälkeisen kauden laajahkoon eroamiseen. 69 

Australiassa avioerot lisääntyivät voimakkaasti vuodesta 1942 lähtien johtuen mm. 

siitä, että sotaväessä palvelevat miehet olivat lähteneet pois ja aviovaimot löytäneet 

uuden miehen joko toisten australialaisten miesten tai yhdysvaltalaisten sotilaiden 

joukosta. 70 Saksassa esiintyi sen sijaan vuosina 1940–41 lähes kymmenesosa 

vähemmän avioeroja kuin vuosina 1938–39. Neuvostoliitossa avioeroja oli vuonna 

1940 noin 206 000 ja vuonna 1950 enää noin 67 000. Syynä laskuun oli varsinkin 

avioeroja koskevan lainsäädännön huomattava kiristäminen vuonna 1944, mutta 

myös usean miljoonan nuorehkon miehen kaatuminen sotavuosina lienee 

vaikuttanut. 71 

Avioerojen lukumäärä Suomessa kasvoi sotavuosina tasaisesti. Kun avioerojen 

lukumäärä jaksona 1934–39 oli 9 094, oli vastaava luku jaksona 1940–45 jo 16 876 

eli lisäystä oli 85,6 %. Kasvutrendi jatkui myös muutaman vuoden aikana sodan 

jälkeen, sillä jaksona 1946–51 lukumäärä oli 25 260. Tämä vastasi enää 49,7 %. 

Eräässä tutkimuksessa on todettu avioerojen esiintyvyyden nousseen 1,6 

promillesta solmituista avioliitoista vuonna 1938 aina 18,8 promilleen vuonna 

1944. 72 On kuitenkin syytä huomioida, että avioero oli siihen aikaan vielä aikaa 

vievä asia. Vireille panon ja tuomioistuimen lopullisen päätöksen välillä lienee 

säännönmukaisesti kulunut pari vuotta. Koska avioerojen vuosittaiset lukumäärät 

vähenivät jonkin verran sodanjälkeisenä kautena, voidaan kuitenkin todeta 

avioerojen selvästi lisääntyneen nimenomaan sotavuosina. Tästä viestivät myös 

yksittäisten sotavuosien avioerotilastot: 73 

68 Mela 2005, 23–24 

69 Winter 1986, 160 

70 Fallows 2002, 20 

71 Lapidus 1978, 116–117, 251 

72 Tunkelo 1951, 105–118 

73 Suomen virallinen tilasto. VI A. Väestötilastoa. Väestönmuutokset 1933–45. Taulukot 82, 85, 95, 96 ja 

102, Väestönmuutokset 1946–51. Taulukot 103–107 

26

Taulukko 2. Avioerojen lukumäärä jaksolla 1940–45 

Vuosi Avioerot (n) Lisäys (n) 

1940 

1941 

1942 

1943 

1944 

1945 

Yhteensä 

1 433 

1 580 

1 954 

3 166 

3 246 

5 605 

16 876 

- 168 

+ 255 

+ 374 

+ 1 212 

+ 80 

+ 2 359 

+ 4 280 

Avioerojen sodanaikaiset lukumäärät. Taulukosta ilmenee, että avioerojen 

vuosittainen lukumäärä oli vielä vuosina 1940–41 noin 1 400–1 600, mutta vuonna 

1942 lähes 2 000, mikä tarkoitti lähes kolmannesta enemmän. Sen jälkeen 

lukumäärä kasvoi selvästi, sillä vuosina 1943–44 avioeroja oli 3 200 eli kasvu 

vastasi lähes kahta kolmasosaa. Vuonna 1945 avioerojen määrä oli noin 5 600 eli 

noin kolme neljäsosaa enemmän. Taulukon sisältämien lukujen perusteella voidaan 

päätellä vuoden 1943 suhteellisen suurehkon kasvun ilmaisevan avioerotilannetta 

jatkosodan ensimmäisenä vuotena 1941. Vastaavasti kuvannee vuoden 1945 

huipentuma tilannetta jatkosodan vuosina 1943–43. 

Helsingin raatimies Torsten Nilsson katsoi puolestaan kesällä 1944, että kolmas- tai 

neljäsosa avioeroista koski sotavuosina solmittuja avioliittoja. 74 


27

Sotilaan Äänen strippi 

heinäkuulta 1943. 

Ensimmäinen ruutu 

muistuttaa ”Uuden 

Euroopan” puolesta 

kaatuneista, toisessa 

ruudussa 

helsinkiläissotilas 

hakee täitä ja 

kolmannessa 

ruudussa ivaillaan 

kenraali Erwin 

Rommelin 

perääntymisiä 

Pohjois-Afrikassa. 

Muut kolme ruutua on 

omistettu ns. 

”eroottisen 

kauttakulkuun” eli 

saksalaisten 

sotilaiden ja 

suomalaisten naisten 

seurusteluun. 

Neljännessä 

ruudussa 

turkulaistyttö torjuu 

pontevasti 

saksalaisen sotilaan 

lähentelyn. 

Viidennessä 

ruudussa 

oululaissotilas tappaa 

puukollaan 

arvattavasti 

suomalaisvaimon 

kanssa seurustelleen 

saksalaisen sotilaan. 

Ruutu kuvaa 

tositapahtumaa 

Tuirassa, vaikka 

sotamies 

todellisuudessa kättä 

pitempänä käytti 

kivääriään. Kuudes 

ruutu kuvaa 

lottakanttiinin 

toimintoa 

”sakemannin 

kauttakulkuväylänä” divaanille. Lotan pudottamat korkokengät antavat lukijan 

mielikuvitukselle selkeän vihjeen. – Cartoon strip in the Soviet propaganda paper Sotilaan 

Ääni (The Soldier's Voice in July 1943). The three first frames contain general propaganda 

about the war while the three last frames target relationships between German soldiers and 

Finnish women. 

28

Avioerojen esiintyvyys kaupungeissa ja maaseudulla. Kaupungeissa odotetusti 

esiintyi suhteellisesti enemmän avioeroja kuin maaseudulla. Huomioon ottaen 

kaupunkilaistumisen asteen ero oli merkittävä, sillä jaksona 1934–39 

kaupunkilaisten osuus kaikista avioeroista oli 55,4 %, jaksolla 1940–45 jopa 61,8 

% ja jaksolla 1946–51 vielä 59,6 %. Kaupunkilaisia oli edellä mainittuina jaksoina 

21,4, 23,3 ja 25,8 %, mikä tarkoittaa, että avioerojen yliedustus oli vastaavasti 34, 

38,5 ja 33,8 %. Sotavuosina otettiin siten erityisen runsaasti avioeroja nimenomaan 

kaupungeissa. 

Avioerojen läänikohtaiset vaihtelut. Myös avioerojen läänikohtainen esiintyvyys 

vaihteli voimakkaasti jaksona 1940–45. Avioeroista Uudenmaan läänin osuus oli 

36,3 % eli 20,7 % enemmän kuin läänin väestöpohja. Myös Hämeen läänissä 

esiintyi hieman väestöpohjaa runsaammin avioeroja, sillä niiden yliedustus vastasi 

2,5 %. Kaikissa muissa lääneissä avioerojen osuudet alittivat useimmiten selvästi 

läänin väestöpohjan: Viipurin/Kymen läänissä alitus oli 7,1 %. Vaasan läänissä 5,6 

%, Kuopion läänissä 3,3 %, Oulun läänissä 3,2 % ja Mikkelin läänissä 2,3 %. 

Ainoastaan Turun ja Porin, Lapin sekä Ahvenanmaan lääneissä avioerojen osuus 

oli jokseenkin lähellä ko. läänin väestöpohjaa eli – 0,8, – 0,8 ja – 0,4 %. 

Avioerojen syyt. Virkamiehet tarkkailivat jo sotavuosina voimakkaasti kasvavien 

avioerojen syitä. Helsingin raatimies Torsten Nilsson totesi kesällä 1944 avioeroja 

esiintyvän yhtä paljon kaikissa yhteiskuntaluokissa. Helsingin tuomiokunnan 

tuomari J.F. Selinin mukaan avioerojen selvästi merkittävin syy oli aviorikos: 

”Uskottomuus on lisääntynyt valtavasti. Nykyään ei ole edes sensaatiomaista, että 

kumpikin osapuoli vaatii avioeroa kummankin osapuolen uskottomuuden 

perusteella”. Avioerojen toiseksi merkittävin syy oli miehen väkivaltaisuus tai 

juopottelu. Lisäksi vaikutti myös jommankumman aviopuolison rikollinen toiminta 

avioeroihin. 75 

Väestötieteilijä Aarre Tunkelo on pohtinut sodanaikaisten avioerojen syitä ja 

katsonut sota-ajan avioliittojen rakentuneen liian lyhytaikaiseen ja pintapuoliseen 

tutustumiseen. ”Ei ollut mahdollista muuta kuin lyhyiden lomien aikana ottaa 

selville, sopivatko ajatukset, näkökannat ja elämäntavat yhteen. Sen vuoksi 

vihittyjen joukossa oli paljon sellaisia pareja, joilla ei ollut mahdollisuuksia kestää 

rauhanomaisissa oloissa ja tavallisen arkielämän vallitessa. Vasta tällöin 

huomattiin sellaistakin, mikä sodan temmellyksessä oli ollut taka-alalla. Harmaan 

arkipäivän probleemithan ovat aivan toisenlaisia kuin sodan vallitessa ja 

ensilemmen ilossa ajatellaan. Siksi on sodan aikana solmittujen avioliittojen edessä 

ollut tavallista enemmän vaikeuksia ja niiden joukossa on jo ennakolta voitu 

arvella olevan runsaasti sellaisia, jotka väistämättömästi tulisivat johtamaan 

avioeroon”. 76 


76 Tunkelo 1951, 109 

29

Tunkelon selostuksessa avioliiton osapuolten puutteellisesta tutustumisesta ja siitä 

johtuvista yhteensopivuuden vajavaisista edellytyksistä kierretään hieman 

kaunopuheisesti todelliset syyt, jotka hän tuo yksityiskohtaisemmin esille 

tuonnempana. Ilmenee nimittäin, että sotavuosina lisääntyneet avioerot 

johtuivatkin etenkin aviollisesta uskottomuudesta, törkeästä pahoinpitelystä, 

sukupuolitaudeista ja huumaavien aineiden käytöstä. Kun 1930-luvun 

loppupuoliskolla runsas kymmenesosa avioeroista johtui aviorikoksista, lienee 

osuus sotavuosina ollut noin kolmasosa. Vastaavasti nousivat sukupuolitaudit 

avioeron syynä yhdestä prosentista kolmeen prosenttiin. Pahoinpitelyistä hän ei 

esitä vertailua. Tunkelon katsaus ei tosin ole läheskään järjestelmällinen eikä 

lainkaan tyhjentävä. 77 

Tosiasiallisesti aviorikoksia, pahoinpitelyjä, juopottelua ja sukupuolitauteja lienee 

rauhanvuosina 1930-luvulla esiintynyt suhteellisesti jokseenkin yhtä paljon kuin 

sotavuosina. Oleellisena erona oli kuitenkin, että sotavuosina tuomioistuimissa 

esitettiin entistä avoimemmin eron syyt, mitä aikaisemmin kaihdettiin. Tämä 

tehtiin nopeamman ja mutkattomamman eron toivossa. Sotavuosina ja sotaa 

välittömästi seuranneina vuosina avioero tuli Tunkelon käsityksen mukaan 

”välttämättömäksi, koska oli löydetty uusi ìhastus´, jonka kanssa pyritään 

avioliittoon mahdollisimman pian. Sodan jälkeisinä vuosina on nimittäin 

todettavissa, että uudestaan avioliittoon menneiden eron saaneiden lukumäärät ovat 

nousseet jokseenkin nelinkertaisiksi rauhanaikaisista luvuista”. 78 

Tilastollisen keskustoimiston julkaiseman oikeustilaston mukaan esiintyi 

jatkosodan vuosina sukuja aviorikoksia seuraavasti: vuonna 1941 sellaisia oli 64, 

vuonna 1942 edelleen vain 69, mutta vuonna 1943 kaiketi 155 sekä vuosina 1944 

ja 1945 peräti 306 ja 385. 79 Verrattuna vuosiin 1941–42 kasvoi täten sukuja 

aviorikosten lukumäärä vuosina 1943–45 yli kuusinkertaisesti. Tuomittujen sukuja 

aviorikosten kokonaislukumäärä pysyi kuitenkin melko pienenä. Niiden osuus 

kaikista avioeroista oli vuosina 1941–42 noin 3,8 %. Jaksolla 1943–45 vastaava 

osuus oli 7,0 % eli suhteutettuna avioliittojen kasvavaan lukumäärän lähes 

kaksinkertainen. 

Valpon Oulun osaston tilannekatsauksen mukaan purettiin Oulun 

raastuvanoikeudessa 54 avioliittoa tammikuussa 1943. Katsauksessa todettiin, että 

”jokaisessa tapauksessa oli avioeron syynä naisen uskottomuus ja antautuminen 

saksalaisten käyttöön”. Lisäksi oli Ouluun jouduttu perustamaan sukupuolitautien 

erikoissairaala lääkärin ilmoituksen mukaan ”sodan aiheuttamista syistä”. 

Saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelevat suomalaiset naiset koostuivat 

työläisnaisista ja tarjoilijattarista ”puhumattakaan alaikäisistä koulutytöistä, joitten 

sivistystaso on keskitason alapuolella ja joita ei voida pitää mitenkään 

isänmaallisesti valveutuneina. Taas nuo àviorikolliset´ kuuluvat niihin kerran 

77 Tunkelo 1951, 117 

78 Tunkelo 1951, 117 

79 Suku- tai aviorikokset. Suomen virallinen tilasto. Oikeustilasto 1941–44 

30

kuulutuksella avioliittoon vihittyihin, jotka parin kuukauden naimissa olonsa 

jälkeen ovat valmiita toimimaan vieraan maan sotilaan vaimonakin”. 80 

Valpon Kuopion osaston tilannekatsauksessa tammikuussa 1943 avioerot 

yhdistettiin puolestaan etenkin naisten lisääntyneisiin käyttövaroihin: ”Melko usein 

tulee osaston tietoon tapauksia, jotka osoittavat reservissä olevien miesten 

aviovaimojen eleskelevän varsin vapaamielisesti vieraiden miesten ja alkoholin 

seurassa. Erikoisesti on todettu Varkauden kauppalassa tuollaisen kevytmielisen 

elämän rehottavan. Siellä on jo haettu useita avioeroja. Pohdinnoistaan huolimatta 

kauppalan huoltolautakunta ei ole keksinyt mitään keinoja tilanteen 

parantamiseksi. Lukuun ottamatta miesten poissaoloa, vaikuttanee moraalia 

löydyttävästi se, että useilla naisilla on rahaa käytettävänä huomattavasti enemmän 

kuin ennen ja kuin mitä he ovat tottuneet käyttämään ja tarvitsisivat tavalliseen 

toimeentuloonsa”. 81 

Neuvostoliittolainen propagandalehti Sotilaan Ääni julkaisi puolestaan vuonna 

1943 erään suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan seurustelua koskevan vitsin: 

”Oleks sinä saatana saanut Rydiltä sinnekin kauttakulkuluvan, sanoi kapteeni 

Heiskanen, kun saksalaisen vaimonsa vierestä tapasi”. 82 

Todennäköistä on, että ulkomaalaisetkin sotilaat ovat jossain määrin aiheuttaneet 

suomalaisten aviopuolisoiden aikaisemmin solmittujen avioliittojen purkautumisia, 

joskin tämä on tapahtunut ehkä usein noin kahden vuoden aikaviiveellä. Tällaisten 

tapausten lukumäärä ei kuitenkaan liene kovin suuri ja lisäksi suurehko määrä 

ulkomaalaisia sotilaita katosi ulkomaille viimeistään syksyllä 1944. Avioeron 

saaneet ja uudestaan naimisiin menneet naiset lienevät täten sodan jälkeen yleensä 

avioituneet suomalaisen eikä ulkomaalaisen miehen kanssa. 

Saksalaisten kanssa seurustelusta johtuneita avioeroja. Sodanaikaiset avioerot 

lienevät yleensä johtuneet joko puolison uskottomuudesta tai rintamalta 

palanneiden sotilaiden väkivaltaisuudesta. Muistelma-aineistoissa on myös aika 

lailla tietoja avioeroista, joiden syy on ollut aviovaimon seurustelu saksalaisten 

sotilaiden kanssa. Pelkästään Museoviraston kyselyaineistossa on tietoja tällaisista 

tapauksista Helsingistä, Helsingin maalaiskunnan Malmilta, Ilomantsista ja 

Kiuruvedeltä, Kotkasta, Kälviältä, Liperistä, Loviisasta, Oulusta, Paltamosta, 

Pihlajavedeltä, Ranualta, Sievistä, Sotkamosta, Suistamosta, Turusta, 

Tuupovaarasta, Viipurista ja Äänekoskelta. 83 Muissa aineistoissa vastaavia tietoja 

80 Valpon Oulun läänin tilannekatsaus 9.1.1943. Tilannekatsaukset. Alaosastot 1943. Kansio 1402. EK- 

Valpo I, Kansallisarkisto 

81 Valpon Kuopion osaston tilannekatsaus 6.2.1943. EK-Valpo I. Tilannekatsaukset. Alaosastot. Kansio 

1401. Kansallisarkisto 

82 Sanoi. Kirjoitus Sotilaan Äänen nro 11:ssä 1943. Suomi toisessa maailmansodassa. Sarja II. 

Sotatapahtumat. Neuvostoliiton julkaisema kirjallisuus: Rintamalehti, Sotilaan Ääni (1941–44) sekä 

pienpainatteet. Kansio 17, Kansan Arkisto. 

83 MV:K34/Vastaukset nro 825, 1625, 208, 225, 1460, 31, 1151, 1338, 1606, 1885, 133, 956, 799, 598, 

296, 483, 384, 1051 ja 1717. Museoviraston kysely, Museovirasto 

31

on myös Helsingistä sekä Kemijärveltä ja Sallasta. 84 Koska em. muistelmaaineistojen 

mukaan ilmiö tunnettiin ainakin 20 paikkakunnalla eri puolilla maata, 

se on tuskin ollut aivan vähäpätöinen. Ranualaisen sotavuosina noin 35-vuotiaan 

naisen kertoman mukaan halveksittiin paitsi saksalaisten kanssa seurustelleita 

aviovaimoja myös erityisesti heidän aviomiehiään. 85 

Länsi-Pohjan suojeluskuntapiirin esikunta mainitsi mielialaraportissaan 14.9.1942 

tapauksen, jolloin lomalle tullut sotilas Kemissä löysi talostaan vaimonsa luona 

saksalaisen sotilaan. 86 Helsingissä mainitaan ravintoloiden Paris, Wien ja Hungaria 

omistajan vaimon seurustelleen saksalaisen upseerin kanssa sillä seurauksella, että 

mies ei ainoastaan ottanut eroa, vaan myös muutti sukunimensä. Tällainen 

reagointi lienee sukuniemen vaihtoa lukuun ottamatta ollut melko tavanomaista, 

mutta on myös useita kertomuksia aviomiehen väkivaltaisuudesta ja 

kostotoimenpiteistä. 

Turkulaisessa tapauksessa saksalaisen kanssa seurustellut aviovaimo oli perustellut 

suhdettaan kertomalla saksalaisten olevan niin kivoja, koska he halasivat vielä 

rakastelun jälkeenkin. Sotkamolainen nainen oli kansakoulun opettaja ja lotta. 

Helsingin maalaiskunnan Malmilla muuan talon emäntä piti tusinan lottaystävänsä 

kanssa suuria juhlia saksalaisten sotilaiden kanssa, mikä herätti kyläläisissä paljon 

paheksuntaa lottien maineen pilaantumisen vuoksi. Tuhlailevan elämäntapansa 

takia emäntä nosti suurehkoja, joskin katteettomia pankkilainoja. Pankin kärsittyä 

miljoonien markkojen vahingot kotitontti ja kaikki omaisuus joutui pankin haltuun 

ja avioeron lisäksi emäntä joutui vielä sovittamaan viiden vuoden vankeustuomion. 

Liperissä saksalaisten kanssa muhinoineita emäntiä oli kaksi tai kolme ja Kotkassa 

seurustelevia aviovaimoja pidettiin hutsuina. Seurustelleista aviovaimoista tosin 

ainoastaan yksi oli synnyttänyt lapsen saksalaiselle sotilaalle, mutta neljässä 

tapauksessa naisella oli avioliitossaan omia lapsia ja suistamolaisnaisen 

tapauksessa jopa neljä lasta. Oulussa oli kertomuksen mukaan suomalainen 

sotilaspartio eräänä yönä tavannut saksalaisen pataljoonan majoitustiloista 40 

suomalaista naista vuoteista. Useimmat heistä olivat rouvia, joiden miehet 

palvelivat rintamalla tai muualla. 

Toisinaan petettyjen aviomiesten asennoituminen saattoi kuitenkin olla 

säyseämpää. Niinpä Oulaisissa noin 35-vuotiaan naisen kertomuksen mukaan 

menivät eräät junista halkopinojen taakse parittelemaan paikkakunnan 

huonomaineisten naisten kanssa. Eräs näistä oli naimisissa, mutta rintamalla ollut 

aviomies ei silti hyljännyt häntä. Em. korsuperinneaineistossa on myös kaksi 

kertomusta petetyn aviomiehen jossain määrin suvaitsevasta suhtautumisesta 

vaimonsa petokseen. Ensimmäisessä kertomuksessa suomalainen sotilas löysi 

lomalle tullessaan saksalaisen nukkumasta vaimonsa vieressä. Sotilas osoitti 

84 MV:SO/Vastaukset nro 570, 1268 ja 1359. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely, 

Museovirasto 

85 MV:K34/Vastaukset nro384 ja799. Museoviraston kysely, Museovirasto 

86 Sutela 1984, 116 

32

hiljaisesti saksalaiselle ovea, kipusi sänkyyn saksalaisen paikalle eikä ollut 

moksiskaan vaimon herätessä. 

Toisessa samanlaista tapahtumaa koskevassa kertomuksessa tapahtumapaikkana oli 

Rovaniemi. Tämän mukaan oli suomalainen luutnantti saanut tuttavilta vihjeen 

siitä, että hänen kauniilla vaimollaan on salasuhde saksalaisen yliluutnantin kanssa. 

Aviomies olikin tavannut tämän ”rysän päältä”, ampunut pistoolillaan laukauksen 

seinään ja pakottanut yliluutnantin juomaan 6–7 litraa vaimon alapäänsä 

puhdistukseen käyttämää, lämmintä pesuvettä. Lopuksi hän teki yliluutnantin 

vaatteista käärön, jonka hän ripusti tämän kaulaan. Sidottuaan yliluutnantin kädet 

yhteen hän ajoi tämän alasti ulos pakkaseen. 87 Nämä kertomukset saattavat tuntua 

”parannelluilta”, mutta alkuperäisten käsikirjoitusten perusteella niissä lienee 

kylläkin jokin totuuspohja. 88 

Vielä rajummasta reagoinnista viestii silloin 20-vuotiaan helsinkiläisnaisen 

kertomus Katajanokan sotilassataman valtavasta räjähdyksestä aamuyöllä 

14.9.1941. Sen seurauksena tuhoutui 5. R-Flottille 2. Gruppeen kuuluvat 

saksalaisten miinanraivaajat R60, R61 ja R62 samalla kun useat saksalaiset ja 

suomalaiset apulaivat sekä lukuisat Katajanokan ja Kruununhaan rakennukset 

vaurioituivat. Huhun mukaan tuhotyön järjesti suomalainen mies, jonka vaimo 

vieraili eräällä tuhoutuneella aluksella. Laivassa oli kertoman mukaan myös kuollut 

suomalaisia naisia. 89 Erään toisen tiedon mukaan olisi tuntematon naishenkilö 

vienyt kassissaan räjähdyspanoksen alukseen ja aiheuttanut räjähdyksen. 90 

Saksalaisten aluksilla on hyvin saattanut olla joitakin suomalaisia naisia, sillä 

raivaajat olivat saapuneet satamaan lauantai-iltana 13.9.1941 noin kello 19:n 

aikaan, jonka jälkeen miehistön iltalomat ja -huvittelut alkoivat. Naisten 

kutsuminen tai tuominen aluksille oli yleistä. 

Turun ampumisvälikohtaus marraskuussa 1941. Valtion tiedotuslaitoksen 

mielialakatsauksessa 5.12.1941 mainittiin rintamamiehiltä Helsinkiin kulkeutunut 

kertomatieto siitä, kuinka suomalainen upseeri tultuaan rintamalta kotiin oli 

ampunut vaimonsa ja tämän luona olleen saksalaisen upseerin. 91 Tämä välikohtaus 

lienee tapahtunut Turussa, sillä Kiestingin rintamalohkolla vuoden 1942 

alkupuoliskolla levitetyssä neuvostoliittolaisessa lentolehtisessä ”Suomen armeijan 

sotilaat!” suomalainen sotavanki kertoi: ”Turussa asuva tyttötuttavani Hjördis 

Gustafsson kertoi minulle seuraavan tapauksen, joka oli sattunut Turussa 

marraskuun puolivälissä v. 1941. Sotamies Heinonen (ikä 30 vuotta) saapui 

87 Sotasavotta 1974, 202–203 

88 Johan K. Harjun ja Jukka Savolaisen vastaukset. Korsuperinnekokoelma. Suomalaisen Kirjallisuuden 

Seuran kansanrunousarkisto 

89 MV:K34. Vastaus 2040. Museoviraston kysely. Museovirasto 

90 Sudenniemi 1987, 246, Rönkkänen 1991, 341 

91 Valtion tiedostuslaitoksen mielialakatsaus 5.12.1941. Dg 1. Valtion tiedostuselimet 1939–1948, 

Kansallisarkisto 

33

kotiinsa lomalle. Kotona hän yllätti vaimonsa saksalaisen kanssa. Heinonen 

tempasi pistoolin ja ampui saksalaisen sekä vaimonsa”. 92 

Oulun ampumisvälikohtaus helmikuussa 1943. Eräs todellinen ampumisvälikohtaus 

Oulussa talvella 1943 synnytti huhuja, jotka levisivät laajalti suomalaisten 

sotilaiden ja koko maan siviiliväestön keskuuteen. Eräs rintamamies kertoo tästä 

uskottomuustapauksesta: ”Juttuja kyllä riitti toisinkin. Saksalaisten heiloista 

puhuttiin paljon. Siinä oli totta osaksi ja paljon tehtyjä juttuja (…) Loma saatiin 

asemansodan aikana aina 16 viikon välein. Se oli odotettu aika kun tuli vuoro. 

Kotona odotettiin ja monia odotti morsian tai kirjeenvaihtotoveri. Muutamille kävi 

niinkin kun menivät yllättäen illalla kotiin tapasivat vieraan miehen vaimojensa 

luota. Kerrottiin että joku tiesi varautua tällaiseen, oli ase mukana ja ampui 

molemmat siihen. Tiedän jonkun sellaisen tapauksen että ero tuli. Ampumisista en 

tiedä”. 93 

Samanlainen tai ehkä aivan sama tarina on myös SKS:n kokoamassa 

Korsuperinneaineistossa ja sen mukaan upseeri oli ”ampunut sakemannin akkansa 

viereen. Oli ollut vuoteessa naimassa akka, kun mies tuli yllättäen lomalle”. 94 

Oululainen silloin noin 18-vuotias nainen on puolestaan kertonut todennäköisesti 

em. selostetun ampumisvälikohtauksen tapahtuneen Tuiran kaupunginosassa 

Oulussa. Rintamalta palannut sotilas ampui vaimonsa luona tavatun saksalaisen 

sotilaan. Kertoja mainitsee nähneensä pihalla peitetyn ja verta vuotavan ruumiin. 

Surmaaja oli jälkeenpäin valitellut tekoaan ja katsonut vaimon paremmin 

ansainneen kuoleman. Kertomuksen mukaan sotilas vapautettiin ja palasi 

rintamalle. Ilmeisesti samaa tapahtumaa koskevan toisen kertomuksen mukaan 

aviomies oli ampunut oman vaimonsa hengiltä saksalaisen viereen sänkyyn. 

Tapahtuneen hän oli kuitannut sanomalla, että sekin huora sai ansaitsemansa 

mukaan, kun oli mennyt sakun kanssa vuoteeseen. 95 

Huhuja synnyttänyt ampumisvälikohtaus tapahtui Oulussa 26.2.1943. 

Komennuksella ollut suomalainen autosotamies saapui klo 6.30 aamulla 

kaupunkiin aikomuksenaan poiketa kotonaan aamukorvikkeella. Saapuessaan 

kotiin ulko-ovea ei kuitenkaan avattu. Murtautumalla autosotamies sai kuitenkin 

oven osittain auki. Selostuksen mukaan hän silloin havaitsi sisällä ”kaksi 

puolipukeista naista, joista toinen vaimonsa ja kaksi saksalaista sotilasta, jotka 

pistoolilla uhkasivat ja ainakin toinen ampui, mutta ei osunut. Suomalainen palasi 

autonsa luo saksalaisten seuratessa perässä ja otti auton kopista kiväärinsä, jolla 

ampui toista saksalaista päähän. Toinen pakeni paikalta. Surmansa saanut oli 

alppijääkäreihin kuulunut vääpeli. Ampuja teki heti ilmoituksen tapahtumasta 

poliisille, joka saapui paikalle. Pian saapui siihen myöskin saksalainen 

92 Lentolehtinen Suomen armeijan sotilaat!. T 618. Saap. 25.6.1942, Kansallisarkisto 

93 Oripääläisen Tauno Torkkelin muistelma s. 8. Korsuperinnekokoelma. Suomalaisen Kirjallisuuden 


94 Sotasavotta 1974, 202–203 

95 MV:K 34. Vastaukset nro 2293, 589, 1606 ja 1006. Museoviraston kysely, Museovirasto 

34

poliisipartio, joka vei omansa mennessään, käyttäytyen täysin asiallisesti”. 

Selvittelyssä ilmeni, että seurue oli viettänyt ”orgioita” asunnossa ja että surmattu 

vääpeli oli autosotamiehen vaimon ystävättären ”sulostuttaja”. Autosotamies 

vangittiin kenttäoikeuden käsittelyä varten, joskin hänen arveltiin vapautuvan 

syytteestä. Saksalaiset eivät puolestaan ottaneet yhteyttä asiasta, mutta Ouluun 

majoitetuille SS-joukoille määrättiin kahden viikon lomakielto. Muiden 

saksalaisten yksiköiden sotilaat liikkuivat tavalliseen tapaan Oulun kaduilla ja 

ravintoloissa. 96 

Vertailtaessa huhuja ampumisvälikohtauksen kulusta on todettava, että tarinat 

kuvaavat todellista tapahtumaa, joskin joitakin vain kuviteltuja yksityiskohtia on 

lisätty. Yhdessä tarinassa autosotamiehestä on täten tullut upseeri, sotilas on 

saapunut kotilomalle rintamalta eikä työkomennukselta, tapahtuman ajankohta on 

ilta ja paikka avioparin vuode. Toisessa tarinassa vaimokin on surmattu. Yllättäen 

todellinen tapahtuma seksiorgioineen, oven murtamisineen ja 

laukaustenvaihtoineen on dramaattisempi kuin välikohtauksen synnyttämät huhut. 

Tarinoissa suomalaisen sotilaan käyttäytyminen on määrätietoista ja jämäkkä, kun 

automies todellisuudessa kertomansa mukaan oli ”perin kiihtynyt” eikä hänen 

tarkoituksenaan ollut ”muuta kuin säikäyttää saksalaista”. Näyttäisi täten siltä, että 

etenkin tarinan miespuoliset kertojat ovat pyrkineet painottamaan petetyn 

aviomiehen teon moraalista oikeutusta ja yleisemmin repivän perhetapahtuman 

sosiaalista hallittavuutta. 

Oulun uhkauskirje talvella 1945. Valpon Oulun osasto sai talvella 1945 haltuunsa 

paikallisen ”puhdistusjärjestön” eräälle saksalaisen sotilaan kanssa seurustelleelle 

naiselle toimitetun kirjeen. Kirjeessä luki: ”Säälittävä Kansalainen. Koska on 

ilmennyt, että olette pitäneet yhtä Saksalaisten kanssa. Mikä ilmenee 

eittämättömästi tästä kirjeestä, joka seuraa mukana. Tästä johtuen olette nyt niin 

sanotulla mustalla listalla, sillä kaikki, jotka myyneet maansa haureuden 

siivottomuudella tullaan pitämään sotarikollisina. Tämä kaikki vain siksi, että 

olette tietoinen tulevasta kohtalostanne. Mikään ei tule teitä pelastamaan, sillä 

järjestömme on ehdottomasti salainen. Ette ole ainoa. Teidät on nyt rekisteröity 

kirjoihimme H X/84. Rangaistuksemme tulee kohtaamaan teitä kaikkialla 

kirjaimellisen tarkkuudella. Kunnioittaen Puhdistusjärjestö. K.M. KOUKKA”. 

Valpon osaston arvelun mukaan jokin mustasukkainen sulhasmies oli laatinut 

tekeleen. 97 

Neuvostosotavankien kanssa seurustelusta johtuvia avioeroja. Jatkosodan vuosina 

myös maatilojen emäntien ja muiden rouvien seurustelu maatalous- tai muihin 

töihin sijoitettujen neuvostosotavankien kanssa johtui useissa tapauksissa 

96 Valpon Oulun osaston tilannekatsaus 4.3.1943. Tilannekatsaukset. Alaosastot 1943. Kansio 1402. 

EK-Valpo I, Kansallisarkisto 

97 Valpon Oulun osaston tilannekatsaus 15.3.1945. Valtiollisen poliisin alaosastojen tilannekatsaukset. 

Valtion tiedotuselimet 1939–1948. Kansallisarkisto 

35

avioeroon. Oulun läänin Siikajoella rintamalta kotilomalle tullut isäntä löysi 

sotavangin emännän vierestä ja seurauksena oli avioero. 98 Vastaavia tapauksia 

esiintyi myös Vaasan läänin Isossakyrössä, 99 Hämeen läänin Tammelassa 100 ja 

Mikkelin läänin Sysmässä. 101 

Hämeen läänin Kuhmoisissa otettiin kaksi avioeroa naimissa olevien rouvien 

seurusteltua sotavangin kanssa. 102 Vaasan läänin Ilmajoella muuan emäntä synnytti 

lapsen sotavangille, jonka jälkeen petetty ja kiukustunut isäntä surmasi sekä lapsen 

että sotavangin ja erosi vaimostaan. 103 Kuopion läänin Pieksämäen käräjillä 

käsiteltiin juttua, jossa aviomies vaati avioeroa sillä perusteella, että hänen 

vaimonsa oli syyllistynyt aviorikokseen sotavangin kanssa. Oikeus katsoi teon 

toteen näytetyksi ja tuomitsi avioeron. 104 

Sotalesket 

Suomen käymissä kolmessa sodassa vuosina 1939–45 kaatui tai katosi yhteensä 

31 617 aviomiestä eli 95 011 sotilashenkilön tappioista lukumäärä vastaa tasan 

kolmasosaa. 105 Koska menehtyneiden aviomiesten lukumäärä oli vajaat 32 000, on 

myös naispuolisten leskien lukumäärän täytynyt olla samaa suuruusluokkaa. 

Sotaleskien lukumäärän arvioitiin 1950-luvun vaihteessa olevan noin 30 000. 

Vuoteen 1947 tehtiin 24 682 sotaleskien ja lasten huoltoeläkehakemusta ja vuonna 

1953 nautti 18 682 leskeä huoltoeläkettä. Vuonna 1950 oli sotahuoltoeläkettä 

saavien sotaleskien määrä 17 190. 106 Vuoteen 1954 mennessä oli 13 625 sotaleskeä 

eli noin 43 % kaikista sotaleskistä mennyt uudestaan naimisiin. Tosin 

huoltoeläkettä nauttivien sotaleskien lukumäärä vuonna 1977 oli noin 24 000. 107 

Kuten luvuista ilmenee, lienee varsinaisina sotavuosina kuitenkin jokseenkin 

vähäinen määrä naispuolisia sotaleskiä avioitunut uudestaan, sillä sotaleskien 

sodanaikaisia avioliittoja lienee ollut ehkä vain noin parisentuhatta. Näiden 

avioliittojen vaikutus sodanaikaiseen syntyvyyteen ei täten ole voinut olla kovin 

suuri. 

Suomen vuosien 1939–45 sotien sotaorpojen lukumäärää koskevat arviot 

vaihtelevat suuresti. Suurimman arvion mukaan olisi sotavuosina Suomessa jäänyt 

98 MV:K 34/Vastaus nro 1960. Museoviraston kysely. Museovirasto 

99 MV:SO/Vastaus nro 638. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely. Museovirasto 

100 MV:K34/Vastaus nro 1220. Museoviraston kysely. Museovirasto 




104 Valpon Kuopion osaston tilannekatsaus 6.5.1943. Tilannekatsaukset. Alaosastot. Kansio 1401. EK- 

Valpo. Kansallisarkisto 

105 Suomen sodissa 1939–45 –menehtyneiden nimitiedosto. Kansallisarkiston Anna-Maija Ortamo- 

Närvän antamat tiedot. Tiedot ovat noin-lukuja, sillä tietokannassa on jonkin verran kahdentumia. 

106 Ahonen 1994, 214 

107 Ahonen 1994, 261, Sinerma 1995, 442–443 

36

jopa noin 82 500 lasta isättömiksi, joskin Mannerheimin Lastensuojeluliiton tietoon 

tuli ainoastaan 55 000 lasta. 108 Erään tiedon mukaan sotaorvoiksi kirjattiin jääneen 

50 343 lasta. 109 Sotaorpoja arvioitiin 1950-luvun vaihteessa olevan noin 50 000. 

Vuonna 1953 huoltoeläkettä nauttivien sotaorpojen lukumäärä oli 33 494. 110 

Tämäkin tieto viittaa siihen, että noin kolmasosa sotaorvoista kuului tässä 

vaiheessa perheeseen, jossa oli taas myös miespuolinen huoltaja. 

Saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelleista suomalaisista leskistä ei ole kattavia 

tietoja. Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsauksessa 11.7.1942 kiinnitettiin 

huomiota ilmiöön, että sotalesket Kemissä olivat usein tapaillessaan mm. 

saksalaisia sotilaita vajonneet ”ilotyttöasteelle”. Mainittiin muutamia, jotka olivat 

”hyljänneet lapsensa ja kiertävät nyt vapaina paikkakunnallamme tai muualla”. 111 

Eräs sodan aikaan 16-vuotias varkautelainen tyttö kertoo muisteluissaan, kuinka 

hänen äitinsä toi naispuolisen seinänaapurin kanssa eräänä yönä joulukuun 1941 

alussa kotiin kaksi saksalaista upseeria. Äiti oli jo sitä ennen rauhan vuosina 

ottanut vastaan miehiä maksusta, vaikka perheessä oli aviomies. 112 

Syntyvyys 

Jaksossa tarkastellaan syntyvyyden peruspiirteitä erikseen elävänä ja kuolleena 

syntyneiden lasten osalta. Lisäksi pohditaan sota-ajan syntyvyyden vaihtelun 

vuosikohtaisia syitä. Pyrkimyksenä on hahmottaa perusrakenteet ja tärkeimmät 

kehityslinjat. 

Elävänä syntyneet lapset 

Tarkasteluajanjaksona yli yhdeksän kymmenesosa lapsista syntyi elävänä. 

Jaksossatarkastellaan elävänä syntyneitä lapsia koskevia tilastotietoja vuosina 

1934–51. 

Elävänä syntyneitä aviolapsia ja au-lapsia oli lääneittäin seuraavasti: 

108 Elossa olevat sotaorvot tulisi rekisteröidä. Maija Väisäsen kirjoitus Helsingin Sanomissa 29.4.2008, 

Barndomen tog slut då pappa stupdade. Benita Hansas-Mattilan kirjoitus Vasabladetissa 18.5.2008 

109 Näre 2007, 139 

110 Ahonen 1994, 214 

111 Mielialakatsaus 11.7.1941. Valtion tiedostuslaitoksen mielialakatsaukset 1941–44. Dg 1. Valtion 

tiedostuselimet 1939–1948. Kansallisarkisto 

112 Muistitietotoimikunta TMT 315:1319/2, Työväen Arkisto 

37

Taulukko 3. Elävänä syntyneet aviolapset ja au-lapset lääneittäin ja 

kuusivuosittain vuosina 1934–51 

Lääni 

1934–39 

Aviolapset Au 

1940–45 


1946–51 


Uusimaa 

Turku ja Pori 

Ahvenanmaa 

Häme 

Viipuri/Kymi* 

Mikkeli 

Kuopio 

Vaasa 

Oulu 

Lappi** 

42 273 3 953 

50 598 5 080 

2 074 174 

38 184 4 353 

69 610 4 009 

23 132 1 736 

50 715 3 143 

62 975 3 791 

56 036 3 878 

7 359 655 

59 486 5 187 

54 420 4800 

2 386 203 

45 448 4 171 

63 036 4 675 

23 788 1 729 

53 033 3 306 

66 687 3 927 

45 805 3 085 

20 828 2 185 

76 548 5 205 

77 794 5 296 

2 291 143 

68 581 4 851 

59 055 3 069 

34 972 1 753 

75 983 3 326 

91 280 4 363 

64 231 3 240 

29 560 2 480 

Kaupungit 

Maaseutu 

Koko maa 

58 893 5 672 

344 063 25 100 

402 956 30 772 

92 799 8 738 

342 212 24 530 

435 011 33 268 

132 037 9 223 

448 258 24 503 

580 295 33 726 

* = Vuosina 1940 ja 1944 luovutettu alue mukana, ** = Lapin lääni erotettiin Oulun 

läänistä vuonna 1938 

Elävänä syntyneiden lasten lukumäärä. Taulukosta ilmenee, että elävänä 

syntyneiden lasten lukumäärä nousi jatkuvasti: jaksolla 1934–39 syntyi 433 728 

elävää lasta, jaksolla 1940–45 vastaava luku oli 468 279, mikä vastaa 8,0 % 

lisäystä. Jaksolla 1946–50 lasten lukumäärä oli 614 021, mikä tarkoittaa 31,1 % 

lisäystä. 

Elävänä syntyneistä lapsista oli jaksolla 1934–39 au-lapsia 7,1 %, jaksolla 1940–45 

heitä oli niin ikään 7,1 %, mutta jaksolla 1946–51 enää 5,5 %. 

Elävänä syntyneiden lasten jakaantuminen kaupunkien ja maaseudun välillä. 

Elävänä syntyneistä aviolapsista 14,6 % syntyi jaksolla 1934–39 kaupungeissa, 

jaksolla 1940–45 osuus nousi 21,3 %:iin ja jaksolla 1945–51 vielä 22,8 %:iin. 

Elävänä syntyneiden aviottomien lasten vastaavat osuudet olivat 18,4, 26,3 ja 27,3 

%. Kun nämä luvut suhteutetaan kaupunkien väestömääriin, voidaan sotavuosien 

osalta todeta, että kaupungeissa syntyi kahdesta kolmeen prosenttia enemmän 

lapsia kuin oli kaupunkilaisten väestöllinen osuus. Tämä ilmiö ei tosin esiintynyt 

pelkästään sotavuosina, vaan myös jaksoina ennen ja jälkeen sotakautta. Syy tähän 

ilmiöön ei todennäköisesti kuitenkaan ole kaupunkilaisnaisten suurempi 

38

hedelmällisyys kuin maaseutunaistenkaan taipuvaisuus synnyttää lapsia. 

Selityksenä lienee pikemmin seikka, että eräät maaseudun naiset ovat synnyttäneet 

lapsensa kaupunkien synnytyslaitoksissa tai sairaaloissa. Koska nämä lapset 

rekisteröitiin syntymäpaikkakuntansa perusteella, he esiintyvät tilastoissa ikään 

kuin kaupunkilaisina, vaikka todellinen kotipaikkakunta sijaitsi maaseudulla. On 

jopa todennäköistä, että maaseudun naisten hedelmällisyys oli suurempi kuin 

kaupunkilaisten, sillä kaupungeissa osa naisista oli koulutettuja ja myös 

ehkäisyvälineiden yleinen saatavuus oli parempi kuin maaseudulla. 

Elävänä syntyneiden lasten läänikohtaiset erot. Elävänä syntyneiden lasten 

läänikohtaisen jaon osalta kuvio on hyvin selvä sekä jaksolla 1940–45 että muina 

jaksoina. Sotavuosina syntyi elävänä ainoastaan Mikkelin, Kuopion, Oulun ja 

Lapin lääneissä enemmän aviolapsia kuin näiden läänien asukkaiden lukumäärä 

olisi väestöllisesti edellyttänyt. Tämän ylisyntyvyyden aste ei ole kuitenkaan kovin 

suuri, sillä se pysyi haarukassa 0,3–2,0 %. Vastaavasti esiintyi väestöllistä 

alisyntyvyyttä Uudenmaan, Turun ja Porin, Ahvenanmaan, Hämeen, 

Viipurin/Kymen sekä Vaasan läänin osalta. Myös nämä vaihtelut mahtuvat 

vastaavaan haarukkaan ollen 0,2–1,9 %. Todettakoon kuitenkin ääripäät: Oulun 

läänissä ylisyntyvyys oli 2,0 % ja Lapin läänissä 1,1 %, kun alisyntyvyys 

Uudenmaan läänissä oli 1,9 %. Tilanne oli jokseenkin samantapainen myös 

jaksoilla 1934–39 ja 1946–51, joskin hieman selkeämpi. Oulun läänin ylisyntyvyys 

oli näinä jaksoina täten 3,3 ja 2,3 % ja Lapin läänin ylisyntyvyys 0,6 ja 1,1 % sekä 

Uudenmaan läänin alisyntyvyys 4,3 ja 3,0 %. 

Tarkasteltaessa elävänä syntyneitä au-lapsia oli perustilanne jokseenkin 

samanlainen, joskin ryhmiä oli sotavuosina nyt kolme: Suhteellista väestöllistä 

ylisyntyvyyttä esiintyi Lapin läänissä (+ 2,9 %), Hämeen läänissä (+ 1,6 %), Oulun 

läänissä (+ 0,8 %) sekä Turun ja Porin läänissä (0,6 %). Vastaavaa alisyntyvyyttä 

ilmeni Vaasan läänissä (– 3,7 %), Viipurin/Kymen läänissä (– 1,6 %), Kuopion 

läänissä (– 0,4 %) ja Ahvenanmaan läänissä (– 0,1 %). Uudenmaan ja Mikkelin 

lääneissä syntyvyys vastasi näiden läänien asukkaiden lukumääriä. Yleisesti 

voidaan elävänä syntyneiden au-lasten osalta todeta tilanteen olleen aviolasten 

tilanteeseen verrattuna tasaisempaa. Näin oli tilanne myös suhteessa muihin 

jaksoihin, joissa läänikohtaiset erot olivat hieman suurempia ja selkeämpiä kuin 

sotavuosina. Tarkastelun lopputulokseksi ulkomaalaisia sotilaita ajatellen jää 

kuitenkin loppuhavainto, että väestöllinen ylisyntyvyys sekä elävänä syntyneiden 

aviolasten että au-lasten osalta oli suurimmillaan nimenomaan Oulun ja Lapin 

lääneissä, joihin pääosa saksalaisista sotilaista oli vuosina 1941–44 sijoitettuna. 

Kuolleena syntyneet lapset 

Kuolleena syntyneet lapset muodostavat oman ryhmänsä, jota on mielekästä 

tarkastella kirjoituksen tehtävän näkökulmasta. 

39

Kuolleena syntyneet lapset jakaantuivat aviolapsittain, au-lapsittain ja lääneittäin 

seuraavasti: 

Taulukko 4. Kuolleena syntyneet lapset 

Lääni 

1934–39 


1940–45 


1946–51 


Uusimaa 

Turku ja Pori 

Ahvenanmaa 

Häme 

Viipuri/Kymi* 

Mikkeli 

Kuopio 

Vaasa 

Oulu 

Lappi** 

470 78 

1 054 243 

40 7 

790 179 

1 883 227 

767 106 

1 513 191 

1 324 153 

1 418 231 

150 29 

1 080 186 

965 155 

36 3 

870 149 

1 135 168 

639 85 

1 387 172 

1 318 145 

984 120 

361 58 

1 116 146 

1 311 172 

22 5 

1 211 109 

1 040 85 

712 72 

1 644 121 

1 505 121 

1 327 111 

606 70 

Kaupungit 

Maaseutu 

Koko maa 

1 210 276 

8 199 1 168 

9 409 1 444 

1 804 353 

6 971 888 

8 775 1 241 

2 351 294 

8 143 718 

10 494 1 012 

* = Vuosina 1940 ja 1944 luovutettu alue mukana, ** = Lapin lääni erotettiin Oulun 

läänistä vuonna 1938 

Lukumäärä. Kuolleena syntyneiden lasten osuus elävän syntyneistä oli jaksolla 

1934–39 noin 2,2 %, jaksolla 1940–45 noin 2,0 %, mutta jaksolla 1946–51 enää 

1,7 %. Sama vähenevä trendi ilmeni myös au-lasten osalta, sillä vastaavat osuudet 

olivat 0,3 %, 0,3 % ja 0,2 %. Ilmeistä on kuitenkin, että koko tarkastelujaksona 

syntyi kuolleena suhteellisesti enemmän au-lapsia kuin aviolapsia. Syy tähän 

ilmiöön lienee, että au-lapsia on sekä abortoitu synnytyksen loppuvaiheessa 

enemmän ja todennäköisesti myös jossain määrin surmattu synnytyksen yhteydessä 

tai pian sen jälkeen. Niinpä eräs noin 35-vuotias tyrvääläinen nainen on muistellut, 

kuinka paikkakunnan talon palvelijatyttö synnytti saunassa lapsen saksalaiselle 

sotilaalle ja surmasi sen. Kuultuna asiasta hän vastasi, että tapetaanhan saksalaisia 

muuallakin. Nainen sai vankilatuomion. 113 

113 MV:K34. Vastaus nro 1980. Museoviraston kysely. Museovirasto 

40

Jaksolla 1934–39 elävänä syntyneiden au-lasten osuus aviolasten lukumäärästä oli 

7,1 %, jaksolla 1940–45 samoin 7,1 % ja jaksolla 1946–51 enää 5,5 %. Sen sijaan 

kuolleena syntyneiden au-lasten osuus kuolleena syntyneiden aviolapsista oli em. 

jaksoina 13,3, 12,4 ja 8,8 % eli ylikuolleisuus oli vastaavasti 6,2, 5,3 ja 3,3 %. 

Koko jaksolla 1934–51 kuolleena syntyneiden au-lasten keskimääräinen osuus 

kuolleena syntyneistä aviolapsista oli 11,4 % elävänä syntyneiden vastaavan 

osuuden jäädessä 6,9 %:iin. Keskimääräinen erotus oli täten 4,5 %. Asetelmassa 

ilmeni kuitenkin selvä pitkäaikainen vähenevä trendi eikä sotavuosina yleensä 

syntynyt huomattavan paljon kuolleita au-lapsia suhteessa muihin jaksoihin. 

Absoluuttiset luvutkaan eivät ole erityisen suuria, vaan suuruusluokat olivat 

jaksoittain noin 1450, 1250 ja 1000. 

Erot kaupunkien ja maaseudun välillä kuolleena syntyneissä lapsissa. Kuolleena 

syntyneiden lasten osuus kaikista syntyneistä lapsista oli jaksolla 1940–45 

kaupungeissa 1,8 % vähemmän kuin kaupunkilaisten osuus väestöstä ja vastaavasti 

1,8 % suurempaa maaseudulla. Pääsyy tähän asetelmaan lienee synnytys- ja 

lääkehoidon parempi saatavuus ja korkeampi taso kaupungeissa verrattuna 

maaseutuun. Erotus oli kuitenkin suurempi sekä edellisenä jaksolla 1934–39 (+ 7,7 

%) että myöhäisempänä jaksona 1946–51 (+ 3,0 %). 

Jaksona 1940–45 esiintyi kuitenkin huomattavia eroja kuolleena syntyneiden 

aviolasten ja au-lasten välillä. Kuolleena syntyneitä aviolapsia syntyi kaupungeissa 

2,7 % vähemmän kuin kaupunkilaisten osuus väestöstä. Sen sijaan au-lasten osuus 

kaikista kuolleena syntyneistä lapsista oli 28,4 % kaupunkilaisten yleisen osuuden 

ollessa 23,3 % eli tässä ryhmässä ylikuolleisuutta kaupungeissa oli 5,1 %. 

Syinä em. asetelmiin on saattanut olla useampia. Todennäköistä näet on, että 

kaupungeissa tehtiin sotavuosina enemmän abortteja tai surmattiin vastasyntyneitä 

lapsia kuin rauhanvuosina. On kuitenkin myös sekä mahdollista että todennäköistä, 

että terveydenhoidon taso kaupungeissa sijaitsevissa sairaaloissa ja 

synnytyslaitoksissa sotavuosina laski, kun huomattava osa lääkäreistä ja 

sairaanhoitajista palveli sotaväen lääkintä- ja hoitoyksiköissä. Tästä johtuen 

synnyttäjät eivät sotavuosina liene saaneet aivan yhtä tasokasta lääketieteellistä 

hoitoa kuin rauhanvuosina sillä seurauksella, että jonkin verran enemmän lapsia on 

kuollut synnytyksen yhteydessä. 

Läänikohtaiset erot kuolleena syntyneissä lapsissa. Jaksona 1940–45 kuolleena 

syntyneiden aviolasten kuolleisuudessa löytyy kaksi aluetta. Uudenmaan, Turun ja 

Porin, Ahvenanmaan, Hämeen, Viipurin/Kymen ja Vaasan lääneissä kuolleisuus 

alitti 0,3–5,5 %:lla näiden läänien väestön vastaavat osuudet. Vastaavasti esiintyi 

muissa lääneissä kuolleena syntyneiden lasten suhteellista ylikuolleisuutta. 

Suurimmillaan tämä oli Kuopion läänissä (+ 5,5 %) ja sen jälkeen Oulun (+ 2,7 %), 

Mikkelin (+ 2,1 %) ja Lapin (+ 1,4 %) lääneissä. Nämä erot kuvaavat 

todennäköisesti etupäässä sen aikaisia alueellisia eroja terveyden- ja 

synnytyshoidon laadussa. 

41

Kuolleena syntyneiden au-lasten osalta läänikohtaiset erot eivät kuitenkaan olleet 

yhtä suuria kuin kuolleena syntyneiden aviolasten osalta. Tosin suunnilleen 

samantapainen alueellinen kahtiajako ilmenee myös kuolleena syntyneissä aulapsissa. 

Uudenmaan, Turun ja Porin, Ahvenanmaan, Viipurin/Kymen sekä Vaasan 

lääneissä syntyi kuolleena suhteellisesti vähemmän au-lapsia kuin näiden läänien 

asukkaiden osuudet koko väestöstä. Alikuolleisuuden osuudet vaihtelivat 0,5–2,2 

%:n välillä. Kuolleena syntyneiden au-lasten hieman huomattavampaa 

ylikuolleisuutta esiintyi Kuopion läänissä (+ 3,6 %). Mikkelin (+ 1,6 %), Oulun (+ 

1,2 %), Hämeen (+ 1,1, %) ja Lapin (+1,0 %) lääneissä ilmeni tasoltaan 

vähäisempää suhteellista ylikuolleisuutta. Nämäkin lääninkohtaiset erot kuvaavat 

todennäköisesti osittain terveyden- ja synnytyshoidon alueellisia laatuvaihteluja. 

Osittain osuudet ilmaissevat myös abortti- ja surmatapoja. 

Sota-ajan syntyvyyden vuosikohtainen vaihtelu ja vuoro- ym. lomien merkitys 

Vaikka syntyneiden lasten lukumäärä oli suurempi jaksona 1940–45 kuin 1934–39, 

silti syntyvyyden ajoittainen väheneminen varsinaisina sotavuosina hiipui. 

Sotavuosien yksittäisten vuosien syntyvyysluvut olivat seuraavat: 114 

Taulukko 5. Syntyneiden vuosittaiset lukumäärät vuosina 1940–45 (n) 

Vuosi 

Elävänä 

syntyneet 

Kuolleena 

syntyneet 

Yhteensä 

1939 78 164 1 716 79 880 

1940 65 849 1 383 67 232 

1941 89 565 1 914 91 479 

1942 61 672 1 395 63 067 

1943 76 112 1 621 77 733 

1944 79 446 1 641 81 087 

1945 95 635 1 613 97 248 

Taulukosta ilmenee, että syntyvyys vuonna 1940 laski 15,8 %:lla, jonka jälkeen se 

nousi ollen 36,1 % suurempaa vuonna 1941. Seuraavana vuonna 1942 syntyvyys 

laski kuitenkin ja oli 31,1 % vähäisempää kuin edellisenä vuonna. Vuoden 1943 

aikana tapahtui taas nousu, jonka suuruus vastasi 23,3 %. Vuonna 1944 nousu 

jatkui, mutta laimeasti, sillä lisäystä oli nyt vain 4,3 %. Seuraavana vuonna 1945 

nousu kiihtyi ollen 19,9 %. Herää kysymys, miten nämä sotavuosien syntyvyyden 

suurehkot vaihtelut ovat selitettävissä. 

114 Suomen virallinen tilasto VI Väestötilastoa 1933–45. Väestönmuutokset. Taulukot 95, 96 ja 102 

42

Syntyvyys vuonna 1940 oli siihen mennessä pienin Suomen väestötilastoinnin 

historiassa koskaan todettu. 115 Syntyvyyden yleisen vähenemisen syynä vuonna 

1940 lienee etupäässä ollut kaksi syytä. Ensinnäkin talvisodassa oli marraskuun 

lopusta 1939 kesäkuuhun 1940 kaatunut tai muuten menehtynyt noin 27 000 

sotilasta. 116 Toiseksi palvelukseen kutsuttuja oli noin 350 000 sotilasta, jotka olivat 

pitkiä jaksoja muualla kuin kotiseudullaan, jossa vaimo tai tyttöystävä asui. 

Seurauksena tästä oli, että yli kymmenen tuhatta lasta, jotka rauhanaikana olisi 

siitetty ja synnytetty jäi syntymättä. Nuorehkojen miesten lopullinen tai ajoittainen 

poissaolo kotiseudulta selittää siis osan syntyvyyden laskusta vuonna 1940. Asiaan 

perehtyneessä lehtikirjoituksessa vuonna 1944 todettiin, että syntyvyyden 

hiipuminen vuonna 1940 oli laajojen kutsuntojen ja pitkäaikaisten lomarajoitusten 

seuraus. 117 

Syntyvyyden reipas lisääntyminen vuonna 1941 johtui taas sotilaiden 

kotiuttamisesta talvisodan päättymisen jälkeen. Tosin kotiutus oli puolinainen ja 

venyi pitkäksi. Kesällä 1940 oli vielä yli 60 000 sotilasta riveissä, sillä talvisodan 

jälkeen ylläpidettiin jatkuvasti tietty sotilaallinen valmius ja lisäksi koulutettiin 

miehiä, joita ei ollut aiemmin kutsuttu asepalvelukseen. Näitä ryhmiä lukuun 

ottamatta valtaosa talvisodanaikaisista sotilaista pääsi kuitenkin kotipaikoilleen ja 

sai täten tilaisuuden siittää lapsia. 

Syntyvyys vuonna 1942 oli vielä pienempi kuin vuoden 1940 ennätyksellisen pieni 

luku. 118 Syntyvyyden merkittävä lasku vuonna 1942 johtui taas siitä, että 

kesäkuusta 1941 lähtien kutsuttiin yhteensä noin 550 000 sotilasta palvelukseen. 

Jatkosodan hyökkäysvaihe kesti heinäkuusta joulukuuhun 1941, jolloin kotilomia 

myönnettiin säästeliäästi. Aivan kuten vuonna 1940, syntyvyyden hiipuminen 

vuonna 1942 oli laajojen kutsuntojen ja pitkäaikaisten lomarajoitusten seuraus. 119 

Asemasodan aikana keväästä 1942 lähtien kotilomia myönnettiin melko 

säännöllisesti sotilaille, mutta kuntoisuus- ja ns. syylomia lukuun ottamatta 

lomavuorojärjestelmän perusteella. Sen käyttöönotto mahdollisti suhteellisen 

vähäiset taistelutoimet rintamalinjojen vakiinnuttua. Lisäksi jatkosodan 

hyökkäysvaiheessa kesällä ja syksyllä 1941 kaatui, katosi tietymättömiin tai 

muuten kuoli noin 26 900 sotilasta, mutta vuonna 1942 vastaava henkilötappioluku 

oli enää runsaat 9 700. 120 Martti Sinerma on kiinnittänyt huomiota 

lomavuorojärjestelmän vaikutuksiin syntyvyyteen: ”Sotaoloissa seurustelu tapahtui 

115 Befolkningsfrågan sedd ur finlandssvensk synpunkt. År 1942 torde uppvisa ett nativitetsminimum. Ett 

föredrag av mag. (Gunnar) Fougstedt vid partidagen i Borgå. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 31.5.1943 

116 Lentilä-Kurenmaa 2004, 21 

117 Moderskapsunderstöden ha nu utdelats sju år. I norra Finland få nästan alla mödrar understöd. 


118 Befolkningsfrågan sedd ur finlandssvensk synpunkt. år 1942 torde uppvisa ett nativitetsminimum. Ett 

föredrag hållet av mag. (Gunnar) Fougstedt vid partidagen i Borgå. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

31.5.1943 

119 Moderskapsunderstöden ha nu utdelats sju år. I norra Finland få nästan alla mödrar understöd. 


120 Lentilä-Kurenmaa 2004, 21 

43

lähes pelkästään vuorolomilla, joita pahimpaan aikaan oli pari kertaa vuodessa ja 

parhaimmillaan kolmen kuukauden välein”. 121 Lisäksi talolliset laskettiin 

työlomalle hoitelemaan ne tehtävät, joita talon naisväki ei voinut tehdä. 122 

Jalkaväenkenraali Yrjö Keinänen mainitsee muistelmissaan rintamalta, kuinka 

naisten puute oli vaikein ongelma, jota ei kyetty ratkaisemaan. Rintamasotilaat 

panivat kuitenkin toivonsa lomien tarjoamiin mahdollisuuksiin ja tästä Keinonen 

kirjoittaa: ”Lomalle lähtiessään pataljoonamme tiedustelu-upseeri kysyi 

kavereiltaan mitä he haluaisivat tuliaisiksi. – Vitun hajua vaikka kynnen alla, 

herrasmiesadjutantti heitti. Hän katsoi kademielin lomallelähtijää, jonka kuvitteli 

viimeistään vuorokauden kuluttua kiihkeästi halaavan nuorta, pehmeää, ihmeellistä 

naista”. 123 

Saksan armeijassa ylimääräisiä lomia myönnettiin sotilaille nimenomaan siinä 

tarkoituksessa, että he voisivat käydä kotona siittämässä lapsia. Taustana oli mm. 

saksalaisten neuvostoarmeijaa vastaan kärsimät suurehkot henkilötappiot, joiden 

johdosta valtiojohto pyrki edistämään ”arjalaisen veren” syntyvyyttä. Todettuaan, 

että monet jopa kaksi vuotta naimissa olleet sotilaat eivät vielä olleet saaneet lapsia 

lähetti NSDAP:n kansanterveysosasto (Abteilung für Volksgesundheit) 

sotilasyksiköille kiertokirjeen, jossa korostettiin sotilaiden lomien merkitystä 

syntyvyydelle. Kiertokirjeessä selostettiin yksityiskohtaisesti naisen 

kuukausittainen ovulaatiokierto ja hedelmöitymiselle suosiollisen ajankohdan 

laskemisen tekniikka. 124 

Suomen armeijassa pääsi talvella ja keväällä 1942 ainoastaan osa sotilaista 

käymään kotona. Tosin on arvioitu noin 50 000 sotilaan olleen päivittäin 

lomalla, 125 mikä asemasotavaiheen aikana tarkoitti noin 12 % palveluksen 

kutsutuista. Erään rintamasotilaan kertoman mukaan hänen rautatieasemalla 

odottava vaimonsa tervehti häntä samalla tavalla joka kerta, kun hän saapui 

lomalle: ”Päivää, Paavo, ja tervetuloa kotiin. Meille tuleekin sitten taas pieniä”. 126 

Eräs maaseudun nainen muistelee puolestaan: ”Syksyllä 1942 tulivat `sotaurhot´ 

viljelyslomalle, näitä oli neljä kaverusta, kaikki naapuruksia. Ja sattuipa kaikille 

kummasti: keväällä -43 viikon sisällä syntyi kylälle neljä tyttöä”. 127 Rintamalla 

Uhtuan suunnalla ollut Matti J. Huotari kertoo muistelmissaan, että ”juuri naisissa 

ja lomissa keskustelu usein liikkuikin. Eräs kaveri kertoi lomalle tulleensa yöllä. 

Hän koputti ikkunaan ja kurkisti siiten siitä. Vaimo näki hänet, otti ensin housut 

jalastaan ja tuli sitten vasta avaamaan ovea”. 128 

121 Sinerma 1994, 357 

122 Sinerma 1994, 419–420 

123 Keinänen 1977, 9 

124 Olsen 1998, 35–36 

125 Sinerma 1994, 420 

126 Sinerma 1994, 421 

127 MV:SO/Vastaus 428.Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely, Museovirasto, Hintikka- 

Häppölä 2006, 126 

128 Matti J. Huotarin muistelma. Korsuperinnekokoelma 1973. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

44

Seuraavina sotavuosina syntyvyys kasvoi jatkuvasti, sillä 1943 lasten lukumäärä oli 

lähes 78 000 ja vuonna 1944 noin 81 000. Vuonna 1943 oli enää suhteellisen 

hiljaista rintamilla ja henkilötappioluku laski vajaaseen 6 200:aan. Kesän 1944 

vetäytymisvaiheessa henkilötappiot tosin moninkertaistuivat, sillä noin 21 100 

kaatui, katosi tai menehtyi muista syistä. Nämä henkilötappiot eivät kuitenkaan 

enää vaikuttaneet vuoden 1944 syntyvyyteen. 

Vuonna 1945 syntyi runsaat 97 000 lasta. Tämän ennätysluvun taustana ovat 

sotilaiden laajat kotiuttamiset syksyn 1944 aikana, jonka jälkeen lähes kaikki 

sotilaat pääsivät vaimonsa tai tyttöystävänsä luokse. 

Aviottomat lapset valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsauksissa. Valtion 

tiedotuslaitoksen mielialakatsauksissa kiinnitettiin jatkosodan aikana huomiota 

aviottomiin lapsiin kahteen otteeseen. Huhtikuussa 1942 päiviteltiin katsauksessa: 

”Eräs omalaatuinen mielialailmiö voitaneen ottaa puheeksi sodan nyt kestettyä 

lähes 10 kuukautta. Jahvetin kirjelaatikkoon kirjoittavat hätääntyneet äidit, jotka 

ovat olleet `vain vihkimistä vailla´ tai muuten viime keväänä suhteissa 

vastasyntyneitten lastensa isäin kanssa, jotka ovat sotapolulla ja siellä joko `tulleet 

katumapäälle´, kuten moni valittaa, kaatuneet tai muista syistä vaikeasti 

tavoitettavissa (luonnollisesti esiintyy näissä asioissa niin yleistä piileskelyä, joka 

on helppoa, kun ainoa yhdysside kotiseutuun on helposti miehen 

tavoittamattomaksi auttava kenttäposti). Tätä nykyä näyttää näistä tapauksista 

olevan päänvaivaa sekä äideillä että lastenvalvojilla, niin kuin koko sodan ajan on 

ollut, mutta tilastojen mukaan tähän vuodenaikaan syntyy muutenkin tavallista 

enemmän aviottomia lapsia. Puheena oleva `mielialailmiö´ tulee kylläkin tässä 

muodossaan luonnollisista syistä ehkä huomattavastikin menettämään 

merkitystään, kun niin suuri prosentti miespuolisesta väestöstä on ollut kohta 

vuoden sotatoimissa. Toisaalta taas, kun normaaliaikoina syntyy vuosittain maassa 

5 000–6 000 aviotonta lasta, ansainnee tämäkin ihmistaimien joukko – näin 

sodankin jaloissa – oman huomionsa”. 

Neljä kuukautta myöhemmin elokuussa 1942 todettiin aviottomien lasten 

lukumäärän lisääntyvän sekä valloitetuilla alueilla Kannaksella ja Itä-Karjalassa 

että rintaman takanakin olevien naimattomien naisten keskuudessa. 129 

Valtion tiedotuslaitoksen aikoinaan salaiset ja ainoastaan muutamille valituille 

ministereille ja vaikuttajille jaetut selostukset osoittavat valtion tiedotuslaitoksen 

yhdistäneen vastasyntyneet au-lapset suomalaisiin miehiin eikä saksalaisiin tai 

muihin ulkomaalaisiin sotilaisiin. Tämän perusteella voitaneen otaksua, ettei 

saksalaisten sotilaiden ja neuvostosotavankien siittämiä au-lapsia tällä taholla 

koettu miksikään kovin suureksi uhkatekijäksi sotapolitiikan yleisen kannatuksen 

osalta. Mielialakatsauksissa kosketeltiin kylläkin rinnakkain paikallisten naisten 

sosiaalista ja huvittelu- tai nautintohakuista seurustelua saksalaisten ja sotavankien 

129 Valtion tiedotuselimet 1939–1948. Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaukset 25.4. ja 15.8.1942. 

Dg 1, Kansallisarkisto 

45

kanssa sen perusteella, että nämä ilmiöt herättivät mielipahaa suomalaisissa 

sotilaissa ja kotiväen keskuudessa. Sen sijaan mielialakatsaukset eivät kertaakaan 

maininneet saksalaisten sotilaiden tai sotavankien au-lapsia – arvattavasti joko 

syystä ettei niihin haluttu kiinnittää aktiivista huomiota tai syystä, että asia 

katsottiin vähäpätöiseksi. 

Syntyvyyden väheneminen sota-aikana yleisenä ilmiönä. Väestötutkimusten 

perusteella on voitu todeta syntyvyyden yleensä vähenevän sota-aikaa. Näin oli 

erityisesti ns. kolmikymmenvuotisen sodan aikana Keski-Euroopassa vuosina 

1618–48, ns. seitsenvuotisen sodan eli Pommerin sodan aikana 1756–63, Venäjän 

ja Ruotsin sotien aikana 1741–43 ja 1789, Venäjän ja Ranskan sodan aikana 1812 

ja ns. Krimin sodan aikana 1853–56 sekä Ranskan ja Preussin välisen sodan aikana 

1870–71. 130 Ensimmäisen maailmansodan aikana 1914–18 syntyvyys aleni 

jokaisessa sotaan osallistuneessa maassa, joskin maiden välillä esiintyi suurehkoja 

eroja. Toisessa maailmansodassa syntyvyys kehittyi puolestaan hyvin erilaisiin 

suuntiin. Ranskassa, Belgiassa ja Englannissa syntyvyys väheni vuosina 1940–41. 

Ranskassa syntyvyys lähti kuitenkin nousuun vuodesta 1943, johtuen siitä että sen 

sotajoukot eivät juuri enää osallistuneet sodankäyntiin. Italiassa ja Jugoslaviassa 

syntyvyys aleni jatkuvasti, kun se taas Unkarissa pysyi jokseenkin vakiona. Näin 

oli tilanne myös Japanissa vuoteen 1945. Itävallassa, Suomessa ja Romaniassa taas 

on syntyvyyden todettu kohonneen jonkin verran vuonna 1943. 131 Yhdysvalloissa 

syntyi sodan alkuvuosina entistä enemmän lapsia, mutta syntyvyys vähentyi 

hieman vuosina 1944–45. Iso-Britanniassa syntyvyys koheni ollen vuosina 1942– 

45 16,8 % suurempi kuin vuosina 1940–41. Tosin syntyneiden lasten lukumäärä 

aleni vuonna 1945. Syynä siihen, että syntyvyys sodan loppuvaiheessa pieneni, 

lienee länsiliittoutuneiden aikaisempaa mittavammat sotatoimet Euroopan 

mannermaalla. 132 

Neuvostoliitossa syntyvyys väheni huomattavasti vuonna 1943 ja tuolloin se lienee 

ollut enää noin kolmannes verrattuna vuoteen 1941. Sodan aikana syntyneiden 

lasten määrän on arvioitu olleen ainoastaan puolet oletettavasta normaaliaikana 

syntyvien lasten lukumäärästä. Useat tekijät vaikuttivat vähäiseen syntyvyyteen: 

asekuntoisten miesten pitkäaikainen tai lopullinen poissaolo, heikon 

ravintotilanteen haitallinen vaikutus naisten hedelmällisyyteen, naisten työvoiman 

huomattavasti laajennettu käyttö tuotantoelämässä ja perheenjäsenten heikentyneet 

mahdollisuudet osallistua lastenhoitoon. 133 

Saksassa syntyvyys kasvoi 1930-luvulla seurauksena kansallissosialistisesta 

perhepolitiikasta. 134 Sotaretket Puolaan sekä Belgiaan, Alankomaihin ja Ranskaan 

130 Urlanis 1992, 228–232 

131 Urlanis 1992, 233–237 

132 Winter 1986, 151–153 

133 Barber-Harrison 1991, 90–93 

134 1,5 miljoner barn födas per år i Tyskland. Den tyske rikshälsovårdsledaren dr Conti höll i går ett 

föredrag om den tyska hälsovården. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 22.10.1941, 

46

eivät vaikuttaneet syntyvyyteen. Sen sijaan mittava sotaretki Neuvostoliittoa 

vastaan aiheutti syntyvyyden merkittävän laskun vuonna 1942. Tänä vuonna 

syntyvyys vastasi 74,1 % vuoden 1940 syntyvyydestä. Vuonna 1943 syntyvyys 

kuitenkin kasvoi 7,4 %:lla laskeakseen taas vuosina 1944–45 ja ollen 30,1 % 

vuoden 1940 syntyvyydestä. 135 

Raskaudenkeskeytykset 

Suomessa ns. sosiaalisiin syihin perustuvat raskaudenkeskeytykset laillistettiin 

vasta sotien jälkeen vuonna 1950. Sotavuosina voimassa olivat vuoden 1889 

rikoslainmääräykset, jonka mukaan sikiönlähdettäminen oli rangaistava teko (22:5 

ja 6). Tosin katsottiin ns. lääketieteellisiin syihin perustuvien 

raskaudenkeskeytysten olevan lainmukaisia. 136 Näiden lukumäärätiedot 

sisältynevät ainakin osittain em. kuolleena syntyneitä lapsia koskeviin 

tilastotietoihin, kuten oletettavasti myös pienehkö osa tosiasiallisista laittomista 

raskaudenkeskeytyksistä. 

Hataran tietopohjan johdosta ei ole mahdollista luoda täysin asianmukaista kuvaa 

sodanaikaisista raskaudenkeskeytyksistä. Suomessa on tosin arveltu 1940-luvun 

alussa esiintyneen vuosittain noin 20 000 laitonta raskaudenkeskeytystä. 137 Sen 

sijaan ei ole tietoja mihin suuntaan kehitys kulki nimenomaan sotavuosina, mutta 

vuonna 1946 todettiin rikollisten keskenmenojen lukumäärän nousseen vuosi 

vuodelta. 138 Tosin on 1940-luvun loppupuoliskolla joka neljännen tai jopa 

kolmannen raskauden arvioitu päättyneen lainvastaiseen keskeytykseen. 139 Kovin 

merkittävää kasvu ei liene ollut, sillä laittomia raskaudenkeskeytyksiä on 1940- 

luvun loppupuoliskolla arvioitu suoritetun vuosittain 20 000–22 000. 140 Näiden 

lukujen perusteella näyttäisi jopa siltä, että raskaudenkeskeytysten suhteellinen 

osuus raskauksista olisi 1940-luvulla vähentynyt, joskin niiden lukumäärä hieman 

noussut. Syntyvyys näyttää joka tapauksessa kasvaneen voimakkaammin kuin 

laittomat raskaudenkeskeytykset. Ilmeistä on kuitenkin että laittomat 

raskaudenkeskeytykset jaksona 1940–45 rokottivat syntyvyyttä ehkä jopa noin 

kuudesosalla. Osuus ei tosin liene kovinkaan paljon poikennut tilanteesta jaksoina 

1934–39 ja 1946–51. Laittomista raskaudenkeskeytyksistä viides- tai neljäsosa on 

1940-luvun puolivälissä arvioitu tehdyn Helsingissä. Tämä vastaisi vuosittain 

4 000–5 000 tapausta. 

Ei ole myöskään saatavilla kovin runsaasti tietoja raskaudenkeskeytysten 

suorittajista. Jos jokainen sikiönlähdettäjä hoiti vuosittain muutamia abortteja, olisi 

135 Urlanis 1992, 235–236 

136 Aborttilakikomitean mietintö 1968 A:11, 13 

137 Aborttikomitean mietintö 1945:6, 11, Mukana elämässä 2001, 6 

138 Nieminen 1946, 110 

139 Nieminen 1951, 299 

140 Turunen 1956, 64 

47

koko maassa sikiönlähdettäjiä ollut yhteensä ehkä noin 3 000. Kiinni jääneiden 

lukumäärä oli joka tapauksessa vain murto-osa tekijöistä. Poliisi- ja oikeuslaitoksen 

kokoamien tilastotietojen mukaan paljastettuja sikiönlähdettäjiä oli vuonna 1940 

75, vuonna 1941 72, vuonna 1942 51, vuonna 1943 56, vuodelta 1944 tieto puuttuu 

ja vuonna 1945 taas 75. 141 Luvut viittaavat siihen, että ainoastaan noin joka 

viideskymmenes sikiönlähdettäjä jäi kiinni. 

Eräs aineisto valaisee kuitenkin melko yksityiskohtaisesti yhtä paikallista ryhmää. 

Vuosina 1943–47 koottiin selvitys 196 helsinkiläisestä sikiönlähdetyksestä 

pidätetystä ja tuomitusta henkilöstä. Näistä lähes jokainen oli nainen, sillä miehiä 

oli ainoastaan kahdeksan. Sikiönlähdettäjistä 88 % oli yli 30-vuotiaita ja heidän 

joukossaan oli etenkin naisia, jotka ammatiltaan olivat hierojia, siivoojia, 

ompelijoita, kylvettäjiä, kampaajia, ravintola-apulaisia, tiskaajia, liikeapulaisia, 

kassanhoitajia yms. Otaksuman mukaan useimpien sikiönlähdettäjien ura oli 

lähtenyt käyntiin sen jälkeen, kun he henkilökohtaisesti olivat nuoruudessaan itse 

kokeneet onnistuneen raskaudenkeskeytyksen. Nämä naiset tulivat sittemmin 

työssään ja työpaikoissaan helposti kosketukseen asiakkaiden ja yleisön kanssa. 

Eräs 24 sikiönlähdettäjää käsittävää ryhmää luonnehdittiin ”suurabortööreiksi”, 

sillä nämä olivat hoitaneet yhteensä 125 tapausta eli keskimäärin noin viisi 

raskaudenkeskeytystä. Toimintaan liittyi varteenotettavia riskejä ja em. 125 

tapauksen joukossa oli 17 kuolintapausta eli kuolleisuus oli 13,6 %. 

Sikiönlähdettäjien toiminnan vaikutin lienee auttamishalun lisäksi pitkälti ollut 

mahdollisuus ansaita. Vuonna 1943 palkkio sikiönlähdettämisestä oli arviolta 

1 500–2 000 markkaa eli yhden tapauksen korvaus vastasi naispuolisen työntekijän 

tavanomaisia kuukausituloja. 142 

Syksyllä 1942 Iisalmen Sanomat julkaisi kirjoituksen ”Enkelintekijät”, jossa 

todettiin Helsingin naistensairaaloissa olevan hoidettavina niin runsaasti 

”keskenmenotapauksia”, että kunniasyistä oli pitänyt jättää tilastot niistä 

julkaisematta. Poikkeuksellisen suorapuheinen lehti esitti arvionsa tilanteesta 

seuraavin sanoin: ”Tämä on surullinen ajankuva. Se on myöskin hätkähdyttävä 

ajankuva”. 143 

Eräs harvoista helsinkiläisistä miespuolisista sikiönlähdettäjistä oli puolestaan 44- 

vuotias Kirkkonummella syntynyt kalastaja ja ”tohtori” Mauritz Öström. Hän oli 

vuokrannut keskustan läheltä neljä huonetta ja keittiön käsittävän huoneiston, jossa 

hänen klinikkansa sijaitsi. Huoneiston keittiö toimi toimenpidehuoneena. 

Potilailleen hän esiintyi melkein valmiina lääkärinä ja hän jopa mainosti 

vastaanottoaan. Asiakasliikenne oli hyvin vilkasta, kun hän joutui kiinni vuoden 

1943 alussa. Öström hoiti ainakin seitsemää potilasta. Kun eräs heistä kuoli 

141 Tilastollinen vuosikirja vuosilta 1940–47, taulukko Poliisin tietoon tulleet rikokset ja niiden 

jakaantuminen syytteeseen pantuihin, muulla tavoin selvitettyihin ja selvittämättömiin rikoksiin 

142 Kaprio-Niemineva 1951. 145–157 

143 ”Enkelintekijät”. Selostus kirjoituksesta Sotilaan Äänessä nro 121 7.12.1942 

48

askaudenkeskeytyksen seurauksena, hänet tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi 

kuritushuoneeseen. 144 

Eräs sotavuosina ammatillisessa mittakaavassa toiminut sikiönlähdettäjä oli 

Amanda-niminen 57-vuotias ompelija ja työmiehenvaimo Sodankylästä. Hänet 

tunnettiin myös ”varakätilönä”, Kivi-Mandana. Kesään 1942 mennessä hän toteutti 

kymmeniä laittomia sikiönlähdetyksiä ja hänen ”klinikallaan” kävivät sekä oman 

kylän ja lähiseudun naiset että pitkämatkalaisia Kotkasta saakka. Asiakkaisiin 

kuului ainakin yksi saksalaiselle sotilaalle raskaana oleva nainen. Amandan hoidon 

”virallinen taksa” oli 500 markkaa, mitä voidaan verrata siihen, että tarjoilijan 

kuukausipalkka oli 700 markkaa ja liikeapulaisen 1 100. Asiakkaat eivät tosin juuri 

koskaan suorittaneet täyttä korvausta, vaan korvasivat usein toimenpiteet 

ruokatarvikkeilla, vaatekappaleilla tai hintapyyntöä huomattavasti pienemmällä 

rahalla. Amandan sikiönlähdetystoiminta päättyi kuitenkin kesällä 1942, kun hän 

sai vankilatuomion. 145 

Maaseudulla sikiönlähdettäjinä toimi erään muistelman mukaan ”pirttiämmiä, jotka 

auttoivat”. 146 Eurajoen välikäräjillä tuomittiin helmikuussa 1944 naispuolinen 

hieroja Rauman maalaiskunnan Syväraumasta sikiönlähdettämisestä kahdeksi 

vuodeksi kuritushuoneeseen. 147 

Sotavuosinakin laittomien raskaudenkeskeytysten ja lastenmurhien esiintyvyys 

Lapin ja Oulun lääneissä oli vähäisempää kuin muissa lääneissä. On kuitenkin 

tietoja useista tapauksista, joissa saksalaisen sotilashenkilön kanssa seurustellut 

nainen keskeytytti raskautensa tai surmasi lapsensa. Kemissä eräs nainen lähdetti 

sikiönsä vuonna 1942, kuten myös 21-vuotias maksua vastaan sukupuoliyhteyksiä 

harrastanut nainen Rovaniemen maalaiskunnassa vuonna 1943. Etelä-Suomesta 

kotoisin oleva Vappu-niminen 27-vuotias nainen meni kesällä 1941 saksalaisille 

keittiötöihin Rovaniemen maalaiskunnan Hirvaalla. Tultuaan raskaaksi 

saksalaiselle miehelle hän jätti vuoden 1942 lopussa työt, mutta ei saanut kunnon 

asuntoa mistään. Lapsi syntyi joulukuussa. Epätoivossaan nainen tukehdutti lapsen 

ja kätki ruumiin pajupensaan juureen Kemijoen törmälle. Kun ruumis löytyi 

keväällä 1943, nainen tuomittiin lapsenmurhasta. 148 Eräät muutkin saksalaiselle 

sotilaalle raskaana olleet pohjoissuomalaiset naiset muistitietojen mukaan 

surmasivat vastasyntyneen lapsensa. 149 

Oulussa toiminut ompelija tuli vuonna 1943 raskaaksi saksalaiselle sotapoliisille. 

Tämä oli viemässä naista Mikkeliin, jossa oli tuttu SS-lääkäri. Tämä olisi 

144 Fosterfördrivare dömd till 9 års tukthus. En av patienterna avled av behandlingen. 


145 Lähteenmäki 1999, 126–129 

146 MV:SO/Vastaus 498. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely, Museovirasto, Hintikka- 

Häppölä 2006, 126 

147 Eurajoen välikäräjät. Satakunnan Kansan kirjoitus 23.2.1944 

148 Junila 2000, 275–277 

149 Junila 2008, 37 

49

suorittanut raskaudenkeskeytyksen. Nainen ei kuitenkaan suostunut siihen, vaan 

karkasi. Saksassa jo naimisissa oleva sotapoliisi ja lastensa isä raivostui naiselle, 

koska hän olisi halunnut toimenpide tehtävän. Tapahtuman seurauksena hän lähti 

Sallaan ja yhteys naiseen katkesi. Ompelija synnytti vuonna 1944 hänen 

lapsensa. 150 Toisessa tapauksessa Kemissä saksalaisen sotasairaalan lääkärin kanssa 

seurustellut nainen pyysi lääkäriltä raskaudenkeskeytystä. Mies oli naistentautien 

lääkäri ja kirurgi ja olisi pystynyt itse huolehtimaan asiasta, mutta ei suostunut 

siihen. 151 

Norjassa on esitetty arvelu, että raskausajan ja vastasyntyneiden lasten kuolleisuus 

oli tavanomaista kuolleisuutta huomattavasti suurempaa niiden naisten 

keskuudessa, jotka miehitysvuosina olivat raskaana saksalaisille sotilaille. Erityisiä 

tietoja aiheutetuista raskaudenkeskeytyksistä ei kuitenkaan ole. Otaksuman mukaan 

osa raskaana olevista naisista on kuitenkin paikallisyhteisön ahdistelun seurauksena 

päätynyt raskaudenkeskeytykseen. 152 

Vierailevien sotilaiden jälkeläiset 

Jaksossa tarkastellaan eri ulkomaalaisten sotilaiden ryhmien vaikutusta 

sodanaikaiseen syntyvyyteen. Esityksessä pohditaan tilastoaineiston perusteella 

ulkomaalaisten vapaaehtoisten, saksalaisten sotilaiden ja neuvostosotavankien 

siittämien lasten tilastollista esiintyvyyttä. Vastaavaa tarkastelua Liittoutuneiden 

valvontakomission jäsenten osalta ei sen sijaan tehdä, sillä sellainen ei onnistu 

käytettävissä olevan tilastoaineiston pohjalta. 

Ulkomaalaisten vapaaehtoisten lapset 

Talvisodan aikana Suomeen saapuneista lähes 12 000 ulkomaalaisesta 

vapaaehtoisesta ainoastaan etupäässä Ruotsin muutama tuhat vapaaehtoista palveli 

varsinaisella sotatoimialueella. Muut ehkä noin 9 000 vapaaehtoista sijoitettiin 

tietyille paikkakunnille selustaan, jossa heillä oli hyvät mahdollisuudet seurustella 

paikallisten lottien ja muiden naisten kanssa. Seuraavassa taulukossa on tietoja 

syntyneiden au-lasten lukumäärästä ulkomaalaisten vapaaehtoisten 20 

pääasiallisella sijoituspaikkakunnalla: 

150 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaus 22. Kansallisarkisto 


152 Larsen 1999, 302 

50

Taulukko 6. Au-lasten syntyvyys vuosina 1939–41 paikkakunnilla, joilla oli 

majoitettuna talvisodan vapaaehtoisia (n) 

Paikkakunta 1939 1940 1941 

Petsamo 

Rovaniemi 

Tornio 

Kemi 

Oulu 

Vaasa 

Lapua 

Laihia 

Savonlinna 

Jyväskylä 

Korpilahti 

Joensuu 

Varkaus 

Lappeenranta 

Mikkeli 

Lahti 

Loviisa 

Virolahti 

Miehikkälä 

Turku 

Yhteensä 

- Muutos 

22 

73 

6 

48 

53 

51 

12 

8 

18 

24 

9 

15 

3 

20 

21 

70 

5 

9 

4 

106 

577 

31 

49 

6 

48 

43 

73 

10 

5 

24 

34 

12 

9 

- 

26 

13 

76 

6 

10 

13 

121 

609 

+ 32 

30 

74 

5 

25 

43 

56 

16 

8 

23 

25 

21 

7 

- 

16 

20 

67 

- 

20 

8 

102 

566 

- 43 

Taulukosta ilmenee, että verrattuna vuoteen 1939 syntyi vuonna 1940 ainoastaan 

32 au-lasta enemmän. Tämä seikka viittaa vahvasti siihen, että ulkomaalaisten 

sotilaiden lasten lukumäärä jäi vähäiseksi. On tosin mahdollista, että em. 

sijoituspaikkakuntien naapurikunnissa tai muissa kunnissa on myös syntynyt 

ulkomaalaisten sotilaiden lapsia, sillä vapaaehtoisten muonitukseen ja huoltoon 

lienee osallistunut vähintään useita tuhansia lottia, joista epäilemättä valtaosa 

palveli kotipaikkakunnallaan. Mikään seikka ei kuitenkaan erityisesti viittaa siihen, 

että ulkomaalaiset vapaaehtoiset olisivat laajalti seurustelleet nimenomaan kaukaa 

tulleiden lottien tai yleisemmin varsinkin ulkopaikkakuntalaisten naisten kanssa. 

Päinvastoin lienee kohtuullista otaksua, että jos ulkomaalaisille vapaaehtoisille 

olisi syntynyt suurehko määrä lapsia, niin tämä olisi heijastunut näkyvällä ja 

ilmeisellä tavalla sijoituspaikkakuntien elämään. Kun näin ei kuitenkaan ehkä 

51

joitakin yksittäisiä paikkakuntia lukuun ottamatta ollut, voidaan johtopäätöksenä 

todeta ulkomaalaisten vapaaehtoisten lasten lukumäärän jääneen ehkä alle sadan. 

Osa talvisodan aikana Suomeen saapuneista ulkomaalaisista vapaaehtoisista jäi 

Suomeen vuodeksi tai kahdeksi tai joissakin tapauksissa pidempään. Heidän 

lukumääränsä oli kuitenkin niin pieni, ettei tilastoaineistoissa ole todettavissa heistä 

jälkikasvun merkkejä. Vuoteen 1940 verrattuna vähenivät em. 

sijoituspaikkakuntien au-lasten syntyvyysluvut 43:lla eikä tämäkään seikka viittaa 

mihinkään merkittävään ulkomaalaisten vapaaehtoisten alullepanemaan 

syntyvyyteen. 

Ulkomaalaiset vapaaehtoiset lienevät jossain määrin seurustelleet myös jo 

naimisissa olevien suomalaisten naisten kanssa. On mahdollista, että heiltä on 

jäänyt joitakin avioliitossa syntyneitä lapsia, joskaan tietoja sellaisista ei ole. 

Ilmiön laajuus lienee kuitenkin ollut vähäistä. 


Saksalaisten sotilaiden läpikulkuliikenne Suomessa alkoi syyskuussa 1940 ja 

alkukesällä 1941 Suomen alueelle saapui kokonainen Saksan armeija, jossa 

parhaimmillaan palveli runsaat 200 000 miestä. Valtaosa näistä palveli Petsamon, 

Sallan ja Kiestingin itäpuolen rintamilla, mutta huomattava osa oli myös jatkuvasti 

sijoitettuna huolto- ja kuljetustehtäviin selustaan etupäässä Lapin ja Oulun 

lääneissä. Tästä syystä on mielekästä tarkastella au-lasten sodanaikaista 

syntyvyyttä erityisesti näissä kahdessa läänissä. Seuraava taulukko välittää tietoja 

tästä: 

Taulukko 7. Au-lasten vuosittaiset lukumäärät Lapin ja Oulun lääneissä 

vuosina 1939–45 

Vuosi 

Lääni 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Lappi 394 330 368 309 379 412 387 

Oulu 538 496 448 380 501 576 644 

Yhteensä 932 826 856 689 880 988 1 031 

- Muutos - 106 + 30 - 167 + 191 + 108 + 43 

Koska alkukesällä 1941 saapui runsaasti saksalaisia sotilaita Pohjois-Suomeen, 

voitaisiin odottaa au-lasten syntyvyyden suurta kasvua, jos he olisivat laajalti 

siittäneet lapsia. Taulukon tietojen perusteella tällaista ei kuitenkaan ole 

todettavissa. Vuonna 1942 au-lasten syntyvyys Lapin ja Oulun lääneissä väheni 

19,5 %:lla, mutta kasvoi tosin vuonna 1943 noin 27,7 %:lla, vuonna 1944 noin 12,3 

52

%:lla ja vuonna 1945 noin 4,3 %:lla. Syntyneiden au-lasten lukumäärä jäi 

kuitenkin melko pieneksi ja vastasi sotaa edeltäneiden vuosien lukuja. Vuosien 

1942–45 luvuissa on epäilemättä saksalaisten sotilaiden lapsia, mutta taulukon 

tietojen perusteella voitaneen arvella niiden suuruusluokan yhteensä olevan ehkä 

ainoastaan muutamia satoja. Vuosina 1942–45 Lapin ja Oulun lääneissä syntyi 

tosin 3 588 au-lasta, mutta valtaosa näistä on selvästikin suomalaisten miesten eikä 

saksalaisten sotilaiden tai muiden ulkomaalaisten miesten siittämiä. Tosin ei 

kertoman mukaan olisi ollut harvinaista, että isättömille lapsille etsittiin 

saksalaisten majoituspaikoista isiä, jotka tunnettiin saksalaisista ralleista otetuilla 

nimillä kuten ”Siigheil” (Sieg Heil) ja ”Faanehooh (po. Die Fahne hoch). Eräälle 

kirkkoherralle tuotiin tarinan mukaan kastettavaksi vastasyntynyt lapsi, jonka 

nimeksi tahdottiin ”Ihliipetih” (po. Ich liebe Dich). 153 

Toinen tapa tarkastella saksalaisten sotilaiden vaikutusta Pohjois-Suomen 

syntyvyyteen sotavuosina on todeta syntyneiden au-lasten lukumäärä niillä 

rintamalinjojen selustan paikkakunnilla, joihin oli sijoitettuina erityisen paljon 

saksalaista sotaväkeä. Tällainen tarkastelu tehdään seuraavassa taulukossa: 

Taulukko 8. Au-lapset Lapin ja Oulun läänien kunnissa, joihin oli sijoitettuna 

erityisen paljon saksalaista sotaväkeä 1941–44 

Lapin lääni 

Kunta 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Petsamo 22 31 30 27 35 43 34 

Inari 7 16 11 5 11 13 14 

Sodankylä 12 12 14 4 24 24 17 

Rovaniemi 73 49 74 64 96 112 54 

Kemijärvi 40 19 35 30 26 27 27 

Kemi 48 48 25 25 41 37 47 

Kemin mlk 9 6 5 7 10 6 10 

Tornio 6 6 5 4 5 12 22 

Alatornio 16 11 17 14 23 16 23 

Salla 36 36 26 22 18 27 23 

Yhteensä 269 234 242 202 289 317 271 

- Muutos -35 + 8 - 40 + 87 + 28 - 46 

153 Jermo 1974, 305 

53

Oulun lääni 

Kunta 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Oulu 53 43 43 45 95 122 119 

Kajaani 4 9 15 11 20 14 15 

Kajaanin mlk 7 7 10 5 12 7 12 

Suomussalmi 17 20 6 12 23 33 22 

Hyrynsalmi 2 4 7 3 3 6 9 

Taivalkoski 3 7 6 4 9 10 10 

Kuusamo 28 28 28 9 10 28 31 

Yhteensä 135 118 115 89 172 220 218 

- Muutos - 17 - 3 - 26 + 83 + 48 - 2 

Läänit yht. 

- Muutos 

404 352 

- 52 

357 

+ 5 

291 

- 14 

461 

+ 170 

537 

+ 76 

489 

- 48 

Taulukon tiedoista ilmenee, että saksalaisen sotaväen merkittävimmillä 

sijoituspaikkakunnilla esiintyi ainoastaan syntyneiden au-lasten vähäistä kasvua 

vuosina 1942–44, kun sen sijaan lukumäärä väheni vuonna 1945. Koska yleinen 

syntyvyys koheni vuosina 1943–45, ei tilastojen perusteella ole eroteltavissa 

erityisesti saksalaisten sotilaiden alullepanemaa lisäsyntyvyyttä, mutta 

vaikutelmaksi jää, ettei tämä ole voinut ollut kovin laajaa. Tiettyjen keskeisten 

paikkakuntien osalta voidaan kuitenkin arvella saksalaisten sotilaiden vaikutuksen 

olleen hyvin merkittävä. Lapin läänissä tällainen paikka oli Rovaniemen kauppala 

ja maalaiskunta, sillä vuosina 1943–45 siellä syntyi 264 au-lasta, kun kolmen 

edellisen vuoden luku oli 187. Vastaavat luvut Torniossa ja Ylitorniossa olivat 57– 

101, Kemissä ja Kemin maalaiskunnassa 116–151 ja Sodankylässä 30–65. 

Jatkosodanaikaisia saksalalais-suomalaisia seurustelusuhteita Kemissä tutkinut 

Jukka Jestilä on puolestaan todennut, että laajahkosta seurustelusta huolimatta oli 

saksalaisten sotilashenkilöiden vaikutus avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten 

osuuteen suhteellisen pieni. 154 

Oulun läänissä näkynevät saksalaisten sotilaiden väestötilastoihin jättämät 

jälkikasvun jäljet selvimmin Oulun kaupungissa, sillä vuosina 1940–42 syntyi 

kaupungissa 131 au-lasta ja vuosina 1943–45 peräti 236. Kajaanissa ja Kajaanin 

maalaiskunnassa vastaavat luvut ovat 57 ja 80 sekä Hyrynsalmen-Kuusamon 

kapearaiteisen ratatyömaan varsikunnissa (Suomussalmi, Hyrynsalmi, Taivalkoski, 

Kuusamo) 135 ja 194. 

Sodankylässä syntyi vuosina 1942–45 jopa 117 % enemmän au-lapsia kuin vuosina 

1940–42. Oulun kaupungissa au-lasten vastaava syntyvyys kasvoi 80 %:lla ja 

154 Jestilä 1987, 36 

54

osuus oli Kemissä ja Kemin maalaiskunnassa 77 %, Hyrynsalmen-Kuusamon 

kenttäradan likeisissä kunnissa 44 %, Rovaniemen kauppalassa ja maalaiskunnassa 

41 %, Kajaanissa ja Kajaanin maalaiskunnassa 40 % sekä Kemissä ja Kemin 

maalaiskunnassa 30 %. Vaikka sotavuosina täten oli koko joukko saksalaisen 

sotaväen merkittäviä sijoituskuntia, joissa syntyneiden au-lasten lukumäärä kasvoi 

huomattavan suureksi, jäivät taulukon lukumäärätiedot kuitenkin kokonaisuutena 

alle 300:n ja näistäkin ainoastaan osa on saksalaisten sotilaiden siittämiä lapsia. 

Saksalaisilla oli sotavuosina myös pienempiä tai suurempia varuskuntia eräissä 

Suomen- ja Pohjanlahden satamakaupungeissa, joiden kautta Saksan merkittävä 

kuljetusliikenne kulki. Seuraavassa taulukossa tarkastellaan au-lasten syntyvyyttä 

näissä satamakaupungeissa Helsinkiä sekä jo käsiteltyjä Tornion, Kemin ja Oulun 

kaupunkeja lukuun ottamatta: 155 

Taulukko 9. Au-lapset Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikkokaupungeissa 

vuosina 1939–45 

Kaupunki 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Uuras-Viipuri 

Hamina 

Kotka 

Valkka-Loviisa 

Hanko 

Turku 

Pori 

Rauma 

Vaasa 

Pietarsaari 

Kokkola 

Raahe 

Yhteensä 

- Muutos 

104 

3 

19 

5 

7 

106 

39 

15 

51 

6 

9 

3 

367 

149 

2 

0 

6 

7 

121 

46 

11 

73 

7 

13 

5 

470 

65 

6 

23 

- 

2 

102 

36 

12 

56 

6 

14 

1 

323 

78 

5 

16 

8 

6 

93 

47 

14 

29 

2 

20 

7 

325 

74 

2 

18 

3 

7 

103 

75 

8 

47 

7 

16 

5 

365 

100 

5 

25 

7 

7 

111 

78 

21 

54 

7 

28 

1 

444 

80 

6 

33 

7 

12 

164 

81 

24 

46 

6 

20 

5 

484 

+ 103 - 147 + 2 + 40 + 79 + 40 

Saksalaisten läpikulkuliikenne alkoi syyskuussa 1940 ja jatkui vilkkaana 

syyskuuhun 1944. Taulukon perusteella au-lasten syntyvyys Suomen- ja 

Pohjanlahden rannikkokaupungeissa ei lisääntynyt kovin merkittävällä tavalla, 

joskin selvää kasvua esiintyi. Kun vuosina 1940–42 em. satamakaupungeissa 

155 Luettelot Suomen eri satamissa käyneistä saksalaisten käytössä olleista aluksista vuosina 1941–44. 

Merivoimien esikunta. Merenkulkuosasto. T-17379/2357, Kansallisarkisto 

55

syntyi 1 118 au-lasta, oli vastaava luku vuosien 1943–45 osalta 1 293 eli 175 

enemmän (+ 15,6 %). Näissäkin tapauksissa lukumäärät jäivät kuitenkin 

jokseenkin vähäisiksi. 

Helsingin kaupunki on jätetty pois tarkastelusta syystä, että syntyneiden lasten 

lukumäärä oli sotavuosinakin suurehko eikä olettamuksen mukaan ole mahdollista 

erottaa erityisesti saksalaisten sotilaiden siittämiä lapsia muista au-lapsista. Tosin 

vuosittaiset luvut Helsingissäkin vaihtelivat. Siellä syntyi vuosina 1940–42 

yhteensä 1 411 au-lasta vastaavan luvun ollen vuosina 1943–45 1 486. Mitään 

kovin merkittävää lisäystä ei täten esiintynyt. 

Valtaosa suomalaisten naisten kanssa seurustelleista saksalaisista sotilaista tapaili 

vapaita neitejä, muita naimattomia naisia tai sotaleskiä. Sitä, missä määrin heidän 

seurustelunsa kohdistui jo avioliitossa suomalaisen miehen kanssa oleviin naisiin, 

ei ole pääteltävissä väestötilastojen perusteella. Tällaista seurustelua esiintyi, mutta 

oletettavasti saksalaisten näiden rouvien kanssa siittämien lasten lukumäärä ei liene 

kovin suuri, ehkä kokonaisuudessaan pikemmin muutamia kymmeniä kuin satoja. 

Sosiaaliministeriön virkailija Aune Mäkinen-Ollinen totesi toukokuussa 1943, että 

Suomen sosiaalitahoilla oli ainoastaan hajatietoja aviottomista lapsista saksalaisten 

sotilaiden oleskeluseuduilla. Petsamon aluelääkäri tiesi yhdeksän tapausta, 

Rovaniemellä tiedossa oli niin ikään yhdeksän tapausta. Oulun lastenvalvoja tunsi 

kaksi varmaa tapausta ja epäili neljässä tapauksessa saksalaisia sotilaita makaajiksi. 

Kemissä tunnettiin kaksi tapausta eli viranomaisille oli kulkenut tietoja yhteensä 

26:sta saksalaisten sotilaiden siittämästä lapsesta, joista kuitenkin kaksi oli kuollut. 

Mäkinen-Ollinen kertoi tosin, että ”lastenvalvojain ilmoituksen mukaan saattaa 

näitä tapauksia kuitenkin olla huomattavasti enemmän, mutta niitä salataan, koska 

osa äitejä on ns. hyvien perheitten tyttäriä, jotka tulevat toimeen elatusapua 

hakematta, osa niin hyvätuloisia naisia, että he eivät tarvitse eivätkä halua 

yhteiskunnan apua omien ansioittensa suuruuden johdosta”. 156 Vuoteen 1945 

mennessä sosiaaliministeriön tietoon tuli yhteensä 188 saksalaisten sotilaiden 

siittämää lasta. Näistä 25,5 % oli Lapin läänissä, 16,5 % Oulun läänissä, niin ikään 

16,5 % Uudenmaan läänissä 12,2 % Turun ja Porin läänissä, 5,9 % Vaasan 

läänissä, 3,7 % Hämeen läänissä ja 2,7 % Viipurin läänissä. Lisäksi tieto 

asuinpaikasta puuttui 31 tapauksessa . 157 

Loppupäätelmänä voidaan täten todeta saksalaisten sotilaiden siittämän jälkikasvun 

näkyvän erityisesti Pohjois-Suomen sekä Suomen- ja Pohjanlahden 

paikkakuntakohtaisissa väestötilastoissa. Näiden lasten lukumäärä näyttää 

kuitenkin olevan aikaisemmin arvioitua huomattavasti vähäisempää, sillä 

tilastotiedot viittaavat koko maan osalta ainoastaan muutamiin satoihin. Samaan 

arvioon saksalaislasten (tyskebarn) suuruusluokasta päätyivät myös Suomen 

viranomaiset loppuvuotena 1945. Tämän mukaan viranomaisten tiedossa Suomessa 

156 Mäkinen-Ollinen 1943, 3 

157 Saksalaisten sotilashenkilöiden Suomessa avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset 1942–1945. 

Lastensuojelutoimiston arkisto Hb:2, Sosiaaliministeriö, Kansallisarkisto 

56

oli ”ainoastaan muutamia satoja puolisaksalaisia lapsia”. 158 Tutkijoiden ja 

tietokirjailijoiden muiden arvioiden mukaan saksalaisten sotilaiden lasten 

lukumäärä olisi 500–1000 tai joissakin tapauksissa useita tuhansiakin. 159 

Myös Kreikka oli toisen maailmansodan aikana maa, jossa saksalaisten sotilaiden 

lasten lukumäärä jäi pieneksi. Arvion mukaan siellä syntyi ainoastaan noin 

satakunta lasta. Pääsyynä saksalaisten sotilaiden lasten vähäiseen lukumäärään on 

arveltu olleen raskaudenkeskeytysten helppo saatavuus. 160 Osasyynä saattaa myös 

olla, että Saksan miehityshallinto kattoi aluksi ainoastaan noin neljännesosan 

Kreikan alueesta. Kreikkaan hyökkäsi huhtikuussa 1941 170 000–180 000 

saksalaista sotilasta, mutta valtaosaan maasta sijoitettiin italialaisia sotilaita, kun 

taas koillisalueilla oli bulgarialaisia miehittäjiä. Syyskuussa 1943 saksalaiset joukot 

ottivat haltuunsa myös Italian miehittämät alueet. Vuonna 1944 saksalaiset 

aloittivat Kreikan alueen evakuoimisen. 

Neuvostosotavankien lapset 

Sotavuosina 1941–44 lienee vuosittain ollut enimmillään noin 15 000 

neuvostosotavankia sijoitettuina kesäpuoliskolla maataloustöihin maaseudun 

tiloille. Maataloustöissä oli syksyllä 1941 noin 10 300 sotavankia, syksyllä 1942 

noin 11 000 ja loppukesällä 1943 noin 14 700. Kesän 1944 vastaava luku ei ole 

tiedossa. Sotavankileirien alaisia työpisteitä oli lisäksi loppuvuotena 1942 noin 

3 350. 161 

Aiheesta ei ole kattavaa tutkimusta eikä myöskään kattavia tietoja eri alueille 

sijoitetuista sotavangeista. Maataloustöihin sijoitetut sotavangit seurustelivat 

jossain määrin ja lähes poikkeuksetta piilossa kyläläisiltä ja suppeimman 

perhepiirin ulkopuolisilta talojen tyttärien, piikojen, leskien ja muun naispuolisen 

aputyövoiman kanssa, mutta myös jo naimisissa olevien emäntien kanssa. Mikäli 

naimisissa oleva emäntä synnytti lapsen sotavangille, lapsi rekisteröitiin 

aviolapsena. Näiden seurustelusuhteiden ja neuvostosotavankien aviolapsina 

rekisteröityjen lasten lukumäärää ei ole mahdollista arvioida. Voidaan vain todeta, 

että tällaisiakin tapauksia esiintyi ja näin ollen em. au-lapsia koskevat tilastotiedot 

eivät kuvaa kokonaistilannetta. 

Eräs tutkimukselle käyttökelpoinen aineisto on kuitenkin luettelot pääosiltaan 

Vaasan läänin maaseudulle yksityisille työnantajille työhön sijoitetuista vangeista. 

Kunnista muutamat kuuluivat Oulun lääniin. Oletettavasti nimiluettelot kattavat 

Vaasan silloisen työvoimapiirin joko kokonaan tai osittain. Luetteloiden mukaan 

158 Bara några 100 tyskebarn här. Deras mödrar får sköta sig själva och barnen. Nya Pressenin kirjoitus 

12.11.1945, Borgerud 2005, 124 

159 Junila 2000, 268–270, Toivanen 2001, 21, Drolshagen 2005, 229-235, Jokisipilä 2005, 38, Junila 

2006, 244, 253-254, Wendisch 2006, 15-17, 19, Junila 2008, 38 

160 Muth 2008, 14–15, 81 

161 Mikkola 1976, 167, 169–170, 172 

57

sijoitettiin jatkosodan vuosina neuvostosotavankeja yhteensä 63 kuntaan, joista 59 

sijaitsi Vaasan läänissä. Yhteensä 15 kunnassa oli sotavankien lukumäärä alle 

kymmenen ja 16 kunnassa 10–12. Muussa 32 kunnassa sotavankien lukumäärä oli 

20–150. Alueella oli lisäksi 12 rajakuntaa sekä kuusi rajakaupunkia, joihin 

sotavankeja ei sijoitettu maataloustöihin. Eritelty luettelo em. kunnista ja 

kaupungeista on liitteessä 3. 

Tietoja syntyvyydestä em. paikkakunnilla sijoitettujen neuvostosotavankien 

lukumäärän mukaan esitetään seuraavassa taulukossa: 162 

Taulukko 10. Au-lasten syntyvyys neuvostosotavankien sijoituspaikkakunnilla 

Vaasan ja Oulun lääneissä vuosina 1939–45 (n) 

Sijoitettujen lukumäärä 1939–42 

Au-lapsia 

1943–45 Muutos 

Kunnat, joissa alle kymmenen 

sotavankia 69 93 + 24 

Kunnat, joissa 10–20 sotavankia 

Kunnat, joissa yli 20 sotavankia 

Yhteensä 

165 

712 

946 

178 

848 

1 119 

+ 13 

+ 136 

+ 173 

Rajana olevat kunnat Vaasan 

läänissä, joissa ei ollut sotavankeja 

83 79 - 4 

Syntyneiden au-lasten lukumäärät kuvaavat ensi sijassa ko. kuntien väestöpohjaa 

eivätkä niinkään neuvostosotavankien jälkikasvua. Eri kuntiin sijoitettiin 

sotavankityövoimaa todetun tarpeen mukaan ja tästä syystä sotavankeja sijoitettiin 

enemmän kuntiin, joissa harjoitettiin laajalti maataloutta kuin kuntiin, joissa 

maatalouden merkitys oli vähäisempää. Taulukosta ilmenee, että em. kunnissa aulasten 

lukumäärä vuosina 1943–45 kasvoi 173 lapsella verrattuna kolmeen 

edeltävään vuoteen 1940–42. Tämä lisäys vastaa tosin 18,3 %:a, mutta 

tilastoaineiston perusteella ei ole suoranaisesti pääteltävissä, missä määrin aulasten 

joukossa on neuvostosotavankien lapsia. Huomionarvoinen seikka on, että 

ko. alueen rajakunnissa, joihin ei sijoitettu sotavankeja, au-lasten lukumäärä laski 

4,8 %:lla. Tämä seikka viittaa siihen, että au-lasten kasvu sotavankien 

sijoituskunnissa osittain johtuisi sotavankien siittämistä lapsista. 

162 Luettelot yksityisten työnantajien työhön sijoitetuista vangeista. Erityiset luettelot Bh 1. Suomen 

Punaisen Ristin sotavankitoimisto, Kansallisarkisto 

58

Seuraavaksi tarkastellaan au-lasten lukumäärällistä esiintyvyyttä eri kunta- ja 

aluetyypeissä. Taulukosta ilmenee au-lasten keskimääräinen lukumäärä samoina 

ajankohtina kuin edellisessä taulukossa: 

Taulukko 11. Syntyneiden au-lasten esiintyvyys jaksoina 1940–42 ja 1943–45 

kunta- ja aluetyypin mukaan (n) 

Au-lapsia 

Kunta- tai aluetyyppi 1940–42 1943–45 Erotus 

Kunnat, joissa alle kymmenen sotavankia 4,6 6,2 + 1,6 

Kunnat, joissa 10–20 sotavankia 10,3 11,1 + 0,8 

Kunnat, joissa enemmän kuin 20 sotavankia 22,3 26,5 + 4,2 

Vaasan läänin maalaiskunnat, joissa ei 

6,9 6,6 - 0,3 

sotavankeja 

Vaasan läänin maaseutu kokonaisuudessaan 22,2 24,1 + 1,9 

Vaasan läänin ko. alueen rajakaupungit 40,5 42,2 + 1,7 

Koko maan maaseutu 20,6 22,1 + 1,5 

Maan kaikki kaupungit 104,9 125,0 +20,1 

Taulukon tietojen perusteella au-lasten lukumäärä nousi selvästi eniten kunnissa, 

joihin sijoitettiin suhteellisen suuria sotavankieriä. Lisäksi au-lasten lukumäärä 

kasvoi myös niissä kunnissa, joissa oli pienehköjä sotavankieriä, joskin 

huomattavasti vähemmän. Tilastoaineiston perusteella ei voida kuitenkaan päätellä, 

että au-lasten ja sotavankierien lukumäärien välillä olisi esiintynyt jonkinlainen 

suoranainen syy-yhteys, sillä 10–20 sotavangin sijoituskuntien au-lasten 

lukumäärän kasvu on ainoastaan puolet alle kymmenen sotavangin sijoituskuntien 

vastaavista luvuista. Silti loppuvaikutelmaksi jää, että suurehkojen sotavankierien 

sijoittaminen merkittävimpiin maatalouskuntiin on työvoima- ja 

sotilasviranomaisten tahattomana seurauksena aiheuttanut ko. kunnissa 

syntyneiden au-lasten tiettyä kasvua. Ilman sotavankityövoimaa olisi täten etenkin 

merkittävimpien maatalouskuntien syntyneiden au-lasten lukumäärä 

todennäköisesti jäänyt jonkin verran pienemmäksi. 

Sekä Vaasan läänin ko. alueen kaupungeissa ja maaseudulla kokonaisuutena 

syntyneiden au-lasten lukumäärä kasvoi jaksolla 1942–45 lukuun ottamatta kuntia, 

joihin sotavankeja ei sijoitettu. Tämä kasvu lienee kuitenkin pääosaltaan ollut osa 

koko maata koskevaa ja suomalaisten miesten aiheuttamaa au-lasten syntyvyyden 

kasvua. Jaksolla 1943–45 syntyi elävänä ja kuolleena 1 640 au-lasta enemmän kuin 

jaksolla 1940–42. Kasvu oli täten 10,3 %, mutta myös aviolasten syntyvyys kasvoi 

59

samalla jopa 16,1 %:lla. Myös syntyneiden au-lasten suhteellinen osuus hiipui 

jonkin verran, sillä jaksolla 1940–42 se vastasi 7,3 %, mutta jaksolla 1943–45 enää 

6,9 %. 

Tarkasteltaessa au-lasten sodanaikaista syntyvyyttä on lisäksi todettava, että aulasten 

esiintyvyys kasvoi selvästi enemmän kaupungeissa kuin maaseudulla. 

Kaupungeissa syntyi jaksona 1943–45 keskimäärin 20,1 au-lasta enemmän kuin 

jaksona 1940–42, kun vastaava lisäys maaseudun osalta oli ainoastaan 1,5. Aulasten 

lukumäärän lisäys oli siten kaupunkiympäristöön liittyvä ilmiö. 

Lukumääräisesti em. lisäykset eivät valtakunnallisesti tarkasteltuna olleet kovin 

suuria, sillä kaupungeissa syntyi jaksona 1943–45 yhteensä 764 au-lasta enemmän 

kuin jaksona 1940–42. Vastaava luku koko maaseudun osalta oli 876. Sama ilmiö 

ilmenee myös väestötilastojen asukasmäärissä. Jaksona 1943–45 asui 23,7 % 

väestöstä kaupungeissa eli 0,9 % enemmän kuin jaksona 1940–42. Au-lapsista 

syntyi samalla 27,2 % kaupungeissa eli 2,0 % enemmän kuin edellisenä jaksona. 

Koska kaupungeissa ei pidetty suuria määriä neuvostosotavankeja, niissä 

syntyneiden au-lasten lisäys ei ole yhteydessä sotavankeihin. 

On oletettavaa, että maatiloilla olleet neuvostosotavangit seurustelivat tilojen 

emäntien ja aviorouvien kanssa suhteellisesti enemmän kuin ulkomaalaiset 

vapaaehtoiset ja saksalaiset sotilaat. Syynä tähän oli vankien sekä maatilojen 

emäntien sosiaalinen asema. Sotavankien liikkuminen oli tietyistä vapauksista 

huolimatta melko rajoitettua ja mahdollisuuksia tapailla naisia oman 

sijoitusmaatilan ulkopuolella ei ollut kovin paljon. Seurauksena tästä mahdollisen 

seurustelun kohderyhmä oli suppea. Emännillä ja maatilojen muillakin naisilla oli 

puolestaan hyvät mahdollisuudet ylläpitää salasuhteita sotavankeihin tilojen 

tavanomaisen maatalouden tuotantotoiminnan ja kotiaskareiden puitteissa. 

Varsinkin tilan toimintojen ylintä järjestelyvaltaa usein käytännössä käyttävät 

emännät ovat halutessaan pystyneet ylläpitämään seurustelusuhteita tilan 

sotavankeihin piilossa ulkopuolisilta., Piiloseurustelu on kuitenkin onnistunut tilan 

muiltakin naisilta, toisinaan todennäköisesti emäntien taustatuella. 

Vaasan lääniä koskevien lukujen perusteella näyttäisi siltä, että joka toisessa 

maaseutukunnassa olisi keskimäärin voinut syntyä neuvostosotavangin au-lapsi eli 

ko. alueella olisi kolmen vuoden aikana syntynyt yhteensä noin 30 lasta. Koska 

alueella lienee ollut noin 3 000 neuvostosotavankia, tarkoittaa tämä sitä, että suurin 

piirtein joka sadas maataloustöihin sijoitettu sotavanki olisi siittänyt au-lapsen. Jos 

oletetaan, että suhdeluku yleisemminkin oli tätä luokkaa, olisi koko maassa 

mahdollisesti syntynyt noin 150 sotavangin au-lasta. Lisäksi neuvostosotavangit 

lienee jossain määrin siittäneet lapsia myös naimisissa olevien emäntien kanssa, 

joskin nämä rekisteröitiin avioliitossa syntyneinä. 

60

Valvontakomission jäsenten lapset 

Liittoutuneiden valvontakomissiossa (LVK) palveli vuosina 1944–47 yhteensä yli 

600 neuvostoupseeria ja -virkailijaa. Pääosa LVK:n henkilöstöstä toimi 

Helsingissä, mutta osastoja oli myös usean läänin pääkaupungissa, eräissä muissa 

suuremmissa kaupungeissa ja strategisesti tärkeissä rannikkokaupungeissa. Näitä 

osastoja oli enimmillään 16, mutta osastoissa oli ainoastaan muutamia upseereja ja 

virkailijoita. Näin ollen ei ole odotettavissa, että LVK:n jäsenten läsnäolo 

mitenkään erottuisi em. kaupunkien syntyvyysluvuissa. Myöskään ei ole 

odotettavissa, että ilmiö erottuisi Helsinkiä koskevissa syntymätilastoissa, vaikka 

valtaosa LVK:n jäsenistä oleskeli erityisesti siellä. 

Voidaan täten todeta, että olisi turhaa edes yrittää selvittää jälkiä LVK:n 

henkilökunnan jälkikasvua väestötilastoista vuosilta 1945–48. 

Ulkomaalaisten sotilaiden hyvä valmius käyttää kondomeja 

Suomeen lienee 1800-luvun lopusta lähtien tuotu pienehköjä eriä teollisesti 

valmistettuja kondomeja asiaan perehtyneiden keskiluokkalaisten käyttöön ja 

1900-luvun ensi vuosikymmeninä arvattavasti suuremmatkin tukut laajemmille 

käyttäjäpiireille. Pilalehti Kurikassa oli vuonna 1909 maininta kondomeista ja ns. 

Stadin slangissa esiintyivät 1910–30-luvuilla ilmaisut ”kordonki”, ”kortonki”, 

”gordongi”, ”kordari” ja ”sgordari”, jotka osoittavat varmuusesineen olleen 

tunnettuna Etelä-Suomen kaupunkien kansanomaisissakin piireissä. 163 Sotilaat 

saattoivat puhua ”kortonkimiehestä”, kun tarkoitettiin lääkintämiestä. Ilmaisu 

”kortonkisaappaat” tarkoitti taas jalkineita, joiden varret oli alaosastaan 

rypytetty. 164 Kokonaisuutena em. ilmaisut osoittavat, että niiden kielellisenä 

esikuvana Suomessa on toiminut ruotsin ”kordong” -sana. Sen sijaan lyhytmuoto 

”kortsu” syntyi vasta 1950-luvulla. 

Kondomien kotimainen valmistus Suomessa alkoi vasta vuonna 1937, kun Suomen 

Gummitehdas tuotti varmuusesineitä raaka-aineenaan juokseva kumimaito. Sodan 

alkaessa valmistus kuitenkin loppui. 165 Syynä lienee ollut kumin puute, sillä kumi 

tarvittiin muita sodankäynnin kannalta tärkeämpiä tuotantotarpeita varten kuten 

renkaisiin, hihnoihin, tiivisteisiin yms. Suomessakin oli täten ennen sotaa ja sodan 

alkaessa kondomeja vielä saatavina, joskin yleensä hillitysti postimyynnin kautta, 

asutuskeskusten apteekeista, kaupunkien kevät- ja syysmarkkinoilta, eräistä 

urheiluliikkeistä ja eräiden hotellien ja ravintoloiden portieereilta ja 

vahtimestareilta ym. palvelupaikoilta. 

Tiettävästi ei ole tutkimuksia tai muitakaan katsauksia siitä, miten yleistä 

kondomien käyttö oli sotavuosina. Eräs sodanjälkeisinä vuosina koottu aineisto 

163 Paunonen 2005, 483 

164 Hämäläinen 1963, 87 

165 Kumi 1998, 103, 108–109, Ritamies 2006, 101–104 

61

antanee kuitenkin joitakin viitteitä tilanteesta. Suomen Väestöliiton vuonna 1947 

perustetulle avioliittoneuvolalle saapui vuosina 1948–49 noin 300 kirjettä, joista 

noin 260 perheellisiltä naisilta ja loput perheellisiltä miehiltä. Kirjoittajien lasten 

keskimääräinen lukumäärä oli kolmesta neljään. Kirjoittajista noin 40 kertoi 

noudattamistaan ehkäisymenetelmistä. Näiden vastausten perusteella vajaa 

kolmasosa oli käyttänyt erilaisia tapoja, kuten huuhteluja, kemiallisia aineita ja 

kondomeja. Vajaa viidesosa oli vältellyt yhdyntää ovulaation aikoihin yleisimmän 

ehkäisymenetelmän ollessa ”varovaisuus”. 166 Voitaneen olettaa tämän tarkoittaneen 

useita asioita, kuten ehdotonta pidättäytymistä, yhdyntään ryhtymistä ainoastaan 

ns. varmoina päivinä, yhdynnän keskeyttämistä (coitus interruptus) ja 

laukeamisesta pidättäytymistä yhdyttäessä (coitus reservatur). 167 Ilmaisu 

”varovaisuus” kattanee kuitenkin myös kemialliset ruiskut, huuhtelut ja kondomit, 

sillä ajan tavan mukaan ko. perheenäidit ovat todennäköisesti arastelleet tällaisten 

välineiden mainitsemista kirjeissään. Eräs maaseudun nainen kertoo 

kokemuksistaan: ”Mies kävi lomalla, toinen lapsi syntyi 1943. Ei se mukavalta 

tuntunut, mutta eihän silloin ollut mitään ehkäisyvälineitä ainakaan köyhillä 

ihmisillä”. 168 

Näistä syistä voitaneen olettaa ehkä vain puolen kirjoittajista tunteneen tehokkaat 

ehkäisyvälineet ja omanneen myös henkilökohtaisia kokemuksia niiden käytöstä. 

Aineistoa tutkineen Leena Valvanteen havainnon mukaan tietämättömyys 

ehkäisyvälineiden olemassaolosta vaikutti kuitenkin olevan sangen suurta. 

Ilmaisut, kuten ”olemme tässä asiassa säkissä kasvatettuja”, toistuivat usein. 

Huomionarvoista on, että useat pyysivät tietoja ovulaatiokierron ajankohdan 

laskemisesta ja että kondomit mainittiin vasta muiden ehkäisymenetelmien jälkeen. 

Kansainvälisissä selvityksissä on todettu ns. varmojen päivien menetelmän 

tyypillisen epäonnistumisasteen olevan noin neljäsosa yhdynnöistä. 169 

Väestöliiton avioliittoneuvolan kirjeaineisto viittaa kokonaisuudessaan siihen, että 

kondomien tuntemus naisten keskuudessa oli sotavuosinakin rajoittunutta ja että 

ainoastaan suhteellisen suppealla ryhmällä heistä oli omia kokemuksia niiden 

käytöstä. Sen sijaan on oletettavaa, että sekä ulkomaalaiset vapaaehtoiset että 

saksalaiset sotilaat tunsivat puolestaan hyvin kondomit ja että heillä yleensä oli 

myös hyvä valmius käyttää niitä seurustelussaan suomalaisten naisten kanssa. 

Myös sukupuolitautitapausten sotavuosina voimakkaasti lisääntynyttä lukumäärää 

voidaan pitää osoituksena siitä, että kondomien käyttö ei ollut kovin laajaa. 170 

166 Valvanne 1946, 138 

167 Fertility control: Overview 2001, 5529 

168 MV:SO/Vastaus 498. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely, Museovirasto, Hintikka- 

Häppölä 2006, 126 

169 Fertility control: Overview 2001, 5529 

170 Kriget har medfört stark stegring av könssjukdomarna. Syfilisfallens antal har ökat starkt. 

Hufvudstadsbladetin kirjoitus 11.12.1943, 6.000 nya syfilisfall i fjol mot 1.000 år 1940. 

Hufvudstadsbladetin kirjoitus 30.11.1944, Läkarna är tacksamma för Lex veneris. Könssjukdomarna gå 

nu avsevärt tillabka. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 18.12.1944, 400 syfilisfall under januari. 

Könssjukdomarna ha antagit epidemisk karaktär särskilt i Helsingfors. Nya Pressenin kirjoitus 1.3.1945 

62

Dermatologi Mary Edgren-Gyllingin arvelun mukaan sukupuolitautitapausten 

lukumäärän kasvu liittyi erityisesti siihen, että ennen sotia sukupuolitauteja esiintyi 

Karjalassa enemmän kuin muualla maassa, ja kun sukupuolitartuntoja saaneet 

maaseudun sotilaat palasivat kotiin, tartuttivat he vaimojaan ja tyttöystäviään. 

Koska maaseudun naiset hakeutuivat lääkärinhoitoon vähemmässä määrin kuin 

kaupunkilaisnaiset, oli sukupuolitautien torjunta maaseudulla 

terveydenhoitoviranomaisille hankalaa. Kun sukupuolitauteja vielä rauhan vuosina 

esiintyi melkein pelkästään alemmissa sosiaaliryhmissä, levisivät ne nyt kaikkiin 

yhteiskunnallisiin kerroksiin. 171 Yhä nuoremmat henkilöt saivat tauteja, ja 

tartunnoilla oli yhteys perheiden sodanaikaisiin hajoamisiin, alkoholin 

lisääntyneeseen väärinkäyttöön, ahtaaseen asumiseen ja puutteelliseen 

puhtauteen. 172 

Ulkomaalaiset vapaaehtoiset. Merkittävä syy siihen, että ulkomaalaisten 

vapaaehtoisten siittämien lasten lukumäärä jäi vähäiseksi, lienee kondomien käyttö. 

Vaikka asiasta ei ole käytettävissä erityisiä tietoja, voitaneen otaksua 

ulkomaalaisten vapaaehtoisten melko laajalti käyttäneen ehkäisyvälineitä 

seurustelussaan suomalaisten naisten kanssa. Suurin osa vapaaehtoisista saapui 

maista, joissa seurustelu naisten kanssa oli vapautuneempaa kuin Suomessa. Niinpä 

maissa kuten Ruotsissa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa sekä yleensä 

Euroopan mannermailla, kondomien saatavuus oli melko yleistä. Yhdysvalloissa 

oli 1930-luvulla aloitettu ohutseinäisten ja synteettisten kondomien massatuotanto 

isopreni-kumista. Nämä kondomit levisivät moneen maahan kaupallisena 

tuotteena. 173 

Ruotsissa säädettiin vuonna 1910 ns. ehkäisyvälinelaki (preventivmedelslagen). 

Tämä laki kielsi sekä kondomien myyntiä edistävän mainonnan että niistä 

tiedottamisen valistustarkoituksessa. Myynti huomaamattomissa muodoissa oli 

kuitenkin sallittua. Ehkäisyvälinelaki kumottiin vuonna 1938, jonka jälkeen sekä 

mainonta että valistus oli sallittua. Kaupungeissa kondomeja oli saatavana 

sairaanhoitotarvikekaupoissa, tupakkakaupoissa ja parranajoliikkeissä ja 

maaseudulla kulkukauppiailta. Lisäksi oli tarkemmin erittelemättömien ”kumien” 

sallittua postimyyntiä. 174 Ruotsissa myytiin 1930-luvun puolivälissä vuosittain 11,5 

miljoonaa kondomia. 175 Kondom -sanan lisäksi käytettiin ilmaisuja 

”preventivmedel”, ”preservativ”, ”gummi” ja ”skydd” sekä slangi-ilmaisuja 

”knullgummi”, ”kåndång”, ”kådis”, ”galosch”, ”långkalsong” ja ”donga”. 

Sotilaallisia sovelluksia olivat ”pickelhuva”, ”nattpatron”, ”spärrballong”, ”torped” 

ja saksalaisperäinen ”närkampssocka”. 

171 Vad Lex veneris har att sanera. Den nya lagen nödvändig i den av kriget skapade situationen. Dess 

genomförande i praktiken försvåras dock ännu av bl.a. ekonomiska faktorer. Svenska Pressenin 

kirjoitus 24.10.19142 

172 Antalet syfilisfall har minskat. En följd av den nya Lex veneris. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 3.4.1944 

173 Parisot 1985, Chevalier 1995, Höjer 2003, 101–107, Lord 2010 

174 Elgán 1994, 36–39, 44–45, Höjer 2003, 106, Kling 2007, 153–156, 

175 Elgán 1994, Kling 2007, 157 

63

Tanskassa kondomista oli tullut laillinen myyntitavara jo 1880-luvulla. Vuonna 

1906 säädettiin laki, joka kielsi ehkäisyvälineitä koskevan mainonnan ja 

valistuksen. Laki lakkautettiin 1930-luvun lopussa, jolloin myös perustettiin 

sukupuoliasioita koskevia neuvoloita. 176 Tanskassa kondomia kuvaavia ilmaisuja 

1900-luvun alkupuoliskolla oli mm. ”presærvativ”, ”franske cigaretter”, 

”gummidreng”, ”knaldhætte” ja ilmeisesti brittiläisperäinen ”regnfrakke”. 

Sotilaallisia sovelluksia oli ”torped” ja ehkä saksalaisperäinen ”nærkamphandske”. 

Norjassa vallitsi ehkäisyvälineiden mainonta- ja valistuskielto jo 1800-luvun 

lopusta lähtien. Kielto lievennettiin kuitenkin vuona 1902 eikä sitä missään 

vaiheessa valvottu tehokkaasti ja viimeistään 1920-luvulta lähtien sekä mainonta 

että myynti oli rajoittamatonta. 177 ”Kondom” -sanan lisäksi Norjassa tavanomaisin 

ilmaisu on ”Dong”, joka on ”Kardong” -sanan lyhyempi muoto. 178 

Osa vapaaehtoisista oli lisäksi seikkailijoita, kokeneita naistenmiehiä ja muita 

maailmaa nähneitä sekä jo kotimaassaan perheellisiä. Voitaneen olettaa monen 

Suomeen saapuneen ulkomaalaisen vapaaehtoisen varanneen matkalleen kondomit, 

ja vaikka ehkäisyvälineet ovat saattaneet puuttua kokemattomilta vapaaehtoisilta, 

ovat paremmin varustautuneet toverit voineet jakaa kondomejaan heillekin. 

Brittiläisillä vapaaehtoisilla oli kondomeja sekä miehistöllä että upseereilla. 

Brittien kondomeja kuvaavia ilmaisuja oli useita. ”Durex” lienee ollut hyvin 

tavanomainen vuonna 1929 käyttöönotetun ja tunnetun tuotemerkin (DUrability. 

Reliability & EXcellence mukaan) mukaan. Britit pitivät Ranskaa kondomien 

alkuperämaana, ja koska pakkaus muistutti kirjekuorta, kondomia kutsuttiin 

yleisesti ”French letteriksi”. Kolmas ivallinen ilmaisu oli ”frogskin” 

(sammakonnahka), sillä ”frog” oli brittien ranskalaisista käyttämä pilkkanimitys. 

Muita ilmaisuja olivat ”Johnnie”, ”rubber” ja ”raincoat”. 179 Iso-Britanniassa lienee 

kondomeja ollut vuonna 1940 yleisesti saatavina. 180 Niiden saatavuus brittiläisillä 

vapaaehtoisilla Suomessa oli niin hyvä, että saatettiin pilailla erilaisilla 

kondomitempuilla kuten kiinnittämällä se sotilaskiväärin piipunperään. 181 

Ulkomaalaisten vapaaehtoisten siittämät lapset lienevät lähes poikkeuksetta olleet 

etukäteen suunnittelemattomia. Hedelmöityminen tapahtui todennäköisesti syistä, 

ettei kondomia rakastelutilanteessa sattunut olemaan mukana, tai ajankohdan 

sattumanvaraisuudesta, kiireestä, huolimattomuudesta tai miehen tai pariskunnan 

ollessa juovuksissa. Kansainvälisissä selvityksissä on kondomin epävarmuusasteen 

todettu olevan noin 14 %. Useimmiten epäonnistumiset johtuvat kondomin 

epäasianmukaisesta käytöstä. 182 

176 Elgán 1994, 95 

177 Elgán 1994, 95–96 

178 Paristo 1987, 48–49, 72–74 

179 Parisot 1987, 79 

180 Elgán 1994, 93 

181 Brooke 1984, 72–73, 94 

182 Fertility control: Overview 2001, 5530–5531 

64

Saksalaiset sotilaat. Saksassa kiellettiin vuonna 1922 sekä kondomeja koskeva 

mainonta että niiden myynti. Kondomien myynti oli silti suurta ja ns. Weimarin- 

Saksan aikana kulutettiin suhteellisesti eninten kondomeja juuri Saksassa. 

Kansallissosialistien noustua valtaan Saksassa vuonna 1933 säädettiin lait, joiden 

mukaan ehkäisyvälineiden markkinointi, mainostaminen ja esilläpito kiellettiin. 

Apteekit eivät saaneet tuoda eivätkä myydä ehkäisyvälineitä. Valtakunnanjohtaja 

Adolf Hitler ajoi henkilökohtaisesti tällaisten tarvikkeiden saatavuuden 

rajoittamista ja selitti, että hallitus kävi pikkusotaa kondomeja vastaan (Wir führen 

einen Kleinkrieg gegen Kondome). 183 Kansalaiset eivät kuitenkaan noudattaneet 

kovin kuuliaisesti rajoituksia ja kondomien jakelu ruskeissa etiketittömissä 

pakkauksissa lienee ollut jotenkuten mahdollista. Sodan puhjettua syksyllä 1939 

Hitler kuitenkin kumosi vuoden 1933 määräykset ehkäisyvälineiden saatavuuden 

rajoittamisesta, sillä seurauksella että Saksassa kulutettiin vuosittain noin 72 

miljoonaa kondomia. Vuonna 1941 tehdyn lainmuutoksen mukaan siviilihenkilöt 

eivät kuitenkaan enää saaneet käyttää kondomeja. Kumin puutteesta huolimatta 

kondomien valmistusta ei missään vaiheessa kuitenkaan rajoitettu. 184 

Saksan johtava kondomien valmistaja, juutalainen Julius Fromm pakotettiin 

vuonna 1938 myymään yhtiönsä valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin 

kummitädille, paronitar Elisabeth von Epensteinille. 185 Saksassakin käytettiin 

kondomeista eri ilmaisuja kuten ”Kondom”, ”Präservativ”, ”Präser” ja ”Pariser”. 

Joillakin alueilla puhuttiin ”Hemdistä” (paita). Erityinen sotilaallinen sovellus oli 

puolestaan ilmaisu ”Nahkampfsocke” (lähitaistelusukka). 186 

Myös saksalaiset sotilaat lienevät suomalaisten naisen kanssa seurustellessaan 

käyttäneet melko laajalti ehkäisyvälineitä. Norjassa Kristiansandin maakuntaarkiston 

johtaja valitteli sodan jälkeen saksalaisten sotilaiden miehitysaikana ei 

pelkästään levittäneen kondomeja kaikkialle puistoihin, vaan myös opettaneen 

maan nuorisoa käyttämään niitä. 187 Suomeen saapuneilla saksalaisilla sotilailla oli 

jatkuvasti saatavilla kondomeja, joita myytiin kanttiineissa. Saksassa tuotettiin jo 

ennen sotia suuret määrät laadukkaita kondomeja. 188 Vaikka Saksan poliittinen ja 

sotilaallinen johto suhtautuivat torjuvasti saksalaisten sotilaiden suhteisiin ns. alaarvoisten 

rotujen naispuolisten edustajien kanssa, leimasi pragmaattisuus 

Wehrmachtin johtoa. Koska kielloista huolimatta oli hankalaa valvoa sotilaiden 

solmimia seksisuhteita sekä kotimaassa että miehitetyissä maissa, luotiin 

kokonainen Wehrmachtin ylläpitämä kenttäporttolalaitos. Suurissa 

varuskuntapaikoissa oli lisäksi armeijan porttoloita erikseen miehistölle ja 

183 Sigmund 2008, 9, 250–251 

184 Siedler 1977, 168, Collier 2007, 134–135, 157, 219, 231–233, 252–257 

185 Aly-Frisch 2009 

186 Parisot 1987, 85–87 

187 Parisot 1987, 60 

188 Aly-Frisch 2009 

65

upseereille. Armeija hankki myös suuret määrät kondomeja, joiden pakkauksissa 

oli teksti ”Wehrmacht”, 189 sillä sotilaiden toimintakyvyn ylläpitämiseksi pyrittiin 

pitämään kaikki tarttuvat sukupuolitaudit loitolla ja kondomi oli tähän 

tarkoitukseen hyvin käyttökelpoinen apuväline. 

Baijerin Bad Töltziin ja Brunswickin Welfenschlossiin perustettiin vuonna 1935 

Waffen-SS:n kadettikoulut. Johdon määräämään lomavarustukseen siellä kuului 

mm. varmuusesine (Präservativ). 190 SS-mies Sakari Lappi-Seppälä kertoo 

muistelmissaan, kuinka suomalaisen SS-pataljoonan vääpeli Stanbergissä 

kesäkuussa 1941 ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon jakeli 

varmuusesinepakkauksia miehille. 191 Rovaniemen Kursunkijärven saksalaisella 

upseerikasinolla kesällä ja syksyllä 1941 muonituslottana työskennellyt Wellamo 

Paananen kertoo muistelmissaan kuulleensa jonkin ”mustajakki”-pakkauksen 

sisältyneen jokaisen saksalaisen sotilaan varustuksiin. Lisäksi hän on muistellut 

katselleensa salaa AOK Norwegenin komentajan kenraali Nikolaus von 

Falkenhorstin kondomeja. Eräänä iltana upseeripalvelija Heinz Wollbrink vei hänet 

hiljaisesti von Falkenhorstin toimisto- ja asuinparakkiin kenraalin itse ollessa 

poissa: ”Wollbrink meni toiseen huoneeseen, joka näytti olevan kenraalin makuutai 

lepohuone. Hän oli jo avannut lipaston ja kutsui minua luokseen. En heti 

oivaltanut, mitä se sisälsi, mutta kun Unteroffizier Wollbrinkin katse oli täynnä 

uhoavaa voitonriemua, niin katsoin tarkemmin. Ymmärsin nolostuneena, että 

pakkauksessa oli seittimäisen ohuita armastelussa tarvittavia suojuksia”. 192 

Sotavuosina Saksan sotilaat saivat kuukausittain 12 ilmaista kondomia ja lisäksi he 

saivat ostaa haluamansa määrän kohtuuhintaan Wehrmacht-Kantineneista. 

Yksiköissä talousaliupseerit (Zahlmeister) ja komppanianvääpelit (Kompanie- 

Feldwebel) vastasivat kondomien hankinnasta ja huollosta. 193 Wehrmacht hankki 

kondomeja eri tehtailta. Yksi tuotemerkeistä oli ”Vulkan Sanex”, jota pakkauksen 

takakannen tekstin mukaan sai käyttää ainoastaan Werhmachtin henkilöstö. 

Pakkauksen luovuttaminen muille oli kiellettyä. Toisen, tuntemattomaksi jääneen 

valmistajan pakkauksessa oli ilmoitus, että tuote on tarkoitettu ainoastaan 

Wehrmachtille sekä kehotus tuhota kondomi heti käytön jälkeen. Kolmas tuote oli 

Otto Dillnerin Leipzigissa toimivan osakeyhtiön ”Odilei” –merkkinen kondomi. 

Sen pakkauksessa kehotettiin heti käytön jälkeen polttamaan kondomi 

pakkauksineen hygieenisistä ja esteettisistä syistä. 194 

Wehrmacht ylläpiti useita satoja porttoloita sekä Saksassa että miehitetyissä 

maissa. Niissä kondomin käyttö oli pakollista ja se sisältyi hintaan. 195 Yhtenäiset 

189 Sotasavotta 1974, 199 

190 Reitlinger 1981, 76–78 

191 Lappi-Seppälä 1945, 62 

192 Paananen 1998, 107–108 

193 Robert Masslichin antamat tiedot 

194 Sáiz 2008, 253 

195 Seidler 1977, 165 

66

määräykset ”kumisuojavälineiden” (Gummischutzmittel) yksityisestä käytöstä 

porttoloiden ulkopuolella annettiin 30.9.1942. Niiden mukaan kondomit kuuluivat 

henkilökohtaisiin päivittäistarvikkeisiin kuten hammastahna, ompeluneulat, napit, 

irtopohjalliset ja tupakkapussi. Vuodesta 1938 lähtien SS:n sotilaiden edellytettiin 

varaavan itselleen useita ”päällysvälineitä” (mehrere Überzieher) ja sitä varten 

määrättiin asennettavaksi kondomiautomaatteja kasarmeille. 196 

Sodan pitkittyessä kumin saatavuus lienee kuitenkin vaikeutunut ja tämä on myös 

saattanut aiheuttaa puutetta kondomeista. Saksan sotilaallisten vastoinkäymisten 

kasvaessa sotilaat eivät enää liene kondomeja vaatineenkaan. Saksan 

sotilasviranomaiset valvoivat kuitenkin hyvin pikkutarkasti sukupuolitautien 

esiintymistä. Jos sukupuolitartunnan saanut sotilas ei omasta aloitteestaan 

hankkiutunut ajoissa hoitoon, saatettiin tätä laiminlyöntiä pitää itsensä silpomiseen 

(Selbstverstümmelung) verrattavana tekona, josta seurasi ankara rangaistus. 197 

Niinpä Litsan rintamalle sijoitetutun 6. Vuoristodivisioonan kenttäoikeus tuomitsi 

8.7.1941 Vuoristojääkärirykmentti 141:n ylivääpelin kuudeksi kuukaudeksi 

vankeuteen sekä menettämään sotilasarvonsa siitä syystä, että hän oli ollut 

sukupuoliyhteydessä ”satamalutkan” (Hafendirne) kanssa ilman suojausta 

(Schutzmittel). Divisioonan komentaja, kenraali Ferdinand Schörner antoi tuomion 

johdosta päiväkäskyn 11.7.1941. Sen mukaan tuomittu oli osoittanut uskomatonta 

halveksuntaa annettuja määräyksiä kohtaan. Päiväkäskyssä korostettiin, kuinka 

välttämätöntä on poistaa tällaiset häpeälliset miehet kunniallisten miesten riveistä 

mitä kovimmilla rangaistuksilla (wie notwendig die Ausrottung dieser Schandkerle 

aus den Reihen der anständigen Soldaten meiner Division durch harteste Strafen 

ist). 198 

Eräässä vaiheessa jatkosodan aikana laihialainen isäntämies tarkkaili suomalaisia 

naisia, jotka Seinäjoen asemalla menivät saksalaisten junaan. Sen lähdettyä lojui 

ratapihalla useita varmuusesineitä. 199 Keväällä 1944 kajaanilainen nainen synnytti 

saksalaisen aliupseerille lapsen. Aliupseeri kiisti isyyden mm. sen perusteella, että 

oli tapahtunut ainoastaan muutamia lyhyitä yhdyntöjä ja että hän oli käyttänyt 

ehkäisyvälinettä (Ich benutze ein Praeservativ). Jos verikoe osoittaisi isyyden, 

aliupseeri oli kuitenkin valmis myöntämään vastuunsa. 200 

AOK 20:n toimintakertomuksessa heinäkuulta 1944 on tietoja mm. tippurin 

(Tripper) esiintymisestä sotilaiden keskuudessa. Tippuria poti yhteensä 77 sotilasta, 

joista 22 palveli Litsan rintamalohkolla, 17 Alakurtin rintamalohkolla, 15 

Kiestingin rintamalohkolla ja 23 selustassa. 201 Näiden lukujen perusteella voidaan 

päätellä, että osa sotilaista ei käyttänyt kondomia, sillä asianmukaisesti käytettynä 

196 Seidler 1977, 168 

197 Roland Masslichin antamat tiedot 

198 Divisions-Tagesbefehl Nr 29 O.U. den 11.7.1941. 6. Gebirgsdivision IIa. Ulkomaalaisten sotilaiden 

lapset 1941–48 -hanke. Kansallisarkisto 


200 Alimentengesuch 29. Sosiaaliministeriön lastensuojeluosaston arkisto. Hb:2. Kansallisarkisto 

201 Tätigkeitsberich Juli 1944. AOK 20. Mikrofilmi F8/2632. Kansallisarkisto 

67

se olisi ehkäissyt tartunnan. Lisäksi luvut viestivät siitä, että rintamamiehilläkin oli 

tilaisuuksia harjoittaa sukupuoliyhteyttä lomien tai joukkojen siirtojen yhteydessä. 

Selusta-alueen joukoilla oli enemmän tilaisuuksia sukupuolisuhteisiin, ja tämä 

heijastui myös tippuritapausten esiintymiseen. Selustan ja Luftwaffen yksikössä 

palveli kesällä 1943 noin 22 % AOK 20:n sotilaista, 202 mutta heinäkuun 1944 

tippuritapauksista selustan osuus oli noin 30 %. 

Suomessa olleilla saksalaisilla sotilailla oli niin runsaasti kondomeja, että niitä 

kulkeutui myös ”tukuittain” Syvärin lohkolla oleville suomalaisille sotilaille. 203 

Turun saksalaisen varuskunnan majoituspaikassa, ns. Pikku Berliinissä, sijaitsi 

mm. Berger & Co:n kanttiini, jossa työskenteli suomalaisia naisia. Kanttiinin 

myydyimpiin tuotteisiin kuuluivat kondomit. 204 Suositussa Pietarsaarelaisessa Rex 

-kahvilassa saksalaiset sotilaat tekivät eräänä iltana ilmapallon kondomista ja 

kiinnittivät sen kattokruunuun. 205 Koska kondomien saatavuus oli niin hyvä, 

saksalaiset sotilaat käyttivät usein niitä muihinkin tarkoituksiin kuin yhdyntöihin. 

Vuodesta 1942 jaettiin rintamilla suomalaisille lomallelähtijöille komppanian 

toimistosta ”Ehkäisyhuoltopakkaus”, jossa oli hopeagelatiinitippoja ja 

desinfiointivoidetta käytettäviksi sekä ennen sukupuoliyhteyttä että sen jälkeen. 206 

Valmisteen esikuva lienee ollut Wehrmachtin käyttämä vastaava ns. 

saniteettipakkaus. 

Saksalaisten sotilaiden suomalaisten naisten kanssa siittämät lapset olivat lähes 

poikkeuksetta etukäteen suunnitelmattomia. Näidenkin hedelmöittymisten 

voitaneen arvella tapahtuneen ehkäisyn kannalta sattumanvaraisesti: kondomeja ei 

rakasteluhetkellä sattunut olemaan mukana, huolimattomuus, rakastelu 

juovuspäissä jne. Eräs lapsi sai tällä tavalla alkunsa, kun silloinen aliupseeri Alfred 

Bergerin puolituttu hotelli Arinan työntekijä, Eila-niminen nainen, kutsui hänet 

syntymäpäiväjuhliinsa Oulussa. Siitä Berger kirjoitti myöhemmin tyttärelleen: 

”18.6.1943 sinun rakkaalla äidilläsi oli syntymäpäivä, hän täytti tuolloin 21 vuotta 

ja kutsui minut, siellä oli vielä eräs ystävätär ja minulla oli myös eräs poikaystävä 

mukanani. Eila oli nähnyt valtavasti vaivaa kattaakseen pöydän hyvin näinä 

hirveinä sotavuosina. Oli lohta ja myös alkoholia sen erilaisissa 

ilmenemismuodoissa. Tarkalleen 9 kk myöhemmin 18.3.1944 synnyit”. 207 

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelua Lapissa tutkinut Maria 

Lähteenmäki on katsonut ehkäisyvälineiden heikon saatavuuden, kalleuden sekä 

tyttöjen tietämättömyyden myötävaikuttaneen avioliiton ulkopuolella syntyneiden 

202 Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten joukkojen huolto Ruotsin kauttakulkuliikenteen lakatessa 

15.8.1943 ja poiskuljetusmahdollisuudet. Saksalaisten kauttakulku. UM 110 A6. 

203 Sotasavotta 1974, 199 

204 Turun Pikku-Berliini. Jani Parkkarin ja Tuomas Rutasen kirjoitus Ruotuväessä 6.2006 

205 Det kunde bli hårda tag på Café Rex. Patrik Sundqvistin kirjoitus Jakobstads Tidningenissa 

1.10.2006 

206 Vuorenmaa 1994, 269–270 

207 Korhonen 2010, 39 

68

lasten suhteelliseen suureen määrään Lapin läänissä. 208 Tämä näkemys perustunee 

kuitenkin etupäässä tutkijan saamaan yleisvaikutelmaan eikä todennettavissa 

oleviin lähteisiin, sillä kondomien saatavuus oli saksalaisilla yleisesti ottaen varsin 

hyvä. Saksalaisten kanttiineissa niitä oli ostettavissa kohtuuhinnoin. Sairastupien ja 

saniteettialiupseerien jakamat kondomit myytiin hankintahintaan, kanttiineissa 

kondomit myytiin pienellä voitolla. Hinta kanttiineissa oli korkeampi, joskaan ei 

kohtuuton. 209 Jatkosodan aikana au-lasten lukumäärä Lapin läänissä kylläkin 

kasvoi, joskaan ei huimasti. Siviilihenkilöt joutuivat puolestaan maksamaan 

kondomeista enemmän. Niiden hintatasosta Suomessa ei ole tietoja, mutta 

Ruotsissa huokeimpien kondomien kappalehinta 1930-luvulla oli 25 äyriä. Kun 

työmiehen tuntipalkka oli noin 63 äyriä, yhden kondomin hinta työntekoon 

käytettynä aikana mitattuna oli siten noin 25 minuuttia. 210 

Neuvostosotavangit.. Maatiloille sijoitetuilla neuvostosotavangeilla ei juuri liene 

ollut kondomeja. Heillä on tosin sotavangiksi joutuessaan saattanut niitä olla, mutta 

suomalaiset sotilaat tyhjensivät usein heidän taskunsa heidät tarkastaessaan. 

Tammikuussa 1940 tavattiin Raatteen tielle piiritetyltä ukrainalaiselta 44. 

Divisioonalta saadusta sotasaaliista mm. vankkurillinen kondomeja. 211 Kondomi on 

venäläisittäin ”prezirvativ” tai yleisemmin ”gandon”, ”gondon” tai ”gndon”. 

Viimeksi mainittu sana tarkoittaa kirjaimellisesti hansikasta, mutta on samalla 

myös kirosana. 212 Harvemmin lienee käytetty ilmaisua ”kostjumka” (pikkupuku). 

Kondomien saatavuus Neuvostoliitossa oli 1920- ja 1930-luvuilla heikkoa johtuen 

kumin puutteesta. 213 Vuodesta 1936 Bakovskyjn kumitehdas Babovkassa 

Moskovan läheisyydessä valmisti kondomeja. Järeytensä vuoksi näitä kutsuttiin 

”kalosseiksi” (galozha), mutta ne oli tehty heikkolaatuisesta kumista ja olivat joko 

liian lyhyitä tai pitkiä. Paksuudestaan huolimatta nämä kondomit olivat niin 

hauraita, että eräät käyttäjät panivat kaksi tai jopa kolme kappaletta päällekkäin. 

Vaikka Bakovskyjn varmuusesineet antoivat kohtuullisen suojan, useimmat miehet 

eivät mielellään niitä käyttäneet. Mikhail ja August Sternin mukaan ne olivat 

epämukavia, ne olivat väriltään sairaalloisen valkeita ja ne oli päällystetty pahalta 

haisevalla talkkitomulla”. 214 Neuvostoliitossa kondomeja oli ostettavissa 

rohdoskaupoista, apteekeista, instrumenttiliikkeistä ja kumikaupoista, mutta niiden 

laatu oli niin kehno, että vain harvat miehet käyttivät niitä. 215 Kaupoissa 

208 Lähteenmäki 1999, 123 

209 Seidler 1977, 168 

210 Kling 2007, 155 

211 Ukrainalaiset Raatteen tiellä. Harri Heinilän kirjoitus Imatralaisessa 3.3.2010 

212 Parisot 1987, 88–90, Mokienko-Nikitina 2000, 133 

213 Goldman 1991, 247 

214 Stern-Stern 1980, 136, Alexey Shkvarovin antama tieto 

215 Kustanovich 2007, 553 

69

varmuusesineitä myytiin joko tiskiltä tai tiskin alta irtotavarana kappalemäärin ja 

käärittiin joko tavalliseen pakkauspaperiin tai sellofaniin. 216 

Jotkut Suomessa olleet neuvostosotavangit ovat itse saattaneet valmistaa 

kondomeja luonnonsuolista, sillä maatiloilla tämä oli mahdollista. Alkeellisten 

kondomien toimintavarmuus lienee toki usein ollut kehnonlainen ja epävarma. 

Lisäksi neuvostomiesten tavanomainen asenne oli, että vastuu mahdollisesta 

ehkäisystä kuului naiselle. 217 Vuonna 1970 julkaistun tutkimuksen mukaan 

Neuvostoliitossa käytetyistä ehkäisymenetelmistä aborttien osuus oli ¾ kondomien 

ja muiden ehkäisyvälineiden osuuden ollessa ¼. 218 Erään havainnon mukaan runsas 

60 % neuvostomiehistä kuitenkin käytti ehkäisytekniikkana keskeytettyä yhdyntää 

(coitus interruptus). 219 Lienee täten syytä otaksua, että Suomessa olevat sotavangit 

käyttivät laajalta juuri tätä menetelmää seurustellessaan maaseudun naisten kanssa. 

Emäntien, tilojen tyttärien, piikojen ja apunaisten oli hankalaa hankkia 

ehkäisyvälineitä tiukan sosiaalisen valvonnan vuoksi. Kondomien hankinta 

maaseudulla oli yleensä hankalaa, ja vaikka kondomeja oli ainakin 1930-luvulla 

vapaasti ostettavissa kaupunkien ja asutuskeskusten apteekeista, monikaan nainen 

ei kehdannut käydä niitä ostamassa. Kondomien osto olisi lisäksi herkästi 

herättänyt epäilyjä salasuhteesta. 

Valvontakomission neuvostoupseerit ja -virkailijat. Valvontakomission jäsenet 

ovat saattaneet tuoda mukanaan kotimaassaan valmistettuja kondomeja, sillä toisen 

maailmansodan aikana varustettiin länteen päin suuntaavat neuvostosotilaat 

paksuseinäisillä, neuvostovalmisteisilla uudelleen käytettävillä kondomeilla. 220 

Ulkomaalaisten sotilaiden lasten lukumäärä jäi Suomessa suhteellisen 

vähäiseksi 

Tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää ulkomaalaisten sotilaiden 

väestötilastojen syntyvyyttä koskeviin tietoihin jättämiä jälkiä sotavuosina 1939– 

44. Jaksona 1940–45 syntyi yhteensä 468 269 elävää lasta ja vielä 10 016 kuollutta 

lasta. Kun ulkomaalaisten sotilaiden lapsia lienee tänä aikana syntynyt ainoastaan 

noin tuhatkunta, on niiden osuuden suuruusluokka täten niin vähäinen kuin 0,2 %. 

Pienestä lukumäärästä huolimatta osoittautui olevan jokseenkin hyvät edellytykset 

tutkia em. kysymyksenasettelua johtuen siitä, että ulkomaalaiset sotilaat sijoitettiin, 

majoitettiin tai oleskelivat etupäässä tietyillä paikkakunnilla tai alueilla. 

Suomeen saapui vuoden 1939–40 talvisodan aikana yli 11 000 ulkomaalaista 

vapaaehtoista. Heistä ainoastaan kaksi vahvistettua pataljoona oli rintamalla. Muut 

vapaaehtoiset viettivät aikaansa selustassa, yleensä kaupungeissa, muissa 

216 Stern-Stern 1980, 137 

217 Kustanovich 2007, 553 

218 Lapidus 1978, 299 

219 Stern-Stern 1980, 137, ks. myös Goldman 1991, 245–246 

220 Dmitri Frolovin antama tieto. 

70

asutuskeskuksissa tai niiden läheisyydessä. Ulkomaalaisilla vapaaehtoisilla oli 

täten hyvät mahdollisuudet tehdä tuttavuutta selustassa olevien nuorten naisten 

kanssa. Osa selustan vapaaehtoisista tapaili sijoituspaikkojen muonahuollosta 

vastaavia lottia tai muuten paikallisia naisia. Koska vapaaehtoisten sijoituspaikat 

ovat tiedossa, on ollut mahdollista tutkia erityisesti näiden paikkakuntien au-lasten 

syntyvyyttä vuosina 1940–41. 

Suomeen saapui jatkosodan aikana parhaimmillaan yli 200 000 saksalaista 

sotilasta. Suurin osa heistä palveli Petsamon, Sallan ja Kiestingin rintamalohkoilla, 

mutta koska saksalaisilla oli varsin pitkät huolto- ja kuljetusreitit, sitoivat huolto-, 

varastoja kuljetusportaat jatkuvasti noin 10 000 sotilasta. Lisäksi Saksan 

Luftwaffen lentotukikohdissa palveli yhteensä noin 25 000 miestä. Valtaosaa 

saksalaisista sotilaista käytettiin varsinkin Lapin läänissä, mutta suurelta osin myös 

Oulun läänissä. Vaikka saksalaiset joukot olivat majoitettuina tai liikkuivat lähes 

jokaisessa näiden läänien kunnassa, heitä oli erityisen paljon tietyillä sodankäynnin 

tai huollon kannalta keskeisillä paikkakunnilla, jotka ovat jokseenkin hyvin 

tiedossa. Lisäksi saksalaisia sotilasosastoja oli useimmissa Suomen- ja 

Pohjanlahden rannikkokaupungeissa. Koska tunnetaan tällaisia pitempiaikaisia 

paikallisia tai alueellisia kertymiä, on mahdollista tutkia au-lasten syntyvyyttä 

erityisesti näillä paikkakunnilla ja em. lääneissä. 

Jatkosodan aikana sijoitettiin kylvö-, kesä- ja korjuukausina enimmillään noin 

15 000 neuvostosotavankia maataloustöihin. Tarkkaan tietoa ei ole, moneenko 

kuntaan neuvostosotavankeja oli sijoitettuina, mutta voitaneen arvella luvun olleen 

noin viidensadan kunnan paikkeilla. Sotavankien kuntakohtainen määrä tosin 

vaihteli riippuen ko. kuntien maataloustuotannon laajuudesta ja tarvittavan 

aputyövoiman tarpeesta. Kaupungeissa sen sijaan neuvostosotavankeja ei ollut joko 

ollenkaan tai ainoastaan pienehköjä määriä. Näin ollen on tilastoaineistojen 

pohjalta mahdollista tutkia au-lasten syntyvyyttä nimenomaan maaseudulla. 

Ainoa tarkastelusta poisjätettävä ryhmä on Liittoutuneiden valvontakomission 

(LVK) neuvostoupseerit ja -virkailijat. Koska heidän yhteenlaskettu lukumääränsä 

oli noin 600, heidän synnytystilastoihin jättämiensä jälkien tutkiminen 

väestötieteellisin apukeinoin ei ole mielekästä. Valtaosa LVK:n virkailijoista toimi 

Helsingissä tai pääkaupungista käsin, eivätkä yksittäisten sotilasryhmien 

aiheuttamat jäljet mitenkään erotu pääkaupungin suurista au-lapsia kuvaavista 

tilastoluvuista. Maaseudun kaupungeissa LVK:lla oli taas vain muutamia miehiä 

käsittäviä ja lisäksi usein tilapäisiä paikallisosastoja, joten ei ole odotettavissa, että 

mahdollisen jälkikasvun jäljet mitenkään erottuisivat näiden kaupunkien 

syntyvyysluvuissa. 

Avioliitot. Varsinaisina sotavuosina 1939–44 avioliittojen lukumäärä kasvoi vain 

vähän verrattuna sota-aikaa välittömästi edeltäneisiin vuosiin. Koska avioituminen 

on vahva syntyvyyttä ohjaava tekijä, on em. lisäys vastaavasti voinut vaikuttaa 

ainoastaan vähäisessä määrin syntyvyyteen. Hieman suurempi taipuvaisuus 

avioitua ei siten juuri selitä sotavuosien kokonaisuutena lisääntynyttä syntyvyyttä. 

71

Avioerot. Varsinaisina sotavuosina avioerojen lukumäärä kasvoi voimakkaasti. 

Tästä lisäyksestä huolimatta avioerojen lukumäärä jäi suhteellisen vähäiseksi. 

Kokonaisuutena avioerot eivät täten kovin suuressa määrin vaikuttaneet 

vähentävästi syntyvyyteen. Eronneet naiset synnyttivät lisäksi avioituessaan 

uudestaan lapsia tai muussa tapauksessa au-lapsia. 

Varsinkin miesten kaatumiset, poissaolot ja lomavuorot selittävät syntyvyyden 

vaihtelua. Asevelvollisten miesten poissaolot, paluut kotiinsa ja armeijan 

noudattama vuorolomajärjestelmä ovat ne tekijät, jotka etenkin selittävät 

sotavuosien syntyvyyden laskua, nousua ja yleisemmin vuosikohtaisia vaihteluita. 

Talvisodassa palvelukseen kutsuttiin noin 350 000 miestä, jotka alkusyksystä 1939 

alkukesään 1940 olivat eri sijoituspaikoissaan. Heistä kaatui tai katosi lisäksi noin 

24 000 ja vielä muiden kotiuttamisen jälkeen oli heitä noin 60 000 jatkuvasti eri 

sijoituspaikoissa. Nämä laajat ja pitkäaikaiset poissaolot selittävät syntyvyyden 

merkittävän notkahduksen vuonna 1941, sillä suurella määrällä miehiä ei vuoden 

1940 neljästä viiteen ensimmäisen kuukauden aikana ollut mahdollisuuksia 

seurustella vaimojensa ja koti- ja asuinpaikkakuntiensa naisten kanssa. Kun 

naimatilaisuuksia vuoden 1940 aikana lienee vuositasolla ollut selvästi vähemmän 

asevelvollisten keskuudessa, vuoteen verrattuna 1939 väheni syntyvyys 

kuudesosalla. 

Syntyvyyden kohentuminen vuonna 1941 johtui siitä, että suuri osa asevelvollisista 

kotiutettiin keväästä 1940 lähtien ja he pääsivät täten taas vaimojensa luo ja 

tapailemaan koti- ja asuinpaikkojensa naisia. Vuositason naimatilaisuuksien 

vähentymisestä huolimatta valtaosalla nuorehkoista miehistä oli mahdollisuus 

seurustella naistensa kanssa keväästä 1940 lähtien aina alkukesään 1941. 

Seurauksena tästä oli syntyvyyden kasvu reilulla kolmasosalla vuonna 1941. 

Kun syntyvyys vuonna 1942 taas notkahti, syynä oli yhteensä noin 550 000 miehen 

kutsuminen aseisiin alkukesästä 1941 lähtien. Nuorehkojen miesten laajamittainen 

mobilisointi vähensi loppuvuodeksi merkittävästi naimatilaisuuksia, ja sen 

välttämätön seuraus oli syntyvyyden lasku vajaalla kolmanneksella vuonna 1942. 

Tämän jälkeen syntyvyys ei enää laskenut, sillä asemasotavaiheen aikana miehiä 

sekä kotiutettiin että he pääsivät jokseenkin säännöllisesti kotilomille. Lomat 

mahdollistivat lasten siittämisen kotipuolessa sillä seurauksella, että syntyvyys 

lisääntyi viidenneksellä vuonna 1943. Vuoden 1944 osalta syntyvyys lisääntyi enää 

ainoastaan vähäisesti johtuen siitä, että kesän 1944 torjuntataisteluissa tarvittiin 

taas suurempi määrä miehiä. 19.9.1944 solmitun välirauhansopimuksen jälkeen 

kotiutettiin suurehko määrä miehiä pitkin syksyä 1944. Kun rauhanteon jälkeen oli 

taas runsaasti naimatilaisuuksia, nousi syntyvyys neljänneksellä vuonna 1945. 

Yhteistä näissä vaiheluissa on, että ulkomaalaisten sotilaiden osuus on ainoastaan 

vähäinen eikä juuri ollenkaan vaikuttanut vaihteluihin, joiden pääperusteena on 

suomalaisten nuorehkojen miesten poissa tai läsnä olo naisten keskuudessa. 

72

Ulkomaalaisten sotilaiden siittämien lasten lukumäärät. Kun lopuksi arvioidaan 

ulkomaalaisten sotilaiden siittämien lasten lukumääräistä suuruusluokkaa, voidaan 

päätellä ulkomaalaisten vapaaehtoisten lapsia syntyneen muutamia kymmeniä, 

saksalaisten sotilaiden lapsia alle tuhatkunta, neuvostosotavankien lapsia ehkä 

parisen sataa sekä Liittoutuneiden valvontakomission neuvostoupseerien ja - 

virkailijoiden lapsia muutamia. 

Sotilaan Ääni käytti 

seurusteluaihetta ja 

ns. kiellettyä rakkautta 

myös kuvatakseen 

sosialidemokraattisen 

puoleen ja 

sotilaspiirien välistä 

yhteistoimintaa, kuten 

pilapiirroksesta 

”Tannerin sydänsurut” 

ilmenee. Piirroksessa 

naishahmoa esittävä 

kauppaja 

teollisuusministeri Väinö Tanner sanoo viettelijälleen, ylipäällikkö Gustaf Mannerheimille: 

”Älä vaan, Kustaa, sano kenellekään, että minä makaan sinun kanssasi saman peiton alla, 

ettei työläiset saisi siitä vihiä”. Sotilaan ääni toukokuu 1942. – Soviet propaganda also used 

the theme of sexual intercourse for political purposes, as in this cartoon where Commander 

in Chief Gustaf Mannerheim seduces the leading social democratic politician Väinö Tanner. 

Sotilaan Ääni, May, 1942. 

73

Liite 1. Aviolapset ja au-lapset lääneittäin ja kunnittain 1940–1945 

74

Liite 2. Väestötilastoa lääneittäin vuosina 1934–51 

1934–1939 1940–1945 1946–1951 

Lääni Asukkaat (n) % Asukkaat (n) % Asukkaat (n) % 

Uusimaa 566 081 14,8 611 371 15,6 665 226 16,2 

Turku ja Pori 530 684 13,9 541 749 13,8 608 066 14,8 

Ahvenanmaa 28 177 0,7 28 203 0,7 26 608 0,6 

Häme 405 756 10,6 429 097 10,9 512 253 12,5 

Viipuri/ Kymi* 651 534 17,0 616 554 15,7 451 692 11,0 

Mikkeli 203 494 5,3 205 358 5,2 230 526 5,6 

Kuopio 390 099 10,2 406 126 10,3 452 151 11,0 

Vaasa 596 041 15,6 610 141 15,5 638 727 15,5 

Oulu 406 408 10,6 333 683 8,5 360 815 8,8 

Lappi** 45 541 1,2 146 263 3,7 165 201 4,0 

Kaupungit 818 234 21,4 913 557 23,3 1 059 432 25,8 

Maaseutu 3 005 581 78,6 3 014 988 76,7 3 051 833 74,2 

Koko maa 3 823 815 3 928 545 4 111 265 

*Luovutettu alue mukana 

**Lapin lääni erotettu Oulun läänistä vuonna 1938 

85

Liite 3. Luettelo Vaasan läänin kunnista, joihin jatkosodan aikana sijoitettiin 

neuvostosotavankeja 

Alle kymmenen sotavankia: Alaveteli, Halsua, Kaustinen, Kruunupyy, Lestijärvi, 

Munsala, Perho, Pietarsaari mlk, Purmo, Soini, Teerijärvi, Ullava, Veteli, 

Ylimarkku ja Ähtävä. 

10–20 sotavankia: Kaarlela, Kalajoki, Koivulahti, Maalahti, Oravainen, Lehimäki, 

Närpiö, Peräseinäjoki, Rautio, Sievi, Sulva, Tiukka, Töysä, Uusikaarlepyy mlk ja 

Ylivieska 

Yli 20 sotavankia: Alahärmä, Alajärvi, Evijärvi, Ilmajoki, Isojoki, Isokyrö, 

Jalasjärvi, Jepua, Jurva, Kannus, Kauhajoki, Kauhava, Kokkola, Kortesjärvi, 

Kurikka, Kälviä, Laihia, Lappajärvi, Lapväärti, Lapua, Lohtaja, Mustasaari, 

Nurmo, Pietarsaari, Seinäjoki, Teuva, Toholampi, Vimpele, Vähäkyrö, Vöyri, 

Ylihärmä ja Ylistaro 

Em. kuntien rajakuntia, joissa ei sotavankeja: Alavus, Bergö, Björkby, Korsnäs, 

Kuortane, Luoto, Maksamaa, Petolahti, Pirttikylä, Raippaluoto, Sipyy ja Öja 

Em. alueen rajakaupungit: Kaskinen, Kokkola, Kristiinankaupunki, Pietarsaari, 

Uusikaarlepyy ja Vaasa 

Lähde: Erityiset luettelot Bh 1. Suomen Punaisen Ristin sotavankitoimisto. 


86

LÄHTEET 

Arkistot 


AOK 20. 

- Tätigkeitsbericht Juli 1944. Mikrofilmi F8/2632 

Itä-Karjalan sotilashallinto 

- Y.J. Hakulisen muistio neuvosto-venäläisen avioliittojärjestelmän huomioimisesta 

miehityshallinnon kestäessä. T 9728/13 

Merivoimien esikunta, Merenkulkuosasto 

- Luettelot Suomen eri satamissa käyneistä saksalaisten käytössä olleista aluksista 

vuosina 1941–44. 

T-17379/2357 

Sosiaaliministeriön lastensuojelutoimisto 

- Elatushakemukset Hb:2 

Suomen Punaisen Ristin sotavankitoimisto 

- Erityiset luettelot Bh 1 

Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke 

- Saksalaisten sotilaiden lasten vastausaineisto (SaksVastaus) 

Valtion tiedotuselimet 1939–1948 

- Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaukset 1941–44. Dg 1 

EK-Valpo I 

- Tilannekatsaukset. Alaosastot. Kansiot 1401–1402 

Kansan Arkisto 

Suomi toisessa maailmansodassa. Sarja II. Sotatapahtumat 

- Kansio 16. Neuvostoliitosta rintaman yli heitetyt lentolehtiset 

- Kansio 17. Neuvostoliiton julkaisema kirjallisuus: Rintamalehti, Sotilaan Ääni 

(1941–44) sekä pienpainatteet 

87

Museovirasto 

- Helsingin yliopiston sosiologian laitos. Suomalaisen naisen asema ja työpanos 

toisen maailmansodan aikana (MV:K 34) 

- Museoviraston kysely 1988. Suomalaisen naisen asema ja työpanos toisen 

maailmansodan aikana 1988 (MV:S0) 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto 

- Korsuperinnekokoelma 1973 

Tilastokeskuksen arkisto 

Väestötilasto 1939–1960. Väestötilastotoimisto. Elävänä syntyneet avioisuuden ja 

sukupuolen mukaan 

Työväen Arkisto 

Muistitietotoimikunta (TMT) 

Ulkoasianministeriön arkisto 

Saksalaisten kauttakulku UM 110 A6 

Tilastoraportit 

Suomen virallinen tilasto VI A. Väestötilastoa. Väestötilastoa 82, 85, 95–96 ja 

102. Vuodet 1939–45 

Suomen virallinen tilasto VI A. Väestötilastoa. Väestönmuutokset 103–107. 

Vuodet 1946–51 

Julkaisemattomat käsikirjoitukset 

Elsinen, Pertti: Miehitetyn Itä-Karjalan paikallisen siviiliväestön oikeudenhoito 

vuosina 1941–1944. Joensuun korkeakoulun yleisen historian pro gradu-tutkielma 

1979 

Jestilä, Jukka: Saksalaiset sotilaat siviiliväestön kannalta Kemissä jatkosodan 

aikana. Oulun yliopiston yleisen historian pro gradu –tutkielma 1987 

Mikkola, Timo: Sotavankikysymys Suomessa vuosina 1941–1944. Helsingin 

yliopiston poliittisen historian pro gradu-tutkielma 1976 

88

Tiedottajat 

- Frolov, Dmitri, Kansallisarkisto 

- Masslich, Roland, Essen, Saksa 

- Ortamo-Närvä, Anna-Maija, Kansallisarkisto 

- Raula, Juho, Turku 

- Shkvarov, Alexey, Tesjoki 

- Türk-Schroeter, Ulrike, Statistisches Bundesamt, Wiesbaden, Saksa 

Kirjallisuus 

Aarnes, Helle: Tyskejentene. Historiene vi aldri ble fortalt. Oslo 2009 

Aborttikomitea 1945:6. Monistettu 

Aborttilakikomitea 1968 A:11. Helsinki 1969 

Ahonen, Voitto: Sosiaaliturvaa luomassa. Tapaturmaviraston historia 1917–1992. 

Helsinki 1994 

Aly, Götz – Frisch, Shelley: Fromms. How Julius Fromm´s Condom Empire Fell 

into the Nazis. New York 2009 

Bartelt, Käthe: Saksan kansallissosialistisen kansanhuollon toimintaa. 

Lastentarhat terveydenhoidon palveluksessa. Suomi-Saksa. Saksalais-suomalainen 

kulttuurilehti nro 20.1942 s. 8–11 

Brederlow, Nina: Schwangerschaftsabbruch (abort). Sisältyy teokseen: Lexikon 

der russischen Kultur. Hrsg. von Norbert P. Franz. Darmstadt 2002 s. 398-399 

Höjer, Dan: Inävlor på snoppen – kondomens historia. Sisältyy teokseen: 

Andersson, Stina – Sjödahl, Silvia: Sex. En politisk historia. Göteborg 2003 s. 

101106 

Atlas of Nazi Germany. Michael Freeman. London 1987 

Avioliittojen välitystä sotavammaisille. Kirjoitus Suomi-Saksa. Suomalaissaksalainen 

kultuurilehti nro 3.1943 s. 88 

Barber, John – Harrison, Mark: The Soviet Home Front, 1941–1945: a social 

and economic history of the USSR in World War II. London 1991 

Batlogg, Andreas R.: Eine Kriegsehe. Zu einer “Episode” aus der Geschichte de 

Redaktions “Zeitschrift für Aszese und Mystik>”. Sisältyy teokseen: Spirialität im 

Wandel. Leben aus Gottes Geist. Festschrift zum 75. Jahrgang von “Geist und 

89

Leben” – Zeitschrift für christliche Spiritualität begründet für “Aszese und 

Mystik”. Hrsg. von Andreas Schönfeld. Würtzburg 2002 s. 387–394 

Borgerud, Lars: Vi ville icke ha dem. Statens behandling av de norske krigsbarna. 

Oslo 2005 

Borneman, John: Belonging in the Two Berlins. Kin, state, nation. Cambridge 

1992 

Brooke, Justin: Talvisodan kanarialinnut. Brittivapaaehtoiset Suomessa 1940–41. 

Porvoo 1984 

Chevalier, Eric: The condom. Three thousand years of safer sex. London 1995 

Clay, Catrine – Leapman, Michael: Master race. The Lebensborn experiment in 

Nazi Germany. London 1995 

Clements, Barbara Evans: Later Developments: Trends in Soviet Women´s 

History, 1930 to the Present. Sisältyy teokseen: Russia´s Women. Accomodation, 

Resistance, Transformation. Ed. by Barbara Evans Clements, Barbara Alpern 

Engel and Christine D. Worobec. Berkeley 1991 s. 267–278 

Collier, Anne: The Humble Little Condom. New York 2007 

Czardnowski, Gabriele: `The Valuea of Marriage for the Volksgemeinschaft´. 

Politics towards Women and Marriages under National Socialism. Sisältyy 

teokseen: Fascist Italy and Nazi Germany. Comparisions and Contrasts. Bessel, 

Richard (ed.). Cambridge 1996 

Das grosse Lexikon des Dritten Reiches. Zentner, Christian – Bedürftig, 

Friedemaan (Hrsg. von). München 1985 

Drolshagen, Ebba D: Besatzungskinder and Wehrmachtskinder. Germany´s War 

Children. Sisältyy teokseen: Children of World War II. The Hidden Enemy 

Legacy. ed. by Ericsson, Kjersti & Simonsen, Eva. Oxford 2005 s. 229–248 

Duvall, Evelyn Millis: Marriage in War Time. Marriage and Family Living. Vol. 

4, No. 4.1942 s. 73–76 

Eklund, Ole: Vår folkstams öde. Tankar kring befolkningsfrågan i Svenska 

Finland. Helsingfors 1944 

Elgán, Elisabeth: Genus och politik. En jämförelse mellan svensk och fransk 

abort- och preventivmedelspolitik från sekelskiftet till andra världskriget. Uppsala 

1994 

”Enkelintekijät”. Sotilaan Äänen kirjoitus nro 121 7.12.1942 s. 4 

Essner, Cornelia – Conte, Edouard: ”Fernehe”, ”Leichentrauung” und 

”Totenscheidung”. Metamorphosen des Eherechts im Dritten Reich. 

Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte Nr 44 2.1996 s. 201–227 

90

Fallows, Carol: Love & War. Stories of War Brides from the Great War to 

Vietnam. Sidney 2002 

Familjebildarna bör skänkas allt rimligt stöd. Svenska befolkningsförbundet i 

Finland presenterar sitt program. Arbetarbladetin kirjoitus 9.12.1942 

Federley, Harry: Belöningar för berömlig modersgärning. Barn och ungdom – 

aikakauslehti. Eripainos 1926 

Federley, Harry: Samfundet Folkhälsan 1921-1931. Helsingfors 1932 

Federley, Harry: Samfundets moderskapspenning och dess syfte. Sisältyy 

teokseen: Federley, Harry: Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland 1921-46. 

Festskrift utgiven med anledning av samfundets 25-års jubileum. Helsingfors 1946 

s. 127-134 

Fertility control: Overview. Sisältyy teokseen: International Encyclopedia of the 

Social & Behavioral Sciences. Ed. by. Neil J. Smelser and Paul b. Baltes. Vol. 8. 

Amsterdam 2001 s. 5528-5535 

Frietzsche, Peter: Life and Death in the Third Reich. London 2008 

Folkhälsan. Hakusana Uppslagsverket Finlandissa. Osa 2. Esbo 2004 s. 85 

Goldman, Wendy: Women, Abortion, and the State, 1917–36. Sisältyy teokseen: 

Russia´s Women. Accomodation, Resistance, Transformation. Ed. by. Barbara 

Evans Clements, Barbara Alpern Engel and Christine D. Worobec. Berkeley 1991 

s. 243-266 

von Grönhagen, Herta: Nuoriso nuorison johtamana. Välähdyksiä Saksan 

”Kinderlandverschickung” -järjestön toiminnasta. Suomi-Saksa. Suomalaissaksalainen 

kulttuurilehti nro 45–46.1942 s. 25 

Haavio-Mannila, Elina: Miesten ja naisten väliset suhteet sodan aikana. Sisältyy 

teokseen: Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvija jatkosodassa. toim. Raitis, 

Riikka – Haavio-Mannila, Elina. Porvoo 1993 s. 280–334 

Harsch, J.C.: Recept för världserövrare. Stockholm 1943 

Hein, Fritz: Vihkiäiset Pietarin rintamalohkolla. Kirjoitus Suomi-Saksa. 

Suomalais-saksalainen kulttuurilehti nro 17.1942 s. 10–11 

Hintikka, Onerva – Häppölä, Kirsti: Tuntematon Emäntä. Kotirintama kertoo. 

Helsinki 2006 

Hämäläinen, Simo: Suomalainen sotilasslangi. Ensimmäinen osa. Sanasto. 

Helsinki 1963 

Jermo, Aake: Kun kansa eli kortilla. Reportaasi lähimenneisyydestä. Helsinki 

1974 

Jokisipilä, Markku: Napapiirin aseveljet. Sisältyy teokseen: Aseveljet. Saksalaissuomalainen 

aseveljeys 1942–1944. Robert Alftan (toim.). Helsinki 2005 s. 9-51 

91

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja 

saksalaisen sotaväen rinnakkaiselo Pohjois-Suomessa 1941–1944. Helsinki 2000 

Junila, Marianne: Isä: ”Saksalainen sotilas”. Sisältyy teokseen: Ihminen sodassa. 

Suomalaisten kokemuksia talvija jatkosodasta. Toim. Kinnunen, Tiina ja 

Kivimäki, Ville. Helsinki 2006 s. 243–260 

Junila, Marianne: Eri maata – vieraiden naiset ja lapset kansallisessa 

kertomuksessa. Nuorisotutkimus 2.2008 s. 32–45 

Kallioniemi, Jouni: Kotirintama 1939–1945. Turku 1998 

Kansallissosialistisen kansanhuollon (NSV:n) toiminta äidin ja lapsen hyväksi. 

Suomi-Saksa. Saksalais-suomalainen kulttuurilehti nro 17.1942 s. 18–20 

Kaprio, Leo A. – Niemineva, Kalevi: Keskenmenokysymysten taustaa. 

Huomioita helsinkiläisistä ammattimaisista sikiönlähdettäjistä 1940-luvulla. 

Sisältyy teokseen: Väestökehityksen ja avioliiton ongelmia. Helsinki 1951 s. 145– 

157 

Keinonen, Yrjö: Huipulla. Muistelmia puolustusvoimain komentajakaudeltani. 

Helsinki 1977 

Kling, Sofia: Vi våga ej helt leva. Barnbegränsning, sexulitet och genus under den 

svenska fertilitetstransitionen. Umeå 2007 

Kon, Igor S.: The Sexual Revolution in Russia. From the Age of the Czars to 

Today. New York 1995 

Kopp, Marie E.: The German program of marriage promotion through state loans. 

Eugenical News. Vol. XXI. No. 6.1936 s. 121–129 

Korhonen, Maria-Leena: Kirjeitä Hallesta. Kertomus saksalaisesta isästäni. 

Kerava 2010 

Kumi. Kumin ja Suomen kumiteollisuuden historia. Palo-oja, Ritva - Willberg, 

Ritva (toim.). Tampere 1998 

Kustanovich, Konstantin: Sex and sexuality. Sisältyy teokseen: Encyclopedia of 

Contemporary Russian Culture. Ed. by, Smordinskaya, Tatiana – Evans-Romaine, 

Karen & Goscilo, Helena. London 2007 s. 552–554 

Lapidus, Gail Warshofsky: Women in Soviet Society. Equality, Development, 

and Social Change. Berkeley, California 1978 

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. 

Larsen, Stein Ugelvik: Krigsbarna. Bakgrunn og søgen etter egen identitet. 

Sisältyy teokseen: I krigens kjølvann. Nye sider ved norsk krigshistorie og 

etterkrigstid. Redigert av Stein Ugelvik Larsen. Oslo 1999 s. 297-313 

Lentilä, Riitta – Kurenmaa, Pekka: Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneet. 

Sisältyy teokseen: Sotavainajiamme rajan takaa. Suomen sodissa 1939–45 kentälle 

92

jääneiden etsinnät ja muiston vaaliminen. Blinnikka, Aulis (toim). Helsinki 2004 s. 

19-26 

Lento, Reino: Väestöpoliittisen ajatusten synty ja tähänastinen kehitys Suomessa. 

Sisältyy teokseen: Väestöpolitiikkamme taustaa ja tehtäviä. Porvoo 1946 s. 41–85 

Lexikon III. Reich. Friedemann Bedürftig. Hamburg 1994 

Lillienthal, Georg: “Der Lebensborn e.V.” – Ein Insrument nationalsosialistischer 

Rassenpolitik. Mainz 1985 

Lord, Alexandra M.: Condon Nation. The U.S. Government´s Sex Education 

Campaign from World War I to the Internet. Baltimore 2010 

Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten 

sotakokemuksia 1939–1945. Helsinki 1999 

Maddock, James W. – Kon, Igor S.: Sexuality and Family Life. Sisältyy 

teokseen: Families Before and After Perestroika. Russian and U.S. Perspectives. 

Ed. by James W. Maddock and others. New York 1994 s. 96- 134 

Mela, Marjo: Naiset sodan- ja rauhantyössä - Rintamanaisten liiton historia 1980– 

2005. Helsinki 2005 

Modell, John: Waging War and Marriage. Military Service and Family Formation. 

Journal of Family History. Vol. 13, No. 1 1988 s. 195–218 

Mokienko, V.M. – Nikitina, T.G.: Bolšoj slovar russkogo žargona. Santkt- 

Peterburg 2000 

Mukana elämässä. Väestöliitto 1941–2001. Alkio, Paula ym. (toim). Helsinki 

2001 

Muth, Kerstin: Die Wehrmacht in Griechenland – und ihre Kinder. Leipzig 2008 

Müller-Brockhausen, Agnes: Schwanenwerderin morsiankoulu. Kirjoitus Suomi- 

Saksa. Suomalais-saksalainen kultuurilehti nro 6. 1941 s. 8-10 

Mäkinen-Ollinen, Aune: Nykyhetken kysymyksiä kansainvälisen 

yksityisoikeutemme alalta. Ulkomaalaisavioliitot, ulkomaalaisten makaajain 

aviottomat lapset ja lapseksiottaminen eräissä tapauksissa. Selostus 

sosiaaliministeriön toimesta toukokuussa 1943 pidetyssä huoltoasiainosaston ja sen 

alaisten huoltotoimien piiritarkastajain sekä eräiden asiantuntijain yhteisessä 

neuvottelukokouksessa. Helsinki 1943 

Nieminen, Armas: Viisi vuotta toimintaa terveen väestökehityksen sekä kodin, 

perheen ja lasten yhteiskunnan hyväksi. Väestöliitto 1941–1946. Sisältyy teokseen: 

Väestöpolitiikkamme taustaa ja tehtäviä. Porvoo 1946 s. 86–115 

Nieminen, Armas: Kodinperustamisjärjestelmän käyttöönotto Suomessa. Edellä 

mainittu teos s. 175–192 

93

Nieminen, Armas: Taistelu sukupuolimoraalista. Avioliitto- ja 

sukupuolikysymyksiä suomalaisten hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa 

sääty-yhteiskunnan ajoilta. Helsinki 1951 

Näre, Sari: Sotaorpojen mykkä ikävä. Sisältyy teokseen: Sodassa koettua. 

Haavoitettu lapsi. Näre, Sari, Kirves, Jenni, Siltala, Juha ja Strandberg, Joni (toim). 

Porvoo 2007 s. 138–168 

Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka 

ja naisten kertomukset. Tampere 1997 

Olsen, Kåre: Krigens barn. De norske krigsbarna och deres mødre. Oslo 1998 

Paananen, Wellamo: Lottana lippusiimassa. Muistoja Wehrmachtin Lapin 

esikunnasta. Jyväskylä 1998 

Parisot, Jeanette: Dein Kondom. Das unbekantte Wesen. Einge Geschichte der 

Pariser. Hamburg 1985 

Paunonen, Heikki: Tsennaaks Stadii, bonjaaksi slangii. Stadin slangin 

suursanakirja. Helsinki 2005 

Perheen puolesta. Väestöliitto 1941-1991. Taskinen, Ritva (toim.). Helsinki 1991 

Peters, Ludwig: Volkslexikon Drittes Reich. Die Jahre 1933–1945 in Wort und 

Bild. Tübingen 1994 

Pine, Lisa: Nazi Family Policy. Oxford 1997 

Pohl, Wolfgang: Sosiaalipolitiikka ennen ja nyt. Suomi-Saksa. Suomalaissaksalainen 

kulttuurilehti nro 12–13.1943 s. 379–383 

Rashygien. Hakusana Uppslagsverket Finlandissa. Osa 4. Esbo 2006 s. 203-204 

Reitlinger, Gerald: The SS. Alibi of a nation 1922–1945. London 1981 

Rilke, Alice: Saksan uusi äitiyssuojelulaki. Suomi-Saksa. Suomalais-saksalainen 

kulttuurilehti nro 37–38.1942 s. 15–16 

Ritamies, Marketta: Sinappikylvystä ehkäisypilleriin. Suomalaisen 

perhesuunnittelun historia. Helsinki 2006 

Rönkkönen, Teuvo: Katajanokan pamaus 14.9.1941. Sisältyy teokseen: 

Tuntematon sota. Uusia ja yllättäviä tapahtumia talvija jatkosodan vuosilta. 

Helsinki 1991 s. 338–341 

Sáiz, Augustín: Der Infanterist des deutschen Heeres. Uniform und Ausrüstung 

1939-1945.. Madrid 2008 

Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland. Förhandlingar 1931-44. Berättelse 

över samfundets verksamhet. Helsingfors 1932-45 

Seidler, Franz: Prostitution. Homosexualität. Selbstverstümmelung. Probleme der 

deutschen Sanitätsführung 1939-1945. Neckargemünd 1977 

94

Shukert, Elfrieda Berhiaume – Scibetta, Barbara Smith: War Brides of World 

War II. Novato, California 1988 

Sigmund, Anna Maria: “Das Geschlechtsleben bestimmer wir”. Sexualität im 

Dritten Reich. München 2008 

Sinerma, Martti: Sotamorsiamet. Sisältyy teokseen: Suomalainen korpisoturi. 

Taistelijan elämää talvija jatkosodassa. Helsinki 1994 s. 356–358 

Sinerma, Martti: Sotalesken raskas taakka. Sisältyy teokseen Nainen sodassa. 

Kotona ja rintamalla 1939–1945 Suomen vapauden puolesta. Helsinki 1995 s.442– 

443 

Sinerma, Martti: Sotilaan perheen taloudellinen tuki.. Edellä mainittu teos s. 

444–445 

Sinerma, Martti: Lomaruletti. Edellä mainittu teos s. 419–421 

Sotasavotta. Korsuelämää 1939–1944. Toim. Nyman, Aare, Salminen, Esko ja 

Vento, Urpo. Helsinki 1974 

Steinby, Ann-Gerd: Sjuttiofem år för folkhälsan. Samfundet Folkhälsan 1921- 

1996. Helsingfors 1998 

Stephenson, Jill: Women in Nazi Germany. Harlow 2001 

Stern, Mikhail – Stern, August: Sex in the USSR. New York 1980 

Sudenniemi, Seppo: Salaisen sodan varjot. Tiedustelua ja desanttitoimintaa talvija 

jatkosodassa. Helsinki 1987 

Sutela, Pauli: Saksan sotavoimat Kemissä vuosina 1940–1944. Jatuli XIX. Kemin 

Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu 1984. Kemi 1984 s. 86-148 

Tatsachen und Zahlen über Deutschland. Wilhelm Baur und Peter Dehen 

(Hrsg.). Berlin 1941. 

Toivanen, Pentti: Ystäviä ja aseveljiä. Sodan kokeneiden elämänkohtaloita. 

Helsinki 2001 

Tunkelo, Aarre: Sota-avioliitot avioerotilastojen valossa. Sisältyy teokseen: 

Väestöliiton vuosikirja III. Helsinki 1951 s. 105–118 

Turunen, Aarno: Henkilökohtaisia kokemuksia nykyisestä 

raskaudenkeskeyttämislaista. Sisältyy teokseen: Kansanterveys ja abortit 1956. 

Helsinki 1956 s. 64–70 

Urlanis, Boris: Sodat ja väestö. Helsinki 1992 

Wagner, William G.: Marriage and Family Life. Sisältyy teokseen: Encyclopedia 

of Russian History. Vol. 3. New York 2004 s. 896–901 

Wendisch, Irja: Salatut lapset – Saksalaissotilaiden lapset Suomessa. Helsinki 

2006 

95

Valvanne, Leena: Syntyvyyden säännöstelyn sosiaalisesta ja terveydellisestä 

taustasta Suomessa. Väestöliiton avioliittoneuvolan kirjeenvaihtoon vv. 1948–1949 

perustuva tutkielma. Väestökehityksen ja avioliiton ongelmia. Helsinki 1951 s. 

138–144 

When a German girl marries. The community of the people is ready at hand with 

advice and practical help. Aukeama sisältyy teokseen: The Best of Signal. Hitler´s 

Wartime Picture Magazine. Greenwich, Connecticut 1984. Ei paginointia 

Vihkiäiset rintamalla. Suomi-Saksa. Suomalais-saksalainen kulttuurilehti nro 

17.1942 s. 12-13 

Vuorenmaa, Anssi: Haaraperän taudit. Sisältyy teokseen: Suomalainen 

korpisoturi. Taistelijan elämää talvija jatkosodassa. Helsinki 1994 s. 269–270 

Vuorenmaa, Anssi ja Kerminen, Sulo: Sotilaan tili. Edellä mainittu teos. s. 214– 

217 

Winter, J.M.: The demographic consequences of the war. Article in the book: War 

and Social Change. British Society in the Second World War. Ed. by Harold L. 

Smith. Manchester 1986 

Zeiger, Susan: Entangling alliances. Foreign war brides and American soldiers in 

the twentieth century. New York 2010 

Lehtikirjoitukset 

Antalet fall av syfilis har minskat. En följd av den nya Lex veneris. 


Avlöningssystemet för de vänpliktiga. En orienterande redogörelse för de nya 

bestämmelserna och deras genomförande i praktiken. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

25.2.1940 

Bara några 100 tyskebarn här. Deras mödrar får sköta sig själva och barnen. Nya 

Pressenin kirjoitus 12.11.1945 

Barndomen tog slut då pappa stupade. Benita Hansas-Mattilan kirjoitus 

Vasabladetissa 18.5.2008 

Befolkningsfrågan sedd ur finlandssvensk synpunkt. År 1942 torde uppvisa ett 

minoritetsnummer. Ett föredrag av mag. (Gunnar) Fougstedt vid partidagen i 

Borgå. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 31.5.1943 

Det kunde bli hårda tag på Café Rex. Patrik Sundqvistin kirjoitus Jakobstads 

Tidningenissa 1.10.2006 

Det nya lysningsförfarandet. Nödiga åtgärder vidtagna i Helsingfors. 


96

Elossa olevat sotaorvot tulisi rekisteröidä. Maija Väisäsen kirjoitus Helsingin 

Sanomien yleisön osastossa 29.4.2008 

Eurajoen välikäräjät. Satakunnan Kansan kirjoitus 23.2.1944 

Fosterfördrivare dömd till 9 års tukthus. En av patienterna avled av 

behandlingen. Huvudstadsbladetin kirjoitus 19.5.1943 

Giftas och skiljas i krigstid. Nimimerkki N:n kirjoitus Vår värld -lehdessä 

15.6.1944 

I Tyskland belönas de mödrar, vilka amma sina barn. 80 % av spädbarnen 

undersökas regelbundet i rådgivningsstationer. Elsa Brändströms hem för barn till 

avlidna krigsfångar en märklig institution. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

24.11.1927 

Kriget har medfört stark stegring av könssjukdomarna. Syfilisfallens antal 

har ökats starkt. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 14.12.1943 

Krigshausse råder på äktenskapsmarknaden. Tryggt med en hustru 

därhemma, tycka krigarna. Hufuvdstadsbladetin kirjoitus 19.1.1940 

Krigsinkallades familjer få lön, icke understöd. Sammanlagt utbetalas c:a 160 

milj. mk i månaden. En tillrättaläggning av försvarsministeriet. 


Krigstidsavlöningen för militären omregleras. Alla värnpliktiga med familj 

erhålla utöver dagspenningen en månadslön. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

10.2.1940 

Läkarna äro tacksamma för Lex veneris. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

26.12.1944 

Militärlönen blir ofta en extra slant. Understöden rätt ofta omotiverade. 


Moderskapsunderstöden ha nu utdelats sju år. I norra Finland få nästan alla 

mödrar understöd. Hufuvudstadsbladetin kirjoitus 11.11.1944 

Pääkaupunkimme nuorten tyttöjen turmelijana. Iisalmen Sanomien kirjoitus 

18.11.1943 

Turun Pikku-Berliini. Jani Parkkarin ja Tuomas Rutasen kirjoitus Ruotuväessä 

6.2006 

Tyske hälsoledaren för vitaminer och finnbastu. Barnavården huvudpunkten i 

den tyska hälsovården. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 16.10.1942 

Ukrainalaiset Raatteen tiellä. Heikki Heinilän kirjoitus Imatralaisessa 3.3.2010 

Vad Lex veneris har att sanera. Den nya lagen nödvändig i den av kriget 

skapade situationen. Dess genomförande i praktiken försvåras dock ännu av 

bl.a. ekonomiska orsaker. Svenska Pressenin kirjoitus 24.10.1942 

97

1,5 miljoner barn födas per år i Tyskland. Den tyska rikshälsovårdsledaren dr 

Conti höll i går ett föredrag om den tyska hälsovården. Hufvudstadsbladetin 

kirjoitus 22.10.1942 

400 syfilisfall under januari. Könssjukdomarna ha antagit epidemisk karaktär 

särskilt i Helsingfors. Nya Pressenin kirjoitus 1.3.1945 

6.000 nya syfilisfall i fjol mot 1.000 år 1940. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 

30.11.1944 

50,000 mödrar fingo statsunderstöd 1938. Nio tiondedelar av understöden gingo 

till landsbygden. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 29.10.1939 

Brages pressarkiv 

Suuri osa sanomalehtien em. kirjoituksista on löytynyt Brages pressarkivista 

98

SUMMARY 

Demographic Traces of Foreign Servicemen in Finland in 1940–48. Marriage, 

divorce, and birth rates, abortion, the use of prophylactics, the absence of 

men, and the offspring of visiting soldiers 

Approximately 478,000 children were born in Finland between 1940 and 1945, of 

which a very few were the offspring of foreign soldiers. The purpose of this article 

is to examine the demographic legacy of the children born during the war with a 

foreign soldier as a parent. 

The size and makeup of the population were constantly changing during, before, 

and after the war, mostly due to migration. This means a key question is how to 

separate out the effects caused by foreign soldiers from the general ongoing 

changes. This study is based on population statistics, and uses the previously 

unpublished county specific raw data in particular. This data is stored in the 

archives of Statistics Finland, the contemporary successor to the wartime Statistical 

Office of Finland. 

This study focuses mainly on the demographic evidence of the effects of foreign 

soldiers on birth rates. In order to provide a better overall picture of the situation as 

a whole however, other related issues will be briefly discussed, mainly marriage 

and divorce rates. Additional related statistics include live births, stillbirths, 

children born out of wedlock, and the annual fluctuations in birth rates during the 

war. The discussion of birth rates will concentrate on illegitimate children, since 

demographic data cannot give insight into the number of children born as a result 

of affairs between foreign soldiers and married Finnish women. Despite this 

difficulty, a few conclusions can be drawn on this matter as well. 

This presentation also explores the willingness of foreign soldiers to use condoms, 

since this undoubtedly played a significant role in limiting the number of children 

born to foreign soldiers. 

Children of foreign soldiers 

This section examines the effects that various groups of foreign soldiers had on 

wartime birth rates. On the basis of demographic data, an estimate can be made of 

the number of children fathered by foreign volunteers, German soldiers, and Soviet 

POWs. The available data does not allow a corresponding statistical analysis of the 

number of children fathered by members of the Allied Control Commission. 

Children of foreign volunteers. Of the nearly 12,000 foreign volunteers who came 

to Finland during the Winter War, only a few thousand, mostly Swedes, served in 

actual military zones. The remaining nearly 9,000 volunteers were stationed in 

locations in the rear, where they had multiple opportunities for socializing with 

members of the Finnish voluntary military auxillary for women (the Lotta Svärd) 

as well as with other local women. The following table lists the number of 

99

illegitimate children born in the 20 localities that housed the most foreign 

volunteers: 

Table 1. Illegitimate children born in 1939–41 in localities that housed foreign 

Winter War volunteers (number) 

Location 1939 1940 1941 

Petsamo 

Rovaniemi 

Tornio 

Kemi 

Oulu 

Vaasa 

Lapua 

Laihia 

Savonlinna 

Jyväskylä 

Korpilahti 

Joensuu 

Varkaus 

Lappeenranta 

Mikkeli 

Lahti 

Loviisa 

Virolahti 

Miehikkälä 

Turku 

Total 

- Change 

22 

73 

6 

48 

53 

51 

12 

8 

18 

24 

9 

15 

3 

20 

21 

70 

5 

9 

4 

106 

577 

31 

49 

6 

48 

43 

73 

10 

5 

24 

34 

12 

9 

- 

26 

13 

76 

6 

10 

13 

121 

609 

+ 32 

30 

74 

5 

25 

43 

56 

16 

8 

23 

25 

21 

7 

- 

16 

20 

67 

- 

20 

8 

102 

566 

- 43 

The table illustrates that the number of illegitimate children born in 1940 is only 32 

greater than in 1939. This would strongly suggest that few children were fathered 

by foreign soldiers. It is possible however, that children were born in neighboring 

counties or other locations as the ration and supply chains serving the volunteers 

are likely to have involved thousands of members of the Lotta Svärd, most of 

whom were undoubtedly stationed in their hometowns. There is nothing to suggest 

however, that foreign volunteers would have been much more likely to court those 

members of the Lotta Svärd who were far from home, or any other women 

100

generally from outside where they were stationed for that matter. It is more 

reasonable to presume that had the foreign volunteers indeed fathered an 

abundance of children, the impact would have been apparent in the localities where 

they were stationed. Since no discernible impact can be found, with the possible 

exception of a select few areas, it is reasonable to conclude that foreign volunteers 

fathered fewer than one hundred children. 

Some of the foreign volunteers who came during the Winter War remained in 

Finland for a year or two, or even longer in some cases. However, there were so 

few of them that there would be no conclusive signs of their legacy in the statistical 

evidence. In comparison to 1940, the birth rates for illegitimate children in the 

aforementioned locations decreased by 43 in 1941. This does not suggest any 

significant contribution to the birth rate from foreign volunteers. 

Volunteer soldiers may well have had affairs with married Finnish women. It is 

therefore possible that a few volunteers were the biological fathers of children born 

into Finnish marriages. There is, however, no known record of such children, and 

the occurrence of these relationships is likely to have been sporadic at best. 

Children of German servicemen. German soldiers began to cross Finnish territory 

on their way to Norway under a transit agreement in September 1940. Eventually 

an entire German army of over 200,000 men at its height arrived in the early 

summer of 1941 for service in Finland. Most were stationed in the Petsamo, Salla, 

and eastern Kiestinki sectors of the front, but a sizable portion worked in the 

logistics and transportation chains in the rear, predominantly in the provinces of 

Lapland and Oulu. For this reason, it is reasonable to investigate the number of 

wartime births of illegitimate children in these two provinces in particular. See the 

following table for the relevant data: 

Table 2. Illegitimate children born in the provinces of Lapland and Oulu in 

1939–45 

Year 

Province 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Lapland 394 330 368 309 379 412 387 

Oulu 538 496 448 380 501 576 644 

Total 932 826 856 689 880 988 1 031 

- Change - 106 + 30 - 167 + 191 + 108 + 43 

Because many German soldiers arrived in Northern Finland in the early summer of 

1941, it could be expected that there would be a big increase in the birth rate for 

illegitimate children if these soldiers had fathered many children. However, the 

101

data in the table does not support this expectation. In 1942, the birth rate for 

illegitimate children in Lapland and Oulu provinces decreased by 19.5%. However, 

it grew by around 27.7% in 1943, by nearly 12.3% in 1944, and by approximately 

4.3% in 1945. The total number of illegitimate births remained relatively low, 

hardly differing from pre-war statistics. Without a doubt, there are children of 

German soldiers in the numbers for the period 1942-1945, but it would seem that 

the total numbers are perhaps only in the range of several hundred based on the 

data in the table. Between 1942 and 1945, a total of 3,588 illegitimate children 

were born in the provinces of Lapland and Oulu, but the majority of them were 

clearly fathered by Finnish men, and not German soldiers or other foreign men. It 

is true that it is not rare to hear anecdotes of fatherless children looking for men 

with the names Siigheil (Sieg Heil) and Faanehooh (Die Fahne Hoch) in German 

bases. There is also a story of a church deacon being presented with a recently born 

child for baptism with the intended name Ihliipetih (Ich liebe dich). 

Another way to investigate the influence of German soldiers on the birth rate in 

Northern Finland during the war is to look at the births of illegitimate children in 

areas behind the frontlines where a particularly large number of German military 

personnel were stationed. See the following table for the relevant data: 

Table 3. Illegitimate children in the counties of the provinces of Lapland and 

Oulu where a large number of German soldiers were stationed in 1941–45 

Lapland Province 

Municipality 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Petsamo 22 31 30 27 35 43 34 

Inari 7 16 11 5 11 13 14 

Sodankylä 12 12 14 4 24 24 17 

Rovaniemi 73 49 74 64 96 112 54 

Kemijärvi 40 19 35 30 26 27 27 

Kemi 48 48 25 25 41 37 47 

Kemi muni. 9 6 5 7 10 6 10 

Tornio 6 6 5 4 5 12 22 

Alatornio 16 11 17 14 23 16 23 

Salla 36 36 26 22 18 27 23 

Total 269 234 242 202 289 317 271 

- Change -35 + 8 - 40 + 87 + 28 - 46 

102

Oulu Province 

Municipality 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Oulu 53 43 43 45 95 122 119 

Kajaani 4 9 15 11 20 14 15 

Kajaani muni. 7 7 10 5 12 7 12 

Suomussalmi 17 20 6 12 23 33 22 

Hyrynsalmi 2 4 7 3 3 6 9 

Taivalkoski 3 7 6 4 9 10 10 

Kuusamo 28 28 28 9 10 28 31 

Total 135 118 115 89 172 220 218 

- Change - 17 - 3 - 26 + 83 + 48 - 2 

Altogether 

- Change 

404 352 

- 52 

357 

+ 5 

291 

- 14 

461 

+ 170 

537 

+ 76 

489 

- 48 

The data in the table indicates that there was only a slight rise in births of 

illegitimate children in the areas with the most significant concentrations of 

German military personnel between 1942 and 1944. In fact, there was a reduction 

in 1945. Because the general birth rate rose in 1943-1945, it is not possible to 

separate out the additional births stemming from German soldiers in particular on 

the basis of the statistics. However, the impression remains that they did not father 

very many children. It does seem that the impact of German soldiers was 

significant in some key areas. The relevant place in Lapland Province was 

Rovaniemi and the county around it, as 264 illegitimate children were born there in 

1943-1945. The number in the preceding three years was 187. The corresponding 

numbers in Tornio and Ylitornio were 57-101, 116-151 in Kemi and the county 

around it, and 30-65 in Sodankylä. 

The legacy of German soldiers in the population statistics in Oulu Province can be 

most clearly seen in the city of Oulu, as 131 illegitimate children were born in the 

city in 1940-1942, and 236 in 1943-45. The corresponding numbers in Kajaani and 

the surrounding rural area it were 57 and 80, and 135 and 194 in the areas where 

the Hyrynsalmi-Kuusamo narrow gauge branch railway was being built 

(Suomussalmi, Hyrynsalmi, Taivalkoski, and Kuusamo). 

Between 1942 and 1945, there were 117% more illegitimate children born in 

Sodankylä then in 1940-1942. The corresponding birth rate for illegitimate children 

grew 80% in Oulu, 77% in Kemi and the surrounding rural area, 44% in the 

Hyrynsalmi-Kuusamo branch field railway area, 41% in Rovaniemi and the 

surrounding rural area, 40% in Kajaani and the surrounding rural area, and 30% in 

Kemi and the surrounding rural area. Although these were significant bases for 

German military personnel during the war and although the number of births of 

illegitimate children grew significantly, the numerical data in the table indicates 

103

that the total number remained under 300. Only a few of these were children of 

German soldiers. 

During the war, the Germans also had smaller and larger bases in different harbor 

cities on the Gulf of Finland and the Gulf of Bothnia through which there was 

significant logistics traffic. The following table contains data on the birth rate for 

illegitimate children in these harbor cities, not including Helsinki and the already 

analyzed towns of Tornio, Kemi and Oulu. 

Table 4. Illegitimate children in the coastal cities of the Gulf of Finland and 

the Gulf of Bothnia in 1939–1945 

City 1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 

Uuras-Viipuri 

Hamina 

Kotka 

Valkka-Loviisa 

Hanko 

Turku 

Pori 

Rauma 

Vaasa 

Pietarsaari 

Kokkola 

Raahe 

Total 

- Change 

104 

3 

19 

5 

7 

106 

39 

15 

51 

6 

9 

3 

367 

149 

2 

0 

6 

7 

121 

46 

11 

73 

7 

13 

5 

470 

65 

6 

23 

- 

2 

102 

36 

12 

56 

6 

14 

1 

323 

78 

5 

16 

8 

6 

93 

47 

14 

29 

2 

20 

7 

325 

74 

2 

18 

3 

7 

103 

75 

8 

47 

7 

16 

5 

365 

100 

5 

25 

7 

7 

111 

78 

21 

54 

7 

28 

1 

444 

80 

6 

33 

7 

12 

164 

81 

24 

46 

6 

20 

5 

484 

+ 103 - 147 + 2 + 40 + 79 + 40 

German transit of Finnish territory began in September 1940, and continued on 

briskly to September 1944. The data in the table indicates that the birth rate for 

illegitimate children in the coastal cities of the Gulf of Finland and the Gulf of 

Bothnia did not increase in a really significant manner, although there was clear 

growth. Between 1940 and 1942, 1,118 illegitimate children were born in the 

aforementioned harbor cities. The corresponding number for 1943-1945 was 1,293, 

for an increase of 175 (+15.6%). However, the numbers in these cases remained 

quite small. 

The city of Helsinki has been left out of the investigation because there were large 

numbers of children born there, nor is it really possible to separate out children of 

German soldiers in particular from other illegitimate children. The annual numbers 

in Helsinki also fluctuated. Between 1940 and 1942 a total of 1,411 illegitimate 

104

children were born there, while the corresponding number in 1943-1945 was 1,486. 

Thus, there was no real significant increase. 

Most German soldiers courting Finnish women dated single young ladies, other 

women not in relationships or widows. The degree to which their attentions turned 

to women married to Finnish men is not possible to judge on the basis of 

population statistics. These relationships did occur, but the number of children 

stemming from them could not have been very large, more likely in the range of 

dozens in total, and not hundreds. 

In conclusion, it can thus be said that the legacy of German soldiers can be seen in 

the local population statistics of Northern Finland, the Gulf of Finland, and the 

Gulf of Bothnia in particular. However, there were considerably fewer of these 

children than estimated earlier, as the statistics indicate that there were only several 

hundred in the entire country. 

Greece is another country where there were few children from German soldiers in 

World War Two. The estimate is that there were perhaps only one hundred or so, 

with the main probable cause thought to be the easy availability of abortions. 

Another reason may also be that the German occupation administration only 

covered approximately a quarter of Greek territory at first. Nearly 170,000-180,000 

German soldiers attacked Greece in April 1941, but Italian soldiers were stationed 

in most of the country. Meanwhile, the Bulgarians occupied the northeast of the 

country. German units seized control of the Italian occupied areas in September 

1943. In 1944, the Germans began the evacuation of Greece. 

Children of Soviet POW’s. Perhaps a maximum of approximately 15,000 Soviet 

POWs were sent to do agricultural labor in the summer on farms around the 

country on a yearly basis between 1941 and 1944. There were about 10,300 

prisoners of war doing agricultural work in the fall of 1941, this number rose to 

around 11,000 in the fall of 1942, and to nearly 14,700 at the end of the summer of 

1943. There is no record of the corresponding number for the summer of 1944. In 

addition, there were approximately 3,350 worksites run by the prisoner of war 

camps at the end of 1942. 

There is no comprehensive research on the topic, nor is there extensive information 

on the prisoners of war in the different areas. The prisoners of war doing 

agricultural labor courted women to some extent, but this happened nearly without 

exception in secret. The women were farmers' daughters, maids, widows, and 

women working on the farm, as well as sometimes the farmers' wives. If a child 

was born to a married woman as a result of a relationship with a prisoner of war, it 

was registered as if it was the child of a married couple. It is impossible to estimate 

how many children were registered who were really the result of relationships 

between prisoners of war and married women. It can only be said that these events 

did happen and that statistics on the illegitimate children do not paint a complete 

picture of the situation. 

105

However, one useful source of material for research are the catalogs of prisoners 

sent to work for private employers, mostly in the countryside in Vaasa Province. A 

couple of the localities were in Oulu province. The catalogs presumably cover the 

then employment office district of Vaasa either entirely or partially. According to 

the catalogs, there were Soviet prisoners of war in a total of 63 counties during the 

Continuation War, with 59 of these counties located in Vaasa Province. There were 

fewer than ten prisoners of war in 15 counties, and between 10 and 12 in 16 

counties. There were between 20 and 150 prisoners of war in the other 32 counties. 

There were 12 counties and six cities that did not have any prisoners of war 

performing agricultural labor in the region. 

The following table contains information on birth rates in these localities by 

number of prisoners of war: 

Table 5. Births of illegitimate children in locations in Vaasa and Oulu 

provinces by number of POWs between 1939 and 1945 (n). 

Number of prisoners 1939–42 1943–45 Change 

Less than 10 POWs 69 93 + 24 

10–20 POWs 

Over 20 POWs 

Total 

165 

712 

946 

178 

848 

1 119 

+ 13 

+ 136 

+ 173 

No POWs 83 79 - 4 

The numbers of illegitimate children shown in the table is for the counties as a 

whole, they do not indicate how many of these were fathered by Soviet POWs. 

Prisoners were sent to different counties according to need, meaning that prisoners 

went more to counties where there was more agriculture, rather than where 

agriculture was of less importance. The table indicates that there were 173 more 

illegitimate children in these counties between 1943-45, then in the three year 

period before (1940-42). This amounted to an 18.3% increase, but it is not possible 

to determine to what degree there were children of Soviet prisoners of war among 

the illegitimate children. It is worth noting that the number of illegitimate children 

fell by 4.8% in counties where there were no prisoners of war. This seems to 

indicate that the growth in the number of illegitimate children in counties with 

prisoners of war may partially have stemmed from the presence of Soviet prisoners 

of war. 

106

The following table shows the number of illegitimate children in different types of 

municipalities or regions. The table contains the average number of illegitimate 

children for the same periods as the previous table: 

Table 6. Illegitimate child births in 1940–42 and 1943–45 by municipality and 

region type (number) 

Municipality or region type 1940– 

42 

1943– 

45 

Difference 

Under 10 POWs 4,6 6,2 + 1,6 

10–20 POWs 10,3 11,1 + 0,8 

More than 20 POWs 22,3 26,5 + 4,2 

No POWs 6,9 6,6 - 0,3 

Countryside in Vaasa Province 22,2 24,1 + 1,9 

Cities on the edge of Vaasa Province 40,5 42,2 + 1,7 

Entire Finnish countryside 20,6 22,1 + 1,5 

All cities 104,9 125,0 +20,1 

The table indicates that the number of illegitimate children clearly rose most in 

municipalities where there were relatively large numbers of prisoners of war. In 

addition, the number of illegitimate children also grew in the municipalities where 

there were few prisoners of war, if by a significantly smaller amount. However, the 

statistical data does not provide a basis for concluding that there is some kind of 

direct cause and effect between the numbers of prisoners of war and illegitimate 

children. The number of illegitimate children in municipalities with 10-20 

prisoners of war is only half the corresponding number for municipalities with less 

than ten prisoners of war. Even so, the impression remains that the placing of large 

numbers of prisoners of war in the more significant agricultural communities by 

labor and military authorities had the unintended consequence of an increase in the 

number of births of illegitimate children in the affected municipalities. Thus, 

without the prisoner labor in the more significant agricultural communities, the 

number of illegitimate children would probably have remained somewhat smaller. 

The number of illegitimate children born grew between 1942 and 1945 in both the 

cities and the countryside of Vaasa Province as a whole, not including those 

municipalities without prisoners of war. However, this increase probably was part 

of the growth in the birth rate of illegitimate children in the entire country and 

fathered by Finnish men. There were 1,640 more illegitimate children born (alive 

and dead) between 1943 and 1945 than in 1940-1942. This growth was thus 10.3%, 

107

ut the birth rate for the number of children born to married couples grew by 

16.1% in the same period. The relative share of illegitimate children born declined 

somewhat, as the number was 7.3% for 1940-1942, but only 6.9% for 1943-1945. 

In addition, investigation of the wartime birth rate of illegitimate children shows 

that the number of illegitimate children clearly grew more in the cities than in the 

countryside. An average of 20.1 more illegitimate children were born in the cities 

in 1943-1945, than in 1940-42. Meanwhile the corresponding increase in the 

countryside was only 1.5. Thus, it can be said that the increase in illegitimate births 

was a city phenomenon. The growth was not quantitatively very great when looked 

at from a national perspective, as a total of 764 more illegitimate children were 

born in the cities between 1943 and 1945, than in 1940-1942. The corresponding 

number for the entire countryside was 876. The same phenomenon also appears in 

the number of inhabitants in the population statistics. Between 1943 and 1945, 

23.7% of the population lived in cities, or 0.9% more than in 1940-1942. 

Meanwhile 27.2% of illegitimate children were born in the cities, or 2.0% more 

than in the previous three year period. Because large numbers of Soviet prisoners 

of war were not kept in cities, the increase in births of these illegitimate children 

had no connections with Soviet prisoners of war. 

It can be assumed that Soviet prisoners of war on farms courted the farm wives and 

other married women relatively more than foreign volunteers and German soldiers. 

This was because of the social position of the prisoners and the farm wives. The 

movement of prisoners of war was, in spite of certain freedoms, quite limited and 

the opportunity to meet women outside of their own location was very small. As a 

consequence, there was only a restricted pool of women who they could court. For 

their part, the farm wives and the other women on the farm had excellent 

opportunities to conduct affairs with prisoners of war under the guise of normal 

farm chores and housework. In practice, the farm wives had supreme authority in 

organizing the farm. When they wanted, they could keep relationships with 

prisoners of war secret from outsiders. However, there were also affairs with other 

women on the farm, if probably with the background support of the farm wives. 

On the basis of the numbers from Vaasa Province, it seems as if on average an 

illegitimate child of a Soviet prisoner of war could have been born in every other 

municipality in the countryside. In other words, a total of approximately 30 

children would have been born in the area over three years. Because there would 

have been around 3,000 Soviet prisoners of war in the region, this would mean that 

more or less every hundredth prisoner of war doing farm work would have had an 

illegitimate child. If it is supposed that the proportions are generally in this region, 

it could be possible that nearly 150 illegitimate children of prisoners of war were 

born in the entire country. In addition, Soviet prisoners of war could to some 

degree have fathered children with married women, although they would have been 

registered as being born to the married couple. 

108

Children of the Allied Control Commission. Over 600 Soviet officers and officials 

served in the Allied Control Commission between 1944 and 1947. Most of the 

Allied Control Commission personnel served in Helsinki, but there were also often 

offices in the administrative centers of the provinces, in some of the other larger 

cities, and in strategically important coastal cities. There were 16 of these offices at 

their high point, but there were only a few officers and officials in these offices. 

Thus, it is not really possible to distinguish the presence of the personnel of the 

Allied Control Commission in the birth statistics of these cities. It is also not really 

possible to discern their presence in the birth rates in Helsinki, although most of the 

Allied Control Commission did indeed serve there. 

It can be said that it is pointless to even attempt to find the traces of the personnel 

of the Allied Control Commission in the population statistics of 1945-1948. 

The readiness of foreign soldiers to use condoms 

There is no known research or other information on how common condom usage 

was during the war. However, some material gathered in the postwar years 

provides some insight. The Family Federation of Finland established a Family 

Services section in 1947, which in turn received approximately 300 letters in 1948- 

49 from about 260 women with families. The remaining letters came from men 

with families. The writers of the letters had an average of three to four children. 

Nearly 40 of the writers said that they used birth control methods. On the basis of 

these responses just under a third had used different birth control methods such as 

douching, chemicals, and condoms. Under a fifth avoided having sex when the 

woman was fertile, with ”caution” being the most common birth control method. 

This last could mean many things, such as abstaining or using the rhythm method 

to restrict sex to only so called safe days. However, the phrase ”caution” could also 

mean chemicals, douching, and condoms. The times were such that mothers in 

families would probably have been shy about mentioning these kinds of methods in 

their letters. 

For these reasons, it could be supposed that perhaps only half of the letter writers 

would have known about effective birth control methods and also had personal 

experience in using them. The topic was researched by Leena Valvanne, who 

observed that a lack of knowledge about the existence of birth control methods was 

quite widespread. Phrases such as ”We were kept in the dark about this,” are often 

repeated. It is worth noting that there were often requests for help in calculating 

ovulation circles and that condoms were only mentioned after other birth control 

methods. 

Taken as a whole, this collection of letters indicates that knowledge of condoms 

among women was also limited during the war and only a relatively small group of 

them had experience using them. It does seem that foreign soldiers knew a lot 

109

about condoms for their part, and that they generally were very ready to use them 

when with Finnish women. 

Foreign volunteers. A significant reason why there were few children fathered by 

the foreign volunteers may be condom usage. Although there is no special 

information available on the matter, it can be assumed that foreign volunteers used 

birth control methods extensively when with Finnish women. Most volunteers 

arrived from countries where relationships between men and women were easier to 

form than in Finland. Condoms were quite commonly available in countries such 

as Sweden, Denmark, Great Britain, the United States and countries on the 

European continent generally. The mass production of synthetic, thin walled, 

isoprene condoms began in the United States in the 1930s. 

In addition, some volunteers were adventurers, experienced ladies' men, and had 

otherwise seen the world. Some were already fathers in their home countries. It can 

be assumed that many foreign volunteers who arrived in Finland brought condoms 

along on their trip. Although inexperienced volunteers may have lacked birth 

control methods, their better prepared comrades could have distributed condoms to 

them as well. Both British volunteer soldiers and officers had condoms. Their 

availability was so good, that they could be used for different purposes, such as 

putting them on the muzzles of their rifles. 

From the end of the 19 th century, small batches of industrially made condoms may 

have been brought to Finland for the use of those familiar with them. It seems that 

more were imported for the greater number of users in the first decades of the 20 th 

century. However, the domestic manufacture of condoms only began in 1937, 

when the Finnish Rubber Factory (Suomen Gummitehdas) produced a test batch 

from latex. However, manufacture ended when the war started due to a lack of raw 

materials. This was because the rubber was needed for other more militarily 

important purposes, such as tires, belts, and gaskets, among other things. Thus, 

condoms were available in Finland, if generally though discrete postal sales, drug 

stores in population centers, spring and fall markets in the cities, some sporting 

goods stores, doormen in some hotels and restaurants, and some other service 

points. 

Children fathered by foreign volunteers may have been nearly always unplanned. 

They probably resulted when couples did not happen to have a condom at the 

necessary moment, due to the chance nature of an encounter, when they were in a 

hurry, from carelessness and when alcohol was involved. 

German soldiers. When the Nazis came to power in Germany in 1933, they passed 

laws mandating that only drug stores could sell condoms and then only in brown, 

unmarked packages. Even so, approximately 72 million condoms were annually 

used in the country when the war began. Julius Fromm, a Jew and Germany's 

leading condom manufacturer, was forced to sell his firm in 1938 to Baroness 

Elisabeth von Epenstein, godmother to Marshall Hermann Göring. In accordance 

110

with a change in the law made in 1941, civilian were no longer allowed to use 

condoms. In spite of a lack of raw materials however, the manufacture of condoms 

was never limited at any time. 

German soldiers may also have extensively used birth control methods when with 

Finnish women. German soldiers arriving in Finland had access to condoms during 

the entire war, as they could be bought from their canteens. Large numbers of 

quality condoms were already produced in Germany before the war. Although the 

German political and military leadership took a negative view of German soldiers 

having relationships with women from the so-called subhuman races, the 

Wehrmacht leadership was pragmatic. Because it was difficult to control the sexual 

activities of soldiers at home and in occupied territories in spite of the ban, an 

entire field bordello organization maintained by the Wehrmacht was created. There 

were separate army bordellos for enlisted men and for officers in the large 

garrisons. The army also acquired large numbers of condoms, with the word 

Wehrmacht on the package. This was in order to try to keep the soldiers fit for 

action by keeping all sexually transmitted diseases at bay. The condom was an 

effective tool for this goal. 

In his memoirs, SS veteran Sakari Lappi-Seppälä describes how a sergeant major 

in the Finnish SS battalion distributed packages of contraceptives to the men in 

Stanberg in June 1941 before the attack on the Soviet Union. German soldiers in 

Finland had so many condoms that they also distributed them ”wholesale” to 

Finnish soldiers in the Svir River sector. The part of town where the German 

garrison in Turku was housed, the so-called Little Berlin, also had a Berger & Co. 

canteen in it, among other things. It should be noted in passing that Finnish women 

worked in this canteen. Condoms were the most sold item there. German soldiers 

once made a balloon out of condoms and attached it to the chandelier in the 

popular Rex Café in Pietarsaari. Because condoms were so easily available, 

German soldiers often used them for other purposes than the originally intended 

one. ”Care packages” were distributed in company headquarters at the front to 

Finnish soldiers going on leave from 1942. These packages contained silver gelatin 

and disinfectant creams for use both before and after intercourse. The idea could 

have come from the corresponding so-called health package used by the 

Wehrmacht. 

Children fathered by German soldiers may have been nearly always unplanned. 

Children probably resulted when couples did not happen to have a condom at the 

necessary moment, from carelessness, when alcohol was involved, and for other 

reasons. One child came into the world when NCO Alfred Berger attended a 

birthday party in Oulu for a women working at the Hotel Arina that he half knew 

named Eila. Berger later wrote to this daughter: ”Your dear mother had a birthday 

on 18 June 1943. She was turning 21 and invited me, along with another woman 

friend and comrade of mine. Eila had gone through a lot of trouble to set a good 

table in those horrible war years. There was salmon and alcohol in many forms. 

Exactly 9 months later you were born on 18 March 1944.” 

111

Soviet prisoners of war. Soviet prisoners of war stationed on farms probably did 

not have condoms. They may have had them when they were captured, but Finnish 

soldiers often emptied their pockets when searching them. Wagons with condoms 

were among the equipment captured when the Ukrainian 44 th Division was 

captured along the Raate Road in January 1940. 

It was difficult for farm wives, farmers' daughters, maids, and women working on 

the farms to acquire contraceptives due to strict social controls. Getting condoms in 

the countryside was generally difficult. Although condoms could be bought freely 

from drug stores in the cites and population centers, many women could not 

overcome their shyness and buy them. In addition, buying condoms could easily 

provoke suspicions of an illicit affair. 

Some prisoners of war could have made their own condoms from materials 

available on the farm. The reliability of these primitive condoms would often 

certainly have been poor. 

Soviet officers and officials attached to the Allied Control Commission. Members 

of the Allied Control Commission would have brought condoms manufactured in 

their home countries with them. Soviet soldiers headed west during World War 

Two were equipped with thick walled, Soviet manufactured condoms intended for 

multiple use. 

There were relatively few children of foreign soldiers in Finland 

The purpose of this investigation has been to examine the traces left by foreign 

soldiers in the data on population statistics for the war years of 1939-1944. 

Altogether 468,269 children were born between 1940 and 1945; a period in which 

there were 10,016 stillborn children. Since it seems that only approximately a 

thousand children of foreign soldiers were born during this period, their share of 

the overall population is less than 0.2% in size. In spite of the small numbers 

however, there are some good preconditions in place to look at the children of 

foreign soldiers because these men were stationed, stayed, or were chiefly in 

particular localities and regions. 

Over 11,000 foreign volunteers arrived in Finland during the Winter War (1939- 

1940). Only a couple thousand of them made it to the front. The other nearly 9,000 

of them spent their time in the rear areas, generally in the cities, other population 

centers, or nearby. Thus, foreign volunteers had good opportunities to make the 

acquaintance of young women in the rear areas. A small portion of the volunteers 

in the rear areas courted members of the Finnish voluntary military auxilary for 

women (Lottas) or other local women. Because we know where the volunteers 

were stationed, it is possible to investigate the births of illegitimate children in 

those localities in particular between 1940 and 1941. 

112

At its highest point, there were over 200,000 German soldiers in Finland during the 

Continuation War. Most served in the Petsamo, Salla, and Kiestinki sectors. 

However, the Germans had particularly long lines of logistics and communications. 

As a result, a significant number of soldiers were allocated to the various links in 

the supply, storage and transportation chain. Most German soldiers were sent to 

Lapland Province, but there were a large number in Oulu Province as well. 

Although German units were stationed or moved through nearly every county in 

these provinces, they were particularly concentrated in areas that were key to 

military or logistical operations. There is a reasonable amount of data about these 

places. In addition, there were German units in many of the coastal cities on the 

Gulf of Finland and the Gulf of Bothnia. Because there are long term collections of 

data for these areas, it is possible to investigate the births of illegitimate children in 

these localities and provinces in particular. 

Up to approximately 15,000 Soviet prisoners of war were sent to perform 

agricultural labor during the sowing, haymaking, and harvest seasons during the 

Continuation War. There is no detailed information on how many counties had 

these Soviet prisoners of war, but it can be estimated that the number was 

somewhere around about five hundred. The number of prisoners of war in a 

locality varied depending on the extent of agricultural production in the area and 

the amount of additional labor required. On the other hand, there were either no or 

at most very few Soviet prisoners of war in the cities. This all makes it possible to 

conduct a statistical investigation into the births of illegitimate children in the 

countryside. 

The Soviet officers and officials of the Allied Control Commission are the only 

group that has been excluded from this investigation. Because there were only 

about 600 of them, researching the traces left behind by them in the birth statistics 

through statistical methods is not sensible. Most officials of the Allied Control 

Commission operated in Helsinki or from the capital. It is not really possible to 

separate out the individual traces left by them in population statistics covering the 

large number of illegitimate children born in the capital city. The Allied Control 

Commission had only a few men in the cities in the countryside, and those were 

often only on temporary detached duty. Thus, it should not be expected that 

possible traces left by them can be discerned among the general birth statistics of 

these cities. 

Marriages. The number of marriages only grew slightly during the war years of 

1939-1944 when compared to the years immediately preceding the war. Because 

marriage is a strong contributing factor to the number of births, this increase in 

marriages could have correspondingly only had a minor impact on the birth rate. A 

slightly larger tendency to get married does not really explain the increase in births 

as a whole during the war. 

Divorce. Divorce became much more common during the war, but the total number 

remained relatively small in spite of this increase. Taken as a whole, divorce did 

113

not play a very significant role in decreasing the birth rate. In addition, divorced 

women continued to have children either when they remarried or as illegitimate 

children. 

The deaths, absences, and military leaves of men explain the variation in birth 

rates. The absence of men doing military service, their return home, and the 

rotating leave system maintained by the army are the factors that chiefly explain 

the fall, rise, and general annual variation of the number of births during the war. 

Approximately 350,000 men were called into service in the Winter War (1939- 

1940) and stationed in different locations from early fall 1939 to early summer 

1940. Approximately 24,000 of them died or went missing and around 60,000 

continued to be stationed in different localities after the others had been sent home. 

The sheer scale of these absences and their length explain the significant dip in 

births in 1941, as many men had no opportunity to be with their wives or the 

women of their home towns for the first four to five months of 1940. Meanwhile, 

there were clearly fewer opportunities to get married among those doing military 

service in 1940 when compared to 1939. Thus, the number of births declined by a 

sixth overall. 

The rise in the number of births in 1941 stemmed from the fact that most men 

doing military service returned home starting in spring 1940. They returned to their 

wives or started courting women in their home towns. In spite of the fewer 

opportunities to get married in the year as a whole, most young men could court 

women from spring 1940 to at least early summer 1941. As a consequence, the 

number of births grew by a good third in 1941. 

When the number of births went down again in 1942, the cause was the calling to 

arms of nearly 550,000 men from early summer 1941. The extension of the 

mobilization of young men significantly reduced the opportunities to marry for the 

rest of the year. The inevitable consequence of this was the reduction in the number 

of births by just under a third in 1942. The birth rate did not fall after this, as men 

were both sent home during the phase when the front lines had stabilized and 

others were somewhat regularly sent home on leave. These leaves enabled children 

to be fathered, and as a result the birth rate increased by a fifth in 1943. The small 

increase in the number of births in 1944 stemmed from the requirements for greater 

numbers of men in the battles to defend against the massive Soviet attack of 1944. 

When the armistice was signed on 21 September 1944, large numbers of men were 

sent home again all throughout the fall of 1944. After peace came, there were again 

many opportunities to marry. The number of births went up by a fourth in 1945. 

The common factor in these variations is that foreign soldiers did not play much of 

a role and did not fundamentally affect these swings. The main factor was the 

absence or presence of young Finnish men among the women. 

How many children were fathered by foreign soldier When an estimate is made of 

the scale on which children were fathered by foreign soldiers, it can be concluded 

114

that there were several dozen children of foreign volunteers, under a thousand 

children of German soldiers, and perhaps a couple hundred children of Soviet 

prisoners of war. The Soviet officers and officials of the Allied Control 

Commission had only a couple of children. 

115

Avioliitot ja kihlaukset rotupolitiikan varjossa 

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten 

avioliittoja kihlausilmoitukset sanomalehdissä 1941–44 

Kirjoituksessa valaisen saksalaisten sotilaiden ja suomalaisnaisten välisten 

avioliittojen ja kihlausten esiintymistä Suomessa vuosina 1941–44 ja selitän syitä 

niiden vähälukuisuuteen. Avioliittoja taustoittivat jatkosodan vuosina sekä Saksan 

sotavoimia koskeneet avioliittosäädökset että niitä ohjanneet rotupoliittiset 

näkemykset ja käytännön sovellukset. Kihlauksia ei erityisesti säädelty, mutta 

olosuhteista johtuen kihlaukset saivat oman merkityksensä. Nämä ilmiöt 

kokonaisuutena ovat tutkimuksen kohteena. 

Huomioon ottaen, että kihlaus – so. alustava sopimus naimisiin menosta – aina 

edeltää avioliittoa, lukija saattaa hieman ihmetellä, miksi avioliitot ja kihlaukset 

mainitaan edellä päinvastaisessa järjestyksessä. Tämä on kuitenkin tehty harkitusti. 

Syynä ovat tutkittujen ilmiöiden erityiset ominaisuudet: kun seurustelevilla 

saksalaisilla sotilailla ja suomalaisilla naisilla oli lopulta hyvin harvoin 

mahdollisuus avioitua, lienee sanomalehdessä ilmoitetusta kihlauksesta tullut 

joillekin pariskunnille eräänlainen avioliiton korvike erityisesti siten, että ko. 

pariskunta tällä tavalla viesti julkisesti suhteen vakavuudesta. 

Tutkimus- ja tietokirjallisuus 

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten välillä solmitut avioliitot eivät ole 

olleet, kuten hyvin voidaan arvella, mikään keskeinen tutkimusaihe hyvin laajassa 

Suomen sotavuosia koskevassa kirjallisuudessa. Aihetta on sivuttu vain melko 

pintapuolisesti muutamissa tutkimuksissa – ja vasta viime vuosikymmeninä. 

Tutkija Manfred Menger Saksan demokraattisesta tasavallasta lienee ensimmäisenä 

kiinnittänyt suppeasti huomiota saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten 

välisiin avioliittoasioihin. Tutkimuksessaan ”Deutschland und Finnland im zweiten 

Weltkrieg” vuonna 1988 hän selitti Saksan ns. ”huoltoportaan oriitten” (sogenannte 

Etappenhengste) seurustelun suomalaisten naisten kanssa herättäneen jatkuvasti 

julkista pahennusta. Menger selosti arkistotietojen perusteella AOK 20 johdon 

suhtautuneen avioliittoihin rotupoliittisin perustein kielteisesti ja totesi 98 % 

avioliittohakemuksista tulleen vuoden 1943 loppupuoliskolla hylätyiksi. 1 Myös 

Olli Vehviläinen esitti kirjoituksessaan ”Saksan paras liittolainen” vuonna 1990 

vastaavan käsityksen, joka perustui Mengerin havaintoihin. 2 Samalla Vehviläinen 

1 Menger 1988, 174 

2 Vehviläinen 1990, 69 

116

myös kuvasi laajemmin Saksan kansallissosialistisen hallituksen rotupoliittista 

filosofiaa ja Suomen hyvin vähäpätöistä asemaa siinä. 

Aira Kemiläinen kosketteli vuonna 1993 julkaisemassaan ”Suomalaiset, outo 

Pohjolan kansa. Rotuteoriat ja kansallinen identiteetti” -teoksessa suppeasti 

saksalaisten rotuajatusten yhteyttä sodanaikaisiin avioliittoihin. 3 

Vuonna 1999 ja 2003 valmistuneissa tutkielmissaan saksalaisesta sotaväestä 

Turussa ja Etelä-Suomen rannikkokaupungeissa Juho Raula kosketteli suppeasti 

saksalaisten sotilaiden avioliittoja ja kihlauksia suomalaisten naisten kanssa. 

Jatkosodanaikaisista Helsingin Sanomista ja Satakunnan Kansasta hän löysi 

yhteensä viisi avioliittoilmoitusta. Käytyään läpi kaikki Turun paikallisten 

seurakuntien sodanaikaiset vihkimisluettelot hän löysi kuitenkin ainoastaan yhden 

avioliittoilmoituksen. Se koski kieliläistä perämiestä, joka solmi avioliiton 

turkulaisneidon kanssa. Vihkimisluetteloiden seulonta osoittautui äärimmäisen 

työlääksi ja oli niin aikaa vievää, että työpanos ei vastannut tulosta. 

Kihlausilmoituksia hän löysi yhteensä 23 em. sanomalehdistä. Raulan 

olettamuksen mukaan läheskään kaikki parit eivät halunneet julkaista kihlaustansa 

sanomalehdessä. 4 

Väitöskirjassaan vuonna 2000 Pohjois-Suomen siviiliväestön rinnakkaiselosta 

saksalaisen sotaväen kanssa vuosina 1941–44 Marianne Junila käsitteli 

seurustelusuhteita koskevassa jaksossa hieman avioliittoja. Hän totesi avioliiton 

solmimisen onnistuneen vasta hankalan hallintomenettelyn seurauksena, jos 

silloinkaan. Naimisiinmenon estivät usein rotupoliittiset syyt, avioliittopaperit 

saattoivat viipyä ja eksyä vääriin osoitteisiin, ja esimiehet suhtautuivat nihkeästi 

lupahakemuksiin. 5 

Myös toimittaja Irja Wendisch käsitteli parilla sivulla aihetta vuonna 2006 

ilmestyneessä tietokirjassaan ”Salatut lapset. Saksalaissotilaiden lapset 

Suomessa”. 6 

Yhteistä em. teoksille on, että avioliittoasioista on kirjoitettu hieman ohimennen 

muita ja pääasiallisia aiheita käsiteltäessä. Seurustelevien saksalaisten sotilaiden ja 

suomalaisten naisten välillä solmittuja avioliittoja ja kihlauksia ei sen sijaan ole 

tätä aikaisemmin tutkittu omana ilmiönään. 

Lähdeaineisto 

Tutkimusta varten on lähdeaineistona käytetty sekä kirjallisuutta, arkistoja että 

sanomalehdistä seulottuja tietoja. Jaksossa selostetaan hyödynnettyjä lähteitä. 

3 Kemiläinen 1993, 287–292 

4 Raula 1999, 78, Raula 2003, 216–217 

5 Junila 2000, 143–144, 263, 272, 273–274 

6 Wendisch 2006, 130–131 

117

Norjan tutkimus. Kirjoitus perustuu osittain Norjan Riksarkivetin tutkijan Kåre 

Olsenin vuonna 1998 julkaisemaan tutkimukseen ”Krigens barn”, jossa on mm. 

havaintoja saksalaisten sotilaiden ja norjalaisten naisten välisistä avioliitoista 

vuosina 1941–45. Koska saksalaiset olettamuksen mukaan pitkälti noudattivat 

Suomessakin Norjassa sovellettuja käytäntöjä, on Olsenin tutkimuksesta suurta 

hyötyä taustoja selvitettäessä. Olsen on tutkimuksessaan käyttänyt etenkin Norjan 

Riksarkivetin kokoelmiin kuuluvan Norjan Abteilung Lebensbornin arkistoa, jossa 

on kohtalaisesti seurustelua, sen seurauksena syntyneitä lapsia ja solmittuja 

avioliittoja koskevia asiakirjoja. 

Samalla on todettava, että huomionarvoinen ero Norjan ja Suomen välillä oli se, 

etteivät saksalaiset tahot Norjasta poiketen perustaneet Suomeen Lebensbornkoteja 

raskaana olevien äitien ja syntyneiden lasten huoltamista varten. Jo tämä 

seikka viestii oleellisesta erosta. Etenkin Norjassa saksalaiset tahot panostivat 

kunnolla germaaniseen jälkikasvuun, kun taas Suomessa ne eivät sitä tehneet. 

Poikkeuksellisesti saksalaisen aliupseerin kanssa seurustellutta kemiläistä parturia 

hoidettiin keväällä 1944 kahden viikon ajan Lillehammerin tienoilla sijaitsevassa 

Lebensborn-kodissa, sillä raskaudessa oli havaittu jotain ongelmia. Aliupseeri 

onnistui järjestämään hoidon, vaikka naista tuskin oli katsottu germaaniksi. 7 

Arkistot. Suomen viranomaisten arkistoissa on Norjan tilanteesta poiketen 

ainoastaan vähän asiakirjoja avioliitoista saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten 

naisten välillä. Ulkoasiainministeriön arkistossa on hyvin suppea kokoelma 

”Saksan sotavoimiin kuuluvien avioliitot Suomessa”. Joitain yksittäisiä kirjelmiä 

on mm. Päämajan kirkollisasiain osaston, Porvoon tuomiokapitulin, Suomen 

kreikkalaiskatolisen kirkkohallituksen ja opetusministeriön arkistoissa. Viimeksi 

mainittuja ei ole kuitenkaan tutkittu, sillä oletettavasti ulkoasiainministeriön 

vähäiseen aineistoon kuuluvat myös muiden em. viranomaisten laatimat asiakirjat. 

Arkistoja on käytetty ainoastaan vähässä määrin. Valpon tilannekatsauksista on 

löytynyt joitain käyttökelpoisia hajatietoja. 

Sanomalehtien avioliittoja kihlausilmoitukset. Kirjoituksen eräänä keskeisenä 

lähteenä on käytetty jatkosodan aikaisten sanomalehtien kihlaus- ja 

avioliittoilmoituksia Saksan miespuolisen ja Suomen naispuolisen kansalaisen 

välillä. 

On kuitenkin huomattava että, ainoastaan 17 sanomalehden em. ilmoitusaineisto on 

seulottu. 8 Jatkosodan aikana ilmestyi noin 160 sanomalehteä, mutta näistä lienee 

ainoastaan vajaat sata ollut valtakunnallisia, alueellisia tai paikallisia ns. 

päivälehtiä tai muita mielipidelehtiä loppuosan ollessa erilaisia erikoisaiheita 

käsitteleviä lehtiä, joissa avioliittoja kihlausilmoituksia ei liene ollenkaan 


8 Hangö -lehden, Helsingin Sanomien, Satakunnan Kansan ja Uuden Ajan seulontatiedot on saatu 

turkulaiselta Juho Raulalta sekä Pohjolan Sanomien ja Pohjolan Työn vastaavat tiedot Kemin 

kaupunginkirjaston kotiseutuosaston johtaja Liisa Hyväriseltä. Kansallisarkiston hanke on seulonut muut 

lehdet. 

118

julkaistu. Yhdestä seitsemään kertaa viikossa ilmestyviä sanomalehtiä oli vuonna 

1943 yhteensä 95, joista 73 suomen- ja 22 ruotsinkielisiä. Sanomalehtien 

yhteenlaskettu painosmäärä oli 1,3 miljoonaa kappaletta. Sanomalehdistä 44 oli 

poliittisia: 13 kokoomuslehteä, 12 RKP:läisiä tai muuten ruotsinkielisiä, kuusi 

maalaisliittolaista, kuusi sosiaalidemokraattista, neljä edistysmielistä ja kolme 

puolueetonta. 9 

Seulotut sanomalehdet on valikoitu siten, että Helsingin Sanomat, 

Hufvudstadsbladet ja Uusi Suomi olivat valtakunnallisia lehtiä, Deutsch- 

Evangelisch in Finnland saksalaisten evankelis-luterilaisten seurakuntien lehti ja 

kaikki muut lehdet joko aluelehtiä tai yhdessä tapauksessa pikemminkin 

paikallislehti (Hangö Tidning). Erityisesti on kuitenkin valittu aluelehtiä, jotka 

ilmestyivät alueilla tai paikkakunnilla, joilla oli paljon saksalaisia sotilaita: Kotka, 

Turku, Pori, Vaasa, Oulu, Kemi, Rovaniemi, Lappi ja Kainuu. 

On mahdollista, että tapa julkaista kihlausilmoituksia oli erilainen Länsi- kuin Itä- 

Suomessa. Suurin osa kihlausilmoituksista näyttää näet julkaistun 

länsisuomalaisissa sanomalehdissä. Koska kokonaisvaltaista seulontaa ei ole 

toteutettu, on kuitenkin hankalaa aivan aukottomasti osoittaa, että näin oli. Kainuun 

Sanomat Kajaanissa julkaisi kylläkin säännöllisesti avioliittoja kihlausilmoituksia, 

mutta vaikka Kainuu oli Kiestingin rintaman lähin selusta-alue, Kainuun Sanomat 

ei jatkosodan vuosina julkaissut yhtäkään ulkomaalaista koskevaa avio- tai 

kihlausilmoitusta. Tämä siitä huolimatta, että alueella oli kohtalaisen paljon 

saksalaisia sotilaita eri huoltotehtävissä ja että osa heistä seurusteli suomalaisten 

naisten kanssa. Tämä saattaa johtua siitä, että tapa ilmoittaa kihlauksista 

sanomalehdessä poikkesi vastaavasta länsisuomalaisesta tavasta. 

Kotkassa ilmestynyt Etelä-Suomi -lehti julkaisi jatkosodan alussa avioliittoja 

kihlausilmoituksia, mutta luopui tästä vuonna 1942. Niin ikään Kotkassa 

ilmestynyt Eteenpäin-lehti julkaisi ainoastaan harvakseltaan avioliittoja 

kihlausilmoituksia. Kummassakaan lehdessä ei ollut ulkomaalaisia koskevia 

ilmoituksia, vaikka saksalaisen laivasto-osaston tukikohta oli koko jatkosodan 

aikana kaupungin satamassa ja seurustelua esiintyi merisotilaiden ja kaupungin 

tyttöjen välillä. 

Kun Valtion tiedotuslaitoksen (VTL) toimintaa kesäkuussa 1944 terästettiin, 

yhteensä 89 lehteä julkaisi laitoksen toimittaman kirjoituksen, mikä VTL:ssä 

katsottiin poikkeuksellisen korkeaksi luvuksi, sillä suotuisissakin tapauksissa vain 

30–60 sanomalehteä julkaisi VTL:n tarjoamat kiertokirjoitukset. 10 Seulottu aineisto 

näyttäisi siten kattavan viidesosan avio- ja kihlausilmoituksia julkaisevista 

sanomalehdistä. Tosiasiallinen kattavuusaste on kuitenkin todennäköisesti 

huomattavasti suurempi, sillä useimmat seulotut sanomalehdet julkaistiin alueilla, 

joilla valtaosa saksalaisista sotilaista oli sijoitettuna. Seulottuihin lehtiin kuuluvat 

9 Kulha 1972, 26 

10 Jutikkala 1997, 264, 269 

119

lisäksi valtakunnalliset Uusi Suomi ja Hufvudstadsbladet, joissa kummassakin 

julkaistiin erityisen paljon suomalais-saksalaisia avioliittoja kihlausilmoituksia. 

Taulukossa 1 on lukumäärätietoja miespuolisen Saksan kansalaisen ja naispuolisen 

Suomen kansalaisen avioliittoja kihlausilmoitusten esiintymisestä seulotuissa 

sanomalehdissä: 

Taulukko 1. Saksalais-suomalaisia avioliittoja kihlausilmoituksia eräissä 

sanomalehdissä vuosina 1941–44 

Sanomalehti 

Julkaisupaikka ja 

levinneisyys 

Avioliittoilmoituksia 

(n) 

Kihlausilmoituksia 

(n) 

Deutsch-Evangelisch 

in Finnland 

Helsinki, Viipuri, 

Turku, koko maa 

8 - 

Eteenpäin 11 Kotka, Kymi - - 

Etelä-Suomi 12 Kotka, Kymi - - 

Hangö Hanko, Hankoniemi - 2 

Helsingin Sanomat Helsinki, koko maa 4 12 

Hufvudstadsbladet Helsinki, koko maa 39 79 

Kainuun Sanomat Kajaani, Kainuu - - 

Kaleva Oulu, Oulun lääni 5 8 

Lapin Kansa Rovaniemi, Lappi 2 6 

Lapuan Sanomat Lapua - - 

Pohjois-Pohja Kemi, Länsi-Pohja 1 10 

Pohjolan Sanomat Kemi, Länsi-Pohja 1 13 

Satakunnan Kansa Pori, Satakunta 1 12 

Turun Sanomat 

Turku, Varsinais- 

Suomi 

4 15 

Uusi Aika Pori - 1 

Uusi Aura 

Turku, Varsinais- 

Suomi 

2 8 

11 Katsottu 27.10.1943 asti 

12 Katsottu 14.2.1942 asti 

120

Uusi Suomi Helsinki, koko maa 13 43 

Vasabladet 

Vaasa, 

ruotsinkielinen 

2 4 

Yhteensä 82 213 

Taulukosta ilmenee, että yhteensä 17 sanomalehteä on seulottu ja niissä julkaistiin 

yhteensä 82 avioliittoa ja 212 kihlausta koskevaa ilmoitusta, joissa nainen oli 

suomalainen ja mies Saksan tai joissakin tapauksissa sen miehittämän maan 

kansalainen. Osa ilmoituksista ilmestyi kuitenkin kahdessa tai jopa kolmessa 

lehdessä, joten todelliset lukumäärät ovat pienemmät. Avioliittoilmoituksista on 

arvion mukaan noin kymmenesosa kahdentumia, kihlausilmoituksista selvästi 

vähemmän. Kuitenkaan ei ole tarpeellista tutkia erityisesti ilmoitusten 

päällekkäisyyttä, sillä on muuten mahdollista erottaa nimenomaan miespuoliset 

sotilaiden ilmoitusaineistosta. 

Tutkimuksen jäsentely 

Kirjoitus on jäsennelty siten, että ensiksi luodaan katsaus Saksan sotaväkeä 

koskeviin avioliittosääntöihin, minkä jälkeen selostetaan Norjan tilannetta koskevia 

tietoja. Seuraavaksi esitetään tietoja suomalaisten naisten rodullisista edellytyksistä 

mennä naimisiin saksalaisten miesten kanssa ja Saksan sotilaiden suomalaisten 

naisten kanssa solmimista avioliitoista. Edelleen eritellään kihlausilmoituksia 

koskevaa aineistoa. Lopuksi havainnot kootaan suoritetun tutkimuksen 

yhteenvedoksi. 

Avioliitot 

Esityksessä selostetaan saksalaista sotaväkeä koskevat avioliittosäännöt ja 

valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin henkilökohtaista osuutta niiden lupa-asioiden 

käsittelyssä, jotka koskivat avioliittoa saksalaisen sotilaan ja ulkomaalaisen naisen 

kanssa. Tämän jälkeen valaistaan Saksan Norjassa soveltamia avioliittokäytäntöjä 

ja saksalaisten sotilaiden suomalaisten naisten kanssa solmimia avioliittoja. 

Saksalaista sotaväkeä koskeneet avioliittosäännöt 

Saksalaisten sotilaiden kovin rajoitettuja mahdollisuuksia solmia avioliitto 

ulkomaalaisten naisten kanssa säädeltiin Wehrmachtin eri määräyksissä. 

Ensimmäinen sotilaita koskeva yleiskielto avioitua ulkomaalaisten naisten kanssa 

121

annettiin 7.5.1940, kuukausi Tanskan ja Norjan miehittämisen jälkeen. 13 

Avioliittoasetus (Heiratsverordnung) säädettiin 12.2.1941 ja siinä saksalaisia 

sotilaita kiellettiin menemästä naimisiin ulkomaalaisten naisten kanssa. Kiellon 

syynä oli Wehrmachtin johdon näkemys, että avioliitot aiheuttaisivat armeijalle 

toiminnallisia ongelmia, jos sotilaat olisivat liian henkilökohtaisessa yhteydessä 

palvelusmaan ulkomaalaiseen siviiliväestöön. Avioliittojen seurauksena saattaisi 

esiintyä uskollisuusristiriitoja samalla kun henkilökohtaiset suhteet nähtiin 

mahdollisena riskitekijänä, sillä avioituessaan ulkomaalaiset naiset saivat Saksan 

kansalaisuuden. 

Kielto koski ainoastaan sotilaita, sillä saksalaiset siviilimiehet saattoivat vuoden 

1938 avioliittolain perusteella avioitua ulkomaalaisten naisten kanssa, elleivät rotuja 

muut lait estäneet sitä. 14 Valtakunnankansleri Adolf Hitler antoi puolestaan 

28.2.1941 avioliittoasetuksen ja maaliskuun puolivälissä 1941 hän lisäksi päätti, 

että Saksan sotilaat saivat mennä naimisiin rodullisesti samanarvoisten henkilöiden 

kanssa Alankomaissa, Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa, koska nämä olivat 

germaanisia sukulaiskansoja. 15 Huhtikuussa 1942 Oberkommando der Wehrmacht 

(OKW) kiristi avioliittomääräyksiä määräämällä, etteivät saksalaiset sotilaat 

saaneet enää solmia avioliittoja vieraan maan viranomaisten edessä. Eri 

armeijoiden esikunnat muistuttivat 23.12.1942 laaditussa kirjelmässä siitä, että 

vahvasti itäisiä aineksia omaavat tytöt, jotka olivat rumia ja heikosti kasvaneita, 

eivät olleet mahdollisia saksalaisina äiteinä (… Mädchen mit stark ostischem 

Einschlag bis zur hässlichen und schlecht gewachsenen ...). Kirjelmään liittyi 

tällaisia naisia esittävä valokuvasarja. 16 

OKW laati vuonna 1943 ohjekirjan ”Der deutsche Soldat und die Frau aus 

fremdem Volkstum” (Saksalainen sotilas ja vieraan kansallisuuden nainen). Myös 

tämä painotti Saksan miehittämiä alueita koskien sitä, että saksalaisten sotilaiden 

tulisi suhtautua erittäin pidättyvästi paikallisiin naisiin, sillä juuri naiset toimivat 

yleensä välittävänä tahona vihollisen vakoilu- ja salaisen poliisin 

organisaatioihin. 17 Ohjekirjassa tähdennettiin: ”Rivisotilaat ja upseerit eivät saa 

mennä naimisiin ulkomaalaisten naisten kanssa, paitsi jos ulkomaalainen nainen on 

verenperinnöltään ja tietoisesti ulkosaksalainen (Volksdeutsche) ja hänen 

tähänastinen kansalaisuutensa on pelkästään muodollinen. Viime aikoina on tämän 

lisäksi myönnetty lupa avioliiton solmimiseen germaanisten naapurikansakuntien 

arjalaisille henkilöille Alankomaissa, Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa samoin kuin 

rodullisesti samaa sukua oleville flaamilaisille ja suomalaisille naisille, jos nämä 

lisäksi voivat osoittaa arjalaisen ja germaanisen alkuperänsä.” 18 Belgiaa ja Suomea 

ei siis poiketen muista maista nimenomaisesti mainittu, van ohjekirja käytti 

13 Warring 1994, 140, Wendisch 2006, 127 

14 Bechert-Wiesels 1943 

15 Olsen 1998, 162–163 

16 Warring 1942, 140 

17 Der deutsche Soldat und die Frau aus fremdem Volkstum 1943, 4, 13, 27 

18 Der deutsche Soldat und die Frau aus fremdem Volkstum 1943, 8, 29–30 

122

ilmaisuja ”flaamittaret” (Fläminnen) ja ”suomettaret” (Finninnen). Alankomaiden, 

Norjan, Tanskan ja Ruotsin naiset olivat täten pääsääntöisesti germaaneja. 

Flaamilaisten ja suomalaisten naisten arjalainen ja germaaninen alkuperä saattoi 

sen sijaan lähtökohtaisesti olla kyseenalainen. 

Vuoden 1943 ohjekirja salli siis saksalaisten sotilaiden avioitua mm. suomalaisten 

naisten kanssa. Poiketen Norjasta, Tanskasta ja Ruotsista Suomea ei kuitenkaan 

mainittu kansakuntana, vaan ohjekirja mainitsi ainoastaan ne suomalaiset naiset, 

joita voitiin pitää ”arjalaisina”. Vaikka myös norjalaisten, tanskalaisten ja 

ruotsalaisten naisten oli täytettävä tämä ehto, viestii ohjekirjan muotoilu siitä, että 

suomalaisten naisten rotuperimä oli suuremmassa määrin kyseenalainen kuin 

muiden pohjoismaalaisten naisten. 

Hitler ratkaisi henkilökohtaisesti avioliittohakemukset 

Saksan valtakunnanjohtaja Adolf Hitler oli ylin taho, joka ratkaisi saksalaisten 

sotilaiden hakemukset saada mennä naimisiin ulkomaalaisten naisten kanssa. 

Tuntuu oudolta, että Saksan arvattavasti hyvin kiireinen johtaja oli varannut 

itselleen lopullisen ratkaisuvallan jokseenkin vähäpätöisissä, luvanvaraisissa 

avioliittoasioissa, mutta näin oli todella tilanne. Tämä seikka osoittaa siten Hitlerin 

avioliittoasioille antamaa hyvin suurta painoarvoa. 19 Wehrmachtin johdon vuonna 

1943 laatimassa ohjekirjassa todettiinkin saksalaisten sotilaiden ja ulkomaalaisten 

naisten avioliittohakemuksista: ”Führer pidättää henkilökohtaisesti itsellään kaikki 

oikeudet tämänlaatuisiin anomuksiin, jotka on lähetettävä virkateitse” (Der Führer 

hat sich die Entscheidigung über alle derartigen, auf dem Dienstwege 

einzureichenden Anträge persönlich vorbehalten). 20 Lähteet eivät kerro, käsittelikö 

Hitler jokaista avioliittohakemusta vai tekivätkö hänen avustajansa tai alemmat 

virkaportaat alustavan karsinnan ennen hakemusten siirtämistä hänen käsittelyynsä. 

Vuosina 1941–44 Hitler on kylläkin hyvin ehtinyt käsitellä muutamia tuhansia 

avioliittoasioita, jos oletetaan, että kuukausittain saapui esimerkiksi keskimäärin 

satakunta hakemusta. 

Miksi sotilaiden avioliitot olivat näin erinomaisen tärkeitä Hitlerille Selityksenä 

ovat saksalaista verenperintöä korostavat myytit kansallissosialististen valtiollisten 

linjausten lähtökohtana ja perustana. Erityisesti Hitler keskeisenä vaikuttajana oli 

luonut rotupolitiikan institutionaalisen kehyksen ja sen käytännön sovellukset ja 

kohdisti niihin jatkuvaa ja väsymätöntä seurantaa ja kehittämistä. Saksan 

hallituksen ja puoluetahojen rotukäsityksen mukaan arjalainen rotu oli kaikista 

maailman roduista etevin ja myös ainoa kulttuuria luova rotu, jonka tehtävänä oli 

hallita maailmaa ja muita rotuja. Ihmiskunnan historian varhaisvaiheessa arjalainen 

rotu oli valloittanut koko maailman ja tällä tavalla olivat Persian, Intian, Kreikan ja 

Rooman suuret valtakunnat syntyneet. Aikojen myötä oli kuitenkin tapahtunut 

19 Olsen 1998, 176 

20 Der deutsche Soldat und die Frau aus fremdem Volkstum 1943, 8 

123

syntiinlankeemus, kun arjalainen herrakansa oli sekoittunut valloitettuihin 

alempiarvoisiin kansoihin. Vanhat maailmanvallat olivat tästä syystä tuhoutuneet 

samalla kun arjalainen veri oli laimentunut. Ainoa paikka maailmassa, jossa 

arjalainen veri oli jotenkuten säilynyt, oli pohjoismais-germaaninen Eurooppa. 

Tästä syystä pelastuksen oli tultava Saksasta. Kansallissosialistisen rotukäsityksen 

mukaan Saksalle kohtalokas tilanne vaati kahta käytännön toimenpidettä. 

Ensinnäkin oli rotujen sekoitus lopetettava ja tämä oli jo tehty Saksassa vuonna 

1935, kun säädettiin juutalaisia koskevat ns. Nürnbergin lait. Toiseksi arjalaista 

verta oli jalostettava seulonnalla, arjalaisten yksilöiden välisillä avioliitoilla, alaarvoisten 

henkilöiden sterilisoinnilla, eliittien kasvatuksella ym. 21 

Hitlerin oleskellessa Obersalzbergissä vuonna 1944 useimmat avioliittohakemukset 

tulivat merisotilailta, ja hänen laivastoadjutanttinsa, kontra-amiraali Karl-Jesco von 

Puttkamer, esitteli hakemukset hänelle joka toinen tai kolmas viikko. Hitler oli 

tässä asiassa hyvin huolellinen ja tutki kaikki liitteenä olleet asiakirjat kuten 

hakijoiden omaelämäkerrat, ulkomaalaisten naisten ja heidän vanhempiensa 

todistukset rankaisemattomuudesta sekä turvallisuuspalvelun lausunnot ko. perheen 

poliittisesta kannasta. 

Avioliittohakemuksiin oli liitettävä eri kulmista otettuja valokuvia morsiamesta ja 

Aira Kemiläinen on otaksunut, että yhden valokuvista edellytettäneen naisen 

esiintymisen uimapuvussa. 22 Näin ei kuitenkaan ollut, sillä valokuvissa naisilla oli 

yllään leninkejä, jakku- ja hamepukuja yms. Yksi kuva oli rintakuva, toinen 

profiilikuva ja kolmas kokovartalokuva, kaikki säädyllisesti pukeutuneista naisista. 

Naisia esittäviä valokuvia Hitler tutki erityisen tarkasti. Hänestä valokuvien naiset 

eivät yleensä olleet kovin kauniita. Tästä syystä Hitler nauroi ja sanoi, että 

sotilaiden toivuttua rakastumisestaan he kiroaisivat häntä, koska hän oli 

hyväksynyt hakemukset. Hitler hyväksyi vain harvoin avioliittohakemuksen 

ensimmäisen tarkastelun yhteydessä, useimmiten hän pyysi hakemuksen 

toistamiseen. Hän selitti tarkistamisen tärkeyttä sillä, ettei mitään rodullisesti alaarvoista 

verta pääsisi Saksaan ulkomaalaisten naisten kanssa solmittujen 

avioliittojen seurauksena. Tämä oli syy siihen, että hän itse teki lopullisen 

päätöksen hakemuksista. 23 

Museoviraston muistelma-aineistoon sisältyy kertomus saksalaisen sotilaan kanssa 

kihloihin menneestä helsinkiläisneidistä. Kun pariskunta haki avioliittolupaa ”tyttö 

mitattiin ja punnittiin perusteellisesti, suvusta otettiin selvää monta polvea 

taaksepäin”. Kertojan tiedossa ei kuitenkaan ollut, myönnettiinkö naimalupa vai 

ei. 24 

Hitlerin käsittelyaika saattoi venyä puoleksi vuodeksi. YLE:n toimittaja Marjatta 

Cronvall ohjasi vuonna 1991 elokuvadokumenttia ”Hakaristin varjo”. Ohjelmassa 

21 Røger 1964, 119 

22 Kemiläinen 1993, 292 

23 Hitler. Stalins hemliga dossier 2006, 168–169 

24 MV:K34, Vastaus nro 918. Museoviraston kysely. Museovirasto 

124

Ulla Schmidt kertoi avioliitostaan saksalaisen aliupseerin kanssa: ”Me halusimme 

naimisiin. Se ei ollut mikään sellainen irtosuhde, sellainen, että mennään kihloihin 

ja sillä hyvä. Jätimme sisään hakemuksemme, jotta voisimme mennä naimisiin. Piti 

ottaa yhteyttä kansallissosialistiseen puolueeseen. Jätimme hakemuksemme vuoden 

1943 alussa. Siihen tarvittiin verikoe, terveydellinen lupa, kuvia edestä ja takaa ja 

tietysti profiili. Joskus toukokuun lopussa saimme tiedotuksen, kirjeen, jossa 

sanottiin punaisella alleviivattuna, että àvioliitto ei pidetä rotupoliittisesti ja 

rotubiologisesti soveliaana´”. Vastauksen johdosta Ulla kirjoitti Hitlerille sillä 

seurauksella, että avioliitto solmittiin 5.1.1944 Führerin luvalla. 25 Tämä lienee 

kuitenkin ollut poikkeuksellinen tapaus. 

Himmler ratkaisi puolestaan SS-miesten avioliittohakemukset 

Hitler nimitti vuoden 1929 alussa Heinrich Himmlerin SS:n johtajaksi. Himmler 

osoitti suurta mielenkiintoa SS-miesten avioliittoihin, puolisoihin ja lapsiin. 

Vuonna 1931 hän päätti kelpuuttaa ainoastaan ns. pohjoismaiseen rotuun kuuluvia 

miehiä järjestöönsä. Rotueliitin syntymisen ja kasvamisen edistämiseksi hän otti 

käyttöön rotuluokituksen, joka perustui jäsenkandidaatteja koskeviin 

lääkärintodistuksiin, sukutauluihin ja valokuviin. Yhdeksän luokkaa käsittävä 

luokitusjärjestelmä suosii pitkäkalloisia, kapeita kasvoja, sinisiä silmiä ja vaaleaa 

tukkaa. SS:n rotuvirkamiesten tutkinta päättyi joko vihreään tai punaiseen korttiin. 

Edellinen tarkoitti sopivuutta ja jälkimmäinen hylkäystä. 26 

Himmler teki 21.12.1931 vielä päätöksen, jonka mukaan SS-miesten morsiamien 

oli suostuttava rotututkimuksiin ja esitettävä itsestään lääkärintodistuksia, 

sukutauluja ja valokuvia SS:n rotuasiantuntijoille. Elleivät naiset täyttäneet 

vaatimuksia, avioliittolupa evättiin heiltä. 27 

On mahdollista, että Himmlerin SS-miesten avioliittohakemuksia koskeva käytäntö 

on toiminut Hitlerin esikuvana Wehrmachtin sotilaiden avioliittohakemusten 

käsittelyssä, sillä vasta syksystä 1939 lähtien oli runsaasti saksalaisia sotilaita 

Saksan rajojen ulkopuolella. Hitlerin ja Reichsführer-SS Heinrich Himmlerin 

välillä lienee ollut sellainen työnjako, että Himmler ratkaisi SS-miesten 

avioliittohakemukset. Hän käsitteli hakemukset sekä perehtyi niihin liittyviin 

asiakirjoihin ja valokuviin. 28 

25 YLE:n elokuvadokumentti Hakaristin varjo. Osa 1 Vaikenemisen kasvot. Osa 2 Älä unohda minua. 

Ohjaus Marjatta Cronvall 1991–92, I hakkorsets skugga och glömskans hav. kirjoitus 

Hufvudstadsbladetin viikkoliiteessä TV-veckan + radio Nr 50 9-15.12.1991 

26 Heinemann 2003, 60–61 

27 Heinemann 2003, 51 

28 Longerich 2008, 366–367 

125

Norjassa sovelletut avioliittokäytännöt 

Norjassa AOK Norwegenin komentaja, kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst, 

antoi 17.3.1941 lähemmät määräykset Norjassa palvelevien saksalaisten sotilaiden 

avioliitoista norjalaisten naisten kanssa. Hitlerin 28.2.1941 antamien määräysten 

mukaan edellytettiin saksalaisten sotilaiden kanssa naimisiin menevien naisten 

muuttavan Saksaan. Osloon perustettiin joko vuoden 1941 loppupuoliskolla tai 

vuoden 1942 alussa ns. siviiliasiaintoimisto (Amtslegen) Norjan 

valtakunnankomissariaatin yhteyteen. Sen tehtävänä oli rekisteröidä maassa 

olevien Saksan kansalaisten siviiliasiat kuten syntymät, kuolintapaukset, avioliitot 

ym. Lisäksi se myönsi ns. avioliittokelpoisuustodistukset norjalaisille naisille. Siinä 

tapauksessa että Hitler myönsi naimisiinmenoluvan, avioliitto voitiin solmia ko. 

sotilaan yksikön tuomioistuimessa, Oslon siviiliasiaintoimistossa tai jossakin 

Saksassa sijaitsevassa vastaavassa toimistossa. 29 

Avioliittoa varten vaadittavat todistukset määriteltiin aluksi helmikuussa 1941 

annetuissa avioliittoasetuksissa, mutta vuonna 1942 määräyksiä täydennettiin ja 

tiukennettiin. Saksan sotilaan kanssa avioon menevältä norjalaiselta naiselta 

vaadittiin lopulta, että 

- hänet rodullisessa mielessä arvioitiin korkeammalle kuin Saksan 

keskivertoväestö 

- hän älyllisessä mielessä oli tasavertainen saksalaisen aviomiehensä 

kanssa 

- hän osasi saksan kieltä sen verran, että aviopuolisot kykenivät puhumaan 

keskenään saksaksi 

- nainen ei saanut olla sairaana 

- nainen ei saanut olla saamelaista alkuperää 

- nainen ei sukupuolisessa mielessä saanut olla huonomaineinen tai katutyttö 

(gatejente) 

- nainen oli poliittisesti luotettava, ja maaliskuussa 1942 määrättiin, että 

NSDAP:n Norjan osaston on annettava lausunto naisen poliittisesta 

luotettavuudesta. Mikäli Saksan viranomaisilla oli asiasta epäilyksiä, oli 

aviomiehen kotipaikkakunnan NSDAP-järjestön otettava yhteys mieheen 

tarkemman selvityksen saamiseksi naisen luotettavuudesta. 

Määräysten kiristymisen vuonna 1942 on arvioitu johtuneen siitä, että osalla 

vuonna 1941 saksalaisen sotilaan kanssa avioon menneistä naisista oli heikko 

saksan kielen taito samalla kun heidän kyvyissään toimia saksalaisessa 

yhteiskunnassa oli ilmennyt puutteita ja ongelmia. Lisäksi Saksan viranomaiset 

29 Olsen 1998, 163–168 

126

olivat todenneet, että parempi rodullinen tietoisuus oli tarpeen, vaikkakin Norjan 

naiset yleensä tulivat pohjoisen rodun ydinalueelta. 30 

Vuoden 1942 loppuun mennessä oli Norjassa toiminut Abteilung Lebensborn 

rekisteröinyt 2 154 norjalaista naista, jotka olivat joko raskaana tai jo synnyttäneet 

saksalaisen sotilaan lapsen. Näistä naisista 139 eli 6,5 % oli mennyt naimisiin 

saksalaisen sotilaan kanssa ja lisäksi 890 ilmoitti haluavansa mennä naimisiin. 

Tässä vaiheessa oli siten vajaat puolet saksalaisten naisista joko mennyt naimisiin 

tai halusi avioitua. Naimisiin menneistä naisista 103 ja naimahaluisista 191 oli 

muuttanut Saksaan. 

Vuodelta 1941 on olemassa hyvä dokumentaatio 487 norjalaisen naisen ja 

saksalaisen sotilaan seurustelutapauksesta. Tämän rajoitetun aineiston perusteella 

näyttäisi siltä, että runsaat 40 % vanhemmista halusi mennä naimisiin 

seurustelusuhteiden ollessa enimmäkseen sekä vakaita että vakavia. Runsaassa 30 

%:ssa tapauksista avioituminen ei ollut ajankohtaista osapuolten aikaisemmista ja 

muodollisesti vielä voimassaolevista aviosuhteista johtuen. Tähän ryhmään 

kuuluvasta 149 parista sotilas oli 141 tapauksessa jo naimisissa Saksassa, kun 

kahdeksan naista oli puolestaan jo naimisissa norjalaisen miehen kanssa. Lopuksi 

vajaassa viidesosassa tapauksista pariskunnat eivät ottaneet kantaa avioitumiseen, 

eikä näiden perusteluista ole tarkempaa tietoa. 31 

Vaikka kielto avioitua ulkomaalaisen naisen kanssa poistettiin talvella 1941, 

esiintyi Norjassa seuraavina vuosina lukuisia tapauksia, joissa Wehrmacht hylkäsi 

saksalaisen sotilaan avioliittohakemuksen. Syynä lienee näissä tapauksissa ollut 

puutteellinen tieto voimassa olevista säännöksistä. Vuoden 1942 loppuun mennessä 

oli 139 saksalaista sotilasta mennyt naimisiin lapsen synnyttäneen norjalaisen 

naisen kanssa ja lisäksi 884 sotilaan aikomuksena oli mennä naimisiin. Nämä luvut 

tarkoittanevat sitä, että yhteensä 1 023 sotilasta oli tähän mennessä hakenut 

avioliittolupaa ja että hakemuksista 13,6 % oli hyväksytty. Samalla oli kuitenkin 

294 lapsen saksalaiselle sotilaalle synnyttänyttä norjalaista naista muuttanut 

miehensä lähisukulaisten luo Saksaan ja lisäksi vielä 786 naisella oli aikomus 

muuttaa. 32 Osa Saksaan lähteneistä naisista meni sitten siellä aikaa myöten 

naimisiin. 

Norjaan sijoitetut saksalaiset sotilasviranomaiset eivät lokakuun 1944 ja 

maaliskuun 1945 välisenä viiden kuukauden aikana käsitelleet ollenkaan 

avioliittohakemuksia. 33 Syynä tähän oli ehkä epävarmaksi muodostunut 

sotilaallinen tilanne. Saksan antautumisen ollessa edessä huhtikuussa 1945 tilanne 

selkeni, kun avioliittoja rajoittaneet määräykset menettivät voimansa. Tässä 

tilanteessa solmittiin heti sodan päättymisen jälkeen Norjan viranomaisten 

30 Olsen 1998, 168–169 

31 Olsen 1998, 171–172 

32 SS für ein Grossgermanien. III. Folge. Schwert und Wiege 1943, 78 

33 Olsen 1998, 169–171 

127

hiljaisella kannatuksella enemmän saksalais-norjalaisia avioliittoja kuin sotaaikana. 

Vaikka monet seurustelevat pariskunnat halusivat varsinkin sodan alkuvuosina 

mennä naimisiin, jäi avioliittojen lukumäärä Norjassa kuitenkin jokseenkin 

vähäiseksi. Norjan viranomaisten ehkä jossain määrin vajavaisten tietojen mukaan 

solmittiin Norjassa miehitysvuosina runsaat 200 avioliittoa norjalaisten naisten ja 

saksalaisten sotilaiden välillä. Kun osa avioliitoista solmittiin Saksassa, on niiden 

kokonaismääräksi arvioitu 400–500 eli verrattain vähän naimisiinmenoon 

halukkaiden nähden. Tärkeimmät syyt siihen, että avioliitoja solmittiin vain 

suhteellisen vähän, olivat erittäin vaativat ehdot sekä raskas menettely erilaisine 

välttämättömine muodollisuuksineen. Tulevilta aviopuolisoilta vaadittiin seuraavat 

todistukset: 34 

- saksalaisen lääkärin antama naimisiin menoa varten vaadittava 

kelpoisuustodistus 

- vanhempien ja isovanhempien hyväksyttävät sukuselvitykset 

- poliittinen luotettavuustodistus 

- rotutodistus 

- naisesta vaadittiin lisäksi valokuvia rinta- ja kokovartalokuvineen 

Hakemuksen edettyä Hitlerin käsittelyyn vaadittiin lisäksi: 

- aviopuolisoiden ja heidän vanhempiensa syntymätodistukset 

- vanhempien vihkitodistukset 

- sotilaan palvelusyksikön antama naimalupa 

- naisen osalta Norjan oikeusministeriön avioliittotodistus. Tämän saaminen 

edellytti taas naisen syntymätodistuksen, rokotustodistuksen, 

kihlaustodistuksen ja sukuselvityksen esittämistä. Mikäli nainen ei ollut 

täyttänyt 21 vuotta vaadittiin lisäksi hänen vanhempiensa kirjallinen 

suostumus, ja jos hän ei ollut täyttänyt 18 vuotta, edellytettiin lisäksi 

maaherran suostumus. Saksalaisen sotilaan oli puolestaan taattava 

pystyvänsä huolehtimaan naisen ylläpidosta Saksassa vihkimisen jälkeen 

Avioliittoasetus 28.2.1941 lähti periaatteesta, että ainoastaan rodullisesti 

arvokkailla naisilla oli riittäviä verenperinnöllisiä edellytyksiä päästäkseen osaksi 

34 Tatsachen und Zahlen über Deutschland 1941, 34–35, Kemiläinen 1993, 289–290, Olsen 1998, 176– 

177, 183 

128

Saksan kansaa. Tästä syystä erinäiset selvitykset saattoivat olla tarpeellisia. Vaikka 

saksalaisten lääkäreiden ja rotuasiantuntijoiden tutkimukset yleensä antoivat 

vastauksen kysymykseen riittävien rodullisten ominaisuuksien olemassaolosta tai 

puuttumisesta, saatettiin myös naisen ja hänen perheensä elämänkulkua ja -tapoja 

tutkia. Naisilta vaadittiin tietoja hänen suvussaan esiintyvistä mielisairauksista, 

kaatumataudista ja tanssitaudista, erilaisista synnynnäisistä vammoista, sokeudesta, 

kuuroudesta, parantumattomista ruumiillisista epämuodostumista sekä 

lähisukulaisten itsemurhista ym. Pienimpienkin epäilysten herättyä suoritettiin 

perusteellisia jatkotutkimuksia. Lisäksi avioliittohakemusta käsittelevät tahot 

saattoivat vaatia sekä naisen vanhempien että hänen isovanhempiensa valokuvia. 35 

Norjan Abteilung Lebensbornin ja SS:n piireissä pyrittiin antamaan 

naimahalukkaille saksalaisille sotilaille valistusta luentojen, kirjallisuuden ja 

kuvien muodossa, jotta heihin iskostuisi riittävää tietoisuutta naisten rotuja 

luonteenpiirteiden huomioimisen suuresta merkityksestä. Valistuksessa painotettiin 

erityisesti naisen ulkonäön rodullista merkitystä ja laatua, jotta nainen voitaisiin 

hyväksyä Saksan kansaan kuuluvaksi henkilöksi. 36 

Toinen syy siihen, että norjalaisten naisten ja Saksan sotilaiden solmimien 

avioliittojen lukumäärä jäi vähäiseksi, olivat sotilaiden kaatumiset ja sotavangiksi 

joutuminen. Vuoden 1941 loppuun mennessä lienee noin 5 % naimisiinmenoon 

halukkaista sotilasta kaatunut, mutta sodan jatkuessa lienee jo useita satoja näistä 

sotilaista kaatunut tai joutunut sotavangiksi. 

Kaiken kaikkiaan oli avioitumismenettelyssä niin monta estettä, että valtaosa 

naimahalukkaista joko epäonnistui aikeissaan tai jossain vaiheessa turhautui ja 

antoi asian jäädä sikseen. Saksan antautuminen mahdollisti kuitenkin patoutuneen 

paineen purkautumisen, sillä toukokuussa 1945 solmittiin Norjassa 211 avioliittoa 

norjalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan kesken ja 1.9.1945 mennessä 415. 37 

Norjan viranomaiset eivät pyrkineet estämään näitä avioliittoja, sillä norjalaisten 

naisten avioituessa heistä tuli Saksan kansalaisia, jotka voitiin karkottaa maasta. 

Tämä myös oli Norjan kannalta erityisen mieluisaa. On arvioitu, että 1 000–3 000 

norjalaista naista kesästä 1945 vuoden 1947 loppuun mennessä solmi avioliiton 

Norjaan jääneen saksalaisen sotilaan kanssa. 38 

Avioliitot Tanskassa 

Tanskassakin avioliiton solmiminen saksalaisen sotilaan ja tanskalaisen naisen 

välillä oli 1930-luvun loppupuoliskolla ja sotavuosina hankalaa, kuten siviilienkin 

avioliitot. Tanskalainen sanomalehtimies Nils Ufer on kertonut, kuinka hänen 

äitinsä jo vuonna 1938 meni naimisiin saksalaisen siviilimiehen kanssa. Sitä ennen 

35 Olsen 1998, 177–178 

36 Olsen 1998, 177 

37 Olsen 1998, 315–317 

38 Olsen 1998, 185 

129

hän joutui pyörällä vierailemaan Lollandin ja Sydsjællandin useissa 

kirkkoherranvirastoissa hankkiakseen todistuksia siitä, että hänen sukunimensä oli 

kolmen polven ajan ollut Sørensen todistukseksi, ettei hänen suvussaan ollut 

juutalaisia. Sodan puhjettua mies kutsuttiin Saksan armeijaan ja hän joutui 

jättämään Tanskan. Vaikka mies oli vain rivisotilas eikä mikään kansallissosialisti, 

hänen vaimonsa lopetti suhteen, sillä hän lukeutui vasemmiston kulttuuripiireihin 

ja vastarintaliikkeeseen. Muodollisesti aviopari erosi vasta sodan jälkeen. 39 

Tiedossa ei ole kuinka monta avioliittoa solmittiin sotavuosina saksalaisten 

sotilaiden ja tanskalaisten naisten kanssa. Tutkija Anette Warring on luetteloinut 

viisi tällaista avioliittoa vuonna 1941, 32 vuonna 1942, 41 vuonna 1943, 24 vuonna 

1944 ja yhdeksän vuonna 1945 eli yhteensä 109. Luettelo ei kuitenkaan ole 

kattava. 40 Tanskan oikeusministeriön arkistossa on noin 150 pariskuntaa käsittävä 

nimiluettelo tai muita tietoja, mutta nämäkään tiedot eivät ole tyhjentäviä. Eräät 

tanskalaiset naiset lähtivät Saksaan mennäkseen naimisiin, mutta heidänkään 

lukumäärästä ei ole tietoja. Naimisiin menneistä tiedetään sotilasarvo 111 

tapauksessa: 17 % oli upseereja, 49 % aliupseereja, 15 % rivisotilaita ja 6 % SSmiehiä. 

On tosin epävarmaa, onko henkilöluettelo edustava vai ei 41 Vuosina 

1945–48 haki noin 190 tanskalaista naista lupaa mennä naimisiin saksalaisen 

miehen kanssa ja näissä tapauksissa kyseessä oli usein mies, joka oli sotavuosina 

ollut saksalainen sotilas. 42 Norjassa ei ole ollenkaan tutkittu isäksi tulleiden 

saksalaisten sotilaiden jako upseereihin, aliupseereihin ja miehistöön, vaikka 

Abteilung Lebensbornin arkistossa on runsaasti tietoja mm. sotilaiden 

sotilasarvoista. Tutkija Lars Borgersrudin havainnon mukaan aineistossa on 

kuitenkin ainoastaan yksittäisiä korkeampia upseereita, mutta monta rivimiestä ja 

alempaan päällystöön kuuluva sotilasta. 43 

Saadakseen luvan mennä naimisiin saksalaisen sotilaan kanssa tanskalaisen naisen 

oli esitettävä todistus arjalaisesta alkuperästään. Lisäksi tutkittiin hänen 

elämäntapojaan sekä rotupoliittisessa että poliittisessa mielessä. Tanskan 

viranomaiset eivät kuitenkaan suostuneet laatimaan arjalaisuutta osoittavia 

todistuksia. Ensimmäinen avioliittohakemus tehtiin syyskuussa 1940 ja 

lokakuukuussa 1942 jätettiin noin 350 hakemusta valtakunnanadvokaatille 

(Statsadvokaten for særlige Anliggender). Hakemusten kokonaismäärästä ei ole 

kuitenkaan tietoja. Hylättyjen hakemustenkaan lukumäärästä ei ole tietoja ja 

Warring tyytyy vain toteamaan, etteivät läheskään kaikki hakemukset johtaneet 

avioliiton solmimiseen. Tanskan viranomaiset laillistivat 20.11.1943 avioliitot, 

39 Ufer 1994, 118–122 

40 Warring 1994, 138 

41 Øland 2001, 27–29, Arne Ølandin antamat tiedot 

42 Warring 1994, 145 

43 Lars Borgersrudin antamat tiedot 

130

jotka oli solmittu tanskalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välillä 9.4.1940 

lähtien. 44 

Tanskan viranomaisilla ei Saksan miehityksen aikana vuosina 1940–45 ollut 

oikeutta vihkiä ja rekisteröidä avioliittoja Saksan ja Tanskan kansalaisten välillä, 

mutta tällaisia avioliittoja saatettiin silti solmia. Tietoja niiden lukumäärästä ei ole. 

Jos Tanskaan sijoitettu saksalainen sotilas meni luvatta naimisiin tanskalaisen 

naisen kanssa, joutui hän kuritoimenpiteiden kohteeksi. 45 

Vain virkakäyttöön tarkoitetun seurustelua ja avioliittoasioita koskevan opaskirjan etusivu 

vuodelta 1943. Kirjaan sisältyi ohjeita siitä, kuinka saksalaisen sotilaan tulisi suhtautua 

vieraiden maiden naisiin. – The cover of a guide from German Headquarters on 

fraternization between German soldiers and foreign women in 1943. 

Eräs saksalais-ruotsalainen avioliitto Ruotsissa 

Tutkimusta tai muuta aineistoa Ruotsissa sotavuosina Saksan ja Ruotsin 

kansalaisten välillä solmituista avioliitoista ei ole. Avioliittoja sekä saksalaisten 

miesten ja ruotsalaisten naisten että ruotsalaisten miesten ja saksalaisten naisten 

välillä lienee kuitenkin sotavuosina solmittu vähintään useita kymmeniä. 

44 Warring 1994, 138–141 

45 Warring 1994, 138 

131

Eräs naimisiin menneistä, saksalainen yliluutnantti Walther Zindel, on 

sodanjälkeisissä muistelmissaan kertonut avioliittonsa valmistelusta. Koska se 

valaisee tämän kirjoituksen aihetta, selostetaan seuraavassa Zindelin kokemuksia. 

Hän saapui vuoden 1941 alussa Ruotsin Luulajaan, johon edellisenä vuonna oli 

perustettu Saksan armeijan elintarvike- ja varusvarasto ja josta huollettiin Suomeen 

sijoitettuja yksiköitä. Zindel määrättiin varaston johtajaksi ja hän tapasi Piitimestä 

kotoisin olevan Gunvor Sandbergin. Pariskunta meni kihloihin ja alkoi suunnitella 

avioliiton solmimista. Tästä Zindel kirjoittaa: ”Koska olin sotilas, tarvitsin 

ylempien tahojen luvan. Sotaolojen vallitessa ja Gunvorin ollessa ulkomaalainen 

tarvitsin ’johtajamme Adolf Hitlerin’ luvan. Tämä ei ollut helppoa. Määräysten 

mukaan asia oli esitettävä Johtajalle päätettäväksi ja ’arjalainen alkuperä’ 

todettava. Naisen olisi oltava valmis lähtemään Saksaan vihkimisen jälkeen. 

Vaatimus arjalaisen rodun alkuperästä aiheutti meille ongelmia. Ruotsissa 

vanhatestamentilliset nimet olivat eräässä vaiheessa hyvin suosittuja. Siksi Gunin 

suvussa oli melkoisesti Abrahamssoneja, Isakssoneja ym. Tämä herätti Saksan 

usein kouluttamattomissa rotuvirkailijoissa epäilyksiä. Lisäksi vaadittiin 

passivalokuvia kaikilta puolilta, jotta kasvojen piirteitä voitaisiin tutkia. Kaiken 

kaikkiaan kesti hyvin kauan ennen kuin ’johtajan lupa’ vihdoin saapui”. Zindelista 

ja Sandbergistä lienee tullut pari jo vuonna 1941, mutta hankalan lupamenettelyn 

johdosta häät voitiin pitää Luulajassa vasta 19.8.1943. 46 

AOK 20:n komentaja Eduard Dietlin avioitumista koskevat ohjeet 23.12.1942 

Alkuvuonna 1942 kenraalieversti Eduard Dietlistä tuli silloisen AOK Lapplandin 

komentaja. Kesällä 1942 sotatoimiyhtymälle annettiin uusi nimi AOK 20, jonka 

toimialueeseen Pohjois-Suomen lisäksi kuului myös mm. kuusi Koillis-Norjan 

kuntaa. Dietl oli NSDAP:n vanha jäsen ja kansallissosialistina hänellä oli 

rotupoliittinen vakaumus. 47 AOK 20:n komentajana Dietl kiristi 23.12.1942 

alaistensa yksiköiden esimiehille ja komppanianpäälliköille antamissaan ohjeissa 

saksalaisia sotilaita ja ”ulkomaalaisia” naisia sekä ”Pohjoismaiden kansalaisia” 

koskevia avioliittomääräyksiä toistaen Hitlerin rotupoliittisia ajatuksia (Ks. liite). 

Dietlin ohjeiden keskeinen periaate oli sama kuin NSDAP:n rotupoliittisen viraston 

kanta, että saksalaisten avioliitot ja jälkeläisten tuottaminen olivat periaatteessa 

toivottuja ainoastaan Saksan kansaan kuuluvien kesken. Vaikka Saksa 

valloittamalla useita naapurimaitaan oli luonut eräänlaisen yhdistetyn Eurooppaalueen, 

toteutettu taloudellinen ja sotilaallinen yhteisyys ei ollut Dietlistä 

kuitenkaan muodostanut saksalaista rodullis-kansallista ykseyttä. Samalla hän 

huomautti avioliittojen saksalaisten sotilaiden ja pohjoismaisten naisten kesken 

46 Gyllenhaal-Gebhard 1999, 33–41 

47 Mikrofilmi F8/440 AOK 20/27252/14, Kriegstagebuch, Anlage 9, 23.12.1942, Kansallisarkisto, Menger 

1988, 174, Jakob Knab: Angreifbare Traditionspflege 2000: 

http://nadir.org/nadir/kampagnen/mittenwald/texte/Braune-Flecken-aufm-Edelwei.html, Westerlund 

2008, 150 

132

vahvasti lisääntyneen, mutta esimerkiksi Norjassa niiden usein sujuneen 

vähemmän sopusointuisasti. 

Vaikka Dietl ei nimenomaisesti maininnut suomalaisia naisia, ei ole epäilystäkään 

siitä, että hän norjalaisten ja saamelaisten naisten lisäksi tarkoitti suomalaisia 

naisia. Syy siihen, että Dietl ei maininnut suomalaisia naisia, lienee ollut 

pragmaattinen ja opportunistinen. Jos kielteissävyisissä avioliitto-ohjeissa olisi 

ollut nimenomainen maininta suomalaisista naisista, olisi tieto siitä ennen pitkää 

kulkeutunut myös suomalaisille ja ollut omiaan kyseenalaistamaan heitä. Juuri näin 

oli aikaisemmin tapahtunut Norjassa, jossa kansallissosialistisen Nasjonal 

Samlingin johtaja Vidkun Quisling 25.2.1941 esitti vastalauseensa Berliinin 

valtakunnankanslialle syystä, että saksalaiset sotilasviranomaiset epäsivät Norjan 

naisilta luvan avioitua saksalaisten sotilaiden kanssa. Kirjelmässään Quisling toi 

esille, että ”yleinen naimisiinmenoa koskeva kielto on syvä loukkaus rodullisesti 

korkea-arvoista Norjan kansaa kohtaan (…) Tällainen kielto johtaa norjalaisten 

kohteluun toisen luokan kansalaisina (…)”. 48 

Pragmaattisista syistä AOK 20:n komentajan oli täten Suomen maaperällä 

tarkoituksenmukaista vain hieman epämääräisesti mainita ”ulkomaalaiset”, 

”pohjoismaiset”, ”norjalaiset” ja ”naapurikansat”. Ohjeissaan Dietl sai kuitenkin 

sanomansa hyvin esille tähdentäen: ”Olen myös todennut, että esitetyissä 

hakemuksissa aivan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta on valitettavasti kyse 

naapurikansojen sangen alempiarvoisista edustajista (recht geringwertige 

Vertreterinnen der Nachbarvölker), joita tuskin voi vielä kutsua lähisukuisiksi. 

Oheistetuissa kuvissa on esitetty miltei vain rodullisia ajopuita (rassisches 

Treibholtz) alkaen vahvasti itäisiä piirteitä omaavista tytöistä aina rumaan ja 

huonokasvuiseen ’morsiameen’ saakka, jotka ovat kelvollisiksi saksalaisiksi 

äideiksi mahdottomia (…) Pohjoismaisiin kansoihin kuuluva voi olla paras 

germaanisen tyypin edustaja, mutta hän ei ole kasvanut saksalaisessa perheessä, 

hän tuntee vain vähän Saksan historiaa sekä vanhoja tapoja ja käytäntöjä, jotka 

muodostavat oleellisen osan kulttuuriamme. Saksalaiset lasten- ja kotiseutulaulut 

ovat hänelle vieraita, hän hallitsee useimmiten myös äidinkielemme puutteellisesti 

ja jää parhaasta tahdostaan huolimatta aina vieraaksi saksalaisessa heimokunnassa. 

Hänen lapsensa jäävät kansallisessa mielessä lähes aina sekarotuisiksi.” 

Ohjeissaan Dietl kehotti AOK 20:n päällystöä kasvattamaan alaisiinsa 

rotupoliittista tietoisuutta avioliittoasioissa, sillä se oli myöhäistä, kun sotilaat 

ilmoittautuivat saadakseen avioliittoluvan. Tässä vaiheessa valistustyötä 

vaikeuttivat jo ”tunnettu saksalainen hyväntahtoisuus ja kunnollisuus” sekä usein 

valtaan päässyt ”sukupuolinen riippuvaisuus”, jonka johdosta sotilaat tunsivat 

olevansa sitoutuneita: ”Kaikkien arvoasteiden sotilaita (myös upseereita) on heti 

tässä mielessä valistettava ja myös vastaisuudessa jatkuvasti opastettava, että 

parhaiden saksalaisten miesten avioituminen kansamme nykyisen 

kohtalonkamppailun aikana ei ole yksityisasia, vaan koko Saksan kansan 

48 Olsen 1998, 162, 164, Wendisch 2006, 128 

133

tulevaisuutta koskeva velvoite. Tämän ohella on sotilaille tehtävä selväksi, että 

suurikaan rakkaus ei koskaan voi ylittää niitä eroja, jotka kerta kaikkiaan 

vallitsevat eri kansoihin kuuluvien välillä”. Vieraassa maassa saksalaisten 

sotilaiden ei tulisi johdatella itseään ottamaan askelta, ”joka heidän oman elämänsä 

ohella voi ratkaista myös Saksan kansan tulevaisuuden, ja jota he todennäköisesti 

useimmissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tulevat katkerasti katumaan”. 

On tosin todettava, että Saksan muidenkin armeijoiden johtoportaat juuri 

23.12.1942 antoivat vastaavia ohjeita, 49 joten Dietlin kirjelmä lienee pohjautunut 

johonkin OWK:ssa syntyneeseen valmisteluaineistoon. Dietlin 23.12.1942 antamat 

ohjeet eivät juuri poikkea valmisteluaineiston ajatuksista. Nämä vastasivat 

kuitenkin ilmeisesti täysin Dietlin omaa käsitystä. On kuitenkin ilmeistä, että 

saksalaisten johtotahoissa tapahtui asenteiden tietynlainen kiristäminen sodan 

jatkuessa. sillä kesällä 1941 sotatoimien vielä edetessä paremmin suhtautuminen 

seurusteluun näyttää olleen rennompaa. Osoituksena siitä on saksalaisten 

rintamalehti Lappland-Kurierin heinäkuussa 1941 julkaisema ”Kleines Finnland 

ABC” -kirjoitus. Siinä sotilaita opastettiin käyttämään suomenkielisiä ilmaisuja 

tehtäessä tuttavuutta ja solmittaessa seurustelusuhteita suomalaisten naisten kanssa. 

Avioliitoista ei tosin kirjoituksessa sanottu mitään. 50 

Wehrmachtin vuoden 1942 avioliittojärjestys 

Vaikka Saksan sotilasviranomaiset eivät Dietlin ympäripyöreitä ohjeita lukuun 

ottamatta tiettävästi antaneet erityisiä määräyksiä saksalaisten sotilaiden ja 

suomalaisnaisten välisistä avioliitoista, voidaan em. solmittuja avioliittoja 

koskevien tietojen perusteella kuitenkin päätellä, että sekä Wehrmacht että Hitler 

viimeistään kesästä 1942 hyväksyivät tällaiset avioliitot, ellei ollut olemassa 

erityisiä ja oleellisia rodullisia, terveydellisiä, poliittisia tms. esteitä. 

Myöhäissyksyllä 1942 avioliittoasiat joutuivat myös viralliseen käsittelyyn kenraali 

Waldemar Erfurthin toimesta. Erfurth toimi jatkosodan vuosina Saksan 

yhteysupseerina Suomen päämajassa Mikkelissä. Kirjelmässään Päämajan 

kirkkoasiain osastolle 25.11.1942 hän ilmoitti, että Wehrmachtin uuden 

avioliittojärjestyksen mukaan avioliitot saksalaisten sotilaiden ja ulkomaalaisten 

naisten kanssa voitiin solmia ainoastaan Saksan viranomaisen tai oikeusupseerin 

edessä. Sen sijaan ulkomaalaisten viranomaisten toimesta suoritetut vihkimiset 

olivat pätemättömiä Saksassa, elleivät vastaavat Saksan viranomaiset 

myötävaikuttaneet avioliiton solmimiseen. 

Tiedossa ei ole, missä laajuudessa Saksan viranomaiset ja oikeusupseerit olivat 

Suomen alueella suorittaneet vihkimisiä sotilaittensa ja suomalaisten naisten 

välillä. Lukumäärä ei todennäköisesti kuitenkaan ollut kovin suuri. Tähän viittaa 

sosiaaliministeriön virkailijan Aune Mäkinen-Ollisen puoli vuotta myöhemmin 

49 Warring 1994, 140–141 

50 Keränen 1980, 155–165 

134

toukokuussa 1943 välittämä kuva tilanteesta: ”Lienee sattunut tapauksia, joissa 

Suomessa oleskeleva saksalainen virkamies tai oikeusupseeri on vihkinyt 

suomalaisen ja saksalaisen avioliittoon ja joissa meidän oikeutemme kannalta on 

epäiltävää, onko avioliiton päättämismuoto ollut laillinen ja tunnustettava 

Suomessa päteväksi, vaikkakin tällainen vihkimistapa on ollut pätevä avioliiton 

päättämismuoto Saksan oikeuden kannalta”. 51 

Erfurthin kirjelmä johti siihen, että mm. kenttäpiispa Johannes Björklund Päämajan 

kirkollisasiain osastossa, Porvoon tuomiokapitulin piispa Max von Bonsdorff, 

Suomen kreikkalaiskatolisen kirkollishallituksen arkkipiispa Herman ja 

ulkoasiainministeriön apulaisosastopäällikkö Tauno Suontatausta yrittivät selvittää 

oikeustilannetta. Selvitys oli vielä kesken, kun Saksan Suomen lähetystö 29.4.1943 

ilmoitti Suomen ulkoasiainministeriölle, että Erfurthin viisi kuukautta aikaisemmin 

ilmoitettu määräys ”on nyttemmin jälleen kumottu”. Lähetystön ilmoituksen 

mukaan ei saksalaisen vihkimiseen oikeutetun virkamiehen taikka oikeusupseerin 

myötävaikutus enää ole välttämätön, ”vaan on Saksan puolustusvoimiin kuuluvan 

ja ei-saksalaisten välinen avioliitto pätevä myös Saksassa, jos se on solmittu 

asianomaisen suomalaisen virkamiehen edessä”. 52 

Oikeustilanne lienee tästä ilmoituksesta huolimatta jäänyt epäselväksi, sillä Valpon 

Oulun osaston tilannekatsauksessa tammikuulta 1943 mainittiin: ”… arvostellaan 

suomalaisen naisen älyn heikkoutta siinä, etteivät he mitenkään voi uskoa, että 

suomalaisen naisen saksalaisen sotilaan kanssa Suomessa solmima avioliitto ei ole 

pätevä Saksassa ilman siellä tapahtuvaa uutta vihkimistä kuulutuksineen y.m.s. On 

sattunut useita tapauksia, että tuollaisia ”tuntemattoman sotilaan” morsiamia on 

käynyt lääninhallitukselta pyytämässä passia Saksaan, johonka he ilmoittavat 

menevänsä kaatuneen sulhasensa hoidettavaksi ja lasta odottamaan. Edelleen he 

ovat käyneet täkäläisen Ortskommendatuurin puoleen passinsaannin 

helpoittamiseksi ja sieltä onkin hyvin kohteliaasti annettu apua myötätunnon 

muodossa, mutta kun on vaadittu selitystä, kuka on isä, jotta syntyvä lapsi 

voitaisiin adopteerata, ovat neuvottelut päättyneet tähän”. 53 Museoviraston 

muistelma-aineistossa eräs kertomus koskee Kemissä saksalaisten upseerien kanssa 

seurustelleita lottia, jotka synnyttivät au-lapsen. Eräät heistä aikoivat mennä 

naimisiin miehen kanssa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun yksin 

avioliittopapereiden kuntoon saattamisessa osoittautui olevan jos minkälaisia 

vaikeuksia. 54 

Tosin on saksalaistenkin sotilaiden keskuudessa saattanut esiintyä vastaavanlaista 

tietämättömyyttä. Rovaniemellä tapahtui 19.4.1943 eräässä sorakuopassa 

intohimomurha, kun 33-vuotias saksalainen sotilas lävisti 27-vuotiaan sotalesken 


52 Saksan sotavoimiin kuuluvien avioliitot Suomessa. Ryhmä 25. Osasto D. Ulkoasiainministeriön 

arkisto 

53 Valtiollisen poliisin Oulun osasto. Tilannekatsaus N:o 11 1943 9.2.1943. Tilannekatsauksia. 

Alaosastot 1943. Kansio 1402. EK-Valpo, Kansallisarkisto 

54 MV:SO:Vastaus nro 917. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely. Museovirasto 

135

useilla pistimenpistoilla ja vielä raiskasi ruumiin. Sotilas ja nainen olivat 

aikaisemmin seurustelleet, ja mies oli uhannut tappaa naisen, ellei tämä menisi 

naimisiin hänen kanssaan. Saksalaisten sotilasviranomaisten pyynnöstä asia 

käsiteltiin ilman julkisuutta. Kenttäoikeus tuomitsi sotilaan kuolemaan, minkä 

jälkeen hänet teloitettiin. 55 

Jukka Jestilä on Pohjolan Sanomien 5.6.1943 julkaiseman kirjoituksen perusteella 

päätellyt, että avioliitot ulkomaalaisten naisten kanssa kiellettiin kesäkuussa 

1943. 56 Näin ei kuitenkaan ollut, sillä sekä kesällä ja syksyllä 1943 että vuonna 

1944 solmittiin useita suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välisiä 

avioliittoja. 

Suomalaisten naisten rodulliset edellytykset avioitua saksalaisten miesten 

kanssa 

Ensimmäiset Saksan joukot saapuivat Suomeen syyskuussa 1940, kun saksalaisten 

läpikulkuliikenne alkoi, ja jota varten sijoitettiin useille paikkakunnille 

huoltoyksiköitä. Ilmiönä suomalaisten naisten seurustelu saksalaisten sotilaiden 

kanssa alkoi jo syksyllä 1940 pian sotilaiden tulon jälkeen. Syyskuusta 1940 

kesäkuuhun 1941 Suomeen sijoitettujen saksalaisten huoltoyksiköiden vahvuus 

lienee koko aikana ollut noin 2 000 miestä. Koska sotilaiden lukumäärä oli 

pienehkö, seurustelukaan ei ollut kovin laajaa. Kesäkuusta 1941 lähtien Saksalla oli 

enimmillään runsaat 200 000 sotilasta Suomessa, minkä johdosta seurustelu 

vähitellen yleistyi. Vasta silloin alkoi olla laajemmin seurustelua suomalaisten 

naisten ja saksalaisten sotilaiden välillä. 

Seuraavassa tarkastellaan saksalaisten kansallissosialistien näkemyksiä 

suomalaisten rotuominaisuuksista – sikäli kuin aiheesta on löytynyt lähteitä. 

Katsaus ei ole tyhjentävä, sillä oletettavasti sotavuosina on julkaistu kirjoituksia, 

joista tekijällä ei ole tietoa. Tämän yhteydessä kosketellaan myös käsitettä ”kunniaarjalainen” 

ja suomalaista SS-pataljoonaa. Lisäksi tarkastellaan saksalaismielisten 

suomalaisten tieteentekijöiden käsityksiä suomalaisten rotuominaisuuksista. 

Suomalaisten rotuominaisuudet saksalaisten kansallissosialistien näkemyksissä. 

Kesällä 1940 NSDAP:n komissaari ja johtava ideologi Alfred Rosenberg piti 

puheen ulkomaantoimittajille. Puheessaan hän hahmotteli pohjoismaisen 

kohtalonyhteisön piirteet. Niiden mukaan syntyisi tulevaisuudessa ”Pangermania”, 

joka olisi Saksan johtamana kaikkien germaanisten kansojen työ- ja 

kohtalonyhteisö. Alankomaalaisten ja flaamien lisäksi Pangermaniaan kuuluisivat 

Ruotsi, Norja ja Tanska. Yhteisön ulkopuolelle jäisivät kuitenkin mm. Suomi ja 

Baltian valtiot ”sillä näiden valtioiden asukkaat eivät ole germaaneja”. 57 

55 Lähteenmäki 1999, 122–123 

56 Jestilä 1987, 33–34 

57 Skandinavien förklaras stå under tyskt skydd. Alfred Rosenberg uppdrar pangermanskt program för 

Europas nyordning. Stockholms-Tidningenin kirjoitus 10.7.1940 

136

Valtakunnanjohtaja Adolf Hitler tosin katsoi marraskuussa 1942 suomalaisten 

muodostavan pohjoismaisen valtion ja kuuluvan pohjoismaisiin kansoihin heidän 

sekoituttuaan vahvasti germaanien kanssa ja ennen kaikkea aseveljeyden 

perusteella. 58 

Syksyllä 1942 määrättiin Wehrmachtin salaisessa asetuksessa, että 

avioliittohakemus oli hylättävä, jos avioon aikova nainen oli saamelaista alkuperää. 

Koska saamelaiset eivät kuuluneet germaaniseen rotuun, saamelaisnaisia ei voitu 

hyväksyä Saksan kansan jäseniksi. 59 Kiellon taustalla oli saamelaisten suurehko 

lukumäärä Pohjois- ja Koillis-Norjassa. Näillä alueilla asui noin 19 000 saamelaista 

kun heidän lukumääränsä Suomessa oli ainoastaan noin 2 000. Kiellon avioitua 

saamelaisten naisten kanssa on täytynyt koskea myös Suomea. Jotkut saksalaiset 

sotilaat lienevät kuitenkin seurustelleet saamelaisten naisten ja tyttöjen kanssa. 

Silloinen luutnantti ja Ivalon sodanaikaisena paikalliskomendanttina toiminut 

Harri Willamo kertoo muistelmissaan, kuinka saksalaiset sotilaat kävivät Ivalon 

saamelaisten taloissa. He toivat mukanaan viinaa, jonka avulla he solmivat 

ystävyyssuhteita ja pyydystelivät tyttöjä. 60 Lisäksi Wehrmachtin kielto kosketti 

Suomea myös siinä mielessä, että norjan sana ”finne” tarkoittaa saamelaista. 

Tutkija Ludger Müller-Wille teki puolestaan vuosina 1968-69 haastatteluja Utsjoen 

kirkonkylän saamelaisten kanssa. Saksalaisten ja itävaltalaisperäisten sotilaiden 

sekä saamelaisten välillä olivat hyvät. Kirkonkylään oli jatkuvasti saksalaisia 

joukkoja majoitettuina ja saamelaisia kävi heillä töissä ja saivat muonaa ja 

kulutushyödykkeitä. Esiintyi myös seurustelua saksalaisten sotilaiden ja 

saamelaisnaisten kanssa. Kun Müller-Wille tarkasti noin 400 henkilöä eli noin 

kolmanneksen kunnan asukkaista Utsjoen seurakunnan kirkkokirjojen perusteella 

ei kuitenkaan löytynyt yhtäkään merkintää saksalaisesta isästä. Saamelaiset olivat 

vaitonaisia saksalaisten sotilaiden jälkeläisistä, joskin ilmeni että tapauksia 

Utsjoella todennäköisesti oli vain muutamia. Sen sijaan Utsjoen saamelaisten 

näkemyksenä oli, että tapauksia oli enemmän Norjan puolella ja Inarissa. 

Naispuolinen kansankoulunopettaja kertoi saapuneensa Utsjoelle 1950-alussa, 

jolloin oli yleisesti tiedossa ketkä lapsista oli suomalaisten, saamelaisten ja 

saksalaisten jälkeläisiä. Hän antoi ymmärtää saksalais-suomalaisten lasten 

lukumäärän olleen melko vähäinen Utsjoen ja Inarin kunnissa. 61 

Käytännön toimenpiteistä vastanneet Saksan virkamiehet ja rotuideologit saattoivat 

pohtia Suomen roolia voitetun sodan jälkeisissä suursaksalaisissa suunnitelmissa. 

Suomensaksalainen toimittaja Eric Nupnau joutui kesällä 1941 olosuhteiden 

pakosta vastahakoisesti mutta muodollisesti vapaaehtoisesti liittymään Hitlerin 

henkikaartiin SS-Leibstandarte Adolf Hitleriin. Hän neuvotteli vuonna 1942 

58 Menger 1988, 29 

59 Olsen 1998, 168, 181–182 

60 Willamo 2004, 90 

61 Ludger Müller-Wille: Notes on Sámi-German relations in Sámpi between 1940 and 1945. 

Julkaisemattomia otteita Utsjoella 1968-69 tehdyistä haastatteluista, Müller-Wille 2007, 303, Ludger 

Müller-Willen antamat tiedot 

137

Germanische Leitstelle Freiwilligen-Leitstelle Oberstürmbannführer tri Paul 

Koopmannin kanssa. Koopmann oli lähtöisin Pohjois-Saksasta Tanskan vastaiselta 

raja-alueelta, ja hän oli väitöskirjassaan käsitellyt Saksan ja Tanskan historiallisia 

suhteita. 

Nupnaulle Koopmann selitti: ”Suomessa germaaninen osuus on suurempaa kuin 

mitä yleensä kuvitellaan siitä huolimatta, että väestö puhuu suomalais-ugrilaista 

kieltä, joka ei edes kuulu keskustaryhmään. Suomen ruotsalaiset ovat suurimmalta 

osin puhtaita germaaneja, puhtaampia kuin moni saksalainen jopa täällä Schutz- 

Staffelissa. Heidät otamme huoleksemme ilman muuta. Suomalaiset joutuvat 

sulautumaan hitaammin. He tuntevat ylpeyttä nuoresta kansallisesta kulttuuristaan 

eivätkä vielä tahdo nähdä sitä suurempaan kaavaan järjestettynä. Aluksi 

sivuutamme ruotsalaiset ja annamme heidän omasta halustaan sulautua 

germaaniseen kansanmereen pelossaan muussa tapauksessa joutua eristetyksi. 

Suomalaiset pidämme sillä aikaa lämpiminä rohkaisemalla hieman heidän 

kansallista omaleimaisuuttaan ja heidän kieltään. Myöhemmin, kun he itse tajuavat 

oman hyvinvointinsa vaativan sulautumista suurempaan yhteisöön, teemme 

heistäkin germaaneja. Kaikki huono rotu poistetaan sillä aikaa poliittis-hygieenisin 

keinoin. Poljemme ensiksi ruotsalaisia – ettekö ole huomannut kaikkien virallisten 

tahojen Saksassa jo alkaneen kutsua Suomen pääkaupunkia Helsingiksi eikä 

Helsingforsiksi, kuten aina sanottiin täällä Saksassa! Annamme suomalaisten 

kyllästyä omaleimaisuuteensa, jonka he pian huomaavat olevan omiaan eristämään 

heidät. Tällä tavalla kumpikin väestöryhmä sulautuu suurgermaaniseen 

yhtenäisvaltioon, ruotsalaiset ensiksi ja sitten suomalaiset.” 62 

Nupnau oli kokenut lehtimies ja hänen muistelmakirjansa lienee luotettava 

yksityiskohdissaan, joskin sen päätarkoituksena on kuvata kuinka hän vastoin 

tahtoaan joutui liittymään SS:ään ja Hitlerin henkikaartiin. Valpon Nupnausta 

kokoamat tiedot vahvistavat kuitenkin laajalti muistelmateokseen sisältyvät 

kertomukset eikä ole mitään erityisiä syitä epäillä selostusta Koopmannin 

näkemyksistä sepitetyiksi. 63 

Ajatukset suomalaisten sulautumisesta germaaneihin eivät kuitenkaan miellyttäneet 

kaikkia saksalaisia vaikuttajia. Kotkaan sijoitetun saksalaisen laivasto-osaston 

komentaja, amiraali Kurt Böhmer selitti vuonna 1942 Suomen laivaston 

esikuntapäällikölle, komentaja Eino Pukkilalle saksalaisten suomalaisia koskevia 

suunnitelmia seuraavasti: ”Venäläiset me siirrämme Uralin taakse. Sellaiset rodut, 

joita te edustatte, siirretään Arkangelin seudulle. Siitä länteen ja etelään sijaitsevat 

vallatut alueet asutetaan puhtaasti arjalaisella väestöllä”. 64 Böhmerin ajatus lienee 

täten ollut, että voitettuaan sodan Saksa asuttaisi Suomen alueen germaaneilla ja 

pohjoismaisilla samalla kun Suomen maaperällä asuvat suomalais-ugrilaiset 

siirrettäisiin Arkangelin alueen asuttajiksi. 

62 Nupnau 1946, 239–240 

63 Eric Nupnaun henkiömappi. EK-Valpo, Kansallisarkisto 

64 Jermo 1979, 26 

138

Joulukuussa 1942 Luftwaffen kenraali Julius Schultz selosti Rovaniemen 

Hirttiöniemen kenraalimajassa rotujakoa tulevassa uudessa Euroopassa Lapin 

läänin maaherra Kaarlo Hillilälle. Rotujaon ensimmäiseen ryhmään kuuluivat 

herrakansa (Herrenvolk) eli saksalaiset ja toiseen ryhmään germaaniset kansat 

(germanische Völker), jonka muodostivat Euroopan muut germaaniset kansat. 

Kolmas ryhmä koostui sukulaiskansoista (verwandte Völker) ja suomalaiset 

kuuluivat vasta tähän luokkaan – seikka, joka Schultzista toki oli suuri 

suosionosoitus suomalaisille. Luokituksen ulkopuolella olivat vielä orjakansat, 

joita Schultzin näkemyksen mukaan voisi olla suomalaistenkin huostassa. Hän oli 

sitä mieltä, että tämä oli saksalaisten yleinen käsitys suomalaisista. 65 Schultz lienee 

kuitenkin puhunut slaavilaiskansoista (Sklaven), joskin Hillillä merkitsi ilmaisun 

”orjakansat” muistiinpanoihinsa. 

Vuonna 1943 ilmestyi Saksassa Greifswaldin yliopiston Finnland-Institutin 

johtajan fil.tri Hans Grellmannin kirja ”Finnland”. Yksi sen luku käsittelee 

rotuolosuhteita. Grellman tähdensi, ettei suomalaisia koskevaa rotututkimusta 

millään tavalla ole saatettu päätökseen. Hän katsoi kuitenkin selvitetyksi, että 

suomalaisten rodullisen koostumuksen pääainesosat olivat molemmat 

eurooppalaisia, vaaleita rotuja eli pohjoismainen ja itäbalttilainen rotu. Nämä olivat 

suuressa määrin sekoittuneet, kuitenkin siten, että pohjoismainen rotu esiintyi 

etenkin Lounais- ja Länsi-Suomessa, mutta laimeammin itään siirryttäessä. 

Tummien värien suomalaisissa hän selitti johtuviksi siitä, että Suomen maaperä oli 

ollut läpikulkualue, jolloin ”varsinkin venäläiseltä puolelta oli tullut monia 

rotuaineksia (Rassenelement)”. 66 Grellmann ei kuitenkaan kertonut mitään 

saksalaisten suomalaisia mahdollisesti koskevista suunnitelmista. 

Saksalaisten suomalaisia ylistävät lausunnot. Suomessa Valtion tiedotuslaitoksen 

propagandasta ja sensuurista vastaava apulaispäällikkö Lauri Puntila kuvitteli 

vuonna 1941 saksalaisten vaikuttajatahojen käsityksien tarkoittavan sitä, että 

suomalaiset olivat tietyssä erikoisasemassa muihin kansallisuuksiin nähden ja että 

Saksassa tunnustettiin suomalaisten olevan ”hyvää rotua”. 67 Saksalaisilla 

vaikuttajilla ja propagandatahoilla oli kuitenkin syynsä ylistää ja imarrella 

suomalaisia. Niinpä Saksan Pohjois-Suomeen sijoitetuille sotilaille tarkoitetussa 

rintamalehdessä Lappland-Kurierissa ilmestyi lokakuun 1941 ja heinäkuun 1944 

välisenä aikana kymmenkunta suomalaisten sotilaiden kestävyyttä, sitkeyttä, taitoa, 

tarmoa ja kenttäkelpoisuutta ylistävää kirjoitusta. Kirjoituksissa suomalaisten 

ominaisuuksia pidettiin auliisti jopa parempina kuin Skandinavian maiden 

germaanien luonteenomaisia piirteitä. 68 

Syitä kehuun oli useita. Suomalaisille tutussa maastossa Suomen sotilasyksiköt 

pystyivät usein etenemään hyvin kun taas vieras maastotyyppi aiheutti saksalaisille 

65 Uola 2010, 378–381 

66 Grellmann 1943, 54–57 

67 Jutikkala 1997, 79 

68 Junila 2000, 131–133 

139

ongelmia ja ikävyyksiä. Taustana suomalaisia imarteleville kirjoituksille olivat 

kuitenkin myös saksalaisten kasvavat vaikeudet ja poliittinen pettymys 

Skandinavian maihin samalla kun he vielä saivat aika lailla ihailevaa vastakaikua 

suomalaisilta. Sekä Tanskassa että Norjassa vastarintaliike voimistui ja kehittyi 

vuosi vuodelta, joskin Tanskasta noin 9 000 ja Norjastakin noin 6 000 

vapaaehtoista oli liittynyt SS-joukkoihin. Norjan saksalainen poliisikomentaja 

Wilhelm Rediess totesi vain virkakäyttöön vuonna 1943 laatimassaan seurustelua ja 

rotusekoitusta koskevassa kirjassa ”Schwert und Wiege” (Miekka ja kehto), 

etteivät norjalaiset saksalaisten saapuessa vuonna 1940 enää osoittautuneet 

kykeneviksi täyttävän viikinkiajan germaanisia ihanteita. Norjan väestöä leimasivat 

sen sijaan anglosaksiset asenteet ja salonkibolshevismi. Koska väestö kuitenkin oli 

germaanista, saksalaisten tarkoituksena oli korjata tilanne. Etenkin nuorisoon ja 

lapsiin kohdistuva kasvatus Lebensborn-järjestön avulla kykenisi Rediessin 

kaavailuissa tekemään norjalaisista taas pohjoismaisen kansan Saksan 

rotuasiantuntijoiden tavoittelemassa mielessä: ”Se on tavoitteemme”, hän 

tähdensi. 69 

Ruotsin hallituksen päätös kesällä 1941 olla osallistumatta sotaretkeen 

Neuvostoliittoa vastaan tuotti Saksan sodanjohdolle pettymyksen, ja SS-joukkoihin 

ilmoittautui ainoastaan muutamia satoja ruotsalaisia. Valtakunnankansleri Adolf 

Hitler arvosteli 16.7.1941 pidetyssä neuvottelussa jyrkästi ruotsalaisia laihan 

vapaaehtoisjoukon johdosta samalla, kun Ruotsin asiantuntija, 

valtakaunnanmarsalkka Hermann Göring luonnehti ruotsalaisia ”rappeutuneiksi”. 70 

Sen seurauksena saksalainen lehdistö alkoi selittää ruotsalaisten pitkänä 

rauhankautenaan muuttuneen mukavuudenhakuisiksi ja veltoiksi sekä samalla 

menettäneen sotimisen miehekkään taidon. Tämä näkemys imarteli suomalaisia, ja 

suurehko osa eliitistä Suomessa sekä melko laajat kansanomaisetkin piirit jakoivat 

tämän katsannon, sillä monet suomenkieliset lienevät kokeneet tarpeelliseksi tuntea 

ylemmyyttä suhteessa Ruotsiin. Helmikuussa 1941 Saksan yleisradion 

ulkomaanpropagandan sensuuriosaston Berger -niminen päällikkö selitti 

ulkoasiainministeriön virkailijan L. Arvi P. Poijärven selostuksen mukaan, että 

”das finnische Volk ist ein nordisches Volk, es ist ein Führervolk. Ruotsalaisia hän 

tuntui kohtelevan halveksunnalla, kuten kaikki saksalaiset poikkeuksetta. Tuntui 

siltä, että tähän asenteeseen sekoittuu melkoinen annos kateutta. Führer-kansat, 

joiden joukossa ovat pohjoismaiden kansat, suomalaiset etunenässä, tulevat 

hallitsemaan maailmaa”. 71 

Tällaiset saksalaisilta tulleet kehut olivat omiaan kohottamaan suomalaisten 

itsetuntoa – kuten saksalaisten tahojen tarkoituksena olikin. Siihen seikkaan, että 

Ruotsin armeija tosiasiallisesti oli sekä pätevä että iskukykyinen ei sen sijaan 

mielipiteiden muokkauksessa kiinnitetty tai haluttu kiinnittää huomiota. 

69 SS für ein Grossgermanien. III. Folge. Schwert und Wiege 1943, 7–19 

70 Bojerud 2010, 70 

71 L. Arvi Poijärven selostus matkastaan Ruotsiin ja Saksaan 1.–15.2.1941. Saksa L 12. 

Ulkoasiainministeriön arkisto 

140

Kunnia-arjalaiset ja suomalainen SS-pataljoona. Saksalaiset saattoivat kutsua sekä 

suomalaisia että japanilaisia aseveljiään ”kunnia-arjalaisiksi” (Ehrenarier). 72 

Saksassa oleskeli sotavuosina noin 10 000 japanilaista, joista suurin osa oli 

diplomaatteja ja sotilaita perheineen. Heitä kohdeltiin paremmin kuin muita 

Saksassa olevia ei-arjalaisia. Sen sijaan ei ole tiedossa, että suomalaisia olisi 

kutsuttu ”jaloiksi arjalaisiksi” (Edelarier), vaikka näitä ilmaisuja toisinaan 

käytettiin rinnakkain. Itäsaksalaisen tutkijan Manfred Mengerin ilmaisun mukaan 

suomalaisille suotiin fasistien rotuaatteellisissa näkemyksissä taas 

”kunniagermaanien” (Germanen honoris causa) asema. 73 Saksan oikeusministeriön 

Rassenforschungsamt (Rotututkimustoimisto) ja NSDAP:n RassenpolitischesAmt 

(puolueen rotupoliittinen toimisto) saattoivat myöntää kunnia-arjalaisen arvon 

eräille väestöryhmille, joita ei yleensä pidetty arjalaisen rodun biologisena osana. 

Syynä siihen, että eräät vieraat rodut kelpuutettiin kunnia-arjalaisiksi oli joko se, 

että em. ryhmien arvioitiin olevan hyödyllisiä Saksan taloudelle tai muut puhtaasti 

poliittiset syyt. 74 

Tiedossa ei ole, pitivätkö saksalaiset sotilastahot suomalaiseen SS-pataljoonaan 

kuuluneita miehiä kunnia-arjalaisina. Suomalaisten SS-miesten pääosa palveli 

vuosina 1941–43 pohjoismaisista vapaaehtoisista muodostetussa SS-divisioona 

Wikingissä. Tämä seikka ei kuitenkaan kertone kovinkaan paljoa saksalaisten 

suomalaisia koskevia rotukäsityksiä, sillä SS-divisioona Nordland koostui 

puolestaan paitsi norjalaisista ja tanskalaisista, myös balttilaisista vapaaehtoisista. 

Kun Saksa käynnisti miesten kokoamisen Neuvostoliittoon hyökkäämistä varten, 

alettiin vuoden 1941 alusta värvätä mm. germaanisia ja suomalaisia SSvapaaehtoisia. 

Tässä tilanteessa pääasia oli joukko-osastojen järjestäminen, eikä 

miesten rotupuhtauden vaatimuksesta liene tosiasiallisesti pidetty ehdottomasti 

kiinni. 75 

Suomalaisen SS -pataljoonan kantajoukko koottiin toukokuussa 1941 Helsingissä, 

jolloin kaksi saksalaista lääkäriä suoritti terveys- ja fyysisen tarkastuksen ja teki 

lopullisen päätöksen vapaaehtoisten hyväksymisestä SS-miehiksi. Toinen heistä oli 

määräävässä asemassa ollut rotuspesialisti tri Weiss, toinen lääkäri tri Tack. 

Yhteensä 1 326 tarkastetusta hylättiin eri perustein 242 eli 18,2 %, mutta tiedossa 

ei ole, kuinka moni hylättiin nimenomaan rotuperustein. Vapaaehtoiset olivat 

syntyneet melko tasaisesti eri lääneissä, joskin etenkin Viipurin, Hämeen ja Vaasan 

läänien osuus oli suurempi kuin väestön läänikohtainen jakauma. Waffen-SS:n 

värväysjohtaja, SS-Obergruppenführer Gottlob Berger olisi rotusyistä toivonut 

erityisesti ruotsinkielisiä vapaaehtoisia, mutta heidän osuutensa jäi vain 12 %:iin. 76 


73 Menger 1988. 29 

74 Tatsachen und Zahlen über Deutschland 1941, 33–35, Honorary Aryan. http://en. 

wikipedia.org/wiki/Honorary_Aryan 

75 Kator 1974, 172 

76 Jokipii 1996, 78, 82–83, 99–100 

141

Syksyllä 1944 värvättyihin suomalaisiin SS-miehiin kuulunut Niilo Lappalainen 

kertoo kahden saksalaisen erikoislääkärin Oslossa suomalaisvapaaehtoisiin 

kohdistamasta rotutarkastuksesta. Ruumiin ja pään muoto, hiusten ja silmien väri 

sekä hampaat katsastettiin, ja tällä perusteella tehtiin rotuluokitus. Puhdasta 

germaania tarkoittavaa valkoista lappua ei annettu yhdellekään. Puolet miehistä sai 

vihreän lapun. Tämä tarkoitti suhteellisen puhdasrotuista miestä, joskaan ei 

mitkään ihannetyyppiä. Toinen puolisko sai punaisen lapun, joka oli jo niin 

kyseenalainen, ettei sellainen mies ollut kelvollinen ainakaan SS-upseerikouluun. 77 

Myös samaan yksikköön liittynyt SS-yliluutnantti Helmer Kalas mainitsee miehet 

joulukuussa 1944 Norjan Kongsvingerissä jaetuiksi puhtaisiin ja ei-puhtaisiin 

arjalaisiin. Tässä vaiheessa ”arjalaisiin” kelpasi jo mm. ”pari länkisääristä 

lappalaistakin, joiden piirteissä ei arjalaisuus ainakaan liiaksi loistanut”. 78 Saksan 

sotilaallisten vastoinkäymisten kasvettua sodan loppuvaiheessa poikettiin 

rotupuhtauden vaatimuksista muodostettaessa joukkoja ulkomaalaisista 

vapaaehtoisista. Aikaisemmin saksalaiset olivat karsastaneet saamelaisia. 

Saksa käytti kuitenkin ulkomaalaisia vapaaehtoisia monesta maasta, eikä 

arjalaisuus kauttaaltaan ollut hyväksymisen edellytyksenä. Waffen-SS:ään kuului 

sotavuosina 38 divisioonaa ja 950 000 sotilasta. Näistä ulkomaalaisia oli vajaat 

340 000 eli runsas kolmasosa. Ulkomaalaisista SS-miehistä noin 36 % oli ns. 

pohjoismaisia, noin 29 % slaaveja, kaukasialaisia ja turkkilaisia, noin 26 % 

keskieurooppalaisia ja balkanilaisia sekä 9 % ns. länsimaisia. Pohjoismaisista 

vapaaehtoisista suomalaisten SS-miesten osuus oli runsas prosentti eli käytännössä 

laajuudeltaan lähes mitätön. 79 

Suomalaisten rotuominaisuudet saksalaismielisten suomalaisten näkemyksissä. 

Perinnöllisyystieteen professori Harry Federley käsitteli Suomen rotuasioita 

useissa kirjoissa ja kirjoituksissa. Vuonna 1940 julkaistussa kirjoituksessaan 

”Antropologi och demografi” hän selitti, että sekä Suomen ruotsin- että 

suomenkieliset koostuivat sekä pohjoismaisesta että itäbaltialaisesta rodusta. Erona 

oli kuitenkin se, että suomenruotsalaisten keskuudessa oli pohjoismainen rotu 

vallitseva, kun suomenkieliset olivat päävoittoisesti itäbalttilaisia. 80 

Saksan kielen professori Pekka Katara julkaisi vuonna 1941 esityksen 

kansalliskielellisestä kehityksestä Suomessa ja käsitteli mm. Suomen väestön 

rodullista koostumusta. Katara totesi kysymyksen suomalaisten rodusta olevan 

kiistanalainen, joskin hän katsoi suomalaisten olevan itäbalttilaisia, jotka olivat 

vahvasti sekoittuneet germaaneihin. Katara kuitenkin huomautti suomalaisten 

silmien ja hiusten värin olevan suurelta osin vaalea ja että suomalaiset 

huomattavassa määrin olivat pohjoismaisia. 81 Hitler-Jugendin Wille und Macht - 

77 Lappalainen 1998, 73 

78 Kalas 1955, 12 

79 Jokipii 2002, 90, Waffen-SS. http://fi.wikipedia.org/wiki/Waffen-SS 

80 Federley 1940, 104 

81 Katara 1941, 3-5 

142

aikakauslehden Suomi-numerossa julkaistiin lokakuussa 1941 kielitieteilijä Arno 

Busseniuksen kirjoitus ”Der finnische Volkscharakter”. Kirjoituksessa hän painotti 

suomalaisen kansanluonteen yhteyttä suomalaisen ja germaanisen veren laajaan 

sekoittumiseen: ”Itäbalttilaisen tyypin rinnalla on kuten tunnettua myös 

pohjoismainen (rotu) varsin laajalti levinnyt Suomessa” (Neben dem ostbaltischen 

Typus ist bekanntlich in Finnland auch der nordische sehr stark verbreitet). 82 

Kirjallisuustieteen professori V.A. Koskenniemi julkaisi vuonna 1941 kirjan 

”Finnland. Schild des Nordens”. Hänen mukaansa suomalaiset olivat rodullisesti 

muiden pohjoiseurooppalaisten heimojen läheistä sukua, ja heidän tehtävänään oli 

toimia Pohjolan sotilaallisena ja sivistyksellisenä kilpenä itää vastaan. 83 

Saksan Ahnenerben palveluksessa ollut Yrjö von Grönhagen katsoi vuonna 1942 

suomalaisten kuuluvan rodullisesti läntiseen ja pohjoiseen eurooppalaiseen rotuun 

(zum Westen und Norden Europas). Lausunto koski suomalaisia yleensä eikä 

ainoastaan Lounais-Suomen asukkaita. 84 

Vuonna 1942 ilmestyi sekä Suomessa että Saksassa teos ”Waffenbrüder Finnland. 

Ein Buch für die deutschen Soldaten in Finnland”. Teoksen julkaiseminen oli 

ulkopoliittinen merkkitapahtuma, sillä sen esipuheet olivat kirjoittaneet Saksan 

rotuideologin ja valloitettujen itäalueiden valtakunnanministerin Alfred Rosenberg 

sekä presidentti Pehr Evind Svinhufvud. Lyhyissä saatekirjoituksissa ei ollenkaan 

kajottu rotukysymyksiin, vaikka niissä kylläkin käsiteltiin jatkosodan aseveljeyden 

esihistoriaa. Teoksen toimituskunnan muodostivat Valtion tiedotuslaitoksen 

ulkomaanosaston virkailija dosentti Anitra Karsten, VTL:n perustaman 

Uutistoimisto Finlandian johtava kirjailija kapteeni Jaakko Leppo, Itsenäisyysliiton 

vt. puheenjohtaja Örnulf Tigerstedt ja Saksan Suomeen sijoitetun Propaganda- 

Kompanien kirjeenvaihtaja Sonderführer Heinz Hünger. Osallisena oli myös 

Lappland-Kurierin päätoimittaja tri Arthur Ruppert. Teoksen julkaisemista tuki 

lisäksi Suomalais-Saksalainen Seura. 85 

Waffenbrüder Finnland -teoksen sisällöstä vastasi yli 40 oletettavasti 

saksalaismielistä suomalaista, jotka olivat etupäässä eri alojen asiantuntijoita ja 

kirjailijoita. Ainoa henkilö, joka käsitteli kysymystä suomalaisten rotutaustasta, oli 

kuitenkin Helsingin yliopiston germanistiikan professori Tor Evert Karsten. 

Vaikka hänen sanomansa oli selkeä, kirjoitusta leimasi sanallinen säyseys. Karsten 

luultavasti vältti ilmaisuja, jotka olisivat voineet loukata suomenkielisiä. Karsten 

oli syntynyt Orivedellä ja opiskellut mm. Saksassa, ja hänellä oli saksalaisia 

sukujuuria. Hänen mukaansa Suomessa oli tapahtunut ”laaja germaanisen veren 

sulautuminen” ja viittasi bakteriologian ja serologian professori Oswald Renkosen 

(Streng) suorittamiin veriryhmätutkimuksiin. Näiden perusteella voitiin päätellä, 

että Suomen suomalaisten ja Ruotsin ruotsalaisten välillä oli huomattavasti 

82 Bussenius 1941, 24 

83 Koskenniemi 1941, 12–15 

84 von Grönhagen 1942, 20–38 

85 Tri Arthur Ruppertin saatesanat. Waffenbrüder Finnland 1942 

143

pienempi etäisyys kuin Venäjän suomensukuisten kansojen ja Suomen 

suomalaisten välillä. Tästä syystä suomalaisissa oli tosiasiallisesti laajalti ja 

kokonaisuutena skandinaavisten kansojen rotutuntomerkkejä (Die Finnen zeigen 

tatsächlich im grossen und ganzen dieselben Hauptmerkmale wie die 

skandinavischen Völker). 86 

Koska suomalaiset vastasivat melkein kokonaan Waffenbrüder Finnland -teoksen 

sisällöstä, se ei muodollisesti heijasta saksalaisten rotuasiantuntijoiden käsityksiä 

suomalaisista. Kun kirja oli kuitenkin tarkoitettu Suomeen sijoitetuille saksalaisille 

sotilaille ja kun arvovaltaiset saksalaiset tahot edistivät kirjahanketta, ei siinä ole 

kohtuudella voinut olla mitään saksalaisille epämieluisia asioita. Kirjan levikki oli 

myös suuri, sillä toisessa laitoksessa mainittiin painosmääräksi 50 000–80 000. 

Näistä syistä voitaneen olettaa saksalaisen päämiehen vähintään hyväksyneen mm. 

Karstenin Suomen rotusuhteita (Rassenverhältnisse) koskevat näkemykset. 

Ensimmäisen laitoksen sivumäärä oli 283 ja kirjoittajia 42. Toisen laitoksen 

sivumäärä oli 304 ja kirjoittajien lukumäärä 49. Laajennuksesta huolimatta 

Karstenin kirjoitus poistettiin teoksen toisesta laitoksesta. Syy tähän ei ole tiedossa, 

mutta huomioon ottaen rotuasian merkityksen saksalaisille, poisto ei 

todennäköisesti johtunut mistään satunnaisesta syystä. Luultavasti poistoon oli 

kaksi syytä. Ensinnäkin Karstenin välillinen havainto tai johtopäätös siitä, että 

germaaninen sulautuminen oli parantanut suomalaisten itäbalttilaista verenperimää, 

ei liene miellyttänyt suomenkielisiä. Toiseksi saksalaiset eivät pyrkineet 

kärjistämään tilannetta, vaan hakivat päinvastoin sotilaallisista ja sotilaspoliittisista 

syistä pragmaattiseen tapaan enemmän tai vähemmän keksittyjä historiallisia 

yhdyssiteitä saksalaisten ja suomalaisten välille. 87 Sinänsä Karstenin esittämät 

näkemykset lienevät kylläkin täysin vastanneet saksalaisten rotuasiantuntijoiden 

edustamia käsityksiä suomalaisten rotuominaisuuksista. Karstenin kirjoituksen 

poistamisen syy oli täten pragmaattinen, taktinen ja opportunistinen. 

Waffenbrüder Finnlandin toisen laitoksen rinnalla julkaistiin myös vuonna 1942 

sekä Suomessa että Saksassa samansisältöinen teos ”Bauern und Helden. Ein 

Finnlandsbuch”. Ainoa ero teosten välillä oli otsakkeen nimi. Bauern und Helden - 

teoksesta otettiin lisäpainos sekä vuonna 1943 että 1944. Karstenin kieliolosuhteita 

koskevaa kirjoitusta ei sisällytetty teoksen yhteenkään laitokseen. Selitys siihen, 

että teos ilmestyi kahdella otsikolla, lienee ollut, että Waffenbrüder Finnland 

kohdistettiin Suomessa palveleville saksalaisille sotilaille kun taas Bauern und 

Helden oli siviileille suunnattu kirja. 

Valtion tiedotuslaitoksen virkamies Anitra Karsten, saksalainen toimittaja Hanns 

Brückner ja kirjailija Örnulf Tigerstedt toimittivat vuonna 1942 saksankielisen, 

Suomea koskevan kuvateoksen. 88 Kirjassa korostettiin voimakkaasti Suomen 

pohjoismaista kytkentää, mikä ilmeni mm. kansiotsakkeessa: ”Finnland – 

86 Karsten 1942, 74–76 

87 Kemiläinen 1993, 289, Junila 2000, 135 

88 Ein finnisches Bilderbuch. Kultur. Geschichte. Kleine Geographie 1943 

144

nordisches Land”. Myös esityksessä korostettiin Suomen kasvojen olevan 

pohjoismaiset ja että väestö oli tietoinen pohjoismaisesta tehtävästään (ihrer 

nordischen Sendung). 

Karsten oli suomalainen vaikuttajanainen, jota ei tutkimuksessa ole huomioitu 

asianmukaisella tavalla. Hän toimi 1930-luvun loppupuoliskolla 

mainospsykologian dosenttina Berliinissä ja palveli jatkosodan vuosina Valtion 

tiedotuslaitoksessa. Lisäksi hän toimi vuosina 1942–44 Nordische Gesellschaftin 

Helsingin yhteyshenkilönä. Loppuvuotena 1936 silloisen AKS-laisen opiskelijan 

Matti Kuusen kertoman mukaan Karsten oli Saksassa ”huomattava persoona”, 

nuori nainen, tohtori, suomenruotsalainen, psykologi, hyvin älykäs ja hyvin 

vaarallinen, ”… suunnilleen Märta Tikkasen ja terrierin puolivälissä”. Vaikka 

viimeiseksi mainittu luonnehdinta koskee Anitra -neidin ulkonäköä, kuvannee se 

myös Kuusen silmissä hänen olemustaan ja esiintymistään. Pikkujoulujuhlassa 

Karsten korosti Suomen ruotsinkielisen väestön germaanista alkuperää, 

germaanisen kielen puhumista ja vanhana sivistyneistönä länsimaisen 

kulttuuritradition ylläpitämistä itäbalttilaisen rodun keskellä. Nämä toimivat 

Karstenin näkemyksessä ikään kuin ”germaanisena sillanpäänä” suhteessa 

suomalaisiin, virolaisiin, otjaakkeihin ja voguleihin. Berliinissä Alexander von 

Humboldt -yliopiston klubin pikkujoulujuhlassa paikalla olleet kaksi saksalaista 

kansallissosialistista ylioppilasjohtajaa nyökkäilivät ja olivat Karstenin kanssa 

täysin samaa mieltä. Kuusen selostus keskustelusta lienee kuitenkin jonkin verran 

värittynyt, eikä Karsten ollut pohjoismaisen filologian professorin tytär, kuten 

kirjassa mainitaan. Anitra Karsten huomautti, että Saksassa vallitsivat 

suhtautumisessa suomalasiin ”saksalaiset arvostukset”. Kuusen kertomukset 

viestivät siitä, kuinka AKS:läisten Saksan intoilu sai 1930-luvun loppupuoliskolla 

melkoisen kolhun johtuen saksalaisten halventavista asenteista suomensukuisiin. 

Berliiniin ”taistelevan suomalaisuuden” ideologina ja stipendiaattina saapunut 

Kuusi joutui klubi-illan päättyessä toteamaan omin sanoin olevansa ”kurja fenni 

sotaisten germaanien armoilla”. 89 

Maantieteen professori Iivari Leiviskän tietokirja ”Finnland in der Welt” ilmestyi 

vuonna 1943, jossa hän hieman ohimennen käsitteli myös rotuasiaa. Esitys lienee 

tältä osin tarkoitettu hienotunteiseksi palautteeksi sekä Karstenille että Saksan 

rotuasiantuntijoille. Leiviskä painotti, että suomalaisten hallitsevia piirteitä olivat 

pohjoisen rodun tuntomerkkejä, kuten vaalea iho ja tukka sekä joko siniset tai 

harmaansiniset silmät. Hän päätteli täten suomalaisten, kuten muidenkin 

pohjoismaisten kansojen, kuuluvan Eurooppaan eikä itään. 90 

Syksyllä 1942 ilmestyi Saksassa Helsingin yliopiston anatomian professori Niilo 

Pesosen kirjoitus ”Neue Ergebnisse der Rassenforschung in Finnland 

(rotututkimuksen uusista tuloksista Suomessa). Kirjoitus perustui esitelmiin 

suomalaisesta rotututkimuksesta, jotka Pesonen keväällä 1942 piti Königsbergin 

89 Kuusi 1985, 128–130 

90 Leiviskä 1943, 62 

145

Albertus -yliopistossa 500 kuuntelijalle ja 16 muussa Saksan kaupungissa. 91 

Lybeckissä toimiva Nordische Gesellschaft oli kutsunut hänet esitelmöimään 

aiheesta. Kirjoituksessaan Pesonen selosti suomalaisten pituutta, pääkallon muotoa 

sekä silmien ja hiusten väriä koskevia tutkimustuloksia. Hän päätyi siihen, että 

voittopuolisesti pohjoisia rotutyyppejä (überwiegen nordische Typen) oli Suomessa 

11,1 % väestöstä, vaaleita sekatyyppejä (helle Mischtypen) 14,6 %, 

voittopuoleisesti itäbalttilaisia rotutyyppejä (überwiegen ostbaltische Typen) 15,2 

%, keskitummia tyyppejä (mitteldunkle Typen) 31,9 %, tummia sekatyyppejä 

(dunkle Mischtypen) 22,3 % ja tummia tyyppejä (dunkle Typen) 4,9 %. 92 Keväällä 

1944 ilmestyi ns. Itämerenpiirin julkaisemassa Nordlicht -lehdessä Pesosen 

kirjoitus ”Die rassischen Bestandteile des finnischen Volkes” (Suomen kansan 

rotuainekset). Tämä oli kansanomaisempi ja hieman pelkistyneempi versio 

edellisestä kirjoituksesta. Tässä versiossa Pesosen korosti, että Suomen asukkaista 

vaaleiden rotujen osuus oli yhteensä noin neljäsosa. Kokonaan tummia oli 

puolestaan vain kahdeskymmenesosa. Tämä tarkoitti siten sitä, että loput 

asukkaista eli noin 70 % ei kuulunut mihinkään varsinaiseen rotuun. Heidän 

joukossaan oli kuitenkin paljon vaaleita ja myös keskitummia. 

Tummuus ei kuitenkaan Pesosen selityksen mukaan voinut johtua saamelaisista, 

mustalaisista tai juutalaisista, sillä heitä oli vain noin 2 100, 2 000 ja 1 600. 

Tummat rotuainekset johtuivat osittain valloonien ja alpiinisen rodun edustajien 

muutosta Suomen alueelle, mutta myös venäläisten tunkeutuminen Suomeen oli 

jättänyt rodulliset jälkensä väestöön. Pesosen kummankin kirjoituksen sävy oli 

hyvin säyseä eivätkä esitykset suoranaisesti arvostelleet saksalaisten suomalaisia 

koskevia rotukäsityksiä. Silti kirjoitukset ikään kuin välillisesti torjuivat 

järjestelmällisellä tavalla suomalaisia koskevia ennakkoluuloisia ja vääristeleviä 

käsityksiä. Pesosen pyrkimyksenä oli täten lunastaa suomalaisillekin oma 

paikkansa Saksan hallituksen rotukäsityksissä. 

Pesonen päätteli suomalaisten, kuten maailman kaikkien muidenkin kansojen, 

olevan rodullisessa mielessä sekakansa (Mischvolk), joskin sen rodulliset ainesosat 

suurimmilta osilta olivat eurooppalaisia: ”Koska Suomen kansa on tuhannen 

vuoden pitkän ajan ollut vilkkaassa sivistyksellisessä ja taloudellisessa 

kosketuksessa länsimaiden sivistyskansoihin, on se rodullisesti myös 

samankaltainen. Se muodostaa ei ainoastaan sivistyksellisessä, vaan myös 

rodullisessa suhteessa lännen etuvartion”. 93 

Vuonna 1943 Saksan Oberkommando der Wehrmacht julkaisi Suomessa oleville 

saksalaisille sotilaille tarkoitetun opaskirjan. Sen nimi oli ”Der Norden. 

Allgemeinbildender Sonderlehrgang. 2. Teil. Finnland und Lappland”. 94 Se 

ilmestyi laajassa julkaisusarjassa ”Schriftenreihe Soldatenbriefe zur 

91 Pesonen 1992, 37–39, Hietala 2006, 122 

92 Pesonen 1942, 66–89 

93 Pesonen 1944, 32–35 

94 Der Norden. Allgemeinbildender Sonderlehrgang. 2. Teil. Finnland und Lappland 1943 

146

Berufsförderung”, joissa oli useita muita maita vastaavia katsauksia. Teoksesta 

julkaistiin vuonna 2006 suomenkielinen käännös nimellä ”Wehrmachtin matkaopas 

Suomeen”. 95 Aihepiiriltään teos muistuttaa paljon vuonna 1942 julkaistuja 

Waffenbrüderm Finnland sekä Bauern und Helden –teoksia. Poiketen niistä 

sisällöstä vastasivat nyt kuitenkin saksalaiset sotilastahot eivätkä suomalaiset 

asiantuntijat. Tutkija Markku Jokisipilä on luonnehtinut teosta sekoitukseksi 

lukiotasoista maantiedettä ja historiaa, matkaopasta, kielikurssia sekä 

kansallissosialistisen ideologian keskeisillä opinkappaleilla kyllästettyä ja 

toiveajattelun sävyttämää sotapropagandaa. Hän toteaa myös teoksen asenteen 

suomalaisiin monin kohdin olevan alentuva ja isovelimäisen holhoava. 96 Tämä 

lienee tosin liioittelua, sillä suomalaisia arvostelevia muotoiluja on vain muutamia 

harvoja, kun arvostavia ilmaisuja esiintyy taas hyvin runsaasti. 

Kirjan laajuus oli 239 sivua runsaine kuvituksineen. Kirjaan sisältyy viiden sivun 

mittainen esitys Suomen väestön rodullisesta koostumuksesta. Teoksen 

yleissuuntana on myötämielinen pragmaattisuus suomalaisia kohtaan. Se ilmenee 

siten, että suomalaisista annetaan lähes kauttaaltaan myönteinen kuva samalla, kun 

vältetään suomalaisia torjuvia kannanottoja kiistanalaisissa asioissa. Täten 

korostetaan Saksan ja Suomen kansojen rodullista sukulaisuutta ja kansallisten 

kohtaloiden samankaltaisuutta. Valtaosassa Suomea suomalaiset eivät teoksen 

mukaan poikkeakaan ulkonäöltään Saksan koillisosien väestöstä ja se myös torjuu 

”valitettavan laajalle levinneen väitteen” siitä, että suomalaiset eivät olisikaan 

europpalaisia. Pohjoinen rotutyyppi oli löydettävissä tavallisemmin 

Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa, Uudessamaassa ja eteläisellä Pohjanmaalla. 

Näillä alueilla oli eniten ruotsinkielisiä, mutta nämä muodostivat kuitenkin 

ainoastaan noin puolet kaikista Suomen pohjoisen rotutyypin edustajista. 

Itäbalttialainen rotu esiintyi eniten Hämeenmaalla, mutta Suomen ulkopuolella asui 

tosin itäbalttilaisen rodun edustajia myös Keski- ja Etelä-Ruotissa sekä koko 

itäisessä Saksassa. Suomen itäbalttilaisen rodun edustajat olivat kylläkin väreiltään 

vaaleita. 97 

Lisäksi Suomessa oli sekä vaaleita että tummia rodun sekatyyppejä, joita oli noin 

kolmasosa väestöstä. Kokonaisuutena nämä kuitenkin edustivat pohjoista rotua ja 

vastasivat tyypiltään suurin piirtein keskisaksalaista väestöä. Tummia sekatyyppejä 

oli alle neljäsosa väestöstä, etupäässä Karjalassa, kun taas täysin tummia ihmisiä 

esiintyi ainoastaan yksittäin Pohjois- ja Itä-Suomessa. Heidän osuutensa väestöstä 

oli kuitenkin ainoastaan 4,9 %: ”Tämä vieras aines jountuu osaksi lappalaisesta, 

osaksi sisäaasialaisesta, mutta tuskin eteläeurooppalaisesta verenperinnöstä. Jos 

viimeksi mainitut rotutyypit jätetään huomioitta, niin keskimääräinen väestökuva 

on siis sangen yhteneväinen keski- ja pohjoiseurooppalaisten olojen kanssa ja rajaa 

Suomen ihmistyyppinsä suhteen varsin selvästi naapurimaasta Venäjästä”. 

Suomalaisia leimaavia kielteisiä ominaisuuksia tuotiin monesti ylistävistä sanoista 

95 Wehrmachtin matkaopas Suomeen 2006 

96 Wehrmacthint matkaopas Suomeen, 2006, 3 (esipuhe) 

97 Wehrmachtin matkaopas Suomeen 2006, 174-177 

147

huolimatta kuitenkin esille taipumus rettelöintiin, laiskuuteen ja kohtuuttomuuksiin 

menemiseen. Kuva oli toki eri maakunnissa monenkirjava ”asujaimiston 

rodullisesta koostumuksesta riippumatta”. 98 Rotutiedoista huomaa, että esitys on 

saanut suurta vaikutusta Pesosen havainnosta. Hieman yllättäen opaskirja kiinnitti 

suhteellisen paljon huomiota lappalaisiin, joita kuvattiin ”mielenkiintoisiksi” 

myönteisellä tavalla, vaikkakin he kuuluivat itäiseen tai muinaiseuroopalaiseen 

ihmisrotuun. Saksalaisten sotilastahojen asenne saamelaisiin ei ollut torjuva, joskin 

teoksessa todettiin heidän hiljalleen sulautuvan suomalaisiin. 99 

Ruotsinkielisen perinnöllisyystutkimuksen instituutin perustamissuunnitelma 

vuosina 1941–42. Vuonna 1921 perustettiin lahjavaroin Samfundet Folkhälsan i 

svenska Finland -seura, josta tuli asiantuntijajärjestön ja kansanliikkeen 

yhdistelmä. Sen eri toimintahaaroja yhdisti 1920- ja 1930-luvulla asiantuntijoiden 

ilmaisema hillitty rotuhygienian ajattelutapa. Seuran nokkamiehenä toimi 

perinnöllisyystieteen professori Harry Federley, joka lienee ollut peräti Suomen 

johtavin rotuhygieenikko. Hän oli kansainvälisestikin tunnettu tutkija, joka vuonna 

1929 ensimmäisenä ulkomaalaisena kutsuttiin vierailevaksi tutkijaksi Berliinissä 

toimivalle Kaiser-Wilhelm-Institutin biologian laitokselle. 100 Federley oli sekä ns. 

kielteisen että myönteisen rotuhygienian harras kannattaja ja väsymätön 

puolestapuhuja. 101 Edellinen tarkoitti ei-toivottuja geenejä omaavien henkilöiden 

sterilisointia, ja jälkimmäistä Federley toteutti ns. äitienpalkitsemisen muodossa 

Samfundet Folkhälsanin avulla toimien sen sihteerinä vuosina 1921–37 ja 

puheenjohtajana vuosina 1937–51. Hän katsoi mm., että heikompien 

vastasyntyneiden lasten poismeno johtui heidän huonoista 

perinnöllisyystekijöistään (arvsanlag) eikä se ollut kansanheimolle haitaksi. Niin 

ikään Federley katsoi rikollisuuden olevan perinnöllisyystekijöistä riippuvaa. 102 

Folkhälsanilla oli muitakin yhteyksiä Saksaan, sillä vuonna 1936 seuran johtokunta 

myönsi vaasalaiselle terveyssisarelle, Mary Riesenkampffille, 3 200 markkaa 

Saksan matkaa varten. Terveyssisaren aikomuksena oli tutustua uuteen 

kansallissosialistiseen huoltojärjestöön, ”Mutter und Kind”, ja sen 

toimintatapoihin. 103 

Samfundet Folkhälsan -seuran 20-vuotisjuhlassa talvella 1941 Federley muistutti jo 

perustatahojen ajamasta ajatuksesta perustaa teoreettisen ja soveltavan 

perinnöllisyystutkimuksen instituutti Folkhälsan vuonna 1933 perustetun 

lastenhoitoinstituutin (Barnavårdsinstitutet) yhteyteen. 104 Vuotta myöhemmin, 

98 Wehrmachtin matkaopas Suomeen 2006, 175 

99 Wehrmachtin matkaopas Suomeen 2006, 99-102, 286-296 

100 Harnackehaus får sin första utländska gäst. Prof. Federley bor där under Berlinvistelsen. Intressanta 

arbeten vänta vid Kaiser-Wilhelm-Insitut. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 4.9.1929 

101 Luther 1952 

102 Federely 1924, Federley 1926, Federley 1930, Federley 1934 I, Federley 1934 II, Federley 1935 

103 Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland. Förhandlingar 1935–36 (1936), 8 

104 Samfundet Folkhälsan firar 20-årsjubileum. Harry Federleyn kirjoitus Hufvudstadsbladetissa 

30.3.1941 

148

keväällä 1942, seuran hallitus päätti perustaa perinnöllisyystutkimuksen instituutin. 

Samalla päätettiin sen toimitilojen rakentamisesta Barnvårdsinstituutin yhteyteen 

Helsingin Töölössä sijaitsevan Tavaststjernankadun varrelle. Käytännön 

perustamisjärjestelyjä varten seura asetti komitean Federleyn johdolla ja jäseninä 

lääketiet. prof. Fredrik Saltzman, lääketiet. prof. Fabian Langenskiöld, eläintiet. 

prof. Alexander Luther, kauppatiet. prof. Gunnar Palmgren ja dosentti Thorild 

Brander. 105 Instituutti jäi kuitenkin perustamatta. Folkhälsania käsittelevässä 

historiateoksessa mainitaan, että toimitilat jäivät rakentamatta varojen, 

rakennustarvikkeiden ja työvoiman puutteen vuoksi. Samalla todetaan, ettei vuoden 

1943 jälkeen pitkään aikaan instituuttia edes mainita. 106 Barnavårdsinstituutin 

vaiheita koskevissa kirjoituksissa perinnöllisyysinstituutista ei sanota mitään. 107 

Folkhälsan perusti kuitenkin vuonna 1962 lopulta Genetiska institutetin 

(Geneettinen instituutti), joka vuonna 1994 yhdistyi Folkhälsanin 

tutkimuskeskukseen. 108 

Folkhälsanin johtavat virkamiehet eivät ole antaneet vuoden 1942 

perinnöllisyysinstituutin perustamista koskevaa komiteamietintöä tutkittavaksi. 

Syynä lienee se, että he kokevat Folkhälsanin rotuhygieenisen suuntauksen 1920– 

40-luvulla kiusalliseksi ja rasittavaksi. Huomioon ottaen, että em. mietintö on 68 

vuotta vanha ja että se on jo useita vuosikymmeniä sitten menettänyt kaiken 

toiminnallisen merkityksen, seuran virkamiesjohdon outo käyttäytyminen 109 viestii 

ehkä myös häpeämisestä ja kyvyttömyydestä selvittää Folkhälsanin rotuhygieenistä 

menneisyyttä. 

Rotubiologisen instituutin perustamissuunnitelma vuosina 1942–43. Professori 

Niilo Pesonen toimi jatkosodassa Karjalan armeijan esikunnan lääkintätoimiston 

toimistoupseerina ja Viipurin sotavankisairaalan päällikkölääkärinä 

lääkintämajurin arvolla. Hän työskenteli muutenkin jatkosodan vuosina 

rotukysymysten parissa ja toimi vuosina 1940–44 AKS:n hallituksen jäsenenä. 

Syksyllä 1942 Pesonen suoritti Itä-Karjalan sotilashallinnon toimeksiannosta 

antropologisia ja veriryhmätutkimuksia Äänisniemellä asuvien sungulaisten 

keskuudessa tarkoituksenaan selvittää, olivatko tutkitut rodullisessa mielessä 

samanlaisia kuin Kanta-Suomen väestö ja missä määrin sungulaisiin oli sekoittunut 

vieraita aineksia. 110 Pesosen on arvioitu pyrkineen luomaan kaavaillun Suur- 

105 Folkhälsan får institut för ärftlighetsforskning. Donation av framlidne professorn Ossian Schauman. 

Institutet förlägges till Helsingfors och Dalby gård. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 2.4.1942 

106 Federley 1946, 47–48, Steinby 1998, 194–195 

107 von Wendt 1946, 95–117, Forsell 1953 

108 En bilderbok 1921–1991. Folkhälsan 1992, 75–77, 155, Kankkonen 1971, 38, Steinby 1998, 201 

109 Tekijä pyysi 1.11. 2010 saada mietinnön luettavaksi, jolloin Folkhälsanin toimitusjohtaja Stefan 

Mutanen siirsi pyynnön hallintojohtaja Ulrika Sjöholmille. Runsaan viikon kuluttua tämä kutsui tekijän 

12.11.2010 järjestettävään tapaamiseen selittäen, että heidän täytyy hyvin tarkkaan tietää, mihin 

tarkoitukseen tietoja käytetään. Sjöholm ei kuitenkaan järjestänyt ehdottamaansa tapaamista, eikä 

ilmoittanut sen peruuttamisestakaan. Tämän jälkeen sen paremmin Sjöholm kuin Mutanenkaan eivät 

ole vastanneet tekijän tiedusteluihin. 

110 Hietala 2006, 122, Paaskoski 2008, 164, 167–169, Hietala 2009, 17–18 

149

Suomen itäisille rajoille suomalaisen rodun muurin suojaksi Venäjän slaavilaista 

asustusta vastaan. 111 

Suomalainen tiedeakatemia asetti vuonna 1924 antropologisen toimikunnan ja siitä 

lähtien yhteensä satakunta stipendiaattia mittasi noin 5 000 henkilöä. Pesonen oli 

vuodelta 1937 johtanut akatemian antropologisia tutkimuksia ja marraskuussa 1942 

hän professorina teki esityksen tiedeakatemian hallitukselle rotubiologisen 

laitoksen perustamisesta. 112 Pesonen sai tutkija Jyrki Paaskosken olettamuksen 

mukaan Saksan esitelmämatkansa yhteydessä ajatuksen ellei jopa kehotuksen 

saksalaisilta rotuasiantuntijoilta perustaa suomalainen rotubiologinen 

tutkimuslaitos. 113 On kuitenkin mahdollista, että Samfundet Folkhälsanin 

perinnöllisyysinstituutin perustamista koskevat suunnitelmat antoivat Pesoselle 

kimmokkeen kaavailla tieteenalan suomenkielistä instituuttia. 

Pesosen aloite Suomalaiselle Tiedeakatemialle johti jo marraskuun alkupuolella 

1942 komitean asettamiseen, ja sen puheenjohtajaksi kutsuttiin Pesonen. Muut 

jäsenet olivat fysiologian professori Yrjö Reenpää, suomalais-ugrilaisen 

kansatieteen professori Albert Hämäläinen ja perinnöllisyystieteen tutkija, dosentti 

Esko Suomalainen. 114 Rodunparannuskomitean tehtävänä oli valmistella 

rotubiologisen laitoksen perustamista Helsingin yliopiston anatomian laitoksen 

yhteyteen. Suunnitelmien mukaan kartoitettaisiin Saksan esikuvan mukaan kaikki 

epäedullisiksi katsotut väestöryhmät, kuten mm. vammaiset, mielisairaat ja 

alkoholistit, jotta heihin voitaisiin kohdistaa ehkäiseviä toimenpiteitä. 115 Laitosta ei 

kuitenkaan tutkija Marjatta Hietalan mukaan perustettu Saksan sotilaallisten 

vastoinkäymisten johdosta. 116 Ilmaisu ”rodunparannus” on suomennos eugeniikkasanasta. 

Vaihtoehtoinen ilmaisu on ”rotuhygienia”. Sotavuosina myös 

kasvinjalostaja ja Maatalouskoelaitoksen johtaja Vilho A. Pesola esiintyi 

rodunparannuksen harrastajana ja popularisoijana. 117 

Rodunparannuskomitean vuonna 1943 valmistuneen mietinnön kappaleet on 

todennäköisesti kaikki tuhottu heti jatkosodan päättymisen jälkeen. Mietintöä ei 

löydy Suomen Tiedeakatemian arkistosta 118 sen paremmin kuin Suomen 

Tiedeseurankaan arkistosta. 119 Tiedeakatemian arkistosta on siivottu pois kaikkein 

111 Paaskoski 2008, 167 

112 Ketonen 1959, 176–177, Halla 1987, 50 

113 Paaskoski 2008, 167 

114 Paaskoski 2008, 168 

115 Hietala 2006, 122–128, Paaskoski 2008, 164, 168, Niilo Pesonen. 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Niilo_Pesonen, Myyryläinen, Heikki: Rotuhygeniaa 1900-luvun 

alkuvuosikymmeninä.http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/syrjinta/rotuhygienaa_1900luv 

un 

116 Suomessa steriloitiin tuhansia rotuhygieenisin syin. Ilta-Sanomien kirjoitus 10.1.2009, Paaskoski 

2008, 171 

117 Pesola 1939, 46–50, Pesola 1939, 165–167, Pesola 1943, 208-219 

118 Suomen Tiedeakatemian arkisto. Johtokunnan pöytäkirjat 1942–43. Ca 1. Kansallisarkisto 

119 Suomen tiedeseuran arkisto. Hallituksen pöytäkirjat 1942–42 Caa 8, Lähteneet kirjoitukset 1942–43 

Da 2, Saapuneet kirjoitukset 1942–43 Ea 15. Kansallisarkisto 

150

askauttavin Kolmanteen valtakuntaan viittaava aineisto. Myös kaikki 

avainhenkilöt tuhosivat viimeistään syksyllä 1944 ei pelkästään raskauttavimman 

kirjeenvaihtonsa saksalaisten rotuasiantuntijoiden kanssa, vaan myös sodanaikaiset 

päiväkirjansa. 120 Mietinnön kappaletta ei ole myöskään lääkäriseura Duodecimin 

arkistossa. 121 Komitean selvitysaineistoa ja luonnoksia on tiettävästi ainoastaan 

Pesosen henkilökohtaisessa arkistossa Kansallisarkistossa. 122 Muistelmakirjoissaan 

hän ei edes mainitse komiteaa, 123 Myöhemmin vuosina 1954–69 Pesonen toimi 

lääkintöhallituksen pääjohtajana. Myöskään Yrjö Reenpää ei mainitse sen 

paremmin instituuttia kuin Pesostakaan. 124 

Saksalaisten rotukäsityksiä koskeva tutkimus Suomessa. Ilmeistä on, ettei Saksan 

vaikuttajatahoilla ollutkaan mitään johdonmukaista ja yhtenäistä näkemystä 

suomalaisten rotuominaisuuksista. Olli Vehviläinen katsoo esityksessään saksalaissuomalaisesta 

aseveljeydestä, etteivät saksalaiset rinnastaneet suomalaisia 

germaaneihin. Syynä olivat suomalaisten itäiset piirteet, eivätkä suomalaiset niiden 

vuoksi sopineet saksalaislasten äideiksi. Tämän katsantokannan perusteella 

avioliittohakemukset yleensä hylättiin. 125 Tutkija Henrik Ekbergin mukaan Saksan 

valtiojohto ei ollut etukäteen erityisen huolellisesti pohtinut Suomen asemaa 

sodanjälkeisessä Euroopassa, eikä ollut olemassa mitään virallisten tahojen 

vahvistamia suunnitelmia. Vaikka Saksan hallitus yhteyksissään Pohjoismaihin 

painotti pohjoismaisia (nordische) arvoja, herätti tämä Suomen osalta kysymyksiä, 

sillä saksalaisten tahojen näkemyksen mukaan valtaosa Suomen väestöstä ei 

kuulunut pohjoismaiseen rotuun. Saksalaisten rotuajattelu ei tässä asiassa 

kuitenkaan johtanut erityisiin käytännön seurauksiin eikä myöskään missään 

vaiheessa aiheuttanut kitkaa saksalais-suomalaisissa suhteissa. 126 Tämä lienee 

tosin johtunut siitä, etteivät saksalaiset halunneet taktisista syistä kärjistää 

suhteitaan suomalaisiin. Päinvastoin saksalaiset antoivat ymmärtää suomalaisten 

olevan rotuasioissakin mahdollisuuksien rajamailla. 

Vuonna 1985 ilmestyi Suomessa sovellettuja rotuoppeja ja -näkemyksiä käsittelevä 

artikkeliteos ”Mongoleja vai germaaneja. Rotuteorioiden suomalaiset” 127 sekä 

vuonna 1986 toinen vastaavanlainen artikkelikirja ”Kansallisuuskysymyksiä ja 

rotuasenteita”. 128 Laajuudestaan ja järjestelmällisyydestään huolimatta yksikään 

näiden teosten kirjoituksista ei käsitellyt Saksan kansallissosialististen tahojen 

suomalaisia koskevia rotunäkemyksiä. Tämä aukko lienee johtunut siitä, etteivät 

120 Paaskoski 2008, 169, 171, 371 

121 Duodecemin pääsihteeri Ilkka Rauramon vastaus 

122 Rotubiologisen laitoksen perustamisehdotelma 1942. Konsepteja, kirjeitä, lehtileikkeitä. Niilo 

Pesosen kokoelma. Kansio 6. Antropologian tutkimusaineisto. Kansallisarkisto 

123 Pesonen 1973, Pesonen 1992 

124 Reenpää 1974 


126 Ekberg 1991, 128, 151 

127 Mongoleja vai germaaneja. Rotuteorioiden suomalaiset 1985 

128 Kansallisuuskysymyksiä ja rotuasenteita 1986 

151

kirjoittajat olleet löytäneet lähteitä, jotka olisivat mahdollistaneet esityksen 

laatimisen aiheesta. 

Sen sijaan em. kirjojen päätoimittaja Aira Kemiläinen käsitteli vuonna 1993 

julkaisemassaan tutkimuksessa ”Suomalaiset, outo Pohjolan kansa. Rotuteoriat ja 

kansallinen identiteetti” muutamilla sivuilla Saksan kansallissosialistien 

suhtautumista suomalaisiin. 129 Myös hänen vuonna 1998 valmistuneessa kirjassaan 

”Finns in the Shadow of the ”Aryans”. Race Thories and Racism” on samanlainen, 

joskin vielä suppeampi esitys aiheesta. 130 Kemiläinen päätteli saksalaisten 

joukkojen oleskelun Suomessa aiheuttaneen anomuksia avioliittojen solmimiseksi 

ja avioliiton ulkopuolisia suhteita. Saksan viranomaiset pyrkivät kuitenkin 

pysäyttämään ilmiön leviämisen ja ne myös suureksi osaksi onnistuivat siinä. 

Vaikka suomalaisten kylläkin katsottiin kuuluvan vähempiarvoisiin itäbalttilaisiin, 

oli suomalaisten sotilaallinen menestys talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan 

herättänyt ihailua sekä Saksan upseeriston että johtavien kansallissosialistien 

keskuudessa ja hallituspiireissä. 

Kun itäbalttilaiset oli aikaisemmin nähty sotaa vieroksuvina ja toimettomuuteen 

taipuvaisina, olivat suomalaiset vuosien 1939–40 korpitaisteluissa osoittautuneet 

yhtä hyviksi toiminnan miehiksi kuin saksalaiset. Täten oli saksalaisten 

rotuajattelijoiden suomalaisia koskevissa näkemyksissä myös syntynyt parempi 

valmius kehittyä pohjoismaiseen suuntaan ja irtautua itäisistä ja slaavilaisista 

vaikutteista. 131 Tätäkin esitystä leimasi kuitenkin käytettävissä olevan 

lähdeaineiston ohuus ja köyhyys, sillä Saksan rotuajattelijat eivät yleensäkään 

ottaneet avoimesti ja selvästi kantaa kysymykseen suomalaisten todellisesta 

rodullisesta luonteesta. Tästä syystä Kemiläisen oli harvojen sodanaikaisten 

rotuesittelyjen perusteella jouduttava tekemään keskeiset johtopäätöksensä 

välillisesti ja tulkitsemaan rivienväliset viestit. 

Jatkosodan vuosina Kemiläinen oli historianopiskelija ja toimi lottana. 

Henkilökohtaisten kokemustensa perusteella hän palasi saksalaisten suomalaisia 

koskeviin rotukatsantoihin vuonna 2001 julkaisemassaan muistelmakirjassa 

”Toisen maailmansodan paineessa”. Siinä hän kirjoitti: ”Me tiesimme, että 

suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat kansat eivät saksalaisten mielestä olleet 

germaanien veroisia. Emme ehkä olleet selvillä siitä, että kun näillä kansoilla 

epäiltiin olevan mongolilaisia juuria, ne siten kuuluivat alempiarvoisiin kansoihin. 

Luullakseni vasta jälkeenpäin olen saanut tietää, että saksalaiset rotuviranomaiset 

tarkastivat suomalaisen morsiamen sukupuun, jos oli kysymys avioliitosta 

saksalaisen ja suomalaisen välillä”. 132 

129 Kemiläinen 1993, 287–292 

130 Kemiläinen 1998, 216–218 

131 Kemiläinen 1993, 291–292 


152

Saksalaisten tahojen pragmaattinen suhtautuminen suomalaisten rotusuhteisiin. 

Saksalaisten rotuasiantuntijoiden suomalaisten rotuominaisuuksia koskevia 

näkemyksiä leimasi saksalais-suomalaisen aseveljeyden vuosina 1941–44 suuressa 

määrin pragmaattisuus. Koska Suomi oli Saksalle sekä poliittisesti että 

sotilaallisesti hyödyllinen aseveli, Saksan rotuasiantuntijat pyrkivät suhtautua 

suurpiirteisesti suomalaisten rotuominaisuuksiin, jotka saksalaisten näkökulmasta 

kuitenkin tosiasiallisesti olivat vähintään epäilyttäviä ja ongelmallisia. 

Kun asevelisuhteen ylläpitäminen oli tähdellistä, saksalaiset pyrkivät välttämään 

rotupoliittisten suhteiden kärjistymistä. Yksinkertainen ja toimiva menetelmä tähän 

oli olla julkaisematta esityksiä tai lausuntoja suomalaisten rotuominaisuuksista. 

Helsingissä toiminut Saksalainen Siirtokunta (Deutsche Kolonie) perusti syksyllä 

1942 Suomen saksalaissukuja koskevan arkiston ja sukututkimuksen 

neuvontapisteen (Sippenkundliche Beratungsstelle) opettaja Bruno Studen johdolla. 

Vuodesta 1935 lähtien Saksan viranomaiset vaativat jokaiselta Saksan kansalaiselta 

sukuselvitykset ja siirtokunnan johtaja Arnold Brinkillä oli oikeus myöntää ns. 

sukuselvityspasseja (Ahnenpässe), jotka olivat eräänlaisia henkilöllisyys- ja 

kansalaiskunnon todistuksen yhdistelmiä. Sukuselvitykset tehtiin läheisessä 

yhteistyössä Helsingissä, Viipurissa ja Turussa toimineiden saksalaisten 

seurakuntien kanssa. 

Vaikka sukuselvityspasseissa rodulliset juuret olivat keskeinen asia, sen paremmin 

siirtokunnan lehti ”Deutsche Warte” 133 tai seurakuntien lehti ”Deutsch-Evangelisch 

in Finnland” 134 ei julkaissut yhtään suomalaisten rotuominaisuuksia käsittelevää 

kirjoitusta. Myöskään Saksassa toimitettu ja painettu, mutta Suomessa levitetty 

”Suomi-Saksa. Saksalais-suomalainen kulttuurilehti” ei julkaissut kirjoituksia 

aiheesta, kuten ei myöskään sen jatkaja, Suomessa toimitettu ”Silta. Suomi-Saksan 

kuukausijulkaisu” vuonna 1944. 135 Sama havainto koskee myös vuosina 1934–44 

ilmestynyttä saksalaista aikakauslehteä ”Rasse. Monatsschrift der Nordischen 

Bewegung” ja vuosina 1937–44 ilmestynyttä aikakauslehteä ”Zeitschrift für 

Rassenkunde” Julkaisuihin ei sisälly ainoatakaan kirjoitusta suomalaisista, vaikka 

monia kansoja ja väestöryhmiä muuten käsiteltiin”. 136 Se seikka, ettei lehdissä 

julkaistu suomalaisten rotuolosuhteita taustoittavia kirjoituksia, ei liene mikään 

sattuma, vaan selityksenä on aiheen tietoinen karttaminen. 

Saksalainen diplomi-insinööri, sanomalehtimies, vakoilija ja Pohjolan asiantuntija 

Vitalis Pantenburg julkaisi vuonna 1941 kirjan ”Finnland. Jüngste Reich im Hohen 

Norden”. Pantenburgin mukaan suomalainen ihminen poikkesi muista 

pohjoiseurooppalaisista. Niinpä ”kenties alkuperäisellä `suomalaisella´ (uralaltailaisella)” 

tyypillä oli tiettyjä tunnusmerkkejä (auf vielleicht ursprünglich 

133 Deutsche Warte. Nachrichtenblatt der Deutschen Gemeinschaft (Kolonie) in Finnland 1941–44 

134 Deutsch-Evangelisch in Finnland. Monatsschrift der deutschsprachigen Gemeinden 1941–44 

135 Silta. Suomi-Saksan kuukausijulkaisu 1944 

136 Rasse. Montatsschrift der Nordischen Bewegung 1934–44, Zeitschrift für Rassenkunde und die 

gesamte Forschung am Menschen 1937-44 

153

”finnische (uralaltaische)” Charakteristika) samalla kun toiset asukkaat omasivat 

puhtaasti pohjoismaisen rodun tutut tunnusmerkit. Varsinkin Uudenmaan, 

Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan ja osittain Pohjanmaan asukkaat kuuluivat 

melkein väärentämättömästi pohjoismaiseen rotuun. Muiden maakuntien asukkaat 

poikkesivat toisistaan, vaikka eivät suuremmassa määrin kuin pohjoissaksalaiset 

(Norddeutschen) ja itäalueiden asukkaat (Ostmärker) Saksassa. 137 

Vuonna 1942 NSDAP:n rotupolittiisen toimiston Rassenpolitisches Amtin 

koulutusjohtaja Egon Leuschner julkaisi 40 sivua käsittävän vihkosen 

”Nationalsozialistische Fremdvolkspolitik”, joka seuraavana vuonna ilmestyi 

jonkin verran laajennettuna ja nyt alaotsikolla ”Der deutsche Mensch und die 

Fremdvölkischen”. Esitys keskittyi rotuopin peruskäsitteiden selittämiseen ja 

huomioi etenkin Puolan väestöolojen ja etnisten rakenteiden 

uudelleenmuokkaamisen, joskin tekijä otti lyhyesti kantaa myös tšekkien, 

italialaisten, ranskalaisten, neuvostokansojen, madjaarien, liettualaisten, 

latvialaisten, virolaisten ja balkanilaisten rotuominaisuuksiin. Pohjoismaisina 

kansoina mainittiin mm. norjalaiset, ruotsalaiset, tanskalaiset ja alankomaalaiset, 

muttei suomalaisia. Virolaisia pidettiin kuitenkin etupäässä vierasheimoisina, 

joskin he olivat kahdeksan vuosisadan aikana tanskalaisten, saksalaisten ja 

ruotsalaisten alaisina saaneet pohjoismaisia piirteitä. Seurauksena tästä suurin osa 

virolaisista olisi todennäköisesti suunnitellun ”kansojen uudelleensopeuttamisen” 

ollut yhteydessä verrattavissa pohjoismaisiin. 138 Leuschnerin, Saksan valtion ja 

NSDAP:n rotuideologioiden näkemys suomalaisista lienee ollut jokseenkin 

samanlainen. 

Miehitetyn Alankomaiden valtakunnankomissaarin oikeusosaston johtaja Kurt O. 

Rabl laati 9.12.1942 muistion Suursaksan pohjoiskansoja (Nordvölker) koskevista 

suunnitelmista. Pohjoisiin kansoihin (nordisch bestimmten Völkern) hän katsoi 

kuuluvan englantilaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten. Varauksin hän 

laski niihin myös flaamit, suomalaiset, virolaiset ja espanjalaiset. 139 SS 

Hauptamtin Germanische Leitstellen johtaja, sveitsiläinen tri. Franz Riedweg, ja 

sen kulttuuriosaston johtaja, tri. Heinrich Büeler, esittivät todennäköisesti syksyllä 

1943 ehdotuksen eurooppalaisesta valtiofederaatiosta. Sen ytimeen (Germanische 

Gemeinschaft) kuuluisivat Saksan johdolla Sveitsi, Belgia, Alankomaat, Tanska, 

Norja ja Ruotsi. Lähellä tätä ydintä olisi vielä eurooppalainen valtiounioni, johon 

kuuluisivat Englanti, Ranska ja Italia siirtomaineen. Lisäksi olisi vielä 

”Staatengemeinschaft des Balkans” ja ”Baltische Staatengemeinschaft”. 

Viimeiseksi mainittu käsittäisi Suomen, Viron, Latvian ja Liettuan. 140 

Mikäli suomalaisten rotuominaisuuksia kuitenkin tarkasteltiin Saksan 

rotuasiantuntijoiden julkaisuissa, aihetta käsiteltiin säyseällä ja suurpiirteisellä 

137 Pantenburg 1941, 57–58 

138 Leuschner 1942, Leuschner 1943, 39–40, Kemiläinen 1993, 287–288 

139 Elvert 1999, 375 

140 Neulens 1987, 62–64 

154

tavalla ja kärjistämisiä välttäen. Yksityisissä lausunnoissaan ja pelkästään muille 

saksalaisille tarkoitetuissa puheenvuoroissa saksalaiset saattoivat kuitenkin sanoa, 

mitä he todella ajattelivat suomalaisten rotuominaisuuksista. 

Mikään arvovaltainen saksalainen taho ei joko ottanut tai halunnut ottaa 

periaatteellista, kattavaa ja lopullista kantaa suomalaisten naisten rodullisiin 

edellytyksiin avioitua saksalaisten sotilaiden kanssa. Avioliittohakemukset 

ratkaistiin tapaus tapaukselta. Vaikka rotupoliittinen kysymys jäi ratkaisematta, 

solmittiin käytännössä kuitenkin jokseenkin pienehkö määrä avioliittoja sodan 

aikana. Tämä tarkoittaa puolestaan sitä, että asiaa valmistelleet Saksan 

sotilasviranomaiset ja viime kädessä Hitler olivat hyväksyneet avioitumislupaa 

anoneiden pariskuntien hakemukset. 

AOK 20:n avioliittohakemustilastot. AOK 20:n toimintakertomukseen vuoden 

1943 loppupuoliskolta sisältyi kappale sotilaiden avioliittoasioista suomalaisten 

naisten kanssa. Muista toimintakertomuksista vastaavaa jaksoa ei löydy. Pääosa 

AOK 20:n säilyneistä toimintakertomuksista on laadittu kuukausikohtaisesti ja 

niistä puuttuu puolivuosittaisesti laadittuja toimintakertomuksia, joihin tilastotiedot 

avioliittohakemuksista olisi merkitty. Näin ollen on tyydyttävä tarkastelemaan 

loppuvuoden 1943 avioliittoja koskevia hakemustietoja. 

AOK 20:n vuoden 1943 loppupuoliskon toimintakertomuksen mukaan saksalaiset 

sotilaat olivat panneet vireille avioliittoa koskevia hakemuksia seuraavasti: 141 

Taulukko 2. AOK 20:n sotilaiden avioliittohakemukset 1.7.-31.12.1943 

Ryhmä Hakemuksia (n) Osuus (%) 

Armeijaan kuuluvat 36 19,8 

Muut armeijaan kuuluvat 46 25,3 

SS:ään kuuluvat 14 7,7 

Luftwaffe 48 26,4 

Laivasto 26 14,3 

Palvelussuhde epäselvä 

(siviilit, aputyövoima) 12 6,6 

Yhteensä 182 100,0 

141 Filmirulla 43/1047 AOK 20/43871/18. Tätigkeitsbericht 1.7.–31.12.1943, Kansallisarkisto 

155

Taulukon tietojen mukaan hakemuksia oli puolessa vuodessa 182. Näistä lähes 

puolet oli armeijaan kuuluvien sotilaiden, vajaa kymmenesosa SS-miesten, jopa 

runsas neljäsosa Luftwaffeen ja noin seitsemäsosa laivastoon kuuluvien 

hakemuksia. Koska ryhmä ”muut armeijaan kuuluvat” lienee ollut etupäässä 

huoltoyksiköiden sotilaita, jäivät varsinaiseen jalkaväkeen kuuluvat suhteellisen 

pieneksi ryhmäksi. Heitä oli 19,8 % + 7,7 % eli yhteensä 27,5 %, siis runsas 

neljäsosa. 

Selitys Luftwaffeen kuuluneiden sotilaiden suurehkoon osuuteen lienee se, että 

lentotukikohdat sijaitsivat selustassa ja osa niistä asutuskeskusten lähettyvillä kuten 

saksalaisten käyttämät lentokentät Petsamon Alaluostarissa, Salmijärven 

Suonionjoella, Ivalossa, Rovaniemellä, Kemijärven Ketolassa, Kemissä, Oulussa, 

Porissa ja Helsingin Malmilla. Myös ryhmältä ”muut armeijaan kuuluvat” (sonstige 

Heeresangehörige) tuli suurehko määrä hakemuksia. Kyse lienee ollut selustaan 

sijoitettujen eri huoltoyksiköiden sotilaista. Nämä yksiköt olivat elintarvike-, varusja 

ammusvarastoja, kuljetusosastoja, kenttä- ja sotasairaaloita yms. 

Ryhmä, jonka palvelussuhde armeijaan on epäselvä (Zuhörigkeit nicht festgestellt, 

Zivilisten, Wehrmachtsgefolge), ei ole kovin suuri, sillä sen hakemusten lukumäärä 

oli ainoastaan 12. Kun sanomalehtien avioliittoilmoituksissa mainitaan useita 

insinöörejä sekä muita siviiliammatteja, on mahdollista, että nämä olivat juuri 

tämän ryhmän edustajia. 

AOK 20:n toimintakertomuksen mukaan oli NSDAP:n Kreisleiter Wilhelm Jahre 

kuitenkin antanut hylkäävän lausunnon 98 %:ssa hakemusasioista. Syynä oli, että 

morsiamet eivät olleet vastanneet puolueen asettamia poliittisia ja rotupoliittisia 

vaatimuksia (weil die Bräute den politischen und rassenpolitischen Aufforderungen 

nicht entsprachten). 

Koska avioliittohakemusten lukumäärä vuoden 1943 loppupuoliskolla oli 182, 

voitaneen olettaa avioliittohakemusten kokonaismäärän alkusyksystä 1941 

alkusyksyyn 1944 olleen vähintään useita satoja. Ottaen huomioon, että 

seurustelusuhteiden solmiminen on vienyt jonkin aikaa ja ne ovat syntyneet 

jokseenkin tasaisesti, on avioliittohakemusten lukumäärä syksyllä 1941 

todennäköisesti vielä ollut vähäisempi kuin jatkosodan myöhäisempinä vuosina. 

Vuonna 1942 on avioliittohakemusten lukumäärä todennäköisesti jo noussut 

useiksi sadoiksi kuten myös vuonna 1943. Avioliittohakemuksia lienee pantu 

laajalti vireille vielä talvella ja keväällä 1944, kun taas Saksan sotilaalliset 

vastoinkäymiset viimeistään kesästä 1944 todennäköisesti heijastuivat hakemusten 

selvänä vähenemisenä. Kaiken kaikkiaan on mahdollista, että jatkosodanaikaisia 

avioliittohakemuksia oli noin tuhatkunta. 

AOK 20:n em. saksalaisten sotilaiden avioliittohakemuksissa vuoden 1942 

loppupuoliskon aselajijakaumaa koskevia tietoja voidaan verrata Norjassa vuosina 

1940–42 naimisiin menneiden saksalaisten sotilaiden tietoihin. Tällaisia oli 

yhteensä 139 ja heistä 48 % kuului armeijaan (Heer eli etupäässä jalkaväki ja 

tykistö), 15 % laivastoon (Marine), 10 % ilmavoimiin (Luftwaffe), niin ikään 10 % 

156

Waffen-SS:ään, 11 % poliisiin (Polizei) ja 5 % siviiliapulaisiin. 142 Tämä tarkoittaa 

sitä, että armeijan, laivaston, SS:n ja siviiliapulaisten osuudet olivat jotakuinkin 

samansuuruiset sekä Suomessa että Norjassa. Suomessa ainoastaan Luftwaffen 

osuus oli selvästi suurempi (+ 15 %) kuin Norjassa. Miehitetyssä Norjassa oli taas 

Saksan poliisijoukkoja, joita Suomessa ei tarvittu suomalaisten kansalaisten 

valvomiseen. 

Saksalaisten sotilaiden solmimat avioliitot suomalaisten naisten kanssa 

Jaksossa käsitellään saksalaisten sotilaiden suomalaisten naisten kanssa solmimia 

avioliittoja vuosittain, Wehrmachtin vuoden 1942 avioliittojärjestystä sekä 

sulhasten ja morsiamien taustoja. Sotilasarvoittain saksalaiset sotilaat solmivat 

seulottujen sanomalehtien avioliittoilmoitusten perusteella vuosina 1940–44 

avioliittoja suomalaisten naisten kanssa seuraavasti: 

Taulukko 3. Saksalaisten sotilaiden suomalaisten naisten kanssa vuosina 

1940–44 solmimat avioliitot sanomalehtien avioliittoilmoitusten perusteella 

Vuosi Upseeri Aliupseeri Matruusi Yhteensä 

1940 - - - - 

1941 - 1 1 2 

1942 2 3 2 7 

1943 10 1 1 12 

1944 2 7 - 9 

Yhteensä 14 12 4 30 

Taulukosta ilmenee, että saksalaiset sotilaat solmivat 30 tapauksessa avioliiton 

suomalaisen naisen kanssa. Vuonna 1940 avioitumisia ei vielä tapahtunut, mutta 

syksyllä 1941 solmittiin kaksi avioliittoa. Vuonna 1942 avioliittojen lukumäärä 

nousi seitsemään ja vilkkaimpana vuonna 1943 naimisiin mentiin 12 tapauksessa. 

Tämän jälkeen lukumäärä kääntyi laskuun. Arvattavasti Saksan sotilaalliset 

vastoinkäymiset alkoivat vaikuttaa vähentävästi suomalaisten naisten halukkuuteen 

mennä naimisiin. 

Harvat tähänastiset tutkimushavainnot tukevat kuvaa harvalukuisista avioliitoista. 

Kemin seurustelua tutkinut Jukka Jestilä on Kemin kaupunkiseurakunnan 

142 SS für ein Grossgermanien. III. Folge. Schwert und Wiege 1943. 78 

157

jatkosodanaikaisten vihkimisluetteloiden perusteella päätellyt, että saksalaisen 

sotilaan ja kemiläisen naisen avioliittoja oli vain yksi, vuonna 1943. 143 Juha Raula 

on puolestaan todennut, että kesäkuuhun 1943 mennessä solmittiin Turussa 

vihkiluetteloihin perustuen vain yksi saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen 

avioliitto. Se tapahtui vuonna 1943. 144 

Taulukko havainnollistaa avioliittojen lukumäärän jääneen pienehköksi, joskin 

todellisten avioliittojen lukumäärä on suurempi kuin taulukon 30 todettua tapausta. 

Ensinnäkin julkaistiin myös ei-seulotuissa sanomalehdissä todennäköisesti 

avioilmoituksia, jotka eivät sisälly tämän tutkimuksen lähdepohjaan. Olettamuksen 

mukaan näiden avioliittojen lukumäärä on kuitenkin vähäinen. Toiseksi avioliittoja 

on solmittu Saksassakin saksalaisten miesten ja suomalaisten naisten välillä, eikä 

näitä koskevia ilmoituksia ole joitakin harvoja tapauksia lukuun ottamatta julkaistu 

Suomen sanomalehdissä. Sicherheitsdienstin johtava virkamies Suomessa vuosina 

1941–44, SS-Sturmbannführer Alarich Bross meni naimisiin suomalaisen 

rakennusmestarin vaimon kanssa. 145 Avioliitto lienee solmittu vuonna 1942 naisen 

erottua miehestään, jonka kanssa hänellä oli avioliitossa syntynyt poika. Koska 

Brossin ja morsiamen avioliittoilmoitusta ei ole löytynyt sanomalehdistä, on 

mahdollista, että em. avioliitto solmittiin pariskunnan jonkin Saksan vierailun 

yhteydessä. Vasabladetin toimittaja Sven-Olof Högnäs kirjoitti elokuussa 1943 

siitä, kuinka kuuleman mukaan saksalaisille sotilaille raskaana oleville 

suomalaisille naisille oli myönnetty lupa matkustaa Saksaan. 146 Saksassakaan 

avioliiton solmiminen ei liene ollut juuri Suomea helpompaa. Siihen tarvittavia 

ratkaisevia tekijöitä olivat Saksassakin luottamukselliset yhteydet riittävän 

korkeisiin päättäjätahoihin. 

Seurapiiriavioliitto ja viisi säätyläisavioliittoa. Vuonna 1943 solmittiin useita 

saksalais-suomalaisia avioliittoja, jotka samalla olivat seurapiiri- tai 

säätyläisavioliittoja. 

Mikkelissä Päämajan yhteydessä toimineen Verbindungsstab Nordin adjutantti 

Ernst Suckschwerdt ja helsinkiläinen lotta Eva Gripenberg hakivat kihlauduttuaan 

lupaa avioitua. Gripenberg oli aatelissukua ja hankki Ritarihuoneen genealogilta 

sukuselvityksen isänsä puolelta isovanhempien isovanhempia myöten ja myös 

berliiniläisen äitinsä puolelta saksalaisen sukuselvityksen. NSDAP:n Suomen 

Kreisleiter Wilhelm Jahre ei kuitenkaan puoltanut avioliittohakemusta. Perusteena 

oli, että Gripenberg oli jossain vaiheessa oleskellut Suomen Lontoon lähettilään 

G.A. Gripenbergin luona ja osoittanut englantilaismielisyyttä. Suckschwerdtilla oli 

kuitenkin suhteita korkeisiin tahoihin ja hän pystyi niiden avulla hankkimaan 

puoltavan lausunnon. Saksan päämajan yhteysupseeri kenraali Waldemar Erfurth 

143 Jestilä 1987, 38 

144 Raula 2003, 78 

145 Alarich Brossin henkilömappi. EK-Valpo. Kansallisarkisto 

146 Överdrift och en driftig stad. Från norska barnföderskor till Gamlakarlebys stadsplan. Nimimerkki 

Bonzon (= Sven-Olof Högnäs) kirjoitus Vasabladetissa 21.8.1943 

158

ilmoitti joulukuussa 1942 pariskunnalle, että Hitler oli hyväksynyt heidän 

avioliittohakemuksensa. Koska morsian olisi voimassaolevan määräyksen mukaan 

joutunut matkustamaan Saksaan kahden viikon kuluessa avioliiton solmimisen 

jälkeen, hän anoi lykkäystä Saksaan muuttoon. Lykkäys hyväksyttiin, minkä 

jälkeen häät pidettiin maaliskuussa 1943. Rouva matkusti kuitenkin Saksaan vasta 

heinäkuussa. 147 Anotusta lykkäyksestä huolimatta avioliiton muodollisuudet lienee 

hoidettu melkein pikavauhtia. Jos oletetaan, että morsian ja sulhanen olivat 

tutustuneet toisiinsa aikaisintaan kesällä 1941 ja menneet kihloihin syksyllä, niin 

lupa avioitua tuli suhteellisen nopeasti. Käsittelyn keston on näet poikkeuksellisesti 

täytynyt olla vain muutamia kuukausia. Pikaisen käsittelyn syynä ovat epäilemättä 

olleet sulhasen hyvät yhteydet päättäjätahoihin, ja myös morsiamen tausta 

seurapiireissä on saattanut jouduttaa menettelyä. Neiti Gripenberg ei liene 

karsastanut Saksaa, sillä hän oli aikaisemmin oleskellut Berliinissä ja talvella 1941 

mennyt siellä kihloihin toisen miehen kanssa. 148 

Suomalaisten vaikuttajien 

”saksanpolkkaa”. Ylipäällikkö Gustaf 

Mannerheim ja puolustusministeri Rudolf 

Walden tanssittavat naisten 

juhlamekkoihin somistautuneita kauppaja 

teollisuusministeri Väinö Tanneria ja 

presidentti Risto Rytiä. Sotilaan Ääni 

toukokuu 1942. – Dancing the German 

polka. Commander in Chief Gustaf 

Mannerheim and War Minister Rudolf 

Walden lead female versions of social 

democrat Väinö Tanner and President 

Risto Ryti. Cartoon in Sotilaan Ääni, May 

1942 

147 Deutsch-Evangelisch in Finnland -lehden avioliittoilmoitus. März 1943, Oberleutnant Ernst 

Zuckswerdt med maka, född Gripenberg. Månadsrevynin kirjoitus toukokuussa 1943, Kemiläinen 1993, 

290–291 

148 Hufvudstadsbladetin kihlausilmoitus 25.2.1941 

159

Muutamissa tapauksissa solmittiin avioliittoja, joiden osapuolina olivat säätyläiset. 

Maaliskuussa 1943 järjestettiin kolme tällaista tapahtumaa. Helsingissä prokuristi 

ja aliupseeri Karl Jensen meni naimisiin suurtilallisen tyttären kanssa, SS- 

Hauptsturmführer Alois Burgestaller nai lääketieteen ja kirurgian tohtorin tyttären 

niin ikään Helsingissä, ja Kemissä yliluutnantti Kurt Büttner avioitui 

toimitusjohtajan tyttären kanssa. Myös Kemissä Alois-niminen saksalainen sotilas, 

pappi ammatiltaan, meni vuonna 1943 naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Koska 

tiedettiin, että Alois oli pappi, kenelläkään ei ollut mitään seurustelua vastaan. 

Pariskunta lähti vuonna 1943 Ruotsiin, jossa Alois sai työpaikan. Hänellä oli myös 

insinöörin koulutus. 149 

Talvella 1944 kirjastonhoitaja ja Obergefreiter Alfred Schmidt meni naimisiin 

helsinkiläisen orkesterinjohtajan tyttären kanssa ja keväämmällä yliluutnantti ja 

jumaluusopin ylioppilas Hans Schönwein nai rovaniemeläisen rovastin tyttären. 

Kaksi avioliittoa Pietarsaaressa. Jakobstads Tidning ei kuulunut seulottuihin 

sanomalehtiin. Toimittaja Patrik Sundquistin laajassa teoksessa Pietarsaareen 

sijoitetusta saksalaisesta sotaväestä ”Staden under hakkorset” on luku seurustelusta 

ja avioliitoista. Kaupungissa solmittiin kaksi avioliittoa saksalaisen sotilaan ja 

suomalaisen naisen kesken. Paikallisen lennätinkeskuksen työntekijä Inga Hjelm 

avioitui kesällä SS:n aliupseerin, Peter Schneiderin, kanssa. Tässä tapauksessa 

morsian ei ollut kovin innokas, mutta sulhanen toivoi avioliittoa ja sai 

naisystävänsä suostumaan siihen. Tässä vaiheessa sulhanen oli jo siirretty 

Taivalkoskelle ja myöhemmin Ouluun. Syyskuussa 1944 vaimo lähti Oulun kautta 

aluksella Saksaan ja otti silloin mukaansa myös 11- ja 9-vuotiaan sisarpuolensa. 

Vaimo jäi tämän jälkeen pysyvästi asumaan Saksaan. Toinen avioliitto 

Pietarsaaressa solmittiin Hazel Liljenfeldtin ja SS-mies Heinz Kraemerin välillä, 

myös kesällä 1943. Tässä tapauksessa morsian muutti jo samana vuonna 

Saksaan. 150 

Keitä olivat naimisiin menneet Lähes puolet naimisiin menneistä saksalaisista 

sotilaista oli upseereja ja runsas kolmasosa aliupseereja. Kaikki neljä rivisotilaisiin 

kuulunutta miestä olivat matruuseja. Näiden lukujen perusteella voidaan päätellä, 

että upseereilla ja aliupseereilla oli paremmat mahdollisuudet mennä naimisiin kuin 

rivisotilailla. Selityksenä lienee, että upseereilla ja ehkä osittain myös aliupseereilla 

oli henkilöyhteyksiä korkeampiin sotilaskomentajiin, jotka ovat voineet edesauttaa 

avioliittohakemuksia. Avioituminen lienee käytännössä edellyttänyt 

poikkeuksellisen hyviä yhteyksiä Wehrmachtiin ja Saksan johtaviin 

kansallissosialistisiin tahoihin, sillä ilman tällaisia korkean tahon joko välittömiä 

tai välillisiä yhteyksiä avioliittohakemusten käsittely ei todennäköisesti edennyt. 

Saksan jalkaväkidivisioonaan kuului vuosina 1940–43 usein noin 16 860 miestä, 

joista 3,1 % oli upseereja, 15,3 % aliupseereja, 81,1 % rivisotilaita ja 0,6 % 

149 Virolainen 1999, 96, 136 

150 Sundquist 2008, 245–254 

160

sotilasvirkamiehiä. 151 Ilmeistä on siten, että Suomessa naimisiin menneistä 

saksalaisista sotilaita etenkin upseerit, mutta myös aliupseerit olivat erittäin 

voimakkaasti yliedustettuja. Vastaavasti miehistö oli erittäin voimakkaasti 

aliedustettu. Myös Tanskassa oli samanlainen tilanne. Tanskalaisen naisen kanssa 

lapsen saaneista saksalaisista sotilaista olivat upseerit ja aliupseerit voimakkaasti 

yliedustettuja miehistöön nähden. Upseerien ja aliupseerien yliedustus on 

Tanskassa katsottu johtuneen siitä, että näillä ryhmillä oli sekä enemmän vapaaaikaa 

että päivärahoja, joilla he pystyivät kutsumaan naisia kahvilohin, 

ravintoloihin, huveihin yms. 152 

Joulukuussa 1943 Saksan jalkaväkidivisioonat järjestettiin uudelleen ja niiden 

vahvuus oli tämän jälkeen usein 13 656 miestä. Näistä 72 % kuului 

taisteluyksikköihin, 16 % kuljetus- ja muonitusyksikköihin sekä 12 % selustan 

yksikköihin. 153 Selustassa oli myös hallinto- ja huoltoyksiköitä (Verwaltungs- und 

Nachschubdienste, joihin kuuluivat mm. varustoimisto (Verpflegunsamt), 

leipomokomppaniat (Bächereikompanie), teurastuskomppaniat (Schlächtereizug) ja 

kenttäpostitoimistot (Feldpostamt). Lisäksi oli ase- ja ammusvarastoja, 

lääkintähuolto (Sanitätsdienste), eläinlääkintähuolto (Veterinärdienste). 154 Selustan 

yksiköissä aliupseerien osuus sotilaista oli suurempi kuin jalkaväen yksiköissä. 

Naimisiin menneistä sotilaista ainakin yksitoista oli laivaston miehiä. Aselaji ei 

aina selviä avioliittoilmoituksesta, mutta todennäköisesti laivastoon kuuluneita oli 

em. lukua enemmän. Laivaston miesten osuus naimisiin menneistä on hyvin 

saattanut olla noin puolet, sillä heillä oli suhteellisen hyvät mahdollisuudet 

seurustella alusten ollessa satamissa. Kolme naimisiin menneistä oli SS:n 

upseereja. Loput kuuluivat muuhun jalkaväkeen tai Luftwaffeen. 

Naimisiin menneistä suomalaisista naisista yhteensä 18 eli runsas puolet oli 

”neitejä”, neljä ylioppilaita, kolme konttoristeja, yksi liikeapulainen, yksi 

sairaanhoitaja ja yksi rouva, joka siis meni toisen kerran naimisiin. Jokainen 

ylioppilaista meni naimisiin upseerin kanssa. Koska lähes puolet sulhasista oli 

upseereja, voitaneen olettaa valtaosan ”neideistäkin” syntyperältään kuuluneen 

keskiluokkaan. 

Kihlaukset 

Jaksossa valaistaan kihlausten esiintymistä, kihlattujen taustoja, kihlausilmoituksia 

eräänlaisena avioliiton korvikkeena ja purettuja kihlauksia. 

Kihlausten esiintyvyys. Tiedossa ei ole, kuinka moni suomalainen nainen 

jatkosodan vuosina kihlasi saksalaisen sotilaan. Museoviraston muistelma- 

151 Buchner 1989, 9 

152 Arne Ølandin antamat tiedot. 

153 Buchner 1989, 97 

154 Buchner 1989, 71–86 

161

aineistossa on tosin joitakin mainintoja kihlauksista suomalaisten naisten ja 

saksalaisten sotilaiden välillä. Kun nuoret kotkalaistytöt menivät kihloihin 

saksalaisen merisotilaan kanssa, tämä herätti huomiota. Kun helsinkiläinen 

koululainen meni kihloihin saksalaisen sotilaan kanssa, puhuttiin asiasta paljon ja 

siitä, että tytön pitäisi erota koulusta. Ihme ei tosiaan ollut se, että sulhanen oli 

saksalainen, vaan se, että koululainen meni kihloihin. 155 

Kihlaus on alustava sopimus naimisiin menosta ja kihlauksella on tiettyjä 

oikeusvaikutuksia kuten oikeus vahingonkorvaukseen tietyissä tapauksissa ja ns. 

kihlauslapsien yhteydessä. Kihloihin menevä pariskunta sopi suullisesti asiasta, 

eikä kihlaus edellyttänyt mitään määrämuotoista menettelyä, joskin maan tavan 

mukaan yleensä vaihdettiin sormuksia eli kihloja. Oikeusviranomaiset ja 

seurakunnat eivät rekisteröi solmittuja ja purettuja kihlauksia, ja kun mikään taho 

ei seuraa kihlaussopimuksia, niiden lukumäärästäkään ei laadita tilastoja. 

Sanomalehtien julkaisemien kihlausilmoitusten perusteella esiintyi jatkosodan 

vuosina saksalaisten sotilaiden kihlauksia suomalaisten naisten kanssa seuraavasti: 

Taulukko 4. Saksalaisten sotilaiden suomalaisten naisten kanssa vuosina 

1940–44 solmimat kihlaukset sanomalehtien kihlausilmoitusten perusteella 

Vuosi Upseeri Aliupseeri Sotilaat ja matruusit Yhteensä 

1940 - - - - 

1941 - 7 3 10 

1942 8 43 3 54 

1943 9 24 4 37 

1944 4 15 - 19 

Yhteensä 21 89 10 120 

Taulukosta ilmenee, että saksalainen sotilas meni kihloihin suomalaisen naisen 

kanssa 120 tapauksessa. Vuoden 1940 aikana ei kihlausilmoituksia vielä julkaistu, 

mutta niiden lukumäärä oli vuonna 1941 kymmenen ja vuonna 1942 54. Tämän 

jälkeen kihlausilmoitukset alkoivat vähentyä luvun ollessa 37 vuonna 1943 ja vain 

19 vuonna 1944. 

Keitä olivat kihloihin menneet Yhteensä 120 kihloihin menneestä sotilaasta kuului 

89 eli vajaa ¾ alipäällystöön 21:n eli lähes viidesosan ollessa upseereja. Vain 

kymmenen eli noin 8 % oli sotamiehiä tai matruuseja. Kihlausilmoitusten 

155 MV:K34/Vastaukset nro 225 ja 2239. Museoviraston kysely. Museovirasto 

162

perusteella ei ole mahdollista erotella jalkaväkeen, ilmavoimiin ja laivastoon 

kuuluneita. Jokainen aselaji oli kuitenkin hyvin edustettuna ilmoituksissa. Joka 

tapauksessa ilmenee, että upseereista oli kuusi eli neljäsosa SS:n miehiä, mikä on 

selvästi suurempi osa kuin SS-joukkojen osuus Saksan Suomeen sijoitetusta 

sotaväestä. 

Kihloihin menneistä naisista tasan sata eli yli neljä viidesosaa oli ”neitejä”. Neljä 

oli rouvia, viisi ylioppilaita, kolme konttoristeja, kolme sairaanhoitajia, kolme 

lottia ja yksi myymälänhoitaja. Vaikka valtaosa kihloihin menneistä naisista 

verrattuna saksalaisten sotilaiden kanssa naimisiin menneisiin naisiin lienee 

edustanut kansanomaisia kerroksia, voidaan sulhasten aliupseerien ja upseerien 

suuren osuuden perusteella arvella sanomalehdissä julkistettujen kihlausilmoitusten 

heijastavan pyrkimystä sosiaaliseen nousuun. 

Tuhatkunta saksalaisten sotilaiden kanssa seurustellutta suomalaista naista on 

saattanut valmistella pariskunnan avioliittohakemusta, mutta joutunut jossain 

vaiheessa ennemmin tai myöhemmin antamaan periksi. Syynä 

avioliittosuunnitelmista luopumiseen olivat uuvuttava ja aikaa vievä menettely tai 

se, etteivät naiset läpäisseet määrättyjä lääketieteellisiä ja rotututkimuksia. 

Tällaisessa tilanteessa kihlaus oli kuitenkin askel kohti avioliittoa – ja 

sanomalehdessä julkaistu kihlausilmoitus tehostettu sellainen. 

Kihlausilmoitusten taustalla lienee usein ollut todettu raskaus. Kihlausilmoituksen 

taustalla oli todennäköisesti usein todettu raskaus. Koska avioliiton ulkopuolinen 

raskaus yleisön silmissä on mahdollisesti saattanut naisen siveellisyyden 

kyseenalaiseksi, pyrkivät olettamuksen mukaan etenkin alipäällystön ja upseerien 

kanssa seurustelleet naiset ikään kuin ”virallistamaan” suhteen ja täten 

julkaisemalla julkisen kihlausilmoituksen saamaan sille yleisön hyväksynnän. 

Sanomalehteen painetusta kihlausilmoituksesta tuli tällä tavalla saksalaiselle 

sotilaalle raskaana olevan naisen kunniallisuuden julkisen korostamisen 

välikappale. 

Miehistöön kuuluneet saksalaiset sotilaat eivät puolestaan julkaisseet 

kihlausilmoituksia kuin poikkeustapauksissa. Syynä tähän lienee ollut näiden 

miesten vähäinen painoarvo ja heikot yhteydet vaikuttajahenkilöihin. Voitaneen 

arvella kihlautuneiden saksalaisten aliupseerien ja upseerien esimiesten joko 

hyväksyneen kihlaukset etukäteen tai vähintään sietäneen niitä jälkeenpäin. 

Melkoinen määrä miehistöön kuuluneita saksalaisia sotilaita on taas raskauden 

ilmettyä saattanut julkisuudelta piilossa kihlautua suomalaisen naisen kanssa. Jos 

kihloihin oli menty omin luvin, ei liene ollut viisasta ilmoittaa asiasta 

paikallislehdessä. Sotilaan esimiehet olisivat tällaisissa tapauksissa helposti voineet 

asettaa sotilaan edesvastuuseen teostaan tai yksinkertaisesti siirrättää hänet pois 

paikkakunnalta. 

Kolme muistelmaa valaisee olosuhteita. Raumalla saksalaisten ilmavoimien 

majoitusmestarin kanssa seurustellut tarjoilija tuli raskaaksi vuonna 1942. 

163

Pariskunta olisi halunnut mennä heti naimisiin, mutta majoitusmestari ei saanut 

lupaa siihen. Pari meni silti naimisiin syksyllä 1942. Tyttären kertomuksen mukaan 

majoitusmestaria rangaistiin luvattomasta avioitumisesta. Häneltä riistettiin 

sotilasarvo ja keväällä 1944 hänet määrättiin eturintamalle Moskovan 

länsipuolelle. 156 

Porissa seurusteleva aliupseeri oli katolilainen ja naimisissa Saksassa. Silti hän 

meni vuonna 1942 kihloihin suomalaisen varakkaan ja arvostetun perheen tyttären 

kanssa. Naisen kertoman mukaan mies olisi saattanut joutua vaikka sotaoikeuteen, 

mikäli naineena kihlautuminen olisi tullut julki! Paavikaan olisi tuskin myöntänyt 

eroa. Pariskunnan lapsi on puolestaan pohtinut asiaa seuraavasti: ”Erikoista 

kihlakuvassa ovat sormukset molemmilla vasemmassa kädessä, vaikka isä oli 

katolilainen. Olisiko nyt niin, että isä käytti tässä tilanteessa `vähemmän vaurion 

periaatetta´, eli meni kihloihin, sai hyvää seuraa, osin siviilimajoituksen, hyvää 

ruokaa juomineen, perheen arvostuksen ja toivoi samalla, ettei kukaan kotimaassa 

saa tietää mitään. Tietokatkos oli sotatilanteessa myös melkoisen varma, tuskin 

tieto jostain kihlauksesta Suomessa olisi kulkeutunut Saksaan saakka. Toisaalta 

kukaan ei tiennyt tulevaisuudesta mitään, joten jokainen hetki oli elättävä täysillä. 

Näin varmaan jokainen olisi tehnyt (…) Herää kysymys, oliko 1942 puhuttu 

avioero toteutunut ollenkaan, vai oliko se vain silloin keksitty hätävalhe”. 157 

Oulussa saksalainen komppanianpäällikkö varoitti vuonna 1943 alaistaan 

sotapoliisia seurustelemasta raskaaksi tulleen ompelijan kanssa. 158 

Puretut kihlaukset. Kihlausilmoituksissa on muutamia mainintoja myös puretuista 

kihlauksista. Suomalainen nainen ja saksalainen sotilas julkaisivat 9.5.1944 

Pohjolan Sanomissa ilmoituksen siitä, että heidän kihlauksensa oli purettu. Toinen 

pariskunta julkaisi puolestaan 16.4.1944 Satakunnan Kansassa ilmoituksen, jonka 

mukaan heidän muutaman päivän takainen kihlausilmoituksensa oli ilkeämielisen 

henkilön sepittämä ja ”kaikkea perää vailla”. Useat peruutukset eri aluelehdissä 

viestivät kihlausasioiden tosiasiallisesta arkaluonteisuudesta. 

Julkinen kihlaus avioliiton korvikkeena 

Esityksessä on tutkittu avioliittoja ja kihlauksia saksalaisten sotilaiden ja 

suomalaisten naisten välillä. Seurustelleiden ja avioitumiseen halukkaiden 

lukumäärään nähden vain murto-osa pariskunnista sekä Norjassa että Suomessa 

onnistui saksalaisaikana pääsemään aviosuhteeseen. Pääasialliset syyt tähän olivat 

kansallissosialistien tahojen laajat ja pikkutarkat menettelytavat ja rodullisin, 

terveydellisin, moraalisin ja poliittisin perustein suoritettu naisia koskenut ankara 

seulonta. 




164

Noin 11 000 norjalaista naista lienee vuosina 1941–45 synnyttänyt lapsen, kaksi 

lasta tai useammankin maassa palvelleelle saksalaiselle sotilaalle. Vaikka useat 

tuhannet pariskunnat olisivat todennäköisesti halunneet mennä naimisiin, onnistui 

lopulta vain noin 500 eli 5 % aikeissaan varsinaisena sota-aikana. Jos oletetaan, 

että noin 700 suomalaisnaista synnytti vuosina 1941–45 lapsen saksalaiselle 

sotilaalle ja naimisiin menneiden lukumäärä oli kokonaisuudessaan 40–50, olisi 

vastaava osuus Suomessakin ollut noin 5 %. Näyttäisi siis siltä, ettei avioliiton 

solmiminen saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen välillä ollutkaan 

hankalampaa kuin saksalaisen sotilaan ja norjalaisen naisen kesken. Ottaen 

huomioon, että saksalaisilla vaikuttajapiireissä lienee ollut enemmän epäilyjä 

suomalaisten kuin norjalaisten naisten rodullisen kelpoisuuden suhteen, tämä on 

yllättävä havainto. On kuitenkin todettava, että saksalaisten sotilaiden avioliittoja 

suomalaisten naisten kanssa vähintäänkin siedettiin, eivätkä ne olleet 

periaatteellisesti mahdottomia, vaikka naisia tosiasiallisesti lienee pidetty 

vähempiarvoisina suomalais-ugrilaisen väestöaineksen edustajina. 

Yksi syy siihen, että Suomessa hyväksyttiin suhteellisesti yhtä paljon 

avioliittohakemuksia kuin Norjassa, lienee ruotsinkielisten naisten suurehko osuus 

hakijoista. Avioliittoilmoitusten perusteella näyttäisi siltä, että noin ⅔ naimisiin 

menneistä suomalaisista naisista saattoi olla ruotsinkielisiä ja vastaavasti ⅓ 

suomenkielisiä. Tähän arvioon liittyy kuitenkin erinäisiä epävarmuustekijöitä, sillä 

nimen muoto ei välttämättä suoranaisesti kerro kielitaustaa. Muutamat Helsingin 

saksalaiseen seurakuntaan kuuluneet naiset lienevät olleet sekä saksan- että 

ruotsinkielisiä. Koska avioliittoilmoituksia on seulottu ainoastaan osasta 

sanomalehtiä, on todennäköistä, että muutama avioliittoilmoitus on jäänyt 

huomaamatta – tosin myös ruotsinkielisistä sanomalehdistä on seulottu ainoastaan 

osa. Näistä varauksista huolimatta on todettava, että huomattava osa löydetyistä 

avioliittoilmoituksista julkaistiin Hufvudstadsbladetissa, ja ajanjakson 

kielipoliittiset suhteet huomioon ottaen tämä seikka viestii selvästä kytkennästä 

ruotsinkielisyyteen. Jotkut naimaluvan saaneista suomenkielisistä naisista lienevät 

tulleet perheistä, jotka vuosisadan alussa tai myöhemmin olivat vaihtaneet 

alkuperäisen ruotsinkielisen sukunimensä suomenkieliseen sukunimeen. Koska 

hakijoiden oli selvitettävä sukujuurensa ainakin isovanhempiin asti, on tieto 

entisestä ruotsinkielisestä sukunimestä näissä tapauksissa saattanut edesauttaa 

hakemusta. 

Joka tapauksessa sanomalehtien avioliittoilmoitusten kielijakauma poikkeaa 

selvästi kihlausilmoitusten vastaavasta jakaumasta. Samat varaukset koskevat niin 

kihlaus- kuin avioliittoilmoituksiakin. Syntyy vaikutelma, että saksalaiset tahot 

hyväksyivät herkemmin saksalaisen sotilaan kanssa seurustelevan ruotsinkielisen 

naisen avioliittohakemuksen kuin hakemuksen, jossa hakija oli suomenkielinen 

nainen. 

Seulotun avioliitoja koskevan ilmoitusaineiston perustella on tehty johtopäätös, että 

naimisiin menneet saksalais-suomalaiset pariskunnat edustivat keskiluokkaa ja 

hyviä yhteyksiä Saksan puoluepiireihin, valtion johtoelimiin sekä Wehrmachtin 

165

vaikuttajatahoihin. Myös kihlauksensa jossakin Suomessa ilmestyneessä 

sanomalehdessä julkistamat pariskunnat edustivat samaa suuntausta kuitenkin sillä 

erolla, ettei heillä ollut yhteyksiä tarpeeksi korkea-arvoisiin päättäjiin, jotta 

avioliittohakemus olisi mennyt läpi. 

Eräs osasyy siihen, että kihlaparit ilmoittivat kihlauksensa sanomalehdessä, on 

saattanut olla toive, että ilmoitus edistäisi vireille pantua avioliittohakemusta. 

Julkiset kihlausilmoitukset eivät tosin sanottavasti edistäneet avioliittohakemuksen 

käsittelyä, mutta varsinkin kihloihin menneissä suomalaisissa naisissa tällainen 

toivo on todennäköisesti laajalti kytenyt. Hakemuksia käsitelleille saksalaisille 

tahoille kihlausilmoitus oli luultavasti kuitenkin täysin merkityksetön seikka. 

Koska avioliittoja koskeneen monimutkaisen ja varsin vaativan säännöstön 

johdosta oli hyvin hankalaa mennä naimisiin, lienee julkisesta kihlausilmoituksesta 

sanomalehdessä tullut eräänlainen avioliiton epätäydellinen ja vajavainen korvike 

kihloihin menneiden naisten mielissä. Julkisen kihlausilmoituksen erityisenä 

tehtävänä tällaisissa tapauksissa lienee ollut viestiä seurustelusuhteen vakavuudesta 

ja vakaudesta. Voitaneen täten myös otaksua sanomalehtiin laitettujen 

kihlausilmoitusten syntyneen kihloihin menneiden naisten aloitteesta, sillä heillä 

lienee ollut intressi todistella seurustelusuhteensa vakavuudesta paikallisyhteisölle 

vaimentaakseen mahdollisia puheita kevytmielisistä miessuhteista. Julkisella 

kihlausilmoituksella haluttiin todennäköisesti usein antaa seurustelusuhteelle 

kunniallisuuden ilme samalla kun tavoiteltiin paikallisyhteisön hyväksyntää. 

166

Liite. AOK 20:n komentaja Eduard Dietlin avioliittoja koskevat ohjeet 

23.12.1942 

Salainen 

20. (Vuoristo)armeijan pääesikunta A.II.Qu., 

23.12.1942 

Osasto IIa n:o 1234/42 sal. ilm. 13 / 42 

Koskee puolustusvoimiin kuuluvien avioliittoja lähisukuisiin germaanisiin 

kansoihin kuuluvien kanssa. 

Asiakirjassa A.II.M.1942 kohdissa 932 ja 1032 on annettu uudet määräykset 

puolustusvoimiin kuuluvien avioliitoista lähisukuisiin germaanisiin kansoihin 

kuuluvien kanssa. 

Määräyksestä 932 ilmenee, että saksalaisten sotilaiden avioliitot pohjoismaiden 

kansalaisten kanssa ovat vahvasti lisääntyneet, ja että Führer on todennut, että 

kyseessä olevien kurisäännösten kasvattava vaikutus ei vielä ole sitä, mitä sen 

kuuluisi olla. 

Kun tämä kysymys on erityisen tärkeä, ei ainoastaan sodan pitkittymisen ja 

hankalien lomailuolojen, vaan ennen kaikkea myös rotupolitiikan kannalta, joka 

ratkaisevasti vaikuttaa Saksan kansan ja valtakunnan tulevaisuuteen, käännyn 

erittäin vakavalla vetoomuksella kaikkien virkakuntien esimiesten ja varsinkin 

komppanianpäälliköiden puoleen heille uskottujen sotilaiden vastuullisina johtajina 

ja kasvattajina. 

Kohdassa 932 on ennen kaikkea puhe rodullisesti alempiarvoisista ja 

huonomaineisista naishenkilöistä. Sen lisäksi olen kuitenkin täysin samaa mieltä 

NSDAP:n rotupoliittisen viraston johtavien edustajien kanssa siitä, että saksalaisten 

avioliitot ja jälkeläisten tuottaminen ovat periaatteessa toivottavia vain omaan 

kansaamme kuuluvien kanssa. Olen jyrkästi sitä mielipidettä vastaan, että 

Euroopan taloudellisen ja sotilaallisen yhteisyyden kautta olisi muodostunut myös 

rodullis-kansallinen ykseys. Tällaiseen ei biologian kannalta ole kerrassaan mitään 

oikeutusta. Se on ristiriidassa ennen kaikkea myös sen kansallissosialistisen 

periaatteen kanssa, joka pitää kulttuurikansojen moninaisuutta ja erityispiirteitä 

loukkaamattomana todellisuutena, jonka tuhoaminen merkitsisi korvaamatonta 

menetystä eurooppalaiselle kulttuurille. Sitä paitsi kokemus on jo nyt osoittanut, 

että avioliitot saksalaisten sotilaitten ja ulkomaalaisnaisten kesken, joita 

valitettavasti esim. Norjassa on jo lukuisasti solmittu, sujuvat vähemmän 

sopusointuisasti. 

167

Olen myös todennut, että esitetyissä hakemuksissa, aivan muutamia poikkeuksia 

lukuun ottamatta, on valitettavasti kyse naapurikansojen sangen alempiarvoisista 

edustajattarista, joita tuskin voi vielä kutsua lähisukuisiksi. Oheistetuissa kuvissa 

on esitetty miltei vain rodullisia ajopuita alkaen vahvasti itäisiä piirteitä omaavista 

tytöistä aina rumaan ja huonokasvuiseen „morsiameen” saakka, jotka ovat 

kelvollisiksi saksalaisiksi äideiksi mahdottomia. Kansallisesti asennoitunut ylpeä 

pohjoismainen tyttö, joka olisi siedettävä ehkä biologisesti, mutta ei kuitenkaan 

saksalaisen kulttuurin kantajana ja perijänä, avioituu silti vain harvoin 

ulkomaalaisen kanssa. 

Sen vuoksi sotilaittemme asiaa koskevaa opastusta ei saa aloittaa vasta sitten, 

kun nämä ilmoittautuvat saadakseen avioliittoluvan ulkomaalaisen naisen kanssa. 

Tunnettu saksalainen hyväntahtoisuus ja kunnollisuus, usein myös jo vallitseva 

tietty sukupuolinen riippuvaisuus, vaikeuttavat oleellisesti valistusta sotilaiden 

parissa, jotka jo tuntevat olevansa sitoutuneita. 

Kaikkien arvoasteiden sotilaita (myös upseereita) on heti tässä mielessä 

valistettava ja myös vastaisuudessa jatkuvasti opastettava, että parhaiden 

saksalaisten miesten avioituminen kansamme nykyisen kohtalonkamppailun aikana 

ei ole yksityisasia, vaan koko Saksan kansan tulevaisuutta koskeva velvoite. Tämän 

ohella on sotilaille tehtävä selväksi, että suurikaan rakkaus ei koskaan voi ylittää 

niitä eroja, jotka kerta kaikkiaan vallitsevat eri kansoihin kuuluvien välillä. 

Ajattelen siinä ennen kaikkea kehitystä varhaislapsuudesta itsenäiseksi ihmiseksi. 

Pohjoismaisiin kansoihin kuuluva voi olla jopa paras germaanisen tyypin edustaja, 

mutta hän ei ole kasvanut saksalaisessa perheessä, hän tuntee vain vähän Saksan 

historiaa sekä vanhoja tapoja ja käytäntöjä, jotka muodostavat oleellisen osan 

kulttuuriamme. Saksalaiset lasten- ja kotiseutulaulut ovat hänelle vieraita, hän 

hallitsee useimmiten myös äidinkielemme puutteellisesti ja jää parhaasta 

tahdostaan huolimatta aina vieraaksi saksalaisessa heimokunnassa. Hänen lapsensa 

jäävät kansallisessa mielessä lähes aina sekarotuisiksi. 

Pyydän herroja päälliköitä aina komentavaan kenraaliin saakka suhtautumaan 

tähän kysymykseen samalla suurella vakavuudella, jollaisena itse sitä pidän. 

Kotimaassa odottavat sadattuhannet reippaat saksalaiset neidot sekä valitettavasti 

myös monilukuiset nuoret sotalesket kotiinpalaavia sotilaitamme. Siksi näiden ei 

tulisi pitkän kotimaasta poissa olemisen takia antaa johdatella itseänsä siihen, että 

vieraassa maassa ottaisivat askeleen, joka heidän oman elämänsä ohella voi 

ratkaista myös Saksan kansan tulevaisuuden, ja jota he todennäköisesti useimmissa 

tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tulevat katkerasti katumaan. 

Jakelu: A 2 

Kaikille päälliköille, 

Kompp. – Ptr. – Fhr. pp. 

Eduard Dietl 

168

LÄHTEET 

Arkistot 


AOK 20 (Mikrofilmit) 

Rulla F8/440 AOK 20/27252/14, Kriegstagebuch, Anlage 9, 23.12.1942 

Rulla F43/1047. Tätigkeitsbericht (Geb.) A.O.K. 20 1.7.–31.12.1943 

EK-Valpo I. 

- Alarich Brossin henkilömappi 

- Eric Nupnaun henkilömappi 

- Tilannekatsauksia. Alaosastot 1943. Kansio 1402 

Niilo Pesosen kokoelma 

- Antropologian tutkimusaineisto. Kansio 6 

Suomalainen Tiedeakatemia 

- Johtokunnan pöytäkirjat 1942–43 Ca 1 

Suomen Tiedeseuran arkisto 

- Hallituksen pöytäkirjat 1942–43 Caa 8 

- Lähteneet kirjoitukset 1942–43 Da 2 

- Saapuneet kirjoitukset 1942–43 Ea 15 


Saksalaisten sotilaiden lasten vastausaineisto (SaksVastaus) 

Museovirasto 

Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely. Suomalaisen naisen asema ja 

työpanos sotien 1939–1944 aikana (MV:SO) 

169

Museoviraston kysely. Suomalaisen naisen asema ja työpanos sotien 1939–1944 

aikana. (MV:K34) 


- Saksa. UM ryhmä L 12 

- Saksan sotavoimiin kuuluvien avioliitot Suomessa. UM ryhmä 25 Osasto D. 

YLE:n arkisto 

Elokuvadokumentti Hakaristin varjo. Osa 1: Vaikenemisen kasvot, Osa 2: Älä 

unohda minua. Ohjaus: Marjatta Cronvall 1991–92 

Julkaisemattomat käsikirjoitukset 


aikana. Oulun yliopiston yleisen historian pro gradu -tutkielma 1987 

Raula, Juho: Kolmannen valtakunnan sotilaat Aurajoen rannalla. Tutkimus 

saksalaisesta sotaväestä ja sen suhteesta suomalaisiin Turussa. Turun yliopiston 

Suomen historian pro gradu -tutkielma 1999 

Raula, Juho: Rintamantakainen aseveljeys. Kolmannen valtakunnan sotaväki ja 

suomalais-saksalaiset suhteet Etelä-Suomen rannikkokaupungeissa 1940–1944. 

Turun yliopiston Suomen historian lisensiaattitutkielma 2003 

Sähköiset tiedostot 

- Honorary Aryan. http://en.wikipedia.org/wiki/Honorary_Aryan 

- Jakob Knab: Angreifbare Traditionspflege 2000: 

http://nadir.org/nadir/kampagnen/mittenwald/texte/Braune-flecken-aufm- 

Edelwei.html 

- Waffen-SS. http://fi.wikipedia.org/wiki/Waffen-SS 

- Myyryläinen, Heikki: Rotuhygenia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. 

http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/syrjinta/rotuhygenia 

a_1900luvun 

- Niilo Pesonen: http://fi.wikipedia.org/wiki/Niilo_Pesonen 

Tiedottajat 

Borgersrud, Lars, Oslo, Norja 

Müller-Wille, Ludger, Montreál, St-Lambert (Québec), Canada 

170

Øland, Arne, Silkeborg, Tanska 

Kirjallisuus 

Bechert, R. – Wiesels, J.: Das neue Eherecht für Grossdeutschland. Leipzig 1943 

Bojerud, Stellan: Nazismen i Sverige 1934-1945. Stockholm 2010 

Buchner, Alex: Das Handbuch der deutschen Infanteri 1939–1945. Gliederung – 

Uniformen – Bewaffnung – Ausrüstung. Einsätze. Friedberg/Hess. 1989 

Bussenius, Arno: Der finnische Volkscharakter. Wille und Macht. Führerorgan 

der nationalsosialistischen Jugend. Heft 20 1941 s. 23–25 

Der deutsche Soldat und die Frau aus fremdem Volkstum. Heft 1. 1943. 

Richthefte der Oberkommandos der Wehrmacht. Allgemeines Wehrmachtsamt. 

Abt. Inland. Berlin 1943 

Ekberg, Henrik: Führerns trogna följeslagare. Den finländska nazismen 1932– 


Elvert, Jürgen: Mitteleuropa! Deutsche Pläne zur europäischen Neuordning 

(1918–1945). Stuttgart 1999 

En bilderbok 1921-1991. Folkhälsan. Helsingfors 1992 

Federley, Harry: Rashygien. Föredrag vid Nordiskt förbunds för kvinnogymnastik 

kongress i Ekenäs 25.7.1924. Eripainos 1924 

Federley, Harry: Belöningar för berömlig modersgärning. Barn och ungdom - 

aikakauslehden kirjoitus.. Eripainos 1926 

Federly, Harry: Rassenhygienische Propagandaarbeit unter der schweischen 

Bevölkerung Finnlands. Archiv für Rassen- und Gesellschaftsbiologie.Bd. XXIV. 

Eripainos. München 1930 

Federley, Harry: Brottsligheten som biologisk företeelse. Eripainos. Helsingfors 

1934 (Federely 1934 I) 

Federley, Harry: I sterilisationsfrågan. Tidskrift utgiven av Stiftelsen för psykisk 

hälsa 1–2.1934. Särtryck (Federley 1934 II) 

Federley, Harry: Rashygienska synpunkter på oss och var framtid. Finlands Röda 

Kors -lehti 4.1935. Särtryck 

Federley, Harry: Antropologi och demografi. Sisältyy teokseen: Den svenska 

folkstammen i Finland. Red. Finn E. Sommerschield. Helsinki 1940 s. 104–115 

Federley, Harry: Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland 1921–46. Festskrift 

utgiven med anledning av samfundets 25-års jubileum. Helsingfors 1946 

171

Forsell, Per: Barnavårdsinstitutet Folkhälsan 1933-1953. En återblick. Helsingfors 

1953 

Grellmann, Hans: Finnland. Berlin 1943 

Grönhagen, Yrjö: Das Werden einer Volkes. Sisältyy teokseen: von Grönhagen, 

Herta – von Grönhagen, Yrjö: Das Anlitz Finnlands. Berlin 1942 s. 20–38 

Gyllenhaal, Lars – Gebhardt, James F.: Slaget om Nordkalotten. Sveriges roll i 

tyska och allierade operationer i norr. Lund 1999 

Halla, Aimo: Suomalainen tiedeakatemia 1908–1983. Helsinki 1987 

Heinemann, Isabel: Rasse, Siedlung, deutsches Blut. Göttingen 2003 

Hietala, Marjatta: Tutkijat ja Saksan suunta. Sisältyy teokseen: Tutkijat ja sota. 

Suomalaisten tutkijoiden kontakteja ja kohtaloita toisen maailmansodan aikana. 

Toim. Marjatta Hietala. Helsinki 2006 s. 30–141 

Hietala, Marjatta: Eugeniikan ja rotuhygienan tausta ja seuraukset. Tieteessä 

tapahtuu 8.2009 s. 14–19 

Hitler. Stalins hemliga dossier. NKVD:s hemliga dossier sammanställd för Josef 

V. Stalin av protokoll från förhör med Hitlers personlige adjutant Otto Günsche 

och hans kammartjänare Heinz Linge, Moskva 1948–49. Stockholm 2006 

Jermo, Aake: Oli pientä tupenrapinaa. Muistoja sodan ja pulan vuosilta. Helsinki 

1979 

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Helsinki 

1996 

Jokipii, Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n 

suomalaispataljoona vertailevana. Helsinki 2002 



Jutikkala, Eino: Valtion tiedotuslaitoksen salainen sotakronikka. Porvoo 1997 

Kalas, Helmer: Kymmenen vuotta seikkailujen tiellä. Tampere 1955 

Kankkonen, Carita: Folkhälsan 1921–1971. Helsingfors 1971 

Kansallisuuskysymyksiä ja rotuasenteita. Aira Kemiläinen (toim.). Jyväskylä 

1986 

Katara, Pekka: Die nationalsprachliche Entwicklung in Finnland. Schriftreihe Das 

Reich und Nordeuropa. Heft 1. Leipzig 1941 

Kator, Michael H.: Das ”Ahnenerbe” der SS 1935–1945. Stuttgart 1974 

172

Kemiläinen, Aira: Mongoleista eurooppalaisiksi 1900-luvun rotuteorioissa. 

Sisältyy teokseen: Mongoleja vai germaaneja – Rotuteorioiden suomalaiset. Aira 

Kemiläinen (toim.). Helsinki 1985 s. 294–389 

Kemiläinen, Aira: Suomalaiset. Outo Pohjolan kansa. Rotuteoriat ja kansallinen 

identiteetti. Helsinki 1993 

Kemiläinen, Aira: Finns in the Shadow of the ”Aryans”. Race Theories and 

Racism. Helsinki 1998 

Kemiläinen, Aira: Toisen maailmansodan paineessa. Sota-ajan kuva historianopiskelijan 

päiväkirjassa ja aikalaiskirjeissä. Helsinki 2001 

Keränen, Esko: Lappland-Kurier – saksalaisten pohjoisin rintamalehti 1941–1944. 

Scripta historica VI. Oulun historiaseuran julkaisuja. Oulu 1980 s. 155–165 

Ketonen, Oiva: Suomalainen tiedeakatemia 1908–1958. Helsinki 1959 

Koskenniemi, V.A.: Finnland. Schild des Nordens. Eine kulturell politische 

Übersicht. Helsinki 1941 

Kulha, Keijo K.: Tarkoituksellista tiedotustoimintaa. Sodanaikaisen propagandan 

kuva todellisuudesta vuosina 1943–44. Helsinki 1972 

Kuusi, Matti: Ohituksia. Helsinki 1985 

Lappalainen, Niilo: Vaarallisilla teillä. Viimeiset suomalaiset SS-miehet. Porvoo 

1998 

Leiviskä, Iivari: Finnland in der Welt. Dresden 1943 

Leuschner, Egon: Nationalsozialistische Fremdvolkpolitik. Rasenpol. Amt der 

NSDAP. Berlin 1942 

Leuschner, Egon: Nationalsozialistische Fremdvolkpolitik. Der deutsche Mensch 

und die Fremdvölklischen. Augsburg 1943 

Longerich, Peter: Heinrich Himmler. Biographie. München 2008 

Luther, Alexander: Harry Federley. Minnestal hållet vid Finska Vetenskaps- 

Societetens möte 17.3.1952. Särtryck. Helsingfors 1952 

Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkereitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten 


Menger, Manfred: Deutschland und Finnland im zweiten Weltkrieg. Genesis und 

Scheitern einer Militärallianz. Berlin 1988 

Mongoleja vai germaaneja Rotuteorioiden suomalaiset. Aira Kemiläinen, 

Marjatta Hietala ja Pekka Suvanto (toim). Helsinki 1985 

Müller-Wille, Ludger: Sámpi und die Sámi in der Augen deutschsprachiger 

Mitteleuropäer: Zeitläufte von Vorstellungen, Wissensbildung und Berühungen seit 

dem 17. Jahrhunder. Sisältyy teokseen. Sámit, sánit, sátnehámit. Riepmočála Pekka 

173

Sammallahti miessemánu 21. beaivve 2007. Suomalais-Ugrilaisen Seuran 

Toimituksia 253. Helsinki 2997 s. 293-314 


yksityisoikeutemme alalta. Ulkomaalaisavioliitot, ulkomaalaisten makaajain 



alaisten huoltotoimen piiritarkastajain sekä eräiden asiantuntijain yhteisessä 


Neulen, Hans Werner: Europa und das 3. Reich. Einigungsbestrebungen im 

deutschen Machtbericht 1939-45.München 1987 

Nupnau, Eric: Farligt spel. Två års upplevelser i Tyskland under kriget. 

Helsingfors 1946 

Olsen, Kåre: Krigens barn. De norske krigsbarna og deres mødre. Oslo 1998 

Paaskoski, Jyrki: Oppineiden yhteisö. Suomalainen Tiedeakatemia 1908–2008. 

Helsinki 2008 

Pantenburg, Vitalis: Finnland. Jüngste Reich im Hohen Norden. Lepzig 1941 

Pesola, Vilho A.: Mistä Eurooppa säästyi. Valvoja-Aika 1939 s. 46–50 

Pesola, Vilho A.: Naiskysymys rotubiologisessa kysymyksessä. Valvoja-Aika 

1939 s. 165–167 

Pesola, Vilho A.: Ihmisen perinnöllisyydestä ja rodunparannuksesta. Valvoja-Aika 

1943 s. 208–219 

Pesonen, Niilo: Neue Ergebnisse der Rassenforschung in Finnland. Jenaische 

Zeitschrift für Medizin und Naturwissenschaft. 75 Band 1942 s. 66–89 

Pesonen, Niilo: Die rassischen Bestandteile ds finnischen Volkes. Nordlicht N:o 

2.1944 s. 32–35 

Pesonen, Niilo: Lääkärinä ja virkamiehenä. Lääkintöhallituksen entinen pääjohtaja 

muistelee. Porvoo 1973 

Pesonen, Niilo: Voi voitettuja. Pitkän elämän varrella muistiinmerkittyä. Helsinki 

1992 

Rasse. Monatsschrift für die Nordischen Bewegung. Vuosikerrat 1934–44 

Reenpää, Yrjö: Ajateltua ja koettua. Helsinki 1974 

Røger, Hallvard: Deutsche Schule i Oslo 1941–1945. Norsk skoleblad 1964. Nr 3 

1954 s. 76–80 ja Nr 4 s. 116–121 

Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland. Förhandlingar 1935-36. Berättelse 

över samfundets verksamhet. Helsingfors 1936 

174

SS für ein Grossgermanien. III. Folge. Schwert und Wiege. Oslo 1943 

Steinby, Ann-Gerd: Sjuttiofem år för folkhälsan. Samfundet Folkhäölsan 1921– 


Sundquist, Patrik: Staden och hakkorset. Den tyska krigsmakten i Jakobstad 

1941–44. Jakobstad 2008 

Tatsache und Zahlen über Deutschland. Wilhelm Bauer und Peter Dehen 

(Hrsg.). Berlin 1941 

Ufer, Niels: Utvalgt journalistik. København 1994 

Uola, Mikko: Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä. Myyttejä ja 

tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle. Helsinki 2010 

Vehviläinen, Olli: ”Saksan paras liittolainen”. Sisältyy teokseen: Kansakunta 

sodassa 2. Vyö kireällä. Helsinki 1990 s. 54–71 

Virolainen, Kari: Elinikäinen taakka. Ikääntyneiden lappilaisten muistot 

vuorovaikutussuhteistaan jatkosodan ajan Saksan armeijan sotilaisiin ja 

neuvostoliittolaisiin sotavankeihin. Helsinki 1999 

von Wendt, Dora: Barnavårdsinstitutet Folkhälsan. Sisältyy teokseen: Federley, 

Harry: Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland 1921-46. Festskrift utgiven med 

anledning av samundets 25-års jubileum. Helsingfors 1946 s. 95–117 

Warring, Anette: Tyskepiger. Under besættelse og retsopgør. København 1994 

Wehrmachtin matkaopas Suomeen. Helsinki 2006 

Westerlund, Lars: Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941–1944. 

Helsinki 2008 

Wendisch, Irja: Salatut lapset. Saksalaissotilaiden lapset Suomessa. Helsinki 2006 

Willamo, Harri: Stadin poika ja Lapin keisari. Willamon suvun tarina. Helsinki 

2004 

Zeitschrift für Rassenkunde und die gesamte Forschung am Menschen. 

Vuonna 1944 nimellä: Zeitschrift für Rassenkunde und die vergleichende 

Forschung am Menschen. Vuosikerrat 1937–44 

Øland, Arne: Horeunger og helligdage. Tyskerbørns beretninger. København 

2001 


Folkhälsan får institut för ärftlighetsforskning. Donation av framlidne 

professorn Ossian Schauman. Institutet förlägges till Helsingfors och Dalby 

gård. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 2.4.1942 

175

Harnackhaus får sin första utländska gäst. prof. Federley bor där under 

Berlinvistelsen. Intressanta arbeten vänt vid Kaiser-Wilhelm-Institut. 


I hakkorsets skugga och glömskans hav. Kirjoitus Hufuvudstadsbladetin 

viikkoliiteessä TV-veckan + radio Nr 50 9-15.12.1991 

Oberleutnant Ernst Zuckschwerdt med maka, född Gripenberg. 

Månadsrevynin kirjoitus toukokuussa 1943 

Samfundet Folkhälsan firar 20-årsjubileum. Harry Federleyn kirjoitus 

Hufvudstadsbladetissa 30.3.1941 

Skandinavien förklaras stå under tyskt skydd. Alfred Rosenberg uppdrar 

pangermanskt program för Europas nyordning. Stockholms-Tidningenin kirjoitus 

10.7.1940 

Suomessa steriloitiin tuhansia rotuhygieensin syin. Ilta-Sanomien kirjoitus 

10.1.2009 

Överdrift och en driftig stad. Från norska barnföderskor till Gamlakarlebys 

stadsplan. Nimimerkki Bonzon (= Sven-Olof Högnäs) kirjoitus Vasabladetissa 

21.8.1943 

SUMMARY 

Marriages and Engagements in the Light of Racial Doctrine. Engagement and 

marriage announcements between German soldiers and Finnish women in 

newspapers 1941–44 

This article deals with marriages and engagements between German soldiers and 

Finnish women during the Continuation War 1941-1944. The guidelines on 

marriage of the German armed forces, and the racial doctrine and policies that 

guided them serve as the context for these marriages. There were no particular 

guidelines for engagements, but due to the prevailing circumstances they also 

assumed a special meaning. 

The literature on Finland’s part in the Second World War has been extensive, but 

there has been little academic interest in marriages between German soldiers and 

Finnish women. There have thus been only a few studies, and those during the last 

few decades, that have even superficially touched upon this phenomenon. 

Sources. I have used newspapers, literature, and material derived from archival 

collections as sources for this study. This article is partly based on “Krigens barn” 

(Children of War), a study published by Norwegian researcher Kåre Olsen in 1998, 

which among other things looked at German soldiers and Norwegian women 

getting married in 1941-1945. As we can assume that the Germans followed 

similar conventions in Finland as in Norway, Olsen’s study is very helpful in 

176

providing context for this phenomenon in Finland. However, an important 

difference between Norway and Finland was that the Germans did not, as they did 

in Norway, found Lebensborn homes in Finland for pregnant women and newborn 

children. This is indicative of a larger difference in approaches. Especially in 

Norway the Germans put great stock on producing racially pure Germanic 

descendents, which they did not do in Finland. 

There are only a few documents concerning marriages between German soldiers 

and Finnish women in Finnish government archives. There is a very small 

collection in the Archives of the Ministry for Foreign Affairs titled “Saksan 

sotavoimiin kuuluvien avioliitot Suomessa” (Marriages of members of the German 

armed forces in Finland). There are also some scattered references for example in 

the Archives of The General Headquarters and in the reports of the State Police 

(Valpo). 

The main sources for this study have been the engagement- and marriage columns 

of newspapers from during the Continuation War, concerning marriages between 

male German citizens and female Finnish citizens. There were about 160 different 

newspapers in circulation during the Continuation War. I have chosen 17 of these 

for this study, and gone through the editions that came out during the war looking 

at the engagement- and marriage columns. Three of these were national 

newspapers, one was the newspaper of the German Evangelical Lutheran parishes, 

and 13 were regional or local newspapers, chosen mainly from areas where there 

were many German soldiers during the war. 

These 17 newspapers published a total of 82 marriage announcements and 213 

engagement announcements for couples where the woman was a Finnish citizen 

and the man a German citizen, or in some cases a citizen of German-occupied 

territories. However, some of these announcements came out in two or even three 

different newspapers, so the actual number of the events referred to was lower. 

About 10% of the marriage announcements were duplicates, although his figure 

was far lower for the engagement announcements. However, it is not necessary to 

more closely examine which announcements were duplicates, as it is possible 

through other means to find out the situation on the part of the men – how many 

German soldiers attempted to marry Finnish women. I am thus able to present a 

fairly accurate picture of this group. 

Marriage regulations for German soldiers. The Wehrmacht gave various orders 

concerning German soldiers marrying foreign women. The first of these, a general 

ban on marrying foreign women, came into force on the 7th of May 1940, one 

month after the occupations of Denmark and Norway. A marriage regulation 

(Heiratsverordnung) came into force on the 12th of February 1941, which forbade 

German soldiers to marry foreign women. The reason for these bans was that the 

leadership of the Wehrmacht believed that such marriages would cause practical 

problems for the armed forces, as the soldiers would have too close personal 

relationships with the foreign civilians in the countries in which they were posted. 

177

These marriages might lead to divided loyalties; at the same time, these personal 

relationships were more than just personal – they affected the entire German 

nation, as the women in question received German citizenship. 

This ban only applied to soldiers, and German civilians were in fact allowed to 

marry foreign women so long as racial laws or other legislation did not forbid it. 

Reich’s Chancellor Adolf Hitler decided, in mid-March 1941, that German soldiers 

were allowed to marry persons of equal racial stature. This meant members of 

Germanic kindred peoples, which is to say women from the Netherlands, Norway, 

Denmark, and Sweden. 

In 1943 the Oberkommando der Wehrmacht drafted a booklet of instructions called 

”Der Deutsche Soldat und die Frau aus Fremdem Volkstum” (The German Soldier 

and the Foreign Woman). This booklet emphasized that German soldiers should, in 

occupied countries, act with the utmost reserve towards local women, as it was 

precisely women who often served as intermediaries for the enemy’s secret police 

and espionage organizations. The booklet enjoined German military personnel 

thus: “Enlisted men and officers must not marry foreign women, unless these 

women are by blood, and by their own acknowledgement Germans abroad 

(Volksdeutsche) and do not consider themselves to be citizens of a foreign country 

except as a formality. Lately permission has also been granted to marry the Aryan 

citizens of neighbouring races such as citizens of Norway, Denmark, Sweden, and 

those Flemish and Finnish women who are racially related to them”. However, this 

did not include women of Sami, Jewish, or Rom descent. 

Thus this booklet published in 1943 allowed German soldiers to marry Finnish 

women. However, unlike Norway, Denmark, and Sweden, the Finns were not 

considered to be automatically acceptable as a nationality, but rather special 

mention was made of those Finnish women who could be considered to be 

“Aryan”. Though Norwegian, Danish, and Swedish women also had to fulfil this 

condition, the exact form used in the booklet indicates that the racial heritage of 

Finnish women was considered somewhat suspect compared to that of other Nordic 

women. 

Reich’s Chancellor Hitler was the ultimate authority on whether German soldier’s 

applications to marry foreign women would be approved. It seems somewhat 

strange, that the supreme leader of Germany, by all accounts a very busy man, had 

reserved the final veto in such a relatively trivial matter of approving applications, 

but this is a historical fact. This proves how important marriage and the 

preservation of the purity of Aryan blood were for Hitler. 

Marriage regulations in Norway. Either in late 1941 or early 1942 the Germans 

established a civil registry office (Amtslegen), which operated in conjunction with 

the Reichskomissariat of Norway. It was tasked with serving as a civil registry for 

German citizens living in the country, registering births, deaths, marriages etc. It 

also granted marriage permits for German citizens marrying Norwegian women. If 

Hitler approved the permit in question, the court of the unit to which the soldier 

178

elonged was authorized to marry them, or they could get married in the magistrate 

at Oslo or the equivalent in Germany. The woman in question was required to 

move to Germany after the marriage. 

The marriage regulations set in February 1941 indicated the necessary documents 

for marriage; these regulations were made even more stringent in 1942. According 

to these latter requirements, a Norwegian woman marrying a German soldier had to 

prove that she 

- was racially superior to the average German 

- was intellectually on the same level as her husband 

- was fluent enough in German to speak with her husband using that 

language 

- was in good health 

- was not of Sami descent 

- did not have a reputation for immorality, and was not a prostitute 

- was politically reliable 

Especially early on in the war, many couples who were dating wanted to get 

married, but not many marriages actually took place in Norway. According to the 

Norwegian authorities, a little over 200 marriages between Norwegian women and 

German soldiers took place during the war. As some of the marriages took place in 

Germany, the estimated total number of marriages was 400-500. The most 

important reasons for this relatively low number were the difficult terms for getting 

a marriage permit, as well as the many steps and red tape one had to navigate to get 

one. The couple needed the following documents in order to marry: 

- a medical fitness document from a German physician 

- genealogical records for both parents and grandparents, in the correct 

format 

- a certificate concerning political reliability 

- a certificate concerning racial status 

The woman in question also needed to have photos taken of her from different 

angles. 

179

Once the permit application made its way to Hitler’s desk, the further attachments 

were required: 

- birth certificates for the couple and their parents 

- their parents’ marriage certificates 

- a marriage permit from soldier’s unit 

- for the woman, a marriage certificate from the Norwegian Ministry of 

Justice and the Police. It required several different documents to get this 

certificate. 

All in all, one had to face so many obstructions in order to get married that most of 

those who did attempt it either failed to acquire the necessary permits, or at some 

point grew frustrated with the process and gave up. When Germany surrendered, 

many of these people got married all in one go: in May 1945 there were 211 

marriages in Norway between local women and German soldiers – by the first of 

September of the same year the total number had increased to 415. The Norwegian 

authorities made no move to stop these marriages from taking place, as the women 

in question thus became German citizens who could easily be deported. From 

summer 1945 to the end of 1947, an estimated 1 000-3 000 Norwegian women 

married German soldiers who had stayed behind in Norway. 

Orders concerning marriage given by Eduard Dietl, commander of AOK 20. 

Generaloberst Eduard Dietl was the commander of AOK 20, which had been 

assigned to North Finland and parts of North Norway. He saw fit in December 

1942 to tighten the instructions concerning marriage between soldiers and 

“foreign” women and “Nordic citizens”, instructions which the officers and 

company commanders of AOK 20 were to enforce. This new policy was in 

accordance with Hitler’s racial doctrine. Dietl followed the same principles as 

those of The Office of Racial Policy of the German Nazi party (NSDAP): that in 

principle Germans should marry and have children only with other Germans. 

Though the Germans had brought territorial unity to much of Europe through 

invasion and occupation, this had not, for Dietl, brought about a German racialnational 

unity to the same areas. He also noted that marriages between German 

soldiers and Nordic women had increased greatly, but for example in Norway these 

marriages had often proved to be less than harmonious. 

Though Dietl made no explicit mention of Finnish women, he was doubtless 

referring to them as well as Norwegian and Sami women. The reasons for this 

omission were likely pragmatic and opportunistic. If these instructions, negative in 

tone, had mentioned Finnish women in particular, the Germans’ Finnish comrades 

would sooner or later have heard of them, which in turn would have caused 

friction. 

180

Marriages between Finnish women and German men from the perspective of racial 

doctrine. The first German soldiers arrived in Finland in September 1940, when the 

troops in Norway were permitted to travel through Finnish territory. For this 

purpose, supply units were stationed in several areas. Finnish women first formed 

relationships with German soldiers as early as fall 1940, soon after the arrival of 

the soldiers. From September 1940 to June 1941, there were about 2 000 German 

soldiers stationed in Finland. As there were few soldiers, there were also few 

relationships. From June 1941 onwards the Germans had, at the most, 200 000 

soldiers stationed in Finland; as a consequence, these relationships gradually 

became more common. 

Alfred Rosenberg, leading ideologue of the NSDAP, gave a speech in summer 

1940 to the foreign press, which aimed to explain the nature of the Pan-Germania 

movement, which was of course to be led by Germany. Not only the people of the 

Netherlands and the Flemish, but also Sweden, Norway, and Denmark were to be 

part of Pan-Germania. Thus, for example Finland and the Baltic states would not 

be members thereof, as Rosenberg felt that the citizens of these states were not 

members of the Germanic race. Hitler, on the other hand, wrote in November 1942 

that Finns were citizens of a Nordic state and were in fact a Nordic race, having 

mixed blood for a long time with Germanic peoples. And, of course, because they 

were fighting on the side of the Germans. 

During the war, some Finns felt that Finland had a special status compared to other 

nations, and that the Germans believed them to be a ”good race”. Of course, the 

Germans had their own reasons for flattering and toasting the Finns. The soldiers 

stationed in North Finland had their own magazine, the “Lappland-Kurier”. In 

1941-44 there were dozens of articles published in that magazine that praised the 

tenacity and skill of the Finnish soldiers. These articles even elevated the natural 

abilities of the Finns higher than those of the Germanic peoples of the other 

Scandinavian countries. 

The perspectives of the German racial experts on the racial traits of the Finns were, 

to a great extent, ruled by a pragmatic attitude in 1941-44: the Finns were, after all, 

co-belligerents with the Germans. As Finland was, both for political and military 

reasons, an important partner, the Germans were more than a little magnanimous 

concerning their racial traits, which from the point of view of their own racial 

doctrine were at best rather problematic. On the other hand, the Swedish-speaking 

minority in Finland was generally considered to be Germanic, and of even purer 

blood than most Germans. 

None of the German authorities were ready or willing to take a firm stand on the 

racial requirements for Finnish women to marry German soldiers, and thus 

marriage permits were handed out on a case by case basis. Though the question of 

racial policy was never resolved, in practice some couples were permitted to marry 

during the war. This, in turn, indicates that the officials in charge of marriage 

181

permits, and ultimately Hitler himself, did in fact grant these permits to Finnish 

women. 

Marriages between German soldiers and Finnish women. It is only in one of AOK 

20’s reports, the one concerning the time period 1.7.-31.12.1943, that we can find 

mention of German soldiers marrying Finnish women. According to the report, 

during these six months German soldiers filed a total of 182 petitions to marry. 

Almost half of them were from army personnel, a little less than a tenth from 

members of the SS, surprisingly more than one in four from the Luftwaffe, and one 

in seven from the navy. The rest were filed by civilians working for the armed 

forces. The reason for the disproportionate amount of petitions from the Luftwaffe 

was likely that air bases were behind the front lines, some of them close to 

population centres. 

According to this report, the NSDAP Kreisleiter Wilhelm Jahre had, however, 

turned down 98 % of these applications. The reason was that the intended brides 

did not conform to the racial and political requirements of the Nazi party (weil die 

Bräute den politischen und rassenpolitischen Aufforderungen nicht entsprechen). 

As there were 182 applications during the second half of 1943, we can assume that 

there were at least some hundreds of applications from early fall 1941 to fall 1944. 

If we take into account that it must have taken some time to form these 

relationships and that they would have lead to marriage more or less consistently 

throughout this period, we can assume that the number of applications in fall 1941 

was even lower than during the rest of the Continuation War. The number of 

applications probably rose to a few hundred respectively in 1942, and 1943. There 

were probably a great many applications in winter and spring 1944, but the 

Germans’ military setbacks after that must have led to a marked decrease in 

applications. All in all, there may have been about a thousand applications 

throughout the Continuation War. 

According to marriage announcements published in newspapers in 1941-1944, 30 

German soldiers married Finnish women. There were no such marriages in 1940, 

but two already in fall 1941. In 1942 there were seven, and the number peaked in 

1943 with 12 marriages. After this, the numbers dwindled. We can assume that the 

Germans’ military setbacks hampered the desire of Finnish women to marry them. 

There were apparently relatively few marriages, even if there were in fact more 

than the 30 that were announced in the newspapers. First of all, there were some 

announcements in newspapers other than the 17 that were used for this study, but 

probably not many. Second, there were also marriages that took place in Germany 

between a German man and a Finnish woman, and most of these marriages were 

not announced in Finnish newspapers. Of course, it was hardly easier to get 

married in Germany than in Finland: one still needed close personal contacts with 

people in high places to secure the necessary permits. 

182

Almost half of the German soldiers who got married were officers, and over a third 

were NCOs. All four rank and file soldiers were sailors. Judging from these 

statistics, officers and NCOs had a better chance of getting marriage permits than 

ordinary soldiers. This is probably because officers and some NCOs had personal 

contacts with high ranking military commanders who were able to help with their 

applications. 

Eleven or more of those who married were members of the navy. The marriage 

announcements did not always mention which branch of the military the man was 

serving in, so it is likely that the proportion of sailors is even higher than this: 

perhaps as high as half of those who married. This is likely due to the fact that 

sailors were in a good position to form attachments with civilians while their ships 

were in dock. Three of those who married were officers of the SS, and the rest were 

members of the infantry or the Luftwaffe. 

Judging by the titles on the announcements, over half of the Finnish women who 

married German soldiers, 18 in number, were just “miss” this or that, four were 

high school graduates, three were office clerks, one was a business assistant, one a 

nurse, and one was getting married for a second time. Each of the high school 

graduates married an officer. As almost half of the grooms were officers, we can 

assume that most of those titled “miss” were members of the middle class. 

Army regulations did not allow German soldiers to marry Finnish women, except 

in some exceptional cases. However, it should be noted that some weddings did 

occur and were announced in the newspapers. Examples include Unteroffizier Karl 

Jensen and Miss Göta Boström, who married in the German Church in Helsinki on 

2 March 1943, Masch-Obergefreiter Helmut Viering and Clerk Sonja Brander, who 

married in Helsinki on 18 June 1944, and Oberzugführer Karl Schwinn and Mrs 

Ruth Valve (neé Karpio), who married on 15 July 1944. Another wedding was 

between SS Obersturmbannführer Gert Diechmann and Miss Maija Mattila of 

Helsinki in Hamburg on 24 July 1943. In these cases, the groom was an officer. On 

14 April 1944, Seaman Werner Miller married shop assistant Rauha Paasinen in 

Pori. There may have been several dozen Continuation War marriages in all of 

Finland. 

Engagements. We do not know how many Finnish women got engaged with 

German soldiers during the Continuation War. An engagement is often a tentative 

promise about getting married, a verbal agreement between the couple in question. 

It does not require any formal procedures, though depending on the country the 

exchange of rings is customary. However, the magistrate and the parishes do not 

register engagements, or when they are entered into or out of, and thus we have no 

data about how many such engagements occurred during the war. 

However, based only on the engagement announcements in the newspapers, 120 

German soldiers got engaged with Finnish women in 1941-44. There were no such 

cases in 1940, 10 in 1941, and 54 in 1942. After that there was a decline, with 37 in 

1943 and only 19 in 1944. 

183

A total of 89 of the men in question were NCOs, which makes for a figure of a 

little under 75 %. 21, or about one in five, were officers, and only ten, which 

amounts to about 8 %, were sailors or rank and file soldiers. It is not possible to 

single out these men by branch of service on the basis of the announcements, but 

every branch is well represented in those announcements which did mention this 

detail. However, six – a fourth – of the officers were from the SS, which is a much 

larger proportion than the general proportion of SS men in relation to all of the 

German soldiers stationed in Finland. 

Exactly one hundred, which is to say over four fifths, of the women who got 

engaged were only titled ”miss”. Four had been previously married, five were high 

school graduates, three were office clerks, three were nurses, three were members 

of Lotta Svärd, a voluntary organization for female auxiliaries, and one was the 

manager of a store. Though most of these women were, in comparison to those 

who actually married German soldiers, of relatively low standing, the fact that the 

greater part of them got engaged to NCOs or officers indicates ambitions for social 

mobility. 

There may have also been several hundred engagements between German military 

personnel and Finnish women announced in the newspapers. There were 12 such 

notices in Helsingin Sanomat alone between 1942 and 1944, and 12 more in 

Satakunnan Kansa in the same period. Because approximately 150 newspapers 

were published during the Continuation War, the total number of engagement 

announcements that they contain is probably many times the numbers we already 

know about. It should be assumed that many of the announcements were published 

in the papers appearing in Lapland and Oulu provinces, and the cities on the Gulf 

of Finland and the Gulf of Bothnia. A commitment from the couple is probably 

behind nearly every one of these engagement announcements. It was probably the 

case that the commander of the German soldier involved either approved of the 

engagement ahead of time or at least tolerated it afterwards. In the 25 engagements 

that have been investigated, the man was an NCO or junior military official in 20 

of the cases, 2 were officers, and 3 were seamen. When they fell in love, a quite 

significant number of German soldiers in the ranks would have hidden their 

engagement with a Finnish woman from public knowledge. If the engagement had 

gone forward without the approval of higher authority, it would not have been wise 

to announce the matter in the local paper. The soldier's commander could have 

easily had the man up on charges, or simply transferred him away from where he 

was stationed. 

About a thousand women who had relationships with German soldiers may have 

attempted to get married, but at some point had to give up their intentions. This 

was mostly due to the demanding and exhausting procedures needed for getting 

marriage permits, as well as the fact that many women did not pass the necessary 

medical and racial examinations. With cases such as these, getting engaged was 

still an indication of the desire to get married, one what was only made more 

effective when announced in the newspapers. 

184

It is likely that the bulk of these engagement announcements was motivated by 

pregnancy. As conceiving children out of marriage was condemned by the society 

at large and would have brought great shame on the women in question, especially 

those women who had relationships with NCOs and officers sought to “formalize” 

their relationships, and to gain society’s acceptance by posting public engagement 

announcements. Thus, these printed announcements became a way for women who 

were pregnant with the children of German soldiers to publically emphasize their 

honourable intentions. 

This study has focused on marriages and engagements between German soldiers 

and Finnish women. Only a fraction of those who entered into these relationships 

and wanted to get married actually managed to do so in Norway and Finland during 

the war. This was mostly due to the difficult and time-consuming process of 

fulfilling the demanding criteria set for foreign women marrying German soldiers: 

racial, medical, moral, and political. 

About 11 000 Norwegian women gave birth to one or more children to the German 

soldiers occupying the country in 1941-1945. Though several thousand of these 

couples probably wanted to get married, only 500 – 5 % – finally succeeded during 

the war itself. If we assume that 700 Finnish women gave birth to the children of 

German soldiers in 1941-1945, and the total number of those who managed to 

marry was 40-50, the ratio would be the same: about 5 %. Thus, it seems that 

marrying a German soldier was no more difficult for a Finnish than a Norwegian 

woman. This is rather surprising, when one considers that that the German 

authorities appear to have had more reservations about Finnish “racial purity” than 

about the Norwegians. However, it seems that marriages between German soldiers 

and Finnish women were at least tolerated, and were not even impossible on 

grounds of doctrine, though these women were probably in reality considered to be 

members of a lesser, Eastern Baltic or Fenno-Ugric race. 

One reason for this equal proportion of marriage permits is that so many of the 

Finns who applied were Fenno-Swedes. According to the announcements, about 

two in three Finnish women who married German soldiers were Fenno-Swedes, 

while the rest spoke Finnish as their mother tongue. However, I can only make this 

estimate with strong reservations, as the form of the name does not always indicate 

the linguistic background of the person in question in Finland, and the same goes 

for the engagement announcements as well. In any case, there are clearly more 

Swedish names in the marriage announcements than in the engagement 

announcements, even though the engagement announcements still have a 

disproportionately high number of Swedish names – about one in three – in 

comparison with the general proportion of Fenno-Swedes one finds in the 

demographic statistics for Finland. Still, it is obvious that the German Officials 

were more likely to approve a Swedish-speaking woman filing for a marriage 

permit than a Finnish-speaking woman. 

185


Äitien ja isien tausta sekä lasten elämänvaiheet 

Tutkimuksen kohde ja tarkoitus. Tutkimuksen kohteena ovat suomalaisten naisten 

ja saksalaisten sotilaiden vuosina 1941–46 syntyneet lapset, heidän perhe- ja 

kasvuolonsa ynnä asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja sopeutuminen siihen. 

Esityksessä tarkoituksena on vastata seuraaviin peruskysymyksiin: 

- miten aihetta on aikaisemmin käsitelty kirjallisuudessa, elokuvissa ja 

tutkimuksessa 

- keitä olivat seurustelleet ja saksalaisille sotilaille lapsen synnyttäneet 

suomalaiset naiset 

- keitä olivat sotapalveluksessa olevat saksalaiset isät 

- minkälaisiksi muodostuivat au-äitien elämänvaiheet synnytyksen jälkeen ja 

sodanjälkeisessä Suomessa 

- mitkä olivat sodanaikaisen suomalais-saksalaisen seurustelun seurauksena 

syntyneiden lasten hoito- ja kasvuolot 

- minkälaisia elämänvaiheita saksalaisten sotilaiden lapset kokivat ja 

minkälaisia kokemuksia heillä nimenomaan tässä ominaisuudessa on 

suomalaisesta yhteiskunnasta 

Käytetyt arkistot. Tutkimus perustuu laajalti arkistoihin, vaikka myös kirjallisuutta 

on hyödynnetty. Käytetyistä asiakirjoista on perusteltua korostaa etenkin kahta 

arkistoa. Ensimmäinen näistä on sosiaaliministeriön huolto- ja väestöosaston 

lastensuojelutoimiston kokoama saksalaisen sotilaan kanssa seurustelleiden auäitien 

elatusapuhakemuskokoelma vuosilta 1943–45. Kokoelmassa on 188 

hakemusta, joissa tosin on paljolti aukollisia tietoja äideistä, sotilaista ja lapsista. 

Vaikka tämä arkisto on tarkkoine viranomaismerkintöineen käyttökelpoinen, sen 

arvoa vähentävät yksittäisten hakemusten melko laajat tietoaukot. Siitä puuttuu 

tietoja etenkin seurustelleiden saksalaisten sotilaiden joukko-osastoista ja 

siviiliammateista sekä naisten ammateista yms. 

Toinen arkisto on Kansallisarkiston Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 

1940–48 -hankkeen kokoama kyselyaineisto. Yhteensä 73 saksalaisen sotilaan lasta 

tai muuta lähisukulaista on täyttänyt noin 60 kysymystä käsittävän 

kyselylomakkeen. Vuoden 2010 aikana koottu aineisto käsittää myös joitakin 

muisteluja, asiakirjoja, sodanaikaisia muistiinpanoja, valokuvia ja kirjeenvaihtoa 

186

hankkeen ja kertojien välillä. Jos oletetaan, että vuosina 1941–46 syntyi noin 700 

saksalaisen sotilaan lasta, kattaa koottu kyselyaineisto täten noin kymmenyksen 

näistä. Aineisto on koottu Rovaniemellä toimivan Saksalaisten sotilaiden lapset 

ry:n myötävaikutuksella erityisesti tutkimustarpeita ajatellen ja se sisältää runsaasti 

uniikkitietoja, joita ei ole muin keinoin saatavissa. 

Kyselyaineistossa on kuitenkin useita varteenotettavia ominaisuuksia ja puutteita. 

Ensinnäkin pohjoissuomalaiset ovat selvästi vastaajissa yliedustettuina ja tämä 

johtuu siitä, että keräilyssä on pitkälti käytetty Saksalaisten sotilaiden lapset r.y:n 

yhteysverkostoa. Toiseksi kyselyyn ovat vastanneet etupäässä pärjääjät, joista osa 

on tosin pärjännyt selvästi paremmin kuin muu osa. Kansallisarkiston 

Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke ei ole kuitenkaan juuri 

ollenkaan tavoittanut eniten kärsineitä au-lapsia ja heitä, jotka ovat jo jossakin 

vaiheessa sortuneet. Kolmanneksi huomattava osa vastaajista on ollut taipuvaisia 

kaunistelemaan, romantisoimaan ja idealisoimaan etenkin biologisten 

vanhempiensa suhdetta sekä omaa pärjäämistään. Nämä varaukset huomioiden on 

koottu aineisto kuitenkin hyvin arvokas ja käyttökelpoinen tutkimuksen yhtenä 

pohjana. 

Norjan tutkimus. Tutkimuksessa hyödynnetään laajalti Norjan tutkimustuloksia. 

Tämä johtuu siitä, että saksalaisten sotilaiden lapset on Norjassa ollut 

huomattavasti laajempi ilmiö kuin Suomessa ja siitä, että nämä lapset ovat Norjassa 

olleet selvästi suurempi yhteiskunnallinen kysymys kuin Suomessa. Näistä syistä 

saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelleita naisia ja heidän synnyttämiään lapsia 

on Norjassa tutkittu sekä kauemmin että laajemmin kuin Suomessa. Koska ilmiö 

Norjassa osittain on samantapainen kuin Suomessa, on mielekästä vertailla oloja, 

yhtäläisyyksiä ja poikkeavuuksia maiden kesken ja selittää eroavuuksien syitä. 

Jäsentely. Tutkimus on jäsennelty siten, että se johdantoa lukuun ottamatta 

jakaantuu kahteen päälukuun. Ensimmäisessä näistä käsitellään seurustelleiden 

naisten ja saksalaisten sotilaiden sosiaalisia taustoja. Toinen pääluku valaisee 

saksalaisten sotilaiden lasten lapsuus- ja nuoruusajan hoitomuotoja ja -oloja sekä 

lasten aikuisvaiheita. Viimeiseen lukuun ”Rikkinäisyydestä matkalla eheyteen” on 

vedetty yhteen tutkimuksen keskeisiä havaintoja. 

Ilmaisu ”saksalainen sotilas”. Esityksessä tarkoitetaan yleisilmaisulla 

”saksalainen sotilas” Wehrmachtiin kuuluvaa sotilasta, s.o. rivisotilasta, 

aliupseeria, upseeria ja sotilasvirkamiestä. Asiayhteydestä ilmenee, kun ilmaisu 

”sotilas” tarkoittaa joko sotilashenkilöä yleensä tai nimenomaan rivisotilasta. 

Aikaisempi kirjallisuus, tutkimus ja elokuvadokumentointi Suomessa 

Jaksossa valaisen aikaisempaa aihetta koskevaa kaunokirjallisuutta, 

elokuvadokumentaatiota ja tutkimusta Suomessa. 

187

Kaunokirjallisuus. Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelua on 

käsitelty useissa kaunokirjallisissa teoksissa. Tiettävästi ensimmäinen niistä oli 

Paavo Rintalan vuonna 1958 julkaisema romaani ”Pojat”, jonka alaotsikko on 

”Kuvia vv. 1941–44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja 

sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin”. 1 Vuonna 1963 

ilmestyi Erkki Eklundin kirjoittama romaani ”Alppikengistä jäljet vain jää”. 2 

Romaanin otsake saattaisi viitata saksalaisten sotilaiden naissuhteisiin, sillä tämän 

niminen laulu esitettiin sotavuosina ja siinä pilkattiin saksalaisten sotilaiden kanssa 

seurustelleita suomalaisia naisia. Näin asian laita ei kuitenkaan ole. Eklundin 

romaani on miehinen seikkailuromaani, jonka päähenkilö on saksalainen 

sotilaskarkuri ja jossa naiset pysyvät taka-alalla. Kirjan pohjalta esitettiin vuonna 

1973 Åke Lindmanin ohjaama tv-sarja ”Alppikengistä jäljet vain jää – En alpjägare 

flyr”. 

Kalle Päätalon ns. Koillismaa-sarjassa ja Iijoki-sarjoissa on joitakin saksalaisten 

sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelua koskevia kohtia Oulun läänissä. 

Tällaisia romaaneja ovat vuonna 1963 ilmestynyt ”Myrsky Koillismaassa” ja 

vuonna 1967 valmistunut ”Nälkämäki”. 3 Lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi 

julkaisi 1970-luvulla puolestaan kolme romaania käsittävän ns. ”verisen sarjan”. 

Sen teoksista vuonna 1971 ilmestyi ”Veren kuva. Kirja sodasta, naisista ja 

sotilaista” ja vuonna 1977 valmistui ”Veren ikävä”. 4 Näissä on saksalaisen upseerin 

ja suomalaisen naisen seurustelua ja sukupuoliyhteyksiä kuvaavia jaksoja. 

Ritva-Kaija Laitisen vuonna 1986 julkaisema romaani ”Pahan morsian” kuvaa 

vetäytyviä saksalaisia seurannutta suomalaista naista sukupuolisuhteineen. 5 Ahti 

Taponen on julkaissut romaanit ”Kleine Berlin” vuonna 1990 ja ”Messias” vuonna 

2004. Kummankin romaanin osa-aiheena on seurustelu- ja seksisuhde saksalaisten 

sotilaiden kanssa pienen pojan näkökulmasta. 6 

Etenkin viime vuosina on ilmestynyt useita kaunokirjallisia teoksia, joissa joko 

pää- tai sivujuonena on seurustelu saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen 

välillä. Klaus Elovaaran romaanissa ”Kohtalona Berliini” vuodelta 2001 SS-majuri 

Dieter Krause tutustuu kenttäsairaalassa työskentelevän Elli Tuomimetsään ja 

pariskunta alkaa seurustella. 7 Pekka Jaatisen romaanin ”Verenpunainen kaupunki” 

aiheena ovat taistelut Kemissä syksyllä 1944. Tarinassa Helmut -niminen SSkapteeni 

alkaa seurustella Laina -nimisen naisen kanssa. Laina lähteekin Helmutin 

mukana Kilpisjärven kautta Norjaan. 8 Pienoisromaanissaan ”Vika” vuodelta 2003 

1 Rintala 1958 

2 Eklund 1963 

3 Päätalo 1963, Päätalo 1967 

4 Kariniemi 1971, Kariniemi 1977 

5 Laitinen 1986 

6 Taponen 1990, Taponen 2004 

7 Elovaara 2001 

8 Jaatinen 2002 

188

myös Arja Andersson koskettelee seurustelua, vaikka epämääräisemmin. 9 Erkki 

Vittaniemen vuonna 2005 julkaiseman ”Väinölän yö” -nimisen romaanin 

tapahtumapaikka on niin ikään Kemi lokakuun alkupäivinä 1944, kun suhteet 

Suomen ja Saksan välillä katkeavat ja keskinäinen sotiminen alkaa. Romaanin eräs 

naishenkilö, Laura, antaa saksalaisen sotilaan maata häntä sadasta 

nailonsukkaparista. 10 Mauri Paasilinnan romaanit ”Sotamorsian” ja Jäämerentie” 

ilmestyivät vuosina 2004 ja 2007. Tarinan päähenkilö on kouluttautunut, nuori 

nainen, Eila Leppänen, joka jättää suomalaisen sulhasensa, seurustelee saksalaisen 

kapteenin, Hans Schreiberin, kanssa ja synnyttää hänelle lapsen. 11 

Muistelmat. Vuonna 1974 ilmestyi sihteeri Onerva Laineen muistelmakirja 

”Nainen leirissä”. Nuorena naisena hän alkoi kesällä 1943 Helsingissä seurustella 

saksalaisen korpraalin kanssa ja lähti hänen mukaansa Ranskaan ja Saksaan. 

Onerva joutui vankileiriin ja koki sieltä vapauduttuaan sekä sodan että 

sodanjälkeisiä eri vaiheita joutuen mm. neuvostosotavankien joukkoraiskauksen 

kohteeksi. 12 Muistelmien luotettavuus on kuitenkin kyseenalainen, sillä tekijä on 

sekä kertonut totuudenmukaisesti tapahtumista että sepittänyt omia tarinoitaan. 

Toinen Saksan olon vaiheita kuvaava muistelmateos on Talvikki Mannisen ”Refuge 

under the Boot” vuodelta 1985. Kertoja lähti vuonna 1940 Suomesta virolaisen 

miehen kanssa miehitettyyn Puolaan ja meni naimisiin hänen kanssaan. Sodan 

loppuvaiheessa Wehrmachtin palvelukseen kutsuttu mies katosi ja nainen tapasi 

suomalais-amerikkalaisen sotilaan. Sodan päättymisen jälkeen hän lähti ns. 

sotamorsiamena (War Bride) Yhdysvaltoihin ja meni naimisiin miehen kanssa. 13 

Kansanedustaja Pauli Saapunki julkaisi vuonna 1996 muistelmakirjansa 

”Saksalaissotilaan poika”. 14 Teos on merkittävä kahdessa mielessä. Ensinnäkin 

Saapunki oli ensimmäinen julkinen henkilö, joka paljasti taustansa. Toiseksi hänen 

muistelmansa on hyvin ja lennokkaasti kirjoitettu sekä välittää hyvin valaisevan 

kuvan tekijän vaiheista ja kokemuksista. Tietokirjailija Wellamo Paanasen 

muistelmakirjassa ”Lottana lippusiimassa” 15 vuodelta 1998 tekijä koskettelee 

seurustelua saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten kanssa tarjoilijalotan ja 

säyseän tarkkailijan silmin. 

Dokumenttikirjat. Tietokirjailija Robert Alftanin kirjassa ”Aseveljet” 16 vuodelta 

2005 esitetään valikoituja otteita jatkosodanaikaisen Yhteysesikunta Roin 

arkistosta. Silloiset suomalaiset yhteysupseerit saksalaisten yksiköissä tekivät 

9 Andersson 2003 

10 Vittaniemi 2005 

11 Paasilinna 2004, Paasilinna 2007 

12 Laine 1974 

13 Manninen 1985 

14 Saapunki 1996 

15 Paananen 2000 

16 Alftan 2005 

189

laajoja muistiinpanoja havainnoistaan, ja kirjan erään luvun aiheena on saksalaisten 

sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteet. Alftanin teos on luonteeltaan 

dokumenttikirja perinteellisessä mielessä. Toimittaja Irja Wendisch julkaisi vuonna 

2006 kirjansa ”Salatut lapset. Saksalaissotilaiden lapset Suomessa”, jossa 

selostetaan saksalaisten sotilaiden lasten elämäntarinoita. 17 

Kolmas dokumenttiteos on Harri Hemmilän vuonna 2009 julkaisema ”Kaipaus – 

Sehnsucht” -kirja. Se kuvaa useiden saksalaisten sotilaiden lasten elämänvaiheita. 18 

Vuonna 2010 ilmestyi Maria-Leena Korhosen pienehkö kirja ”Kirjeitä Hallesta. 

Kertomus saksalaisesta isästäni”. 19 Esitys rakentaa jälkeenpäin kuvan 

jatkosodanaikaisesta seurustelusuhteesta suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan 

välillä lapsen näkökulmasta haastattelutietojen ja kirjeiden perusteella. 

TV-dokumentit. YLE:n toimittaja Marjatta Cronwallin ohjaama lyhyt TV-fiktio ja 

draamadokumentti ”Kuritushuonevanki 2628/46, vapaaherratar Ruth Munck” 

valmistui vuonna 1991. Siinä kuvattiin mm. Munckin toimintaa Berliinissä vuosina 

1944–45 hänen osallistuessaan saksalaisten Suomeen tarkoitetun vastarintaliikkeen 

järjestämiseen mm. kouluttamalla suomalaisia naisia radisteiksi. Tästä teemasta 

Cronwall jatkoi pikkusarjalla ”Hakaristin varjo”, jonka aiheena oli saksalaisten 

sotilaiden ja suomalaisten naisten jatkosodan vuosina syntyneet lapset. 

Ensimmäinen ohjelma oli ”Vaikenemisen kasvot” vuonna 1991 ja toinen ohjelma 

”Älä unohda minua” vuonna 1992. Ohjelmat esitettiin TV 1:ssä 21. ja 28.3.1993. 

Sarjan välittämän kuvan mukaan saksalaiset viranomaistahot pyrkivät välttämään 

seurustelua saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten välillä sillä seurauksella, 

että parit saatettiin erottaa siirtämällä sotilas toiselle paikkakunnalle. Myös 

suomalaiset viranomaistahot saattoivat lähettää naisen muualle työkomennukselle, 

jos hän oli valtion yksikön palveluksessa. Ohjelman mukaan avioliitot ja 

seurustelusuhteet olivat epäsuosittuja ja siinä esitettiin tieto tapauksesta, jossa 

Saksan viranomaiset rotupoliittisista syistä epäsivät eräältä pariskunnalta luvan 

mennä naimisiin. Pariskunnan käännyttyä Hitlerin puoleen avioitumislupa 

kuitenkin myönnettiin. 20 ”Hakaristin varjo” -elokuvan merkitys oli varteenotettava, 

sillä se valmistui vaiheessa, kun aihe oli vielä arkaluonteinen eikä siitä tiedetty 

kovin paljon. Lisäksi elokuva oli tehty huomattavan asiantuntevasti ja se sisälsi 

runsaasti aikaisemmin tuntemattomia tietoja. 

Dokumenttiohjaaja Virpi Suutarin dokumenttielokuvaa ”Auf Wiedersehen 

Finnland” alettiin esittää elokuvateattereissa 12.2.2010. Elokuvan aiheena ovat 

saksalaisia sotilaita syksyllä 1944 Norjaan ja Saksaan seuranneet suomalaiset 

naiset, joita oli useita satoja ja ehkä yhteensä jopa tuhatkunta. Elokuvassa kerrottiin 

myös siitä tylystä kohtelusta, jonka naiset kohtasivat palatessaan sodanjälkeisinä 

vuosina Suomeen. Suurehko osa naisista oli useiden vuosikymmenien ajan 

17 Wendisch 2006 

18 Hemmilä 2009 

19 Korhonen 2010 


190

vaiennut matkastaan ja sen seurauksista ja lisäksi vielä tuhonnut matkaan liittyvät 

asiakirjat, kuten kirjeet, valokuvat ja päiväkirjat. Osa ei ollut kertonut 

sodanaikaisesta seurustelustaan ja matkastaan edes puolisolleen tai lapsilleen. 21 

”Aufwiedersehen Finnland” on sisällöltään liian pelkistetty pystyäkseen 

kuvaamaan vetäytyvään saksalaiseen sotaväkeen liittyneiden suomalaisten naisten 

joukkopsykoosia asianmukaisella tavalla. Elokuva idealisoi kovia kokeneita naisia 

pystymättä kuitenkaan kunnolla selittämään heidän vaikutteitaan, lähtömotiivejaan 

ja pyrkimyksiään. Teoksen pääasiallisin merkitys on sen tälle aiheelle tuoma uusi 

ja laaja huomio. Se on kuitenkin tehty ulkoisesti huomattavasti suotuisammassa 

yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin ”Hakaristin varjo” -elokuva 19 vuotta 

aikaisemmin. 

Tutkimuskirjallisuus. 1990-luvun lopusta lähtien ovat etenkin naispuoliset tutkijat 

julkaisseet useita tutkimuksia, jotka sivuavat saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten 

naisten välistä seurustelua. Tällaisia tutkimuksia ovat mm. Maria Lähteenmäen 

”Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja” 22 ja Kari Virolaisen ”Elinikäinen taakka” 23 

vuodelta 1999 sekä Marianne Junilan ”Kotirintaman aseveljeyttä” 24 vuodelta 2000. 

Nämä tutkimukset ovat Pohjois-Suomesta lähtöisin olevien tutkijoiden 

monografioita, joihin kuuluu suppeahko jakso seurustelusta. Junilan vuonna 2008 

valmistunut suppeahko kirjoitus ”Eri maata – vieraiden naiset ja lapset 

kansallisessa kertomuksessa” perustuu sekä hänen itse kokoamiin muistitietoihin, 

Museoviraston ja Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen keräilytietoihin 

vuodelta 1988 ynnä Lapin maakuntaliiton ja Oulun maakunta-arkiston vastaaviin 

tietoihin vuosilta 1990 ja 1997. 25 Helsinkiläinen tutkija Anu Heiskanen julkaisi 

vuonna 2004 suppeahkon kirjoituksen ”Kansakunnan huonot naiset”, joka 

käsittelee vuosina 1944–45 vetäytyvää saksalaista sotaväkeä seuranneita 

suomalaisia naisia. 26 Heiskanen valmistelee väitöskirjaa samasta aiheesta. 

Tutkimustilanne. Suoritettu katsaus osoittaa, että saksalaisten sotilaiden ja 

suomalaisten naisten sodanaikaista parinmuodostusta, seurustelua ja lapsentekoa on 

yli viidenkymmenen vuoden aikana käsitelty jokseenkin laajalti 

kaunokirjallisuudessa. Ajan mittaan on tällä tavalla aiheesta kertynyt useita teoksia, 

jotka yhdessä muodostavat jopa kirjallisuuden pienehkön aihelajin. 1990-luvusta 

lähtien kaunokirjalliset esitykset ovat saaneet seurakseen niin ikään yhä kasvavan 

määrän muistelma- ja dokumenttikirjoja sekä TV-dokumentteja. Näiden avulla 

tietämys saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelleista naisista ja heidän lapsistaan 

on merkittävällä tavalla lisääntynyt. Pääpaino aiheen käsittelyssä on hyvin kauan 

varsin vahvasti ollut kaunokirjallisuudessa ja ns. populaaridokumentoinnissa. Sen 

21 Virpi Suutarin kirjoitus ”Menneet eivät ole menneitä” Vihreässä langassa 5.2.2010 

22 Lähteenmäki 1999 

23 Välimäki 1999 

24 Junila 2000 

25 Junila 2008, 32–45 

26 Heiskanen 2004, 179–190 

191

sijaan suhteellisen vähän ja ainoastaan hajanaisina on tutkimustietoa, joka lisäksi 

on syntynyt vasta viime vuosikymmenten aikana. Tosin jatkossa on odotettavissa 

uusia ja laajempia tutkimuksia. 

Miksi tutkijat eivät sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kiinnittäneet huomiota 

saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurusteluun ja sen seurauksena 

syntyneisiin au-lapsiin, vaikka muutenkin valmistui runsaasti kirjoja 

sodanaikaisista äideistä ja lapsista Tähän löytyy kaksi vastausta. Ensinnäkin 

kyseessä ei ollut mikään kovin laaja ilmiö, sillä arvion mukaan ainoastaan 

muutamia tuhansia suomalaisia naisia seurusteli vuosina 1940–45 saksalaisten 

sotilaiden kanssa ja heidän yhteisiä lapsia lienee syntynyt noin 700. Tämä ei 

kuitenkaan kauttaaltaan riitä vastauksesi, sillä kansalaiset tunsivat ilmiön, joka 

sotavuosina ja heti sodan jälkeen herätti paljon huomiota ja jota laajahkosti 

paheksuttiin. Tutkijapiireissä lienee kyllä ilmennyt kiinnostusta aiheeseen, mutta 

yliopistot sekä historian laitokset ja professorit arkailivat ja ehkä myös jarruttivat. 

Selityksenä tähän on, toiseksi, että sodanjälkeisessä ilmapiirissä politiikan ja 

kulttuurielämän vaikuttajat pyrkivät vähättelemään jatkosodanaikaista, läheistä 

sotilaspoliittista ja sotilaallista yhteistyötä kansallissosialistisen Saksan kanssa. 

Tästä syystä ei vaikuttajista riippuvien tutkijoiden ollut soveliasta tutkia 

seurustelua ja sen seurauksena syntyneiden lasten oloja. 

Tilanteen ollessa tämä populaarikulttuurin tuottajat laativat teoksia seurustelusta 

välittömien kokemustensa ja havaintojensa perusteella. Useat puheenvuorot 

aiheesta tulivat kulttuurivasemmiston piiristä tai kirjailijoilta, jotka elivät ja 

vaikuttivat valtakulttuurin reuna-alueella ja jotka olivat taipuvaisia 

kyseenalaistamaan vaikuttajien kulttuuripoliittiset linjaukset, kuten Rintala, 

Päätalo, Kariniemi, Cronvall ja Alftan. Useimmilla näistä oli ehkä omassa 

suvussaan tai lähipiirissään sotavuosina seurustelleita naisia tai heidän lapsiaan. 

Nämä kulttuurityöntekijä raivasivat tien, ja vähitellen useat saksalaisten sotilaiden 

lapset ovat itse alkaneet valmistella kirjoja ja puheenvuoroja omista vaiheistaan ja 

kokemuksistaan. 

Seurustelleiden taustat Norjassa 

Norjalaiset naiset synnyttivät vuosina 1940–46 arviolta noin 11 000 lasta 

saksalaisille sotilaille. Näiden lasten norjalaisista ja saksalaisista vanhemmista ei 

ole tutkimusta, joka kattavalla tavalla valaisisivat seurustelleiden naisten ja miesten 

sosiaalisia taustoja. On kuitenkin joitakin tilastoja ja tutkimuksia, joiden perusteella 

kuva taustoista hahmottuu. Kirjoituksessa esitellään tietoja Norjasta, jotta olisi 

mahdollista verrata oloja Norjassa ja Suomessa ja selittää mahdolliset erot. On 

oletettavaa, että seurusteluun liittyi kummassakin maassa paljon yhteisiä piirteitä, 

mutta myös toisistaan poikkeavista olosuhteista johtuvia eroja. 

192

Saksalaisille sotilaille lapsen synnyttäneet norjalaiset naiset. Vuosilta 1940–42 

Saksan Norjan SS-viranomaiset laativat tilastoja saksalaisille sotilaille 

synnyttäneiden norjalaisten naisten, heidän vanhempiensa sekä lasten saksalaisten 

isien sosiaalisesta taustasta yhteensä 2 414 tapauksessa. Seuraava taulukko on 

laadittu näiden tilastotietojen perusteella: 27 

Taulukko 1. Äitien, äitien vanhempien ja saksalaisten sotilaiden sosiaalinen 

tausta 

Kerros Äidit Äitien 

vanhemmat 

Saksalaiset 

sotilaat 

Työväestö 53,7 36,4 36,4 

Keskiluokka 6,7 9,5 19,6 

Alkutuotanto 0,2 12,1 1,8 

Ei tietoa 39,6 42,0 42,2 

Yhteensä 100,0 100,0 100,0 

Taulukosta ilmenee, että suurin osa sekä äideistä, heidän vanhemmistaan, että 

saksalaisista sotilaista kuului kansanomaisiin kerroksiin. Tätä seikkaa kuvaa myös 

keskiluokan edustajien pienehkö osuus: runsas viidesosa äideistä, vajaa 

kymmenesosa heidän vanhemmistaan ja vajaa viidesosa saksalaisista sotilaista. 

Muut luokitellut ryhmät lienevät melkein kokonaisuudessaan edustaneet 

kansanomaisia kerroksia. 

Taulukon ”Ei tietoa” -tapausten osuus on suurehko eli 40–42 prosentin luokkaa 

jokaisessa ryhmässä. Saksalaisten laatimissa tilastoissa nämä tapaukset koostuvat 

kahdesta ryhmästä: ”ilman tietoa ammatista” (ohne Berufsangabe) ja ”ilman 

minkäänlaista tietoa/vielä kokonaan puuttuva tieto (ohne jede Angabe/noch 

gänzlich fehlende Angabe). Voitaneen olettaa, että suurelta osin em. tietoja ei ole 

merkitty muistiin, koska ko. henkilöillä ei joko ollut varsinaista ammattia johtuen 

siitä, että aikaisempi ammattinimike oli entinen tai että sosiaalinen asema oli 

epämääräinen. Jos henkilöillä olisi ollut selkeä ammatti tai asema, olisi tieto siitä 

todennäköisesti merkitty asiakirjoihin. Puuttuvat tiedot viestinevät itse asiassa siitä, 

että nämä henkilöt kuuluivat kansanomaisiin kerroksiin eikä keskiluokkaan tai 

ylimpään kerrokseen. 

Työväestö. Yli puolet eli 53,7 % äideistä on katsottu kuuluneen työväestöön. 

Varsinaisia ammattitaitoisia (gelernte Arbeiterinnen) ja ammattitaidottomia 

(ungelernte Arbeiterinnen) työläisiä oli 182 sekä myyjättäriä tai kauppa-apulaisia 

101 (Verkäuferinnen) ja käsityöläisiä (Handwerkliche Berufe), kuten ompelijattaria 

27 SS für ein Grossgermanien. III. Folge. Schwert und Wiege 1943, 78–79, Larsen 1999, 302–303 

193

ja kampaajia 195, yms. Suurin yksittäinen ryhmä koostui kuitenkin kotiapulaisista 

(Hausgehilfinnen), joita oli hyvin paljon eli 865. Äitien vanhemmista puolestaan 

vain runsas kolmasosa eli 36,4 % kuului työväestöön. Tämä tarkoittaa sitä, että 

verrattuna tyttäriin ero oli 17,3 %. Erotus selittyy kuitenkin seikoilla, että 

vanhemmista selvästi suurempi osa oli alkutuotannossa ja myös keskiluokan osuus 

oli jonkin verran suurempi. Myös saksalaisista sotilaista runsas kolmasosa kuului 

työväestöön. Ominaista näille oli kuitenkin, että 4/5 osa oli koulutettuja työläisiä 

tai käsityöläisiä, kun äideistä vain vajaa 1/7 ja äitien vanhemmista vajaa 2/3 osa oli 

tällaisia. 

Alkutuotanto. Äideistä ainoastaan viisi eli 0,2 % toimi alkutuotannossa, kun 

vastaava osuus heidän vanhemmilla oli 12,1 %. Alkutuotantoon kuuluviksi on 

vanhempien tapauksessa katsottu 182 talonpoikaa (bäuerliche Berufe) ja arviolta 

noin 120 kalastajaa (Fischer), kun arviolta noin 60 merenkulkijaa (Seeleute) on 

laskettu työväestöön kuuluviksi. Näiden lukujen perusteella voidaan olettaa monen 

maaseudulla kasvaneen äidin muuttaneen johonkin asutuskeskukseen 

kotiapulaiseksi. Osa äideistä on kuitenkin jäänyt kotiapulaisiksi maaseudulle, 

joskin he näissä tapauksissa hyvin usein lienevät siirtyneet omalta kotitilaltaan 

johonkin toiselle maanviljelystilalle. Tilastojen perusteella ei ole kuitenkaan 

mahdollista arvioida, kuinka suuri osa äideistä eli maaseudulla. Ilmeistä on silti, 

että melkoinen osa nuorista naisista on muuttanut maaseudulta asutuskeskuksiin, 

joissa he usein ovat tutustuneet saksalaisiin miehiin. Saksalaisista sotilaista 

ainoastaan 45 eli 1,8 % oli työskennellyt alkutuotannossa. 

Keskiluokka. Äideistä 6,6 % kuului keskiluokkaan, äitien vanhemmista 9,5 % ja 

saksalaisista sotilaista 19,6 %. Äitien tapauksessa keskiluokkalaisiin ammatteihin 

on laskettu 110 toimistotyöntekijää (Kontoristeinnen), 22 oppilasta (Schülerinnen) 

ja 33 sairaanhoitajaa (Krankenschwestern). Äitien vanhemmista jonkin verran 

suurempi osa eli 9,5 % on katsottu kuuluneen keskiluokkaan. Nämä koostuivat 113 

virkamiehestä (Beamte), kauppiaista (Kaufleute) ja 50:stä ns. vapaiden ammattien 

edustajista (freie Berufe), kuten taiteilijoista ja muusikoista. Pääsyy erotukseen 

tyttärien ja heidän vanhempiensa välillä on, että keskiluokkaan pyrkivien tyttärien 

työura oli vasta alussa. Heidän vanhemmillaan oli puolestaan ollut pitempi aika 

hankkia itselleen vakiintunut keskiluokkainen työpaikka. 

Saksalaisista sotilaista 19,6 % on laskettu keskiluokkaan. Näistä 166 oli 

ammattisotilaita (Berufssoldaten), 173 virkamiehiä ja toimistotyöntekijöitä 

(Beamte und Büroangestellte), 91 kaupan alalla (Kaufleute und Kaufm. 

Angestellte) ja 24 oppilaita (Schüler). Lisäksi 38 edusti vapaita ammatteja toimien 

mm. muusikoina tai majatalojen ja ravintoloiden pitäjinä (Gastwirt). Valtaosa 

näistä miehistä oli todennäköisesti samalla joko aliupseereja tai upseereja, vaikka 

Schwert und Wiege -kirjassa ei julkaistukaan tilastotietoja saksalaisten sotilaiden 

sotilasarvoista. Joka tapauksessa voidaan julkistettujen tilastotietojen pohjalta 

todeta, että saksalaisten sotilaiden keskuudessa oli keskiluokan osuus 

kolminkertainen verrattuna heidän norjalaisiin naisystäviin ja kaksikertainen 

194

verrattuna lastensa äitien vanhempiin. Lisäksi saksalaisten sotilaiden koulutuspohja 

oli huomattavasti parempi kuin heidän tyttöystäviensä koulutus ja selvästi parempi 

kuin äitien vanhempien koulutus. Voidaan olettaa, että nämä seikat johtuivat 

nimenomaan siitä, että aliupseerit ja upseerit seurustelivat norjalaisten nuorten 

naisten kanssa suhteellisesti enemmän kuin saksalaiset rivisotilaat. Tilastoissa tämä 

seikka ilmenee keskiluokan osuudessa, sillä sekä aliupseereilla että upseereilla on 

parempi koulutuspohja kuin mitä rivisotilailla oli. Myös tutkija Stein Ugelvik 

Larsen on todennut Norjassa norjalaisille naisille lapsen siittäneiden saksalaisten 

sotilaiden ammattikoulutuksen ollen parempi kuin norjalaisten äitien vastaava 

koulutus. Lisäksi sotilaiden työllistyminen palveluammatteihin oli laajempi. 28 

Vertailu Norjan muihin tutkimustietoihin. Miten Schwert und Wiege -julkaisun 

perusteella seulotut tiedot sopivat yhteen sodan jälkeisenä aikana valmistuneisiin 

tutkimustuloksiin Vertailupohjana käytetään Kjersti Ericssonin tähän samaan 

julkaisuun sisältyvää kirjoitusta ”German brats”. 29 Tämän mukaan saksalaisen 

sotilaan kanssa seurustellut norjalainen nainen oli usein 20–25-vuotias 

kotitaloustyötä tekevä apulainen tai työläinen. Joskin useimpien naisten sosiaalinen 

tausta oli vaatimaton, kuuluivat eräät naiset kuitenkin keskiluokkaan tai ylimpään 

kerrokseen. Jotkut olivat prostituoituja. Schwert und Wiege -julkaisun 

tilastotietojen perusteella tehdyt havainnot ovat tässä suhteessa lähes täysin 

yhtenevät, sillä ainoa oleellinen ero on, ettei käytetyn aineiston perusteella ole 

mahdollista vahvistaa tietoja yläpään kerrokseen kuuluvista eikä prostituoiduista. 

Norjan Lebensborn e.V. -järjestön pöytäkirjojen perusteella oli Norjassa 

seurustelleiden sekä norjalaisten naisten että saksalaisten sotilaiden ikä suurin 

piirtein haarukassa ”hieman alle ja hieman yli kaksikymmentä vuotta” (litt under 

og litt over tjue år), kuitenkin siten että mies yleensä oli pari vuotta vanhempi kuin 

nainen. Tämä tarkoittaa sitä, että varsin huomattava osa miehistä oli nuorehkoja 

rivisotilaita. Miehitysajan lopussa ikäeron norjalaisten naisten ja saksalaisten 

sotilaiden välillä on todettu kasvaneen ja miehet olivat silloin naisia huomattavasti 

vanhempia. Syytä tähän ilmiöön ei kuitenkaan tunneta. 30 

Seurustelleet naiset ja saksalaiset sotilaat Suomessa 

Sosiaaliministeriön lastensuojelutoimiston aineisto vuonna 1945 

Sosiaaliministeriön huolto- ja väestöosaston lastensuojelutoimisto kokosi vuosina 

1943–45 elatushakemuksia suomalaisilta naisilta, jotka olivat synnyttäneet lapsen 

saksalaiselle sotilaalle. Hakemuksia kertyi yhteensä 188 kappaletta. Saksan ja 

Suomen armeijan edustajat solmivat 15.6.1944 sopimuksen suomalaisten naisten 

saksalaisille sotilaille synnyttämien lasten elatuksesta. Tämän perusteella 

28 Larsen 1999, 303 

29 Kjersti Ericssonin kirjoitus ”German Brats” or ”War Children” – Children of Norwegian Women and 

German Occupant Soldiers During World War II. Artikkelin käsikirjoitus 2010. 

30 Larsen 1999, 302–304 

195

maksettiin elatusta ja synnytykseen liittyvien hoitokustannusten korvaukset 44 

tapauksessa ennen kuin Saksan ja Suomen viralliset suhteet katkesivat syyskuussa 

1944. 31 

Hakemusaineistoa on aikaisemmin jonkin verran käytetty tutkimuksessa ja todettu 

silloin liian suppeaksi kuvaamaan kunnolla äitien ja heidän lastensa oloja. 32 Jos 

kuitenkin oletetaan, että vuosina 1940–46 syntyi Suomessa, Saksassa tai Norjassa 

noin 700 suomalaisen naisen kanssa seurustelleen saksalaisen sotilaan lasta, olisi 

em. 188 tapauksen osuus niistä noin 27 %. Vaikka hakemusaineiston kattavuus 

näin ollen on ainoastaan runsas neljäsosa, sitä tutkitaan kuitenkin 

yksityiskohtaisemmin. Kun muitakaan kattavia asiakirjakokoelmia ei ole, on 

perusteltua hyödyntää hakemusaineistoa, jota voidaan luonnehtia kohtuullisen 

luotettavaksi. Hakemukset on laadittu kunnallisten ja valtion elimien käyttämiin 

kaavakkeisiin ja hakemuksia käsitelleet virkamiehet ovat täydentäneet hakemuksia 

selvityksillä, kuulustelutiedoilla, tiedusteluilla ja useissa tapauksissa saksalaisten 

sotilaiden äideille kirjoitetuilla kirjeillä. 

Lasten syntymävuodet. Minä yksittäisinä vuosina saksalaisten sotilaiden lapset 

syntyivät Miten synnytykset sota-aikana vuosittain jakaantuivat 

Hakemusaineiston perusteella on mahdollista hahmottaa vastauksia näihin 

kysymyksiin. Elatusapuhakemuksen kohteena olevat lapset syntyivät seuraavasti: 

Taulukko 2. Elatusapuhakemuksen kohteena olleiden lasten syntymävuodet 

Vuosi Lukumäärä (n) Osuus (%) 

1941 2 1,1 

1942 27 14,4 

1943 93 49,5 

1944 55 29,3 

1945 3 1,6 

Ei tietoa 8 4,3 


Taulukosta ilmenee, että ensimmäiset lapset syntyivät vuonna 1941. He ovat 

saaneet alkunsa joko vuoden 1940 aikana tai vuoden 1941 alussa. Lasten 

lukumäärä oli kuitenkin tässä vaiheessa vielä hyvin pieni. Vuonna 1942 syntyneet 

lapset saivat alkunsa joko tämän vuoden alussa tai vuoden 1941 aikana. 

31 Lars Westerlund: Suomen ja Saksan sopimus 15.6.1944 saksalaisten sotilaiden lasten elatuksesta. 

Artikkelin käsikirjoitus 2010 

32 Junila 2000, 266–267 

196

Seurusteleva suomalainen nainen ja saksalainen aliupseeri Pohjois-Suomessa. – A Finnish 

woman out with a German non-commissioned officer in Northern Finland. Kansallisarkisto 

Syntyneiden lukumäärässä ja suhteellisessa osuudessa on selvä noususuunta. 

Elatushakemuksista lähes puolet koskee vuonna 1943 syntyneitä lapsia, kun taas 

vuonna 1944 osuus laski vajaaseen kolmasosaan. Vuonna 1945 syntyneitä lapsia ei 

enää juuri esiinny elatusapuhakemusten kohteena. Taulukon vuosia 1944–45 

koskevat luvut kuvaavat kuitenkin ainoastaan elatusapuhakemusten laskusuuntaa, 

mutta sen sijaan ei lasten todellisia syntymälukuja. Selityksenä tähän on, että 

Suomen ja Saksan virallisten suhteiden katkettua syyskuussa 1944 raskaana olevat 

naiset ja äidit eivät enää katsoneet hakemusten vireillepanoa 

tarkoituksenmukaiseksi. Norjaan ja Saksaan lähteneillä äideillä ei puolestaan edes 

ollut juuri mahdollisuuksia asioida suomalaisten sosiaaliviranomaisten kanssa. 

Tietoja lasten syntymävuosista voidaan verrata Norjan vastaaviin tietoihin. Norjan 

saksalaislapsista noin 8 % lienee syntynyt vuonna 1941, noin 16 % vuonna 1942, 

noin 23 % vuonna 1943, noin 25 % vuonna 1944, noin 22 % vuonna 1945, noin 5 

% vuonna 1946 ja enää yksi prosentti vuonna 1947. 33 Syntyvyys Norjassa kasvoi 

siten kuin Suomessakin, tasaisesti ensimmäisinä sotavuosina ja huipentui jaksona 

1943–45 ennen jyrkkää laskua jaksona 1946–47. Tämä onkin luonnollista, sillä 

saksalaisen sotaväen läsnäolo jatkui Norjassa kauemmin, ja viimeiset joukot 

poistuivat vasta vuonna 1946. Suomessa saksalaisten sotilaiden syntyvyys 

huipentui vuonna 1943, jonka jälkeen seurasi jyrkkä lasku. Syinä oli sekä Saksan ja 

33 Larsen 1999, 300 

197

Suomen virallisten suhteiden katkeaminen että raskaana olevien suomalaisten 

naisten liittyminen vetäytyviin saksalaisiin joukkoihin. 

Äitien asuinläänit ja -kunnat. Missä lääneissä ja kunnissa saksalaisille sotilaille 

lapsen synnyttäneet äidit asuivat Elatusapua hakeneiden naisten osalta on 

hakemusaineiston perusteella mahdollista hahmotella jokseenkin asianmukainen 

kuva äitien koti- ja asuinpaikoista, sillä nimenomaan näiden kuntien 

sosiaaliviranomaiset käsittelivät hakemuksia. Vaikka hakemusaineisto koskee 

ainoastaan elatusapua hakeneita naisia, voidaan kuitenkin olettaa sen kuvaavaan 

tilannetta laajemminkin. 

Seuraavassa taulukossa on tietoja elatusapua hakeneiden äitien asuinlääneistä ja - 

kunnista: 

Taulukko 3. Äitien asuinläänit ja -kunnat 

Lääni ja paikkakunnat 

Lapin lääni (48) 

- Petsamo 

- Rovaniemi 

- Kemijärvi 

- Alatornio 

- Tornio 

- Salla 

- Kemi 

- Kittilä 

- Tervola 

Oulun lääni (31) 

- Oulu 

- Suomussalmi 

- Kajaani 

- Kainuu 

- Kestilä 

- Oulainen 

- Paavola 

- Temmes 

Uudenmaan lääni (31) 

- Helsinki 

Turun ja Porin lääni (23) 

- Pori 

- Turku 

- Rauma 

- Taivassalo 

Lukumäärä (n) 

17 

11 

8 

4 

3 

2 

1 

1 

1 

23 

2 

1 

1 

1 

1 

1 

1 

31 

14 

7 

1 

1 

198

Lääni ja paikkakunnat 

Vaasan lääni (11) 

- Vaasa 

- Pietarsaari 

- Evijärvi 

- Muurame 

- Ähtäri 

Hämeen lääni (7) 

- Tampere 

- Akaa 

- Kangasala 

- Parola 

Viipurin lääni (5) 

- Kotka, Kymi 

- Jääski 

- Lappeenranta 

- Salmi 

Kuopion lääni (1) 

- Kuopio 

Ei tietoa 

Yhteensä 


5 

3 

1 

1 

1 

4 

1 

1 

1 

2 

1 

1 

1 

1 

31 

188 

Elatushakemusten tietojen perusteella voidaan äidin asuinkunta todeta 157 

tapauksessa. Hakemuksista 48 eli noin neljäsosa tuli Lapin läänissä asuneilta 

naisilta, joista useimmat asuivat Petsamossa, Rovaniemellä tai Kemijärvellä. Näitä 

lukuja voidaan verrata tietoihin, että syksyllä 1945 liittyi Petsamossa 85, 

Rovaniemellä jopa 216 ja Lapin muilla paikkakunnilla yhteensä 94 naista 

vetäytyviin saksalaisiin. 34 Tilastoiduista 658 tapauksesta Lapin läänin osuus oli 

Kemi mukaan lukien 502 eli 75,3 %. Selityksenä on kuitenkin, että varsinkin Lapin 

läänissä asuvilla tai oleskelleilla naisilla oli hyvä tilaisuus liittyä saksalaisiin. Tästä 

syystä nämä naiset ovat voimakkaasti yliedustettuina lähtijöiden joukossa. 

Seurustelutilanne Petsamossa. Vuosina 1942–43 viranomaiset totesivat 

epämääräistä naisainesta kokoontuvan saksalaisen sotaväen oleskeluseuduille, 

mutta osittain myös kunnollisia tyttöjä runsaiden työansioiden toivossa. Lapin 

lääninhallituksen kirjelmän mukaan mm. naisia oli tällä tavalla lähtenyt Petsamoon 

”pyrkiäkseen ilman lupaa saksalaisten työhön keinotellakseen saksalaisilta 

34 Ville Kontinen: Lemmestä, pelosta ja pakostakin. Artikkelin käsikirjoitus 2010 

199

vaihtamillaan tavaroilla j.n.e. Naisia näyttää vetävän Petsamoon taas erikoisesti se, 

että täällä prostituutioon antautumisella on erikoiset hyvät ansiot odotettavissa”. 35 

Jo kesällä 1942 olivat Saksan sotilasviranomaiset kiinnittäneet huomiota siihen, 

että hämärät suomalaiset naiset olivat pesiytyneet Liinahamariin, jossa he 

tartuttivat sukupuolitauteja saksalaisille sotilaille. Valpon mukaan ”tällaisten 

naisten Liinahamariin tulo on useinkin saksalaisten omaa syytä: Rovaniemeltä 

esim. saksalaiset sotilaat kuorma-autoissa kätkettyinä kuljettavat huonoja naisia ohi 

suomalaisen tarkastuksen Liinahamariin, jossa vie aikansa, ennen kuin 

järjestyspoliisi heidät havaitsee ja pois passittaa”. 36 Neljä naista käsittävä 

suomalainen viihdytyskiertue järjesti esityksiä saksalaisille yksiköille 

Kirkkoniemessä, Petsamossa ja Nautsissa. Saksalaiset upseerit olivat närkästyneitä 

siitä, että eräs tanssijattarista oli sukupuolitaudin saastuttama. 37 Lapin läänin 

maaherra Kaarlo Hillillä kiinnitti huomiota vuosikertomuksissaan vuosilta 1941, 

1942, 1943 ja 1944 saksalaisten yksiköihin pesiytyneisiin ns. ”rattoryökynöihin”. 

Yhteisesikunta Roin yhteysupseerit Pohjois-Suomessa huomasivat puolestaan 

saksalaisten innottomuuden irtisanoa heidän palveluksessaan olevia 

”kevytkenkäisiä” suomalaisia naisia. 38 

Rovaniemellä. Erään kertomuksen mukaan erityisesti rovaniemeläiset koulutytöt tai 

oppikoulun käyneet nuorehkot naiset seurustelivat saksalaisten sotilaiden kanssa. 

Osa lotista seurusteli puolestaan saksalaisten upseerien kanssa. Yhteisö reagoi 

seurusteluun ilmoittamalla naiset poliisille tai muille viranomaisille ja nuorimmat 

tytöt kauppalan lastenvalvojalle. Seurakunnan tilaisuuksissa yleisön huolestuneet 

edustajat paheksuivat erityisesti naisten huonontunutta moraalia sekä alkoholin 

käytön ja rikollisuuden tuomia haittoja. 39 

Huolet lienevät paljolti liittyneet mm. Huolintayhtiö Höckert ja hänen seuraajat - 

yhtiöön. Kemiläisellä Höckert -konsernilla oli haaraliike mm. Rovaniemellä, ja 

heräsi epäilyksiä siitä, että se harjoitti ammattimaista prostituutiota ja välitti 

saksalaisyksiköihin nuoria naisia. Suomalaisten viranomaisten laatimissa lupaasiakirjoissa 

tyttöjä kutsuttiin pesijättäriksi. Suomalaisen yhteysupseerin, 

jääkärikapteeni Aarne Ilanderin mukaan haaraosastossa ei kuitenkaan ollut 

yhtäkään ammattipesijätärtä. Tyttöjen keski-ikä oli vähän yli 19 vuotta ja Ilanderin 

luonnehdinnan mukaan ”pikkutyttöjä siis, mutta osa ainakin niistä paatuneita, 

juovat alkoholia ja polttavat tupakkaa niin kuin oikeita miehiä (…) Kuulin eilen 

taas, että `6 kollia lihaa´ on matkalla tännepäin. Palkka: 8 :- tunnilta ja 8. tunnin 

työpäivää. Täysi ylöspito, uusi hieno barakki, sänky ja sänkyvaatteet priima, 

kaikkia mukavuuksia on olemassa jopa oma käymälä sekä `Bombenkeller´. Ruoka 

hyvä. Divisioonassa kuuluu olevan 9 kpl `pesijättäriä´, sekä muuallakin. Voiko 


36 Suhteet Saksaan. Suomen ja Norjan välinen rajaliikenne (Saksalainen). Valpo. Kansio 178. 


37 Jokisipilä 2005, 38, Alftan 2005, 231–232 

38 Junila 1984, 27–28 

39 Ylimartimo 2001, 136–138 

200

yksityisliike harjoittaa tällaista ´trafiikkia´ ilman valvontaa (…) minä kutsuisin 

(sitä) `valkoiseksi orjakaupaksi´”. 40 

Höckert ja hänen seuraajat -yhtiötä käsittelevässä historiateoksessa ei mainita 

viihdyttäjätyttöjä. Sen sijaan siitä ilmenee, että yhtiön toimipisteitä perustettiin 

Rovaniemen maalaiskunnan Hirvaalle, Koskenkylään, Vikaan ja Misiin ja että 

varikko parakkikylineen sijaitsi sorakuopalla Rovaniemellä. Höckert -yhtiö ja sen 

useat alayhtiöt harjoittivat laajaa ja monipuolista kaupantekoa saksalaisen sotaväen 

kanssa, urakoi ja tarjosi työvoimaa sotamiesten kanttiineille, aliupseerien messeille, 

upseerien kasinoille, sairaaloille, esikunnille, pesuloille ja muille yksiköille. Yhtiö 

toimitti saksalaisille suuria määriä polttopuita ja muuta puutavaraa ja rakensi 

parakkeja ja lisäksi se huolehti kuljetuksista ja möi pesu-, ompelija-, räätäli- ja 

korjauspalveluja sekä ruokaa ja juomia. Saksalaisten tilaukset edustivat 

kokonaisuutena yli 90 % yhtiön liikevaihdosta. 41 Höckert -yhtiön huolintatoiminta 

tarjosi täten myös seurustelupalveluiden välittämiselle sopivat puitteet 

tarjoilupaikkoineen, naispuolisine työntekijöineen ja asuinparakkeineen. 

Näyttääkin siltä, että Pohjois-Suomeen sijoitetut saksalaiset sotilastahot pyrkivät 

järjestämään sotilaille mahdollisuuksia maksulliseen sukupuolielämään erilaisten 

näennäisten järjestelyjen avulla. Niinpä saksalaiset pyysivät vuoden 1943 lopussa 

Lapin lääninhallitukselta lupaa tuoda 200 virolaista naista Pohjois-Suomeen 

sotilaiden alusvaatteita paikkaamaan. Maaherra Kaarlo Hillilä sai 

ulkoasiainministeri Henrik Ramsaylta luvan suostua pyyntöön. Kun virolainen 

diplomaatti Aleksander Warma esitti vastalauseensa siitä, että virolaisia tyttöjä 

tulisi Suomeen ”viihdyttämään” saksalaisia sotilaita, Ramsay peruutti jo annetun 

luvan. 42 

Kemissä. Jostain syystä Kemistä tuli ainoastaan yksi elatusapuhakemus, vaikka 

suhteellisen suuri määrä olettamuksen mukaan vähävaraisia naisia seurusteli 

saksalaisten sotilaiden kanssa juuri tässä kaupungissa. Tieto ainoastaan yhdestä 

elatusasiasta Kemissä pitää kuitenkin ainakin muodollisesti paikkansa. Kemin 

kaupungin kunnalliskertomuksesta vuodelta 1944 ilmenee, että jatkosodan aikana 

pantiin vireille yhteensä kolme elatusasiaa, jossa saksalainen sotilas oli osallinen. 

Näistä vuonna 1942 vireille pantu elatusasia saatiin kaupungin lastenvalvojan 

toimesta järjestetyksi. Kahdessa muussa tapauksessa edellytykset elatusavun 

saantiin olivat selvät, mutta tapahtumat syksyllä 1944 katkaisivat käsittelyn. Kemin 

paikallisia oloja tutkinut Jukka Jestilä on päätellyt, että saksalaisten sotilaiden aulapsia 

syntyi enemmän, muta äidit huolehtivat itse näiden lasten elatuksesta, joko 

yksin tai yhdessä saksalaisen isän kanssa. Saksalaisten sotilaiden vaikutus 

40 Jokisipilä 2005, 38–39, Alftan 2005, 232–233 

41 Ansa 1994, 206–211 

42 Warma 1973, 251–253 

201

avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osuuteen oli Kemissä silti suhteellisen 

pieni.. 43 

Kemissä esiintyi kylläkin laajalti seurustelua saksalaisten sotilaiden ja etupäässä 

nuorten suomalaisten naisten välillä. Kemiläiset tytöt olivat hyvin kiinnostuneita 

saksalaisista sotilaista ja osallistuivat joukolla saksalaisten järjestämiin 

huvitilaisuuksiin. Aluksi äidit hakivat tyttäriään tilaisuuksista pois, mutta 

todettuaan saksalaisten käyttäytyvän hienosti äiditkin alkoivat käydä samoissa 

paikoissa tyttäriensä kanssa. Kesän 1941 liikekannellepanon yhteydessä Kemin 

nuoret miehet olivat jättäneet kaupungin ja saksalaisen täyttivät tämän paikallisten 

seurustelumarkkinoiden aukon. 44 Eräs lapsi arveleekin äitinsä tavanneen 

saksalaisen sotilaan aika pian saksalaisten sotilaiden tulon jälkeen tansseissa 

Kemissä, Kemin Hepolahdessa ja Ruonansuulla. Pariskunta kävi paljon tansseissa, 

sillä ”äiti on ollut kova tanssimaan”. 45 Erään muistelman mukaan melkein 

jokaisella työläisperheellä Kemissä oli oma tuttu saksalaisensa, joka kävi kylässä, 

vaikka kieltä ei osattukaan, sillä työläistytötkin seurustelivat mieluusti saksalaisten 

sotilaiden kanssa. Toisessa kertomuksessa muistellaan, kuinka Kemissä työskenteli 

lottia saksalaisten huoltoyksiköissä. Näiden lottien maine oli tosin hyvin huono, 

sillä saksalaiset upseerit olivat kovia juhlimaan ja heidän viinankäyttönsä oli rajua. 

Eräät lotista synnyttivät lapsen upseereille. 46 

Saksalaisten sotilaiden läsnäolon seurauksena kemiläisten naispuolisten irtolaisten 

lukumäärä kasvoi viisinkertaisesti vuonna 1942. Kun tällaisia irtolaisia oli vuonna 

1941 alle kaksikymmentä, nousi lukumäärä noin 90:een seuraavana vuonna. 

Saksalaisilla sotilailla oli tapana tuoda tyttöjään siviilimajapaikkoihinsa. 

Houkuttimina toimivat myös tupakka, viinaa, suklaa, voi, margariini, makaronit, 

liha- ja kalasäilykkeet ym. kulutustarvikkeet, joita saksalaisilla sotilailla oli 

runsaasti. Jatkosodanaikainen seurustelutilanne Kemissä johti siihen, että sekä 

viranomais- että yksityistahot ryhtyivät toimenpiteisiin paikallisten naisten 

siveyden kohottamiseksi. Tässä tarkoituksessa naisjärjestöt järjestivät vuosina 

1942–43 naisten ja äitien neuvottelupäivät. Kemin kaupunkiseurakunta palkkasi 

puolestaan vuonna 1943 erityisen ”tyttötyöntekijän” kaupunkilaistyttöjen 

hengellisen kasvatuksen lisäämiseksi. 47 Syksyllä 1944 lyöttäytyi ainakin 107 

kemiläistä naista vetäytyvien saksalaisten mukaan. 48 

Oulun läänissä. Yhteensä 31 elatushakemusta eli vajaa viidesosa tuli Oulun 

läänistä ja niistä valtaosa Oulusta. Näitäkin lukuja voidaan verrata Oulun läänistä 

syksyllä 1944 saksalaisiin liittyneisiin suomalaisiin naisiin. Heitä oli Oulussa 55, 

43 Jestilä 1987, 35–36 

44 Jestilä 1987, 29–30 


46 MV:SO/Vastaus nro 917. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely, MV:K34. Vastaus nro 

2342. Museoviraston kysely. Museovirasto 

47 Jestilä 1987, 33, 35–36, 38, 42, 110 


202

Kuusamossa 25 ja läänin muilla paikkakunnilla jonkin verran. 49 Osuus kaikista 

lähtijöistä oli runsas kymmenesosa. Erään muistelman mukaan suomalaisten 

naisten seurustelu saksalaisten sotilaiden kanssa oli aivan yleistä Kuusamossa ja 

Sotkamossa ja Kajaanissa naiset olivat ihastuneita saksalaisiin sotilaisiin. 50 

Pilapiirros ”Suomen 

kotirintamalta”, jossa 

saksalainen SS-mies käy 

suomalaisen rouvan 

luona rakasteluasioissa. 

Seinällä roikkuu kuva 

rouvan petetystä 

aviomiehestä. SS-mies 

kutsuu ivallisesti itseänsä 

aviomiehen”todelliseksi 

liittolaiseksi”. Sotilaan 

ääni marraskuu 1942. A 

Finnish woman cheating 

on her husband with a 

blasé SS-man while the 

better half is at the front. 

Cartoon in Sotilaan ääni. 

Helsingissä. Myös Uudenmaan läänistä eli käytännössä yksinomaan Helsingistä 

tuli vajaa viidesosa elatusapuhakemuksista. Tämä luku kuvannee Helsingin 

suhteellisen suurta merkitystä seurustelukaupunkina. Useat muistelmat valaisevat 

vilkasta seurustelua pääkaupungissa. Kun saksalaiset joukot kesällä 1941 marssivat 

Esplanadia pitkin yleisö seisoi kadun varrella, vilkutti ja hurrasi. Kappelissa istui 

aina paljon saksalaisia upseereita suomalaisten tyttöjen kanssa ja yleensä nähtiin 

runsaasti saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelevia naisia. Saksalaisten havaittiin 

olevan kovin kiinnostuneita helsinkiläisnaisista, varsinkin vaaleista. Eräät naiset 

kävivät vakituisesti saksalaisten Hietalahden satamassa olevilla aluksilla. 

Helsingissä Akateemisten Naisten Karjala-Seura järjesti tilaisuuksia saksalaisille 

sotilaille. Eräässä näistä esiintyi 29.7.1941 Saksan laivastoattasea, amiraali Reimar 


50 MV:K34. Vastaukset nro 1083 ja 1883. Museoviraston kysely. Museovirasto 

203

von Bonin, ja lausui mm.: ”Meille on näytetty paras, mitä maalla on 

näytettävänään: suomalaisen naisen puhtaus ja sydän”. 51 

SS:n toimistoaliupseerina Berliinissä toiminut sanomalehtimies Eric Nupnau 

kertookin muistelmissaan kuinka saksalaiset sotilaat Helsingin keskustassa 

helmikuussa 1942 luikkivat kaduilla autuaallisia suomalaisia tyttöjä kainalossaan. 52 

Juuri helmikuussa 1942 saksalaiset merisotilaat ahdistelivat Bulevardin ja 

Hietalahdenrannan kulmassa olevalta käyttämättömältä bensiininjakeluasemalta 

käsin lähiseudun naistyöläisiä näiden poistuessa iltaisin töistään. Eräässä 

tapauksessa merisotilas oli kaatanut naisen kadulle tämän ensiksi torjuttua 

lähentelyn. Käsiteltäessä tapausta Valpon virkailija piti merisotilaan käyttämää 

väkivaltaa tilanteeseen sopimattomana, sillä ”vapaaehtoisestikin tuntui olevan 

liikatarjontaa”. Helsingin poliisilaitos asetti kuitenkin vartiomiehen paikalle. 53 

Kesäkuun lopussa 1944 turvasäilöläinen Harry Vuorinen tarkkaili varsin vilkasta 

seurustelua Helsingin rautatieaseman liepeillä. Hän kertoo havainnoistaan: 

”Ollessamme eräänä iltana hakemassa autoromuja näimme suomalaisen tytön 

sellaisessa asevelihurmiossa, ettei edes viitsinyt hakea parempaa paikkaa kuin 

aseman viereinen puisto aivan kadun vieressä. Häntä ei hävettänyt antautua siinä 

aivan katuyleisön silmien edessä. Saksalaiset eivät välittäneet: Ès iss Krieg!´ 

Ihmiset kulkivat ohi vilkaisten melkein välinpitämättömästi nurmikolla touhuavaa 

kasaa, toisella taholla tanssivat suomalaistytöt saksalaisten kanssa kadulla. Pareja 

kulki, tytöt roikkuivat autuaasti leperrellen asetakkeihin verhoutuneiden 

saksalaisten käsipuolessa, nähtävästi koululaisneitosia useimmat”. 54 Syksyllä 1944 

liittyi 58 helsinkiläis- ja seitsemän kotkalaisnaista vetäytyviin saksalaisiin. Tämä 

vastaa noin kymmenesosaa kaikista vetäytyviin saksalaisiin liittyneistä naisista. 

Turun ja Porin läänissä. Turun ja Porin läänistä tuli yhteensä 14 elatushakemusta. 

Etenkin Porissa ja Turussa asuvat naiset hakivat elatusapua. Turussa saksalaiset 

sotilaat ”pelehtivät” Urheilupuistossa paikallisten tyttöjen kanssa. 55 Porissa eräs 

nainen tarkkaili ikkunastaan suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan yhdyntää 

kadun toisella puolella: ”Vastapäätä oli saksalaisten ja heidän suomalaisten 

heilojensa matkustajakoti. Eräänä yönä näin, kuinka sellainen pari taas yritti sinne, 

mutta heidät käännytettiin ovelta takaisin. Oli varmaan täyttä, mutta kun olin 

syventynyt kirjaani, niin en ollut huomannut mitään trafiikkia. Tätä paria aloin nyt 

seurata. He suutelivat siinä ovensyvennyksessä ja sitten saksalainen avasi napit 

tytön pitkästä takista ja alkoi riisua hänen pikkupöksyjään hameen alta tytön 

auttaessa häntä. Saksalainen sotki sotilassaappaillaan tytön housut ruttuun maahan 

ja he rakastelivat siinä päin seinää. Saksalainen pisti toimituksen päätyttyä housut 

sinellinsä taskuun ja lähtivät lentokentälle päin … kun katselin astelasia … niin se 

51 MV:K34/Vastaukset nro 690, 2011, 2012, 2094 ja 2277. Museoviraston kysely. Museovirasto 

52 Nupnau 1946, 205 

53 Raula 2003, 214–215 

54 Vuorinen 2006, 183 

55 TMT 289:1003 (Tauno G. Virta). Työväen Arkisto 

204

näytti pitkästi yli 20 astetta pakkasta”. 56 Raumalla ”sakemannit” kelpasivat erään 

muistelman mukaan kaupungin tytöille ja naisille, sillä muuta seuraa ei ollut 

suomalaisten nuorten miesten lähdettyä rintamalle. Saksalaisista sotilaista puhuttiin 

”korvikemiehinä”. 57 Porista, Turusta ja Raumalta kovin monta naista ei kuitenkaan 

syksyllä 1944 liittynyt vetäytyviin saksalaisiin, 58 sillä muusta Suomesta lähti vain 

noin kymmenkunta naista. 

Muilla paikkakunnilla. Muiden läänien osuus elatushakemuksista olikin vain 

vähäinen. Tosin yksittäisiltä paikkakunnilta on olemassa suurehko määrä 

seurustelua koskevia muistelmia. Kotkassa tytöt olivat hulluina saksalaisiin 

merisotilaisiin. Valpon Kotkan osaston tilannekatsauksessa syyskuulta 1941 

todettiinkin: ”Äidit ovat tietysti huolissaan tyttäristään, joista monet todella 

Kotkassakin tuntuvat hyvin mukautuvilta vieraisiin. Eräskin rouva oli uhannut 

valittaa Mannerheimille, että saksalaiset muka kuljettavat alaikäisiä tyttöjä 

laivoihin ja metsiin. Sotilaamme eivät myöskään tunnu täällä erikoisemmin pitävän 

saksalaisista, johtuen tämä kai suurelta osaltaan siitä, että suomalaisten osakkeet 

tyttölapsien silmissä ovat saksalaisten takia laskeneet”. 59 

Kiuruvedellä on muisteltu nuorten avovaimojen olleen kuumana saksalaisten 

perään, mikä aiheutti avioeroja aviomiehen palatessa rintamalta. Nurmossa 

saksalaiset olivat ”kranttuja” tyttöjen suhteen eivätkä kelpuuttaneet vähemmän 

kauniita seurustelemaan. Tampereella eräs nainen suoritti harjoitusjaksoaan 

Tampereen NNKY:n Emmauksen hotellissa, johon majoitettiin läpikulkumatkalla 

olevia saksalaisia sotilaita. Nämä toivat hotelliin naisia, jotka yöllä kirkuivat ja 

huusivat kuin eläimet, kunnes sotilaat lähtivät tiehensä. Mikkelin asemasillalla 

tytöt heittivät kerran lämpimiä terveisiä junaan lähteville saksalaisille. Silloin 

junassa oleva suomalainen sotilas hyökkäsi vaunusta ja löi puukollaan laiturilla 

halailevaa saksalaista sotilasta selkään. Tyttö oli suomalaiselle sotilaalle 

tuntematon. Muut junassa olevat suomalaiset sotilaat osoittivat suosiotaan 

puukottajalle ennen kuin hänet vietiin pois. 60 

Äitien synnytyksenaikainen ikä. Minkä ikäisiä saksalaisten sotilaiden lasten 

suomalaiset äidit olivat Koska elatushakemuksiin joitakin harvalukuisia tapauksia 

lukuun ottamatta merkittiin tiedot sekä äitien että lasten syntymäajasta, saadaan 

hakemusaineiston perusteella tarkka kuva äitien synnytyksenaikaisesta iästä. Myös 

tässä tapauksessa voidaan ikätietojen otaksua heijastavan aika lailla yleistä 

tilannetta. 

Saksalaisille sotilaille lapsen synnyttäneet äidit jakaantuivat ikäryhmittäin 

seuraavasti: 

56 Raula 2003, 214, ks. myös TMT 256:981 (Eskola). Työväen Arkisto 

57 MV:K34/Vastaukset nro 155 ja 799. Museoviraston kysely. Museovirasto 


59 Valpon Kotkan osaston tilannekatsaus 6.10.1941. Tilannekatsaukset. Alaosastot 1941. Kansio 1400. 



205

Taulukko 4. Elatusapua hakeneiden äitien ikäryhmät 

Ikäryhmä (vuotta) Lukumäärä (n) Osuus (%) 

16–17 10 5,3 

18–19 25 13,3 

20–29 132 70,2 

30–38 20 10,6 

Ei tietoa 1 - 


Taulukosta ilmenee, että lähes ¾ naisista oli 20–29-vuotiaita. Vajaa viidesosa oli 

teini-ikäisiä ja kymmenesosa 30–38-vuotiaita. Nuorimmat synnyttäjät olivat 16- 

vuotiaita, ja koska naisten ikä on laskettu lapsen syntymäpäivän perusteella 

tarkoittaa tämä sitä, että nuorimmat naiset aloittivat sukupuolisen seurustelun jo 

15-vuotiaana. 

Kaikkien elatusapua hakeneiden äitien keski-ikä oli synnyttäessään 22,7 vuotta. 

Vastaako tämä yleistäkin tilannetta Olettamuksen mukaan kaikkien äitien 

ikäjakauma oli jokseenkin samanlainen kuin hakemusaineiston perusteella lasketut 

iät. On kuitenkin oletettavaa, että kaikkien lapsen synnyttäneiden keski-ikä oli 

jonkin verran korkeampi, sillä olettamuksen mukaan nuorimmat synnyttäjät ovat 

muita herkemmin hakeneet tai varattomuudesta johtuen joutuneet hakemaan 

elatusapua. 

Elatusaineistoon ei ole merkitty saksalaisten sotilaiden syntymäaikatietoja eikä 

näin ollen ole mahdollista tutkia miesten ikää heidän lapsensa syntyessä. 

Olettamuksen mukaan miesten keski-ikä oli kuitenkin yleensä naisten keski-ikää 

korkeampi. 

Äitien sosiaalinen tausta. Minkälainen oli saksalaisten sotilaiden lasten 

synnyttäneiden naisten sosiaalinen tausta Hakemusaineisto valaisee näitä taustoja 

todennäköisesti jokseenkin todenmukaisesti, vaikka tieto ammatista tai asemasta on 

merkitty muistiin ainoastaan 81 tapauksessa. 

Seuraavassa taulukossa on tietoja lapsen synnyttäneiden äitien sosiaalisesta 

taustasta: 

206

Taulukko 5. Elatusta hakeneiden suomalaisten naisten sosiaalinen tausta 

Ammattiala 


Kaupalliset palvelut (36) 

- Kauppa- tai liikeapulainen 8 

- Tarjoilija 8 

- Ompelija, modisti 7 

- Pesijä tai pyykkäri 4 

- Emännöitsijä, keittäjä 3 

- Keittiö- tai ravintola-avustaja 3 

- Siivooja 2 

- Kampaaja 1 

- Sairaanhoitaja 1 

Kotityöt (15) 

- Kotiapulainen 10 

- Palvelijatar 5 

Työläisammatit (11) 

- Tehdastyöläinen 6 

- Työmiehen tytär 3 

- Sekatyöläinen 1 

- Kirjansitoja 1 

Valkokaulusammatit (9) 

- Konttoristi, kanslisti, toimistoapulainen, 

konekirjoittaja 4 

- Kansakoulun opettaja 1 

- Postivirkailija 1 

- Kassanhoitaja 1 

- Laborantti 1 

- Ylioppilas 1 

Alkutuotanto (8) 

- Talollisen ja tilallisen tytär 4 

- Talollisen leski 1 

- Karjakko 1 

- Kalastajan leski 1 

- Kalastajan tytär 1 

Muut (2) 

- Sotaleski 2 

Ei tietoa 107 

Yhteensä 188 

207

Taulukosta ilmenee, että äidit toimivat työmarkkinoilla useilla aloilla. Noin 

viidesosa työskenteli kaupallisissa palvelutehtävissä, ja melko tyypillisesti naiset 

olivat kauppa- tai liikeapulaisia, tarjoilijoita tai ompelijoita sekä erilaisiin 

keittiötehtäviin työllistettyjä. Ryhmään kuului lisäksi muutamia pesijöitä, siivoojia, 

kampaajia ja sairaanhoitajia. Vajaa kymmenesosa äideistä teki töitä kodissa 

palvelijattarina ja kotiapulaisina. Muilla aloilla työllistettyjä oli vain vähän: noin 

kahdeskymmenesosa työläisammateissa, noin kahdeskymmenesosa 

valkokaulusammateissa ja niin ikään kahdeskymmenesosa alkutuotannossa. 

Sen sijaan hyvin merkittävällä osalle, 107:lle eli 57 %:lle, ei hakemusaineistoon ole 

merkitty ollenkaan ammattia tai asemaa. Olettavasti tämä johtui siitä, ettei äideillä 

ollut varsinaista ammattia ja heidän sosiaalinen asemansa oli epämääräinen. Tämä 

seikka selittänee samalla syytä siihen, että ko. äidit ovat hakeneet elatusapua. Täten 

voitaneen päätellä valtaosan hakijoista hakeneen elatusapua siksi, että heillä ei ole 

ollut ollenkaan toimeentuloa. Todennäköistä on lisäksi, ettei huomattava osa näistä 

naisista ole edes ollut työmarkkinoilla tai jos ovat olleet työllistettyjä, kyseessä on 

ollut tilapäinen tai kausiluonteinen palvelussuhde. Tämä kuvannee myös sitä, että 

monet naiset olivat niin nuoria, ettei heillä vielä ollut vakituista työpaikkaa. 

Elatusapua hakeneista äideistä runsaat 70 eli runsas kolmasosa oli sentään 

työllistettyjä. Miksi nämä naiset hakivat elatusapua Kysymyksen vastaus lienee, 

että työssä olevilla naisilla lienee yleisesti ollut suhteellisen vähäiset tulot. 

Kaupallisissa palveluissa työssä olevien naisten palkkataso oli todennäköisesti 

vaatimaton. Sama lienee ollut tilanne myös työläisammateissa ja alkutuotannossa 

toimivilla naisilla. Ei edes valkokaulusammattien harjoittajien palkkataso liene 

yleensä ollut kummoinen, sillä toimistoapulaisen yms. avustajien ansiotulot olivat 

todennäköisesti vähäiset. 

Myös Marianne Junila on elatusapuhakemusaineiston perusteella päätellyt äitien 

olleen usein nuoria ja melko vaatimattomista oloista kotoisin olleita työläis- tai 

pienviljelijäperheiden tyttäriä. 61 Mitä sitten hakemusaineiston au-äitien sosiaalisen 

taustan tiedot kertovat yleisestä tilanteesta Aineiston suppeudesta huolimatta 

voidaan tehdä muutamia hahmotelmia. Ensinnäkin on oletettavaa, että elatusapua 

ei-hakeneiden au-äitien työllisyystilanne ja sosiaalinen asema oli parempi kuin 

hakeneiden au-äitien tilanne. Tästä syystä he eivät joutuneet hakemaan elatusapua. 

Ehkä yksi myötävaikuttava syy on myös ollut vankempi perhetausta, kun naisten 

vanhemmat, isovanhemmat tai muut alkuperäiseen perheeseen kuuluvat sukulaiset 

tukivat saksalaiselle sotilaalle lapsen synnyttänyttä äitiä. Tällaiset au-äidit ovat 

saattaneet asua vanhassa kodissaan ja voineet nauttia sen muonituksesta ja muusta 

turvasta – kun vastaavasti elatusta hakeneilla äideillä ei ole ollut tällaista 

turvaverkostoa. Selvityksessään keväällä 1943 sosiaaliministeriön virkailija Aune 

Mäkinen-Ollinen totesikin osan au-äideistä olevan ns. hyvien perheiden tyttöjä, 

jotka tulivat toimeen elatusapua hakemattakin. 62 

61 Junila 2008, 40 


208

Toiseksi on oletettavaa, että osa lapsen siittäneistä saksalaisista sotilaista on omasta 

aloitteestaan auttanut naisystäväänsä antamalla hänelle rahaa tai tuomalla runsaasti 

kulutustarvikkeita. Tällaisissa tapauksissa sotilaat osallistuivat au-äidin ja aulapsensa 

elatukseen vapaaehtoisesti – ja samalla myös suomalaisten 

sosiaaliviranomaisten valvonnan ulkopuolella. Näissä tapauksissa au-äitien ei 

välttämättä ollutkaan tarvetta hakea virallista elatusapua. Sekä kunnalliset 

lastenvalvojat että sosiaaliministeriö olivat tietoisia tästä ilmiöstä pystymättä 

kuitenkaan esittämään lukuja sen laajuudesta. Em. Mäkinen-Ollisen otaksuman 

mukaan osa au-naisista olisi ollut niin hyvätuloisia, etteivät he sen paremmin 

tarvinneet tai edes halunneet yhteiskunnalta elatusapua. 63 Tutkimuksessa käytetyt 

aineistot ja arkistot eivät tosin tue otaksumaa au-äitien hyvästä toimeentulosta. 

Pikemmin lienee selitys se, että osa au-äideistä sai epävirallisesti suhteellisen 

runsaasti taloudellista tai huollollista tukea saksalaisilta isiltä. Tämä takasi 

jatkosodan vielä kestäessä näiden au-äitien toimeentulon ilman virallista 

elatusapua. 

Kolmanneksi voidaan olettaa elatusavun hakemisen jättäneiden naisten olleen 

työmarkkinoilla suurelta osin samoilla aloilla kuin elatusapua hakeneet au-äidit 

olivat, joskin toisissa suhteissa. Varsinkin se on todennäköistä, että 

työläisammateissa ja alkutuotannossa toimineiden naisten osuus oli selvästi 

suurempi kuin kahdeskymmenesosa. 

Keitä olivat saksalaiset isät Elatushakemuksissa on tietoja myös isäksi tulleista 

sotilaista. Tosin tiedot eivät ole kovin seikkaperäisiä eikä ole mahdollista todeta, 

kuinka suuri osa sotilaista kuului eri aselajeihin, kuten jalkaväkeen, ilmavoimiin ja 

laivastoon. Sen sijaan niistä löytyy kohtalaisen kattavat tiedot sotilasarvoista, jotka 

olivat seuraavat: 

Taulukko 6. Isien sotilasarvot 

Arvo Lukumäärä (n) Osuus (%) 

Upseeri 2 1 

Aliupseeri 140 77,5 

Sotilas, matruusi 18 9,6 

Siviilit 3 1,6 

Ei tietoa 25 13,3, 


Taulukosta ilmenee, että hyvin suuri osa isistä oli aliupseereja ja ainoastaan vajaa 

kymmenesosa kuului miehistöön. Myös upseereiden osuus oli aivan vähäinen. 

Mitkä tekijät selittävät tämäntapaisen jakauman 


209

Taulukko kuvaa ainoastaan elatusapua hakeneiden äitien kanssa seurustelleiden 

saksalaisten sotilaiden sotilasarvoja – eikä siis kaikkien isien sotilasarvoja. 

Aliupseerien hyvin suuri osuus johtunee siitä, että etupäässä selustassa olevien 

huoltojoukkojen, Luftwaffen ja laivaston miehillä oli mahdollisuus seurustella. 

Huoltoyksiköissä lienee ollut suhteellisen paljon erikoiskoulutuksen saaneita 

aliupseereja. Tämä johtui taas siitä, että kuljetuksia, varastointia ja tilinpitoa varten 

tarvittiin koulutettuja sotilaita, kuten talousaliupseereja, sekä Luftwaffessa ja 

laivastossa lisäksi moottorien ja muiden teknisten laitteiden huoltoa varten. On 

myös mahdollista, että huoltoyksikköjen välitason päällikköinä toimivat aliupseerit 

ovat saattaneet järjestää itselleen paremmin iltalomia kuin mitä sallittiin 

miehistölle. Aliupseereilla oli täten todennäköisesti paremmat mahdollisuudet 

seurustella suomalaisten naisten kanssa kuin miehistöllä. 

Elatusapuhakemusaineistossa on vain yksi upseeri. Vähälukuisuus johtunee siitä, 

etteivät upseerit juuri seurustelleet aivan vähävaraisten naisten kanssa. Upseerit 

suosivat olettamuksen mukaan seurustelukumppaninaan keskiluokkaan kuuluvia 

naisia, joiden koulutus- ja sivistystaso ja elämäntapa olivat lähellä heidän omien 

piiriensä arvoja ja tottumuksia. 

Vuonna 2010 koottu kyselyaineisto 

Yhteensä 73 saksalaisen sotilaan lapsi on vastannut hankkeen kyselykaavakkeeseen 

tai muuten välittänyt tietonsa Kansallisarkistolle. Sen perusteella on laadittu useita 

tilastoja. Nämä valaisevat seurustelevien tapaamispaikkakuntia, seurustelun 

johdosta syntyneiden lasten syntymäpaikkoja ja syntymävuosia sekä seurustelevien 

ikää, ammattijakaumaa ja sotilasarvoa. 

Tutustumis- ja synnyttämispaikat. Kyselykaavakkeesta ilmenee 71 tapauksessa 

tieto paikkakunnasta, jossa suomalainen äiti ja saksalainen sotilas tutustuivat 

toisiinsa. Lisäksi on 68 tapauksessa tieto lapsen syntymäkunnasta. Nämä paikat 

ovat lääneittäin ja kunnittain seuraavat: 

Taulukko 7. Suomalaisten äitien ja saksalaisten sotilaiden 

tutustumispaikkakunnat ja lasten syntymäpaikat (n) 

Alue Tutustumispaikka Lasten syntymäpaikat 

Lapin lääni 

Rovaniemi 15 7 

Kemi 

Petsamo 

7 

7 

2 

1 

Kemijärvi 4 2 

Sodankylä 4 2 

Salla 3 - 

Ivalo 1 1 

210


Kittilä 1 2 

Tornio - 1 

Temmes - 1 


Oulun lääni 

Oulu 6 7 

Kuusamon Kurkijärvi 4 - 

Muu Kuusamo 4 1 

Taivalkoski 

Kalajoki 

1 

- 

1 

2 

Alavieska - 1 


Turun ja Porin lääni 

Pori 2 2 

Rauma 1 1 

Turku 1 2 

Tyrvää - 1 

Yhteensä 4 6 

Vaasan lääni 

Kauhava 1 - 

Kokkola 

Vaasa 

1 

1 

- 

1 

Ähtäri 1 1 

Peräseinäjoki 

Teerijärvi 

- 

- 

1 

1 

Yhteensä 4 4 

Muut paikat Suomessa 

Helsinki 2 7 

Mikkeli 2 - 

Joensuu 1 1 

Jyväskylä 1 - 

Kuopio - 1 

Kotka - 1 

Kuokkala 

Tampere 

- 

- 

1 

1 

Tammela - 1 


Ulkomaat 

Saksa - 9 

Norja 

Ruotsi 

2 

- 

3 

3 

211



Ei tietoa - 4 


Taulukosta ilmenee, että 42 tapauksessa pariskunnat tutustuivat toisiinsa Lapin 

läänissä. Tämä vastaa lähes 2/3 osaa kaikista tapauksista. Oulun läänin osuus oli 

viidesosa ja Vaasan sekä Turun ja Porin läänin osuus molemmilla runsas 

kahdeskymmenesosa. On mahdollista, että tämä läänikohtainen jakauma 

jotakuinkin vastaa sodanaikaisia todellisia tutustumispaikkakuntia, sillä monet 

seikat vahvistavat seurustelua esiintyneen etenkin Pohjois-Suomessa. Toisaalta on 

todennäköistä, että Lapin läänissä nykyään asuvien saksalaisten sotilaiden lasten 

osuus on yliedustettuna vastausaineistossa. Syynä tähän on, että kyselyaineisto on 

suurelta osin saatu Rovaniemellä toimivan Saksalaisten sotilaiden lapset ry:n 

yhteysverkoston kautta. On täten todennäköistä, että varsinkin Helsinki, mutta 

myös Kotka, ovat tosiasiallisesti toimineet merkittävinä tutustumispaikkakuntina, 

vaikka asia ei juuri ilmene taulukon tiedoista. Silti on perusteltua otaksua, että 

taulukko kuvannee jokseenkin todenmukaisella tavalla seurusteluläänien 

perusjakaumaa. 

Erityisen vilkkaina tutustumispaikkakuntina erottuvat Lapin läänissä Rovaniemi, 

Kemi, Petsamo, Kemijärvi, Sodankylä ja Salla, mikä kaiketi kuvaa todellista 

tilannetta. Oulun läänissä keskeisimmät tutustumispaikkakunnat olivat Oulu, 

Kuusamo ja etenkin Kuusamon Kurkijärvi, jossa sijaitsi saksalaisten kenttäsairaala. 

Useat sairaalassa tai sen huoltotehtävissä palvelleet suomalaiset naiset ovat täten 

löytäneet saksalaisen seurustelukumppaninsa saksalaisten sota- tai 

kenttäsairaaloissa tai muissa huoltoyksiköissä. Muista yksittäisistä paikkakunnista 

on taas sen verran vähän tapauksia, ettei niiden perusteella ole mielekästä yrittää 

hahmottaa erityisiä kuvioita. 

Saksalaisen sotaväen eri yksiköiden palveluksessa oli säännöllisesti noin 2 000 

suomalaista työnaista. Lisäksi saksalaisten kenttä- ja sotasairaaloissa työskenteli 

noin 800 suomalaista sairaanhoitajaa, apusisarta, lääkintä- ja huoltolottaa ja muuta 

apuhenkilöä. Yhteensä saksalaisia palveli täten noin 2 800 suomalaista naista, 

joista 2/3 oli alle 30-vuotiaita. 64 Merkittävä osa näistä naisista lienee jossain 

vaiheessa seurustellut saksalaisen sotilaan kanssa, sillä työnteko ja palvelus toivat 

osapuolet luontevasti yhteen. 

64 Junila 1984, 26 

212

Verrattaessa seurustelevien tutustumispaikkakuntia seurustelun johdosta 

syntyneiden syntymäpaikkoihin merkittävin ero on Lapin läänissä. Muiden läänien 

osalta ei ole kovin merkittävää eroa tutustumis- ja synnytyspaikkakuntien 

läänikohtaisissa osuuksissa. Kun miltei 2/3 seurustelevista oli tutustunut toisiinsa 

Lapin läänissä, niin ainoastaan runsas neljäsosa seurustelleista naisista synnytti 

lapsensa siellä. Tämä ero johtunee kolmesta syystä. Ensinnäkin osa naisista oli 

saapunut Lappiin muista lääneistä, mutta joko palannut kotipaikkakunnalleen 

synnyttämään tai synnyttänyt paikkakunnalla, jonne hän oli joutunut evakkoon. 

Toiseksi myös osa Pohjois-Suomessa vakituisesti asuvista naisista muutti jollekin 

toiselle paikkakunnalle raskautensa loppuaikana ja synnyttämään välttääkseen 

naapurien ja kyläläisten paheksuntaa. 65 Kolmanneksi muutamia kymmeniä Lapissa 

seurustelleista ja vetäytyviin saksalaisiin joukkoihin liittyneistä naisista synnytti 

lapsensa Norjassa, Ruotsissa tai Saksassa, sillä näissä maissa syntyneiden lasten 

lukumäärä on niin suuri kuin 15 eli runsas viidesosa kaikista tapauksista. 

Seuraavassa taulukossa on tietoja kyselyaineiston lasten syntymävuodesta: 

Taulukko 8. Kyselyaineiston lasten syntymävuodet 

Vuosi Lukumäärä (n) Osuus (%) 

1941 1 1,4 

1942 9 12,3 

1943 15 20,5 

1944 24 32,9 

1945 21 28,8 

1946 2 2,7 

Ei tietoa 1 1,4 


Taulukosta ilmenee, että ainoastaan runsas kymmenesosa syntyi vuoden 1942 

loppuun mennessä ja viidesosa vuoden 1943 aikana. Sen sijaan lähes 2/3 osaa 

syntyi vuosina 1944–45 ja ainoastaan yksittäisiä lapsia enää vuonna 1946. Tämä 

syntymävuoden ikäjakauma valaisee osaltaan myös ulkomaansynnytysten 

suurehkon lukumäärän syytä: raskaana olevat äidit joko liittyivät syksyllä Norjaan 

vetäytyviin saksalaisiin joukkoihin tai evakuoitiin Ruotsiin. Osa seurustelevista 

naisista on puolestaan tullut raskaaksi vasta saavuttuaan Norjaan tai Saksaan ja 

aikanaan synnyttänyt lapsensa siellä. 

65 Junila 2008, 37 

213

Taulukon vuosijakauma muistuttaa jokseenkin yhtenevästi saksalaisten sotilaiden 

lasten syntymävuoden jakaumaa Norjassa, etenkin siinä mielessä että syntyvyys 

vuosina 1943–45 oli laajuudeltaan samansuuruista. 66 Syynä tähän on, että taulukko 

poiketen elatusapuhakemusaineistosta kattaa myös loppuvuotena 1944 sekä 

vuosina 1945–46 syntyneet lapset. 

Seurustelleiden ikä. Vastausten perusteella äitien ikä ilmenee 59 tapauksessa ja 

saksalaisten sotilaiden 40 tapauksessa. Ikäjakauma osoittautui seuraavaksi: 

Taulukko 9. Äitien ja saksalaisten sotilaiden syntymävuodet 

Syntymävuodet Äidit Saksalaiset sotilaat 

1884, 1896 - 2 

1900–04 - 3 

1905–09 7 4 

1910–14 6 11 

1915–19 17 13 

1920–25 30 8 


Taulukosta ilmenee, että noin puolet äideistä oli syntynyt vuosina 1920–25 ja oli 

täten synnyttäessään 18–23-vuotiaita. Runsas neljäsosa oli toisaalta 24–29- 

vuotiaita, kymmenesosa 30–34-vuotiaita ja niin ikään kymmenesosa jopa 35–39- 

vuotiaita. Äitien keski-ikä heidän synnyttäessään oli noin 25,5 vuotta. 

Saksalaisten sotilaiden ikäjakauma poikkesi selvästi äitien ikärakenteesta, sillä 

kolmasosa oli lapsen syntyessä 24–29-vuotiaita ja runsas neljäsosa 30–34- 

vuotiaita. Viidesosa oli tätä vanhempia ikäluokissa 35–39 ja 40–44. Joukossa oli 

myös eräs 47-vuotias ja jopa muuan 59-vuotias upseeri-isä. Vain viidesosa oli 

ikäluokassa 18–23 -vuotiaat eli samassa ikäluokassa oli naisia kaksi puoli kertaa 

enemmän. Saksalaisten sotilaiden keski-ikä oli 30 vuotta. 

Äitien ammatit. Kyselykaavakkeissa on tieto äidin sodanaikaisesta ammatista 60 

tapauksessa. Kun tiedot järjestään ammattialan ja sosiaalisen aseman perustella 

syntyy seuraava luokitus: 

66 Larsen 1999, 300 

214

Taulukko 10. Äitien sodanaikaiset ammattialat tai sosiaalinen asema (n) 

Ammattiala tai 

sosiaalinen asema 

Tapauksia (n) Osuus (%) 

Palveluammatit 26 36 

Sairaala tai huoltotyö 9 12 

Keskiluokka 15 21 

Maatalous 7 10 

Työväestö 5 7 

Tieto puuttuu 11 15 


Taulukosta ilmenee ensinnäkin, että varsin merkittävällä osalla au-äideistä oli 

yleensä palvelussuhde tai järjestetty toimentulo. Verrattuna elatusta hakeneista 

naisista ero on huomattava, sillä heidän osaltaan tieto ammatista puuttui lähes 2/3 

tapauksista. Vastaava osuus vastausaineistossa on vain vajaa 1/7. 

Kaupallisten palveluammattien osuus on runsas kolmasosa. Tämä ryhmä koostuu 

useista alaryhmistä. Tarjoilijoita, kylmäköitä, keittiöpuolen eri työntekijöitä, 

siivoojia, silittäjiä, pesijättäriä ja hotellityöntekijöitä on yhteensä 16, partureita ja 

kampaajia viisi ja myyjättäriä kaksi. Lisäksi oli leipomoapulainen, kotiapulainen ja 

puhelinvälittäjä. 

Sairaala- tai muussa hoitotehtävissä toimi yhdeksän naista. Näistä lähes jokainen 

oli jossakin laitoksessa, kuten sairaalan ylihoitaja, sairaanhoitaja, sairaalan 

liinavaatevaraston hoitaja, terveydenhoitaja, apulainen ja lastenhoitaja. Eräs nainen 

toimi koulutuksen hankkineena luontaishoitajana. 

Keskiluokkaan on laskettu yhteensä 15 naista: viisi konttoristia, kaksi ompelimon 

omistajaa, kirjakaupan omistaja, opettaja, tulkki, laulusolisti, puutarhaopettaja, 

ylioppilas ja koululainen. 

Maataloustöissä oli yhteensä seitsemän au-äitiä: kolme emäntää tai tilanhoitajaa, 

kolme talon tai mökin tytärtä ja piika. Työväestöön kuului yhteensä viisi äitiä: neljä 

varsinaista työläistä ja tuntikirjuri. 

Saksalaiset sotilaat. Vastausaineistossa on vain suhteellisen vähän tietoja 

saksalaisten sotilaiden taustasta. Sotilasarvosta löytyy täten 26 mainintaa. Tämä 

tarkoittaa sitä, että tieto puuttuu 45 tapauksessa. Saksalaisten sotilaiden 

siviiliammatista löytyy puolestaan ainoastaan 20 mainintaa eli tieto puuttuu jopa 52 

tapauksessa. 

215

Sotilasarvolla mainituista sotilaista viisi oli upseereita, 16 aliupseereita ja viisi 

sotilaita. Tämä tarkoittaa sitä, että viidesosa kuului upseeristoon, viidesosa niin 

ikään rivimiehiin ja lähes 2/3 alipäällystöön. Jakauma vastaa hyvin sitä kuvaa, joka 

on muodostunut muiden aineistojen perusteella, kuten elatusapuaineisto sekä 

avioliittoja kihlausilmoitusaineisto. 

Siviiliammateiltaan saksalaiset sotilaat kuuluivat etupäässä keskiluokkaan, sillä 24 

ammattinimikkeellä mainituista neljätoista edusti tätä kerrosta. Pankkivirkailijoita 

oli kaksi, kauppiaita ja konttoristeja neljä, kaksi arkkitehtiä sekä lisäksi lääkäri, 

agronomi, opettaja, koneinsinööri, konemestari, veturinkuljettaja ja stevardi. 

Työväestöön kuului seitsemän sotilasta, joista kuitenkin lähes jokaisella oli 

ammattikoulusta: sokerileipuri, kondiittori, puuseppä, lukkoseppä, teurastaja, 

sähköasentaja ja vaatturi. Ainoastaan yksi oli konepajan apulainen. Alkutuotannon 

osuus oli pienehkö, sillä ainoastaan yksi sotilas oli siviiliammatiltaan maanviljelijä. 

Toinen oli viininviljelijä ja osallistui samalla perheen täyshoitotoimintaan. 

Vertailu elatusapua koskevan aineiston ja kyselyaineiston tietojen välillä. Kyselyn 

vastausaineistoa on mielekästä verrata elatusapua koskevaan aineistoon, sillä 

ilmeistä on että em. aineistot koskevat pääasiallisesti kahta eri henkilöryhmää. 

Kyselyaineistosta löytyi ainoastaan 12 lapsen synnyttänyttä naista, joka haki 

elatusapua. Yhteensä 188 elatusapua hakeneesta naisesta tämä vastaa 6,4 %. 

Tärkeimmät erot ovat seuraavat: 

- valtaosa eli 2/3 elatusapua hakeneiden naisten lapsista syntyi vuoden 1943 

loppuun mennessä verrattuna ainoastaan 1/3 kyselyaineiston lapsista. 

Hakemus- ja kyselyaineiston perusteella on mahdollista arvioida saksalaisten 

sotilaiden lasten vuosittaista syntyvyyttä myös kokonaisuudessaan. Jos 

oletetaan, että syntyi yhteensä noin 700 saksalaisten sotilaiden lasta ja että 

taulukon vuodet 1941–43 kuvaavat vuosikohtaista syntyvyyttä asianmukaisella 

tavalla voitaisiin päätellä lasten syntymävuosittaisen rakenteen olevan 

seuraava: vuonna 1941 noin kymmenen lasta, vuonna 1942 noin 100 lasta, 

vuonna 1943 noin 250 lasta, vuonna 1944 noin 220 lasta, vuosina 1945 noin 

110 lasta ja vuonna 1946 enää noin 10 lasta 

- elatusapua hakeneiden naisten kotipaikkakunnat kuvaavat todennäköisesti 

selvästi paremmin läänikohtaista jakaumaa kuin kyselyaineisto. Tämä johtuu 

siitä, että kyselyaineisto on koottu Rovaniemellä vaikuttavan Saksalaisten 

sotilaiden lapset r.y. -järjestöjen yhteysverkkoa hyödyntämällä. Koska yhdistys 

olettamuksen mukaan on parhaiten tavoittanut Lapin läänissä asuvat lapset, 

korostuu tämän alueen osuus kyselyaineiston 

tutustumispaikkakuntajakaumassa. Jos kuitenkin oletetaan, että syntyi noin 700 

saksalaisten sotilaiden lasta ja että nämä jakaantuivat lääneittäin jokseenkin 

samaan tapaan kuin elatusapuhakemukset, olisi Lapin läänissä syntynyt noin 

216

220 lasta, Oulun läänissä noin 140, Uudenmaan läänissä niin ikään noin 140, 

Turun ja Porin läänissä noin 100, Vaasan läänissä noin 50 sekä Hämeen, 

Kuopion, Mikkelin ja Viipurin lääneissä yhteensä noin 50 saksalaisen sotilaan 

lasta. Korkeintaan viidesosa naisista synnytti tosin lapsensa Norjassa tai 

Saksassa, mutta näissä tapauksissa on naisten kotilääni katsottu lapsen 

syntymälääniksi 

- elatusapua hakeneiden naisten keski-iän on heidän synnyttäessään arvioitu 

olleen noin 22,7 vuotta, kun kyselyaineiston vastaava luku on 25,5 vuotta, eli 

2,8 vuotta vähemmän. Pääsyy eroon lienee se, kyselyaineiston varttuneemmat 

naiset olivat ehtineet hankkia itselleen paremman toimentulon tai paremman 

aseman työelämässä. Näin ollen he eivät joutuneet läheskään samassa määrin 

hakemaan elatusapua kuin vertailuryhmä. Myös elatusapuaineiston saksalaisten 

sotilaiden keski-ikä lienee ollut selvästi pienempi kuin kyselyaineiston miesten 

keski-ikä, ehkä 25–27 vuotta 

- elatusapua hakeneiden naisten sosiaalinen tausta oli selvästi vaatimattomampi 

kuin kyselyaineiston naisten tausta. Suurin ero lienee ollut työllisyysasteessa. 

Elatusapua hakeneista naisista niin suuri osa kuin 57 %:lla ei ollut ammattia tai 

asemaa, joka olisi voitu kirjata, kun vastaavia kyselyaineiston naisista oli vain 

15 %. Kaupallisissa palveluissa työskenteli 19 % elatusapua hakeneista 

naisista, kun vastaava osuus kyselyaineiston naisilla oli jopa 37 % eli kaksi 

kertaa enemmän. Koti- ja muita huoltotöitä teki noin kahdeksan prosenttia 

elatusapua hakeneista ja vastaavasti noin 13 % kyselyaineiston naisista. 

Työläisammateissa ja maataloustöissä oli noin kuusi ja neljä prosenttia 

elatusapua hakeneista naisista, kun vastaavat luvut kyselyaineiston naisten 

keskuudessa oli noin seitsemän ja kymmenen. Keskiluokan osuus oli 

puolestaan elatusapua hakeneiden ryhmästä noin viisi prosenttia ja 

kyselyaineiston naisista noin 18 %. 

- saksalaisten sotilaiden osalta ei ole mahdollista tehdä kovin pitkälle meneviä 

havaintoja heidän sosiaalisesta taustastaan, sillä sekä elatusapua koskevasta 

aineistosta löytyy ainoastaan satunnaisesti tietoja siviiliammateista. Ottaen 

huomioon, että noin 4/5 miehistä lienee kuullut päällystöön voidaan kuitenkin 

olettaa ryhmään kuuluneen jokseenkin runsaasti ammattikoulutettuja 

henkilöitä. Kyselyaineistoista löytyy jonkin verran enemmän tietoja 

seurustelevien sotilaiden siviiliammateista, mutta kokonaiskuvaa ei ole 

kuitenkaan mahdollista hahmottaa. Muistiin merkityt tiedot viittaavat kuitenkin 

siihen, että tässäkin ryhmässä olisi ollut runsaasti ammattikoulutettuja miehiä. 

Kun vielä otetaan huomioon, että miesten arvioitu keski-ikä oli 30 vuotta, on 

todennäköistä, että heillä oli vankka asema työelämässä ja he olivat 

217

siviilielämässään suhteellisen hyvin toimeentulevia. Joka tapauksessa on 

perusteltua otaksua, että kummassakin vertailuryhmässä saksalaiset sotilaat 

olivat huomattavasti paremmin koulutettuja, työllistyneitä ja palkittuja kuin ne 

suomalaiset naiset, joiden kanssa he seurustelivat ja jotka synnyttivät heille 

lapsia. 

Vertailu Norjan tutkimustietoihin. Elatusapua koskevan aineiston ja 

kyselyaineiston perusteella on mahdollista tehdä joitakin vertailuja myös Norjan 

vastaavia oloja koskeviin tutkimustuloksiin. Tällöin voidaan todeta, että 

saksalaisille sotilaille synnyttäneiden norjalaisten ja suomalaisten äitien välillä ei 

juuri liene kovin suuria eroja sen paremmin iän kuin sosiaalisen taustan osalta. 

Norjalaiset äidit olivat käytettyjen luokitusten mukaan 20–25-vuotiaita ja 

Suomessa 23–25-vuotiaita, mutta äitien tosiasiallinen ikä ei Suomessa silti liene 

mainittavasti poikennut norjalaisten äitien iästä. Norjassa asia lienee vaan ilmaistu 

hieman eri sanankääntein. Kummassakin maassa äitien keski-ikä oli runsaat 20 

vuotta. 

Norjassa valtaosa äideistä kuului työväestöön tai muuten kansanomaisiin kerroksiin 

sekä oli työssä erilaisissa kotitalous- ja hoitotehtävissä sekä kaupallisissa 

palveluissa. Näin oli tilanne myös Suomessa. Keskiluokkaan kuuluvien naisten 

osuus oli jokseenkin samansuuruinen sekä norjalaisten että suomalaisten äitien 

keskuudessa. On kuitenkin mahdollista että suomalaisen keskiluokan naiset 

seurustelivat jonkin verran norjalaisnaisia vilkkaammin saksalaisten sotilaiden 

kanssa johtuen Suomen sotilaspoliittisesta ja sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan 

kanssa. Suomessa keskiluokka pitkälti tuki yhteistoimintaa Saksan kanssa ja 

pyrkimykset tiivistää suomalais-saksalaisia suhteita lienevät ilmenneet myös 

seurustelussa. Norjassa taas osa keskiluokasta suhtautui avoimen torjuvasti 

yhteistyöhön, kun keskiluokan toinen osa harjoitti pragmaattista ja hiljaista 

yhteistyötä saksalaisten kanssa tuotannon, kaupan, kuljetusten ja palvelujen aloilla. 

Alkutuotannon osuus oli Norjassa kuitenkin selvästi pienempi kuin Suomessa. 

Norjassa alkutuotannon osuus oli mitätön, kun se Suomessa oli ehkä noin 

kahdeskymmenes osa. Tosin on mahdollista, että joitakin maanviljelykseen liittyviä 

töitä on Norjassa luokiteltu kotiaputöiksi. 

Norjassa lapsen saaneiden saksalaisten sotilaiden keskuudessa oli todennäköisesti 

enemmän rivisotilaita kuin Suomessa. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että työväestön 

ja kansanomaisten kerrosten osuus oli suurempi kuin mitä se oli Suomessa. Tämä 

johtuu siitä, että Suomessa valtaosa seurustelevista miehistä oli sijoitettu 

saksalaisten huoltoyksikköihin ja lentotukikohtiin. Tämän seurauksena etenkin 

saksalaisten aliupseerien mahdollisuudet seurustella oli huomattavasti 

suotuisammat kuin rivisotilaiden vastaavat tilaisuudet. Norjassakin lienee 

saksalaisilla aliupseereilla ollut selvästi paremmat mahdollisuudet seurustella kuin 

rivisotilailla, mutta olettamuksen mukaan ero ei kuitenkaan ollut yhtä suuri kuin 

Suomessa. 

218

Päällystön osuus seurustelleista sotilaista oli varsin merkittävä 

Etenkin Suomessa aliupseerien osuus sekä seurustelevista saksalaisista sotilaista 

että lapsen saaneista oli varsin merkittävä. Elatusapua hakeneiden suomalaisten 

naisten miehistä lähes 4/5 oli aliupseereja. Kyselyaineiston miehistä 2/3 oli 

aliupseereja ja viidesosa upseereja eli reilusti neljä viidesosaa isistä kuului 

päällystöön. Myös tutkituissa avioliittoja kihlausilmoituksissa on samanlainen 

kuvio. Avioliiton suomalaisen naisen kanssa solmineista saksalaisista sotilaista 

kuului lähes 4/5 päällystöön ja kihloihin menneistä jopa 9/10. Kun upseerien ja 

aliupseerien yhteenlaskettu osuus saksalaisista sotilaista oli vain noin viidesosa, 

tarkoitti tämä siten päinvastaista tilannetta: suhteessa laajuuteensa päällystön osuus 

seurustelusta lienee ollut noin kolmi- tai nelikertainen, kun rivisotilaiden osuus 

vastaavasti oli saman verran pienempää. 

Selitys siihen, että etenkin aliupseerit seurustelivat suomalaisten naisten kanssa ja 

siittivät lapsia heidän kanssaan, on Suomessa palvelleiden Saksan joukkojen 

sotilaallinen sijoitus. Kun saksalaisten joukkojen ns. kauttakuljetus alkoi 

alkusyksyllä 1940, muodostettiin Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin ja 

kuljetusväylien varsiin huoltokeskuksia Vaasassa, Oulussa, Rovaniemellä ja 

Ivalossa. Näissä keskuksissa palveli syksyllä 1940 noin 2 200 miestä. 

Kauttakuljetettavat joukot sen sijaan eivät yleensä viettäneet montaakaan päivää 

satamissa ja huoltokeskuksissa, vaan kuljetukset suoritettiin jokseenkin ripeästi 

etukäteen laadittujen kuljetusaikataulujen mukaan. 67 Vähitellen huoltokeskuksiin 

sijoitettujen sotilaiden lukumäärä laski ja toukokuussa heidän vahvuutensa oli enää 

1 145 miestä. 68 Kun Saksa kesäkuun lopussa 1941 ulkomaalaisine tukijoukkoineen 

kävi Neuvostoliiton kimppuun, Jäämerestä Mustaanmereen ulottuvalla rintamalla 

tilanne kuitenkin muuttui. Saksalaisten kuljetus- ja huolto-osastoja Suomessa 

laajennettiin ja vahvistettiin siten, että niihin kuului yhteensä noin 10 000 miestä. 69 

Luftwaffe otti puolestaan käyttöön jo valmiina olevia lentokenttiä Suomen 

maaperällä ja osittain laajensi niitä, mutta rakensi myös muutamia kokonaan uusia 

lentokenttiä. Tällä tavalla muodostetuissa lentotukikohdissa (Fliegerhorst) palveli 

runsaasti miehiä. Erään tiedon mukaan kuului kesällä 1942 AOK Lapplandin 

ilmavoimien muonavahvuuteen noin 40 000 henkilöä. 70 Kun Saksan sotilasjohto 

joutui suuren mieshukan johdosta muodostamaan ilmavoimista ns. Luftwaffen, 

kenttädivisioonien lentotukikohtien miesvahvuus supistui. 71 Suomessa tämä 

tapahtui vuoden 1943 alussa 72 ja tästä johtuen Luftflotte 5:n vahvuus oli kesällä 

67 Korhonen 1961, 1110–111, Karppinen 1966, 208 


69 P.M. Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten joukkojen huolto Ruotsin kauttakulkuliikenteen 

lakatessa 15.8.1943 ja poiskuljettamismahdollisuudet. Saksalaisten kauttakulku. 110 A 6. 


70 Pesonen 1966, 253 

71 Raus-von Natzmer 1994, 98–99 

72 Manz 2009, 153–155 

219

1943 ainoastaan noin 25 000 miestä. 73 Tämäkin luku on suurehko, mutta 

selityksenä on, että lentotukikohdissa oli lentäjien lisäksi huolto- ja varastojoukkoja 

sekä suoja- ja ilmatorjuntajoukkoja. Saksalaisia isompia ja pienempiä 

lentotukikohtia oli Porissa, Kemissä, Pontsalenjoella, Rovaniemellä, Kiestingissä, 

Kemijärvellä, Alakurtissa, Sodankylässä, Vuotsossa, Ivalossa, Petsamon Nautsissa, 

Salmijärven Suonionjoella, Yläluostarissa ja Kaamasessa. Lisäksi Luftwaffe käytti 

pysyvästi Helsingin Malmin ja Utin lentokenttiä yhdessä Suomen lentovoimien 

kanssa. 74 Kun lentotukikohtia oli yhteensä 17, tarkoittaa tämä sitä, että jokaisessa 

lentotukikohdassa palveli keskimäärin enimmillään noin 1 500 miestä. Tosin lähes 

kolmasosa lentotukikohdista sijaitsi syrjäisillä ja harvaanasutuilla paikoilla, kuten 

Pontsalenjoki, Alakurtti, Nautsi, Suonionjoki ja Kaamanen. 

Väliaikaisesti selustassa oli suurehkoja joukkoja kuljetusten ja siirtojen yhteydessä. 

Loppuvuotena 1941 sijoitettiin täten 29 000 miestä käsittävä AOK Norwegenin 3. 

Vuoristodivisiona Rovaniemen tienoille reserviksi. 75 Selustassa oli myös 

Organisation Todtin Einsatz Finnland -yksikön rakennus- ja työjoukkoja, joihin 

kesällä 1943 kuului noin 6 300 henkeä. Näistä neuvostosotavankeja oli noin tuhat, 

ulkomaalaisia noin 2 500 ja loput muutamia satoja saksalaisia rangaistusvankeja, 

muita saksalaisia sekä suomalaisia työmiehiä ja -naisia. 76 

Lisäksi Saksan laivastolla oli sotasatamia Helsingin Katajanokalla ja Kotkassa, 

laivaston asema Turussa sekä pienempiä ja tilapäisempiä saaristossa ja muualla 

Suomenlahden pohjoisrannikolla. Yksiköt käsittivät kuitenkin etupäässä 

pienehköjä vartio-, miina-, torpedo-, huolto- ja kuljetusaluksia sekä hinaajia, joiden 

miehistön vahvuus oli suhteellisen pieni. Saksan Pohjoiseen Itämereen sijoitetun 

laivaston vahvuus oli kesällä 1942 noin 7 000 miestä, 77 mutta näin suurta 

saksalaista merisotilasmäärä ei Suomessa liene ollut. Satamissa olevilla aluksilla 

palveli pikemmin samanaikaisesti vain muutamia satoja merisotilaita tai muuta 

miehistöä. Näillä oli tosin hyvä tilaisuus seurustella alusten ollessa satamassa tai 

ankkuroituna. Niinpä saksalainen konemestari siitti syksyllä 1941 lapsen Turun 

satamassa olevalla Seeschlepper m/s Taifun -aluksella. 78 

Päällystön varsin voimakas yliedustus seurustelussa johtui kahdesta syystä, joista 

ensimmäinen on yleisluonteinen ja toinen suomikohtainen. Selustan 

huoltoyksiköissä, lentotukikohdissa ja laivastoasemilla rivisotilaat vastasivat 

iltaisin ja pyhäpäivinä vartioinnista ja huoltopalvelusta. Päällystö puolestaan oli 

usein vapaalla tavanomaisen virka-ajan päätyttyä tai pystyi olettamuksen mukaan 

melko helposti järjestämään itselleen iltavapaata tai lyhyitä lomia. Päällystön 

73 P.M. Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten joukkojen huolto Ruotsin kauttakulkuliikenteen 

lakatessa 15.8.1943 ja poiskuljettamismahdollisuudet. Saksalaisten kauttakulku. 110 A 6. 


74 Alakulppi 2004, 262 

75 Huotari 1980, 50 

76 Vesterlinen 2003, 20, 47, Westerlund 2008, 197 

77 Pesonen 1966, 253 

78 Elatusapuhakemus nro 9. Lastensuojelutoimiston arkisto Hb:2. Sosiaaliministeriö. Kansallisarkisto 

220

mahdollisuudet seurustella suomalaisten naisten kanssa iltaisin ja viikonloppuina 

olivat täten selvästi paremmat kuin rivisotilaiden tilaisuudet. Päällystöllä oli lisäksi 

suuremmat päivärahat ja siten sotilaita paremmin varaa tarjota naisystävilleen 

kahvila- ja ravintolailtoja, elokuva- ja teatteriesityksiä sekä muuta huvittelua, 

autokuljetuksia, matkoja ja yöpymisiä. Lisäksi päällystö pystyi sotilaita paremmin 

hankkimaan elintarvikkeita, tupakkaa ja väkijuomia naisystäviensä kestitsemiseksi. 

Päällystön yliote suhteessa miehistöön oli täten useilla mittareilla merkittävä. 

Suomessa lienee juuri huoltoportaissa, lentotukikohdissa ja laivastoasemilla ollut 

huomattavasti enemmän aliupseereja kuin mikä tilanne oli rintamajoukoissa. Tämä 

johtui siitä, että päivittäiset toiminnot em. yksiköissä edellyttivät runsaasti 

koulutettua työvoimaa, jota etenkin aliupseerit edustivat. Laajan ja vaativan 

kuljetuslogistiikan hoitamiseksi laiva- sekä rauta- ja maantiekuljetuksissa tarvittiin 

huolto- ja talousaliupseereita, jotka pystyivät huolehtimaan joukkojen siirroista ja 

majoituksesta, eri tarvikkeiden varastoimisesta ja selustan yksiköiden toiminnasta. 

Lentotukikohdissa ja laivastoasemilla tarvittiin taas laite- ja kone- ja asehuoltoon 

erikoistuneita aliupseereita. Asiakirjoissa nämä esiintyvät mm. talousaliupseereina 

(Zahlmeister), konekorpraaleina (Maschinengefreiter), tarkastajina (Prüfermeister) 

ja sähköttäjinä (Funker). Yhteensä 188 sotilasta käsittävässä elatusaineistossa on 

merkitty 57 Obergefreiteria, 18 Gefreiteriä, niin ikään 18 Unteroffizeria, yhdeksän 

SS-Rottenführeriä, kuusi Unterscharführeriä sekä lisäksi yksittäisiä 

Oberfeltwebeleita, Feltwebeleita, Unterfeltwebeleita, Oberzahlmeistereita, 

Stabsgefreitereita sekä Flugzeug- tai Flugmoterenschlossereita. Myös 

kyselyaineistossa on suhteellisen runsaasti samanlaisia sotilasarvoja niissä 

tapauksissa, joissa asia on ollut lapsen tiedossa. Näin ollen saksalaisten joukkojen 

huoltoportaiden, lentotukikohtien ja laivastoasemien runsaahko aliupseeriaineisto 

näkyy voimakkaana laadituissa seurustelutilastoissa. 

Siitä ei tiettävästi ole tietoja, miten isäksi tulleiden saksalaisten sotilaiden 

sotilasarvot jakaantuivat Norjassa. Norjassa oli miehitysvuosina joukkoja 350 000– 

400 000 ja koska nämä suurelta osin saivat tehtäväkseen puolustaa maan pitkää 

rannikkoa liittoutuneiden mahdollista maihinnousua vastaan, leimasi joukkojen 

sijoitusta suuri pysyvyys. Samat joukot toimivat usein samassa paikassa vuodesta 

1940 vuoteen 1945. Joukkojen laajuus ja suuri levinneisyys johtu siihen, että 

sotilaat tulivat usein kosketukseen paikallisväestön ja samalla nuorten naisten 

kanssa. Tästä kirjoittaa tutkija Stein Ugelvik Larsen: ”Usein ikävystyttävä 

sotilaselämä `motivoi´ monen sotilaan hakemaan lohdutusta ja jännitystä 

paikallisväestöltä” ja tällä tavalla syntyi laajaa seurustelua. 79 Otaksuman mukaan 

suurehko osa Norjassa seurustelleista saksalaisista sotilaista oli kuitenkin 

rivisotilaita, eikä aliupseerien osuus ollut yhtä suurta kuin Suomessa, jossa 

etupäässä huoltoportaissa olevilla sotilailla ja etenkin alipäällystöllä oli hyvät 

mahdollisuudet solmia tuttavuuksia paikallisten naisten kanssa. 

79 Larsen 1999, 297–298 

221

Seurustelevien kielitaito 

Missä määrin saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelevat suomalaiset naiset tulivat 

toimeen saksan kielellä Kyselyaineiston perusteella oli 29 naisella eli vajaalla 

puolella oli vain hyvin alkeellinen tai heikko saksan kielen taito. Kymmenen tai 

runsas kymmenesosa hallitsi saksaa jotenkuten tai heillä oli kohtuulliset taidot, kun 

taas 22 eli vajaa kolmasosa puhui saksaa hyvin. Lopuksi 13 kertojaa eli vajaa 

viidesosa ei vastannut kielitaitoa koskevaan kysymykseen. Karkean jaon mukaan 

puolella naisista oli vain vaatimaton saksan kielen taito samalla kun muut puhuivat 

joko hyvin tai kohtalaisen hyvin saksaa. 

Au-äitien heikko saksan kielen taito oli yleistä. Osalla saksalaisten sotilaiden 

kanssa seurustelleista suomalaisista naisista oli läheisestä suhteestaan huolimatta 

vain hyvin heikko saksan kielen taito. Useilla oli kertojien mukaan vain vähäiset 

taidot: ”tuskin paljon toistensa kieltä ymmärsivätkään”. Eräät naiset tulivat toimeen 

pelkästään elekielellä. Jos oli tarve kirjoitta, lottakaveri tai muu naistuttava hoiti 

kirjeenvaihdon Saksaan. 80 Kemijärven Misissä tansseissa saksalaiseen sotilaaseen 

tutustunut ja hänelle myöhemmin lapsen synnyttänyt maanviljelijänainen puhui 

pelkästään suomea. 81 Toinen äiti kertoi olleensa saksalaisen sotilaan kanssa 

intiimisti ”vain kerran”. 82 Eräs puhui ”keittiösaksaa” 83 ja toiset yrittivät tulla 

toimeen apuvälineillä: ”eiköhän siinä olleet pelkästään sanakirjat molemmin 

puolin”. 84 

Museoviraston muistelma-aineistossakin on useita kertomuksia saksalaisten 

sotilaiden kanssa seurustelleiden naisten vähäisestä kielitaidosta. Kemissä oli 

naisia, jotka eivät osanneet edes saksan kielen alkeita ja seurustelu oli pelkkää 

käsillä puhumista. Sotkamossa ja Kajaanissa esiintyi pilkkapuheita 

kielitaidottomien naisten suhteesta saksalaisiin sotilaisiin. Kurkijoella monet 

kielitaidottomat naiset seurustelivat saksalaisten sotilaiden kanssa ja Käkisalmessa 

tytöt kulkivat sanakirja kädessään saksalaisten seurassa. Raumalla naiset kulkivat 

saksalaisten sotilaiden kanssa, vaikka kaikki naisista eivät osanneet saksan 

kieltäkään. 85 

Au-äitien kohtalainen saksan kielen taito. Lääkintätehtävissä palvelevat naiset, 

kuten lääkintälotat sekä saksalaisten kenttä- ja sotasairaaloissa palvelevat 

suomalaiset naiset oppivat usein kohtuullisen hyvin saksaa. Useat kertojat 

80 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 1, 5, 8, 9, 10, 18, 20, 

21, 28, 29, 38, 42, 48, 49, 53, 54, 61, 65 ja 67. Kansallisarkisto 




84 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 24, 42 ja 46. 


85 MV:SO. Vastaukset nro 729 ja 758. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely, 

MV:K34/Vastaukset 83, 612, 729, 1062, 1883 ja 1956. Museovirasto 

222

mainitsevat äidillä olleen kohtalainen saksan kielen taito 86 tai äidin puhuneen 

jotenkuten, auttavasti tai pärjännen saksalla. 87 Eräs lapsi mainitsee äidin taidot 

aluksi heikoiksi, mutta hänen puhuneen myöhemmin hyvin. 88 Toisinaan seurustelu 

oli muistelujen perusteella olevinaan kieliharjoittelua. Niinpä Oulaisissa 

koulunkäyneille seurustelu saksalaisten sotilaiden kanssa katsottiin kielen 

harjoitteluksi ja Helsingissä seurustelevat naiset yrittivät puolustautua 

kieliharjoittelulla. 89 

Au-äitien hyvät saksan kielen taidot. Kyselyaineistossa on suhteellisen monta 

mainintaa siitä, että äiti puhui hyvin tai sujuvaa saksaa. 90 Joissakin tapauksessa 

kielitaito oli jopa erittäin hyvä tai hämmästyttävän hyvä, etenkin tulkkeina 

toimineiden naisten kyvyt saattoivat olla erinomaiset. 91 Muutamissa tapauksissa 

hyvä saksan kielen taito yhdistettiin siihen, että äiti oli lukenut saksaa oppikoulussa 

tai lukiossa tai siihen, että suvussa oli ruotsalaiset tai baltiansaksalaiset juuret. 92 

Erään muistelman mukaan Kotkan tyttölyseon naispuoliset lukiolaiset saivat 

ylioppilaskirjoituksissa herkästi laudatur -arvosanoja saksan kielestä oltuaan 

juttusillaan saksalaisten sotilaiden kanssa. 93 

Saksalaisten sotilaiden suomen kielen taito. Kuinka yleistä oli, että saksalaiset 

sotilaat oppivat puhumaan suomea Saksalaisten johtoportaat pyrkivät edistämään 

sotilaiden suomen kielen taitoa. Niinpä Pohjois-Suomessa oleville saksalaisille 

sotilaille tarkoitettu Lappland-Kurier julkaisi vuosina 1941–44 säännöllisesti 

kirjoituksia, joiden avulla sotilaat saattoivat opiskella suomen kieltä. Lehdessä oli 

10.7.1941 ”Kleines Finnland ABC” -kirjoitus, jossa välitettiin seurustelupuheiden 

alkeet: ”Rakastaa – Lieben, Minä rakastan Sinua – Ich liebe Dich. Vorher aber 

steltt man die Frage: Saanko tulla mukaanne = Darf ich Sie begleiten Sagt sie: 

Kyllä oder Niin, heist das Ja! Kenties = Vielleicht. En = Nein. Auf jeden Fall 

antworten wir: Kiitos = Danke!” 94 Myös Rovaniemen tienoilla vuosina 1941–44 

toimiva Soldatensender Lappland lähetti viihdemusiikin ja sotilastiedotusten lisäksi 

saksalaisille sotilaille tarkoitettuja suomen kielen kursseja. 95 

86 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 4, 27, 29, 52 ja 65. 


87 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 15, 16, 19 ja 64. 



89 MV:K34/Vastaukset nro 68 ja 2332 

90 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 26, 40, 44, 45, 51, 56, 

57, 58, 60, 70 ja 73. Kansallisarkisto 



92 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 6, 7, 17, 32, 50 ja 53. 


93 MV:K34/Vastaus nro2379. Museoviraston kysely. Museovirasto 

94 Keränen 1980, 155–165 

95 Kokkonen 1996, 117–119 

223

Monet seurustelevat saksalaiset sotilaat lienevät oppineet ainakin muutamia 

suomenkielisiä sanoja ja lauseita. Kyselyaineistossa on kuitenkin hyvin vähän 

mainintoja sotilaiden suomenkielen taidosta ja olettamuksen mukaan suhteellisen 

harvat heistä oppivat puhumaan sujuvaa suomea. Pari kertojaa mainitsee 

nimenomaisesti, ettei isä osannut suomen kieltä laisinkaan. 96 Tosin aineistossa on 

myös kaksi nimenomaista mainintaa hyvästä kielitaidosta. Eräs kertoja mainitsee 

täten hänen isänsä oppineen nopeasti suomen kielen, samalla kun opetti saksaa 

äidille. 97 Toisen kertojan mukaan isä osasi äidin tietojen mukaan jopa kuusi kieltä, 

joista mm. suomea. 98 Eräs kertoja arvelee tosin isänsä osaavan ehkä vain 

muutaman suomenkielisen sanan suomea. 99 Mikkelin päämajan ns. Lokkikeskuksessa 

palvellut suomalainen naispuolinen puhelinvälittäjä seurusteli saman 

yksikön viestitehtävissä palvelevan saksalaisen aliupseerin kanssa. Lapsen 

kertoman mukaan sekä isän että äidin kielitaidot olivat vain vähäiset, vaikka 

kumpikin palveli viestitehtävissä: ”Äitini ei osannut kuin muutaman sanan saksaa, 

tietenkin se kehittyi jonkin verran seurustelun myötä. Isäni ei taas osannut suomea 

kuin jonkin sanonnan”. 100 

Saksalaisten sotilaiden rinnakkaissuhteet Saksassa 

Kyselyaineistossa on melko runsaasti tietoja siitä, kuinka suomalaisten naisten 

kanssa seurustelleilla saksalaisilla oli rinnakkaisia avioliitto- tai muita naissuhteita 

kotimaassaan Saksassa. Yhteensä löytyy 21 mainintaa tästä eli 73 vastauksesta 

mainitaan rinnakkaissuhde kolmasosassa tapauksista. Nämä tiedot eivät 

kuitenkaan ole kovin yllätyksellisiä huomioon ottaen, että saksalaisten sotilaiden 

keski-ikä oli noin 30 vuotta. Koska ikää oli tämän verran, lienee valtaosa ehtinyt 

solmia avioliiton tai muita naissuhteita ennen sijoittumistaan Suomeen. 

Todennäköistä onkin, että saksalaisilla sotilailla oli seurustelusuhteita kotimaassaan 

laajemmin kuin mitä kyselyaineistosta ilmenee. Osa ei ole olettavasti kertonut 

niistä mitään suomalaisille naisystävilleen. 

Em. lukuja voidaan verrata jatkosodan Ruotsin vapaaehtoisia koskeviin, vastaaviin 

tietoihin. Suomessa palveli yhteensä 1 709 ruotsalaista vapaaehtoista, joista 18,5 % 

oli naimisissa, 4,2 % eronneita ja 0,7 % leskiä. Niin suuri osa kuin 72,6 % oli täten 

naimattomia, mutta tässä tapauksessa naimattomien miesten oli etenkin 

yksityistaloudellisista syistä helpompi lähteä vapaaehtoiseksi kuin naimisissa 

olevien perheellisten miesten. Ruotsalaisista vapaaehtoisista 18,7 %:lla oli yksi tai 

useita lapsia. Vapaaehtoisten arvioitu ”summittainen” keski-ikä oli 26 vuotta. 

96 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 31 ja 42. 


97 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke- SaksVastaus 22. Kansallisarkisto 




224

Nuoremmissa taistelujoukoissa naimisissa oli vain 13,1 %, hieman vanhemmista 

mekaanikoista 24, 8 % ja vanhemmista lääkintähenkilöistä 50,3 %. 101 

Osa saksalaisista sotilaista kertoi avoimesti Saksassa jo solmitusta avioliitostaan 

suomalaiselle naisystävälleen. Eräs lapsi kertoo, että isällä oli vaimo ja kolme 

tytärtä Saksassa: ”Äitini tiesi heistä alusta saakka”. Toinen sotilas kertoi olevansa 

naimissa ja kolmen lapsen isä. Kolmannen vastauksen mukaan ”isäni oli naimissa 

ja hänellä oli seitsemänvuotias tytär”. Petsamossa seurustelleella saksalaisella 

sotilaalla oli tyttöystävä Saksassa ja hän kertoi tämän suomalaiselle leskelle, jonka 

kanssa hänellä oli suhde. 

Joissakin tapauksissa saksalainen sotilas kertoi avioliitostaan vasta hyvin 

myöhäisessä vaiheessa. Eräs lapsi kertoo tällaisesta tapauksesta, että kun äiti kertoi 

olevansa raskaana saksalainen mies otti perhekuvan esille ja sanoi, ”ettei käy olen 

naimisissa (…) Äiti jäi kuin nalli kalliolle”. Lapsen kertoman mukaan on lisäksi 

hyvin mahdollista, että miehellä oli Suomessakin muita naissuhteita, sillä hän 

kierteli pitkin maata. 102 Toisessa tapauksessa Kemin saksalaisessa sotasairaalassa 

potilaana ollut 37-vuotias aliupseerin suomalainen naisystävä synnytti hänelle 

lapsen. Pari viikkoa synnytyksen jälkeen hän lähetti kirjeen naiselle ja kertoi, että 

hänellä oli kotona Saksassa jo kaksi lasta. 103 

Samaa ilmiötä kuvaa Palaavien suomalaisten leirillä sodan jälkeen laadittuun 

kuulustelupöytäkirjaan sisältyvä tieto: Helsingissä seurusteli suomalaisen 

everstiluutnantin nainen vuosina 1942–44 saksalaisen laivastoattasean adjutantin 

kanssa. Nainen lähti syyskuussa 1944 saksalaisella aluksella Danzigin kautta 

Saksaan ja kertoi, että hänellä ja adjutantilla oli ollut keskenään sopimus siitä, että 

menevät Saksassa naimisiin. Hän oli jo Suomessa kuullut huhuja siitä, että 

adjutantti olisi ennestään naimisissa ja Saksaan saavuttuaan hän kirjoitti 

adjutantille ja tiedusteli asiaa. Vastaukseksi hän sai kaksi kirjettä ja yhden kortin, 

joissa adjutantti kertoi olevansa naimisissa ja vieläpä kolmen lapsen isä. 104 

Osassa tapauksista saksalainen sotilas ei kertonut mitään avioliittoja 

naissuhteistaan Saksassa. Eräs lapsi kertoo, että hänen isällänsä oli ainakin vaimo 

ja ehkä lapsiakin Saksassa: ”Ei itse kertonut äidilleni mitään perheestään. Asia 

selvisi vasta vuonna 1976”. Toinenkin lapsi mainitsee, että hänen isällään oli 

Saksassa seurustelusuhde, joka selvisi vasta kauan jälkeenpäin 2000-luvulla. Hän 

oli naimissa Saksassa ja hänellä oli poika, mutta ei kertonut suomalaiselle naiselle 

siitä. 105 Useissa tapauksissa oli kuitenkin epäilyjä asiasta ja on kertomuksia siitä, 

kuinka ”äitini arveli, että isäni oli naimisissa ja hänellä oli perhe Saksassa”, 

101 Kaimio 1991, 61–54 




104 Palaavien suomalaisten leiri (Valpo). Kuulustelupöytäkirja 51/1945. Kansallisarkisto 

105 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaus 9, 15, 22 ja 46. 


225

huhujen mukaan ”isällä oli jo perhe kotimaassaan” tai ”oli naissuhde Saksassa, 

muttei ole tietoa siitä, oliko hän siellä naimisissa vai ei”. Eräs lapsi arvelee 

”todennäköisesti” ja toinen mainitsee, että voisi kuvitella, että varmaankin oli: 

”Vanhat valokuvat albumeissa kertovat myös jotain”. 106 Erään muistelman mukaan 

puhuttiin Raumalla ns. ”liivintasku-sormuslaisista”, kun tarkoitettiin muualla 

naimisissa olevaa, mutta paikallisen naisen kanssa seurustelevaa saksalaista 

sotilasta. 107 

Useissa tapauksissa lapset ovat tuoneet esille tai korostaneet seikkoja, jotka ovat 

ikään kuin omiaan lieventämään saksalaisen sotilaan Saksassa solmitun avioliiton 

merkitystä. Niinpä Kemissä seurustellut saksalainen sotilaslääkäri oli lapsen 

kertomuksen mukaan naimisissa Saksassa, joskin vaimonsa kanssa sopinut siitä, 

että kumpikin voi ”elää vapaana”. Perusteluna oli, että sodan vuoksi ei ollut 

varmaa, tapaavatko he enää elävinä. Lääkäri kertoi kaiken tämän suomalaiselle 

naisystävälleen. Eräällä 59-vuotiaalla Saksan laivaston upseerilla oli vaimo 

Saksassa. Mies kertoi olevansa naimisissa, mutta avioliitossa ei ollut lapsia ja mies 

on saattanut uskoa olevansa hedelmätön. Kolmannen lapsen kertoman mukaan isän 

avioliitto oli lapseton tai isä oli kylläkin naimisissa, ”mutta eroamassa 

itävaltalaisen tätini kertoman mukaan. Äiti oli tietoinen asiasta”. Porissa palveleva 

37-vuotias aliupseeri oli Saksassa naimisissa, vaikka avioliitto hänen kertomansa 

mukaan olisi purkautunut. Ero ei kuitenkaan vielä ollut lainvoimainen ja lapsi 

suhtautuu hyvin epäilevästi isänsä kertomuksen totuudenmukaisuuteen. 108 

Pari lasta kertoo myös, kuinka tieto isän Saksassa solmitusta avioliitosta on salattu 

heiltä. Eräs lapsi muistelee: ”Todennäköisesti isäni oli sodan aikana Suomessa 

ollessaan vielä naimisissa Saksassa ensimmäisen vaimonsa kanssa. Luulen, että 

hän erosi ensimmäisestä vaimostaan vasta (… 1945 …). Vanhempani eivät 

koskaan kertoneet sanaakaan asiasta, ei myöskään siitä, että minulla oli veli 

Saksassa. Saksalainen isoäiti kertoi minulle totuuden juuri ennen kuolemaansa” 109 

Toisen lapsen kertoman mukaan ”isäni meni vuonna 1942 naimisiin. Äiti tiesi sen, 

vaikkakaan ei minulle kertonut. Olen lukenut isän kirjeistä miten asia oli”. 110 

Marianne Junila on todennut, että saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten 

yhteiset lapset ovat aikuisina olleet taipuvaisia romantisoimaan vanhempiensa 

seurustelusuhdetta vastareaktiona saksalaisten tyttöystävien väitettyyn siveyden 

puutteeseen. Kun heidän lapsuuttaan usein varjostivat ympäristön tosiasiallinen 

halveksunta ja panettelukin, alkoivat he kuvitella omiaan jatkosodanaikaisesta 

seurustelusta: ”Tyypillistä on ollut uskoa vanhempien keskinäisen rakkauden 

kaikkivoipaisuuteen ja ainutlaatuisuuteen siitä riippumatta, kuinka lyhytaikaisesta 

106 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 15, 19, 20, 38. 







226

suhteesta tai näennäisesti epäsuhtaisesta parista (…) oli ollut kyse”, kuten suuret 

ikä- tai säätyerot ja yhteisen kielen puuttuminen. 111 

Norjassakin on osan saksalaisista sotilaista todettu olleen naimisissa Saksassa, 

vaikka nämä sotilaat solmivat seurustelusuhteen norjalaisen naisen kanssa. Useilla 

oli lisäksi samanaikaisesti lapsia kahden eri norjalaisen naisen kanssa. 112 

Suomalaisten naisten rinnakkaissuhteet 

Myös saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelevilla suomalaisilla naisilla saattoi 

olla rinnakkaissuhde joko suomalaisen miehen tai toisen saksalaisen sotilaan 

kanssa. Todennäköistä on kuitenkin, ettei ilmiö ollut kovin laaja ja sitä oli selvästi 

vähemmässä määrin kuin saksalaisilla sotilailla kotimaassaan. 

Kyselyaineiston perusteella 73 seurustelleesta ja lapsen synnyttäneestä naisesta 67 

eli 93 % oli naimattomia. Neljä eli noin kahdeskymmenesosa oli leskiä. Lisäksi 

eräs suomalaisen miehen kanssa aviossa oleva kuului seurusteleviin. 

Elatusapua koskevassa hakemusaineistossa on muutamia tapauksia, jossa 

saksalainen sotilas kiisti isyyden sillä perusteella, että ko. äiti oli saattanut olla 

sukupuoliyhteydessä myös jonkun muun miehen kanssa. Eräs saksalainen 

aliupseeri tapasi kesällä 1942 lotan Lieksan suomalaisessa sotilaskanttiinissa 

seurustellen myös sukupuolisessa mielessä hänen kanssaan. Kun aliupseeri vuoden 

1943 puolella kävi virka-asioissa paikkakunnalla, ilmoitti lotta olevansa raskaana 

hänelle. Aliupseeri kiisti isyytensä mm. sillä perusteella, että lotalla oli Suomen 

sotaväkeen kuuluva miesystävä. 113 Saksalaisten sotilaiden ja lottien välillä lienee 

kyllä esiintynyt ainakin jonkin verran seurustelua, etenkin Pohjois-suomessa. 

Niinpä lottana palvellut Vivica Frenckell (myöh. Bandler) mainitsee 

myöhäissyksyllä 1941 olleensa saksalaisten Krankensammelstellessa Tuntsassa 

Alakurtin tienoilla. Muistelmissaan hän kertoo kuinka saksalaiset upseerit joivat 

viinaa jouluaattona ja pitivät puheita, jotka loppuivat sanoihin: ”Makaamme täällä 

edessä paskassa ja kanssamme makaavat suomalainen lotta” (Wir liegen hier vorne 

in der Scheisse, und mit uns liegt die Finnische Lotta. Heil Hitler). 114 

Saksalaisten päämajassa Rovaniemen Kursunkijärvellä palvellut lotta Wellamo 

Paanasen muistelmasta ilmenee, että sielläkin esiintyi seurustelua suomalaisten 

lottien ja saksalaisten sotilaiden välillä, vaikka hän välttää yksityiskohtien 

kertomista. 115 Saksalainen aliupseeri Bruno Manz kertoo sotamuistelmissaan, 

kuinka Petsamon Yläluostarin lentotukikohdan päällikkö, majuri arvoltaan, 

pyydysteli puhelinkeskuksessa palvelevia suomalaisia lottia, jotka taas puolestaan 

111 Junila 1998, 42 

112 Larsen 1999, 302 

113 Hakemus N:o 29. Huolto- ja väestönosaston lastensuojelutoimisto. Sosiaaliministeriö. Hb:2. 


114 Bandler 1992, 107 

115 Paananen 1998, 119 

227

näyttivät pyydystelevän majuria. 116 Kurkijärven saksalaisessa kenttäsairaalassa 

vuosina 1941–44 palvellut lääkintälotta synnytti saksalaiselle sotilaalle lapsen. 

Myös sotilassairaalassa lottana palvellut nainen synnytti saksalaiselle 

alppijääkärille lapsen. Alppijääkäri kaatui keväällä 1944 Alakurtin rintamalla. 117 

Syksyllä 1944 liittyi 31 lottaa ja kaksi sotilaskotisisarta Norjaan ja Saksaan 

vetäytyviin saksalaisiin joukkoihin. 118 

Saksalaisten joukkojen vetäytyessä Pohjois-Suomesta Norjaan syksyllä 1944 ja 

kevättalvella 1945 Norjassa heitä seurasi useita satoja nuorehkoja suomalaisia 

naisia. Nämä naiset sijoitettiin useille paikkakunnille, joissa he tulivat kosketuksiin 

uusien saksalaisten sotilaiden kanssa ja uusia seurustelusuhteita lienee solmittu 

jokseenkin laajalti. Näistä lähtijöistä eräs 15-vuotias ja otaksuttavasti saksan kieltä 

heikosti taitava tyttö kertoi Suomeen palattuaan tylysti olleensa saksalaisten 

”kenttäpatjana” (Feldpolster). 119 

Kyselyaineistosta ei juuri löydy mainintoja siitä, että äidillä olisi ollut 

rinnakkaissuhde toiseen mieheen. Tämä seikka ei ole kuitenkaan yllättävä, sillä kun 

äidit hyvin usein kertoivat varsin säästeliäästi suhteestaan saksalaiseen sotilaaseen, 

on kertominen toisesta suhteesta tai salasuhteesta erittäin epätodennäköistä. 

Joitakin tietoja rinnakkaissuhteista on kuitenkin merkitty kyselyaineistoon. Niinpä 

eräs Pohjois-Suomessa varttunut ravintola-alan työntekijä asui sotavuosina 

Helsingissä ja Hangossa. Nuoruudessaan hän oli Au pair -tyttönä Iso-Britanniassa 

ja oli toista kerta naimisissa, kun hän 34-vuotiaana seurusteli ainoastaan noin 

kahden viikon ajan 58-vuotiaan Saksan laivaston upseerin kanssa. Lapsi kertoo 

hänestä: ”Äiti kaunisteli tapahtumaa. Hän oli sitä, mitä nykyään sanotaan `love and 

sex addict´. Hänellä oli käsittelemätön hylkäystrauma. Uskon, että äitini haki 

miesten sylissä omaa äitiään, turvaa ja lohtua”. 

Eräs saksalainen upseeri oli naista 13 vuotta vanhempi ja naisen toinen aviomies 

oli vielä vanhempi. Myös naisen äiti oli synnyttänyt useita lapsia eri miehille eikä 

ollut hoitanut niitä, vaan antanut ne pois. Saksalaiselle upseerille lapsen 

synnyttänyt tytär oli annettu äidin tyttären kasvattitytöksi: ”Äitini synnytti kolme 

lasta ollessaan muutaman vuoden naimisissa laillisen isäni kanssa. Kukaan lapsista 

ei ole puolisosta, eikä myöskään samasta ulkopuolisesta miehestä. Kaksi on 

ulkomaalaisesta ja yksi oululaisesta sotilaasta. Laillinen isäni otti kaksi 

ensimmäistä näistä nimelleen, muttei enää kolmatta”. Lapsen pikkusisko joutui 

lastenkotiin ”eikä hänen kohtalonsa ollut mitenkään mukava”. Hänet siirrettiin 

sotalapsena Ruotsiin, johon hän jäi ja myös isosisko lähti sotalapsena Ruotsiin eikä 

116 Manz 2009, 144 

117 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 15 ja 42. 


118 Martikainen 2005, 209 


228

palannut sieltä. Sodan jälkeen nainen työskenteli jonkin aikaa Tukholman 

ykköshotellin hovimestarina ja asui myöhemmin Pohjois-Suomessa. 120 

Toinen kyselyaineiston tapaus kertoo saksalaisen sotapoliisin kanssa Oulussa 

seurustelevasta naisesta, joka omisti ompelimon, menestyi hyvin ja palkkasi muita 

työntekijöitä. Raskaaksi tultuaan hän ei suostunut keskeytystoimenpiteeseen SSlääkärin 

luona, jonka jälkeen sotapoliisi jätti hänet. Lapsen arvelun mukaan äidillä 

oli ehkä ollut myös muita saksalaisia sotilassuhteita. Lapsen synnyttyä hän eli 

yksinhuoltajana ja asui metsämökissä, kun koti oli pommitettu. Omat sukulaiset ja 

ympäristö suhtautuivat niin paheksuvasti häneen, että äiti lapsen mukaan ”lähti 

häpeää pakoon” Etelä-Suomeen. Lapsi sijoitettiin lastenkotiin ja adoptoitiin 

myöhemmin. 121 

Raskaus tuli useimmiten yllätyksenä 

Kyselyaineiston perusteella ilmenee, että raskaus oli useimmiten etukäteen 

suunnittelematonta. Yhteensä 73 vastaajista 43 tiesi tai arveli raskauden tulleen 

yllätyksenä ja ainoastaan neljässä tapauksessa suunniteltu. Lisäksi kahdessa 

tapauksessa nainen oli miehestä poiketen toivonut lasta. Yhteensä yhdeksän 

vastaaja ei katsonut voivansa ottaa kantaa asiaan ja kuusi vastaaja ei ilmoittanut 

mitään vastausta. 

Vastausten perusteella näyttäisi siltä, että noin kymmenesosa raskauksista olisi 

saattanut olla suunniteltuja ja loput odottamattomia seurustelutapahtumia. Tosin 

vielä sotavuosina oli yleistä, etteivät sen paremmin aviolliset kuin aviottomatkaan 

pariskunnat harjoittaneet erityistä perhesuunnittelua. Kansanomaisen ilmaisun 

mukaan ei lapsia siihen aikaan mitenkään suunniteltu, vaan ne vain tulivat. 

Seurustelu ja kulutushyödykkeiden virta 

Saksalaisen sotilaan seurusteluun suomalaisen naisen kanssa liittyi usein 

huomattava kulutushyödykkeiden vaihto, vaikka nainen ja hänen perheensä tosin 

usein saivat vaihdossa selkeästi enemmän yksinomaan taloudellista hyötyä kuin 

saksalaiset sotilaat. Jaksossa valaistaan saksalaisten sotilaiden tyttöystävilleen 

välittämiä kulutushyödykkeitä, AOK 20:n poikkeuksellista hyvää huoltotilannetta, 

viinan osuutta seurustelun edistämisessä ja kaikkien välitystoimintaan 

osallistuneiden osapuolten siitä vaikenemista. 

Seurustelevien saksalaisten sotilaiden naisystävilleen välittämät tarvikkeet. 

Tavatessaan naisystävänsä saksalaiset sotilaat toivat säännöllisesti mukanaan 

kulutushyödykkeitä, jotka he osittain itse kuluttivat naisen kanssa seurustellessaan, 

mutta sotilaat välittivät runsaasti hyödykkeitä myös naisen, hänen vanhempiensa 



229

tai muiden lähisukulaisten ja tuttavien henkilökohtaiseen kulutukseen. 

Postiautomies Eelis Aikio kertoo muistelmissaan tällaisesta tapauksesta 

Rovaniemellä: ”… mullakin oli vanhempi sisko, niin meilläkin kävi tosiaan sitä 

siskoa kattomassa saksalainen. Ja sil oli aina sitten se leipä, kun se tuli, oli aina 

leipä, se oli sellainen limppu (…) Ja ne oli tervetulleita se leipä (…) mun täytyy 

sanoa, että oli melko lämmin suhde, oli tuota saksalaisiin nähden suomalaisten 

taholta”. 122 Keväällä 1944 erotettiin Petsamon Salmijärvellä toimineesta 

saksalaisesta sotilaskodista suomalainen, usein päihtyneenä esiintynyt 

keittiöapulainen. Hän oli kuulustelupöytäkirjan mukaan noin kahden kuukauden 

ajan seurustellut saksalaisen hammaslääkärin kanssa, ollut useita kertoja 

sukupuoliyhteydessä tämän kanssa ja ”saanut hammaslääkäriltä aina tupakkaa”. 

Sotilaskodissa nainen oli ryypännyt noin kerran viikossa saksalaisten kanssa ja 

samoin oli ”siellä juopotelleet kaikki toisetkin työssä olevat naiset”. Väkijuomat 

saatiin aina sotilaskodista. Joulukuussa 1943 nainen oli juhlinut saksalaisten 

kenttäpostissa, ”jossa päihtyi niin paljon että joutui yöksi Salmijärven putkaan”. 123 

Tutkimuksia ei tiettävästi ole tehty Saksan sotaväen Suomen siviiliväestölle 

välittämien kulutushyödykkeiden laadusta ja määrästä. On kyllä kiinnitetty jonkin 

verran huomiota siihen, kuinka saksalaisten majoituspaikkakuntien siviiliväestö sai 

hyvät tulot vuokratiloista ja majoituskorvauksista, kuinka saksalaiset tarjosivat 

suhteellisen hyvin palkattuja työpaikkoja etenkin naisille ja kuinka Pohjois- 

Suomen naispuoliset parturit olivat hyvin työllistettyjä saksalaisten asiakkaittensa 

ansiosta. 124 Saksalaisten suomalaisille naisystävilleen ja muille siviilihenkilöille 

välittämät elin- ja muut tarvikkeet ovat sen sijaan jääneet vähemmälle huomiolle. 125 

Saksalaisen sotaväen ja suomalaisen siviiliväestön välisiä taloudellisia suhteita 

hieman kosketellut Marianne Junila toteaakin, ettei vaihtokaupassa ja tutun 

tuliaisena liikkuneen tavaran kokonaisarvosta ole tietoakaan. 126 Puuttuvista 

tutkimustiedoista huolimatta on kuitenkin mitä ilmeisintä, että jatkosodan 

pitkittyessä saksalaisten sotilaiden siviiliväestölle toimittamien 

kulutushyödykkeiden määrä oli varsin suuri. 

122 TMT 355:2046 (Aikio). Työväen Arkisto 

123 Skiftesvik 2008, 432-433 

124 Junila 1984, 23–28, 67–71, Junila 2000, 305–314 

125 Junila 2000, 315–325 

126 Junila 2000, 327 

230

Kuvassa upseeri kantaa mukanaan mm. lihaa 

voita ja kananmunia samalla kun hän vie 

Suomesta paperia, puutavaraa, kuparia ja 

nikkeliä. Sotilaan ääni huhtikuu 1942. – 

German soldiers behave generously to their 

fiancées by arranging food, alcohol, cigarettes 

and other supplies. Cartoon in Sotilaan ääni, 

April 1942 

Museoviraston muistelma-aineistossa on runsaasti mainintoja niistä hyödykkeistä, 

joita saksalaiset sotilaat toimittivat suomalaisille tyttöystävilleen, heidän 

sukulaisilleen ja muille siviilihenkilöille. Tyypillisesti tällaiset hyödykkeet olivat 

limppua, leipää, makaroneja, lihaa, sardiineja, korppuja, keksejä, kahvia, teetä, 

hunajaa, suklaata, karamelleja, hedelmäsäilykkeitä, vanukkaita, leivoksia, viinaa, 

konjakkia, likööriä, vermuttia, tupakkaa, saippuaa, sotilasmantteleita, 

pukukankaita, kerrastoja, sukkia, ja kengänkiilloketta. Näiden hyödykkeiden 

luovutuspaikkakuntina toimivat Rovaniemi, Posio, Saija, Kemi, Oulu, 

Suomussalmi, Sotkamo, Paltamo, Vaasa, Joensuu, Tampere, Akaa, Nastola, 

Riihimäki, Helsinki, Hanko, Turku, Pori, Kouvola, Virolahti, Rantasalmi, 

Ruskeala, Salmi ja Valkeala. 

Rovaniemeläinen Sisko Ylimartimo kertoo muistelmassaan saksalaisten 

lihasäilykkeiden olleen niin hyviä, että lihapurkeista tuli paikkakunnalla 

suoranainen legenda. Hän jatkaa: ”Alkoholilla ja säilykkeillä saksalaiset hoitivat 

suhteita myös siviiliväestöön. Niillä korvattiin paikallisten ystävien 

vieraanvaraisuutta. Myös hedelmiä tuotiin Saksasta, mutta makkaran ja leivän he 

valmistivat asemapaikassaan. 127 Eräs toinenkin muistelma kuvaa osuvasti 

huvittelun, seurustelun ja tavaranvälityksen muodostamaa yhteyttä. Helsingissä 

oleskeleva saksalainen sotaväki asioi mieluusti ravintoloissa Paris, Wien ja 

Hungarian, jotka olivat ravintolaketju yhteisine omistajineen. Ravintoloitsijan 

127 Ylimartimo 2001, 144–145 

231

vaimo seurusteli saksalaisen upseerin kanssa. Tämä välitti puolestaan sekä rouvalle 

että ravintolaketjun naispuolisille tarjoilijoille kaikkia niitä kulutushyödykkeitä, 

mitä he saksalaisilta laivoilta halusivat ostaa. 128 

Saksalaisten sotilaiden jakamat kulutushyödykkeet lienee merkittävällä tavalla 

edistäneet seurustelua, sillä monet seurustelevat naiset saivat saksalaiselta 

miesystävältään usein himoittuja tarvikkeita, jotka eivät olleet muiden kansalaisten 

saatavina. Aikalaiset olivat tietoisia seurustelun ja kulutushyödykkeiden 

saatavuuden välisestä yhteydestä. Oulussa suomen kielen opettaja puhui 

oppilailleen naisista, jotka hänen sanontansa mukaan ”istuivat kukkaronsa 

päällä”. 129 Sotavuosina Porissa piikana ollut Hilkka Rostedt mainitsee 

muistelmissaan saksalaisten olleen kovia naistenmiehiä ja viittaa tätinsä 

lausahdukseen: ”Ko se taitaa perältäki ol sillail, ole tullu siähe päähä, ko tätivainaa 

enne sano et: - Kaikill o sama tavara, mut toine ossaa se paremmi trahteeraat!” 130 

Neuvostoliiton propagandalehtisissä tuotiin esille, kuinka saksalaiset joko 

yleisemmin tai nimellä mainituilla paikkakunnilla viettelivät suomalaisia naisia 

elintarvikkeilla ja viinalla. 131 Neuvostojoukkojen suomalaisille rintamasotureille 

tarkoitetussa Sotilaan Ääni-lehdessä kirjoitettiin mm 1.2.1943: ”Lieksan 

suojeluskuntatalo `Sarkala´ on nykyään oikea saksalaisten irstailupesä. Ei se ole 

ihme jos moni nainen lankeaa heidän houkutuksiinsa, sillä ovathan he joutuneet 

elämään miehistään erossa jo puolitoista vuotta. Saksalaiset käyttävät edukseen 

kurjaa elintarviketilannetta, viekotellen naisia leivällä y.m. ruokatavaroilla. 

`Sarkalan´ edustalla näkee jatkuvasti naisia ja lapsia, jotka kerjäävät leipää 

saksalaisilta.” 132 Koska neuvostojoukkojen jatkosodanaikaiset lentolehtiset monesti 

perustuivat suomalaisilta sotilailta hankittuihin kirjeisiin, muistiinpanoihin ja 

suullisesti antamiin tietoihin, ovat em. tiedot todennäköisesti kohtuullisen aitoja ja 

totuudenmukaisia. 

Seurustelutilannetta saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten välillä 

voidaankin osittain verrata siihen ilmiöön, että toimeentulevat suomalaiset miehet 

ja sedät ovat viime vuosikymmeninä seurustelleet venäläisten, virolaisten ja 

kaukoaasialaisten nuorehkojen ja vähävaraisten naisten kanssa. Tällaisen 

”elintasoseurustelun” piirteitä oli saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten 

jatkosodanaikaisissa suhteissa, jossa kummallakin osapuolella oli omat 

vaikuttimensa, perustelunsa ja hyötynsä. 

Saksalaiset sotilaat ostivat tai saivat välittämistään tuotteista itselleen puolestaan 

poronlihaa ja taloja, kinkkuja, leipää, perunaa, voita, suolakaloja, metsäriistaa, 



130 TMT 256:981 (Eskola), Työväen Arkisto 

131 Lentolehtiset ”Saksalaiset suomalaisten naisten kimpussa” ja ”Pelastaa vaimonne, sisarenne ja 

morsiamenne häväistykseltä!”. Suomi toisessa maailmansodassa. Sotatapahtumat. Neuvostoliitosta 

rintaman yliheitetyt lentolehtiset. Kansio 16. Kansan Arkisto 

132 Saksalaisten kukkoilusta Lieksassa. Sotilaan Äänen kirjoitus 1.2.1943 

232

vadelmia, maitoa ja pilsneriä. 133 Marianne Junilan havaintojen mukaan saksalaiset 

vaihtoivat etenkin alkoholinsa ja tupakkansa mm. voihin, riistaan ja loheen. 

Vaihtomarkkinoilla liikkui lisäksi lähes mielikuvituksellinen määrä erilaisia 

tarvikkeita etikasta lentäjähaalareihin. Saksalaisten sotilaiden oikeutta ostaa 

kulutustarvikkeita suomalaisista liikkeistä oli tosin virallisesti ja muodollisesti 

rajoitetuttu siten, että ainoastaan tietyt tuotteet oli ostettavissa. Sotilaiden 

tyttöystävät ja muut tuttavat saattoivat kuitenkin huolehtia ostoista ja välittää 

ostorajoitusten alaisia tarvikkeita saksalaisille sotilaille. Saksalaisilla sotilailla oli 

jokseenkin runsaat päivärahat ja lisäksi he saivat viinan ja tupakan myynnistä 

lisätuloja. Tästä syystä he pystyivät hyvin hankkimaan ostorajoitusten alaisia ja 

mustan pörssin tavaraa. 134 

AOK 20:n poikkeuksellisen hyvä huoltotilanne. Saksalaiset sotilaat saattoivat 

kaikkialla Suomessa ostaa tai muuten hankkia kanttiineistaan ja varastoistaan 

suuria määriä kulutushyödykkeitä ja tavaraa. AOK 20:n huoltotilanne oli selvästi 

parempi kuin Saksan muun itärintaman armeijoiden vastaava tilanne, sillä Lapissa 

toimiva armeijakunta oli muihin vastaaviin yksiköihin verrattuna itsenäisempi ja 

omavaraisempi niin huoltojoukkojen kuin varustuksen ja tarvikkeiden osalta. 

Tarvikkeet kuormattiin Saksasta ja Tanskasta ja kuljetukset ohjattiin osittain 

Suomen- ja Pohjanlahden satamien kautta ja osittain Norjan rannikkotietä pitkin. 

Suomen satamiin lienee vuosina 1941–44 saapunut ainakin noin 3 000 Saksan tai 

sen liittomaan kuljetusalusta ja pelkästään Norjan Tromssan ja Kirkkoniemen 

välillä saatettiin pelkästään vuosina 1942–43 noin 5 000 kuljetusalusta. Erään 

arvion mukaan oli yksinomaan Kirkkoniemessä elintarvikkeita 150 000 sotilaalle 

yhdeksäksi kuukaudeksi ja Ruotsin Luulajassa toimi saksalaisten suurehko 

huoltokeskus hyvine rautatie-, maantie- ja satamayhteyksineen ruotsalaisen 

huolintayrityksen ylläpitämänä. Pääsyy siihen, että AOK 20:n huoltotilanne oli 

poikkeuksellisen hyvä oli Saksan sotajohdon pelko siitä, että Iso-Britannian joukot 

voisivat nousta maihin Pohjois-Norjassa tai Petsamossa. Koska tällainen 

maihinnousu olisi katkaissut osan saksalaisten yhteyksistä, oli turvattava 

huoltotarvikkeita useiksi kuukausiksi. Osittain myös ankara ilmasto, kylmyys, 

lumiesteet, Perämeren jäätyminen ja kelirikko vaikeuttivat huoltoa siinä määrin, 

että AOK 20:n oli varauduttava huoltokatkoihin varastoimalla tarvikkeita. Jo 

vuonna 1941 oli näistä syistä jo 240 000 tonnia erilaisia varastoja ja vuodesta 1942 

lähtien varastoja kartutettiin järjestelmällisesti sillä seurauksella, että syksyllä 1944 

elintarvikkeita oli puoleksi vuodeksi. 135 

Etenkin saksalaisten aliupseerien mahdollisuudet hankkia kulutustarvikkeita olivat 

erinomaiset, sillä osa heistä palveli elintarvikevarikoissa ja muissa varastoissa. He 

saattoivat seurustelutarpeitaan varten ostaa tarvittavia kulutushyödykkeitä tai 

133 MV:K34/Vastaukset 197, 235, 355, 536, 660, 688, 821, 825, 826, 878, 942, 972, 1006, 1120, 1146, 

1316, 1508, 1541, 1577, 1726, 1885, 1909, 2001, 2098, 2232, 2342, 2292, 2440, MV:SO/Vastaukset 

403, 512, 779 ja 1215 

134 Junila 1984, 71 

135 Westerlund 2008, 291–292 

233

vaihtaa niitä itselleen vastapalveluilla tai tavaralla. He lienevät suoranaisesti 

anastaneet suurehkoja määriä tarvikkeita. Tämä oli kuitenkin riskialtista puuhaa, 

sillä Wehrmacht koetti poistaa väärinkäytöksiä ja varkauksista 

kenttätuomioistuimet langettivat herkästi pitkä vapausrangaistuksia ja 

kuolemantuomioitakin. Varastomiehet lienevät kuitenkin aina keksineet keinoja 

välttääkseen tarvikkeiden anastamisen paljastumisen. 

Viinan merkitys seurustelun edistämisessä. Saksalaisten välittämien väkijuomien 

merkitys seurustelussa oli varsin suuri. Tämä johtui useista seikoista. Ensinnäkin 

seurustelu lienee usein yhdistetty irrotteluun, joka soi sotilaalle itselleen tilaisuuden 

nauttia viinaa. Toiseksi väkijuomia tyttöystävilleen juottamalla lienevät 

seurusteluasiat sujuneet saksalaisilta sotilailta toisinaan jouhevammin. 

Kolmanneksi saksalaiset sotilaat lienee usein saaneet naisten lähisukulaiset, 

naapurit ja tuttavat hyvälle tuulelle tarjoamalla tai välittämällä viinaa heillekin ja 

tällä tavalla väestössä esiintyvät torjuvat asenteet itseään kohtaan osittain 

murrettua. Neljänneksi osa saksalaisista sotilaista hankki viinan välittämisellä 

itselleen käyttövaroja, joita he saattoivat käyttää tyttöystäviensä muuhun 

kestitsemiseen tai muiden huvien kustantamiseen. 

Saksalaisten sotilaiden mahdollisuudet hankkia viinaa ja muita alkoholijuomia 

olivat varsin hyvät. Wehrmacht ei tosin jakanut päiväannoksia sotilaille, mutta 

suuria määriä alkoholijuomia oli jatkuvasti saatavina kanttiineissa ja 

sotilaskodeissa ja päällystö järjesti joukoilleen viikoittaisia pienehköjä juhla- ja 

juomailtoja. Tätä varten saksalaisten huolto varastoi suunnattomia määriä viinaa. 

AOK 20:n viinavarastot eivät missään vaiheessa pudonneet alle kahden miljoonan 

litran rajan viini- ja olutmääriä laskematta. 136 Vaikka Saksan sotaväen viinan 

saatavuus oli erittäin hyvä, varsinkin verrattuna suomalaisten sotilaiden 

tilanteeseen, saksalaisten sotilaiden viinankäyttö ei kokonaisuutena ollut holtitonta. 

Aika juominkeja järjestettiin kyllä säännöllisesti upseerien ja miehistön 

majapaikoissa ja sotilaskodeissa, mutta silti saksalainen juomakulttuuri pysyi 

jotenkin raiteillaan ainakin sotaväen majoituspaikkojen ulkopuolella. Wehrmachtin 

johto huolehti jatkuvasti viinan saatavuudesta, sillä alkoholia käytettiin 

säännöllisesti joukkojen mielialojen kohentamisen välineenä. 

Vuosina 1940–44 saksalaiset sotilaat joko möivät tai toimittivat suomalaisille 

tarkemmin tuntemattoman määrän väkijuomia. Kyse lienee ollut kuitenkin 

kokonaisuudessaan todennäköisesti vähintään useista sadoista tuhansista litroista. 

Valpon Rovaniemen osaston tilannekatsaus jatkosodan alkuvaiheelta elokuulta 

1941 kuvaa tilannetta. Tämän mukaan saksalaiset möivät Suomen valuutasta 

yleisesti ”`ransuunansa´ saamaansa ja kyllä muutenkin kanttiineistaan 

hankkimaansa viinaa, konjakkia y.m. suomalaisille, niin herroille kuin 

työmiehillekin. Hinnat olivat aluksi kohtuulliset, mutta nousivat ajanoloon, ja 

varsinkin sitten kun myynti kävi siitä annetun ankaran kiellon johdosta 

uhanalaiseksi, suorastaan huikeiksi. Kun Alko ei myy Lapin läänissä viinaa 

136 Ylimartimo 2001, 144-145, Westerlund 2008, 292, Westerlund 2009, 225–226 

234

lainkaan ja kun sitä ei saa edes ravintoloista, maksetaan esim. ¾ litran 

rommipullosta 500 markkaa (…) Saksalainen johto on ryhtynyt ankariin 

toimenpiteisiin tehdäkseen tämän kyllä tietämänsä nurinkurisuuden poistamiseksi 

kaiken voitavansa, mutta sitä lienee sentään mahdotonta saada kokonaan 

kitketyksi”. 137 Jatkosodanaikaisia saksalais-suomalaisia suhteita tutkinut Markku 

Jokisipilän mukaan osa saksalaisten kanssa seurustelevista suomalaisista naisista 

oli valmis ”kohentamaan elintasoaan seksin avulla. Osalla motiivina oli pelkästään 

raha, toisilla taas saksalaisten houkuttimena tarjoamat alkoholi, tupakka ja ruoka. 

Mukana oli myös naisia, jotka yksinkertaisesti vain olivat mieltyneet jatkuvaan 

juhlimiseen tai jotka aiemmin olivat eläneet lähes irtolaisina”. 138 

Osapuolten vaikeneminen kulutushyödykkeiden virrasta. Kyselyaineistossa ei ole 

ollenkaan mainintoja seurustelevien naisten saamista kulutushyödykkeistä, koska 

olettamuksen mukaan äidit eivät ole kovin laajalti kertoneet niistä. Tähän on 

kuitenkin useita syitä. Kolmasosa siviiliväestön kulutuksesta on sotavuosina 

arvioitu tapahtuneen ns. laillisen säännöstelyn ulkopuolella. Elintarvikkeiden ja 

muun tavaran hankkiminen ns. vapaasta huollosta ja mustasta pörssistä oli 

säännöstelyrikos. 139 Kulutushyödykkeiden vastikkeeton vastaanottaminen 

saksalailta tahoilta ei tosin ollut mikään rikos, mutta kyse lienee kuitenkin ollut 

säännöstelylainsäädännön tarkoittamasta tavaranvaihdosta. Kyläläisten ja muiden 

kansalaisten kateuden vuoksi naisilla oli syytä olla puhumatta saksalaisten 

sotilaiden heille välittämistä kulutushyödykkeistä. Myös suomalaisten sotilaiden 

usein ilmaisema paheksunta saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelevia naisia 

kohtaan lienee osittain perustunut siihen huolettomaan, nautinnolliseen ja tosinaan 

jopa ylelliseen elämäntapaan, jota naiset saattoivat viettää saksalaisten sotilaiden 

hyödykevirran ja kustantamien huvien johdosta. Olettamuksen mukaan 

seurustelevat suomalaiset naiset eivät ole kertoneet saksalaisilta sotilailta 

saamistaan kulutustarvikkeista ja niiden suurehkosta määrästä. Tämä johtuu 

osittain siitä, että asia pyrittiin pitämään viranomaisten tarkkailun ulkopuolella ja 

yleisemminkin julkisuudesta piilossa. Osittain naisten vaikeneminen lienee 

kuitenkin johtunut myös siitä, että kulutustarvikkeiden saantiin ja 

vastaanottamiseen todennäköisesti usein liittyi häpeällisyyden tunne. Syynä tähän 

oli, että sekä naiset itse että ympäristökin laajalti koki lahjatavarat eräänlaiseksi 

seurustelun ja sukupuolisuhteen vauhdittajaksi ja korvauksesta. 

Saksalaisten tyttöystävien lähisukulaisilla, tuttavilla ja naapureilla ei ole myöskään 

ollut kovin suuria syitä kertoa saksalaisilta sotilailta saamistaan tarvikkeista tai 

dokumentoida niitä. Tällaiset tavarat liikkuivat joko ns. harmaan tai peräti mustan 

talouden aloilla eikä mitään hyvää olisi seurannut siitä, että asia tuli 

yksityiskohtaisemmin säännöstelyviranomaisten tietoon. 

137 Valpon Rovaniemen osaston tilannekatsaus 9.9.1941. Tilannekatsaukset. Alaosastot 1941. Kansio 

1400. EK-Valpo I. Kansallisarkisto 

138 Jokisipilä 2005, 37 

139 Westerlund 2009, 228–243 

235

Lopuksi myös kulutushyödykkeitä välittävillä saksalaisilla sotilailla oli omat 

syynsä vaieta niistä ja niiden hankintatavoista. Melkoinen osa niistä liene anastettu 

tai hankittu Wehrmachtin huollon kirjanpidon kannalta kyseenalaisella tavalla, 

eivätkä sotilaat toivoneet tarkastajien puuttumista välitystoimintaan. Näiden syiden 

yhteisvaikutuksen johdosta saksalaisten sotilaiden naisystävilleen välittämät 

kulutushyödykkeet ovat aikaisemmin jääneet ilman asianmukaista huomiota. 

Au-äitien usein rankat vaiheet 

Melkoisella osalla saksalaisten sotilaiden kanssa sotavuosina seurustelleista ja 

lapsen synnyttäneistä naisista oli varsin rankat ajat sodan loppuvaiheessa ja 

sodanjälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä oli yleistilanne etenkin 

1940-luvun loppupuoliskolla, mutta pitkälti vielä koko 1950-luvun aikana ja 

joissakin tapauksissa vielä 1960-luvulla. Sen sijaan naisten olot olivat paljolti 

helpottuneet jo 1970-luvulla, kun entisaikojen painostus ja panettelu hiipui ja 

katosi. 

Kyselyaineiston 73 tapauksesta meni 49 eli 68 % saksalaiselle sotilaalle lapsen 

synnyttänyttä naista seurustelusuhteen päätyttyä naimisiin jossain vaiheessa. 

Useimmiten uudet avioliitot solmittiin joko 1940-luvun loppupuoliskolla tai 

viimeistään 1950-luvulla. Useimmat naiset, mukaan lukien kaksi sodanaikaista 

leskeä, menivät naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Tästä pääkuviosta on 

kuitenkin muutamia poikkeuksia. Ensinnäkin eräs au-äiti avioitui tanskalaisen 

miehen kanssa keväällä 1944 sodan vielä jatkuessa. Muut 48 naista menivät 

naimisiin vasta sodan päätyttyä. Näistä kuitenkin kolme nai jatkosodanaikaisen 

saksalaisen miehensä, kun kansallissosialistien rotuopit eivät enää estäneet 

avioitumista. 

Norjassa on puolestaan todettu ”monen” saksalaiselle sotilaalle lapsen 

synnyttäneen au-äidin sodan jälkeen menneen jonkin ajan kuluttua naimisiin 

norjalaisen miehen kanssa. Suhteestaan saksalaiseen ja ”saksalaisäpärän” johdosta 

au-äitien arvo seurustelumarkkinoilla oli kuitenkin laskenut eivätkä ne 

kuuluneetkaan kaikkein houkuttelevimpiin vaimokandidaatteihin. Sen seurauksena 

tästä maineestaan kärsivät au-äidit joutuivat tyytymään niihin miehiin, jotka 

puutteistaan, ominaisuuksistaan tai taustastaan huolimatta olivat hyväksyttäviä 

aviomiehiksi. 140 

Kyselyaineiston saksalaiselle sotilaalle lapsen synnyttäneistä naisista yhteensä 22 

ei koskaan mennyt naimisiin. Kyseessä oli 21 au-äitiä ja leski. Kaikista tapauksista 

näiden osuus on 30 %. Lisäksi oli kaksi tapausta, jotka eivät luontevasti sovi 

naimisiin menneisiin tai naimattomiksi jättäytyneisiin. Toinen näistä on au-äiti, 

joka kylläkin sodanjälkeisenä aikana solmi vakinaisen suhteen suomalaisen miehen 

kanssa. Pariskunta ei kuitenkaan mennyt naimisiin, koska mies ei naisen taustan 

140 Ericsson-Ellingsen 2005, 98 

236

johdosta hyväksynyt häntä aviovaimoksi naisenkin tyytyessä avosuhteeseen. 

Toinen tapaus on toisen miehen kanssa jo naimisissa oleva nainen, joka jatkosodan 

aikana synnytti lapsen saksalaiselle upseerille lyhyehkön seurustelun jälkeen. 

Sodan jälkeen nainen synnytti vielä kolmannelle miehelle lapsen menemättä 

koskaan uudestaan naimisiin. 

Norjaan, Tanskaan ja Saksaan lähteneiden äitien kohtaloita. On arvioitu, että 

syksyllä 1944 liittyi noin tuhatkunta suomalaista naista Suomesta joko Norjaan 

sekä edelleen Tanskaan ja Saksaan tai suoraan Saksaan vetäytyviin saksalaisiin 

joukkoihin. 141 Muutamat naiset joutuivat evakkona tai muuna matkustavaisena 

Ruotsiin. 

Osa syksyllä 1944 vetäytyviin saksalaisiin lyöttäytyneistä suomalaisista naisista 

otti lähtiessään mukaan lapsensa ja osa synnytti lapsen vuosina 1945–46. 

Loppukesällä 1945 Norjasta Suomeen palanneet 115 suomalaista naista toivat 

mukanaan yksitoista lasta 142 eli 9,6 % näistä naisista oli matkallaan synnyttänyt 

lapsen. Marraskuun alkuun mennessä vuonna 1945 Suomeen oli palannut 386 

saksalaisheilaa, jotka toivat mukanaan yhteensä 26 lasta. Palanneista naisista 14 oli 

lisäksi raskaana eli tästä ryhmästä 10,4 % oli joko lapsellinen tai raskaana. 143 

Marraskuun 1945 ja syyskuun 1948 välisenä aikana Hangossa toimivalle ns. 

Palaavien suomalaisten leirille saapui yhteensä 152 lasta. Näistä valtaosa lienee 

kuitenkin tullut muista maista kuin Norjasta ja Saksasta. 144 Norjasta ja Saksasta 

vuosina 1945–48 saapuneista suomalaisista naisista lienee arvion mukaan 

korkeintaan noin satakunnalla eli kymmenesosalla ollut pikkulapsia. 

Näistä au-äideistä Norjaan jääneillä naisilla oli yleensä selvästi paremmat oltavat 

kuin Saksaan päätyneillä suomalaisnaisilla. Syynä tähän olivat erittäin vaikeat 

yhteiskunnalliset ja huollollisesti puutteelliset olot Saksassa vuosina 1945–46. 

Asutuskeskuksissa oli usein turvatonta samalla kun miehitysjoukot, mutta myös eri 

rikolliset ja puolirikolliset koplat järjestivät paikallisia oloja. Monella au-äidillä oli 

vaikeuksia löytää siedettävää asuntoa, toimentulo oli usein epävarmaa ja 

elintarpeista ja tarvikkeista oli pulaa. Olot äideille olivat osittain suorastaan 

sietämättömät, kuten mm. Talvikki Mannisen muistelmateos ”Refuge under the 

Boot” asianmukaisella tavalla kuvaa. 145 

141 Anu Heiskanen: Kolmanteen valtakuntaan 1944 lähteneiden suomalaisten naisten kokemuksia 

äitiydestä ja selviytymisestä. Artikkelin käsikirjoitus 2010, Ville Kontinen: Lemmestä, seikkailusta ja 

pakostakin. Artikkelin käsikirjoitus 2010 

142 Tyskarna väninnor komma hem. 200 finska kvinnor från Norge och Danmark. Hufvudstadsbladetin 

kirjoitus 3.7.1945, 115 ”tysketöser” hem från Norge. ”Förökning” med elva nya världsmedborgare. 



12.11.1945 

144 Saapumis- ja kuukausiluettelot, kuukausiselostukset 1945–1948. Kansio 22. Palaavien suomalaisten 

leiri (Valpo). Kansallisarkisto 

145 Manninen 1985 

237

Eräät Saksaan päätyneet suomalaiset naiset saattoivat pärjätä muita paremmin. 

Tällainen oli syyskuussa 1944 Oulusta aluksella Saksaan lähtenyt 

pietarsaarelaisnainen Inga Schneider (os. Hjelm). Lähtönsä jälkeen hän tosin tapasi 

saksalaisen aviomiehensä Peter Schneiderin vasta toukokuussa 1946, kun mies 

vapautui yhdysvaltalaisesta sotavankeudesta. Tässä tapauksessa ero kesti noin 20 

kuukautta. Aviovaimo jäi asumaan miehen vanhempien maatilalle, joka ei joutunut 

ilmapommitusten kohteeksi tai taistelujen tapahtumapaikaksi. Tilalla oli sodan 

jälkeen köyhää, mutta perhe ei kärsinyt varsinaista hätää. Ruoka riitti sekä 

aviovaimolle että hänen kansaan Saksaan lähteneille pikkusiskoille, sillä maatila 

pystyi jatkuvasti tuottamaan riittäväsi elintarvikkeita. 146 

Satojen naisten palattua vuosina 1945–48 Suomeen odotti vielä Palaavien 

suomalaisten leiri Hangossa, jossa useat sadat palaavat naiset lienee kokeneet 

kohtelun nöyryyttäväksi, ennen kuin he lopulta pääsivät joko kotipaikkakunnalleen, 

sukulaistensa tai tuttujensa luo tai joutuivat aivan vieraaseen paikkaan. Marianne 

Junila onkin katsonut, että saksalaisten sotilaiden suomalaisista naisystävistä 

kaikkein rankinta oli niillä naisilla, jotka syksyllä 1944 lähtivät saksalaisten 

mukaan. 147 

Tukanajot ja muut kovistelut. Useat saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelleet 

suomalaiset naiset joutuivat joko syksyllä 1944 tai vuonna 1945 joidenkin 

rangaistustoimenpiteiden kohteeksi. Tästä suomalaisten sotilaiden ja kyläläisten 

suorittamasta omavaltaisesta menettelystä ei ole kovin paljon tietoa eikä myöskään 

tiettävästi viranomaisten asiakirjoja. Sen sijaan muistelmissa on satunnaisia 

mainintoja ilmiöstä. Päämajan valvontaelimen tilannekatsauksessa lokakuun 1942 

tilannekatsauksen mukaan ”suomalaisten sotilaiden yleisenä ajatuksena tuntuu 

olevan: `Tukka pois saksalaisten kanssa liikkuvilta naisilta´, mitä ajatusta ei 

sentään ole yritetty toteuttaa”. 148 Ajatus lienee kuitenkin jäänyt kytemään. Ainakin 

Rovaniemellä oli saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelevia tyttöjä uhkailtu 

”kaljuksi ajamisella”. 149 

Suomalaisten joukkojen valloittaessa Torniota lokakuun alussa 1944 he saivat 

eräästä kellarista vangiksi neljä kovaa vastutusta tehnyttä saksalaista upseeria ja 

viisi suomalaista naista. Tästä kertoo sotamiehenä mukana ollut Eero Juvonen: ”… 

aseveljet vain riisuttiin aseista ja tarkastettiin ja oli sillä selvä. Mutta 

mieleenpainuvana seikkana jäi mieleen näiden suomalaisten aseveljien naisten 

aseista riisuminen. Se tapahtui, sellaisen aseveli Hirvelän ison kauhavalaisen 

puukon ansiosta. Tämä Hirvelä nimittäin otti näitä naisia kaikkia tukkapäästä kiinni 

ja sahas sillä tylsällä puukollaan niiltä tukan pois, ettei siihen jäänyt kovin pitkää 

146 Sundquist 2008, 251–253 

147 Junila 2008, 37 

148 EK-Valpo. Rötöksiä ja epäkohtia (sotilaitten y.m.). Kansio 603. Kansallisarkisto, Lähteenmäki 1999, 

121 

149 Ylimartimo 2001, 136 

238

sänkeä. Varmasti tuskallinen toimitus näille naisille, mutta ehkä sen jälkeen niin 

paljon arvoa antava muisto tuosta asiasta”. 150 

Sama joukko-osasto osallistui myöhemmin myös Kittilän valtaukseen, jolloin 

vetäytyvät saksalaiset jättivät taakseen mm. nuoria suomalaisia naisia. Näitä 

suomalaiset kuljettivat etelään 20–30 kilometriä jalkapatikalla liejuisilla teillä. 

Tästä Juvonen kertoo: ”Ehkä ne naiset sen marssin muistavat, monella oli vain 

tavalliset korkeakorkoiset kengät ja silkkisukat jalassa. Ja mikä kaikkein ikävintä, 

saksalaiset eivät olleet antaneet heille mitään muonaa mukaan, että heillä oli aika 

nälkä. Meillä oli sitten välillä ruokailu meillä saattajilla, mutta eihän me oltu osattu 

varautua sellaisen naislauman ruokintaan siinä. Nyt voi kuka tahansa ajatella ja 

kuvitella, että kun ihmisellä on kova nälkä ja näkee toisen syövän, mitä tunteita 

herättää. Ja herätti se tunteita näissä naisissakin, ne olis ehkä antaneet kaikkea 

muutakin vaikka oman ittensä siitä yhdestä tavallisesta suomalaisesta 

hernesoppapakista, mitä pojat pisteli naamaansa siinä. Ja tämä sama Hirvelä oli 

edelleen mukana ja hän tarjosi sitten yhdelle hempukalle sitä pakkia, ruuan tähdettä 

siitä ja sanoi: `Käviskös neitille pikkunen rokka´ Tyttö otti pakin ja lusikan 

käteensä ja meinas ruveta syömään, niin se Hirvelä löi sen pakin kädestä maahan ja 

sanoi: Èi oo sioilla sillä syötetty ruokaa ennenkään´”. 151 

Toisaalta sotilasviranomaiset pyrkivät ainakin jossain määrin suojelemaan 

seurustelevia suomalaisia naisia. Eräs suomalainen joukko-osasto otti 7.10.1944 

vangeiksi yksitoista saksalaiseen kuorma-autosaattueeseen kuuluvaa ja Saksan 

sotaväen asepukuja käyttävää suomalaista naista, joiden keski-ikä oli 20 vuotta. 

Tapahtuman yhteydessä osui kuolettava luoti 19-vuotiaseen keittiöapulaiseen, 

Maija Hartikkaan, joka oli kihloissa panssarijääkäri Rikhard Müllerin kanssa. 

Suomen sotilasviranomaiset lähettivät naiset tutkimuksia varten Ouluun, ”jossa 

heidän asiansa voitaisiin vähemmällä melulla käsitellä eivätkä ehkä aiheuttaisi 

hälyä, että naisia ahtaasti katsoen voitaisi käsitellä vaikkapa sotavankeina ja 

sellaisina voisi tulla kysymykseen neuvostoliittoon toimittaminenkin”. Naiset 

saivat kylläkin tuomiot luvattomasta liittymisestä vieraan vallan sotavoimiin, mutta 

heitä ei sentään siirretty Neuvostoliiton huostaan. 152 

Museoviraston aineistossa on Lapin sotaan osallistuneen miehen kertomus siitä, 

kuinka Torniossa suomalaisia tyttöjä siirrettiin yönpimeydessä Ruotsista tulleista 

kuorma-autoista rautatievaunuihin kotimatkalle. Naiset olivat seurustelleet 

saksalaisten sotilaiden kanssa ja heiltä oli tukka ajettu kokonaan pois häpeän 

merkiksi. Ilmajoella ja Koskenkorvalla kulki syksyllä 1944 nainen, jolla oli aina 

huivi päässä. Kyläläiset puhuivat, että pohjoisesta kotoisin oleva nainen oli 

seurustellut saksalaisen sotilaan kanssa ja tästä syystä häneltä oli ajettu tukka 

niskasta takaraivolle asti paljaaksi. Kun vetäytyviin saksalaisiin liittyneet naiset 

sodan jälkeen palasivat Alavudelle, oli väki sylkenyt heitä kasvoihin ja naiset 

150 TMT 121:176 (Juvonen). Työväen Arkisto 

151 TMT 121/176 (Juvonen). Työväen Arkisto 

152 Suhteet Saksaan. Saksalaisten puolelle siirtyneet. Valpo. Kansio 179. Kansallisarkisto 

239

kerittiin paljaspäiksi. Konttajärvellä leikattiin vuonna 1945 tukat Norjasta 

palanneilta naisilta. Karstulassa oli taas viety tukka saksalaisen sotilaan kanssa 

seurustelleelta lotalta. 153 

Näiden muistitietojen perusteella ei ole mahdollista esittää arviota siitä, kuinka 

monelta naiselta syksyllä 1944 tai vuoden 1945 aikana ajettiin tukka 

rangaistukseksi seurustelusta saksalaisten sotilaiden kanssa. Em. muistelmat ovat 

viideltä eri paikkakunnalta ja ilmeistä on, että vähintään useita kymmeniä 

seurustelleita naisia joutui suomalaisten sotilaiden ja kyläläisten tukanajon tai 

muun kovistelun kohteeksi. Muistelmissa ei tosin mainita nimenomaan au-äitejä, 

mutta todennäköisesti nämäkään eivät välttyneet omavaltaiselta kansalaiskostolta. 

Lapsensa kanssa jatkuvasti asuneet au-äidit. Ainakin parikymmentä 

kyselyaineiston lapsista lienee pienenä jatkuvasti asunut au-äitinsä luona. Osalle 

naisista ei kuitenkaan synnytyksen jälkeen ollut enää palaamista kotipuoleen 

lähisukulaisten nuivan suhtautumisen johdosta. Niinpä erään rovaniemeläisen 

parturin vanhemmat hylkäsivät tyttärensä hänen synnytettyään saksalaiselle 

sotilaalle lapsen. Seurauksena tästä äiti jäi yksinhuoltajaksi. 154 Toisessa tapauksessa 

lääkintälottana Kurkijärven saksalaisessa kenttäsairaalassa toiminut ja saksalaiselle 

sotilaalle lapsen synnyttänyt nainen eli lapsen kertoman mukaan vaeltavana 

yksinhuoltajana koko elämänsä. Hän toimi apuhoitajana ja muissa työtehtävissä 

vuosina 1945–81 Helsingissä, Kuopiossa, Mikkelissä, Iisalmessa, Tampereella, 

Kuopiossa, Vehmersalmella ja taas Kuopiossa. 155 Naisen eri palveluspaikkojen 

keskimääräinen kesto oli täten 4,5 vuotta. 

Osa naimattomiksi jättäytyneistä tai jääneistä au-äideistä eli sodanjälkeisenä aikana 

vähemmän tai enemmän vetäytyneenä muusta yhteiskunnasta. Eräs Pohjois- 

Suomessa syntynyt lapsi kertoo äitinsä tällaisista vaiheista: ”Ainoa, joka kärsi, oli 

edesmennyt äitini. (Hän) sulkeutui ympäristön painostuksesta siten, ettei käynyt 

missään, uppoutui täysin ja ainoastaan työhönsä. Oli tässä kyläyhteisössä vain 

muutama hyvä ystävä, joille voi tuntojaan purkaa. Karjalaissyntyiselle se on 

varmasti ollut kova paikka (…) kaikki dokumentit, kirjelappuset, kuvat jne. on 

äitini hävittänyt. Jostain syystä”. 156 Nainen ei avioitunut uudestaan. 

Toinenkin kertomus kuvaa samaa ilmiötä. Suomalaisen miehen kanssa naimisissa 

oleva nainen, hänen kaksi lastaan ja vanhemmat joutuivat talvisodan puhjetessa 

joulukuun alkupäivänä 1939 neuvostosotajoukkojen siviilivangeiksi Petsamon 

Vaitolahdessa. Sotatapahtumien johdosta naisen aviomies, hänen pienempi 

lapsensa ja isänsä kuolivat. Vapauduttuaan vankeudesta leski alkoi jatkosodan 

aikana seurustella saksalaisen sotilaan kanssa ja seurauksena tästä syntyi lapsi. 

Syksyllä 1944 suhde saksalaiseen sotilaaseen kuitenkin katkesi ja nainen lähti 





240

perheineen evakkoon. Myöhemmin hän asettui Rovaniemelle, jossa hän vältteli 

yhteisiä rientoja ja jossa hänellä oli vain työ ja koti. Vuonna 1950 hän meni tosin 

naimisiin hyvän miehen kanssa, joka hyväksyi molemmat lapset perheeseen. 157 

Etelä-Suomessa varttunut lapsi puolestaan arvelee äitinsä syrjäytyneen seurustelun 

ja au-lapsen johdosta. 158 

Toisaalta on myös esimerkkejä siitä, että lapsen elämä au-äidin kanssa on ollut 

hyvä eikä siihen liittynytkään kielteisiä piirteitä. Tällainen tapaus oli 

pietarsaarelainen liikenainen Mirjam Lillkvist. Hän synnytti sodan aikana 

tyttölapsen SS-sotilas Walter Mozerille ja suhde päättyi kun saksalaiset vetäytyivät 

Suomesta syyskuussa 1944. Tytär Carita Ström ei ole koskaan kokenut 

hankaluuksia taustansa takia, vaikka tämä Pietarsaaressa tunnettiin. Tästä hän 

kertoo: ”… pikemmin päinvastoin. Monet tuttavat ovat olleet sitä mieltä, että 

minulla on jännittävä ja mielenkiintoinen tausta saksalaisine isineen, siskoja 

Saksassa ja kaikkine sieltä tulleiden syntymäpäiväkorttien kera”. 159 Selityksenä 

paikalliseen hyväksyntään lienee varsin läheinen jatkosodanaikainen suhde 

Pietarsaaren ruotsinkielisen eliitin ja pienehkön saksalaisten varuskunnan välillä. 

Koska kaupungin vaikuttajat katsoivat saksalaisten läsnäolon hyväksi asiaksi, oli 

suhtautuminen kaupungin naisten seurusteluun saksalaisten sotilaiden kanssa asia, 

joka laajalti hyväksyttiin. Kun eliitti kerran suhtautui säyseästi ilmiöön, niin myös 

muut kansankerrokset olivat taipuvaisia mukautumaan tähän. 

Myös Vaasan ja Kokkolan ruotsinkielisten kauppias- ja virkamiespiirien asenne 

seurusteluun saksalaisten sotilaiden ja paikallisten naisten kanssa lienee ollut 

samanlainen kuin Pietarsaaressa. Kaikkien näiden rannikkokaupunkien kahviloissa 

ja ravintoloissa kuitenkin esiintyi saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden välillä 

nahistelua, katutappeluita ja kiistoja naisista. Etenkin Kokkolan ja Vaasan 

suomenkielisen työväestön keskuudessa ilmeni myös poliittisluonteista 

saksalaisvastaisuutta, joka on saattanut kohdistua myös saksalaisten sotilaiden 

kanssa seurustelleisiin naisiin. 

Lapsestaan pysyvästi, väliaikaisesti tai toistaiseksi luopuneet äidit. Osa au-äideistä 

sijoitti lapsensa lastenkotiin tai antoi hänet adoptoitavaksi. Tällaisia tapauksia on 

useita. Eräs tapaus koskee Karttulassa asunutta 28-vuotiasta naimissa olevaa naista, 

jolla oli kolme alaikäistä lasta. Hän muutti jatkosodan aikana kolmen lapsensa 

kanssa Joensuuhun, jossa siivosi työkseen saksalaisten sotilaiden asuntoja. Nainen 

erosi sodan aikana suomalaisesta aviomiehestään ja synnytti saksalaiselle sotilaalle 

lapsen, mutta antoi sen adoptiolapseksi suomalaiselle perheelle. Lapsi kuvaa 

kuinka tuskallista tämä oli naiselle: ”Kummini kertoman mukaan äidille oli ollut 

hyvin raskasta luopua minusta ja hän kävi vielä kerran katsomassa minua uudessa 

kodissani. Hän oli kertonut pohtineensa myös Saksaan lähtöä, mutta pelkäsi 

suomalaisten kohtelua siellä, ja ongelmana oli varmasti myös 10-, 7- ja 4-vuotiaat 



159 Sundquist 2008, 256–260 

241

lapset”. Sodan jälkeen nainen meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa, jolle hän 

synnytti vielä kuusi lasta. 160 

Kyselyaineiston perusteella yli kolmasosa kyselyaineistossa mainituista au-äideistä 

luopui joko väliaikaisesti tai pysyvästi lapsestaan käydessään itse töissä toisella 

paikkakunnalla. Ainakin kahdessakymmenessä tapauksessa au-äiti sijoitti lapsensa 

oman äitinsä huostaan. Muutamissa tapauksissa au-äidin sisaresta tai veljestä tuli 

kasvattivanhempi ja jos tädillä tai enolla oli muita perheenjäseniä, kasvattilapsi 

kasvoi eräänlaisena perheenjäsenenä. Useissa tapauksissa au-äiti sijoitti myös 

lapsensa lastenkotiin lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi. 

Lapsensa uusperheeseensä mukanaan ottaneet äidit. Ainakin 21 au-äitiä meni 

kyselyaineiston perusteella sodan jälkeen naimisiin ja otti sen yhteydessä aulapsensa 

mukanaan uuteen perheensä joko isovanhempiensa, kasvattivanhempien 

tai lastenkodin huostasta. 

Useissa tapauksissa perheen kokoaminen ei sujunut ongelmitta, kun ilmeni 

odottamattomia ja toisinaan vaikeasti ratkaistavia tilanteita, joita kuvataan 

yksityiskohtaisemmin tuonnempana. Erään kertomuksen mukaan saksalaiselle 

sotilaalle lapsen synnyttänyt kemiläinen nainen oli sodan jälkeen kahdesti 

naimisissa. Hän nai vuonna 1947 merimiehen, joka osoittautui mustasukkaiseksi ja 

joka pahoinpiteli naista. Tämä avioliitto päättyi eroon. Nainen solmi toisen 

avioliiton vuonna 1951. Uusi aviopari muutti kuitenkin kauas toiselle 

paikkakunnalle vuonna 1954. Lapsen kertoman mukaan ”syy siihen saattoi olla se, 

että isäpuoltani on työpaikalla kiusattu äidin suhteen vuoksi”. 161 Museoviraston 

muistelma-aineistossa on taas kertomus siitä, kuinka lohtajalainen mies meni sodan 

jälkeen naimisiin saksalaiselle sotilaalle lapsen synnyttäneen pohjalaisnaisen 

kanssa. Sitä ei yleinen mielipide kylässä tahtonut hyväksyä. 162 

Kotiutuminen saattoi kuitenkin myös onnistua jokseenkin hyvin palvelualalla 

työntekijälle, kuten erään parturin tapaus osoittaa. Vetäytyviin saksalaisiin liittynyt 

kemiläinen parturi palasi syksyllä 1945 Saksasta Hangon internointileirin ja Oulun 

tutkintovankilan kautta Norjassa syntyneen lapsensa kanssa. Nainen oli sota-aikana 

istunut nuorisovankilassa varkaudesta, mutta suoritti sodan jälkeen kauppakoulun, 

meni naimisiin ja synnytti vielä viisi lasta. Hän oli myöhemmin työmaaruokalan 

keittäjänä ja rovaniemeläisen hotellin kerrossiivoojana. 163 

Saksasta 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa muuttaneet perheet. Saksaan 

jatkosodan aikana ja etenkin vuosina 1944–45 päätyneistä suomalaisista naisista 

osa jäi sinne tai muualle asumaan loppuelämäkseen eikä enää palannut Suomeen. 

Heidän määrästään ei ole mahdollista esittää lukumäärätietoja. Voitaneen kuitenkin 

arvella vähintään useita kymmeniä suomalaisia naisia jääneen Saksaan ja 



162 MV:K34. Vastaus nro 1560. Museoviraston kysely. Museovirasto 


242

muodostaneen siellä perheen. Suomessa ei liene asiakirjoja, jotka valaisisivat tätä 

ilmiötä eikä kyselyaineistostakaan löydy mainintoja siitä. 

Eräässä tapauksessa Saksaan lähtenyt suomalainen nainen muutti kuitenkin Iso- 

Britanniaan asumaan. Tämä oli Rovaniemellä asunut 20-vuotias keittiöapulainen, 

joka loppuvuotena 1945 synnytti lapsen Saksassa, jossa hän työskenteli 

saksalaisessa perheessä kotiapulaisena. Lapsi lienee ollut saksalaisen sotilaan 

jälkeläinen, sillä au-äiti antoi viiden kuukauden vanhan lapsensa saksalaiselle 

pariskunnalle ottolapseksi, joka vuonna 1947 toimitettiin edelleen Suomeen. 

Lapsen adoptoi siinä vaiheessa suomalainen pariskunta. Au-äiti lienee Saksassa 

ollessaan tavannut brittisotilaan, koska hän lähti Englantiin, jossa meni naimisiin ja 

sai kuusi lasta. Lapsi kirjoitti äidille vuonna 1983, mutta ei saanut vastausta. 

Lapsen kertoman mukaan hänestä vaiettiin täysin ja hän sai vasta muutamia vuosia 

sitten yhteyden jo kuolleen äitinsä lapsiin eli sisarpuoliinsa Englannissa. Heille 

velipuoli Suomessa oli täysi yllätys. 164 

Kyselyaineistossa on muutamia kertomuksia siitä, kuinka Saksaan päätynyt 

suomalainen nainen sodan jälkeen perusti perheen saksalaisen miehensä kanssa ja 

kuinka koko perhe aviopuolisoineen ja lapsineen muutti Saksasta Suomeen joko 

1940-luvun lopussa tai 1950-luvun alussa. Seuraavassa kuvataan neljä tällaista 

perhetarinaa. 

Ensimmäinen kertomus koskee Raumalla asunutta tarjoilijaa, joka vuonna 1942 

meni naimisiin Luftwaffen majoitusmestarin kanssa. Tämä palveli vuonna 1944 

itärintamalla, mutta pystyi silti yhteyksiään hyödyksi käyttäen järjestämään 

perheensä matkan Porin lentokentän kautta lentokoneella Saksaan. Perheen 

vaiheista lapsi kertoo: ”Saavuttuamme Saksaan 6.9.1944, siellä oli täysi sota. 

Olimme usein pommisuojassa. Siellä äiti menetti kaiken omaisuutensa. Hänellä oli 

kaikki matkalaukussa ja poistuttuaan suojasta kai hakemaan ruokaa, matkalaukku 

varastettiin. Äiti on kertonut, että suojassa oli ranskalainen rintamakarkuri, joka 

hävisi sieltä samoihin aikoihin, joten ehkä hän varasti laukun”. Äiti ja lapset 

oleskelivat aluksi Nienburgissa miehen sisaren luona, kunnes kaupunki määrättiin 

tyhjennettäväksi jatkuvien pommitusten vuoksi ja perhe lähti maaseudulle. Tästä 

lapsi kertoo: ”Isäni tuli perheen luo ehkä vuonna 1945. En muistanut häntä enää ja 

sanoin häntä Onkel papiksi. Hän oli tullut toisen miehen kanssa kulkien öisin ja 

piilotellen päivät ojissa tai muissa paikoissa. Isä alkoi elättää perhettämme. 

Asuimme englantilaisten alueella. Hän kuljetti kuorma-autolla maalaisilta ruokaa 

englantilaisille. Kun isää alettiin epäillä natsiksi, tämä hänen työnsä pelasti hänet 

kuolemalta. Äiti on kertonut, että isä vietiin neljän muun miehen kanssa torille 

ammuttavaksi, mutta englantilaisten joukosta joku, joka tunsi hänet, käski, että tuo 

mies pois sieltä. Muut ammuttiin. Äiti oli ollut katsomassa. Äiti hyväksyttiin siellä, 

mutta joku oli ilmoittanut epäilevänsä hänen olevan juutalainen. Olihan hänellä 

nenässään `juutalaisnenän´ piirteitä. Äiti joutui jonkun komission kuultavaksi. Isä 

sai puhuttua, että äiti ei ole juutalainen”. 


243

Saksalainen täti järjesti perheelle hellahuoneen kaksikerroksisesta kirkontalosta, 

mutta ruuasta oli suurta puutetta. Lapset juoksivat brittien perässä kyselemässä 

purukumia, tivaten ”häv you suingam”, ja keräämässä tupakantumppeja 

vanhemmilleen. Äidin sisaret Suomessa lähettivät perheelle paketteja, joissa oli 

ruokaa, vaatteita ja nukkeja. Isä meni kaupungin hanttihommiin puutarha- ja 

katutöihin. Perhe lähti vuonna 1950 lomalle Suomeen, jonne se jäi, kun kuukauden 

mittaista oleskelulupaa pidennettiin. Rauma-Repolalla rakennettiin saksalaisella 

työvoimalla kaasukelloa ja äiti meni työmaalle tulkiksi. Isä sai työpaikan 

kaasukellonhoitajana, jossa työssä hän sitten oli eläkkeelle jäämiseen saakka. 

Repolalla hänet tunnettiin ”Sakuna”. 165 

Toinen kertomus kuvaa Saksaan lähteneen oululaisen kampaajan vaiheita. Nainen 

synnytti vuonna 1945 Hampurissa lapsen Saksan armeijan riveissä palvelevalle 

itävaltaiselle sotilaalle. Sitä ennen pariskunta oli ollut Itävallassa, josta he pyrkivät 

vuoden 1945 alkupuoliskolla Lübeckin kautta Suomeen. He ostivat polkupyörät ja 

ajoivat etupäässä öisin Saksan läpi ohi poltetun maan ja metsiin hirtettyjen 

sotilaiden. Lübeckiin asti nainen ei kuitenkaan ennen synnytystä jaksanut ajaa. 

Sairaalasta päästyään nainen jatkoi miehen kanssa matkaa Lübeckiin, jossa nainen 

työskenteli brittien kanttiinissa. Kun kanttiini suljettiin vuonna 1947, nainen ja 

lapsi lähtivät Ouluun ja mieskin tuli perässä vuonna 1948. Hän oli silloin 

ensimmäisiä saksalaisia, jotka tulivat Suomeen ja saivat oleskeluluvan. Oulussa 

nainen perusti kampaamon, joka tunnettiin ja joka sijaitsi hyvällä paikalla. Äidin 

sodanjälkeisistä vaiheista lapsi kertoo: ”Kunnon oululaisporvarit eivät silti 

kuuluneet hänen asiakkaisiinsa, vaikka äitini teki parhaansa hyvän maineen 

saamiseksi ja menestyäkseen. Se oli paras tapa näyttää ympäristölle, että 

saksalaissotilaan heila silti `pärjää´. Enemmän isä ja minä kärsimme taustastamme! 

Rovaniemen poltto laskettiin meidän tilillemme!” 166 

Kolmas kertomus koskee saksalaiselle aliupseerille lapsen synnyttänyttä oululaista 

naista, joka lähti miehensä järjestämällä laivamatkalla Saksaan syksyllä 1944. 

Aliupseeri saapui itse Saksaan Norjasta vuonna 1945, jonka jälkeen pariskunta 

meni naimisiin ja sai toisenkin yhteisen lapsen. Koko perhe muutti Suomeen 

vuonna 1950. Kumpikin aviopuoliso kävi töissä, isä sähköasentajana ja äiti 

konttoristina. Pariskunta erosi kuitenkin 1950-luvun puolivälissä ja kumpikin 

perusti uuden perheen. 167 

Yhteistä näille kertomuksille on, että äidit, lapset ja saksalaiset miehet kokivat 

kovia Saksassa sekä sodan loppuvaiheessa että sitä välittömästi seuraavana aikana. 

Yhteinen tekijä on myös seikka, että näissä tapauksissa Suomessa alkanut 

seurustelu jatkui ja että osapuolilla oli sodan jälkeen todella tilaisuus avioitua ja 

jatkaa yhteistä elämää. Todennäköisesti osa tällaisista perheistä jäi lopullisesti 

Saksaan tai muualle. Kuvatuissa tapauksissa perheet päättivät kuitenkin palata 




244

asumaan Suomeen, äidin kotimaahan. Lienee ollut jokseenkin harvinaista, että 

seurustelusuhteen saksalaisen sotilaan kanssa aloittanut suomalainen nainen tällä 

tavalla onnistui ylläpitämään alkuperäisen seurustelusuhteen. 

Kyselyaineistossa on lisäksi neljäs kertomus siitä, kuinka suomalaisen naisen sotaaikana 

aloittama seurustelusuhde elpyi yli vuosikymmen myöhemmin. Tässä 

tapauksessa turkulainen lastenhoitaja työskenteli hoitajana jatkosodan aikana 

saksalaisten kenttäsairaalassa Kurkijärvellä Kuusamossa ja alkoi seurustella 

potilaana olevan aliupseerin kanssa, jonka seurauksena syntyi lapsi. Mies poistui 

jatkosodan loppuvaiheessa Suomesta saksalaisten joukkojen mukaan, mutta oli 

sodan jälkeen vuonna 1947 yhteydessä naiseen ja olisi toivonut häntä Saksaan. 

Nainen ei kuitenkaan halunnut lähteä, jonka jälkeen suhde katkesi ja mies solmi 

seuraavina vuosina kaksi peräkkäistä avioliittoa Saksassa. Nainen sai 

toimeentulonsa hoitajana ja eli vaatimattomissa oloissa. Mies saapui kuitenkin 

Suomeen vuonna 1954 ja alkoi uudestaan seurustella suomalaisen naisen kanssa ja 

meni myös naimisiin hänen kanssaan. Lapsen kertoman mukaan: ”… äitini oli 

ihmeissään ensin. Miehen toinen avioliitto oli loppu ja hän halusi aloittaa uuden 

elämän omista tarpeista. Isäni ja äitini olivat avioliitossa noin kymmenen vuotta ja 

isäni sai sitä ennen Suomen kansalaisuuden”. Pariskunnalle syntyi toinenkin 

yhteinen lapsi, mutta aviopuolisot erosivat 1960-luvulla, jolloin mies meni 

naimisiin toisen suomalaisen naisen kanssa. 168 

Äitien muita kaameita kohtaloita. Saksalaisille sotilaille lapsen synnyttämät auäidit 

kokivat sodanjälkeisessä Suomessa vaihtelevia vaiheita, joita sekä kirjallisuus 

että kyselyaineisto valaisevat. Rovaniemen maalaiskunnan Hirvaalla saksalaisten 

keittiötöissä ollut nainen luopui työpaikastaan loppuvuotena 1942 tultuaan 

raskaaksi saksalaiselle sotilaalle. Nainen oli kotoisin Etelä-Suomesta eikä löytänyt 

kunnon asuntoa mistään. Lapsen synnyttyä joulukuussa 1942 nainen epätoivossaan 

tukehdutti hänet ja kätki ruumiin pajupensaan juureen Kemijoen törmälle. Kun 

ruumis löydettiin keväällä 1943, nainen tuomittiin lapsenmurhasta. 169 

Toinen synkkä tarina koskee kemiläistä naispuolista parturia, joka meni sodan 

jälkeen naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Tämä oli 

ajoittain väkivaltainen ja hyvin mustasukkainen naisen kanssa sotavuosina 

seurustelleesta saksalaisesta sotilaasta sekä vihamielinen ja epäluuloinen kaikkia 

saksaa puhuvia turisteja kohtaan. Aviomies antoi saksalaisen sotilaan lapselle luvan 

käyttää hänen sukunimeään, mutta ei aidosti hyväksynyt lasta perheeseen: ”Se 

selvisi myöhemmin, kun hän oli viivyttänyt oikeudelle lähetettävää äidin 

valituskirjettä. Kirje ei saapunut ajoissa perille eikä sitä siis voitu huomioida 

oikeudessa. Mies tunnusti kuolinvuoteellaan”. 170 Eräs kertoja kuvaa porilaisen auäidin 

onnettomia vaiheita. Saksalaiselle sotilaalle lapsen synnyttänyt nainen meni 

sodan jälkeen uudestaan naimisiin ja synnytti vuonna 1948 kaksoset, jotka 


169 Junila 2000, 275–277 


245

molemmat kuolivat vauvoina. Seuraavana vuonna hän sai vielä tyttären, jolla oli 

synnynnäinen sydänvika ja joka kuoli 22-vuotiaana. 171 

Suomeen jäi myös sodan jälkeen seurustelusuhteessa olevia saksalaisia sotilaita, 

jotka viranomaiset välirauhansopimuksen perusteella toimittivat 

neuvostoviranomaisille. Syksyllä 1944 onnistui joitakin saksalaisia sotilaita 

jäämään piilossa Suomeen ja osa heistä seurusteli suomalaisten naisten kanssa. 

Eräs tällainen oli Kurt -niminen sotilas, joka seurusteli Viivi -nimisen naisen 

kanssa. Seurauksena tästä syntyi pariskunnan yhteinen poikalapsi. Kurtille 

suomalaiset olivat järjestäneet Suomen passin. Hänet kuitenkin ilmiannettiin 

Valpolle ja viranomaiset siirsivät Kurtin välirauhansopimuksen perusteella 

Neuvostoliiton huostaan. 172 Toinen tällainen tapaus oli saksalainen korpraali 

Reinhold Botschak. Hän joutui suomalaisten sotavangiksi saksalaisten Suursaaren 

epäonnistuneen valtausyrityksen yhteydessä 15.9.1944, mutta pakeni, ja vaikka 

Valpo pidätti hänet, hän onnistui vapautumaan esiintyessään saksalaisena 

siviilihenkilönä. Botschakin suomalainen naisystävä synnytti hänelle tyttölapsen. 

Kyseessä oli Saksan kansalaisena Oitin leirille internoitu rouva, jonka aviomies oli 

lähtenyt Saksaan. Botschak siirrettiin vuonna 1945 Paimion internointileirille, 

jossa hän vuoden lopussa meni kihloihin internoidun balettitanssijattaren kanssa. 173 

Myös Botschakin kanssa sotavankeuteen joutunut vänrikki Hans Peter Blatzilla oli 

laaja suomalaisten tyttöystävien joukko. Miehet ilmiannettiin tammikuussa 1946, 

jonka jälkeen heidät Valpon toimesta siirrettiin Neuvostoliiton huostaan. 174 

Katsaus äitien sodanjälkeisiin vaiheisiin osoittaa, että elämä oli todella usein 

rankkaa saksalaisille sotilaille lapsen synnyttäneille naisille. Äitien vaikeuksista 

kirjoittaa petsamolaisen naisen lapsi, että olisi syytä ”julkisesti palauttaa niitten 

naisten kunnia, jotka vuosikausia joutuivat syyttelyjen, halveksunnan ja 

suoranaisen kiusan kohteeksi. Tai se olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten! 

Suomalainen kulttuurihan on `hyssyttelykulttuuria´, joten kuka noista 

viranomaisista mitään saisi aikaan. Ei kukaan!”. 175 Tämä au-lapsen nääntynyt 

näkemys lienee paikkansapitävä. 

Saksalaisten sotilaiden lapset sodanjälkeisessä Suomessa 

Jaksossa käsitellään saksalaisten sotilaiden lasten oloja sodanjälkeisessä Suomessa. 

Tarkastelun kohteena ovat lasten huoltomuodot, tiedon saaminen saksalaisesta 

taustasta sekä lasten aikuisvaiheet. 

Suomalaisen naisen synnytettyä lapsen saksalaiselle sotilaalle hänen oli tavalla tai 

toisella järjestettävä itselleen ja lapselleen toimentulo ja asunto, mutta myös 


172 Virolainen 1999, 148–149 

173 Valpo. Suhteet Saksaan. Poliittiset. Kansio 178. Kansallisarkisto 

174 Pekkarinen-Pohjonen 2005, 95–96 


246

selvitettävä suhteensa asuinympäristöönsä, naapurustoonsa ja sukulaisiinsa. 

Kokonaisuutena kaikkien näiden asioiden järjestäminen oli useimmille äideille 

hyvin vaativa ja aikaa vievä tehtävä, kuten seuraavasta esityksestä ilmenee. 

Au-äitien elatusapuhakemukset. Suomeen jääneiden au-äitien seurustelusuhde 

saksalaiseen sotilaaseen katkesi usein viimeistään syksyllä 1944, kun saksalaiset 

joukot vetäytyivät Suomesta. Osassa tapauksista seurustelusuhde oli syystä tai 

toisesta lakannut jo ennen syksyä 1944. Vähävaraisimmat tai vaikeimmissa oloissa 

elävät au-äidit lienevät hakeneet elatusapua kotikunnaltansa. Saksan ja Suomen 

armeijoiden edustajien välillä 15.6.1944 solmitun elatusasioita koskevan 

sopimuksen merkitys jäi vähäiseksi, sillä maksua ehdittiin suorittaa vain 44 

tapauksessa, ennen kuin Saksan ja Suomen viralliset suhteet katkesivat syyskuussa 

1944. 176 Käytännössä elatussopimuksen raukeaminen tarkoitti sitä, että vastuu 

elatusavusta siirtyi kunnille niissä tapauksissa, kun suomalaiset au-äidit eivät omin 

varoin pystyneet huolehtimaan lapsistaan. 177 

Au-äitien tarve järjestää lasten huolto. Osa saksalaisten sotilaiden lapsista on koko 

lapsuus- ja nuoruusikänsä elänyt au-äitinsä huoltamana. Kyselyaineiston 

perusteella on kuitenkin ilmeistä, että au-äitien tarve järjestää lapsensa huolto 

muuten on synnytyksen jälkeisinä vuosina ollut varsin suuri. Au-äidit ratkaisi 

huoltoasiansa eri tavoin. Pienehkö osa au-äideistä antoi lapsensa adoptoitavaksi, 

joka on pysyvä ratkaisu, vieraaseen perheeseen. Väliaikaiset ja tilapäiset ratkaisut 

olivat kuitenkin varsin yleisiä. Eräät au-äidit sijoittivat lapsensa lastenkoteihin. 

Huomattava osa au-äideistä sopi oman äitinsä kanssa siitä, että lapsi sijoitettiin 

lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi isovanhempien huostaan tai sitten lapsi 

sijoitettiin kasvattilapseksi muiden lähisukulaisten huostaan. Kyseessä oli näissä 

tapauksissa usein au-äidin siskosta tai enosta perheineen, jos nämä lähisukulaiset 

olivat perheellisiä. 

Syitä au-äitien suosimiin sijaisjärjestelyihin oli useita. Usein nainen kävi töissä 

toisella paikkakunnalla, kuin missä sijaiskoti sijaitsi. Koska työpaikka oli muualla, 

lienee au-äitien näkökulmasta usein ollut tarkoituksenmukaista laittaa lapsi 

sijaiskotiin. Voitaneen kuitenkin olettaa, että myös au-äitien lähiympäristössä 

yleisesti esiintyvä paheksunta, vieroksuminen ja vihamielisyys ovat vaikuttaneet 

au-äitien päätöksiin luopua lapsensa hoidosta ainakin tietyksi ajaksi. Menemällä 

työhön toiselle paikkakunnalle au-äidit pääsivät näet irti ikään kuin raskauttavasta 

kytkennästään lapseen, sillä työntekopaikkakunnalla ihmiset eivät laajemmin liene 

tunteneet naisen taustaa. Työntekopaikkakunnalla au-äidit saattoivat keskittyä 

toimentulonsa ansaitsemiseen, perusasioidensa kuntoon saattamiseen, uusien 

tuttavuuksien ja sosiaalisten verkostojen luomiseen samalla kun he saattoivat 

viettää vapaa-aikaansa omissa oloissaan. Viikonloppuina tai muina lomina au- 

176 Lars Westerlund: Suomen ja Saksan sopimus 15.6.1944 saksalaisten sotilaiden lasten elatuksesta. 



12.11.1945 

247

äideillä oli mahdollisuus käydä isovanhempien tai sukulaisten luona katsomassa 

lastaan ja tuoda hänelle työntekopaikkakunnalla hankittuja ruokia ja tarvikkeita. 

Vaikka monella au-äidillä lienee ollut hankalaa erota lapsestaan, lapsen hoidon 

sijaisjärjestelyt olivat kuitenkin omiaan merkittävällä tavalla helpottamaan äitien 

asemaa. Selityksenä tähän on, että naapurit, sukulaiset, kyläläiset ja muut tuttavat 

eivät enää yhtä voimakkaasti kuin aikaisemmin voineet yhdistää saksalaisen 

sotilaan lasta au-äitiin. Työssäkäyntijärjestelyidensä seurauksena he saattoivat 

työpaikka- ja asuinpaikkakunnallaan esiintyä työntekijän roolissa eikä välttämättä 

saksalaisen sotilaan siittämän lapsen au-äitinä. 

Tutkimuksessaan saksalaisten sotilaiden lapsista ja perheenoloista Norjassa Kjersti 

Ericsson & Dag Ellingsen toteavat, että ”eräät” au-äidit jättivät lapsensa 

sukulaisten ja etenkin äitiensä huostaan toiveenaan uusi ”saksalaisäpärästä” 

esteetön elämää. Taustana tälle oli voimakkaana esiintyvä saksalaisvastainen 

mieliala Norjassa 1940-luvulla, sekä sodan aikana että varsinkin 

saksalaismiehityksen päätyttyä. Tällaisessa ilmapiirissä au-äidit eivät katsoneet 

lapsensa pitämisen itsellään olevan mahdollista, vaan monet sijoittivat hänet 

jonkun toisen henkilön tai jonkin laitoksen huostaan. 178 

Kun Suomessa lapsi oli isoäidin tai muun lähisukulaisen huostassa, ympäristön 

arvostelu ei näissä tapauksissa ollut niin kovin voimakasta, kun paheksuttava 

pääkohde eli nainen oli lähtenyt tiehensä. Naapurit ja kyläläiset saattoivat kyllä 

jatkossakin vieroksua isoäidin tai lähisukulaisten huostaan jätettyä lasta, mutta 

syyttömien isoäitien tai muiden sijaishoitajien kovistelu lienee kuitenkin ollut 

harvinaista. Päinvastoin isoäidit ja muut lähisukulaisista hankitut hoitajat ovat 

saattaneet nauttia ympäristön arvostusta suorittamastaan hoitotyöstä sen 

perusteella, että he uhrautuivat hoitajiksi tyttärensä poissaolon ajaksi. 

Äitien perheenkokoamispyrkimykset. Sijaisjärjestelyt olivat yleisimmillään heti 

synnytyksen jälkeisinä vuosina 1940-luvun loppupuoliskolta 1950-luvun 

alkupuoliskolle. Kun au-äidit muutaman vuoden aikana kävivät ansiotöissä, he 

usein vähitellen pystyivät järjestämään toimentulonsa ja asiansa tyydyttävälle tai 

ainakin entistä paremmalle tolalle. Toisella paikkakunnalla asuessaan au-äidit 

hankkivat usein itselleen jonkinlaisen uuden paikan ja aseman paikallisyhteisössä 

sekä asunnon, vaatteet ja kulutustarvikkeet. Au-äidit solmivat myös usein uuden 

miessuhteen ja menivät naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Tässä vaiheessa oli 

yleistä, että takavuosien lapsia koskeva sijaisjärjestely purettiin. Eräissä tapauksissa 

avioliiton solmiminen on jopa saattanut olla au-äidin keino saada lapsensa taas 

omaan hoitoonsa. 179 

Kun äidin uusperhe oli avioliitolla perustettu, otettiin siihen usein isoäidin tai 

muiden hoitajien huostaan väliaikaisesti sijoitettu lapsi. Äidit olivat yleensä tässä 

vaiheessa noin 30-vuotiaita ja hankkivat usein uusia lapsia aviomiehensä kanssa. 


179 Junila 2008, 41 

248

Tällä tavalla syntyi muodollisesti ehjiä perheitä, joissa sijaiskotiinsa kiintyneet 

lapset eivät kuitenkaan aina niinkään viihtyneet. Sitä, miten vaivalloista saattoi olla 

rakentaa uusperhettä, kuvaa kemiläisen parturin lapsen kertomus siitä, kuinka hänet 

pienenä siirrettiin Tampereella asuvaan kasvatusperheeseen. Kasvatusäiti oli 

naimaton lastentarhanopettaja, ja lapsi hyväksyttiin täysin hänen sukuunsa. Tilanne 

muuttui vuonna 1951, kun biologinen äiti vaati lastaan takaisin ja lapsesta käytiin 

pitkä oikeudenkäynti vuoteen 1953. Se päättyi kuitenkin tässä tapauksessa siihen, 

että korkein oikeus julisti lapsen lastentarhanopettajan ottotyttäreksi. 180 

Seuraavaksi kuvataan saksalaisten sotilaiden lasten eri hoitomuotoja 

yksityiskohtaisemmin. 

Huoltomuodot 

Ominaista suurehkolle osalle saksalaisten sotilaiden lapsista sodanjälkeisessä 

Suomessa olivat väliaikaiset ja yleensä jossain vaiheessa muuttuvat huoltajat. Osa 

lapsista vietti usein aluksi jonkin aikaa au-äitinsä huostassa ja siirrettiin jossain 

vaiheessa isoäitinsä tai jonkun muun lähisukulaisen hoidettavaksi. Äidin 

perustaessa uusperheen lapset siirrettiin taas usein sijaiskodista uuteen perheeseen, 

mutta erilaisia muitakin ratkaisuja käytettiin etenkin perheen sisäisestä tilasta ja 

lapsen iästä riippuen. 

Kuinka monivaiheisia hoito- ja huoltojärjestelyt toisinaan saattoivat olla, kuvaa 

lapsen kertomus helsinkiläisestä sairaanhoitajattaresta. Nainen seurusteli Kemissä 

saksalaisen sotilaan kanssa ja synnytti hänelle lapsen, joka kasvoi helsinkiläisessä 

kodissa, johon kuuluivat au-äiti, hänen naimaton sisarensa ja heidän leskenä oleva 

isänsä. Äiti eli kuitenkin ainoastaan ensimmäisen vuoden lapsensa kanssa, sillä hän 

meni opintojaan varten toiselle paikkakunnalle. Lapsi sijoitettiin silloin lastenkotiin 

vuodeksi. Äiti työskenteli sen jälkeen mm. sisämaassa ja Tanskassa sekä 

myöhemmin Helsingissä, jossa hänellä oli vain huoneen käsittävä henkilökunnalle 

tarkoitettu asunto. Lapsi asui siinä vaiheessa jatkuvasti tätinsä huostassa. Tämä ei 

kuitenkaan halunnut korvata äitiä eikä tästä syystä koskaan ottanut lasta syliinsä tai 

osoittanut muutakaan erityistä hellyyttä. Isoisä suhtautui puolestaan hyvin 

myönteisesti lapseen, mutta meni vuonna 1953 uudestaan naimisiin ja muutti pois. 

Äiti onnistui 1960-luvun alussa säästöillään hankkimaan omistuskaksion, jolloin jo 

ylioppilastutkinnon suorittanut lapsi muutti yhteen äitinsä kanssa. 181 Osa lapsista 

joutui suoraan adoptioperheeseen, joten heidän osaltaan muutoksia ei juuri 

tapahtunut. 

Koska hoitomuodot usein vaihtelivat lasten varttuessa, on hankalaa luokitella 

hoitomuodot yleispätevällä, kattavalla ja aukottomalla tavalla. Tietty hoitojärjestely 

vastasi usein tiettyä vaihetta joko lapsen tai hänen äitinsä elämässä. Seurauksena 

tästä olisi luokittelussa huomioitava myös eri ajanjaksoja. Tämä ei ole kuitenkaan 



249

mielekästä, sillä ne tietyt elämänvaiheet vaihtelivat eri lapsilla ja äideillä 

jokseenkin sattumanvaraisesti. Eri hoitovaiheita huomioiva luokitus pirstoutuisi 

lukuisiksi palasiksi sillä seurauksella, että luokituksen selkeys ja havainnollisuus 

hiipuisi. Tästä syystä kiinnitetään huomiota tavanomaisiin hoitojärjestelyihin ja - 

muotoihin ilman erityistä aikamääritettä. 

Lastenkoteihin sijoitetut lapset. Suomen kyselyaineistossa on useita kertomuksia 

siitä, kuinka lapsi on sijoitettu lastenkotiin ja hän on viettänyt siellä lyhempiä tai 

pitempiä jaksoja. Norjassa tehtyjen selvitysten perusteella kasvoi noin neljä 

prosenttia saksalaisten sotilaiden lapsista lastenkodeissa tai muissa 

kasvatuslaitoksissa. Näiden lasten aseman on myös todettu olleen kaikista vaikein, 

sillä laitosten olot olivat ankarat. Lapsia ei useinkaan kohdeltu huolenpidolla ja 

rakkaudella ja niissä esiintyi enemmän tai vähemmän pahoinpitelyä. 182 

Suomen osalta ei ole mahdollista päätellä, oliko sijoittaminen lastenkotiin 

yleisempää kuin mitä se oli Norjassa. Kyselyaineisto puolestaan kertoo ainoastaan, 

kuinka osa lapsista sijoitettiin lastenkotiin kuitenkaan olleenkaan valaisematta 

lastenkotien sisäisiä oloja, sillä niissä olleet lapset otettiin pois jo verrattain 

varhaisessa vaiheessa. Kansallisarkiston hanke ei täten laisinkaan tavoittanut 

lastenkodeissa varttuneita lapsia, jotka olisivat voineet kertoa laitosten 

kasvatusoloista. 

Kyselyaineiston kertomukset sijoittamisesta lastenkotiin ovat usein surullista 

luettavaa. Kemiläisen parturin lapsi sijoitettiin lastenkotiin, kun äiti joutui Oulun 

lääninvankilaan vuoden 1945 lopussa ja hän kertoo tästä: ”Äidinpuolen 

isovanhemmat olivat alkoholisoituneet sodan aikana ja heidän elämänsä sujui 

huonosti. Tätini ja enoni oli otettu huostaan ja olimme samassa lastenkodissa 

Kemissä 1945–1947. Isovanhemmista ei ollut tukea edes omille lapsille saati 

lapsenlapsille”. 183 Sallassa asunut nainen lähti Helsinkiin synnyttämään ja lapsi 

sijoitettiin lastenkotiin, josta ottovanhemmat hakivat hänet neljävuotiaana. Tässä 

tapauksessa ”ukki ja mummu” olisivat halunneet ottaa lapsen hoidettavakseen, 

mutta yrittivät turhaan. 184 

Vaasassa syntynyt lapsi oli lastenkodissa, kunnes oli seitsemänvuotias. Äiti oli 

työssäkäyvä yksinhuoltaja eivätkä hänen olonsa olleet hyvät. 185 Porissa syntyneen 

lapsen äiti oli yksinhuoltaja ilman sukulaisten turvaverkostoa ja hänen 

toimeentulonsa oli heikko. Äidin vanhemmat ja isovanhemmat eivät tienneet 

lapsesta. Lapsi asui äitinsä luona noin 2,5 vuotta. Vuonna 1947 äiti jätti lapsen 

lastenkotiin siksi ajaksi, kun hän meni käymään sukulaistensa luona Itä-Suomessa. 

Tämän jälkeen lapsi siirrettiin kasvattilapsena toiseen perheeseen ja hän kertoo 

siitä: ”Äitini elämä on ollut hankalaa ollessani pieni ja niin minut sijoitettiin 

182 Larsen 1999, 307, Ericsson-Ellingsen 2005, 97 




250

perheeseen. Ensin äiti kävi katsomassa muutaman kerran. Hänen olisi pitänyt 

maksaa hoidostani 5 mk/kk. Hänellä ei ollut rahaa ja niin hän ei pitänyt yhteyttä 

minuun. Tiedän hänen kuitenkin jotenkin seurailleen elämääni”. 186 

Adoptio vieraaseen perheeseen. Kyselyaineistossa on useita kuvauksia siitä, kun 

au-äiti antoi pysyvästi lapsensa adoptoitavaksi vieraaseen perheeseen. On kuitenkin 

mahdollista, että kyseessä oli laajempi ilmiö kuin mitä kyselyaineiston perusteella 

ilmenee, sillä Norjan selvitysten mukaan siellä sijoitettiin noin 15 % saksalaisten 

sotilaiden lapsista adoptioperheisiin. 187 

Rovaniemeläisen tarjoilijan au-lapsi kertoo, kuinka hänen äitinsä siirtyi 

saksalaisten joukkojen kanssa syksyllä 1944 Norjaan, jossa hän vuonna 1945 

synnytti lapsen saksalaiselle sotilaalle. Nainen palasi Suomeen lapsen jäädessä 

Oslossa sijaitsevaan orpokotiin. Lapsen ollessa viisivuotias yhdysvaltalainen 

professoripariskunta adoptoi hänet ja hän varttui sittemmin Yhdysvalloissa 

erinomaisissa olosuhteissa. 188 Toinen Norjassa syntyneen lapsen äiti meni 

naimisiin sodan jälkeen. Lapsi adoptoitiin ja hyväksyttiin täysin. Hän kertoo 

havainnoistaan: ”Ei negatiivisia kokemuksia, meitä saksalaisten jälkeläisiä oli 

paljon Rovaniemellä (…) Ei kiusattu koskaan. Koulussa vielä samalla luokalla oli 

monta samanlaista tapausta (…) Yhteiskoulussa luokallani 32 oppilaasta kuudella 

oli saksalainen isä (…). Ei edes nimittelyä koskaan”. 189 

Kuopiossa syntynyt lapsi adoptoitiin taas perheeseen, jossa oli vaikeuksia 

kasvuympäristön ollessa epävarma. 190 Myös Oulussa syntyneen lapsen äiti oli 

köyhä työläinen ja lapsi sijoitettiin ensiksi tätinsä luo. Vuonna 1949 hänet 

adoptoitiin toiseen perheeseen äidin avioiduttua uudestaan. Tämä adoptioperhe oli 

kylläkin saksalaismyönteinen, mutta lapsi joutui vaihtamaan asuinpaikkaa ja 

koulua perhe-elämän sisäisen ristiriitaisuuden johdosta. 191 Peräseinäjoella syntynyt 

lapsi adoptoitiin yksivuotiaana eikä hänelläkään ole kovin myönteisiä kokemuksia 

perheestä, joka adoptoi hänet. Hänen äitinsä solmiman avioliiton ehtona oli, että 

lapsi oli annettava pois. Tähän nainen suostui ja lapsi kertoo oloistaan 

adoptiovanhempien huostassa: ”Ottoäitini ei pitänyt minusta, au-syntyperäni oli 

häpeä ja perheessä oli oma lapsi, olin käenpoika. En tiedä, miksi adoptoivat. Heiltä 

oli kuollut tytär kolmevuotiaana, oliko sosiaalisia paineita (…) Äitiäni kohtaan 

tunnen katkeruutta, koska hänelle ovat miehet aina olleet tärkeämpiä kuin lapset. 

Sisareni hänen avioliitostaan kasvoi isovanhempiensa kanssa. Kuitenkin minulle 

kävi aika hyvin, vaikka adoptioperhe oli epäonnistunut.” 192 


187 Larsen 1999, 307 






251

Myös julkaistussa kirjallisuudessa on mainintoja adoptoinneista. Ivalon saksalainen 

paikalliskomendantti von Fraunberg -niminen aatelismies oli jatkosodan aikana yli 

60-vuotias ja hänellä oli Saksassa jo vanhanpuoleinen vaimo. Hänellä oli kuitenkin 

suhde komendantinvirastossa konekirjoittajana työskentelevän suomalaisen naisen 

kanssa, joka synnytti hänen poikalapsen. Koska von Fraunbergin avioliitossa ei 

ollut lapsia, sopi hän suomalaisen naisen kanssa siitä, että isä sodan jälkeen 

adoptoisi pojan jatkamaan muuten sammumassa olevaa aatelissukua. Poika 

sijoitettiin sodan päättymistä odottaessa naisen vanhempien huostaan Etelä- 

Suomeen naisen jatkaessa palvelustaan Ivalossa. Saksalaisten perääntyessä syksyllä 

1944 nainen palasi kotiinsa ja jäi lapsineen asumaan Suomeen. 193 Ruotsin 

Robertsforsissa asuva Kari Engström syntyi puolestaan Kemissä 1944 naispuolisen 

satamatyöntekijän ja saksalaisen sotilaan lapsena. Isoäiti toimitti hänet seuraavana 

vuonna Ruotsiin, jossa Uumajan tienoilla asuva pariskunta adoptoi hänet. Vuonna 

1958 hän tapasi äitinsä ja velipuolensa Kemissä. Tapaaminen ei kuitenkaan ollut 

onnistunut, sillä poika tunsi kaunaa ja vihaakin äitiänsä kohtaan. Poika ja äiti eivät 

edes pystyneet puhumaan toistensa kanssa, sillä poika puhui vain ruotsia ja äiti 

vain suomea. 194 

Isovanhempien hoidossa olleilla lapsilla oli usein hyvä olla. Ainakin 21:ssä 

kyselyaineiston 73 tapauksesta lapsi on ollut isovanhempien huostassa vähintään 

muutaman vuoden ajan ja toisinaan sitä kauemmin. Ilmiö on niin laaja, että sitä 

voidaan kyselyaineiston perusteella luonnehtia jopa hieman tärkeämmäksi 

hoitomuodoksi kuin hoito yksinhuoltajaäidin kodissa. Norjassa hoito 

isovanhempien luona ei tosin näytä olleen yhtä laajaa kuin Suomessa, sillä on 

arvioitu noin 17 % saksalaisten sotilaiden lapsista Norjassa olleen hoidossa 

sukulaisten luona – äidin ollessa muualla. Nämä sukulaiset lienevät usein olleet 

äidin vanhempia, siskoja tai veljiä perheineen. Isovanhempien merkitys huoltajana 

ei kuitenkaan liene yhtä suuri kuin Suomessa, sillä isovanhempia ei ole 

tutkimuksissa kovin näkyvästi nostettu esille. Kjersti Ericsson & Dag Ellingsen 

toteavat vain, että lapset usein nauttivat jonkinlaista tukea ja turvaa isovanhempien 

luona, jos lapsi yleensä edes hyväksyttiin. 195 Stein Ugelvik Larsenin laajan 

haastatteluaineiston perusteella tehdyn havainnon mukaan leimasi ”joissakin 

tapauksissa” kasvatusta isovanhempien luona ankara kuri ja ko. lapset saivat 

maksaa äitinsä harha-askeleista. 196 

Suomessakin saattoi isovanhemmat kokonaan torjua saksalaisen sotilaan kanssa 

seurustelleen tyttärensä. Näin tapahtui syksyllä 1944 sodankyläläiselle Elma 

Rantaselle. Hän olisi halunnut lähteä vanhempiensa kanssa evakkoon Ruotsiin. 

193 Willamo 2004, 97 

194 ”Min far var en okänd tysk soldat”. Irja Olssonin kirjoitus MedlemsNytt för Riksförbundet Finska 

Krigsbarn –lehdessä 2.2008, 8–10 


196 Larsen 1999, 309 

252

Rantasen äiti ilmoitti kuitenkin hänelle, ”ettei saksalaisten huoria oteta mukaan”. 

Tästä syystä Rantanen liittyi vetäytyviin saksalaisiin ja päätyi Saksaan. 197 

Kyselyaineiston perusteella oli isovanhempien valmius ottaa huollettavakseen 

tyttäriensä au-lapset varsin laajaa. Kuokkalassa syntynyt lapsi asui pienestä lähtien 

isovanhempiensa maatilalla ja kertoo varsin läheisestä suhteestaan 

isovanhempiinsa: ”(…) äitini vanhemmat – ja varsinkin isoisäni – suhtautuivat 

minuun kuin omaan lapseensa ja suhde heihin oli lämmin. Kasvoin heidän luonaan 

joukon jatkona. Suuressa monipolvisessa perheessä. Isossa maalaistalossa oli 

isovanhempieni lisäksi heidän nuorimpia lapsiaan, äitini sisar avioeronsa jälkeen 

palasi takaisin kotiinsa minua vuoden vanhemman tyttärensä kanssa, vanhin enoni 

avioitui ja sai kolme lasta, minua hiukan nuorempia. Äitini jatkoi edelleen työssä 

maailmalla (… hän) solmi myöhemmin avioliiton ja hänen miehensä hyväksyi 

minut perheeseen, vaikka minä olin kovasti äitini avioliittoa vastaan. Kotini oli 

edelleenkin isovanhempien luona. Miehen vanhemmat hyväksyivät minut, samoin 

sisarukset, sen lyhyeksi jääneen avioliiton aikana (…) Toisen avioliittonsa äitini 

solmi minun ollessa jo teini-ikäinen. Siihen sukuun en ollut hyväksytty: kun olin 

äitini luona hänen uudessa kodissaan kesälomalla, äitini silloinen anoppi käski 

minut tieheni, sanoi, että syön hänen talonsa (mökki!) ylös. Keskustelut siitä, että 

olin vain visiitillä, ei tehonneet ja anoppi kutsui poliisin ajamaan minut pois. Vähän 

oli vaikeata poliisillakin, sanoivat, että kyllä tytär saa äitinsä luona oleskella, ei sitä 

mikään laki kiellä. Mutta minulle jäi siitä tapauksesta kovin paha trauma enkä sen 

koommin ole halunnut olla kenenkään vastuksina. Käynnit äitini luona 

myöhemminkin olivat minulle vaikeita (…) Muodollinen asemani oli lopuksi 

siirtolaisanopin kuoltua perheenjäsen (…) äitini miehellä oli varsin hankala luonne 

ja alkoholiongelma, joten minun ei ollut niin helppo häntä hyväksyä. Ja olin 

oppinut siellä käydessäni olemaan jatkuvasti varuillani, en tuntenut mitään hyvää 

tai läheistä siihen sukuun (…) Asuin edelleen isovanhempien luona, kävin kouluni 

sieltä ja kasvoin aikuiseksi muuttaakseni sitten omaan elämääni avioiduttuani. 198 

Melkoinen määrä au-lapsia muisteleekin kasvatustaan isovanhempien luona 

suurella lämmöllä, kuten jo edellisestä kertomuksesta ilmenee. Alavieskassa 

syntyneen tarjoilijan lapsi kasvoi isoäitinsä ja äitinsä luona pienessä mökissä, mutta 

siitä lähtien, kun lapsi oli kaksivuotias, äiti kävi isoäidin kehotuksesta työssä 

muualla. Tästä lapsi kertoo: ”Olen kuitenkin saanut rakkautta suurella sydämellä 

mummoltani. Äiti piti huolta ja lähetti paketteja ja rahaa niin kauan kuin eli. Isoäiti 

vakuutteli, että ”kyllä hän tytön hoitaa”. 199 Tyrväällä syntynyt lapsi asui 

ensimmäiset vuotensa enimmäkseen hyvätuloisten isovanhempiensa ja tätiensä 

luona Vammalassa ja myöhemmin Helsingissä. 200 Ruotsissa syksyllä 1944 syntynyt 

ja Kemissä varttunut lapsi oli pienenä paljolti isoäitinsä hoidossa vuoteen 1954 ja 

197 Kaunis elokuva kotiinpalaajista. Virpi Suutarin dokumentti kertoo saksalaissotilaiden matkaan 

lähteneiden tyttöjen tarinan. Anu Silfverbergin kirjoitus Helsingin Sanomissa 28.11.2010 




253

kertoo siitä: ”mummo ja pappa rakastivat minua” ja ”minua on pidetty kuin kukka 

kämmenellä”. Tässä tapauksessa äitikin asui aluksi samassa ruokakunnassa. Isoäiti 

olisi halunnut adoptoida lapsen, mutta äiti ei suostunut siihen. 201 

Kemissä syntynyt lapsi asui yksinhuoltajaäitinsä luona, joskin isoäiti lapsen 

ilmaisun mukaan oli ”minun todellinen äitini”. 202 Ivalossa syntynyt lapsi 

adoptoitiin isoäitinsä ja hänen toisen miehensä perheeseen ja lapsen kertoman 

mukaan isoäiti ”oli äidin asemassa ja minulle tärkeä kuolemaansa saakka 1993”. 203 

Rovaniemellä syntynyt lapsi varttui isovanhempien luona. Myös yksinhuoltajaäiti 

oli aluksi asunut samassa ruokakunnassa, mutta meni sodan jälkeen naimisiin 

toisen miehen kanssa. Lapsi ei kuitenkaan tullut toimeen aviomiehen kanssa ja jäi 

isovanhempien luo. Äiti sairasteli pitkään ja kuoli lapsen ollessa viisivuotias. 204 

Rovaniemellä 1940-luvun loppupuoliskolla asunut lapsi oli isosiskonsa kanssa 

isoäitinsä huostassa, kun leskeksi aikaisemmasta suhteesta jäänyt au-äiti kävi 

töissä. Isoäiti oli rakastava ja tuki tytärtänsä ja lapsenlapsiaan merkittävällä tavalla 

ja jaksoi aina lohduttaa. Lapsen äiti meni vuonna 1950 naimisiin kolmannen 

miehen kanssa ja kaikki sisarukset kasvoivat perheessä, johon isoäitikin kuului 

kuolemaansa 1970-luvun puolivälissä saakka. 205 

Eräässä tapauksessa kemijärveläiset isovanhemmat hakivat Oulusta tyttärensä 

vastasyntyneen lapsen, jonka jälkeen au-äiti jatkoi työtään oululaisessa hotellissa. 

Lapsi asui jatkuvasti isovanhempien luona ja oli seitsemänvuotias, kun äiti meni 

naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Äiti olisi halunnut tuoda lapsen uuteen 

perheensä, mutta sen paremmin lapsi kuin isovanhemmat eivät toivoneet muutosta 

ja asia jäi siihen. 206 Turussa syntyneen lapsen äiti oli yksinhuoltaja ja lapsen 

kertoman mukaan ”asuin ajoittain isovanhempien luona. Siellä oli hyvä olla”. 207 

Ivalossa syntyneen lapsen äiti oli 17-vuotias, leskiäidin lapsi ja köyhän mökin 

tytär. Seurustelu saksalaisen vääpelin kanssa päättyi, kun mies sodan pitkittyessä 

sai komennuksen Norjaan. Ruokakunta oli erittäin köyhä ja isoäiti elätti ”koko 

porukan”. Äiti meni uudestaan naimisiin vuonna 1946, jolloin lapsi adoptoitiin 

perheeseen, joka myös oli köyhä. Ottovanhemmat olivat kuitenkin hyviä ja antoivat 

lapselle rakkautta. 208 Kemissä syntynyt lapsen äiti oli kassanhoitaja Alko OY:ssä. 

Sen aikainen järjestys alkoholimyymälöissä oli hyvin kurinalainen, ja naisen piti 

irtisanoutua työpaikastaan raskauden vuoksi. Synnytyksen jälkeen hänet palkattiin 

kuitenkin lapsen kertoman mukaan taas ”uutena työntekijänä” alkoholimyymälään. 

Nainen jäi yksinhuoltajaksi ja jatkoi ammattiurallaan. Lapsi sijoitettiin 









254

isovanhempien luo maaseudulle, jossa hän oli hoidossa, kunnes oli täyttänyt 

seitsemän vuotta. 209 

Hampurissa syntynyt lapsi asui sodan päättymisen jälkeen Ruotsissa, jossa äiti 

kuoli tuberkuloosiin vuonna 1947. Lapsi kasvoi Ruotsissa äidin kahden sisaren 

luona ja kävi kaksi vuotta kansakoulua siellä. Hänen suomalainen isoäitinsä haki 

lapsen hänen ollessa yhdeksänvuotias ja hän varttui hänen luonaan. Lapsen 

kertoman mukaan: ”isoisäni oli testamentannut minulle omaisuuttaan sekä myös 

isoäidilleni rahaa minun koulutukseeni”. 210 Kemijärveläisen naisen lapsi kertoo 

puolestaan: ”Äitini ja minä asuimme koko ajan isovanhempien ja lukuisien muiden 

äidin sukulaisten kanssa yhdessä niin evakossa kuin sodan jälkeen mummolassa. 

Mummo oli minun pääasiallinen hoitaja, kun äiti lähti työhön. Koko äidinpuoleinen 

suku on aina hyväksynyt minut (…) Kasvuympäristö oli todella positiivinen maalla 

monen eri sukupolven kanssa yhdessä”. 211 

Hoito isovanhempien luona oli toisinaan raskasta au-lapsille. Eräillä lapsilla oli 

raskasta asua ja olla isovanhempiensa luona. Kyselyaineistossa on joitakin 

kertomuksia siitä, kuinka hoito isovanhempien huostassa oli lapselle epämieluista. 

Isovanhempien suhtautuminen lasta kohtaan saattoi vaihdella ja Rovaniemellä 

syntynyt lapsi kertoo kokemistaan äidinäidin- ja isän torjuvista asenteista asuessaan 

yksinhuoltajaäitinsä luona omakotitalon yläkerrassa ruokakunnan toimentulon 

ollessa heikko: ” Isovanhemmat ”halveksivat ja kiusasivat minua” 212 Toinen 

Rovaniemellä syntynyt lapsi kertoo puolestaan, kuinka hänet alusta lähtien vietiin 

isovanhempien huollettavaksi: ”Minut äidin äiti haki laitokselta. Luulin häntä 

äidikseni, eikä oikeastaan äidistäni puhuttu varhaislapsuudessani. Äidin isä 

käydessään mummon tuvassa ei koskaan `tuntenut minua´. Minut pukattiin aina 

kamariin, jos tuli vieraita. Syksyllä 1946 ilmestyi meille hieno rouva miehineen. 

Minulle ilmoitettiin rouvan olevan äitini! Enempää herrasväki ei huomioinut 

minua. Minut laitettiin nurkkaan”. Kun lapsi otti pankista omia rahojaan, 

isovanhemmat ostivatkin niillä paperiautoja ruokakunnan muutamia vuosia 

vanhemmalle pojalle. Äiti meni naimisiin ja lapsi sai isäpuolensa nimen 10–11- 

vuotiaana. Lapsen kertoman mukaan hänen olonsa silloin vain paheni 

pahenemistaan: ”Kun äitini uuden miehensä kanssa palasi Rovaniemelle jouduin 

muuttamaan heidän luokseen. Jos minulla oli jotain lapsuutta ollut aikaisemmin, 

niin se kyllä silloin päättyi (…) Olin näkymätön riesa, vanhempana perheen 

renki”. 213 

Tampereella syntynyt lapsi asui toistakymmentä vuotta isoäitinsä luona, kunnes 

isoäidin elämäntilanne muuttui. Tästä lapsi kertoo: ”Äitini oli yksinhuoltaja ja kävi 

tehdastöissä. Hän jätti minut kuitenkin melko nopeasti mummoni hoiviin 






255

maaseudulle, jossa elimme siirtolaisina. Äiti asui kaupungissa ja kävi silloin tällöin 

katsomassa meitä maalla (…) Mummoni oli leski ja huolehti minun lisäksi 

kahdesta orvosta serkkutytöstäni. Mummo oli kunnollinen, suorapuheinen ja 

ankara. Joskus hän mutisi: `Pitikö sen (…) tuokin tuohon minun ristikseni laittaa´. 

Mummolle olivat serkkuni rakkaimmat – hänhän oli hoitanut heitä jo vauvasta asti. 

Mummolla ja äidillä oli ainainen sota minun ruokakustannuksistani, sillä äitini 

suhtautui hyvin vastuuntunnottomasti elatusvelvollisuuteensa. Siirtolaisasuntomme 

omistaja olivat lapsettomia ja olisivat halunneet ottaa minut kasvattilapsekseen, 

mutta äitini ei suostunut. Mummon mielestä olisin saanut hyvän kodin ja turvatun 

toimentulon, jos äitini olisi suostunut adoptioon. Kun kuitenkin jäin hänen 

`ristikseen´ sanoi hän sitten: `No saipahan tuo hälläpyörä tuhon jäädäkin – 

ikävähän sitä olisi kuitenkin tullut´ (…) Äitini vieraili luonamme yhä harvemmin ja 

sitten sai mummoni kuulla hänen jääneen pois tehdastyöstään ja alkaneen asustella 

boheemin taidemaalarin luona. Tämä eronnut mies oli erittäin monipuolisesti 

lahjakas, itsekäs ja alkoholisti. Hän asui vanhan kiltin äitinsä kanssa, joka 

herttaisesti otti vastaan äitini ja suhtautui minuunkin kohteliaasti ja miellyttävästi, 

jos joskus harvoin jouduin asioimaan heillä. Äitini miesystävä, taiteilija ei taas 

sietänyt lapsia. Hänen läsnä ollessaan en saanut olla lapsellinen, lörpötellä tai 

muutenkaan näkyä tai kuulla. Taidemaalari oli sanonut äidilleni, ettei avioliittoa 

voinut ajatella, kun äidilläni oli niin rikkinäinen menneisyys (…) Elin mummoni ja 

serkkujeni perheessä kolmetoistavuotiaaksi. Tämän jälkeen mummoni muutti 

toiselle paikkakunnalle asumaan serkkuni taloon ja äitini ja minä muutimme yhteen 

asumaan”. 214 

Kasvattiperheisiin sijoitetut lapset. Useat au-äidit sijoittivat lapsensa 

kasvattiperheeseen, joka kuitenkin haastatteluaineiston perusteella yleensä oli jokin 

lähisukulainen, kuten sisko tai veli. Lapsen hoito au-äidin siskon ja veljen 

perheessä lienee usein ollut vaihtoehtona hoitoon isoäidin luona, johon au-äidit 

näyttävät useimmiten turvautuneen. Aina isoäiti ei kuitenkaan pystynyt ottamaan 

lasta hoidettavakseen tai järjestely saattoi muuten olla vähemmän sopiva. 

Tällaisissa tapauksissa äidin sisko tai veli lienee ikään kuin ottaneet äitinsä 

puolesta tai hänen tilanteensa helpottamiseksi au-lapsen sijaishoitoonsa ja 

kasvatettavaksi. Norjassa on arvioitu noin 6 % saksalaisten sotilaiden lapsista 

olleen hoidossa kasvatusperheissä. Kyselyaineiston suoranaista vertailua tähän ei 

voi tehdä, sillä Norjassa kasvatusperheet olivat vieraita. Niihin ei kuulunut lapsen 

lähisukulaisia, kuten isovanhemmat tai äidin sisko tai veli perheineen. 215 

Hämeen läänin Hausjärvellä syntynyt lapsi kuvaa tilannettaan hänen ollessa 

neljävuotias. Lapsen au-äidin sisar ja hänen miehensä ottivat silloin hänet 

huolettavakseen. Tästä lapsi kertoo: ”He eivät koskaan kertoneet taustastani, joten 

luulin olevani heidän oma lapsi”. Vasta aikuisena lapsi sai tietää ketkä olivat omat 


215 Larsen 1999, 307 

256

vanhemmat. 216 Tammelassa syntynyt lapsi siirrettiin yksivuotiaana äidin sisaren 

huostaan, kun äiti joutui keuhkoparantolaan 1950-lopussa tapahtuneeseen 

kuolemaansa saakka. Lapsi kasvoi sisaren perheessä. 217 

Joissakin tapauksissa sijoittaminen lähisukulaisten kasvattiperheeseen onnistui 

hyvin, kuten Helsingissä syntyneen lapsen tarina osoittaa: ”Äitini lähetettiin 

siskolleen piikomaan ja siellä synnyin yksin äidin kanssa kylppärin lattialle, sieltä 

kasvattiäidille heti. Kuuluin perheeseen, jossa apulaiset kasvattivat minut 

rakkaudellaan. Olin kahdeksan vuotta kasvattina muualla. Se oli onnellista aikaa 

(…) Ihania kilttejä rakastavia ihmisiä (…) Äitini seurusteli tulevan miehensä 

kanssa, kyllä kuulin kun he riitelivät ja siitä sain osani. Lähiomaiset halveksivat 

äitiäni. Oli tunne, että olin ylimääräinen harmi. Kuulemma mitään en osannut, eikä 

mitään tulisi. Olin äitini au-lapsi ja (minulla oli) äitini sukunimi. Sain velipuolen 

noin 9-vuotiaana. Äitini otti minut pois kasvatuskodista, tarvitsi lastenhoitajan 

pojalleen. Minusta tuli hiljainen, kiltti, arka lapsi. He olivat aina vihaisia minulle, 

vaikka yritin olla aina kiltti. Pelkäsin heitä”. 218 

Myös Pohjois-Suomessa syntyneen lapsi koki kasvatuskodissaan mukavantuntuisia 

vaiheita. Lapsen äiti oli talvisodan sotaleski ja yksinhuoltaja, jolla oli kolme lasta. 

Hän seurusteli saksalaisen sotilaan kanssa ja synnytti hänelle lapsen, joka syksyllä 

1944 siirrettiin Ruotsiin. Lapsi palasi sieltä vuonna 1957 ja sijoitettiin äitinsä 

sisarensa luokse kasvattina. Kasvattikodin olosuhteet olivat lapsen kertoman 

mukaan ”ihanteelliset verrattuna sodan hävittämään Lappiin”. Kansa- ja 

jatkokoulujen jälkeen hän 13-vuotiaan muutti yksinhuoltajaäitinsä luo ja auttoi 

häntä kirjakaupassaan: ”Ainoa erimielisyys äitini ja kasvattitätini välille tuli jollain 

tavoin siitä, kun minut otettiin (…) tätini ei olisi halunnut minusta luopua. En tiedä, 

oliko tädilläni ajatusta jo tuolloin liikkeensä jatkamisesta/luopumisesta hyväkseni 

tulevaisuudessa. Lapseton, naimaton ihminen kun oli, mene ja tiedä. Joksikin aikaa 

sisarusten välille tuli erimielisyyksiä asiasta (…) Kaikki äidin puolen sukulaiset, 

siskot, veljet jne. eivät koskaan millään tavoin tuoneet julki kielteistä 

suhtautumistaan minuun syntyperäni takia (…) Ja mielenkiintoista kyllä (…) äitini 

vuonna 1939 kaatuneen miehensä suuri suku suhtautui myönteisesti minuun”. 219 

Eräillä lapsilla oli kuitenkin ikäviä kokemuksia kasvattikodistaan. Kalajoella 

evakkomatkan aikana syntyneen lapsen äiti oli yksinhuoltaja, jota hänen veljensä 

tuki taloudellisesti. Kodin oloista lapsi kertoo: ”Äitini jätti minut enon 

kasvattilapseksi, kun oli kolmevuotias. En asunut äidin uuden perheen kanssa. Kun 

11-vuotiaana tutustuin heihin tunsin itseni ulkopuoliseksi. Isästäni vaiettiin. 

Asuimme enon kanssa kahdestaan, kunnes eno kuoli ollessani 18-vuotias”. 220 

Hampurissa syntynyt lapsi sijoitettiin pienenä äitinsä sisaren perheeseen. Lapsi 


217 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaus 13. Kansallisarkisto 




257

muutti armeijan jälkeen äitinsä luo Helsinkiin. Lapsen piti kuitenkin puhutella 

häntä tädiksi vieraiden kuullen. 221 

Eräässä harvinaisessa tapauksessa lapsi hoidettiin kasvattilapsena äidin jättämän 

entisen aviomiehen huostassa. Jo toista kertaa naimisissa oleva nainen seurusteli 

jatkosodan puhjettua Helsingissä lyhyesti Saksan laivaston upseerin kanssa ja 

synnytti tälle lapsen. Laillinen aviomies otti lapsen huostaansa, vaikka hän ei 

ollutkaan lapsen biologinen isä. Vaimolla oli ennestään lapsi toisen ulkopuolisen 

miehen kanssa ja tämänkin lapsen aviomies otti hoidettavakseen. Saksalaiselle 

upseerille syntynyt lapsi asui laillisen isänsä luona Helsingissä, kunnes mies kuoli 

lapsen ollessa 11-vuotias. Raastuvanoikeus määräsi sen jälkeen lapsen holhoojaksi 

laillisen isän uuden puolison. Biologiseen äitiin suhde katkesi lapsen ollessa 

viisivuotias. Lapsen isosisko äidin ensimmäisestä avioliitosta toimi 

”lastenlikkana”. Lapsen kertoman mukaan ”minuun suhtauduttiin hyvin huoltajani 

suvussa ja ihmiset halusivat uskoa, että oli laillisen isäni lapsi”. Hyvätuloisen 

laillisen isän kuoltua perheen toimentulo kuitenkin heikkeni ja lapsi oli 

oppikoulussaan vapaaoppilas perheen varattomuuden vuoksi. 222 

Äitien uusperheet. Kyselyaineistossa on useita kertomuksia, jotka kuvaavat lasten 

oloja äitien muodostamissa uusperheissä. Tällainen perhe olikin useimmiten auäidin 

ensimmäinen perhe ja mies ensimmäinen aviomies, mutta kuitenkin uusperhe 

suhteessa hänen omaan lapsuus- ja nuoruusajan perheeseensä tai hänen 

aikaisempaan yksinhuoltajaperheeseen. Norjassa on todettu puolet saksalaisten 

sotilaiden lapsista kasvaneen äitinsä huostassa, mutta luku kattaa sekä 

yksinhuoltajaäidin luona asuneet että äidin uusperheeseen otetut lapset. 

Norjalaisten au-äitien on myös todettu menneen usein naimisiin välttääkseen 

yksinhuoltajan kohtalon. Kun uusperheeseen syntyi saksalaisen sotilaan lapsen 

puolisisaria, nämä jälkimmäiset saivat useammin parempaa hoitoa ja kohtelua kuin 

äidin au-lapsi. Uusperheiden äidit siirsivät tällä tavalla usein omat ongelmansa 

ensimmäiselle lapselleen. 223 

Uusperheen perustamiseen liittyi Suomessakin usein erilaisia ongelmia. Lapsi oli 

saattanut kiintyä sijais- tai kasvatuskotinsa huoltajiin eikä tuntenut oloaan 

mukavaksi uusperheessään. Äidin aviomies saattoi puolestaan kieltäytyä 

ryhtymästä vieraan lapsen isäpuoleksi. Marianne Junilan haastatteluaineistonsa 

perusteella tekemän havainnon mukaan avioliiton solmiminen saattoi olla äidille 

ainoa käytännön keino saada lapsensa huostaansa. Tosin oli myös tapauksia, kun 

aviomiehen avioehto oli vieraan lapsen sijoittaminen jonnekin muualle kuin 

uusperheeseen. 224 Myös Norjassa on tehty havaintoja siitä, että eräät miehet 



223 Larsen 1999, 307 

224 Junila 2008, 41 

258

asettivat avioliiton selväksi ja ehdottomaksi ehdoksi, ettei saksalaisen sotilaan lasta 

otettaisi solmittavaan avioliittoon. 225 

Tosinaan uusperheen kokoaminen onnistui hyvin, kuten Petsamon Salmijärvellä 

syntynen lapsen tarina osoittaa. Lapsi asui aluksi au-äitinsä ja vanhemman 

velipuolensa luona köyhissä oloissa, sillä isovanhemmat olivat kuolleet. Äiti meni 

vuonna 1950 uudestaan naimisiin huolehtivaisen miehen kanssa. Lapsen kertoman 

mukaan ”isäpuoleni oli hyvä ihminen ja kasvatti rakkaudessa (…) olin uuden 

miehen kasvatuslapsi perheessä. Sain sukunimen isäpuoleltani”. 226 Temmeksellä 

syntynyt lapsi kertoo äidin olleen yksinhuoltaja ja töissä, mutta ”minä olin kolme 

ensimmäistä vuottani äitini kotona hyvissä ja turvallisissa oloissa. Sen jälkeen äiti 

meni naimisiin ja olin perheenjäsen siinä kuin nuoremmat sisarukseni. Isän kanssa 

ei koskaan puhuttu asiasta, hän oli kuitenkin minullekin isä. Sukunimeni 

vaihdettiin, kun olin kansakoulun toisella luokalla”. 227 Flensburgissa syntyneen 

lapsen äiti meni naimisiin sodan jälkeen ja lapsen kertoman mukaan ”isäpuoleltani 

olin samanlainen perheenjäsen kuin toisetkin lapset”. 228 

Joissakin tapauksissa äidin aviomiehen suhtautumista lapseen voidaan luonnehtia 

etupäässä puolueettomaksi. Kaksi kertomusta valaisee tällaista asennoitumista. 

Taivalkoskella syntynyt lapsi ja hänen isoveljensä kasvoivat äitinsä kanssa. 

Kummankin pojan isä oli veturinkuljettajana palvellut saksalainen aliupseeri. Äiti 

kävi töissä koulurakennuksilla, hiilenpoltossa ja taloissa. Isoäiti oli erinomainen ja 

hyvä ihminen. Äiti perusti myöhemmin uusperheen, johon molemmat pojat 

hyväksyttiin äidin sukunimellä. Lapsi kertoo kokemuksistaan: ”Isäpuoli oli 

kohtalainen. Hän ei ollut läheinen, mutta ei lyönyt”. 229 Oulussa syntynyt lapsi asui 

tosi pienessä mökissä isovanhempien ja äidin luona ja kuvaa vaikutelmiaan: 

”Mummu ja ukki tosi läheisiä ja antoivat elämään tukea”. Äiti meni naimisiin 

lapsen ollessa yhdeksän vuotta ja lapsen kertoman mukaan ”elämäni tuossa 

perheessä oli kutakuinkin ongelmatonta (…) Olin perheessä 16-vuotiaaksi ja tein 

kovasti maatilalla töitä, josta johtuen suhtautuminen muiden puolelta oli 

myönteistä”. 230 

Lasten kertomuksissa on kuitenkin runsaasti mainintoja heidän kokemistaan 

epämukavista oloista ja hankaluuksista äidin uusperheessä. Näissä tapauksissa 

lasten ongelmat ja kyseenalaistaminen johtuivat hyvin usein aviopuolison 

enemmän tai vähemmän vieroksuvista asenteista saksalaisen sotilaan lasta kohtaan. 

Uumajassa äidin evakkomatkalla syntynyt lapsi asui yksinhuoltajaäitinsä luona ja 

sitten äidin uusperheessä. Lapsi kertoo äidin aviomiehen suhtautumisesta: 

”Isäpuolelleni olemassaoloni oli kova juttu, eikä hän koskaan pystynyt 







259

hyväksymään minua, vaikka hän hyvin tiesi minusta jo silloin, kun alkoi 

seurustella äitini kanssa. Isäpuoleni sukulaiset pitivät minua kummajaisena ja 

joskus kuulin kysymyksen `tuoko se on´. Ulkomaalaistaustaani pilkattiin eikä 

suinkaan vaiettu (…) Asemani oli olla perheen vanhempi lapsi, kun uusi oli jo 

tulossa. Olin silloin noin neljä vuotta. Isäpuoleni antoi oikeuden käyttää 

sukunimeään, joten perheessä ei ollut montaa sukunimeä. En ollut otto- tai 

kasvattilapsi, minulle oli vain annettu oikeus käyttää isäpuoleni sukunimeä. Muita 

oikeuksia ei sitten ollutkaan (…) Äitini oli, valitettavasti, täysin kykenemätön 

pitämään puoliani ankaraa ja ilkeää sisäpuoltani vastaan. Hän pelkäsi, vaikka 

miehensä ei koskaan fyysisesti äitiäni pahoinpidellyt, henkisesti sitä enemmän”. 231 

Rovaniemen maalaiskunnassa syntynyt lapsi oli aluksi au-äitinsä luona ja samalla 

mummo oli ”kaikki kaikessa”. Äiti meni sodan jälkeen naimisiin ja perusti 

uusperheen, jossa isäpuoli adoptoi lapsen. Uusperheessä lapsen taustasta vaiettiin 

ja se salattiin. Kasvatusisä suhtautui lapseen nuivasti ja vähätellen. 232 Kemissä 

syntyneen lapsen äiti meni sodan jälkeen naimisiin suomalaisen miehen kanssa. 

Tämä oli kommunisti ja suhtautui torjuvasti lapseen, joskin miehen muu suku 

kohteli lasta kuin perheen jäsentä. Lapsi kertoo kokemuksistaan: ”Minun annettiin 

ymmärtää, että olin adoptoitu ja sukunimi vaihdettiin (…) Kaikki oli kuitenkin 

silmänlumetta. Minulla oli vain nimenkäyttöoikeus, ei muuta”. Vuonna 1952 syntyi 

sisarpuoli, jolle lapsi oli kuin ”pikkuäiti” ja kovin työllistetty kodinhoidollisissa 

asioissa. 233 

Erään Pohjois-Suomessa syntyneen lapsen äiti toimi kotiapulaisena ja 

maanviljelijänä. Ilmavoimien autokuljetustehtävissä palveleva saksalainen isä olisi 

syksyllä 1944 halunnut naisen lähtevän hänen mukaansa Norjaan, mutta nainen 

päätti jäädä Suomeen. Au-äiti meni sodan jälkeen naimisiin alkoholia käyttävän 

suomalaisen miehen kanssa, jonka suhtautuminen lapseen vaihteli. Lapsi kertoo 

tunteneen itsensä ”kuin au-lapsi ja sukunimi oli äidin. Puolisisarukset ovat 

nuorempia. Olemme kasvaneet yhdessä kuin sisarukset”. Äiti kertoi jotain, ”mutta 

isäpuoleni mustasukkaisuuden takia oli salaperäisyyksiä”. 234 Vaasassa syntyneen 

lapsen äiti meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa ja lapsi otettiin silloin 

lastenkodista uusperheeseen. Tästä lapsi kertoo: ”Isäpuoli oli ankara. Hänen 

siskonsa tuomitsi minut jo huoraksi vaikka olin vielä lapsi, olinhan saksalaisen 

äpärä. Äiti ei ehkä osannut rakastaa minua, kun oli pettynyt rakkaudessaan ja olin 

ikuinen muistutus siitä”. 235 

Saksassa synnyttänyt nainen lähti lapsensa kanssa Suomeen vuonna 1945, jolloin 

isoäiti otti lapsen hoitoonsa. Myös äidin sisaret pitivät huolta lapsesta. Nainen meni 

vuonna 1954 uudestaan naimisiin. Aviomies ei aluksi hyväksynytkään lasta, joka 






260

adoptoitiin vasta vuonna 1956 koulunkäynnin alkaessa. Lapsi sai silloin myös 

isäpuolensa sukunimen. Kokemuksistaan lapsi kertoo: ”Sisareni suhtautuivat 

luontevasti, mutta asemani oli huono. Sain kokea ulkopuolisuutta ja jouduin äidin 

perheen kotiapulaiseksi. Lunastin paikkani siellä. Sain myös kokea henkistä ja 

fyysistä väkivaltaa”. 236 Kemijärvellä syntyneen lapsen äiti oli yksinhuoltaja ja talon 

tytär. Isovanhemmat ottivat lapsen kasvatettavaksi, lapsi asui heidän luona ja oli 

hyvin vähän tekemisissä äitinsä kanssa. Kun äiti meni naimisiin suomalaisen 

miehen kanssa, tämä ei hyväksynyt lasta kuin vasta aikuisena. 237 

Lapualla syntyneen lapsen äiti asui vanhempiensa luona ja nuoremman sisarensa 

kanssa pienessä omakotitalossa sekä ennen synnytystä että sen jälkeen. Oloistaan 

lapsi kertoo: ”Jäin isovanhempien huostaan, kun äitini lähti kaupunkiin töihin. 

Lapsuuteni oli materiaalisesti köyhää, mutta elin turvattua elämää ja olin rakastettu 

ensimmäinen lapsenlapsi. Ollessani neljä vuotta äiti solmi avioliiton. Lapsi sai 

äidin aviomiehen sukunimen (…) suhde isäpuoleen jäi kuitenkin ohueksi, sillä 

asuin isovanhemmilla ja kävin lomilla vain äidin perheen luona. En koskaan 

tuntenut kuuluvani täysin siihen perheeseen”. 238 

Yksinhuoltajaäidin huostassa varttuneet lapset. Osa lapsista asui pienestä lähtien 

nuoruus- tai aikuisikään asti yksinhuoltajaäitinsä luona ja kyselyaineiston 

perusteella useat lapset olivat tyytyväisiä oloihinsa. Useissa tapauksissa lapset 

viihtyivät jopa paremmin yksinhuoltajaäitinsä luona kuin äidin myöhemmin 

perustamassa uusperheessä. 

Flensburgissa syntynyt lapsi kertoo oloistaan yksinhuoltajaäitinsä perheessä: ”Äiti 

oli ahkera työihminen. Elimme aina yhdessä. Hän ei mennyt avioon eikä ollut 

miesystäviä. Minulla oli hyvä olla ja äidin perhe piti minusta hyvän huolen. Meillä 

oli aika tiukkaa”. 239 Myös Etelä-Suomessa au-äitinsä luona varttunut lapsi kertoo 

ruokakunnan puutteellisista oloista: ”Lapsena oli pulaa jopa ruuasta. Muistan 

karmeana sen, että kaikki muut perheet saivat Marshall -apupaketin jouluna paitsi 

me. Tämä viestitti 6–7-vuotiaalle, että olet muita huonompi. Itsetunto oli ehkä 

herkin asia, joka kärsi sivullisuudesta, mutta syrjäytynyt en ollut”. 240 Sodankylässä 

syntyneen lapsen mukaan äidin katkeruus saksalaista isää kohtaan leimasi 

voimakkaasti hänen lapsuuttaan. Au-äiti työskenteli piikana ja suhteen katkettua 

saksalainen isä oli ”suuri roisto hänen elämässään” (…) minua ei hyväksynyt edes 

äiti, taustastani vaiettiin kokonaan (…) kasvatettiin suorastaan väkivallan alla ja eri 

karsinassa, en kuulunut sinne enkä tänne (…) äitini toiminta oli hänen mielestään 

ihan kohdallaan, koska olin pilannut hänen elämänsä syntymälläni, haukuttu ruoka, 

vanhat vaatteet ja huuto, että jos Suomessa ei olisi lakia hän tappaisi minut”. 241 







261

Rannikkokaupungissa syntynyt lapsi kertoo puolestaan onnellisesta ja lähes 

ongelmattomasta lapsuus- ja nuoruusajastaan: ”Synnyin melko vauraaseen ja 

näkyvän yhteiskunnallisen aseman omaavan isoisäni perheeseen, sillä äitini asui 

lapsuudenkodissaan. Suku oli paikkakunnalla tunnettua kauppiassukua” ja perhe 

hyvin saksalaismielinen”. Isoisä oli mukana ”monessa polttoaine- ja öljykauppaan, 

maanpuolustukseen, ilmailuun, meripelastukseen, kauppaseuraan ja mieskuoroon 

liittyvissä asioissa (…) Kirkkoherra, poliisimestari ja kaupunginlääkäri olivat 

perhetuttuja ja suojeluskunta oli suvulle kaikki kaikessa (…) Äiti oli 

`yksinhuoltaja´ perheen varojen turvin. Yhteiskunnan tukea ei tarvittu (…) Olin 

perheen jäsen ja isoisä kasvatti ja rahoitti elämiseni ihan kuin oman lapsensa. Tosin 

oli aina menossa ja aikaa pikkupojalle jäi hyvin vähän. Kasvatus oli arvokas, joskin 

isoisä oli auktoriteettina hieman pelätty. Myös isoäidin rooli oli rakastettava (…) 

Isäpuoleni tuli kuvaan mukaan ollessani noin 10-vuotias. Piti kuin omasta 

pojastaan. Ei silti ollut se oikea isä. `Sisarpuolet´ hyväksyivät. Taustani ei 

aiheuttanut mitään ongelmia, siitä ei ollut tarvetta puhua. Ei sitä myöskään 

kielletty”. 242 Tämä tarina osoittaa, kuinka varakas ja kunnon porvariskoti pystyi 

pitämään huolta sekä au-äidistä että -lapsesta sekä menestyksellä että tyylillä. 

Kun lapsi sai tietää taustastaan 

Kyselyaineistossa on 38 mainintaa siitä kuinka ja milloin lapsi sai tietää 

saksalaisesta isästään. Vaikka aineisto ei siten ole läheskään kattava, valaisee se 

kuitenkin vähintään kohtuullisesti niitä vaiheita ja tapahtumia, kun lapsi 

ensimmäistä kertaa tuli tietoiseksi saksalaisesta taustastaan. Kertojista seitsemän 

sai tiedon 3–5-vuotiaana, niin ikään seitsemän 6–9-vuotiaana, kuusi 10–14- 

vuotiaana, yhdeksän 15–19-vuotiaana ja neljä myöhemmin. Lisäksi kolme 

mainitsee saaneensa tiedon ”lapsena” ja kaksi ”kouluikäisenä”. Näiden tietojen 

perusteella ilmenee, ettei lapsille kerrottu isästä missään erityisessä tai määrätyssä 

iässä, vaan eräät saivat tietää taustastaan jo hyvin varhain, toiset saavutettuaan 

kouluiän, hieman suurempi osa murrosvuosina ja jotkut vasta aikuisiässä. 

Yhtenäistä käytäntöä ei täten ole ollut. Norjassakin oli pitkälti aivan samanlainen 

tilanne. Saksalaisten sotilaiden lapsista tiesi kyselyaineiston perusteella 17,1 % 

taustastaan vuonna 1949, 40,8 % vuonna 1954, 56,6 % vuonna 1959, 66,7 % 

vuonna 1969, 72, 6 % vuonna 1979, 85,5 % vuonna 1989 ja 99,3 % vuonna 

1999. 243 

Useissa tapauksissa äiti oli se henkilö, joka kertoi lapselle hänen isästään. Eräs 

lapsi muistelee äidin kertoneen asiasta hänen ollessaan 8–9-vuotias, ”vaikka en 

ehkä oikein ymmärtänytkään asiaa”. Toinen lapsi kertoo kymmenvuotiaana 

kysyneensä isää äidiltään, joka kuitenkin vaan raivostui: ”Hän oli aina torjuva ja 

vihainen. Vasta noin 20 vuotta sitten hän kertoi sota-ajasta ja isästäni jonkin 

verran”. Kolmas lapsi kysyi 11–12-vuotiaana isäänsä äidiltään. Lapsen kertoman 


243 Larsen 1999, 310–311 

262

mukaan äiti ”tuntui ahdistuvan, kun kyselin häneltä asiasta. Sain vain niukasti 

tietoja”. 244 Eräs lapsi oli 12–13-vuotias, kun äiti näytti isän kuvan. Petsamon 

Salmijärvellä syntynyt lapsi oli taas 9-vuotias, kun hän salaa katseli isää 

valokuvista. Hän tiesi asiasta, vaikka äiti ei koskaan kertonut. Kahdessa 

valokuvassa lapsi istui isänsä sylissä, mutta äiti tuhosi valokuvat ennen 

kuolemaansa. Jämsässä varttunut lapsi sai kuulla taustastaan 15–17-vuotiaana 

äidiltään. Samalla hän sai saksalaisen sotilaan äidille antaman sormuksen ja kolme 

valokuvaa, jotka jonkin ajan kuluttua kuitenkin katosivat. Aihe oli muuten kielletty 

ja äiti sai ”aivan hirveitä raivokohtauksia”, kun lapsi kysyi lisätietoja isästään. Eräs 

lapsi sai 17-vuotiaana tietää taustastaan, kun äiti ohimennen puhkesi sanomaan: 

”Olet kuin isäsi”. 245 

Muutamat kertomukset osoittavat kuinka hankalaa asian kertominen saattoi äidille 

olla. Eräs lapsi muistelee kuinka hän lapsena sain äidiltä tietää isästään, mutta 

asiasta ei saanut puhua eikä kertoa isän olevan saksalainen. Tammelassa syntyneen 

lapsen kertomuksen mukaan äiti kertoi hänen taustastaan vasta kuolinvuoteellaan 

vuonna 1959 lapsen ollessa 16-vuotias. Ns. laillisen, joskaan ei biologisen isänsä 

luona asuneen lapsen suhde äitiin katkesi hänen ollessa viisivuotias. Hän tapasi 

äitinsä vasta yli 20 vuotta myöhemmin, kun hän oli lähes 30 vuotta. Vasta silloin 

hän sai tietää biologisesta isästään. Vuonna 1942 syntynyt lapsi tapasi pitkästä 

aikaa äitinsä vuonna 1961, jolloin hän kertoi lapsen isästä. 246 

Osa lapsista sai tiedon taustastaan isovanhemmiltaan. Eräs lapsi kertoo aavistaneen 

jo lapsena asian, ”mutta äidin äitini kertoi sen minulle ollessani 20-vuotias, kun itse 

kysyin sitä”. Rovaniemellä asunut lapsi sai varhain isovanhemmilta tietää 

taustastaan. Eräs lapsi kertoo, kuinka hänen seitsemänvuotias serkku kertoi, että 

hänen isänsä oli saksalainen. ”Mummo ja ukki” kertoivat myöhemmin enemmän, 

sillä pidin heitä äitinä ja isänä. 247 Yleistä on myös ollut, että lapsen 

kasvattivanhemmat ovat jossain vaiheessa kertoneet hänen biologisista 

vanhemmistaan. Tämä lienee usein tapahtunut suhteellisen myöhään. Niinpä eräs 

kasvattilapsi kertoo olleensa kahdeksan vuotta, kun hänelle kerrottiin hänen 

isästään. Oulussa syntyneelle lapselle asiasta vaiettiin murrosikään asti eivätkä 

adoptointivanhemmat kertoneet mitään. Hän sai sitten tiedon taustastaan 

velipuoleltaan. Toiselle kasvatuslapselle kasvattivanhemmat kertoivat asiasta vasta, 

kun kertoja oli jo aikuinen. 248 Eräs lapsi muistelee adoptioäidin kertoneen hänen 

244 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 7, 20, 30, 35, 58, 59, 

60, 64, 70 ja 71. Kansallisarkisto 

245 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 2, 14, 58 ja 65 




247 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 3, 34 ja 50. 


248 Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–48 -hanke. SaksVastaukset 8, 58 ja 68 


263

äidistään, kun hän oli jo täyttänyt 33 vuotta. Tässä tapauksessa äiti olikin perhetuttu 

ja lapsi totesi: ”Olinhan tiennyt sen aina”. 249 

On kuitenkin ollut melko yleistä, että lapsi on saanut tietää taustastaan joltakulta 

sivulliselta, sattumalta tai vahingossa. Kasvatuskodissa varttunut lapsi kertoo: 

”Kun olin noin kolmevuotias, istuin kivijalalla ja lauleskelin ääneen: minulla ei ole 

isää. Silloin eräs ohikulkenut mies sanoi minulle, että kaikilla lapsilla on isä. Menin 

kotiin ja kysyin, missä on minun isäni ja minulle kerrottiin, että minulla on 

toinenkin äiti jossakin, sellainen, joka on minut synnyttänyt ja tietenkin myös isä. 

Kuulin, että äiti oli jättänyt minut lastenkotiin (…) Suomessa oli ollut sota ennen 

minun syntymääni ja täällä oli paljon saksalaisia sotilaita. Eräs saksalainen sotilas 

on isäsi”. Kun lapsi myöhemmin 24-vuotiaana tapasi biologisen äitinsä, hän sai 

valokuvan isästään. Toinen lapsi muistelee olleensa 4–5-vuotiaana sukulaisten 

luona kylässä ja leikkimässä samanikäisen serkun kanssa, kun hän viereisestä 

huoneesta kuuli aikuisten puhuvan, että hänellä on saksalainen isä. Porissa asuva 

lapsi kuuli puolestaan kuusivuotiaana naapurin naisen kertovan vierailleen lapsen 

olevan saksalaisen sotilaan jälkeläinen: ”Muuta ei kuitenkaan kerrottu”. Eräälle 16- 

vuotiaalle hänen taustansa selvisi hänen löytäessään kirjeen, jossa oli isän nimi ja 

osoite. 250 

Useiden lasten kertomusten mukaan tieto isästä esitettiin halventavalla tavalla tai 

suorastaan loukkaavassa muodossa. Eräs lapsi kuuli 4–5-vuotiaana isästään äidin 

isältä, kun tämä suutuksissaan mainitsi lapsen olevan saksalaisen äpärä. Toinen 

lapsi kertoo, kuinka hän pienenä koulutyttönä kuuli, kuinka muka ”ystävälliset 

tädit” kutsuivat häntä ”saksalaisen äpäräksi” ja ”muistin miten äitini ja isäpuoleni 

häitten jälkeen minun piti alkaa kutsua isäpuoltani isäksi, ei enää sedäksi. 

Ensimmäiset kysymykset isästäni tein noin kymmenenvuotiaana, mutta äiti ei 

halunnut vastata, suuttui vain hirmuisesti”. Vuonna 1946 syntynyt lapsi kuuli 

sattumalta, kun hänen isoäitinsä pöytäseurueessa joskus 1950-luvulla kertoi lapsen 

olevan äpärä. Lapsen muualla asuva äiti kertoi jossain vaiheessa suhteestaan. 

Myöhemmin hän ilmoitti lapselle isäksi saksalaisen sotilaslääkärin, jonka kanssa 

hän lienee seurustellut. Lapsen hankittua Valpon naisen kuulustelusta laaditun 

pöytäkirjan ilmeni kuitenkin, että lääkäri ei voinut olla hänen isänsä. Äiti ei ole 

kuitenkaan vieläkään suostunut kertomaan totuutta lapselleen. Toinen lapsi kertoo 

kuulleensa asian kansakoulussa toisilta lapsilta: ”kun tuli riitaa, sain kuulla olevani 

saksalaisen huoran penikka”. 251 

On useita kertomuksia siitä, kuinka järkyttävä saattoi lapselle olla tieto taustasta. 

Oulussa syntynyt lapsi kertoo tiedon vaikutuksesta: ”Järkytyin valtavasti” ja 

yhdeksänvuotias lapsi koulun vaihdon jälkeen: ”Se oli täysi tyrmäys”. Eräs lapsi 

muistelee: ”Kun tivasin isäpuolelta asiaa äidin poissa ollessa oli järkytys suuri. 






264

Asiallisista tiedoista huolimatta oli kuin maa olisi vedetty jalkojen alta ja leijuin 

tyhjän päällä. Tämä oli aikoinaan kaamea kokemus”. Vuonna 1945 Helsingissä 

syntynyt lapsi sai yksinhuoltajaäidiltään tietää taustastaan 18-vuotiaana. Saksasta 

tuli kirje ja äiti kertoi, että lapsen isä oli elossa: ”Nämä olivat dramaattisia uutisia. 

Pienenä kuvittelin olevani peikonpoikanen, jonka äiti oli ottanut talteen metsästä. 

Myöhemmin sain tietää, että minulla oli saksalainen ja sodassa kuollut isä. 

Sukulaiset ja tuttavat eivät koskaan puhuneet hänestä. Tuntui kamalalta tulleen 

petetyksi 18 vuoden aikana”. Kymmenvuotias lapsi sai tietää taustastaan vuonna 

1955 Rovaniemellä, kun naapurin poika karjusi kesken pihaleikkiä: ”Senkin 

saksalaisten ruusu”. Lapsen tivatessa äiti katsoi parhaaksi kertoa sodanaikaisesta 

seurustelusuhteestaan. Lapsi oli ymmällään, sillä tieto sattui. 252 

Lasten aikuisvaiheet 

Saksalaisten sotilaiden lapset kävivät kouluja 1950-luvulla ja suurin osa heistä 

varttui suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi. Useimmat heistä hakivat 1960-luvulla 

paikkaa työelämässä ja saivat viimeistään 1970-luvun aikana omia lapsia. 

Ammattiuransa päättäneinä kertojat saavuttivat eläkeiän 2000-luvun alkuvuosina ja 

vielä elossa olevat ovat tällä hetkellä 64–69-vuotiaita. Jokainen kyselyyn vastannut 

lapsi on täten voinut katsella lapsuus-, nuoruus- ja aikuisikäänsä, työuraansa sekä 

perhe-elämäänsä kokonaisuutena ja arvioida sen eri vaiheiden merkitystä. 

Suomessa kootun kyselyaineiston perusteella on lasten elämänkokemukset jaettu 

eri ryhmiksi, jotka esitetään jatkossa. 

Kärsimystä ja itsetuhoajatuksia kokeneet lapset. Melkoinen osa kyselyyn 

vastanneista kertoo kärsineensä taustastaan saksalaisen sotilaan au-lapsena tai 

kokeneensa itsetuhoajatuksia sen johdosta. Norjassa suoritetuissa selvityksissä on 

todettu saksalaisten sotilaiden lasten kärsineen laajalti lapsuus- ja nuoruusaikanaan. 

He kokivat erilaista loukkaamista ja halventamista sekä fyysistä ja henkistä 

väkivaltaa. Lisäksi he joutuivat kohtaamaan yhteiskunnasta tulevaa tylyyttä, vaikka 

he yhtä vähän kuin muutkaan norjalaiset lapset eivät olleet voineet valita 

vanhempiaan ja vaikka he olivat täysin viattomia Norjaan sotavuosina 

kohdistuneisiin onnettomuuksiin. Tarkentamattoman ”monet” joutuivat 

psykiatrisiin laitoksiin ja ”useiden” psyykkinen ja fyysinen terveys murtui. 253 

Yleinen kuva saksalaisten sotilaiden lapsista Norjassa onkin ollut tyly. 

Valtaenemmistön silmissä lapset ovat olleet hylättyjä, hyväksikäytettyjä, 

pahoinpideltyjä, halveksuttuja ja vieroksuttuja. 254 

Vaasassa syntynyt lapsi kertoo kokemuksistaan: ”Olen kärsinyt (…) Mitä tähän 

kaikkeen tulee niin, jälkensä on jättänyt sieluun huonon itsetunnon myötä. 



253 Larsen 1999, 305–306 


265

Toivottavasti jonakin päivänä uskallan tulla piilosta esille kokonaan. Siitä olen 

kovasti pahoillani, etten koskaan päässyt äitiä lähelle. Hän oli torjuva, ei koskaan 

ottanut minua syliin, jota niin kaipasin. Olin muistutus hänelle koko aika heidän 

rakkaudestaan, joka oli pettymys äidille. Vaistosin, ettei hän olisi minua halunnut 

ja niin myöhemmin äiti tunnusti, ettei olisi halunnut lasta ja ettei pidä lapsista”. 

Vastaaja on kuitenkin tänä päivänä erittäin tyytyväinen, koska hänellä on 

rakastettava mies. 255 Kemissä syntynyt ja äidin uusperheessä varttunut lapsi jakaa 

jokseenkin samanlaisia kokemuksia ja mainitsee, että: ”minun itsetuntoani yritettiin 

perheessä murentaa muistuttamalla päivittäin, kuinka tyhmä olen (…) Olen 

kärsinyt, olen kokenut olevani huonompi kuin muut. Eläkeläisenä kertoja sanoi 

kuitenkin olevansa tyytyväinen, sillä oma avioliitto oli kestänyt ja oli sekä omia 

lapsia että lapsenlapsia: ”Olen onnekas”. 256 

Myös Helsingissä syntynyt lapsi kertoo, että hänen taustansa on vaikuttanut hänen 

elämäänsä. Niinpä hän ”pakeni” kasvatuskodistaan täytettyään 16, sillä 

”turvallisuudesta ei voi puhua”. Synkkänä hän kertoo vielä eläkeläisenä olevansa 

”hermoraunio johtuen kasvattipaikastani! (…) olin siellä pelinappulana (…) en 

päässyt koulutukseen vaikka opettajat kansakoulusta suosittelivat monesti. Elämä 

on kohta eletty. Mitäpä siitä jossittelemaan. Olisihan se voinut olla 

toisenlainenkin”. 257 

Rovaniemellä syntynyt kertoja kuvaa kokemaansa häpeällisyyden tunnetta: 

”Lapsena tunsin suurta syyllisyyttä olemassaolostani. Häpesin itseäni 

kokonaisvaltaisesti. Minussa on vieläkin sisälläni vihaa ja surua sekaisin (…) 

Sodan jälkeen oli saksalaisiin Rovaniemellä (suhtautuminen) yleisesti kielteinen. 

Heitä vihattiin ja syyllistettiin, varsinkin miehet heitä vihasivat. Siis, ei ainakaan 

kannattanut mainita syntyperäänsä (…) Olin henkisesti maailman yksinäisin 

ihminen. Kotona valheita ja peittelyä oli niin paljon, että suunnittelin itsemurhaa! 

(…) Tämän hetkinen elämäni on parempaa, kuin koskaan on ollut. Jos minulla olisi 

lapsuudessa ollut edes yksi aikuinen oikea ihminen, niin uskon että olisin 

(tyytyväinen).” 258 

Osa au-lapsista on elämän jossakin vaiheessa joutunut laitoshoitoon, kuten eräs 

piian au-lapsena sodankylässä syntynyt lapsi. Hän kuvaa vaikeuksiaan: ”Itsetunnon 

puute, osaamattomuuden pelko, en uskalla kiintyä mihinkään, että se viedään 

minulta, hyväksymättömyyden pelko, kaikki maahan poljetun ihmisen pelot (…) 

en uskalla luottaa mihinkään, kaikki narut pitäisi olla omissa käsissä (…) 

mielenterveysongelmia, monta terapiaa elämän aikana psykiatrian osastolla viiden 

kuukauden hoitojakso (…) pakko olla tyytymätön, kun ei muuta voinut, minulla oli 

hyvä isä vaikka vain haavekuva” 259 Joissakin tapauksissa saattoi au-lapsen 






266

elämäkaari muodostua todella itsetuhoisaksi. Tällainen oli toinen Rovaniemellä 

syntynyt lapsi, joka varhain joutui poikakotiin, oli tasapainoton, alkoholisoitui, oli 

väkivaltainen ja teki myös rikoksia. Hän kuoli 34-vuotiaana Ruotsin Boråsissa 

1970-luvun lopussa. 260 Todennäköisesti on esiintynyt muitakin tällaisia tapauksia, 

vaikka ne eivät ilmene kyselyaineistosta. Saksassa syntynyt ja myös taustastaan 

kärsinyt lapsi on kuitenkin pyrkinyt katsomaan asiat myönteisellä tavalla ja kertoo: 

”Kasvuympäristössäni pienellä paikkakunnalla oli hyvätkin puolensa. Toinen eno 

ja tädit olivat äitini ja meidän poikien hyvänä tukena. Lapsena olen kärsinyt. 

Aikuisena olen ymmärtänyt elämää erilailla ja pärjännyt. En ole katkera. Olen 

tavallinen suomalainen ja mies ja tyytyväinen elämääni. Perinnönjaossa jäin 

`nopen´ osalle”. 261 

Arkuus ja turvallisuuden kaipuu. Ryhmä kyselyyn osallistuneista lapsista korostaa 

kertomuksissaan lapsena kokemaansa arkuutta ja turvallisuuden kaipuuta 

kuitenkaan puhumatta kärsimyksistä ja itsetuhoajatuksista. Myös nämä kertojat 

yhdistävät suoraan arkuutensa ja kaipuunsa asemaansa saksalaisen sotilaan 

jälkeläisenä. 

Hampurissa syntynyt ja neutraalissa kasvatuskodissa kasvanut lapsi kertoo 

nuorempana arkailleensa muiden ihmisten lähestymistä. Hänen elämänsä oli myös 

itkua ja katkeruutta: ”Koin murrosiässä jonkinlaisen masennustilan enkä pystynyt 

esiintymään tai puhumaan, jos paikalla oli paljon ihmisiä (…) Lapsena ja nuorena 

kysyin itseltäni miksi äiti ei jättänyt minut Saksaan, ainakin se on antanut 

jonkinmoisen näyttämisen halun, että minusta on johonkin”. 262 Kemijärveläisen 

naisen lapsen kertoman mukaan hänen taustansa vaikutti aiheuttamalla ”pelkotiloja 

ihmisten suhtautumisesta ja olin aina varuillaan ja mietin, että mitähän ne ihmiset 

ajattelevat; olenko kelvollinen heidän lastensa kaveriksi. Joskus minut lähetettiin 

kotiin: saatesanat eivät olleet positiivisia (…) Olen aina tuntenut, että jotain 

puuttuu elämästäni. Tilannetta ei ole helpottanut se, että äitini ei halunnut puhua 

asiasta. En ole riittävästi arvostanut itseäni; koin saksalaisuuden piilossa olevana 

miinustavana taakkana. Nuoruudessa se oli pelottava tosiasia elämänkumppania 

hakiessani: miten mies ja hänen vanhempansa suhtautuisivat taustaani. Ongelmia ei 

onneksi ole ollut. Tunnistan itsessäni monia saksalaisille tyypillisiä 

luonteenpiirteitä, joista on ollut hyötyä etenkin työuralla (…) Persoonana olisin 

voinut olla eheämpi, koska `pelkäsin´ lapsena ja nuorena ihmisten suhtautumista. 

Odotin negatiivista asennoitumista. Toki elämä helpottui, kun nuorena ylioppilaana 

muutin Ruotsiin, missä ihmiset eivät tienneet taustaani”. 263 

Myös Norjassa syntynyt lapsi kertoo turvallisuuden tunteen puutteesta: ”Olin 

kateellinen normaali isä + äiti rakastavasta perheestä. Turvallisuudentunteen 

puutteessa olen aina joutunut sen itse rakentamaan itselleni (…) Tämä huonouden 





267

tunne on seurannut aina, se haukkuminen ja mitätöinti ja lyöminen nuorena on 

jäänyt. Opiskelusta ei tietoakaan. Äitini ja hänen miehensä olivat sitä mieltä, että 

töihin heti kansakoulun jälkeen (…) Siitä 8-7 vuotiaana olevasta ajasta en ole 

vieläkään päässyt yli. Joskus vieläkin näen painajaisia, että asun heidän luonaan 

(…) Menin 20-vuotiaana avioon. Mieheni joi paljon ja oli mustasukkainen, löi ja 

raivosi, että ota toi Hitlerin kuva pois näkyvistä tai rikon sen (…) Olen 

tyytyväinen, mutta turvallisuuden tunne on aina puuttunut. Ehkä olisin voinut 

opiskella, ja ainainen hyväksymisen ja rakkauden haku olisi ehkä tasoittanut 

elämäni myrskyjä”. 264 Tässä tapauksessa raivoisan aviomiehen mainitsema Hitlerin 

kuva lienee ollut valokuva lapsen saksalaisesta isästä sodanaikaisessa 

asepuvussaan. 

Jyväskylän maalaiskunnassa syntynyt lapsi korostaa kertomuksessaan, kuinka hän 

on kovasti kärsinyt isättömyydestään: ”Se on ollut kuin avoin haava minussa. 

Lähtökohdat elämään ovat olleet sikäli huonommat, että äidistä ei ollut kovinkaan 

tukijaksi ja isä puuttui kokonaan. Jouduin kovin aikaisin itsenäisesti huolehtimaan 

itsestäni ja elämästäni (…) Varmasti isätaustani on vaikuttanut identiteettiini. Olen 

lapsena ollut hiljainen ja kiltti, vähän introvertti ja sopeutuja. Arkuus johtui siitä, 

että pelkäsin asian tulevan ilmi. Ja tietysti se epätietoisuus ja asian salailu eli siitä 

puhumattomuus kosketti. Joskus lapsena kuvittelin vaikeina hetkinäni, että isäni 

ilmestyy jostakin ja tulee hakemaan minut luokseen. Aikuisena olen jollakin tavalla 

juossut itseäni pakoon; olen avioitunut 17-vuotiaana, synnyttänyt kolme lasta ja 

hoitanut heidät. Muutettiin Etelä-Suomeen ja hakeuduin kauppaopistoon, josta sain 

todistuksen primuksena. Työelämässä olen hoitanut henkilöasioita, toiminut 

työtovereilleni ”Leelian lepotuolina” ja ottanut osaa heidän ongelmiinsa. 

Kunnallisissa luottamustehtävissä olin neljännesvuosisadan ajan, samoin 

seurakunnan luottamuselimissä, urheiluseuran ja eri yhdistysten toiminnassa 

aktiivina. Ammattiyhdistystoiminnassa paikallis-, liitto- ja keskusjärjestötasolla. 

Opiskelin siinä sivussa psykologian arvosanan ja kävin iltakoulussa ylioppilaaksi 

yhdessä lukuvuodessa (…) tietenkin olen tyytyväinen elämääni ja nykyisen 

perheeni oloihin. Elämääni on mahtunut alitajuista turvattomuutta lapsena, sitkeää 

yrittämistä eteenpäin, iloja ja suruja (…) Olen mielestäni elänyt täyttä elämää. 

Häpeästäni huolimatta. Tiedän, että menemällä mukaan elämä näyttää tasaiselta. 

Sisimmässä olleen häpeän voi niin monella tavalla peittää. Tänään näytän 

avoimesti kuvaa isästäni ja sisarestani. Salaisuuksien kannatteleminen kohdaltani 

on onneksi ohi. Minulla on kaikki hyvin. Näistä huolimatta – vai juuri siitä 

syystäkö” 265 

Tampereella syntynyt lapsi kertoo, kuinka hänen saksalainen taustansa on 

muovannut hänen identiteettiään ja mainitsee olleensa lapsena ”vilkas, 

mielikuvitusrikas ja melko lahjakas lapsi, mutta tunsin silti aina olevani 

alakynnessä. Olin aivan liian huolestunut siitä, mitä minusta saatettaisiin sanoa, 



268

miten arvostella (…) Identiteettiini on pesiytynyt tietty defensiivisyys, jonka ei 

oikeastaan kuuluisi tyypilliseen luonteenkuvaani. Pidän sitä lähinnä asenteena ja 

luulen sen olevan ristiriidassa todellisen minuuteni kanssa. Ilman ns. 

häpeätaakkaani olisin ollut paljon rohkeampi – ehkä röyhkeämpikin – enemmän 

pyrkyri kenties – uskaltanut enemmän esim. opiskeluun ja urakehityksen suhteen. 

Olen todennäköisesti pelännyt pettymyksiä, hylätyksi joutumista ja 

epäonnistumista liikaakin (…) en hyvistä todistuksistani huolimatta tohtinut pyrkiä 

korkeakouluopintoihin. Pelkäsin mahdollista epäonnistumista ja taloudellisesti 

ankeita opiskeluvuosia aivan liikaa (…) olen nyt kohta 68-vuotias ja tyytyväinen 

elämääni ja oloihini (…) Luulen taustani avartaneen maailmankatsomustani 

suuresti”. 266 Myös Helsingissä syntynyt lapsi kertoo, kuinka hän lapsena oli arka ja 

eristynyt, vaikka asia korjaantui myöhemmällä iällä. 267 Kalajoella syntynyt lapsi 

tähdentää, kuinka: ”olen koko ikäni tuntenut itseni orvoksi (…) Taloudellisesti 

huonommat lähtökohdat, ei ollut varaa opiskella ja menin töihin 15-vuotiaana (…). 

Iäkkäänä hän on kuitenkin ”tyytyväinen, jopa onnellinen”. 268 

Jotkut lapset ovat omasta mielestään taustastaan johtuen olleet liian ”kilttejä” 

pystyäkseen aina pitämään puolensa. Tällainen on Ruotsin Gävleborgin läänin 

Sandvikenissa varttunut Kari Engström, joka nuorukaisena menestyi hiihtäjänä ja 

kuului läänin parhaimpiin. Hän perusti maalausyrityksen, meni naimisiin ja sai 

kolme lasta. Kun eräs pojista kuoli sairauteen vuonna 1985, perheessä puhkesi 

vakava kriisi. Engström murtui ja sairasteli eikä pystynyt enää tekemään työtä. Hän 

kertoo aina olleensa avulias ja kiltti, jopa liian kiltti. Kun tämä ei ole riittänyt tai 

joku on loukannut häntä, hirvittävä viha on saattanut pursua hänessä. Hän on ollut 

terapeuttisessa hoidossa. 269 

Saksassa syntynyt lapsi kertoo puolestaan ”kiltteysongelmastaan” seuraavasti: 

”Olen joutunut kärsimään lähinnä huonosta asemastani ùudessa´ perheessä, sekä 

isäpuolen taholta saamastani alentavasta kohtelusta, henkisestä ja fyysisestä 

väkivallasta. Vuosia kestäneestä masennuksesta selvisin kolmen vuoden terapian 

avulla (…) Nyt minusta varttui `ylikiltti´ miellyttäjä, mutta terapian avulla olen jo 

siitäkin `tervehtynyt´”. 270 Helsingissä varttunut au-äidin ja saksalaisen sotilaan 

lapsi mainitsee olleensa päiväkodissaan ”villi”, mutta rauhoittunut jo koulussa. 

Hänestä tuli kiltti tyttö, jolla kuitenkin oli huono itsetunto, jota hän kuvaa seuraavin 

sanoin: ”Olin henkeni puolesta kauhistunut, etten pääsisi naimisiin, minun elämäni 

ei saanut muodostua samanlaiseksi kuin äitini ja tätini kohtalo. Niinpä menin 

varhain naimisiin, mutta suhde päättyi eroon ja siellä olinkin lapsen 

yksinhuoltajana. Eron jälkeen sairastelin masennusta, vietin lyhyen ajan 

psykiatrisessa sairaalassa ja osallistuin kahden vuoden aikana psykoterapiaan, josta 




269 ”Min far var en okänd tysk soldat”. Irja Olssonin kirjoitus MedlemsNytt för Riksförbundet Finska 

Krigsbarn 2.2008, 8–10 


269

minulle oli suurta apua. Tuntui niin hyvältä, kun joku kuunteli ja suhtautui 

vakavasti minuun”. Toivuttuaan nainen meni uudestaan naimisiin hyvän ja 

mukavan miehen kanssa ja sai vielä kolme lasta. Ennen toista avioliittoa nainen 

ehti työskennellä kuuden vuoden ajan kemistinä, mutta oli sitten 20 vuoden ajan 

kotiäitinä. Tästä hän kertoo: ”Koska minulla ei itse lapsena ollut tavanomainen 

perhe on oma perheeni ollut tärkeä minulle ja panostin siihen eikä ammattiuraan”. 

Lasten vartuttua nainen toimi koulunkäyntiavustajana ja muissa vaatimattomissa 

töissä. Tämä oli mahdollista, sillä aviomies oli hyvätuloinen. 271 

Lasten epäluulo muita kohtaan. Osa lapsista kertoo, kuinka he ovat tottuneet 

tuntemaan epäluuloa muita kohtaan. Myös tämän epäluulon kertojat yhdistävät 

asemaansa saksalaisen sotilaan lapsena. Niinpä Rovaniemen maalaiskunnassa 

syntynyt lapsi, jota varhaisvuosina ja myöhemminkin kiusattiin, kertoo taustansa 

”kovettaneen” häntä. Hänessä oli ”varauksellisuus” eikä hän aina luottanut ihmisiin 

ja hänen ajatuksensa ovat monesti eronneet suomalaisten näkemyksistä. Aikuisena 

mies menestyi kohtalaisen hyvin urallaan, vaikka urakehitys kärsi taustasta ja häntä 

vielä 1980-luvulla saatettiin aliarvioida ja haukkua. Hänen äitinsä ei halunnut 

”tonkia” menneitä. Äidin kuoltua mies hankki kuitenkin menestyksellä perustietoja 

isästänsä sillä seurauksella että koki taustansa olevan hänelle iso voimavara ja hän 

alkoi tuntea ylpeyttä juuristaan: ”Elän elämäni parasta aikaa”. Ilman 

saksalaistaustaa ”olisin varmasti tavallinen Virtanen!”. 272 

Helsingissä syntynyt ja laillisen isänsä luona kasvanut lapsi katsoo saaneensa 

ihmissuhteensa kuntoon vasta vuosikymmeniä kestävän takeltamisen jälkeen: ”En 

voi sanoa, että olisin kärsinyt, ennemminkin nuo vuodet, kun en tiennyt asioitten 

laitaa, olivat hieman kiusallisia. Kyllä totuus on merkittävästi parempi (…) paljon, 

paljon hirveämpi vaikutus on ollut sillä, että äiti hylkäsi, kun olin viiden vanha. 

Sitä haavaa on saanut hoitaa koko elämän (…) Elämä on vähitellen koko ajan 

muuttunut siedettävämmäksi elää. Nuo sekavat lapsuudenolosuhteet aikaansaivat 

myös sekavan aikuisuuden. Minulla oli suuria vaikeuksia suhteessa itseeni. 

Ihmissuhteissani ja rakkautta olen oppinut tuntemaan vasta viime vuosina. Mutta 

tämä ulkomaalainen isyys ei ole ollut mitenkään suurin vaikeus (…) Pidän kyllä 

itseäni nykyisin puoliksi keskieurooppalaisena. Ja olen nykyisin siitä ylpeä, vaikka 

tämän asian käänteet ovat olleet traagiset”. 273 

Oulussa syntynyt lapsi kertoo puolestaan sekä lapsuusajan vaikeuksista että 

aikuisikänsä alussa kokemastaan merkittävästä muutoksesta ympäristön 

suhtautumisessa häneen: ”Lapsuuden itsetunto oli olematon (…) Lapsena pelkäsin 

aina, että joku kysyy minulta, kenen poika olen. Pelkotilat seurasivat minua 

aikuisiälle, nukuin aina pää peiton alla (…) lapsuudenaikana tytöt karttoivat, 




270

murrosiän jälkeen suhtautuminen päinvastaista”. Saksalaiselta isältä peritty 

”ulkonäkö, koko, miehinen ääni, hyvä esiintyminen ovat auttaneet elämässä”. 274 

Pärjäämisen ja osaamisen näyttäminen. Osa kyselyaineiston lapsista korostaa, 

kuinka hankala asema saksalaisen sotilaan au-lapsena on vaikuttanut heihin 

pyrkimyksenä selviytyä omin voimin ja kuinka heistä on tästä syystä tullut 

menestyviä puurtajia. Ylen katsominen ja vieroksuminen on herättänyt heissä 

voimakkaan pärjäämisen, osaamisen ja muille näyttämisen halun. Myös Norjassa 

tehdyn haastattelututkimuksen tulosten mukaan osa saksalaisten sotilaiden lapsista 

omaksui jossakin elämänvaiheessa selviytyjän roolin. Se tarkoittaa sitä, että lapsen 

omasta tahdosta, taidoista ja kyvyistä on tullut pärjäämisen ja menestymisen 

voiman lähde. Nämä lapset luonnehtivat itseään henkilöiksi, joilla oli hyvää 

toipumiskykyä, psyykkistä vahvuutta, kestävyyttä ja henkilökohtaista 

sielunvoimaa. Tällaiset ominaisuudet selittivät lasten näkemyksen mukaan heidän 

pärjäämisensä ja menestymisensä. 275 

Kasvattiperheessä Porissa varttunut lapsi meni kauppakouluun ja hänestä tuli 

konttoristi. Elämänfilosofiastaan hän kertoo: ”Olen aina pyrkinyt pärjäämään 

elämässäni muiden kanssa ja verrannut sitä tuttaviin, joilla on ollut normaali perhe. 

Tuntuu, että kun on heikko tausta joutuu tekemään enemmän töitä pärjäämisen 

eteen, kun toisille monet asiat tulivat luonnostaan (…) Ajattelen, että jos taustani 

olisi ollut erilainen olisin pystynyt vaatimaan itselleni enemmän oikeuksia (…) 

Vaikka avioliittoni ei ole ollut helppo olen kuitenkin halunnut pitää sen koossa, 

niin että lapsillani olisi sellainen tietty perusta, jonka tunnen itseltäni 

puuttuneen”. 276 

Alavieskassa syntynyt au-lapsi katsoo pärjänneensä kohtalaisesti tai jopa hyvin: 

”kunnon kansalainen minusta on tullut, mitä muuta voi toivoa (…) vahvaksi 

sanovat minuakin”. Lapsi olisi opettajan kehotuksesta halunnut käydä oppikoulun, 

mutta ”mummolla ei ollut varaa bussilippuun, joka olisi tarvittu, äiti oli jo kuollut 

silloin. Olenhan tuon ammatinkin saanut myöhemmin. Olen tyytyväinen. Olen 

joutunut miettimään enempi laajemmin elämää taustani vuoksi”. 277 

Ivalossa syntynyt ja isoäitinsä perheeseen adoptoitu lapsi pelkäsi, että hänen äitinsä 

uusi mies veisi hänet isoäitinsä perheestä. Tästä hän kertoo: ”Minua oli peloteltu 

sillä, kun olin ollut tottelematon (…) Lapsen ja nuorena taustani on vaikuttanut 

minuun kielteisesti. Myöhemmin nuorena ja aikuisena, kun poikkesin tummuuteni 

vuoksi ympäristön muista ihmisistä, minua pidettiin ehkä mielellään toisempana 

ihmisenä kuin täysin suomalaistaustaisia (…) Olen tyytyväinen ja onnellinen 

nykyiseen olotilaani, puolisooni, lapsiin ja heidän perheisiinsä. Ehkä se, että olen 

joutunut pinnistelemään ja taistelemaan enemmän kuin `normaalit´ ikätoverini on 





271

karaissut minua ja samalla jalostanut ihmisenä” 278 Rovaniemelläkin syntynyt lapsi 

tuo esille, kuinka hänen taustansa vaikutti hänen koko elämäänsä kasvattavasti: 

”lähtökohtani on ollut huonompi köyhän lapsuuteni takia (…) Aikaihmisenä olen 

kouluttanut itseni parempaan ammattiin, kun siihen ei ollut mahdollisuutta 

nuoruudessa”. 279 

Saksalaistaustasta vahvuus- ja menestystekijä. Melkoinen määrä kyselyaineiston 

vastaajista on korostanut, kuinka heidän taustansa saksalaisen sotilaan au-lapsena 

on heidän elämänkaarenaan muodostunut vaikuttavaksi vahvuus- ja 

menestystekijäksi. Yleensä aiheen tarinointi kulkee siten, että näiden kertojien 

lapsuus- ja nuoruusajan halveksunta ja panettelu herätti heissä halun pärjätä heidän 

saksalaisen perimänsä, Saksaan kohdistuvan kiinnostuksensa ja saksalaisten 

sukuyhteyksiensä avulla ja voimalla. 

Norjassa toteutetun tutkimuksen mukaan osa saksalaisten sotilaiden lapsista on 

elämässään joutunut kohtaamaan sekä sysäämistä sosiaalisesta yhteisöstä että 

ulkopuolelta tyrkytettyä identiteettiä. Lapset joutuivat näistä syistä voittamaan 

erilaisia esteitä saadakseen tuottavan ja mielekkään uran ja perhesuhteet. Jossain 

myöhemmässä elämänvaiheessaan eräät lapset ovat eräänlaisena henkilökohtaisena 

selviytymisstrategiana pyrkineet kääntämään haitan hyveeksi ja erottumisensa 

ilmentymiseksi. Tyypillistä näille lapsille onkin ollut monikulttuurisen identiteetin 

ja saksalaisen taustansa tietoinen omaksuminen ja sen kääntäminen erilaisuutensa 

nostovoimaksi. Kun saksalainen tausta lapsuus- ja nuoruusiässä oli häpeä, lapset 

ovat varttuneessa aikuiselämässään tehneet sen ylpeyden lähteeksi. Kjersti 

Ericsson & Dag Ellingsenin mukaan lapset tuntevat lämmintä kiintymistä 

saksalaisiin asioihin, Saksan kieleen, kulttuuriin ja musiikkiin sekä etenkin 

saksalaisiin sukujuuriinsa, jos he ovat onnistuneet löytämään ne. Samalla tämä 

tarkoitti keinoa vapautua lapsuusajan kokemasta häpeästä ja ulkopuolisuudesta. 

Norjan yhteiskunnan hylkäämä ja kaltoin kohdeltu lapsi löysi tämän 

selviytymisstrategian avulla lopuksi kulttuuriyhteisön, johon hän katsoi kuuluvansa 

ja joka myös hyväksyi hänet. 280 

Kyselyaineistossa on monta kertomusta siitä, kuinka Suomessa varttunut 

saksalaisen sotilaan au-lapsi on aikuisikänsä jossakin vaiheessa ikään kun löytänyt 

saksalaisuutensa ja ammentanut siitä voimaa, toimintatarmoa ja henkilökohtaista 

eheytymistä. Hampurissa syntynyt ja Oulussa varttunut lapsi kertoo: ”Äidin 

sisarusten kylmäkiskoisuus ja ilkeily oli lapsena vaikea käsittää. Olin ainut lapsi ja 

vailla leikkitovereita. Äidin sisaren lapset asuivat lähellä, mutta sinne en ollut 

tervetullut! (…) Kahden kulttuurin ja kahden kielen lapsena minulla oli kolhuinen 

tie, mutta aikuisena, jolloin isän aktiivi vaikuttaminen minun elämääni väheni, on 

näistä kahdesta asiasta ollut vain hyötyä. Tunnen erittäin hyvin Suomen 

kansantalouden ja lainsäädännön, mutta tunnen samat asiat myös Saksassa erittäin 



280 Ericsson-Ellingsen 2005, 107–108 

272

hyvin. Ilman kaksikielisyyttä ja sinnikkyyttä olisi monia asioita jäänyt oppimatta 

(…) (Saksalainen) isäni oli hyvä työntekijä ja arvostettu yrittäjä. Hän huolehti 

työstään tarkkuudella ja pikkumaisuudellakin. Se piirre on periytynyt minullekin. 

Se, että olen työssäni luotettava ja puhun täydellisesti suomea ja saksaa, on antanut 

minun työelämälle hyvät lähtökohdat ja sitä kautta hyvät työpaikat. Ja nykyään 

täytyy sanoa, että hyvän eläkkeen!” 281 

Rannikkokaupungissa syntynyt lapsi kertoo puolestaan olleensa kansakoulussa 

kiusattuna saksalaisen isänsä vuoksi, mutta sen jälkeen painostus hiipui: ”Olin 

saanut ilmaa omien siipien alle ja kaveripiiri laajeni. Pikkuhiljaa kasvoin 

`pomoksi´, eikä arvovaltaa enää uhattu nimittelyllä. Saksalaisesta perimästä tulee 

selkeästi järjestelykyky, joukon hallinta ja otteen pitäminen. Olihan pikkupennuilla 

esimerkiksi `sotia´ toisten kaupunginosien kanssa – siis jonkinlaista reviirin 

hallintaa. Olin òrganisaattori ja vedin joukkoja´. Teini-iässä isän kansalaisuus 

häipyi tiedoista pikkuhiljaa (…) Täyttäessäni 50 vuotta kerroin asiasta julkisesti 

lehtihaastattelussa. Saksalaisesta taustasta ja geeniperimästä on työssäni ollut apua, 

sillä saksalainen luonne koettiin tunnolliseksi, täsmälliseksi, pilkun tarkaksi, ja 

silloin voitiin antaa myös vastuuta. Työt tuli tehtyä ja menestyminen näkyi. Joskus 

jopa kehuttiin `saksalaista´ tehokkuutta ja tarkkuuttani. Tämä on mieluista 

kuultavaa (…) Olen tehnyt pitkän ja näyttävän työuran ja saanut yleisen 

mielipiteiden mukaan paljon näkyvää aikaan. Tämä on palkittu onnistumisen 

tunteena, korkeilla kunniamerkeillä ja kansainvälisellä tunnustuksella. Uskon 

saksalaisilla sukujuurilla ja geeniperimällä ollen hyvin ratkaiseva merkitys (…) 

Oma elämä on hallinnassa ja täysin kunnossa. Taaksepäin katsoen olen tyytyväinen 

tekemisiini. Mutta: olisi ollut paljon helpompaa, jos oma isä olisi vaikka opettanut 

miten tehdään pajupilli tai kaarnavene. Yksin opetellessa tuli haava sormeen …”. 282 

Tämän au-lapsen tapauksessa lienee kuitenkin pikemmin hänen varakas ja 

sivistystä omaava kotinsa kuin saksalaistausta antanut hänelle poikkeuksellisen 

hyvät lähtökohdat, mutta myös vaatimattomista oloista lähteneet vastaajat ovat 

saattaneet korostaa saksalaisuuden merkitystä vahvuus- ja menestystekijänä. 

Niinpä Joensuussa syntynyt ja adoptiolapsena työläisperheessä Itä-Suomessa 

varttunut lapsi kertoo vaiheistaan: ”Elämä oli köyhää, mutta pääsin monien hyvin 

ihmisten tuella oppikouluun ja opiskelin ammatin työn ohessa 

korkeakoulututkintoon asti. Elämä on mennyt monilla mittareilla hyvin (…) aloin 

pohtia mahdollisuutta olla saksalaisen lapsi joskus keskikouluaikana. Tunsin 

olevani erilainen kuin ympärillä olevat ns. sukulaiset. Hankin saksalaisia 

kirjeenvaihtokavereita ja etsin heidän kuvistaan omia piirteitäni. Pienet Saksasta 

saadut lahjat säilytin aarteenani. Lisäpohdittavaa sain, kun kampaajat alkoivat 

ihmetellä, että kenelläkään suomalaisella ole tällainen hiuslaatu tai eräs kollega 

taustastani tuntematta sanoi minut arjalaiseksi. Olen aina pitänyt aidosta 

saksalaisesta hapankaalista ja makkaroista, ja nythän on todistettu, että myös 



273

makuaistilla on biologinen perimä (…) Minulle ei ole ollut saksalaisuudestani 

haittaa. Päinvastoin luulen saaneeni paljon hyviä geenejä saksalaiselta isältäni. 

Kummini kertoman mukaan muistutan ainakin ulkoisesti isää eikä äitiä. Olin 

koulussa lahjakas ja pääsin etenemään köyhästä ympäristöstä huolimatta. Ehkä se 

on saksalaista selviytymiskykyä”. 283 

Myös Oulussa syntynyt lapsi aristeli aluksi adoptointiperheessä ja joutui aikuisena 

huonokuntoisuutensa vuoksi sairaalaan. Keski-ikäisenä hän kuitenkin koki 

voimakkaasti saksalaisen taustansa ja kuvaa elämyksiään: ”… olen siitä tietyllä 

tavalla onnellinen. – Olen myöhemmässä vaiheessa saanut valtavaa, rikasta sisältöä 

elämääni asian myötä (…) saksalaisuuden myötä olen saanut ihania ”veljiä ja 

sisaria”, ystäviä, ymmärrystä, samat tunteet (…) Vuonna 1991 Marjatta Cronvallin 

tekemä TV-dokumentti `Hakaristin varjossa – älä unohda minua´ vapautti 

olemiseni”. `Testamenttini maailmalle´. - Jäin henkiin ja SPR löysi 1994 tätini 

Saksasta”. 284 

Saksalaisuuden maltillinen ja tasapainotettu välimuoto. Vastaajissa on myös 

lapsia, jotka pyrkivät hakemaan tasapainoa saksalaisuuden myönteisten puolien ja 

elämässään kokemien haitallisten vaikutusten välille. Ominaista näille kertojille on, 

että samalla kun he tuovat esille saksalaisen taustansa he esittävät myös erilaisia 

varauksia sen merkityksen suhteen. Tästä johtuen heidän elämänkatsomustaan 

voidaan luonnehtia saksalaisuuden maltilliseksi ja tasapainotetuksi välimuodoksi. 

Länsi-Suomessa syntynyt ja ensimmäiset vuotensa Saksassa asunut lapsi kertoo 

täten saksalaisesta ”herätyksestään”, mutta tuo samalla esille myös varauksiaan: 

”Saksalaisuus on vaikuttanut minuun. Olen tuntenut olevani poikkeava, koska olen 

puoliksi saksalainen ja puoliksi suomalainen. Olen kahden maan kansalainen, joten 

minulla on enemmän tietoa ja kokemusta kuin muilla. Toinen veri on hyvä asia. 

Hyvää saksalaisuudessa on myös se, että saksalainen on kekseliäs ja kätevä 

käsistään. Murrosiässä koin saksalaisuuden negatiiviseksi asiaksi. Isä ei yrittänyt 

opetella suomen kieltä ja kotona puhuttiin saksaa. Kun tajusin vanhempieni 15- 

vuotishääpäivänä, että he olivat aviossa vain kymmenen päivää ennen syntymääni, 

järkytyin ja olin heille vihainen. Sen jälkeen kahteen vuoteen en vastannut isälle 

saksaksi. Siinä saksa itseltäni unohtui. En myöskään yhtään pitänyt siitä, että isäni 

oli saksalainen (…) Saksassa olin oppinut kättelemään kaikkia. Siellä se oli tapana, 

mutta ei Suomessa. Aluksi kättelimme Suomessakin, mutta kun tajusin, ettei niin 

ole tapana tehdä, minulle tuli trauma jo tapahtuneen kättelyni vuoksi. Olimme 

oppineet perheessämme hyvän käytöksen ja sitä kiiteltiin Suomessa. Kauniin 

käytöksen takia pääsin kesätöihin pankkiin ja olin siellä sitten 37 vuotta, vaikka 

suomen kieleni oli huono (…) Tieto saksalaisuudesta on olemassa minussa, mutta 

sillä ei ole negatiivista vaikutusta. Se on ollut myös rikkaus. Olen sitä mieltä, että 

olen erilainen henkilö. Harkitsen kuitenkin, missä tilanteessa sanon, että isäni on 

saksalainen. En esimerkiksi sanoisi Lapissa, että minulla on saksalainen isä (…) 



274

Saksalaista sukunimeäni en halunnut säilyttää käytännön syistä. Sitä piti aina 

selittää. Jonkinlainen riippakivi saksalaisuudessa on ollut juutalaisten kohtelu. Siitä 

on ollut syyllinen olo.” 285 

Myös Hampurissa syntynyt ja Suomessa kasvanut lapsi on kokenut saksalaisen 

taustansa jakomielisesti ja kertoo tästä: ”Me elimme Oulussa normaalia perheelämää. 

Mikä nyt sitten normaalia kahden kulttuurin perheessä onkaan. Minulla oli 

kotona saksalaiset säännöt ja kotioven ulkopuolella suomalaiset säännöt. 

Taloudellisesti isäni kantoi omalta osaltaan parhaan mahdollisen vastuun 

perheestään. Hän ei aluksi osannut lainkaan suomea ja niin hän sodan jälkeisinä 

vuosina asensi toisen suomea osaamattoman saksalaisen kanssa sähköjä Lappiin! 

Se toinen saksalainen oli oikea sähkömies. Myös hänellä oli suomalainen vaimo ja 

heillä yhteinen tytär (…) Minullahan oli se kyseenalainen onni, että isäni asui 

meillä! Hän oli kuolemaansa asti tyypillinen rähjäävä saksalainen, jota kotona oli 

kuritettu ankaralla kädellä ja joka antoi sen kasvatuksen eteenpäin tyttärelleen. Hän 

syytti kaikista vastoinkäymisistään aina minua. Oli minun syyni, että hän joutui 

sietämään – varmaankin vaikea – elämäänsä Suomessa. Pääsin ylioppilaaksi 

vuonna 1965 ja kaksi viikkoa sen jälkeen muutin Hampuriin. Ihan vain malliksi, 

että kyllä sieltä Suomesta pois pääse! Hän yritti väen väkisin hakea minut 

Hampurista takaisin Suomeen, mutta se ei onnistunut, kun olin ja olen Saksan 

kansalainen. Se oli minun onneni!” 286 

Jotkut kyselyaineistojen vastaajista tuovat puolestaan kylläkin esille 

saksalaisuutensa, mutta hienovaraisesti ja hieman hillitysti. Niinpä Kemijärvellä 

au-äitinsä maatalolla kasvanut lapsi kertoo olleensa kuin ”juureton orpo”, sillä hän 

sai pienestä alkaen tietää paikkansa enonsa armopalojen varassa: ”Minulla on 

vuosia lapsuudesta, joista en muita mitään. Kaikki se mitä on ollut, on jättänyt 

minun ison jäljen ja mikä pahinta en ole saanut purkaa tätä koskaan. Kuitenkin olen 

saanut valtavan mielikuvituksen, joka on ollut minun pelastus kaikessa (…) Olen 

40 vuotta erilaisten sairauksien kautta ”seestynyt”, opetellut positiivisuutta, olen 

mukana niin monessa”, mm. laulukuorossa. Asuessaan Ruotsissa useita vuosia 

”suhtautuminen oli ihan erilaista, siellä sain olla oma itseni. Taustani oli heistä 

kiinnostava (..) Jotkut ihmiset ovat ihailleet erilaisuuttani, ulkonäköäni ja 

`saksalaista´ perusteellisuuttani.” 287 

Kemissä lapsena asunut ja toiselle paikkakunnalle adoptoitu lapsi katsoo, että hän 

olisi voinut menestyä paremmin koulussa, ”ellen olisi tuhlannut energiaani niin 

paljon ristiriitoja herättävään `äiti-isä´ -kysymykseen ja pohtimiseen kuka minä 

oikeasti olen”. Lapsi kouluttautui sairaanhoitajaksi, meni naimisiin ja sai kolme 

lasta: ”Olen varsin tyytyväinen elämääni. Olen löytänyt sukulaiseni Saksasta, olen 

nähnyt kuvia saksalaisista isovanhemmistani, tiedän tädeistäni ja sedästäni ja tiedän 

saksalaisten juureni olevan maanviljelyskulttuurissa (…) Olen tavallisten ihmisten 




275

lapsi (…) Isän kaipaus sai täyttymyksen, kun tapasin (saksalaisen velipuoleni) ja 

keskustelimme isästä. Tuskin kotimainen isä olisi tuonut mitään ihmeellistä 

elämääni. Olisihan hänkin ollut sodan kokenut ja ties minkälaisten sotatraumojen 

runtelema”. 288 

Uumajassa syntyneellä lapsella on pitkälti samanlaisia kokemuksia, joista hän 

kertoo: ”Teini-ikäni jälkeen en ole kärsinyt taustastani, olen ollut ylpeä 

ùlkomaalaisuudestani´. Elämäni muuttui perusteellisesti, kun 17-vuotiaana muutin 

pois lapsuuden kodistani ja ihan uusiin ympyröihin ja sain ikään kuin aloittaa 

elämäni alusta. Huomasin, että ihmiset täällä suhtautuivat luontevasti ja 

arvostavasti ja uskoivat kykyihini ja osaamiseni. Se oli ihan uutta ja ihmeellistä! 

(…) olen elänyt hyvän elämän, avioliittoa on takana 46 vuotta ja nykyisin elämä on 

hyvin seesteistä, lapset ovat maailmalla niin kuin pitääkin”. 289 

Turussa syntyneen lapsen äiti meni 1950-luvulla naimisiin lapsen saksalaisen isän 

kanssa, joka silloin muutti Saksasta Suomeen. Mies oli sodan ja Saksan 

luhistumisen jälkeen muuttunut, oli hermostunut ja erilainen verrattuna 

jatkosodanaikaiseen seurusteluun. Lapsen kertoman mukaan ”isä oli hankala ja 

vaikea, ahkera työssään, mutta mustasukkainen äitini ja minun hyvästä suhteesta 

(…) Hän vaikeutti koulunkäyntiäni, kun oli vaikea saada rahaa oppikirjoihin. Näen 

vielä painajaisia tästä”. Itsestään lapsi kertoo: ”En hakenut hankaluuksia ja minulla 

oli ystäviä. Olin aina tummempi ihoinen, siis erotuin luokkakuvista (…) Olen ollut 

vilkkaampi ehkä ja uteliaampi ulkomaita kohtaan. Minun on ollut helppo saada 

ystäviä (…) Uskalsin sentään mennä naimisiin, vaikka meillä oli hankalaa kotona. 

Ja kannatti”. 290 

Suomesta syksyllä 1944 Saksaan viety lapsi kertoo vaiheistaan: ”Lähtökohdat 

olivat alussa vaikeat. Ensin ryssiä pakoon Berliiniin ja sieltä taas ryssiä pakoon 

Eifeliin vähän ennen kuin alkoi siviilien lahtaus englantilaisten pommitusten ja 

ryssien miehityksin”. Vanhempiensa riitaisen avioeron jälkeen lapsi asui 1950- 

luvun puolivälistä lähtien isänsä luona hänen uudessa avioliitossaan. Lapsi oli 

alkanut koulunkäyntinsä Saksassa ja jatkoi sitä Suomessa: ”Meni pari-kolme 

kuukautta ennen kuin pärjäsin kielen puolesta koulussa (…) pienenä lapsena olin 

haavoittuvampi, kiusatumpi, mutta teini-iän jälkeen pärjäsin hyvin (…) Opiskelun 

ja hyvien työpaikkojen myötä arvostus kasvoi merkittävästi. Esimiesasemaan ja 

myöhemmin johtotehtäviin taustallani ei ollut ainakaan haittaa!” 291 

Sovittelevat kokemukset ja katsannot. Kyselyaineistossa on myös muita 

elämänkokemuksia ja katsantoja valaisevia kuvauksia. Näissä tuodaan usein esille 

sovittelevat kokemukset ja säyseät katsannot. Niinpä Rovaniemellä syntynyt lapsi 

kertoo saaneensa tyydytyksen omasta ja hyvin tiiviistä perhe-elämästään: ”Ehkä 





276

olen joskus tuntenut huonommuutta ja hiukan häpeää, mutta hyvä perhe ja vahva 

itsetunto on pelastanut pahimmalta. Tunnen saaneeni hyvät geenit isältäni ja olen 

nykyisin ylpeä siitä kuka olen (…) Voin olla tyytyväinen elämääni, koska sain 

rakkaat (kasvatus)vanhemmat ja minulla oli sekä isä että äiti, jotka tekivät 

kaikkensa, että minulla olisi hyvä olla”. 292 

Temmeksellä syntynyt lapsi korostaa muistelmassaan tyytyväisyyttään luoviin 

tekijöihin omassa pienessä piirissään: ”Minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus. En 

ole koskaan tuntenut itseäni huonommaksi syntyperäni takia enkä ole hävennyt tai 

paheksunut äitiäni. Äitini suku on aina tukenut minua. Sisarukseni ovat aina olleet 

täysisisaruksiani. Eli minulla ei ole ollut negatiivisia kokemuksia eikä äitini 

salannut minulta asiaa (…) Olen tyytyväinen, minulla on hyvä perhe. Jos ajattelen 

itseäni suhteessa sisaruksiini saatan olla vähemmän suomalaiskansallisen jäykkä ja 

ehkä minulla on hieman parempi itsetunto ja ehkä olen sinnikkäämpi”. 293 Myös 

Petsamon Salmijärvellä syntynyt lapsi meni nuorena naimisiin ja perusti perheen. 

Elämästään hän kertoo: ”Ehkä sen vuoksi säilyin vahvana asian kanssa”. Tausta on 

myönteisessä mielessä vaikuttanut ”koko elämäni ajan olen etsinyt jotain. 

Tarkkailen ihmisiä, olen kiinnostunut kaikista erilaisuuksista (…) olen tyytyväinen 

elämääni, en usko että elämäni olisi toisenlainen, vaikkakin olisi ollut kotimainen 

isä (…)”. 294 

Osa saksalaisten sotilaiden lapsista on elämässään turvautunut uskonnollisuuteen 

tai kristillisiin seuroihin. Kyselyaineistossa kuitenkin vain yksi lapsi on tuonut 

esille uskonnon merkityksen myönteisyyttä ja tyytyväisyyttä luovana tekijä. Tämä 

Saksassa syntynyt ja hyvän elämän kokenut pohjoissuomalainen lapsi kiteyttää 

näkemystään seuraavaan ylistykseen: ”Olen erittäin tyytyväinen ja kiitollinen, että 

olen saanut elämän, kiitos Jumalalle elämästä! (…) sama niille taustoille elämässä 

sattuu kaikenlaista kaikille ihmisille, koska se on sitä elämää. Joten mennään 

eteenpäin eikä niinkään paljon aina taaksepäin!”. 295 Pohjois-Suomessa syntynyt 

lapsi yhdistää niin ikään vaiheensa osittain henkimaailman ohjaaviin voimiin ja 

kertoo saksalaistaustastaan: ”Vaikutus ei ole ollut ainakaan kielteistä. Enkä voi 

sanoa, että mitään ylipääsemättömiä vaikeuksia olisi syntynyt. Päinvastoin koen 

sen elämääni rikastuttavana asiana. Ehkä minulla on ollut elämäni poluilla onni 

saada oikeat ihmiset ympärilleni. Tai lienee oikeampi sanoa Kaitselmuksen 

pitäneen minusta hyvää huolta. Evakkoreissulta minut oli jätetty äitini sisareni 

kasvattavaksi, sieltä tultuani takaisin (…) kohtasin nykyisen vaimoni. Ja hänen 

kanssaan on kohta puoli vuosisataa yhteistä liemikattilaa hämmennetty. Samoin 

vaimoni vanhemmat olivat molemmat avarakatseisia myönteisiä ihmisiä. Heidän 

lapsistaan kaksi on mennyt saksalais-syntyisen kanssa naimisiin. Kolmas on 





277

kanssani naimisissa”. Ulkomaalaistausta on kaiketi vaikuttanut siten, että ”on 

oppinut ottamaan asiat vähän laajempien perspektiivien mukaan”. 296 

On myös ryhmä lapsia, joiden mukaan tausta saksalaisen sotilaan au-lapsena ei ole 

olleenkaan tai ei juuri mitenkään vaikuttanut heidän elämänkulkuun. Niinpä 

Tammelassa syntynyt lapsi kertoo, ettei hänen taustallaan ole ollut merkitystä 

elämänkulkuun, sillä hänen uravalintansa on tavanomainen muiden tapaan. 297 

Rovaniemellä syntynyt lapsi kertoo nykyisen miehensä kutsuvansa häntä ”Elben 

prinsessaksi” eikä ”mitenkään negatiivisesti aiemminkaan (…) olen tyytyväinen 

elämääni (…)”. 298 

Rikkinäisyydestä matkalla eheyteen 

Kirjallisuus ja elokuvat. Esityksessä on ensiksi selvitetty, kuinka laajalti 

suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden seurustelua ja sen seurauksena 

syntyneitä lapsia on käsitelty kirjallisuudessa, dokumenttielokuvissa, muissa 

dokumenteissa ja tutkimuksessa. Pääpaino aiheen käsittelyssä on selkeästi ollut 

kaunokirjallisuudessa ja elämäntarinoiden kuvauksessa. Kirjailijat, jotka 

ensimmäisinä tarttuivat aiheeseen, olivat usein joko vasemmistolaisia tai muita 

kulttuurityöntekijöitä, jotka vaikuttivat Suomen kansallisen kulttuurielämän 

laidoilla ja jotka olivat taipuvaisia kyseenalaistamaan keskeisten vaikuttajien 

arvoja. Vähitellen myös saksalaisten sotilaiden au-lapset ovat yhä enenevässä 

määrin julkaisseet omia kirjoja ja puheenvuoroja kokemuksistaan. 

Sen sijaan em. ilmiöistä on toistaiseksi suhteellisen vähän tutkimustietoa. Tämä 

johtuu siitä, että yhteiskunta- ja kulttuurielämän vaikuttajat pyrkiessään 

vähättelemään Suomen jatkosodanaikaista sotilaspoliittista ja sotilaallista 

yhteistyötä kansallissosialistisen Saksan kanssa eivät sodanjälkeisinä 

vuosikymmeninä pitäneet aihetta sopivana. Odotettavissa kuitenkin on tutkimuksia 

tästä aiheesta. 

Seurustelleet ja lapsen synnyttäneet suomalaiset naiset. Toiseksi on tutkittu 

seurustelleiden suomalaisten naisten taustaa. Tehtyjen havaintojen mukaan naiset 

olivat synnyttäessään yleensä 23–26-vuotiaita etupäässä kansanomaisia 

väestöpiirejä edustavia naisia, joilla useimmiten koulutuksena oli pelkkä 

kansakoulu. Seurustelleet naiset jakaantuivat kahteen pääryhmään: varsinaisilla 

työmarkkinoilla työllistettyihin palkallisiin ja heihin, jotka lienevät laajalti 

osallistuneet perhepiirin ja kotipuolen työtehtäviin nauttimatta varsinaista 

rahapalkkaa. Palkallisista naisista suurin osa oli erilaisissa palveluammateissa. 

Keskiluokan osuus oli pienehkö, samoin teollisuustöissä ja palkallisessa 

maataloustöissä olevien määrä. Huomattava osa seurustelleista naisista lienee ollut 




278

saksalaisten palvelutöissä keittiöapulaisina, tarjoilijoina, siivoojina, pesijättärinä 

ym. tai sitten he tutustuivat saksalaisiin sotilaisiin työtehtävissään kahviloissa, 

ravintoloissa, partureissa, ompelimoissa, hotelleissa ym. 

Suomalaisten naisten seurustelu saksalaisten sotilaiden kanssa oli etupäässä eipoliittista, 

sillä suurin osa suhteista oli nuorten tai nuorehkojen naisten ja miesten 

tavanomaista, keskinäiseen rakkauteen perustuvaa parinmuodostumista. 

Todennäköistä on kuitenkin, että eräissä tapauksissa suomalaiset naiset ovat 

omaksuneet kansallissosialistisia aatteita ja jakaneet saksalaisen miehensä 

poliittisen vakaumuksen. Yhteisellä poliittisella näkemyksellä höystettyjä 

pariskuntia lienee muodostunut etenkin jatkosodan alkuvuosina, erityisesti SSpiireissä, 

ja myöhemmin syksyllä 1944 ja talvella 1945, kun saksalaiset tahot 

kokivat tarpeen tiivistää rivejään. Silloin myös vielä käytettävissä olevat apulaiset 

sidottiin tiukemmin sekä Saksan sodankäynnin päämääriin että käytännön 

järjestelyihin. Tässä vaiheessa eräät seurustelevat suomalaiset naiset osallistuivat 

Saksassa järjestetyille sähköttäjä- ja vastarintakursseille. 

Saksalaiset sotilaat seurustelivat jossain määrin suomalaisten prostituoitujen 

naisten kanssa, etenkin Petsamossa, Rovaniemellä ja Helsingissä. Näillä 

paikkakunnilla oli pienehkö määrä prostituoituja ja puoliprostituoituja naisia. 

Muissakin kaupungeissa ja kauppaloissa, kuten Turussa, Oulussa, Kemissä ja 

Kotkassa lienee ollut etupäässä yksittäisiä prostituoituja. Kokonaisuutena 

saksalaisten sotilaiden kanssakäyminen suomalaisten prostituoitujen kanssa lienee 

ollut jokseenkin vähäistä. 

Vaikka saksalaisten sotilaiden suhteet suomalaisiin naisiin harvemmin liittyivät ns. 

avoimeen prostituutioon, seurustelun myötä tuli kuitenkin hyvin monille naisille 

mahdollisuus saada varteenotettavia määriä vaikeasti saatavia kulutustarvikkeita ja 

hyvät mahdollisuudet ns. mukavaan elämään. Tämä johtui siitä, että saksalaiset 

sotilaat pystyivät säännöllisesti järjestämään elintarvikkeita, herkkuja ja alkoholia 

sekä elokuva-, teatteri-, kahvila- ja ravintolailtoja naistuttavilleen. Lisäksi 

saksalaiset sotilaat lienee usein myös järjestäneet naisystävilleen autokuljetuksia. 

Nämä kyydit ovat todennäköisesti jopa osittain mahdollistaneet seurustelun. 

Suurella osalla seurustelleista naisista on aluksi ollut hyvin heikko saksankielen 

taito, jos ollenkaan. Seurustelun pitkittyessä kielitaito on parantunut, mutta hyvin 

suuri osa naisista ei ollut ollenkaan lukenut koulussa saksaa. Huomattavalta 

määrältä puuttuivat aluksi Saksan kielen alkeetkin. Heikko kielitaito lienee 

rajoittanut seurustelun sivistyksellistä ja älyllistä antia ja pääpaino lienee 

vastaavasti suurelta osin ollut seurallisessa yhdessäolossa, sukupuoliharrastuksissa, 

vapaa-ajan vietossa, huvittelussa ja erilaisissa nautinnoissa. Monelle naiselle 

seurustelu lienee tarjonnut elämyksellistä vaihtoehtoa sota-ajan muuten tylsiin 

oloihin. Seurusteluun lienee usein myös liittynyt tietty sosiaalisen nousun tunne, 

sillä se toi naisille uusia ja arvostettuja kulutustottumuksia samalla kun se avarsi 

maailmankuvaa. 

279

Seurustelleet ja lapsen suomalaisen naisen kanssa siittäneet saksalaiset sotilaat. 

Kolmanneksi on tutkittu suomalaiselle naiselle lapsen siittäneitä saksalaisia 

sotilaita. Tiedot heistä ovat selvästi puutteellisempia kuin heidän naisystäviään 

koskevat tiedot. Ilmeistä on, että saksalaiset sotilaat olivat keskimäärin muutamia 

vuosia vanhempia kuin heidän naisystävänsä. Kun synnyttäjien keski-ikä oli 23–26 

vuotta, lapsen siittäneiden sotilaiden keski-ikä lienee ollut 27–30 vuotta. 

Suurin osa lapsen siittäneistä saksalaisista sotilaista lienee myös tullut 

kansanomaisista piireistä. Vaikka sotilaiden vanhempien ammateista ei ole tietoa, 

lienee melkoinen osa vanhemmista ollut työläisiä, käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. 

Huomattava osa seurustelleista sotilaista oli kuitenkin hankkinut itselleen joko 

ammattikoulutuksen tai jossain määrin myös sitä korkeamman koulutuksen. Koska 

sotilailla oli koulutusta, heillä oli usein myös siviilielämässään hyvä työpaikka ja 

sitä vastaavat palkka- tai yritystulot. Suurehko osa näistä saksalaisista sotilaista 

lienee kuulunut Saksan yhteiskunnan menestyjiin, vaikka suurin osa heistä ei 

kuulunut varsinaiseen keskiluokkaan. Omalla toimialallaan useimmat kuitenkin 

tulivat hyvin toimeen. 

Varsin suuri osa lapsen siittäneistä saksalaisista sotilaista kuului päällystöön, 

etenkin alipäällystö oli voimakkaasti edustettuna. Kun Saksan sotaväen 

perusyksiköissä viidesosa miehistä kuului päällystöön ja 4/5 miehistöön oli lapsen 

siittäneiden ryhmä em. suhteen osalta päinvastainen, sillä vähintään kolmasosa 

lapsen siittäneistä miehistä oli aliupseereja. Syitä aliupseerien isoon edustukseen 

lapsen siittäneiden ryhmässä oli kaksi. Ensinnäkin aliupseereilla oli selvästi 

miehistöä paremmat mahdollisuudet seurustella, sillä alipäällystö oletettavasti 

pystyi verrattain helposti järjestämään itselleen ilta- ja viikonloppuloman, samaan 

aikaan kun suurehko osa miehistöstä joutui suorittamaan vartio- tai muuta 

palvelusta. Alipäällystön korkeammat päivärahat antoivat heille lisäksi miehistöön 

nähden paremmat mahdollisuudet käyttää varojaan naisiin, kahvila- ja 

ravintolatarjoiluun ja yleensä maksulliseen huvielämään. Toiseksi etenkin Saksan 

sotaväen huoltokeskuksissa ja yleensä selustan yksiköissä palvelevilla sotilailla oli 

mahdollisuus seurustella suomalaisten naisten kanssa. Tämä johtui siitä, että 

valtaosa Suomeen sijoitetuista saksalaisista sotilaista oli jatkuvasti rintamaalueella, 

jossa ei juuri ollut naisia. Huoltokeskuksissa tarvittiin kuljetus-, huolto- ja 

varastologistiikan toimivuuden johdosta enemmän koulutettua työvoimaa kuin 

Saksan sotaväen kenttäjoukoissa. Tästä syystä on todennäköistä, että etenkin 

huoltokeskuksissa ja selustaan sijoitetuissa erikoisyksiköissä palveli suhteellisesti 

enemmän koulutuksen saaneita aliupseereja kuin rintamajoukoissa. Nämä 

molemmat tekijät yhdessä selittävät aliupseerien yliedustusta suomalaiselle naiselle 

lapsen siittäneiden sotilaiden ryhmässä. 

Lapsen siittäneistä saksalaisista sotilaista melkoinen osa lienee suomalaisen naisen 

kanssa seurustelun aloittaessaan ollut jo Saksassa joko naimisissa tai muuten 

toisessa naissuhteessa. Kyselyaineiston perusteella vajaalla kolmasosalla oli toinen 

naissuhde, mutta todellinen osuus on todennäköisesti selvästi tätä suurempi. Jo 

280

sotilaiden ikä viittaa siihen. Lähes 30-vuotiaat miehet ovat pitkälti ehtineet jo 

vakiintua. 

Verrattaessa suomalaisiin naisystäviinsä lapsen siittäneet saksalaiset sotilaat 

poikkesivat melkoisesti sosiaaliselta taustaltaan heistä. Sotilaat olivat selvästi 

vanhempia, heillä oli jo omia kokemuksia muista naissuhteista ja heillä oli selvästi 

parempi koulutus ja asema työelämässä. Myös palvelusyksiköissään heillä oli 

esimiesasema, he olivat tottuneet määräämään ja järjestämään asioita ja heillä 

lienee ollut yleensä hyvä ote omista oloistaan ja sotaolot huomioiden suhteellisen 

hyvä elämänhallinta. Heidän kanssaan seurustelleet suomalaiset naiset eivät 

useimmiten olleet samalla tasolla, sillä naisilta puuttui pitkälti ammatti- tai 

korkeampi koulutuspohja, useimmat tulivat kansanomaisista ja melko 

vähävaraisista oloista. Suurella osalla oli heikot saksankielentaidot ja he tekivät 

työkseen etupäässä avustavia ja verrattain matalapalkkaisia töitä. Seurustelevat 

naiset olivat ryhmänä sosiaalisesti ja sivistyksellisesti täten selvästi sotilaita 

vaatimattomammalla tasolla. Monet naisista lieneekin kokenut seurustelunsa 

sosiaalisena nousuna, sillä suhde saksalaiseen aliupseeriin toi mukanaan runsaasti 

kulutushyödykkeitä, tilaisuuksia huvitteluun ja kulttuurielämyksiin, hyödyllisiä 

yhteyksiä, saksan kielitaitoa sekä tietoja, jotka eivät välttämättä olleet muiden 

suomalaisten saatavissa. 

Saksalaisille sotilaille seurustelu suomalaisten kansantyttöjen kanssa tarjosi 

puolestaan monta mukavaa asiaa. Seurustelun seurauksena aliupseerit saivat 

naisten huolenpitoa, seuraa ja yhdessäoloa, mikä tarjosi sekä vaihtelua 

ikävystyttävään sotilaselämään että tilaisuuden säännölliseen sukupuolielämään. 

Suhde suomalaiseen naiseen lienee usein suuresti rikastuttanut saksalaisen sotilaan 

sosiaalista elämää ja luonut naisystävän sukulais- ja tuttavapiirin kautta siteitä 

suomalaiseen yhteiskuntaan. Kulutustarvikkeilla, alkoholilla, tupakalla ja tiedoilla 

sotilas usein varmisti naisystävän muun lähipiirin myönteisen suhtautumisen ja 

samalla itse osittain ikään kuin juurtui ko. paikallisyhteisöön. 

Au-äitien tilanne seurustelun katkeamisen jälkeen ja sodanjälkeisenä aikana. 

Suurehko osa suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välisistä 

seurustelusuhteista katkesi viimeistään alkusyksystä 1944. Kun suhde sitä ennen oli 

merkinnyt naisille kulutustarvikkeista, huvittelutilaisuuksista ja sosiaalisesta 

noususta nauttimista, tapahtui oloissa nyt jyrkähkö käänne. Solmiessaan välirauhan 

Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944 Suomen valtaapitävät joutuivat ulkoisista 

syistä ottamaan etäisyyttä saksalaisiin aseveljiin sekä ryhmä- että henkilötasolla. 

Jatkosodan aikana lienee muutama tuhat suomalaista naista seurustellut 

saksalaisten sotilaiden kanssa ja nyt uudessa poliittisessa ja yhteiskunnallisessa 

tilanteessa paikkaansa valitessaan he joutuivat tekemään jonkinlaisen ratkaisun. 

Tuhatkunta naista lähti vetäytyvien saksalaisten joukkojen kanssa joko Norjaan tai 

suoraan Saksaan, kun taas muut päättivät jäädä Suomeen. 

Jo jatkosodan aikana oli eräissä kansalaispiireissä saksalaisten kanssa seurustelleita 

suomalaisia naisia karsastettu. Sekä Suomen virallinen aseveljeys Saksan kanssa 

281

että seurusteleva sotilas olivat silloin jotenkuten suojelleet seurustelleita naisia. 

Välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen kumpikin näistä turvaa antavista 

tekijöistä katosi ja naiset alistuivat yhteiskunnassa olevaan arvosteluun. Etenkin 

työväestön keskuudessa oli jo jatkosodan aikana esiintynyt vieroksuvia asenteita 

Suomen yhteistyöhön Saksan kanssa. Silloisissa oloissa ei kuitenkaan ollut juuri 

mahdollista ilmaista virallisesta politiikasta poikkeavia mielipiteitä. Kansan 

keskuudessa oli tästä syystä paljon patoutunutta tyytymättömyyttä ja tarve 

arvostella sodanaikaisia poliitikkoja ja virkamiehiä heidän jatkosodanaikaisista 

teoistaan. Syksyllä 1944 Suomen suurimmat saksalaisintoilijat lähtivät kuitenkin 

joko turvaan Ruotsiin tai muualle tai vetäytyivät kotimaassa hiljaa omiin oloihinsa. 

Kansalaisten arvostelu ja saksalaisvastaiset mielialat kohdistuivat näistä syistä 

osittain saksalaisten kanssa seurustelleisiin suomalaisiin naisiin ja au-äiteihin. 

Eräitä saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelleita naisia kovisteltiin, ja arviolta 

muutamilta kymmeniltä heistä närkästyneet suomalaiset sotilaat ja kyläläiset 

ajoivat omavaltaisesti tukan paheksunnan ja koston merkiksi. 

Viimeistään välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen saksalaisten kanssa 

sotavuosina seurustelleiden au-äitien oli järjestettävä olonsa. Monelle tämä ei ollut 

helppoa, sillä ainoastaan osalla oli työpaikka tai jonkinlainen, useimmiten melko 

vaatimaton koulutus. Työssäkäynti oli kuitenkin useimmille tarpeellista, sillä nyt 

oli myös lapsi elättävänä. Suurehko osa au-äideistä sai kylläkin vanhemmiltaan tai 

muilta sukulaisiltaan ainakin jonkin verran turvaa ja tukea, mutta osa, jolla ei ollut 

sosiaalista turvaverkkoa, jäi yksin lapsensa kanssa. 

Saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelleet suomalaiset au-äidit erottuivat 

sodanjälkeisenä aikana kahtena pääryhmänä: he, jotka jäivät yksinhuoltajiksi 

eivätkä koskaan menneet naimisiin ja he, jotka 1940-luvun loppupuoliskolla tai 

1950-luvulla solmivat avioliiton suomalaisen miehen kanssa. Runsas neljäsosa 

äideistä ei missään vaiheessa solminut uutta avioliittoa. Nämä naiset kävivät 

yleensä töissä ja kasvattivat lapsensa itse usein kai sukulaisten pienemmällä tai 

suuremmalla tuella. He lienevät kuitenkin usein eläneet vetäytynyttä 

yksityiselämää vaatimattomissa oloissa. 

Noin ⅔ au-äideistä meni jossain vaiheessa naimisiin suomalaisen miehen kanssa, 

mutta useimmiten vasta muutaman vuoden kuluttua. Synnytyksensä, suhteensa 

katkeamisen tai viimeistään välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen nämä naiset 

sijoittivat hyvin usein au-lapsensa jonkun muun henkilön tai tahon hoitoon ja 

lähtivät itse jollekin toiselle paikkakunnalle työhön. Lapset sijoitettiin joissakin 

tapauksissa väliaikaisesti lastenkotiin ja joissakin tapauksissa vieras pariskunta 

jossakin Suomessa adoptoi lapsen eli au-äiti luopui silloin kokonaan lapsestaan. 

Usein kuitenkin isoäiti, sisar tai veli perheineen ottivat lapsen huostaansa tai sitten 

lapsi siirrettiin väliaikaisesti johonkin muuhun kasvatti- tai sijaisperheeseen. 

Au-äitien oli usein rationaalista toimia täsmälleen näin. Luopumalla lapsestaan 

joko väliaikaisesti tai pysyvästi he pääsivät ikään kuin näkyvästi irti siitä taakasta, 

jota saksalaisen sotilaan lapsi tarkoitti. Muutto heidän asuin- tai 

282

oleskelupaikkakunnalta työssäkäyntipaikkakunnalle lienee eräissä tapauksissa ollut 

eräänlainen ”puolipako” painostavista tai ahdistavista oloista. 

Työpaikkakunnallaan au-äidit saattoivat esiintyä keinä tahansa työntekijöinä, sillä 

ainoastaan kaikkein läheisimmät työkaverit ja ystävät lienee tienneet au-lapsesta tai 

ainakin sen taustasta. Vaikka maine epäilemättä hyvin usein seurasi au-äitiä, saattoi 

kuitenkin kulua pitkä aika, ennen kuin tietoa saksalaisen sotilaan naiselle 

siittämästä lapsesta kulkeutui entisestä asuinpaikasta työssäkäyntipaikkakunnalle. 

Kun lapsi jäi isoäidin tai muun lähisukulaisen hoitoon, au-äitien oli mahdollista 

käydä lapsensa luona viikonloppuina tai ainakin loma-aikoina ja tuoda hänelle 

työssäkäyntipaikkakunnalla hankittuja ruokia ja tarvikkeita. Au-äidit saivat 

työpaikkakunnallaan usein muutamassa vuodessa perusasiansa kuntoon ja menivät 

jossakin vaiheessa naimisiin ja perustivat perheen. Tämän tapahduttua oli 

mahdollista purkaa lapsen hoidon väliaikaisjärjestelyt ja ottaa hänet uuteen 

perheeseen. 

Perhettä perustaessaan monet au-äidit kokivat kuitenkin usein vaikeita vaiheita. 

Saksalaiselle sotilaalle lapsen synnyttäneen au-äidin asema seurustelu- ja 

avioliittomarkkinoilla ei ollut kovin hyvä. He saattoivat joutua solmimaan 

avioliiton sellaisten miehen kanssa, joka syystä tai toisesta ei ollut aikaisemmin 

pystynyt solmimaan pysyvää naissuhdetta. Osa suomalaisista aviomiehistä oli 

kylläkin kunnollisia miehiä, jotka kävivät töissä ja huolehtivat perheestään hyvin, 

osa kuitenkin osoittautui alkoholisteiksi ja väkivaltaisiksi, potivat 

mielenterveysongelmia tai olivat muuten suhteessa tai toisessa outoja. Eräät 

aviomiehet asettivat avioliiton ehdoksi, että saksalaisen sotilaan lapsi oli 

sijoitettava johonkin muualle. Osa hyväksyi lapsen, mutta ei myöntänyt sille 

tasavertaista asemaa perheen muihin lapsiin nähden. 

Saksalaiselle sotilaalle lapsen synnyttäneiden au-äitien asema sodanjälkeisessä 

Suomessa lienee usein ollut hyvin rankkaa. Nämä naiset joutuivat monesti 

ponnistelemaan elättääkseen itsensä ja lapsensa matalapalkkaisella työllään ja 

elämään vaatimattomissa oloissa. Lisäksi he joutuivat sietämään 

paikallisyhteisönsä vieroksuvia asenteita ja yksittäisten henkilöiden panettelua tai 

jopa fyysistä väkivaltaa. Heidän saamansa kohtelu oli usein kohtuutonta. 

Au-lasten varhais- ja nuoruusiän hoitomuodot. Ominaista saksalaisten sotilaiden 

au-lapsille 1940-luvun loppupuoliskolla ja 1950-luvulla oli heidän hoitomuotonsa 

väliaikaisuus, vaihtelevuus ja muuttuvuus. Yksinhuoltajiksi jääneet ja jättäytyneet 

au-äidit tosin kasvattivat useimmiten lapsensa itse. Noin ¼ lapsista lienee täten 

asunut samassa yksinhuoltajataloudessa kuin hänen äitinsä. Yksinhuoltajaäidit 

jatkoivat usein elämäänsä vaatimattomissa oloissa ja keskittyivät pienperheensä 

perustoimentulon hankkimiseen. Äidit lienevät usein ikään kuin vetäytyneet omiin 

oloihinsa. Tämä ilmeni siten, että he välttivät julkista esiintymistä ja tapasivat 

ystäviään vain pienessä tuttavapiirissä. Äitien vaatimaton ja vetäytyvä elämäntapa 

vaikutti myös lapsiin, joista lienee usein tullut hiljaisia puurtajia. 

283

Eräät lapset sijoitettiin lastenkotiin. Se oli melkein aina väliaikainen hoitomuoto. 

Kyselyaineiston perusteella ei ole oikein mahdollista arvioida tämän hoitomuodon 

esiintymistä, sillä kysely ei liene tavoittanut ollenkaan lastenkodeissa varttuneita 

lapsia. Norjassa noin neljä prosenttia saksalaisten au-lapsista sijoitettiin 

lastenkoteihin, joissa heillä oli usein ankeat ja masentavat olot. Näin on saattanut 

olla Suomessakin. 

Eräät suomalaiset au-äidit antoivat lapsensa hänen pienenä ollessaan adoptoitavaksi 

vieraalle perheelle, joka yleensä asui kaukana jollakin toisella paikkakunnalla. 

Koska kunnan lastensuojeluviranomaiset tarkistivat ja hyväksyivät adoptioperheet, 

nämä hyvin usein täyttivät asetetut vaatimukset. Adoptioperheet olivat yleensä 

hyvin kunnollisia, joten niihin sijoitetut au-lapset ovat usein pärjänneet hyvin 

elämässään. Adoptiokoti on yleensä huolehtinut siitä, että adoptoitu lapsi on saanut 

hyvän kasvatuksen ja koulutuksen. Näistä syistä au-lapset ovat myös menestyneet 

urallaan ja toimineet hyvissä tai vähintään kohtuullisissa työtehtävissä. 

Adoptiolapset lienevät usein myös olleet luonteeltaan myönteisiä ja tasapainoisia. 

Verrattuna saksalaisten sotilaiden muihin au-lapsiin adoptoituna kasvaneet lapset 

ovat parhaiten pärjännyt ryhmä. 

Melkoinen osa saksalaisten sotilaiden siittämistä au-lapsista oli varhaisimpina 

vuosinaan isovanhempiensa ja etenkin äidin äitinsä hoidossa. Selitys tähän on auäitien 

tukala henkilökohtainen tilanne 1940-luvun loppupuoliskolla ja 1950-luvun 

alkupuolella. Jos au-äidillä oli työpaikka ja kahdelle henkilölle riittävät palkkatulot, 

hän pystyi hankkimaan yhteisen asunnon itselleen ja lapselleen sekä järjestämään 

tavalla tai toisella lapsen päivähoidon. Nämä naiset jatkoivat elämäänsä 

yksinhuoltajaäiteinä. Ainoastaan osalla au-äideistä oli kuitenkin tällainen 

mahdollisuus. Ainakin kolmasosa kyselyaineiston au-äideistä kehitteli ja sovitti 

itselleen selviytymismallin, joka perustui kahteen järjestelyyn. Tämä tarkoitti sitä, 

että au-lapsi jäi au-äidin alkuperäiskotiin ja useimmiten isoäidin hoitoon samalla 

kun au-äiti itse lähti toiselle paikkakunnalle töihin ja asumaan. Tämä lapsen 

hoitomuoto oli alusta lähtien suunniteltu väliaikaiseksi ja hoito lienee usein sovittu 

isoäidin kanssa toistaiseksi. Au-äidin tarkoituksena oli purkaa tämä hoitojärjestely 

heti, kun hänen toimentulonsa ja elämätilanteensa olisi paremmin järjestyksessä. 

Lapsen sijoittaminen isoäidin hoitoon yhdistettynä au-äidin työssäkäyntiin toisella 

paikkakunnalla palveli au-äidin etuja usealla tavalla. Kun naisen lapsuudenperhe 

huolehti lapsesta, au-äiti saattoi olla varma siitä, että lapsi oli turvallisissa oloissa ja 

että hänellä oli kohtuullisen hyvät oltavat. Samalla tämä tarkoitti sitä, että 

hoitojärjestely voitiin sopia sellaisen henkilön kanssa, joka ei vieroksunut, torjunut 

tai syyllistänyt lapsen äitiä. Kun hoito järjestettiin epävirallisesti suppeimmassa 

perhepiirissä, se voitiin toteuttaa hiljaisesti ja ikään kuin piilossa julkisuudelta. 

Usein ainoastaan isoäidin tuttavat, lähinaapurit ja kyläläiset lienevät tienneet 

järjestelystä tai saaneet siitä vähitellen tietoja. Kun hoidosta oli sovittu lapsen 

isoäidin kanssa, au-äidit olivat vapaita lähtemään muualle palkkatyöhön. Se 

yleensä onnistui helposti lapsenhoidon ollessa järjestettynä. Muuttamalla 

työssäkäyntipaikkakunnalle näkyvä yhteys saksalaisen sotilaan siittämän lapsen ja 

284

au-äidin välillä katkesi, sillä työssäkäyntipaikkakunnalla korkeintaan harvat 

tunsivat au-äidin taustan. 

Kun kotipuolessa sukulaiset, naapurit ja paikalliset tiesivät saksalaisen sotilaan 

lapsesta, au-äitiin lienee usein kohdistunut vieroksuvia, pahoittelevia ja syyllistäviä 

asenteita, joten muutto toiselle paikkakunnalle toimi ikään kuin pakoretkenä 

kotipuolen ankeista ja ahdistavista oloista. Työpaikkakunnallaan au-äideillä oli 

tilaisuus keskittyä toimentulonsa ja elämänsä järjestämiseen ja useimmat heistä 

lienevät onnistuneet muutamassa vuodessa tässä pyrkimyksessään. Au-äidit tosin 

osallistuivat työssäkäyntipaikkakunnaltaan käsin lapsensa hoitoon maksamalla 

muodossa tai toisessa korvausta omalle äidilleen, hankkimalla lastenruokia, - 

vaatteita ja -tarvikkeita, jotka he joko lähettivät postitse tai toivat itse, kun pyhinä 

tai lomiensa yhteydessä tulivat kotiinsa. Tämän hoitomuodon seurauksena aulapset 

usein kiintyivät vahvasti isovanhempiinsa ja sijaiskotiinsa samalla kun suhde 

au-äitiin muutamassa vuodessa tuli yhä etäisemmäksi. Hoitomuodon purkaminen 

au-äidin solmiessa jossain vaiheessa avioliiton suomalaisen miehen kanssa oli 

isoäidin huostassa olleille saksalaisten sotilaiden lapsille usein tuskallista. 

Eräissä tapauksissa au-äiti sijoitti lapsensa kasvatusperheeseen, jotta työnteko ja 

asuminen toisella paikkakunnalla tuli mahdolliseksi. Tällaisten sijoitusjärjestelyjen 

syyt olivat samat kuin isoäidin huostaan jätettyjen au-lasten hoitojärjestelyissä. 

Järjestelyt mahdollistivat au-äidin palkkatyön toisella paikkakunnalla, lapsen hoito 

turvattiin ja näkyvä kytkentä saksalaisen sotilaan siittämän lapsen ja äidin välillä 

hämärtyi, eli kokonaisuus palveli toistaiseksi au-äidin sen hetken etuja. 

Kasvatusvanhempina toimi näissä tapauksissa usein au-äidin sisko tai veli 

perheineen, jokin muu sukulainen tai tuttavaperhe. Syynä siihen, että au-äidit 

hyödynsivät näitä henkilöitä, lienee useimmiten ollut se, että isoäiti ei aina 

halunnut tai voinut ottaa au-lasta huollettavakseen tai syystä tai toisesta muu 

sukulainen tai tuttava sopi paremmin. Näissäkin tapauksissa kävi usein niin, että 

au-lapsi kiintyi kasvatusvanhempiinsa sillä seurauksella, että hänelle oli tuskallista, 

kun äiti myöhemmin avioiduttuaan purki sijaisjärjestelyn ja otti lapsensa uuteen 

perheeseensä. 

Au-äidin solmittua 1940-luvun loppupuoliskolla tai 1950-luvulla avioliiton 

suomalaisen miehen kanssa joko lyhyehköiksi jääneet tai pitkiksikin venyneet 

väliaikaiset hoitomuodot purettiin. Au-lapsi siirrettiin vihkimisen jälkeen 

lastenkodista tai isoäidin tai muun sijaisperheen hoidosta äidin uuteen perheeseen 

ja avioparin yhteiseen kotiin, joka useimmiten sijaitsi toisella paikkakunnalla. 

Sijais- ja muussa väliaikaishoidossa olleille saksalaisten sotilaiden au-lapsille äidin 

uusi perhe osoittautui melko usein vähemmän viihtyisäksi paikaksi kuin entinen 

sijaiskoti. Syitä tähän oli useita. Au-lapset olivat usein kiintyneet isovanhempiinsa 

tai kasvatusvanhempiinsa, sijaiskodin olosuhteisiin, henkilösuhteisiin ja hankittuun 

kaveripiiriin. Omasta kotona harvemmin tai useammin vierailleesta äidistä lienee 

usein tullut enemmän tai vähemmän etäinen henkilö, johon au-lapsi ei välttämättä 

tuntenut välitöntä kiintymystä. Lähtö totutusta kasvuympäristöstä lienee siksi ollut 

monelle lapselle vastenmielistä. 

285

Äidin perheessä melko moni au-lapsi joutui kokemaan uusia kielteisiä kokemuksia. 

Tahtomatta ja tiedostamatta lapsen tulo perheeseen lienee aiheuttanut jännitettä 

äidin avioliitossa. Uusi isäpuoli lienee useissa tapauksissa pitänyt enemmän tai 

vähemmän etäisyyttä au-lapseen eikä liene suonut hänelle tasavertaista asemaa 

verrattuna perheeseen syntyneisiin omiin lapsiin. Isäpuolen miestuttavat ovat 

todennäköisesti monesti joko vieroksuneet tai jopa panetelleet miestä hänen 

selkänsä takana hänen ryhdyttyä elättämään saksalaisen sotilaan siittämää au-lasta. 

Vaikeneminen perheen sisällä au-lapsen taustasta lienee usein ollut äidin ja 

isäpuolen keino välttää kärjistyneitä tilanteita aviosuhteessa, vaikka perheen 

sisäinen jännite ei mihinkään kadonnut. Au-äitien asema avioliiton solmimisen 

jälkeen on usein saattanut olla vaikea, sillä lapsi ei useinkaan ollut niin tyytyväinen 

uusiin järjestelyihin ja uuteen isäpuoleen samalla kun lapsen ja äidin suhde oli 

ehtinyt muodostua enemmän tai vähemmän etäiseksi. Uudessa perheessään auäitien 

asema oli vaikea myös siitä syystä, ettei sekä lapsen että uuden aviomiehen 

miellyttäminen samanaikaisesti aina ollut mahdollista. Äitien oli samalla pyrittävä 

sekä huolehtimaan au-lapsestaan, hänen kasvatuksestaan ja mielenrauhastaan että 

sopeutumaan aviomiehensä enemmän tai vähemmän julkituotuihin ehtoihin, 

kasvatusperiaatteisiin ja mieltymyksiin. 

Saksalaisten sotilaiden lasten aikuisvaiheet. Monella saksalaisen sotilaan 

siittämällä lapsella oli lapsuudessaan ja murrosiässään taustansa alituisena 

taakkana. Koottu kyselyaineisto kuvaa laajalti au-lasten kokemaa kärsimystä, 

tuskaa ja henkisiä ristiriitoja. Silti on hyvin todennäköistä, että lähes yksinomaan 

pärjääjät ovat vastanneet kyselyyn eikä hanke ole ollenkaan tavoittanut jo 

menehtyneitä, hyvin heikosti pärjänneitä ja välinpitämättömiä. Vastauksissaan 

monet au-lapset kuvaavat kärsimyksiään, kokemiaan itsetuhoajatuksiaan ja 

itsetunnon puutteen vaiheitaan. Osasta lapsista tuli arkoja, jotka kokivat 

turvallisuuden puutetta ja tunsivat epäluuloa ympäristöään ja muita henkilöitä 

kohtaan. 

Lapsuus- ja nuoruusajan henkiset tuskat ovat osassa lapsista kuitenkin herättäneet 

vahvan pärjäämisen ja osaamisen pyrkimyksen – kuten myös tarpeen osoittaa sitä 

muille ja ulospäin. Näissä tapauksissa juuri tuskasta ja hylätyksi tulleen tunteesta 

on lähtenyt se pyrkimisen ja yrittämisen vahva vietti, joka sittemmin mahdollisti 

aikuiselämässä pärjäämisen ja oman elämänsä menestyksellisen rakentamisen. Osa 

lapsista ei yltänyt tähän. Heidän elämänsä ei ole onnistunut niin hyvin tai he ovat 

jossakin vaiheessa elämäänsä sortuneet. Tarkempia tietoja heidän vaiheistaan ei 

ole. Oletettavasti tämä ryhmä ei ole ollenkaan pieni. 

Lopuksi osa au-lapsista on halunnut palata juurilleen ja löytää taustansa. Nämä 

lapset ovat aikuisiässä käyneet usein Saksassa oman itsen eheytymisen toivossa ja 

saadakseen isän kotimaasta tai vähintään saksalaisesta kulttuurista sitä sosiaalista 

hyväksyntää, jota vaille he ovat osittain suomalaisista poikkeavana Suomessa 

jääneet. Nämä au-lapset ammentavat etenkin eläkeläisinä voimia saksalaisesta 

taustastaan ja ovat onnellisia siitä, että he ovat jossain vaiheessa löytäneet 

saksalaisen isänsä tai ainakin jonkun hänen sukulaisensa, vaikka etäisenkin. 

286

Saksalaisuuttaan korostavilla lapsilla on yhtälailla tapana romantisoida saksalaisia 

juuriaan ja yhteyksiään. Tämä ilmiö liittyy kuitenkin niihin hylätyksi tulemisen 

tunteisiin, joita he lapsuus- ja nuoruusiässään kokivat vahvana. Saksalaisuusihastus 

on heille sisäinen keino, jolla he saavat ikään kuin korvauksen vanhoista 

vääryyksistä ja hankkivat itselleen uuden arvon. Viime 15 vuoden aikana tätä 

henkilökohtaista eheytymistä on omalta osaltaan huomattavalla tavalla edistänyt 

Euroopan unionin muodostaminen ja vahvistuminen, sillä jälleenyhdistetyn Saksan 

osuus tässä kehityksessä on ollut keskeinen. Kun Saksan yhteiskunta ja kulttuuri 

samalla on yhä enemmän pääsemässä irti toisen maailmansodan Saksalle luodusta 

synkästä perinnöstä, on tämäkin tekijä avannut Suomen saksalaisten sotilaiden aulapsille 

mahdollisuuden myötäillä saksalaisia sukuja kulttuuriyhteyksiään. 

LÄHTEET 

Arkistot 


EK-Valpo 

- Rötöksiä ja epäkohtia (sotilaitten y.m.). Kansio 603 

- Tilannekatsaukset. Alaosastot 1941. Kansio 1400 

Palaavien suomalaisten leiri (Valpo) 

- Saapumis- ja kuukausiluettelot, kuukausiselostukset 1945–1948. Kansio 22 

- Toini Gunhild Dunckerin kuulustelupöytäkirja 51/45 

Sosiaaliministeriö 

Huolto- ja väestönosaston lastensuojelutoimisto, Hb:2 

Valpo II 

- Suhteet Saksaan. Saksalaisten puolelle siirtyneet. Poliittiset. Suomen ja Norjan 

välinen rajaliikenne (saksalainen). Kansio 178 


Saksalaisten sotilaiden lasten vastausaineisto (SaksVastaus 1–73) 

Kansan Arkisto 

Suomi toisessa maailmansodassa. Sotatapahtumat 

- Neuvostoliitosta rintaman yliheitetyt lentolehtiset. Kansio 16 

287

Museovirasto 

- Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen kysely. Suomalaisen naisen asema ja 

työpanos toisen maailmansodan aikana (MV:SO) 

- Museoviraston kysely. Suomalaisen naisten asema ja työpanos toisen 

maailmansodan aikana (MV:K34) 


Muistitietotoimikunta (TMT) 


- Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusapua koskeva sopimusjärjestely 

Saksan kanssa. UM 110 A6 

- Saksalaisten kauttakulku. UM 110 A6 

Julkaisemattomat tutkimukset 

Heiskanen, Anu: Kolmanteen valtakuntaan 1944 lähteneiden suomalaisten naisten 

kokemuksia äitiydestä ja selviytymisestä. Artikkelin käsikirjoitus 2010 

Huotari, Urpo: Saksalaisten huoltotilanne Pohjois-Suomessa toisen 

maailmansodan aikana. Oulun yliopiston yleisen historian pro gradu -tutkielma 

1980 


aikana. Oulun yliopiston yleisen historian pro gradu -tutkielma 1987 

Junila, Marianne: Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien suhteet 

Pohjois-Suomessa jatkosodan aikana. Oulun yliopiston yleisen historian pro gradu 

-tutkielma 1984 

Kaimio, Yrjö: Jatkosodan ruotsalaiset vapaaehtoiset. Sosiaalinen tausta ja 

palvelusolosuhteet Suomessa. Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian 

historian pro gradu -tutkielma 1991 

Kontinen, Ville: Lemmestä, pelosta ja pakostakin. Suomalaisnaisten motiivit 

saksalaisjoukkojen mukaan lähtemiselle syksyllä 1944. Artikkelin käsikirjoitus 

2010 

Raula, Juho: Rintamantakainen aseveljeys. Kolmannen valtakunnan sotaväki ja 

suomalais-saksalaiset suhteet Etelä-Suomen rannikkokaupungeissa 1940–1944. 

Turun yliopiston Suomen historian lisensiaattitutkielma 2003 

Vesterinen, Harri: Saksalaisten työvoiman hankinta, käyttö ja kohtelu Pohjois- 

Suomessa 1941–1945. Helsingin yliopiston Suomen historian pro gradu -tutkielma 

2003 

288

Westerlund, Lars: Avioliitot ja kihlaukset rotupolitiikan varjossa. Saksalaisten 

sotilaiden ja suomalaisten naisten avioliittoja kihlausilmoitukset sanomalehdissä 

1941–44. Artikkelin käsikirjoitus 2010 

Westerlund, Lars: Suomen ja Saksan sopimus 15.6.1944 saksalaisten sotilaiden 

lasten elatuksesta. Artikkelin käsikirjoitus 2010 

Kirjallisuus 

Alakulppi, Jaakko: Lapin ilmailuhistoria I. Enontekiön kuumailmapallosta 1799 

Lapin ilmasotaan 1944–1945. Rovaniemi 2004 

Alftan, Robert (toim.): Aseveljet. Saksalais-suomalainen aseveljeys 1942–1944. 

Helsinki 2005 

Andersson, Arja: Vika. Pienoisromaani. Helsinki 2003 

Ansa, Heikki: Höckert ja hänen seuraajansa. Vuosisata palvelua Kemin satamassa. 

Jyväskylä 1994 

Bandler, Vivica: Adressaten okänd, Helsingfors 1992 

Eklund, Erkki: Alppikengistä jäljet vain jää. Porvoo 1963 

Elovaara, Klaus: Kohtalona Berliini. Tampere 2001 

Ericsson, Kjersti – Ellingsen, Dag: Life Stories of Norwegian War Children. 

Sisältyy teokseen: Children of World War II. The Hidden Enemy Legacy. Ed. by 

Kjersti Ericsson & Eva Simonsen. Oxford 2005 s. 93–111 

Heiskanen, Anu: Kansakunnan huonot naiset – myyttinen kuva ja todellisuus 

Kolmannen valtakunnan alueelle 1944 lähteneistä suomalaisista naisista. Sisältyy 

teokseen: Vieraat sotilaat. Seminaari Oulun yliopistossa 5.2.–6.2.2004. Toim. Kari 

Alenius - Olavi K. Fält – Jouko Vahtola. Rovaniemi 2004 

Hemmilä, Harri: Kaipaus. Sensucht. Haukipudas 2009 

Jaatinen, Pekka: Verenpunainen kaupunki. Romaani Kemin taisteluista 1944. 

Helsinki 2002 

Jokisipilä, Markku: Napapiirin aseveljet. Sisältyy teokseen: Aseveljet. Saksalaissuomalainen 

aseveljeys 1942–1944. Toim. Robert Alftan. Helsinki 2005 s. 9-51 

Junila, Marianne: Kotimaan aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja 


Junila, Marianne: Eri maata – vieraiden naiset ja lapset kansallisessa 

kertomuksessa. Nuorisotutkimus 2.2008 s. 32–45 

Kariniemi, Annikki: Veren kuva. Kirja sodasta, naisista ja sotilaista, Helsinki 

1971 

289

Kariniemi, Annikki: Veren ikävä. Helsinki 1977 

Karppinen, Pentti: Suomalaisten saksalaisille joukoille suorittamat kuljetukset 

1941–1945. Tiede ja ase 24. Helsinki 1966 s. 202–249 

Keränen, Esko: Lappland-Kurier – saksalaisten pohjoisin rintamalehti 1941–1944. 

Scripta historica VI. Oulun historiaseuran julkaisuja. Oulu 1980 s. 155–165 

Kokkonen, Esko: Hyödyksi ja huviksi pohjoissuomalaisille. Pohjois-Suomen 

radiotoiminnan vaiheita vuosina 1915–1995. Oulu 1996 

Korhonen, Arvi: Barbarossa-suunnitelma ja Suomi. Porvoo 1961 

Korhonen, Maria-Leena: Kirjeitä Hallesta. Kertomus saksalaisesta isästäni. 

Kerava 2010 

Laine, Onerva: Nainen leirissä. Helsinki 1974 

Laitinen, Ritva-Kaija: Pahan morsian. Oulu 1986 

Larsen, Stein Ugelvik: Krigsbarna. Bakgrunn og søgen etter egen identitet. 

Sisältyy teokseen: I krigens kjølvann. Nye sider ved norsk krigshistorie og 

etterkrigstid. Redigert av Stein Ugelvik Larsen. Oslo 1999 s. 297–313 

Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten 


Manninen, Talvikki: Refuge under the Boot. New York 1985 

Manz, Bruno: Fångad av hakkorset. Nazist och soldat i tredje riket. Lund 2009 

Martikainen, Tyyne: Jatkosodasta Lapin sotaan. Kemi 2005 


yksityisoikeutemme alalta. Ulkomaalaisavioliito, ulkomaalaisten makaajain 



alaisten huoltotoimen piiritarkastajain sekä eräiden asiantuntijain yhteisessä 


Nupnau, Eric. Farligt spel. Två års upplevelser i Tyskland under kriget. 


Paananen, Wellamo: Lottana lippusiimassa. Muistoja Wehrmachtin Lapin 

esikunnasta. Jyväskylä 1998 

Paasilinna, Mauri: Sotamorsian. Helsinki 2004 

Paasilinna, Mauri: Jäämerentie. Helsinki 2007 

Pekkarinen, Jussi – Pohjonen, Juha: Ei armoa Suomen selkänahasta. 

Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981.Helsinki 2005 

290

Pesonen, Kauko: Saksalaisten yhtymien huollon ja selustan järjestelyt Lapissa ja 

Pohjois-Suomessa 1941–1944. Tiede ja ase 24. Helsinki 1966 s. 250–288 

Päätalo, Kalle: Myrsky Koillismaassa. 1967 

Päätalo, Kalle: Nälkämäki 1967 

Rauss, Erhard – von Natzmer, Oldwig: The Anvil of War. German Generalship 

in Defence of the Eastern Front. London 1994 

Rintala, Paavo: Pojat. Kuvia vv. 1941–44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen 

ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. 

Helsinki 1958 

Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika. Helsinki 1996 

Skiftesvik, Joni: Petsamo. – Suomen itäinen käsivarsi. Helsinki 2008 

Sundqvist, Patrik: Staden och hakkorset. Den tyska krigsmakten i Jakobstad 

1941-44. Jakobstad 2008 

Taponen, Ahti: Kleine Berlin. Helsinki 1990 

Taponen, Ahti: Messias. Helsinki 2004 

Warma, Aleksander: Lähettiläänä Suomessa 1939–1944. Muistiinpanoja ja 

dokumentteja diplomaatin taipaleelta. Helsinki 1973 

Vehviläinen, Olli: Isännät ja aseveljet. Suomalaisen hallina ja saksalaisen sotaväen 

suhteista 1940–1944. Sisältyy teokseen: Historiasta historioitsijalle. Katsauksia, 

tulkintoja, näkemyksiä. Historiallinen Arkisto 82. Helsinki 1984 s. 321–338 


Helsinki 2008 

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus 

Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939–44. 

Helsinki 2009 

Vittaniemi, Erkki: Väinölän yö. Stockholm 2005 

Virolainen, Kari: Elinikäinen taakka. Ikääntyneiden lappilaisten muistot 

vuorovaikutussuhteistaan jatkosodan ajan Saksan armeijan sotilaisiin ja 

neuvostoliittolaisiin sotavankeihin. Rovaniemi 1999 

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan 

ajalta 1941–44. Helsinki 2006 

Willamo, Harri: Stadin poika ja Lapin keisari - Willamon suvun tarina. Tampere 

2004 

Wendisch, Irja: Salatut lapset. Saksalaissotilaiden lapset Suomessa. Helsinki 2006 

291


Helsinki 2008 

Ylimartimo, Sisko: Niin kö veljekset olisivat saksalaiset ja suomalaiset silloin 

ollu… Sisältyy teokseen: Saatiin tässä vapaus pitää. Tutkija kohtaa 

rovaniemeläisveteraanin. Toim. Heikki Annanpalo. Rovaniemi 2001 s. 127–151 


Bara några 100 tyskebarn här. Deras mödrar får sköta sig själva och barnen. 

Nya Pressenin kirjoitus 12.11.1945 

Kaunis elokuva kotiin palaajista. Virpi Suutarin dokumentti kertoo 

saksalaissotilaiden matkaan lähteneiden tyttöjen tarinan. Anu Silfverbergin 

kirjoitus Helsingin Sanomissa 28.11.2010 

Menneet eivät ole menneitä. Virpi Suutarin kirjoitus Vihreä langassa 5.2.2010 

”Min far var en okänd tysk soldat”. Irja Olssonin kirjoitus MedlemsNytt för 

Riksförbundet Finska Krigsbarn -lehdessä 2.2008 s. 8–10 

Saksalaisten kukkoilu Lieksassa. Sotilaan Äänen kirjoitus 1.2.1943 s. 3–4 

Tyskarnas väninnor komma hem. 200 finska kvinnor från Norge och 

Danmark. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 3.7.1941 

115 ”tysketöser” hem från Norge. ”Förökning” med elva nya 

världsmedborgare. Hufvudstadsbladetin kirjoitus 14.8.1945 

292

SUMMARY 

Children of German Soldiers in Finland 

Research topic and objective. This article presents the results of research conducted 

on children born to Finnish women and German soldiers between 1941 and 1946, 

the family circumstances and environments in which these children grew up, their 

position in Finnish society, and how the children adjusted to the circumstances of 

their lives. The following fundamental questions were examined: 

- How has this topic been treated earlier in literature, film and research 

- Who were the Finnish women who associated with German soldiers and 

gave birth to their children 

- Who were the German fathers in military service 

- What were the lives of the mothers like after they gave birth to illegitimate 

children and in postwar Finland 

- How were the children born of wartime Finnish-German relationships 

cared for and raised 

- What kind of life did the children of German soldiers have and what kind 

of experiences did they have in Finnish society as a result of their 

background 

Relevant Archives. This research is mostly based on archival work, although 

literary works have also been examined. Two archives in particular have contained 

the relevant records. The first is the collection of applications for support payments 

made between 1943 and 1945 on behalf of women who gave birth to illegitimate 

children as a result of relationships with German soldiers. These applications were 

handled by the child protective service of the welfare and population bureau of the 

Finnish Ministry of Social Services. There are 188 applications in this collection, 

although there are significant gaps of information about the mothers, soldiers, and 

children. Although this archive has very extensive administrative information and 

can be used, its value is reduced by the extensive gaps in the individual 

applications. Data on the unit of the German soldier with whom the mother had a 

child is missing, as well as his civilian profession, the mother's profession, and 

other information. 

The second archive is composed of the information collected by questionnaire by 

the Children of Foreign Soldiers in Finland, 1940-48 project of the National 

Archives of Finland. A total of 73 children of German soldiers or other close 

relatives have completed questionnaires, each with approximately 60 questions. 

The material was collected in 2010 and includes some recollections, documents, 

wartime notes, photographs, and correspondence between the project and the 

respondents. If we suppose that around 700 children of German soldiers were born 

293

etween 1941 and 1946, the compiled information represents about 10 percent of 

them. The collection was put together in cooperation with the Rovaniemi-based 

Saksalaisten sotilaiden lapset r.y. [The Association of Children of German 

Soldiers] with research in particular in mind. The collection contains an abundance 

of unique information that would not be available by other means. 

However, many aspects and gaps in the questionnaire material must be noted. First, 

people from Northern Finland are clearly overrepresented among the respondents 

as the network of contacts of Saksalaisten sotilaiden lapset r.y. was mostly used in 

collecting the material. Second, the respondents are chiefly those who done well, 

although some have clearly done better than others. The Children of Foreign 

Soldiers in Finland, 1940-48 project of the National Archives of Finland has just 

not located those illegitimate children who suffered the most and those whose lives 

fell apart at some point. Third, a significant number of the respondents have had a 

tendency to embellish, romanticize and idealize the relationship between their 

biological parents in particular and the way they have coped with their 

circumstances. With these reservations however, the material is very valuable and 

useful as a basis for research. 

Literature and film. One of the first things done in this study was to examine how 

extensively relationships between Finnish women and German soldiers and the 

children born as a result were mentioned in literature, documentary films, other 

documents and in research. The main focus has clearly been on literature and 

biographies. The writers who first took up the subject were often either from the 

left politically or worked in cultural pursuits. They influenced Finnish national 

cultural life from the edge and were likely to question the values of key opinion 

formers in society. Gradually, the illegitimate children of German soldiers are 

increasingly publishing their own books and accounts of their own experiences. 

For the moment, relatively little research has been conducted on the phenomenon. 

This is because key figures in society and cultural life attempted to minimize 

Finnish security policy and the military alliance with Nazi Germany during the 

Continuation War. The topic was not regarded as suitable for discussion in the 

postwar decades. However, research can now be expected. 

Finnish women, German soldiers, and their children. The second task performed in 

this research was to investigate the Finnish women who associated with Germans. 

According to the data, the women were generally 23 to 26 years old when they 

gave birth and were chiefly drawn from among the average sectors of society. Most 

had only attended primary school. These women can be divided into two main 

groups: those who were hired through the open job market and worked for a salary 

and those who mostly worked in the family and domestic spheres without receiving 

a wage. Most of the women who were paid worked in different service professions. 

Only a few of these worked middle class, industrial, and agricultural jobs. Most of 

the rest probably worked service jobs as kitchen assistants, wait staff, cleaners, 

washer women and in other such roles where the Germans were. Alternatively, 

294

they got to know German soldiers while working in cafés, restaurants, barber 

shops, tailor shops, hotels or some other such establishment. 

The relationships between Finnish women and German soldiers were mostly nonpolitical. 

It was mostly a question of young men and women becoming a couple as 

a result of falling in love. However, it is also likely that in some cases Finnish 

women came to accept Nazi ideology and to share the political convictions of their 

German husbands. Couples with common political views were more probably 

formed during the early years of the Continuation War in particular, especially in 

SS circles. There was another wave in fall 1944 and winter 1945 when the 

Germans felt the need to replenish their ranks. Those still working for the Germans 

were bound more closely both to German war aims and to practical arrangements. 

This was when some Finnish women in relationships with German men attended 

communications and sabotage courses in Germany. 

German soldiers also visited Finnish prostitutes to some degree. This was 

particularly the case in Petsamo and Helsinki, which had a few prostitutes and part 

time prostitutes. Other cities and towns, such as Turku, Oulu, Kemi, and 

Rovaniemi, had at most some individual prostitutes. On the whole, German 

soldiers seem to have seldom visited Finnish prostitutes. 

Although relationships between German soldiers and Finnish women were seldom 

connected with so-called open prostitution, they did offer a great many women the 

opportunity to benefit from significant amounts of difficult to get consumer goods. 

A relationship could also be a ticket to the so-called good life. This was because 

German soldiers regularly tried to organize access to food, treats, and alcohol for 

their female companions as well as evenings at the movies, theaters, cafés, and 

restaurants. In addition, German soldiers could also often arrange car trips for their 

women friends, which probably enabled them to spend time together. 

At first, many of these Finnish women spoke German very poorly if at all. As the 

relationships continued, their language skills improved. A great many of these 

women had never studied German in school and thus lacked even the essentials of 

German at the beginning. Poor language skills probably limited the cultural and 

intellectual aspects of these relationships. The main focus was thus probably 

mostly on companionship, spending time together, entertainment, and different 

amusements. For many women, the relationships offered a phenomenal alternative 

to the otherwise grim wartime conditions. They probably felt that the relationships 

also signified a rise in social status, as they offered new and appreciate consumer 

experiences while widening the women's world view. 

The German soldiers who fathered children with Finnish women. The third task in 

this project was to research the German soldiers who fathered children with Finnish 

women. There is clearly less information available on them than that on their 

female friends. It seems that the German soldiers were a few years older on 

average than their female friends. While the women who gave birth were 23 to 26 

295

years old on average, the soldiers who fathered the children were 27 to 30 years old 

on average. 

Most German soldiers who fathered children were also drawn from among the 

common people. Although there is no information on the professions of the 

soldiers' parents, many must have been workers, artisans and farmers. However, 

considerable numbers of those soldiers who were in relationships had acquired 

either training in a trade or some amount of higher education. Because the soldiers 

were educated, they often also had a good job in civilian life and the corresponding 

wages and income. Many of these German solders may have been among the 

winners in German society, although most did not belong to the actual middle 

class. However, they often were successful in their own fields. 

Officers, particularly non-commissioned officers, made up a considerable share of 

the German soldiers who fathered children. A fifth of the men in the standard 

German military unit were officers and four fifths were common soldiers, but the 

proportions among the group that fathered children were the opposite. At least a 

third of the men who fathered children were non-commissioned officers. There 

were two reasons for this. First, non-commissioned officers clearly had more 

opportunities to meet women as they presumably found it relatively easier to 

arrange evening or weekend passes for themselves, while most of the men in the 

ranks had to be on guard or some other duty. In addition, the higher wages of noncommissioned 

officers better enabled them to use their resources to offer women 

visits to cafés and restaurants, as well as to paid entertainment in general. Second, 

soldiers serving in German logistical centers in particular and in units in the rear in 

general had more opportunities to meet Finnish women. This was because most 

German soldiers stationed in Finland were continuously at the front, where there 

were no women. Because the transport, supply and logistics centers needed to be 

effective, they required a more trained workforce than the German units in the 

field. This is why it is likely that the specialized units in these logistics centers, as 

well as those units generally stationed in the rear, had a relatively larger proportion 

of non-commissioned officers with more training serving in them than the frontline 

units had. Both of these factors together explain the overrepresentation of noncommissioned 

officers among those who fathered children with Finnish women. 

Many of the German soldiers who fathered children were already either married or 

otherwise in relationships in Germany when they began their relationships with 

Finnish women. On the basis of the questionnaire data, just under a third had 

another relationship, but the real numbers were probably considerably larger. The 

age of the soldiers hints at this conclusion. Men who were nearly 30 years old had 

had plenty of time to settle down. 

The German soldiers who fathered children had very different social backgrounds 

than their Finnish female friends. The soldiers were clearly older, had already been 

in other relationships, and had better educations and jobs. They were also 

supervisors in their units, which meant that they were used to issuing orders and 

296

organizing things. They generally had a good understanding of themselves and 

were in control of their lives, taking account of the wartime conditions. Generally, 

the Finnish women they courted were not on the same level. These women mostly 

lacked professional or higher education; many were average and were from quite 

modest backgrounds. Most had a weak understanding of German and they chiefly 

worked in lower status and comparatively low wage jobs. As a group, the women 

in relationships with the Germans were thus clearly on a more modest level from a 

social and cultural perspective. Many women probably felt the relationship had 

resulted in a rise in social status because these relationships offered plentiful 

consumer goods, opportunities for entertainment, entrance into cultural events, 

useful connections, German language skills and information that was not 

necessarily available to other Finns. 

Relationships with Finnish women offered German soldiers many beneficial things. 

As a consequence of these relationships, non-commissioned officers benefited from 

being looked after by women, and could enjoy female companionship and 

company. All this offered both a change from the boredom of military life and an 

opportunity for a regular sex life. Relationships with Finnish women could often 

greatly enrich the social life of the German soldier in question. The network of 

relatives and friends of their Finnish women friends created ties to Finnish society. 

The soldiers often ensured a positive relationship with these close friends of their 

women friends through consumer goods, alcohol, tobacco and information. At the 

same time, they partially put down roots in the local community. 

Mothers of illegitimate children after the end of the relationships and in the 

postwar era. Most relationships between Finnish women and German soldiers 

came to an end in early fall 1944 at the latest. As the relationships had meant 

consumer goods, opportunities for entertainment and a rise in social status before 

the breakup, the end amounted to a radical change in circumstances. When the 

armistice with the Soviet Union was signed in September 1944, the Finnish 

leadership had to distance itself from its German colleagues on a personal and 

group level for external reasons. During the Continuation War, perhaps several 

thousand Finnish women were in relationships with German soldiers. In the new 

political climate and social situation, they now had to make a choice. About a 

thousand women left with the retreating German forces, either to Norway or 

straight to Germany. Others decided to stay in Finland. 

Some parts of society had already looked askance at Finnish women in 

relationships with Germans during the Continuation War. These women were 

somewhat protected by Finland's official partnership with Germany and the soldier 

in question. After the signing of the armistice, both of these factors no longer 

helped and the women became exposed to judgment by society. A sense of 

repulsion of the Finnish alliance with Germany had already begun to spread among 

the working classes during the Continuation War. However, it was not possible to 

express opinions contrary to official policy in the conditions of the time. As a result 

there was a lot of pent up dissatisfaction among the common people and a need to 

297

criticize wartime politicians and officials for their actions during the Continuation 

War. However, the biggest supporters of the German alliance left for Sweden or 

elsewhere in fall 1944, or they retired from public view in Finland. As a result, 

popular criticism and anti-German opinion were partially directed towards women 

who had been in relationships with German soldiers and the mothers of the 

resulting illegitimate children. Some of the women who had been in relationships 

with German soldiers were judged harshly. It is estimated that resentful Finnish 

soldiers and villagers arbitrarily shaved the hair of at least a couple dozen of them 

as a sign of disapproval and revenge. 

After the signing of the armistice at the latest, the mothers of the illegitimate 

children who had been with German soldiers during the war had to adjust to the 

new circumstances. This was not easy for many as only some had a job or some 

kind of often quite modest education. However, finding a job was necessary for 

many, as they now had to support a child. Most mothers did receive some security 

and support from their parents and other relatives, but some had no social support 

network and were left alone with their children. 

These mothers can be divided into two main groups in the postwar period. Those 

who remained single mothers and never got married and those who married a 

Finnish man in the late 1940s or 1950s. Over a fourth of the mothers never got 

married at any point. These women generally went to work and raised their 

children, often with greater or lesser support from their relatives. However, they 

often spent their lives in private in modest circumstances away from public notice. 

Approximately 2/3 of these women got married to Finnish men at some point, but 

often only after several years. They quite often had someone else care for their 

children after the birth, when the relationship ended, or after the armistice was 

signed at the latest while they left to look for work elsewhere. In some cases, the 

children were temporarily placed in an orphanage and in others an unrelated couple 

somewhere in Finland adopted the child. In other words, some mothers gave up 

their children entirely. However, often a grandmother, a sister or a brother took the 

child into their family. Alternatively, the child was temporarily placed with some 

other foster or host family. 

It was often rational for these women to act in this manner. By giving up their child 

either temporarily or permanently, they visibly freed themselves of the burden that 

a child of a German soldier could cause. In some cases, the move from their home 

community or place of residence to another place for a job was a kind of escape 

from stressful or disturbing conditions. These women could appear to be like any 

other worker, as only the very closest of their colleagues and friends would know 

about their illegitimate child or their past. Although a reputation undoubtebly 

followed these women, it could take quite a long time before word of the children 

they had borne German soldiers could make its way from their old community to 

the new. When a child remained in the care of his or her grandmother or close 

relatives, the mother could visit on weekends or at least on holidays, bringing food 

298

and supplies from where she worked. These women often got their lives back 

together in a couple of years at their new jobs. At some point, they got married and 

established a family. When this happened, it was possible to end the previous 

temporary care arrangements and bring the child into the new family. 

When they established a family, many of these women often had difficulties. 

Women who had given birth to illegitimate children fathered by German soldiers 

did not have a very good chance when looking for a relationship or marriage. They 

might have to marry men who could not form a stable relationship with a woman 

earlier for one reason or another. Some of the Finnish husbands were decent men 

who had jobs and took good care of their families. However, some proved to be 

alcoholics and violent, suffered from mental health problems or were otherwise 

odd in one way or another. Some husbands demanded that the child of a German 

soldier be placed elsewhere before marrying. Some accepted the child, but did not 

grant him or her an equal place in the family in comparison with the other children. 

The mothers of illegitimate children fathered by German soldiers often had a very 

difficult experience in postwar Finland. These women often had to struggle to 

sustain themselves and their children in low wage jobs and live in modest 

circumstances. In addition, they had to withstand the negative attitudes of their 

local communities, as well as the vilification of individuals and even physical 

violence. They were often treated in an unreasonable manner. 

The early life and youth of illegitimate children. Illegitimate children of German 

soldiers characteristically were placed in care arrangements that were temporary, 

varied, and changed in the late 1940s and the 1950s. The mothers of illegitimate 

children left alone as single mothers often raised their children themselves. 

Approximately one fourth of these children thus lived in the same household as 

their single mother. These women often lived in very modest circumstances and 

focused on getting a basic income to sustain their small family. They would often 

withdraw into their own world. This manifested itself in them avoiding public 

notice and meeting friends in only small circles. The modest and withdrawn 

manner of life of these women was also passed on to their children, who often 

turned into silent, modest workers. 

Some children were placed in orphanages, which was almost always a temporary 

solution. It is not really possible to evaluate this option on the basis of the 

questionnaire material, as none of the respondents had been in an orphanage. 

Approximately four percent of the illegitimate children of German soldiers in 

Norway were placed in orphanages, where they often faced harsh and depressing 

conditions. This may have happened in Finland as well. 

Some women put their children up for adoption when they were young, generally 

to families that lived far away in another community. Because the municipal child 

welfare authorities investigated and approved the parents doing the adopting, they 

very often fit the bill. These families were generally very decent, so that the 

illegitimate children placed there often coped well in life. The new family 

299

generally took care that the adopted child was raised well and received an 

education. For these reasons, these illegitimate children have succeeded in their 

fields and had good or at least reasonable jobs. The adopted children may also have 

been by their nature positive and balanced. Compared to other illegitimate children 

of German soldiers, the children who were adopted are the group that coped best. 

Many illegitimate children fathered by German soldiers grew up in the care of their 

grandparents and particular their mother's mother in their earlier years. The 

explanation for this is the awkward personal situation of the mothers in the late 

1940s and early 1950s. If a mother had a job and an income that sufficed for two 

people, she was able to acquire a home for herself and her child and to arrange day 

care in one way or another. These women continued their lives as single mothers. 

However, only some of the mothers of illegitimate children had this opportunity. 

At least a third of the women who answered the questionnaire adopted another 

survival strategy. The arrangement required that the child remain home, often in 

the care of the grandmother, while the mother left to live and work in another 

community. From the beginning, this arrangement was meant to be temporary and 

the grandmother often provided the care on an on-going basis. These women 

intended to abandon this system as soon as their income and life situation were 

better organized. 

Having the grandmothers take care of the children while the mothers worked in 

another community served the interests of the mothers in many ways. When the 

family that had raised the mother was taking care of her child, she could be certain 

that her child was safe and living in reasonably good conditions. This also meant 

that child care could be arranged with individuals who had not shunned, rejected or 

blamed the mother. When care was unofficially set up in a small family circle, it 

could be silently arranged and hidden from public view. Often only the 

acquaintances, near neighbors and friends of the grandmother knew or had an 

inkling about what was going on. When the child care had been arranged with the 

grandmother, the mother was left free to look for work elsewhere. Generally, this 

proved to be easy after the child care had been arranged. Moving to a new job 

broke the visible connection between the mother and the illegitimate child fathered 

by a German soldier, as at most few knew about the mother's past in her new 

community. 

When the relatives, neighbors and locals at home knew about the child fathered by 

a German soldier, a mother often encountered rejection, grief, and accusations, so 

that a move to another community served as an escape route from the gloomy and 

repressive conditions at home. In their new community, these women had an 

opportunity to focus on their jobs and on getting their lives in order. Many of them 

succeeded in these efforts in a couple of years. They did contribute to their 

children's upkeep from their jobs by sending money or otherwise compensating 

their own mothers by sending children's food, clothes, and supplies. The mothers of 

the illegitimate children sent these items through the mail or they brought the 

supplies themselves when they came home on holiday. As a consequence of these 

300

arrangements, the children often strongly bonded with their grandmothers and 

foster homes while their relationship with their mothers became ever more distant 

in a couple of years. The dismantling of this arrangement when the mothers 

married a Finnish man at some point in time was often painful when the children of 

German soldiers were removed from their grandmothers' care. 

In some cases, these women placed their children with foster families in order to 

work and live in another community. The reasons for this solution were the same 

as when the children were left in the care of their grandmothers. This arrangement 

enabled a mother to look for work in another community, care for the child was 

ensured, and the visible connection between the child fathered by a German soldier 

and his or her mother was obscured. All-in-all, this served the mother's interests. A 

sister or brother or of some other relative or friend often served as a foster family in 

these cases. The reason why a mother had to make use of these individuals was 

most often that the grandmother did not want or could not take care of the child, or 

that another relative or acquaintance was better suited for one reason or another. 

These cases often resulted in the child becoming attached to his or her foster 

parents with the result that things became difficult for the child when the mother 

later got married and took the child back from the foster family in order to have 

him or her join the new family. 

When the mothers got married to Finnish men in the late 1940s or 1950s, the 

arrangements made for child care came to an end, regardless of whether they had 

lasted for a shorter or longer period of time. After the wedding, the child was taken 

from the orphanage, grandmother or other foster family and became part of the 

mother's new family as part of the new couple's home. This new home was often in 

another community. For many illegitimate children of German soldiers who had 

been in a foster home or other temporary care, the new family quite often turned 

out to be less pleasant than the previous arrangements. There were many reasons 

for this. The children had often become attached to the grandparents or foster 

parents, as well as the conditions, people, and friends in the foster home. When a 

mother visited her old home more or less often, she could become a more or less 

distant figure, with whom the child did not have a sense of immediate attachment. 

Leaving the familiar environment in which they were growing up thus became 

unpleasant for many of these children. 

Quite many illegitimate children had to undergo negative experiences in their new 

families. The unwished for and unannounced arrival of a child in a family could 

cause tensions in the mother's marriage. In many cases, the new stepfather more or 

less kept his distance from the illegitimate child and did not confer equal status on 

the child when compared to his own children. The male acquaintances of the 

stepfather often probably either harassed him or even spoke ill of him behind his 

back when he took up supporting a child fathered by a German soldier. Silence 

about the child's past within the family was often the mechanism used by the 

mother and stepfather to avoid the situation getting out of hand in the marriage, 

although the internal tension within the family had not gone anywhere. The 

301

mother's position after the marriage often happened to be difficult, as the child was 

often not satisfied with the new arrangements or his or her new stepfather at the 

same time as the relationship between mother and child had become more or less 

distant over time. In the new family, the mother was also in a difficult position 

because it was not always possible to please both the child and the new husband at 

the same time. The mother had to simultaneously try to both care for the 

illegitimate child, see to raising him or her, and provide a stable environment while 

also adjusting to her husband's more or less expressed conditions, principles for 

raising children and predilections. 

The life stories of children of German soldiers. Many children fathered by German 

soldiers continually carried a burden when they were children and adolescents. The 

collected material from the questionnaires gives a picture of extensive suffering, 

pain, and personal conflict. Still, it is very likely that only those who coped 

answered the questionnaire. Those who were already lost, those who had hardly 

coped at all, and the indifferent did not respond to requests to participate in the 

project. In their responses, many illegitimate children described a great deal of 

suffering, self-destructive thoughts and a lack of self-worth. For some children it 

became common for them to feel a lack of a sense of security, as well as to be 

suspicious of their environment and of other people. 

However, the personnel suffering of childhood and youth has provoked in some a 

strong desire to cope and find their way, as well as a need to prove themselves to 

others. In these cases, it was just these feelings of pain and rejection that created a 

powerful drive that later enabled the children to cope and construct a successful life 

for themselves when they were adults. Some children were never able to do this. 

They were not very successful in life or their lives fell apart at some point. There is 

no further information on these cases. It is presumed that the group that had 

problems is not small. 

Finally, some illegitimate children have wanted to return to their roots and discover 

their past. As adults, these children often travelled to Germany in the hope of 

recovering from their past. They also sought social acceptance in their father's 

home country or at least in German culture; something that they had been left 

without in Finland. These illegitimate children drew strength from their German 

past, particularly when they retired. They were happy that they had found their 

German father at some phase or at least his relatives, however distant. Children 

stressing their German identity are likely to romanticize their German roots and 

connections. However, this phenomenon is connected with the feelings of being 

rejected that they experienced in their childhood and youth. The idealization of 

their German identity was an internal mechanism that they used to compensate for 

old wrongs and to find new value in themselves. In the last 15 years, the formation 

and strengthening of the European Union has considerably aided this personal 

recovery, particularly since the reunited Germany has played a key role. As 

German society and culture has meanwhile more and more shed the dark heritage 

of World War Two Germany, an opportunity has openned up for the Finnish 

302

illegitimate children of German soldiers to follow their family and cultural 

connections. 

303

Suomen ja Saksan sopimus 15.6.1944 saksalaisten 

sotilaiden lasten elatuksesta 

Saksan ja Suomen puolustusvoimat solmivat 15.5.1944 sopimuksen Saksan 

sotilaiden suomalaisten naisten kanssa siittämien lasten elatusjärjestelyistä (ks. 

liitteet 1 ja 2). Sopimusta hierottiin yli kahden vuoden ajan, ennen kuin se 

lopullisesti hyväksyttiin alkukesällä 1944 Kannaksen puolustuksen jo horjuessa. 

Sopimuksen merkitys jäi jatkosodan loppuvaiheessa vain vähäiseksi eikä 

saksalainen taho enää Saksan ja Suomen virallisten suhteiden katkettua syyskuussa 

1944 soveltanut sitä. 

Esityksessä valaistaan sopimuksen valmistelua vuosina 1942–44 ja elatusasioiden 

valmistelua vuosina 1944–45. Marianne Junila on aikaisemmin suppeahkosti 

käsitellyt elatussopimuksen valmistelua ja sisältöä. Hän on kiinnittänyt huomiota 

etenkin kunnallisten lastenvalvojain vaikeuksiin hankkia tietoja saksalaisten 

sotilaiden au-lapsista, sosiaaliministeriön pyrkimykseen saada otetta asiasta ja eri 

kuntien lastenvalvojien vaihteleviin edellytyksiin valvoa elatusasioita. 1 Tässä 

kirjoituksessa huomioidaan enemmän sopimusasian poliittista merkitystä. 

Ainoa saksankielinen tutkimus, jossa on hieman huomioitu vuoden 1944 solmittua 

saksalais-suomalaista elatussopimusta on tiettävästi Volker Koopin vuonna 2007 

julkaistu kirja Lebensborn -järjestöstä. Tekijän käytettävissä lienee kuitenkin ollut 

vain sopimuksen aikaisempi luonnos eikä sen lopullista sopimustekstiä. Koop 

toteaa sopimuksen kuitenkin noudattaneen pitkälti suomalaisia oikeusperiaatteita 

johtuen Saksan poliittisesta tarpeesta kiinnittää huomiota ”erityiseen 

yhteenkuuluvaisuuteen ystävällisen Suomen kanssa” (der besonderen 

Verbundenheit mit dem befreundeten Finnland Rechnung getragen werden). 2 

Elatusta koskevan sopimuksen valmistelu vuosina 1942–43 

Lapin lääninhallitus alkoi alkuvuonna 1942 selvitellä saksalaisille sotilaille läänin 

alueella syntyneiden lasten lukumäärää. Asiaa tiedusteltiin 11.2.1942 

kiertokirjeessä, joka toimitettiin kuntien lastenvalvojille. Heiltä pyydettiin äitien, 

lasten ja isien henkilötietoja ja lisäksi tietoja lasten hoidosta ja elatuksesta. 

Yhteysesikunta Roi, joka vastasi suhteista Saksan armeijaan, edellytti puolestaan 

27.3.1942 Lapin ja Oulun lääninhallituksilta valmistelutoimenpiteitä elatusasioiden 

valvomiseksi. 3 

1 Junila 2000, 264–267 

2 Koop 2007, 202-203 

3 Junila 2000, 263 

304

Huomion kiinnittäminen asiaan sai myös Saksan tahot liikkeelle ja 

puolustusvoimien intendentti, Oberintendanturrat, tri Derichs tapasi keväällä 1942 

sosiaaliministeriön esittelijäneuvos Runar Böökin Helsingissä keskustellakseen 

suomalaisten naisten saksalaisille sotilaille synnyttäneiden lasten elatusasioiden 

järjestämisestä. Tapaaminen oli valmistelevaa laatua keskustelun rajoittuessa 

molemminpuolisiin tiedonantoihin ja ajatusten vaihtoon asiasta. Derichs lähetti 

kuitenkin 8.6.1942 virallisen kirjelmän sopimusehdotuksineen Suomen 

puolustusministeriölle. Ehdotuksen mukaan Suomen kansalaisina olevien naisten ja 

heidän avioliiton ulkopuolella synnyttämiensä lasten elatusvaatimusten käsittely 

Saksan puolustusvoimiin kuuluvia kohtaan järjestettäisiin. Asia voisi Derichsin 

mukaan olla järjestettävissä siten, että solmittaisiin elatusapua koskeva 

lisäsopimus, jolla täydennettäisiin Saksan valtakunnan ja Suomen tasavallan 

14.10.1941 kesken solmittua sopimusta Saksan puolustusvoimain puolesta tai sitä 

vastaan tehtyjen riitaisten siviilioikeudellisten vaatimusten ratkaisemisesta. 4 

Myös ulkoasiainministeriön lainopillinen asiantuntija, asemaltaan neuvotteleva 

virkamies Erik Castrén pohti 24.8.1942 laaditussa muistiossaan asiaa ja totesi, että 

oli kaksi vaihtoehtoa: joko puolustusministeriö tai sosiaaliministeriö voisi sopia 

elatusasioista Saksan kanssa tai sitten solmittaisiin muodollisesti moitteeton 

valtiosopimus. Aihe oli kuitenkin arkaluonteinen, mikä selviää Castrénin 

loppulauseesta: ”Itse asiahan senlaatuinen, että mitä vähimmin julkisuutta se saa 

osakseen, sitä parempi. Tavallaan on se myös kiireellinen, jolloin valtiosopimuksen 

solmiminen saattaisi sitä hidastuttaa. Toisaalta on otettava huomioon muodolliset 

seikat”. 5 

Auswärtiges Amtin mukaantulo vuonna 1943 

Puolustusministeriön yhteysosaston eversti V.A. Paananen lienee syksyn 1942 

muokannut Derichsin sopimusluonnosta, sillä saksalaiselta taholta tuli 12.12.1942 

vastaehdotus. Paananen näyttää tämän jälkeen laatineen uuden, seitsemän pykälää 

koskevan sopimusluonnoksen. Yhteistä näille oli se, että sopimuspuolina toimisivat 

Saksan ja Suomen puolustusvoimain edustajat. Tammi- ja helmikuussa 1943 

käytiin asiasta kirjeenvaihtoa puolustusministeriön Paanasen, sosiaaliministeriön 

Böökin ja ulkoasiainministeriön Castrénin välillä. Derichs ilmoitti kuitenkin 

17.6.1943 Oberkommando der Wehrmachtin päättäneen, että asiasta oli solmittava 

valtiosopimus eikä Saksan ja Suomen puolustusvoimain välistä sopimusta. 6 

4 Oberintendanturrat Derichsin kirjelmä Suomen puolustusministeriölle 8.6.1942, Sosiaaliministeri K.A. 

Fagerholmin kirjelmä puolustusministeriööle 23.9.1942, Päämajan yhteysosasto T 17944–17951/45, 

Kansallisarkisto, Sosiaaliministeriön esittelijäneuvos Einar Böökin lapseneläkevaatimuksia Saksan 

sotilaille koskeva kirjelmä N:o 693/272 1942. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusapua 

koskeva sopimusjärjestely Saksan kanssa. UM 110 A6. Ulkoasiainministeriön arkisto 

5 Erik Castréninin muistio ”Saksan Suomessa olevien sotavoimien siviilioikeudelliset suhteet väestöön” 

24.8.1942. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusapua koskeva sopimusjärjestely Saksan 

kanssa. UM 110 A6. Ulkoasiainministeriön arkisto 

6 Junila 2000, 264 

305

Heinäkuun alussa 1943 Suomen lastenhuoltoviranomaisten tiedossa oli noin 50 

elatusasiaa, mutta mm. Helsingin ja Petsamon tiedot vielä puuttuivat. 

Sosiaaliministeriön virkailija Aune Mäkinen-Ollisen mukaan tapauksia saattoi 

kuitenkin olla huomattavasti enemmän. Niitä salattiin kuitenkin ”koska osa äitejä 

on ns. hyvien perheiden tyttäriä, jotka tulevat toimeen elatusapua hakematta, osa 

niin hyvätuloisia naisia, että he eivät tarvitse eivätkä halua yhteiskunnan apua 

omien ansioittensa suuruuden johdosta”. Joidenkin äitien arveltiin myös salaavan 

saksalaisen isän henkilöllisyyden. 7 Tässä vaiheessa keväällä 1943 olivat sekä 

Saksan että Suomen tahot jo valmistavissa neuvotteluissa molemminpuolisesti 

hyväksyneet sopimusehdotuksen. 8 

Kysymys Saksan tuomarin toimivallasta 

Koska oli päädytty siihen, että solmittava sopimus oli luonteeltaan valtiosopimus, 

puuttui myös Saksan ulkoasiainministeriö, Auswärtiges Amt, valmisteluun. 

Verbaalinootissa Suomen Saksan lähettiläs T.M. Kivimäelle 19.11.1943 

Auswärtiges Amt ehdotti asia järjestettävän siten, että Saksan puolustusvoimat 

määräisivät tuomarin ratkaisemaan suomalaisten avioliiton ulkopuolella 

syntyneiden lasten elatusapuvaatimukset Saksan puolustusvoimien sotilaita ja 

muita puolustusvoimiin kuuluvia henkilöitä kohtaan. Tuomari soveltaisi Suomen 

oikeutta aviottoman äidin oikeutena, mutta sellaisin rajoituksin, että Saksan 

kansalaista vastaan ei voitaisi tehdä pidemmälle meneviä vaatimuksia, kuin Saksan 

oikeutta sovellettaessa on mahdollista. Sodan aikana Saksan valtio hoitaisi 

elatusavun maksamisen kunkin elatusapuvelvoituksen mukaisesti. 9 

Suomen ulkoasiainministeriö katsoi kuitenkin lausunnossaan 22.4.1944 epäilyksiä 

herättäväksi seikaksi sen, että Suomen alueella myönnettäisiin ulkomaiselle 

viranomaiselle tuomiovalta, joka vielä koskisi yksinomaan Suomen kansalaisten 

siviilioikeudellisia asioita. Ministeriön mukaan oli valitettavaa, että Saksan taholta 

oli peräännytty järjestelystä, joka antaisi Suomen viranomaisille mahdollisuuden 

osallistua elatusapuvaatimusten ratkaisuun. Jos saksalainen tuomari olisi ainoa 

viranomaistaho lapsen siittäjää vastaan, ei kannetta missään tapauksessa voitaisi 

panna vireille sääntöjen mukaista oikeudenkäyntitietä käyttämällä. 10 Tämän 

huomautuksen jälkeen saksalainen taho poisti saksalaista tuomaria koskevat 

pykälät sopimusluonnoksesta. 

7 Mäkinen-Ollinen 1943, 2-3 

8 

Oberintendanturrat Derichsin kirjelmä Suomen puolustusministeriölle 17.6.1943. Päämajan 

yhteysosasto. T 17944-17951. Kansallisarkisto, kirjeenvaihtoa ja ulkoasiainministeriön 

apulaisosastopäällikkö Tauno Suontaustan kirjelmä Suomen Berliinin lähetystölle ”Avioliiton ulkopuolelle 

syntyneiden lasten elatusavun järjestely” 1.7.1943. UM 110 A6 Avioliiton ulkopuolella syntyneiden 

lasten elatusapua koskeva sopimusjärjestely. Ulkoasiainministeriön arkisto 

9 Verbalnote an die Finnische Gesandtschaft in Berlin 29.11.1943. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden 

lasten elatusapua koskeva sopimusjärjestely. UM 110 A6. Ulkoasiainministeriön arkisto 

10 Ulkoasiainministeriön apulaisosastopäällikkö Tauno Suontaustan kirjelmä puolustusministeriön 

yhteysosastolle 22.4.1944. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusapua koskeva 

sopimusjärjestely. UM 110 A6. Ulkoasiainministeriön arkisto 

306

Puolustusministeri Rudolf Walden ja kenraali Waldemar Erfurth kiirehtivät 

valmistelua kevättalvella 1944 

Kun Suomen ulkoasiainministeriö 29.1.1944 tiedusteli tilannetta Auswärtiges 

Amtilta niin tämä vastasi, että kysymys kummankin maiden 

puolustusministeriöiden välillä solmittavasta sopimuksesta oli taas noussut esille. 

Tämän johdosta puolustusministeri Rudolf Waldén lähetti 2.2.1944 kirjelmän 

Saksan yhteysupseerille Suomen päämajassa, kenraali Waldemar Ehrfurthille. 

Kirjelmässä Walden ilmasi kohteliaasti tyytymättömyyttään siitä, että 

elatussopimuksen valmistelu oli jo kestänyt vuosi ja seitsemän kuukautta, vaikka jo 

varhain oli syntynyt yhteisymmärrys sopimuksen sisällöstä. Walden viittasi 

erityisesti äitien ja lasten tukalaan tilanteeseen, joka vaatii pikaisia toimenpiteitä ja 

pyysi Erfurthia nopeuttamaan asian käsittelyä. Erfurth vastasi 10.2.1944 

Waldenille, että tämän hankalan asian venyminen oli erinomaisen kiusallinen 

hänelle (ist mir ausserordentlich peinlich). Syynä toistuviin käsittelyihin hän 

mainitsi saksalaisten virkaportaiden muuttuvat käsitykset menettelystä. Erfurth 

kertoi pyytäneensä Oberkommando der Wehrmachtin pikaisia ohjeita. Muutamia 

viikkoja myöhemmin Erfurth välitti 7.4.1944 OWK:n laatiman uuden 

sopimusluonnoksen Waldenille, joka kiitoskirjeessään 13.4.1944 mainitsi asian 

monimutkaiseksi (dieser verwicklten Sache). 

Vaikka sopimuksen asiasisällöstä jo varhaisessa vaiheessa ilmeni yhteisymmärrys 

elatusten korvauksia koskevista periaatteista, sen valmistuminen venyi pitkäksi. 

Tämä johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin OWK:n piirissä esiintyi epäröintiä 

sopimuksen muodollisesta solmijatahosta ja tämä johti siihen, että Auswärtiges 

Amt otettiin mukaan valmisteluun. Koska Auswärtiges Amtilla oli oma 

näkemyksensä sopimuksesta, aiheutti tämä uuden käsittelykierroksen. Toiseksi 

pyrkivät saksalaiset viranomaiset, kuten Norjassakin, varaamaan mahdollisimman 

suurta vaikutusvaltaa saksalaisille tahoille. Suomen sopimusasiassa tämä ilmeni 

pyrkimyksenä järjestää Saksan sotatuomarille huomattavaa vaikutusvaltaa. 

Waldenin ja Erfurthin puututtua asiaan sopimuksen valmistelu sai kuitenkin 

pragmaattisen käänteen ja muutamassa viikossa syntyi kummallekin osapuolelle 

hyväksyttävä ja toteutuskelpoinen ehdotus. 

Waldenin ja Erfurthin jouduttamisen jälkeen sopimuksen valmistelu jatkui 

ainoastaan vähäisin muutoksin. Kirjelmissä sosiaali- ja ulkoasiainministeriölle 

puolustusministeriön yhteysosaston Paananen toivoi, ettei enää sopimusta vastaan 

esitettäisi muistutuksia, elleivät nämä olisi ”ehdottoman tarpeellisia”. 11 Lopullinen 

ja kumpaakin osapuolta tyydyttävä sopimusluonnos valmistui 28.5.1944 ja 

allekirjoitettiinkin 15.6.1944. 

11 Puolustusministeriön kirjelmät kenraali Waldemar Erfurthille 2.2. ja 13.4.1944, Kenraali Erfurthin 

kirjelmät puolustusministeri Rudolf Waldenille 10.2. ja 7.4.1942. Päämajan yhteysosaston kirjelmät 

sosiaali- ja ulkoasiain ministeriöille 28.4.1944. Päämajan yheysosasto. T 17944–17951/45. 

Kansallisarkisto, Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusapua koskeva sopimusjärjestely. UM 

110 A6. Ulkoasiainministeriön arkisto 

307

Asetukset lastenelatuksesta Norjassa, Alankomaissa ja Tanskassa 

Norjassa yrittivät Saksan miehitysviranomaiset saada Norjan sosiaaliministeriö 

siirtämään kaikki saksalaisten sotilaiden lapsia koskevat asiat Abteilung 

Lebensbornille. Kun tämä ei onnistunut, antoi valtakunnanjohtaja Adolf Hitler 

28.6.1942 kahdeksan pykälää käsittävän asetuksen Saksan armeijaan kuuluvien 

henkilöiden lapsista miehitetyillä alueilla ”Verordnung über die Betreunung von 

Kindern deutscher Wehrmachsangehöriger in den besetzen Gebieten”. 12 Tämän 

mukaan olivat saksalaisten sotilaiden lapset norjalaisten ja alankomaisten naisten 

kanssa erityisen huolenpidon ja turvan kohteena ”rodullisesti arvokkaan 

germaanisen perimän ylläpitämiseksi ja edistämiseksi” (1 §). Asetus julkaistiin 

”Forordningstidene for de besatte norske områden” -asetuskokoelmassa 26.10.1942 

ja sitä täydennettiin vuosina useilla Norjan valtakunnankomissaari Josef 

Terbovenin antamilla lisäasetuksilla: Verordnung über der Kinder von Deutschen 

in Norwegen 18.2.1943 sekä soveltavat asetukset 29.6.1943, 13.8.1943 ja 

14.1.1944. 13 

Saksan puolustusministeriön ns. ministerineuvosto (Ministerrat für die 

Reichsverteidigung) antoi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin johdolla 

9.8.1943 asetuksen Tanskassa syntyneiden lasten elatusvaatimusten toteamisesta 

Wehrmachtiin kuuluvia henkilöitä kohtaan. Sen nimi oli ”Verordnung über die 

Feststellung von Unterhaltsansprüchen dänischer Kinder gegen deutsche 

Wehrmachsangehörige” ja se käsitti 11 pykälää. 14 

Eräässä NSDAP:n puoluetoimiston Oberkommando der Wehrmachtille 23.8.1944 

osoitetussa kirjeessä todettiin Saksan armeijan Suomen armeijan kanssa solmitun 

elatussopimuksen esikuvana olleen Tanskan, Norjan ja Alankomaiden vastaavaa 

elatusapua varten annetut asetukset. Kirjelmän liitteenä oli Suomea koskeva 

vastaava asetusluonnos. Lisäksi mainittiin, että samanlaista sääntelyä suunniteltiin 

myös Kroatiaa, Slovakiaa ja Unkaria varten. 15 

Näiden tietojen perusteella voidaan tehdä useita johtopäätöksiä. Saksan 

sotilasviranomaiset huolehtivat miehitetyissä, ns. germaanisissa maissa 

(Alankomaat, Norja ja Tanska) saksalaisten sotilaiden aiheuttamien isyysasioiden 

elatusjärjestelyistä yleisluontoisten asetusten muodossa. Myös Saksan 

liittolaismaissa (Suomi, Kroatia, Slovakia ja Unkari) Saksan viranomaisten 

tarkoituksena oli säädellä vastaavat elatusasiat asetuksilla. Kummassakin ryhmässä 

huomioitiin kuitenkin maakohtaisia olosuhteita. Vastaavia elatusjärjestelyjä 

saksalaiset tahot eivät kuitenkaan suunnitelleet miehitettyä Puolaa ja 

Neuvostoliittoa varten. Tiedossa ei ole myöskään Ranskaa, Belgia, Viroa, Latviaa 

12 Olsen 1998, 52-53, Verordnungsblatt für die norwegischen Gebiete – Forordningstiden for de besatte 

norske området Nr. 7 1942 

13 En hvitbok. Utvalgte offentlige dokumenter om krigsbarnsaken 1999, 11-27 

14 Reichsgesetzblatt Nr. 79 1943 25.8.1943 

15 Akten der Pertei-Kanzlei der NSDAP 1983, 983, 1048 

308

ja Liettuaa koskevia elatusjärjestelysuunnitelmia, vaikka näissä maissa lienee 

syntynyt satoja tuhansia saksalaisten sotilaiden siittämiä lapsia. 

Elatusasioiden valmistelu 

Elatussopimuksen astuttua voimaan kesäkuussa 1944 sosiaaliministeriön 

valmistelu alkoi. Kunnalliset lastenvalvojat olivat toukokuusta lähtien 1943 

ottaneet au-äideiltä vastaan elatushakemuksia. Vuoden 1943 syksyllä saapui 

yhteensä 72 ja elokuun loppuun 1944 mennessä tuli vielä 70 hakemusta. Syyskuun 

ja joulukuun välisenä aikana 1944 hakemusten määrä oli 37 ja vielä 1945 puolella 

saapui yhdeksän hakemusta, viimeinen niistä 17.8.1945. 16 

Sopimusta ehdittiin ennen Saksan ja Suomen virallisten suhteiden katkeamista 

soveltaa 44 tapaukseen, joista maksu suoritettiin 37 tapauksessa. 

Ratkaisemattomiksi jäi 106 tapausta, joista sosiaaliministeriö 51 tapauksessa ehti 

lähettää asiakirjat Saksan sotavoimien pääesikunnalle. Wehrmachtintendant in 

Finnlandin viimeiset virkakirjelmät sosiaaliministeriölle on päivätty 3., 19. ja 

30.8.1944 ja niissä esitettiin useita huomautuksia ja lisäselvityspyyntöjä. Yhteensä 

38 hakemusta jätettiin kokonaan käsittelemättä. 

Sopimusta laadittaessa oli päädytty siihen, että lapsen elatusmaksun suuruus olisi 

noin 600 markkaa kuukaudelta, samalla kun suomalainen äiti olisi oikeutettu 

saamaan noin 2000 markkaa synnytysapuna. 17 Summat vastaisivat nykyrahana noin 

98 ja 327 euroa. Suoritettuina elatusmaksuina sosiaaliministeriö merkitsi yhteensä 

367 200 markkaa ja synnytyskustannusapuna lasten äideille yhteensä 441 200 

markkaa. Jaettaessa summat euroiksi muutettuina 44 lapsen ja äidin kesken tuloksi 

saadaan, että lapsen saama elatusapu oli keskimäärin 1 365 euroa ja äidin 

synnytysapu 1 640 euroa. 

16 Sosiaaliministeriön huolto- ja väestöosaston lastensuojelutoimiston arkisto. Hb.2. Kansallisarkisto 

17 Junila 2000, 265 

309

LÄHTEET 

Arkistot 


- Päämajan yhteysosasto. Salaista ja yleistä kirjeistöä 1941–1944. II/Y Yleiset 

sopimukset. T 17944–17945/45 ja 92 

- Sosiaaliministeriö. Huolto- ja väestöosaston lastensuojelutoimisto Hb:2 

Ulkoasiainministeriö 

- Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusapua koskeva sopimusjärjestely 

Saksan kanssa. UM 110 A6 

Kirjallisuus 

Akten der Partei-Kanzlei der NSDAP. Rekonstruktion eines verlorengegangen 

Bestandes. Sammlung der in anderen Provinienzen überlieferten Korrespondenzen, 

Niederschriften von Besperechungen usw. mit dem Stellevertreter des Führers und 

seinem Stab bzw. der Partei-Kanzlei, ihren Ämtern, Referaten under 

Unterabteilungen sowie mit Hess und Bormann persönlich. Regesten. Band 1. 

München 1983 

En hvitbok. Utvalgte offentlige dokumenter om krigsbarnsaken. Oslo 1999 



Koop, Volker: ”Dem Führer ein Kind schenken”. Die SS-Organisation 

Lebensborn e.V.. Köln 2007 


yksityisoikeutemme alalta. Ulkomaanavioliitot, ulkomaalaisten makaajain 


sosiaaliministeriön toimesta toukokuussa 1943 pidetyssä huoltoasiainosastostan ja 

sen alaisten huoltotoimen piiritarkastajain sekä eräiden asiantuntijain yhteisessö 


Olsen, Kåre: Krigens barn. De norske krigsbarna og deres mødre. Oslo 1998 

310

Liite 1. 

VERTRAG. 

Zwischen dem Deutschen Oberkommando der Wehrmacht, vertreten durch den 

Wehrmachtintendenten in Finnland und dem Finnischen Wehrministerium, 

vertreten durch obest V.A. Paananen ist über die Unterhaltsreglelung unehelicher, 

von deutschen Wehrmachtsangehörigen geseugter Kinder sowie über die Zahlung 

und Unterhaltsbeiträgen an die Mütter dieser Kinder folgende Vereinbarung 

getroffen worden. 

§ 1. 

Das Deutsche Reich übernimmt für die Dauer des Krieges die Zahlung der 

Unterhaltsbeiträge für Kinder, die von Angehörigen der Deutschen Wehrmacht 

oder Wehrmachtsgefolge während des Auftenhalts in Finnland erzeugt und von 

Finninnen ausserehelich geboren sind. 

Das Deutsche Reich übernimmt ferner für die Dauer des Krieges die Zahlung der 

Unterhaltsbeiträge für die Mütter der vergenannten Kinder. 

Die Zahlungsübernahme erfolgt auch dann, wenn der Erzeuger des Kindes 

währen des Krieges gefallen, vermisst oder gestorben ist. 

2 §. 

Die Zahlungsübernahme durch das Deutsche Reich erfolgt, wenn aufgrund der von 

Finnischen Sozialministerium und den Wehrmachtintendanten vorgenommen 

Ermittlungen die Vaterschaft nacn Massgabe des finnischen Gesetzes vom 

27.7.1922 über ausserhalb der Ehe geborene Kinder anzunehmen ist. 

Die Zahlungsübernahme erfolgt auch dann, wenn in dem gegen der Erzeuger des 

unehelichen Kindes einzuleitenden Verfahren eine den Antrag avweisende 

Entscheidung ergeht. 

3 §. 

Für die Höhe de vom Deutschen Reich zu zahlenden Unterhaltsbeitrages is des 

Gesetz vom 27.7.1922 über die ausserhalb der Ehe geborenen Kinder zugrunde zu 

legen. 

Die Höhe des im einzelen Fälle zu zahlenden Unterhaltsbeitrages wird zwischen 

dem Finnischen Sozialministerium und dem Wehrmachtintendanten vereinbart. 

311

4 §. 

Sofern bezüglich der Übernahmeverpflichtung des Deutschen Reiches und über die 

Höhe des Unterhaltsbeitrages keine Einigung erziehlt weredn kann, enscheidet die 

Kommmission nach dem deutsch-finnishcehn Abkommen vom 14.10.1941. 

Die Auszahlung des Unterhaltsbeitrages setzt veraus, dass der Vormund des 

Kindes und die Kindesmutter ihre ansprüche gegen den Vater, soweit sie vom 

Deutschen Reich befriedigt werden, an das Deutsche Reich abtreten. 

5 §. 

Wenn nach der Festsetzung des Unterhaltsbeitrages eine wesentliche Veränderung 

in den Verhältnissen, auf deren Grundlaga die Festsetzung erfolgt war, eintritt, 

kann der Betrag des Unterhaltsbeitrages einer Nachprüfung unterzogen werden. 

Sofern die Nachprüfung durch eine Veränderung des Feldwertes verursacht worden 

ist, gilt als Bewertungsgrundlage der amtliche finnische Lebenhaltungsindex. 

Die Nachprüfung wird durch einen Ausschusse von zwei Personen 

vorgenommen, von denen die eine vom finnischen Sozialministerium ernannt wird 

und die andere vom Wehrmachtintendanten in Finnland. Falls der Ausschusse nicht 

zu einer Einigung gelangt wird die Angelegenheit nach dem deutsch-finnischen 

Abkommen vom 14.10.1941 entschieden. 

6 §. 

Sofern und soweit das Deutsche Reich nach § 1. ff, die Zahlungsverpflichtung 

übernommen hat, ist während des Krieges die Klage auf Leistung ausgeschlossen. 

7 §. 

Die Deutsche Wehrmacht wird Massnahmen ergreigen, um baldmöglichst einen 

Akt der deutschen Gesetzgebung zustandezubringen, der es ermöglicht, dass die 

Verpflichtung des Erzeugers der von dieser Vereinbarung betroffenen Kinder oder 

seiner Erben Unterhaltusbeiträge zu zahlen, schon während des Krieges festgestellt 

werden kann. Enzelheiten dieses Verfahrens wereden besonders vereinbart. 

Das Deutsche Reich verpflichtet sich nach dem Kriege den Vormund des 

unehelichen Kindes bei der Beschaffung eines vollstreckbaren Titels gegen den 

Erzeugner oder seine Erben zu unterstützen. 

8 §. 

Diese Vereinbarung tritt in Kraft sobald sie unterschrieben ist und von dem 

Oberkommando der Deutschen Wehrmacht genehmigt ist. 

312

9 §. 

Diese Vereinbarung ist in finnischer und deutscher Sprache ausgefertigt. Sie ist in 

je 2 Stücke ausgefertigt, von denen jeder Vertragsteil je eine Ausfertigung erhalten 

soll. 

Helsinki, den 15. Juni 1944 

Für das Deutsche Oberkommando Für das Finnische 

Wehrministerium 

der Wehrmacht 

Der Wehrmachtintendant in Finnland 

Oesterling 

Geschwaderintendant 

(Stempel) 

V.A. Paananen 

Oberst 

(Stempel) 

Jäljennöksen vakuudeksi: Luutnantti Y. Härkönen 

313

Liite 2. 

SOPIMUS. 

Suomen Puolustusministeriön, jota edustaa eversti V.A. Paananen ja Saksan 

sotavoimien Pääsesikunnan, jota edustaa Wehrmachtintendant in Finnland, välillä 

on tehty seuraavat sopimus Saksan sotavoimiin kuuluvien henkilöiden siittämien 

aviottomien lasten elatusavun järjestelystä sekä lasten äideille maksettavasta 

elatusavusta. 

1 §. 

Saksan valtakunta ottaa suorittaakseen sodan ajaksi elatusapua Saksan sotavoimiin 

kuuluvien tai näitä seuraavien henkilöiden heidän oleskeluunsa aikana Suomessa 

siittämilleen ja suomalaisten naisten avioliiton ulkopuolella synnyttämille lapsille. 

Saksan valtakunta maksaa myös elatusavun sodan ajalta mainittujen lasten 

äideille. 

Elatusapua maksetaan silloinkin, kun aviottoman lapsen siittäjä sodan aikana on 

kaatunut, joutunut kadoksiin tai kuollut. 

2 §. 

Saksan valtakunta ottaa suorittaakseen elatusavun kun isyys on todettavissa 

Suomen sosiaaliministeriön ja Wehrmacht-intendentin kesken tapahtuneen 

selvittelyyn kautta Suomen, avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista 27.7.1922 

annetun lain mukaisesti. 

Elatusapua maksetaan myös silloin kun aviottoman lapsen siittäjä vastaan 

nostetussa oikeudenkäynnissä anomus hylätään. 

3 §. 

Saksan valtakunnan toimesta maksettavan elatusavun määrän perustana on 

27.7.1922 annettu laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista. 

Yksityisissä tapauksissa maksettavasta elatusavun määrästä sopivat Suomen 

sosiaaliministeriö ja Wehrmachtindendant keskenään. 

4 §. 

314

Mikäli Saksan valtakunnan maksuvelvollisuuden elatusavun määrän suhteen ei 

päästä yksimielisyyteen, ratkaisee asian komissio 14.10.1941 tehdyn suomalaissaksalaisen 

sopimuksen mukaisesti. 

Elatusavun maksamisen edellytyksenä on, että lapsen holhooja ja lapsen äiti 

luopuvat vaatimuksestaan elatusvelvollista vastaan Saksan valtakunnan hyväksi 

siinä määrin kuin Saksan valtakunta suorittaa elatusapua. 

5§. 

Jos elatusavun suuruuden määräämisen jälkeen tapahtuu oleellinen muutos 

olosuhteissa, joiden perusteella elatusavun määrääminen on tapahtunut, voidaan 

elatuksen määrä uudelleen tarkistaa. Mikäli tarkistus johtuu rahanarvossa 

tapahtuneista muutoksista, on arvioinnin perustana virallinen suomalainen 

elinkustannusindeksi. 

6§. 

Mikäli Saksan valtakunta 1. ja seuraavien §§ mukaisesti on ottanut 

maksuvelvollisuuden täyttääkseen, ei sitä koskeva suorituskanne sodan kestäessä 

ole sallittu. 

7§. 

Saksan sotavoimat ryhtyvät toimenpiteisiin aikaansaadakseen mahdollisimman 

pian sellaisen lainsäädännöllisen järjestelyn, että tässä sopimuksessa tarkoitettujen 

lasten siittäjän tai heidän oikeudenomistajansa velvollisuus suorittaa elatusapua 

voidaan saada vahvistetuksi jo sodan aikana. Tarkoitetun menetelmän lähemmästä 

järjestelystä ja soveltavuudesta sovitaan erikseen. 

Jos edellisessä kohdassa tarkoitetun menetelmän lisäksi tai muusta syystä sodan 

jälkeen tarvitaan toimenpiteitä täytäntöönpanokelpoisen asiakirjan 

aikaansaamiseksi lapsen siittäjän tai hänen oikeudenomistajaansa vastaan, sitoutuu 

Saksan valtakunta tässä suhteessa auttamaan aviottoman lapsen holhoojaa. 

8§. 

Tämä sopimus tulee voimaan heti kun se on allekirjoitettu ja Saksan sotavoimien 

Pääesikunta on sen hyväksynyt. 

315

9§. 

Tämä sopimus on tehty suomen- ja saksankielellä. Sitä on tehty kumpaakin kaksi 

kappaletta, joista molemmat sopimuspuolet saavat omansa. 

Helsinki, kesäkuun 15 p:nä 1944 

Saksan sotavoimien pääesikunnan puolesta: Puolustusministeriön puolesta: 

Wehrmachtindendant 

merk. Oesterling 

Oesterling 

Geschwaderintendant 

V.A. Paananen 

Eversti 

Puolustusministeriön leima 

Jäljennöksen oikeaksi todistaa: Helsingissä, sosiaaliministeriössä 5 päivänä 

helmikuuta 1945. Jenny Långholm. Kirjaaja. 

316

SUMMARY 

The 15.6.1944 Finnish-German Agreement on Support for Children of 

German Soldiers 

Representatives of the German Wehrmacht and the Finnish Army signed a mutual 

agreement on support payments for children of German soldiers in Finland in June 

1944. This agreement meant that the Wehrmacht would make child support 

payments to Finnish women who had given birth to children fathered by German 

soldiers and also compensate these women for treatment in maternity hospitals. 

German forces began their movement across Finland in September 1940, but there 

were only approximately 2,000 German soldiers serving in the centers that 

supported this transport until June 1941. Then, the numbers rapidly grew to about 

200,000, although the bulk of these forces were deployed on the eastern border, 

where the soldiers had few opportunities to meet women. However, the personnel 

in the logistics centers did date Finnish women and an increasing number of 

children of German soldiers were born in Finland from the spring of 1942. On the 

initiative of the German army paymaster (Wehrmachtintendant) and the Finnish 

Ministry of Social Affairs, support payments were discussed for the first time in 

May and June 1942. The agreement took two years to negotiate although there was 

a common understanding of the support payment principles from the beginning. 

There were two reasons for the long delay. First, there was disagreement in the 

Oberkommande der Wehrmacht (OKW) about the proper status of the agreement. 

Initially, it was suggested that the Wehrmacht and the Finnish Army would be the 

parties to the agreement. However, the OKW started to favor an agreement 

between the German Reich and the Finnish State in 1943. The Auswärtiges Amt 

was also included in the preparations as more time passed. Second, the Germans 

would have liked to give considerable authority to German judges and reduce the 

influence of the Finnish parties. A parallel can be seen with Norway here, where 

the Germans gave the Abteilung Lebensborn excessive authority in 1943 at the 

expense of the Norwegian Ministry for Social Affairs. 

When the preparations did not get very far, the Finnish Minister of Defence 

contacted the German Liaison Officer at the Finnish General Headquarters, 

General Waldemar Erfurth, in early 1944. As both men wanted to resolve the issue, 

a common view emerged from the beginning and work on the agreement took a 

pragmatic turn that was acceptable to both parties. Thus, the agreement was 

concluded in June 1944. Since German-Finnish official relations were terminated 

in September 1944, support payments were made and maternity costs were covered 

in only 44 cases. Most cases were never processed. 

In Finland, the support payment issues took the form of an agreement between the 

Wehrmacht and the Finnish Army. Germany arranged the corresponding support 

payments by decree in the occupied Netherlands, Norway, and Denmark. However, 

317

the Germans had planned to also include the principles of the German-Finnish 

agreement in an administrative decree in August 1944. 

Generally, German authorities followed a pattern when dealing with the issue of 

support payments for children fathered abroad by German soldiers. In occupied 

Germanic countries (the Netherlands, Norway, and Denmark) support payments 

were regulated by administrative decree in a generally universal manner. German 

authorities also planned similar decrees for their partners (Finland, Croatia, 

Slovakia, and Hungary). However, the decrees did pay proper attention to the 

particular circumstances in the individual countries. No similar or corresponding 

preparations were made for occupied Poland and the Soviet Union. There are also 

no known support payment plans for occupied France, Belgium, Estonia, Latvia or 

Lithuania, although hundreds of thousands of children were probably fathered by 

German soldiers in these countries. 

318

Saksalaisten sotilaiden lapset Itä-Karjalassa 

Kirjoituksen aiheena ovat Aunuksessa vuosina 1942–43 paikallisten naisten 

saksalaisille sotilaille saamat lapset. Alueella oli muutamia tuhansia saksalaisia 

sotilaita, joista oletettavasti ainakin muutama kymmenen seurusteli paikallisten 

naisten kanssa. Naiset olivat Neuvostoliiton kansalaisia. Seurustelleista naisista 

ainakin kuusi synnytti lapsen saksalaiselle sotilaalle. Näistä lapsista on jäänyt tieto 

suomalaisten sotilasviranomaisten asiakirjoihin, sillä Suomen Itä-Karjalan 

sotilashallintoesikunnan huolto-osasto kokosi jatkuvasti tietoja suomalaisten 

sotilaiden lapsista paikallisten naisten kanssa. Näiden tietojen kokoamisen 

yhteydessä huolto-osastolle tuli vuonna 1943 tietoja myös kuudesta lapsesta, joiden 

isä oli saksalainen sotilas ja äiti ns. kansalliseen väestöön kuuluva nainen. 

Saksalainen 163. jalkaväkidivisioona Aunuksessa 1941–42. Saksalainen, 

kenraalimajuri Erwin Engelbrechtin komentama 163. Infanteriedivision alistettiin 

heinäkuussa 1941 Karjalan Armeijan käyttöön tilanteen selvittämiseksi Suojärven 

Suurlahden suunnalla. Divisioonassa oli vain kaksi jalkaväkirykmenttiä, sillä yksi 

jalkaväkirykmentti oli Pohjois-Suomessa AOK Norwegenin käytettävissä. 

Elokuussa divisioona määrättiin reserviksi Suojärvelle, syyskuussa se keskitettiin 

Viteleen-Rajakonnun alueelle ja syksymmällä se ryhmitettiin puolustukseen 

Syvärin alajuoksulle. Divisioonan oli sieltä käsin määrä edetä 80 kilometrin päässä 

Syväriltä sijaitsevaan Tihvinään saadakseen yhteyden Saksan pohjoiseen 

armeijaryhmään. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ei kuitenkaan antanut 

hyökkäyskäskyä, ja divisioona siirrettiin muualle toukokuussa 1942. 1 163. 

divisioona oli sijoitettuna Aunuksen alueelle kymmenen–yhdentoista kuukauden 

ajan, jolloin myös sotilaiden seurustelu tapahtui. 

Keitä olivat äidit Kaikki kuusi äitiä kuuluivat itäkarjalaiseen ns. kansalliseen 

väestöön, mikä tarkoittanee sitä, että he puhuivat suomea tai suomalaisia murteita. 

Naisista viidellä oli venäläinen etuja sukunimi ja yhdellä suomalainen sekä etuettä 

sukunimi. Viiden au-äidin ammatti on tiedossa. Yksi naisista oli 

toimistoapulainen Aunuksen (Olonets) kaupungissa, kaksi oli sahatyöläisiä ja yksi 

maatyöläinen. Viides nainen oli kyläläinen ja harjoitti tästä syystä ehkä myös 

maanviljelyä. Naisista kaksi asui Kuittisissa (Kuitezhi) sekä yksi Viteleen 

(Vidlitsa) Pertjärven kylässä ja toinen Viteleen Lemijärven kylässä. Yksi äideistä 

kuoli ilmapommituksen uhrina Aunuksen kaupungissa 10.2.1943. 2 

1 Jatkosodan historia. Osa 4 1993, 183, Rautala 2002, 86, Raunio-Kilin 2005, 59, 174 

2 Everstiluutnantti L.O. Virkkusen ja huolto-osaston päällikkö, majuri Vilho Koiviston kirjelmä 

sosiaaliministeriölle 25.8.1943. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusavun korvaaminen 

erinäisissä tapauksissa. Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunta. Huolto-osasto. Hb:2 Sosiaaliministeriö, 


319

Au-äidin synnytyksenaikainen ikä on tiedossa viidessä tapauksessa. Nuorin oli 20- 

vuotias ja vanhin 40-vuotias. Muiden äitien synnytysiät olivat 26, 28 ja 34 vuotta. 

Naiset olivat täten suhteellisen vanhoja, sillä heidän keski-ikänsä oli 29,6 vuotta. 

Neuvosto-Karjalan viranomaiset eivät sodan jälkeen tiettävästi rankaisseet 

saksalaisille sotilaille lapsen synnyttäneitä au-äitejä näiden sodanaikaisesta 

seurustelusta. Viranomaiset lienevät kuitenkin suorittaneet kuulusteluja ja 

selvityksiä, ja on saattanut esiintyä lyhytaikaisia pidätyksiäkin. 

Neuvostoviranomaisten suhtautumista au-äiteihin ja -lapsiin ei ole mahdollista 

tutkia kunnolla, sillä viranomaisten laatimat asiakirjat eivät ole käytettävissä. 

Keitä olivat isät Jokainen kuudesta isästä kuului Saksan sotavoimiin. Näistä 

kolme oli rivisotilaita ja kaksi aliupseeria. Kuudes oli vähintään aliupseeri, vaikka 

hänen sotilasarvoaan ei mainita. Mies oli noin 50-vuotias ja toimi muonavaraston 

päällikkönä Pisissä (Obzha). 

Seurustelutapauksia. Suomalaiset viranomaiset laativat selvityksiä em. naisten aulapsista, 

ja näiden tietojen pohjalta on mahdollista perehtyä yksityiskohtaisemmin 

muutamaan tapaukseen. 

Naispuolinen toimistoapulainen kertoi tutustuneensa 7.11.1941 Aunuksen 

vankileirillä järjestetyssä juhlassa Sveitsistä kotoisin olevaan saksalaiseen 

aliupseeriin. Tästä lähtien aliupseeri oli joka päivä käynyt naisen kotona ja 

pariskunta oli ensimmäistä kertaa sukupuoliyhteydessä kaksi viikkoa tapaamisen 

jälkeen. Aliupseeri oli jatkossakin joka yö naisen luona, kunnes hänet tammikuussa 

1942 siirrettiin jonnekin muualle. Naisen tiedon mukaan aliupseeri oli luvannut 

mennä naimisiin hänen kanssaan. Syksyllä 1942 syntynyt lapsi sai suomenkielisen 

tytönnimen. 3 

Kuittisissa asuva 34-vuotias sahatyöläinen oli mennyt naimisiin vuonna 1930. 

Aviomies oli kuitenkin vangittu vuonna 1937 ja viety Leningradiin, missä hän 

naisen mukaan vieläkin oli. Miestä ei kuitenkaan ollut syytetty tai rangaistu. 

Vuoden 1942 aikana nainen oli alkanut seurustella saksalaisen aliupseerin kanssa. 

Seurustelun tuloksena syntyi tyttö, joka sai suomenkielisen nimen. 

Myös 40-vuotias maatyöläinen oli naimisissa ja hänellä oli kaksi 

työvelvollisuusiässä olevaa ja kaksi alaikäistä lasta. Nainen ei ollut käynyt koulua 

eikä osannut lukea tai kirjoittaa. Hänen aviomiehensä oli vangittu vuonna 1936. 

Naisen taloudellinen asema oli huono, mutta hän omisti talon, jossa oli kaksi 

huonokuntoista asuinhuonetta. Lisäksi hän omisti lehmän. Vuonna 1942 hän pesi 

saksalaisten sotilaiden pyykkiä Alavoisten (Iljinski) Jeroilan kylässä. Eräänä 

päivänä hän oli ollut sukupuoliyhteydessä saksalaiseen asepukuun pukeutuneen 

pyykin noutajan kanssa. Miehen nimi oli jäänyt tuntemattomaksi. Nainen tiesi 

kertoa ainoastaan sen, että mies oli viisissäkymmenissä, melko suurikokoinen ja 

3 Itä-Karjalan Sotilashallinto. Aunuksen alue-esikunta. Kuulustelupöytäkirjoja, selvityksiä, kirjeitä ym. 

Sosiaaliministeriö Hb:2. Kansallisarkisto 

320

todennäköisesti Pisistä. Nainen arveli miehen toimivan siellä muonavaraston 

päällikkönä. Lapsi sai tässä tapauksessa suomenkielisen pojannnimen. 

Viteleessä asuva 28-vuotias nainen oli seurustellut saksalaisen aliupseerin kanssa 

noin puolen vuoden ajan. Naisen äiti oli sairaalassa, ja siitä syystä pariskunnalla oli 

ollut vapaata aikaa seurusteluun. Aliupseeri oli syksystä 1941 alkanut käydä öisin 

naisen luona ja saanut tämän taivutetuksi sukupuoliyhteyteen. Nainen sai kesällä 

1942 keskenmenon ja häntä hoidettiin viisi päivää Aunuksen kaupunginsairaalassa. 

Suhde kuitenkin jatkui, ja siitä syntyi terve lapsi, jolle annettiin suomenkielinen 

tytönnimi. 

Itä-Karjalan sotilashallinnon huolto-osaston yritykset selvittää kahden muun naisen 

tapausta eivät johtaneet mainittavaan tulokseen. Näiden naisten lapset saivat 

yhdessä tapauksessa venäjänkielisen pojannimen. Toisessa tapauksessa nimi oli 

samalla sekä venäläinen että suomalainen tytönnimi. 

Au-lasten hoito. Saksalaisten sotilaiden Itä-Karjalassa syntyneistä lapsista neljä 

syntyi Itä-Karjalan sotilashallinnon huolto-osaston tietojen mukaan vuonna 1942 ja 

kaksi vuonna 1943. Heistä neljä oli tyttöjä ja kaksi poikia. Kesällä 1943 viisi 

lapsista lienee ollut äitinsä hoidossa ja yksi adoptoitu helsinkiläisen 

varastonhoitajan perheeseen. Tässä tapauksessa taustana oli se, että äiti oli 

muutamia kuukausia aikaisemmin saanut surmansa Aunuksen kaupungissa 

ilmapommituksen yhteydessä. Muita tietoja lapsista ei löydy sosiaaliministeriön 

asiakirjoista. 

Saksalaisten sotilaiden Itä-Karjalassa siittämiä lapsia ei sodanjälkeisenä aikana, 

poiketen Neuvostoliiton yleisestä käytännöstä, erotettu äideistään eikä siirretty 

lastenkoteihin. Erään opettajan mukaan Kuittisten kansakoulussa oli 1950-luvun 

taitteessa yhteensä 16 suomalaisten sotilaiden siittämää lasta ja lisäksi vielä em. 

saksalaisen sotilaan siittämä lapsi. 4 

Kokoavia näkökohtia. Saksalaisen 163. jalkaväkidivisioonan pääosa oli sijoitettuna 

Aunukseen vuosina 1941–42, ja arvion mukaan useat kymmenet saksalaiset sotilaat 

seurustelivat paikallisten naisten kanssa. Seurustelun seurauksena syntyi vuosina 

1942–43 Itä-Karjalan sotilashallinnon huolto-osaston tietojen perusteella kuusi 

saksalaisen sotilaan lasta. 

Lapsen synnyttäneet naiset olivat useimmiten noin 30-vuotiaita. Jokainen heistä oli 

vähävarainen ja asui vaatimattomissa oloissa suomalaisten ja saksalaisten 

joukkojen miehittämällä alueella. Lapsen synnyttäneistä naisista kaksi oli 

naimisissa, mutta heidän aviomiehensä oli vangittu vuosina 1936 tai 1937, eikä 

aviovaimoilla ollut juuri tietoja näiden olosuhteista. Saksalaiset sotilaat kuuluivat 

163. jalkaväkidivisioonaan ja heistä puolet oli aliupseereja ja puolet rivisotilaita. 

Sotilaat lienevät seurustelleet etupäässä saadakseen naisseuraa ja mahdollisuuksia 

lyhyt- tai pitempiaikaiseen sukupuolielämään, eikä suurimmalla osalla heistä 

4 Pekka Kauppalan antamat tiedot. 

321

todennäköisesti ollut ns. vakavampaa tarkoitusta. Viimeistään 163. divisioonan 

pois siirtämisen jälkeen toukokuussa 1942 pääosa saksalaisista sotilaista lienee 

katkaissut suhteensa paikallisiin naisiin, joiden kanssa olivat seurustelleet. 

Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan asiakirjojen perusteella syntyy kuva, että 

useat saksalaiset sotilaat hyödynsivät sukupuoliasioissa enemmän tai vähemmän 

laskelmallisesti seurustelukumppaniensa heikkoa ja suojatonta tilannetta. Tämä 

johtopäätös vastaa Marjo Koposen ja Antti Laineen huomattavasti laajempaan 

asiakirja-aineistoon perustuvaa havaintoa suomalaisten sotilaiden 

jatkosodanaikaisista naissuhteista Itä-Karjalassa ja valloitetuilla alueilla. Sen 

mukaan olivat sukupuolisuhteiden aineelliset vaihtokaupat jokseenkin yleisiä. 

Lisäksi suomalaiset sotilaat pakottivat myös jokseenkin laajalti joidenkin 

väkivaltaisten raiskauksien rinnalla lievemmillä keinoilla paikallisia naisia 

sukupuolisuhteisiin ja käyttivät hyväkseen heidän tukalaa asemaansa. 5 

Valloitetun Itä-Karjalan alueella oli vuosina 1941–42 sijoitettuna runsaat 200 000 

sotilasta. Alueella oli kuitenkin samalla suurta vajetta 20–30 -vuotiaista naisista. 

Itä-Karjalassa oli nuorehkoja suomalaisia lottia ja työnaisia sekä alueelle jääneitä 

joko ns. kansallisia tai epäkansallisia naispuolisia neuvostokansalaisia. Näiden 

osuus sotilaisiin nähden on saattanut olla kymmenesosa tai viidesosa. Kun täten 

vallitsi suuri epäsuhta sotilaiden ja nuorten naisten lukumäärän välillä, osa 

sotilaista aloitti suhteen sellaistenkin naisten kanssa, joita kohtaan he eivät muissa 

olosuhteissa todennäköisesti olisi osoittaneet kiinnostusta. Aunukseen sijoitetuille 

saksalaisille sotilaille lapsen synnyttäneet kansalliset naiset lienevät pääosaltaan 

olleet tällaisia. 

Suomalaisten viranomaisten suorittamien kuulustelujen yhteydessä au-äidit 

esittivät kertomustensa tueksi saksalaissotilailta saamiaan kirjeitä, osoitelappuja ja 

valokuvia. Eräs sotilaista oli lähettänyt kenttäpostin välityksellä kirjeen 

naisystävälleen elokuussa 1942 ja toinen sotilas maaliskuussa 1943. Tästä 

voitaneen päätellä ainoastaan kahden sotilaan olleen yhteydessä au-lapsen 

synnyttäneeseen äitiin 163. divisioonan poissiirtämisen jälkeen, vaikka hyvin 

toiminut kenttäpostijärjestelmä olisi tarjonnut mahdollisuuden säännölliseen 

yhteydenpitoon. Näissä tapauksissa kirjeenvaihto viittaa siihen, että seurusteluun 

liittyi myös sosiaalista kiinnostusta ja tunteita naista kohtaan. Kummassakin 

tapauksessa kirjeenvaihto näyttää kuitenkin olleen vain satunnaista. 

Käytetystä aineistosta ei saada suoranaista tietoa naisten seurustelun vaikuttimista. 

Oletettavasti naiset kuitenkin hyötyivät seurustelusta aineellisesti. Koska 

evakuoimatta jääneen paikallisväestön toimentulo oli niukka, saksalaisten 

sotilaiden hankkimat ja välittämät kulutushyödykkeet olivat varsin haluttuja. 

Vaikka selvityksissä ei ole mainintoja saksalaisten tuomista elintarvikkeista tai 

viinasta, lienevät sotilaat luovuttaneet naisille kulutushyödykkeitä siinä määrin, että 

nämä suostuivat sukupuoliyhteyteen – joskin suhteisiin on saattanut liittyä myös 

5 Marjo Koponen ja Antti Laine: Suomalaisten sotilaiden lapset Itä-Karjalassa ja valloitetuilla alueilla. 


322

enemmän tai vähemmän kiintymystä. Aineellisten etujen voidaan silti arvioida 

olleen merkittävä vaikutin seurusteluun ryhtymiselle. 

LÄHTEET 

Arkistolähteet 

Sosiaaliministeriö 

- Huolto- ja väestönosaston lastensuojelutoimisto. Hb:2. Saksalaisten aulapset 

Tiedottaja 

Kauppala, Pekka, Espoo 

Kirjallisuus 

Jatkosodan historia. Osa 4. Saksalaisarmeijan hyökkäys Pohjois-Suomesta. 

Asemasota. Vetäytyminen Karjalan kannakselta. Porvoo 1993 

Rautala, Ari: Itä-Karjalan valtaus 1941. Jyväskylä 2002 

Raunio, Ari – Kilin, Juri: Itsenäisyyden puolustajat. Sodan taisteluja 2. Jatkosota. 

Porvoo 2005 

Julkaisematon käsikirjoitus 

Koponen, Marjo – Laine, Antti: Suomalaisten sotilaiden lapset Itä-Karjalassa ja 

valloitetuilla alueilla. Artikkelin käsikirjoitus 2010 

SUMMARY 

Children of German Soldiers in the Occupied Soviet Karelia 1942–43 

Most of the German 163 rd Infantry Division was deployed in the area of Olonets 

(Aunus in Finnish) in Soviet Karelia in 1941-42. At least several dozen soldiers 

belonging to the division consorted with local women during the ten to eleven 

months they were stationed there. The women were Soviet citizens, but they were 

classified as so-called nationals by the Finns because they spoke Finnish dialects. 

323

The Support Department of the Finnish Military Administration for Eastern Karelia 

(Itä-Karjalan sotilashallinnon huolto-osasto) gathered information on children 

fathered by Finnish soldiers. By chance, this also resulted in the recording of 

information on six children fathered by German soldiers. 

The mothers of the illegitimate children lived without much means and in poor 

housing in the occupied area. Generally, the women were rather old; as they were 

29.5 years old on average. Two of the women were married to men who had been 

imprisoned in the Soviet purges of 1936–37. Half of the German soldiers were 

privates and the other half were non-commissioned officers. Their names are 

known in five cases, but no additional background information is available. The 

soldiers probably consorted with local women out of a desire for female company 

and out of a desire for sex for shorter or longer periods of time. 

The documents do not provide much information on the circumstances of these 

events. Nevertheless, the main motive for the local women to consort with German 

soldiers was probably the support it could bring. German supplies of food and 

liquor were superior when compared to the resources of Finnish soldiers. 

Meanwhile, the locals generally had only meager rations and a scarce supply of 

food. This means that consorting with German soldiers offered these women an 

opportunity to acquire basic necessities. After the 163 rd Division departed in May 

1942, only two of the fathers had some limited contact with the mothers of their 

children. After a while, all further correspondence ceased. Thus, the information 

and the circumstances indicate that there was no serious commitment from the 

German soldiers. 

324

Raastoi rintaani ja sydämelle pahaa tek´ 

Suomalaisten naisten seurustelu saksalaisten sotilaiden 

kanssa kansanomaisissa pilkkalauluissa sekä Valtion 

tiedotuslaitoksen seuranta 

Useat kansalaiset, tahot ja instituutiotkin kiinnittivät jatkosodan vuosina 

säännöllisesti huomiota maahan saapuneiden saksalaisten sotilaiden kanssa 

seurusteleviin naisiin. Näin tekivät eräät kuplettilaulajat julkisissa esiintymisissään, 

suomalaisten sotilaiden mielialoihin vaikuttava neuvostopropaganda, Valtion 

tiedotuslaitos (VTL) ja sen ohjaamat sanomalehdet. Lisäksi tämä seurustelu oli 

jatkuvasti esillä siviiliyhteiskunnan sosiaalisessa elämässä ja epävirallisessa 

kanssakäymisessä, kuten kahdenkeskisissä keskusteluissa ja henkilöjuoruiluissa. 

Kirjoituksen tarkoituksena on tarkastella seurustelleista suomalaisnaisista tehtyjä 

pilkkalauluja sekä Valpon ja etenkin VTL:n toimenpiteitä seurustelun 

tarkkailemiseksi sekä kyseisen ilmiön aiheuttaman ärtymyksen vaimentamiseksi. 

Kirjoitus on jäsennelty siten, että ensiksi käsitellään lyhyesti seurustelua koskevaa 

neuvostopropagandaa. Tämän jälkeen valaistaan kansanomaisia pilkkalauluja ja 

lopuksi huomio siirretään suomalaisten mielialoja muokanneiden viranomaisten 

arviointeihin ja vastatoimenpiteisiin. Lopuksi vedetään tutkimuksessa ilmaantuneet 

havainnot yhteen. 

Suomalaisten naisten seurustelu neuvostopropagandassa 

Kansallisarkiston Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa vuosina 1940–48 - 

hankkeen lyhyen keston johdosta ei jäänyt aikaa tutkia neuvostopropagandan 

suhtautumista seurusteluun. Alun perin tarkoituksena oli kylläkin huomioida myös, 

kuinka neuvostopropaganda pyrki käyttämään hyväkseen tiedustelun kokoamia 

tietoja saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta ja 

vahvistamaan seurustelun aiheuttamaa tyytymättömyyttä suomalaisten rintamiesten 

keskuudessa. Juuri tässä asiassa neuvostopropaganda lienee ollut 

tehokkaimmillaan. Propagandan tärkeimpiä välineitä oli suomalaisille 

rintamamiehille tarkoitettu ”Sotilaan ääni” –lehti, josta vuosina 1941–44 ehti 

ilmestyä jopa 321 numeroitua numeroa. Tämä tarkoittaa sitä, että rintamalehdestä 

tuli keskimäärin joka neljäs päivä ajankohtaiseen tilanteeseen päivitetty numero. 

Neuvostopropaganda menestyi varteenotettavalla tavalla seurustelun 

huomioimisessa ja hyödyntämisessä. Tähän oli ennen kaikkea kaksi syytä. 

Ensinnäkin jatkosodanaikainen neuvostopropaganda pyrki välttämään liioittelua ja 

325

talvisodan aikaisia ylilyöntejä. Toiseksi se perustui seurusteluasioissa tukevasti 

suomalaisten rintamamiesten omiin havaintoihin, kokemuksiin ja kuvitelmiin. 

Yksityiskohtaisia tietoja neuvostotiedustelu sai kuulustelemalla sotavangiksi 

saatuja suomalaisia sotilaita sekä tutkimalla heidän kirjeenvaihtoaan. Tästä syystä 

neuvostopropaganda pystyi usein kertomaan paikoista, ajankohdista, paikallisista 

oloista ja toisinaan myös saksalaisten sotilaiden joskus hyväksikäyttämien 

suomalaisten naisten nimitietoja. Tämä propaganda upposi usein varsin hyvin 

suomalaisiin rintamamiehiin, sillä se vastasi usein täysin suomalaisten sotilaiden 

omia, arkipäivän kokemuksia. Erään rintamamiehen kertomuksessa on tietoja 

neuvostopropagandan vaikutuksesta: ”Vihollisen propakantamiehet tiedottivat 

monella eri tavalla, enimmäkseen lentolehtisillä, joita pudotettiin lentokoneista, 

sekä kovaäänisillä etulinjassa, että saksalaiset huoraavat kotirintamalla 

rintamamiesten vaimojen ja ylipäänsä kaikkien suomalaisten naisten kanssa. 

Samalla levitettiin innokkaasti tietoa, että kotirintamalla olevat miehet ahkeroivat 

naisten kimpussa. Lomalaisten kertomukset vahvistivat jossakin määrin näitä 

huhunomaisia tietoja. Rintamamiehet saattoivat näin ollen uskoa melkoisesti 

naisten parjausjuttuja”. 1 

Kansanomaiset pilkkalaulut 

Jatkosodan keskeinen kansanomainen pilkkalaulu naisten seurustelusta saksalaisten 

sotilaiden kanssa on kappale ”Alppikengistä jäljet vain jää”. Etenkin 

kuplettilaulujen tekijät kirjoittivat seurustelua pilkkaavia lauluja. Melkein 

poikkeuksetta pilkkalaulut esitettiin suosituilla sävelmillä, mutta sanoitus poikkesi 

ko. laulujen oikeista tai tavanomaisista teksteistä. Tällaiset pilkkalaulut levisivät 

sotilaiden keskuudessa ja eräät sotilaat rintamilla tai kotialueella merkitsivät niitä 

muistiin, sillä osalla heistä oli lauluja muistovihkoja. Sen sijaan suomalaisten 

naisten seurustelua saksalaisten sotilaiden kanssa pilkkaavia lauluja ei missään 

vaiheessa tiettävästi sisällytetty sota-ajan painettuihin laulukirjoihin, joita 

kustansivat Propaganda-Aseveljet r.y., päämajan valistus-, viihdytys- ja 

koulutoimistot sekä muut ylimpien sotilasviranomaisten hyväksymät tahot. 2 

Näissä laulukirjoissa oli usein hyvin röyhkeätä neuvostojohtoa ja -sotilaita 

halventavia kappaleita ja törkeätä ”ryssittelyä”, mutta lukuun ottamatta äkäisiä 

kotieukkoja niissä ei ivattu suomalaisia naisia eikä heidän sukupuolisiveyttään 

missään vaiheessa kyseenalaistettu. 3 Ainoa tiedossa oleva poikkeus tästä on 

”Korsusta korsuun” -laulukirjaan sisältyvä ”Oma Maija ja maatuska” -laulu. On 

ehkä kuvaavaa, että sen sävel on ”Rosvo-Roope” -laulusta. Laulussa ivataan 

1 Martti Kekäläisen kokoamat tiedot. Nide 3, s. 9. Korsuperinnekokoelma. Suomalaisen Kirjallisuuden 


2 Kokkinen 1980 

3 Aseveikko. Lauluja asemies- ja aseveli-iltoihin 1–3 1941, 1943 ja 1944, Aunuksen asemien lauluja 

1942, Korsusta korsuun 1942, Laulu-Lekkeri oli laulurattoa Maaselän sotureille 1943, Laulu-Veikko 

1942, Maanpuolustajain lauluja I-II 1942 ja 1944, Rautainen annos kenttä- ja korsulauluja I-IV 1941, 

Sotilaan laulukirja 1942, Visor i fält 1943, Yhteislauluja 1943 sekä 60 yhteislaulua – 60 allsånger 1943 

326

irstasta ja naimahaluista Neuvosto-Karjalan Kaarinaa, jonka henki haisee 

hapankaalilta ja joka lähentelee suomalaista sotilasta. 4 ”Kaikki naiset tekemään 

äpärälapsia saksalaisten 

kanssa” 

kehottaa 

lottajohtaja 

Fanni 

Luukkonen Sotilaan Äänen 

ivakuvassa huhtikuulta 

1943. Luukkonen nostaa 

standaaria, joka koostuu 

saksalaisupseerin 

pussihoususta. – Fanni 

Luukkonen, who was head 

of the Lotta Svärd (the 

Finnish female voluntary 

auxiliary organization), 

urges her members to 

make more “German brats.” 

She raises a banner made 

out of a couple of German 

officers' trousers. Cartoon 

in Sotilaan Ääni, April 1943 

Pilkkalaulujen tekstit 

Sotavuosina viihdyttäjänä ja kuplettilaulajana tunnettu viipurilainen Eino Kettunen 

esitti 18.2.1942 naiseksi pukeutuneena saksalaisten sotilaiden kanssa seurustelevia 

naisia koskevan pilkkalaulun ”Alppikengistä jäljet vain jää” ja muitakin 

saksalaisvastaisia kappaleita Helsingin Työväenyhdistyksen juhlasalissa pidetyssä 

Ilmatorjunta-aseveljien ns. Ikäväntorjuntaillanvietossa. Asevelijärjestön 

urkintaelimen VIA:n (Vapaus-Isänmaa-Aseveljeys) toimessa olevan 

sotilasvirkailija A. Paasosen kertoman mukaan päämajan taholta oltiin kovin 

tyytymättömiä ”tuollaisen epäasiallisen propagandan johdosta”. Valpon Freedy 

Kekäläinen totesi puolestaan maaliskuussa 1942, että laulua oli viime aikoina 

lähetetty rintamamiehille mm. kirjeitse: ”Laulussa kuvataan naistemme intoa 

4 Korsusta korsuun 1942, 103 

327

saksalaisiin sotilaisiin, heidän uskottomuuttaan. – Tällaisen viisun esittämistä 

pidetään aseveliliiton taholtakin tarpeettomana olkoot, että Kettunen ehkä oli 

yrittänyt saada laululle èpäpoliittista sävyä´. Kun Kettunen ei ole sotaväessä, on 

oletettavaa, että hän nyt saa sinne äkkinäisen komennuksen (…). 5 

Kettusta ei tiettävästi kuitenkaan määrätty armeijan palvelukseen. Sen sijaan hän 

työskenteli viihdyttäjänä Janne Sariolan Karhumäkeen kevättalvella 1942 

perustetussa tivolissa, joka toimi lokakuusta 1942 joulukuuhun 1943 päämajan 

viihdytystoimiston alaisena. Kuplettilaulajana Kettunen tulkitsi usein 

päiväntapahtumia rahvaan näkökulmasta, eivätkä herravihan ainekset ja eri 

toimijoiden piikittely olleet harvinaisia. Kettusta voitaneen kuitenkin luonnehtia 

opportunistiksi. Vuoden 1918 sodan aikana hän toimi Viipurin punakaartin 

muonittajana. Palvellessaan vuosina 1942–43 armeijan viihdytyskomppaniassa hän 

kuitenkin sivuutti vasemmistolaisen taustansa asettuen enimmäkseen valtion 

virallisen kannan mukaiseksi laulajaksi. Hänen esittämissään lauluissa esiintyi 

säännönmukaisesti ryssittelyä, neuvostovastaisuutta, Saksan sotatoimien tukemista 

ja sekä Suur-Saksan että Suur-Suomen laajentamista kannustavia säkeitä. Kettunen 

kannatti 1930-luvulla SDP:tä ja sotavuosina puolueen oikeistolaista johtajaa, Väinö 

Tanneria. Sodanjälkeisenä aikana hän kuitenkin kipakasti arvosteli sodanaikaista 

johtoa ja politiikkaa ja lienee kannattanut SKDL:oa. Tiettävästi hän ei kuitenkaan 

koskaan liittynyt mihinkään puolueeseen. 6 

Valtion tiedostuslaitoksen 21.2.1942 tapauksesta laaditussa mielialakatsauksessa 

todettiin: ”Huomionarvoinen seikka on erään ilkeämielisien laulun levitys 

joukkojen keskuuteen. Sitä on mainittu erikoisesti levitettävän laivaston 

keskuudessa Turussa, mutta myös muille rintamille mainitaan sen kulkeutuneen 

lomalaisten mukana, sitä jakavat siviilipukuiset henkilöt sotilaille (nimenomaan 

humalaisille) mm. junissa, mutta myös varuskuntapaikoissa kerrotaan levitystä 

tapahtuvan. Myös kaksi viikkoa myöhemmin todettiin 6.3.1942 laulun vielä 

kiertävän: ”Helsingissä tässä kohden sai it-miesten työväentalolla hiljattain pitämä 

Ìkäväntorjuntailta´ paljonkin ikävää aikaan”. 7 

Miesten keskuudessa suositun pilkkalaulun nimi oli ”Naisten rintama”, jota on 

sodanjälkeisenä aikana painettu useita kertoja. 8 Laulu tosin tunnetaan myös 

nimeillä ”Naistemme rintama murtunut on” ja ”Vieraan maan soturi”. Sävel on 

valssi ”Pienet kukkivat kummut”: 

5 Freedy Kekäläisen raportti ”Koskee saksalaisvastaiseksi katsottavaa propagandaa” 15.3.1942. Valpo, 

Kansio 601 

6 Kotimäki 2008, 19–21, 25–26, 33–45, 84–88 

7 Valtion tiedostuslaitoksen mielialakatsaus 21.2. ja 6.3.1942. Valtion tiedostuselimet 1939–48. Valtion 

mielialakatsaukset 1941–44. Dg 1, Kansallisarkisto 

8 Kotirintama 1941–1944 (1972), 114–115, Jermo 1974, 304-305, Jermo 1979, 29, Junila 2000, 157, 

Kallioniemi 2003, 202, Aseveljet 2005, 37, Mikkola 2008, 6-8 

328

Naisten rintama 

Siell´ lempivät lehdoissa saksalaiset 

alppikengistä jäljet vain jää. 

Siell´ uinuvat naisemme sankarien 

käsivarsilla saksalaisten. 

Jalkavaimoiksi tekivät naisemme 

on muistossa suloiset yöt. 

He kaatuivat hetkeksi vesakkoihin 

sydän suruihin jäi Suomen mies. 

Kotimökillä vanhukset huokailevat 

missä viipyvät tyttömme taas. 

On hiuksensa surusta harmaantuneet 

ja silmissä kyynelten veet. 

Naiset lempensä uhrasi saksmanneille 

pikku peipit vain jäljellä on. 

Lapsi isätön orvoksi kai tänne jää 

isä maailmalle jo häipynyt on. 

Hän oli vain soturi vierahan maan 

ja naistemme lemmen nyt saa. 

Kun soturit urheat palaavat taas, 

naistemme rintama murtunut on. 

Päämajan valvontaosaston edustaja Imatralla, kapteeni Yrjö Kares, mainitsi 

ilmoituksessaan 12.2.1942 laulun olevan nykyisin ”pahasti leviämässä ja tuntuisi se 

kommunistien heille ominaisissa tarkoituksissaan, kuten vihan lietsomiseksi 

saksalaista sotaväkeä vastaan, tekemäksi. Edustus on kuullut mainittavan, että 

laulun olisi Aunuksessa joku mies sepittänyt, mutta saattaa se olla lähtöisin Etelä- 

Suomen kommunistien keskuudesta. Laulu on saanut jalansijaa sotilaiden 

keskuudessa rintamalla ja rintaman takana, ja mm. naikkosten on havaittu 

tyrkyttelevän sitä Lapin perukoilta myöten”. Kareksen kuuleman mukaan laulun 

kerrottiin olevan mukaelma jostain jo talvisodan aikana hälyä herättäneestä 

”Kukkivat kummut” -nimisestä laulusta. 9 Rintamalla olleen Urho Rytkölän tiedon 

mukaan ”Alppikengistä jäljet vain jää” syntyi tosin jo ennen jatkosodan 

puhkeamista eli keväällä 1941. 10 

Neuvostoliiton propagandalehti Kansan Mies julkaisi heinäkuussa 1942 

”Kotirintama” -laulun, jonka alkuperänä mainittiin vangiksi joutuneen suomalaisen 

sotilaan muistikirja. Laulussa on varsinkin ensimmäisessä säkeistössä aineksia 

”Alppikengistä jäljet vain jää” -laulusta, joskin se muuten on sanoituksiltaan 

9 Kapteeni Yrjö Kareksen kirjelmä ”Koskee: er. laulua” 12.2.1942. Valpo, Kansio 603, Kansallisarkisto 

10 Urho Rytkölän aineisto. Korsuperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

329

pääosin erilainen. Tässä versiossa kärki ei niinkään suuntaudu suomalaisia naisia 

kuin saksalaista sotaväkeä ja Suomen armeijan Neuvostokarjalaan tunkeutumista 

vastaan: 11 

Kotirintama 

On päättynyt päivä ja yö yllättää, 

tykit nyt yöksi on vaienneet. 

Nuoret soturit hetkeksi rauhan jo saa, 

vie kotihin taas aatokset. 

Siellä lempivät lehdoissa saksalaiset, 

alppikengistä jäljet vain jää, 

siellä uinuvat naisemme urhoolliset 

käsivarsilla saksmannien. 

Heidän lempensä vei Saksan mies, 

Suomen lapsilta leivänkin ryöstäin. 

Vain tuska ja huoli jäljelle jäi 

minne rauta-anturat tallasi tiensä. 

Tuon estääkö minun kuolohon pitää, 

joka turmioon naisemme vei. 

Toki niin hounia olla me ei, 

sen kotijoukkomme saakohon tietää. 

Maa, jota tallaamme täällä nyt, 

on vierahan miehen maata. 

Täällä paikkamme oikea ole ei, 

siksi kotipuolehen käymmekin kohta. 

Me tulemme turvaksi lastemme luo, 

on siihen jo kiirekin kyllä. 

Nyt selustan sankarit joutavat nuo 

itse kestämään rintaman vaivat. 

Myös Kettusen esittämässä jatkosodanaikaisessa toisessa pilkkalaulussa 

”Kotirintaman terveiset” oli viittaus seurusteluun. Laulun aiheena ovat kotipuolen 

olot ja alkoholin käyttö. Sen mukaan naisväelle kelpaa ravintoloissa ukko kuin 

ukko ja lisäksi naisten on nyt ”pakko oppia saksa”. 12 Sodanjälkeisissä lauluissa 

11 Kotirintama. Kansan Miehen kirjoitus nro 23 (64), Heinäkuu v. 1942 s. 2. Lehden numero sisältyy 

eversti Yrjö Soran kokoelmaan. PK 1683/4. Kansallisarkisto 

12 Ratilainen 1996, 82, Kotimäki 2008, 44 

330

”Välirauhan alkuaikoina” ja ”Muistellaan mennehiä” Kettunen lauloi saksalaisten 

kanssa syksyllä 1944 maasta lähteneistä naisista: 13 

Raastoi rintaani 

Raastoi rintaani ja sydämelle pahaa tek´, 

kun kuulin, että saksalaiset Ellin veivät vek! 

Ne saksalaiset Toisenlinjan-Ellin veivät pois 

ja juorutaan, ettÁnnelikin sinne mennyt ois 

ja Kaarina ja Sirkka-Liisa sekä Liisa pien 

ja Ros-Mari myös sinne löysi tien. 

Rintamamies ja tekstiilityöläinen Eelis Laineen mukaan saksalaisten ”aseveljien” ja 

suomalaisten naisten kanssakäymiset aiheuttivat paljon katkeruutta ja pahaa verta 

suomalaisissa sotilaissa. Aiheesta sepitettiin useita lauluja, joista osa on hyvinkin 

suorapuheisia, pilkallisia ja rivoja. Suomalaiset sotilaat lauloivat mm. laulua 

”Sakemannin kolttu” ravintoloissa, junissa ja muilla julkisilla paikoilla: 14 

Sakemannin kolttu 

Enpä kerro teille suotta kuinka monta ompi huolta, 

täällä soturilla Suomenmaan, 

kun vanhastaan on tuttu tuo saksalainen juttu, 

kun ne naisemme houkuttaa. 

Ne sanoo – tule, tule tyttö vaan, 

Sakun kanssa jatsaamaan. 

Jos sulla on suru, niin mulla on muru, 

joka sinutkin tanssiin saa. 

Jos sulla Suomen solttu olis ylläs Saksan kolttu, 

ja hakaristi hatussas 

Saisit kotkankuvan rintaan ja pistoksia pintaan, 

tunnukseksi touhuistas. 

Sanot, tule, tule, tyttö vaan, 

tule pojan kanssa laulamaan. 

Jos sulla on halu, niin minulla on kalu, 

joka sinutkin laulaan saan. 

Kun on ryssä viimein lyöty ja ne selluloosat syöty, 

niin siviiliin me marssimme. 

siellä pikku-solttu soma, vaikkei ookkaan aina oma, 

13 Kukkonen 1997, 223, Kotimäki 2008, 45 

14 Eelis Laineen ja Unto Seppälän aineistot. Korsuperinnekokoelma. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

331

oottaa soturia Suomenmaan. 

Sanoo: - ota, ota isi vaan minut soturiksi Suomenmaan, 

minut Saksan solttu jätti, 

kun hän itse täältä lähti, 

äidin helmahan uinailemaan. 

Toinen versio toisesta säkeistöstä kuluu: 15 

Jos sulla Suomen solttu ois Sakemannin kolttu 

ja hakaristi hatussa 

niin lomallakin käydessä voisi käydä täydestä 

eikä tarttis ruikuttaa: 

tule, tule tyttö vaan minuakin katsomaan 

Lisäksi on kittiläläinen kertoja välittänyt otsikottoman, joskin jatkosodan vuosina 

suositun laulun, jonka aiheena on naisten seurustelun kautta saavuttama sosiaalinen 

nousu, joka pilkkaajien silmissä tosin oli pelkkää lumetta. 16 Katkelma laulusta on 

painettu hieman toisin sanankääntein. 17 Laulun sävel on tunnettu Matti Jurvan 

säveltämä kupletti ”Väliaikaista kaikki on vaan”. 

Väliaikaista vaikkakin vain 

Suomen poijat kun reserviin käskyn sai, 

tytöt yksin vain siviiliin jäi. 

Mutta kauan tuo suru heitä painanut ei, 

tuli lohdutus Saksasta päin. 

Sitten alkaapi rakkaus vaivata, 

miten oppisi kielitaitoa, 

jotta vangita vois pojan vierahan maan. 

Väliaikaista vaikkakin vaan. 

Piikatyttö on lottapuvussaan ylioppilas arvoltaan. 

Jos häntä suomeksi tervehtii, ei hän ymmärrä olleenkaan. 

Lehmänhajun puuteri poistanut on, 

sillä Saksan pojan suukko on korvaamaton. 

15 Sutela 1984, 117, Valto Tuomisen aineisto. Korsuperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

16 Vastaus KV:K33/1385. Suomalaisen naisen asema ja työpanos toisessa maailmansodassa. 

Museoviraston kysely 1983, Museovirasto 

17 Jermo 1974, 305 

332

Lainattu maine tuo saksmannien väliaikaista vaikkakin vaan. 

Puiston viileän vihreän varjossa 

tovin kuiskii lempi nyt lempivien. 

Oli täysi kuu kun tyttö hymysuu kuiskasi korvahan 

ich liebe Dich ja armain katsovi kaihoten 

väliaikaista vaikkakin vain … 

Samasta laulusta on toinen versio nimellä ”Väliaikainen”, jonka 

neuvostoliittolainen propagandalehti Sotilaan Ääni marraskuussa 1942 lainasi 3. 

prikaatin korpraali Seppäsen lauluvihkosta. Tämän laulun sävy on poliittisempi, 

sillä se tähdentää ensisijaisesti Karjalan sotaretken väliaikaista luonnetta. Lauluun 

kuuluu viisi säkeistöä, joista ainoastaan kolmas ja neljäs viipyy suomalaisissa 

naisissa. 18 

Väliaikainen 

Reissumme Karhumäen kaupunkiin 

on vain väliaikainen, 

ja ne lotat, jotka me treffattiin, 

ovat vain väliaikaiset. 

Kyllä lottakin käy täällä naisesta, 

vaikka tuntuukin eroavan toisesta. 

Omat naisemme meitä ei tarvitse – 

ne on heiloja saksmannien. 

Joka likka se lottaformussa 

on ylioppilas arvoltaan. 

Jos joku häntä suomeksi tervehtii, 

hän ei ymmärrä laisinkaan. 

Lehmän hajunkin puuteri poistanut on. 

Saksan poikien suukko on korvaamaton, 

ja sankarimaine lainattu tuo 

on heille riemujen vuo. 

Kolmas ”Väliaikaisen” versio yhdistää molemmat em. aiheet: 19 

Puntisreissumme Aunuksen kaupunkiin, 

oli vain väliaikainen. 

Ja se heili joka Karhumäessä treffattiin, 

18 Kenttä- ja korsulauluja. Kirjoitus Sotilaan Äänessä Nro 112 10.11.1942 s. 3 

19 Eelis Laineen ja Unto Seppälän kokoelmat. Korsuperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

333

oli myös väliaikainen. 

Täällä Karjalassa on kauniita naisia, 

Suomen uusia alamaisia, 

Suomen nainen ei seuraamme tarvitse, 

ne on heiliä saksmannien. 

Vielä neljännen version sanoitus (katkelma) kuuluu: 20 

Piikatyttö on lottapuvussaan, ylioppilas arvoltaan. 

Jos joku häntä suomeksi tervehtii, 

lyhyt vastaus kuuluvi niks. 

Tuuri parempi on Hitlerin pojilla, 

heille vastataan ih liipe tiks. 

Syvärillä jatkosodan vuosina olleen itäsuomalaisen Vihtori Kareisen muistelmissa 

on kolmisäkeistöinen sota-ajasta ja jätkän elämästä kertova laulu, jonka runoseppä 

Vänni Mertanen kirjoitti, soitti ja lauloi kierrellessään savotoita. Ainakin viimeinen 

säkeistö on selvästi laadittu vasta aikaisintaan syksyllä 1944. Se kuuluu: 21 

Sakumannilla naitettu 

Ja kamppeet mukana myä 

ruahattiin, kun tultiin 

Syväriltä Hellunlei. 

Tänne valvonta komissiot 

laitettu ja Suomen naiset 

sakumannilla naitetettu, 

kun tultiin Syväriltä 

hellunlei. 

Myös laulu ”Pihlajanmarjat” kuului sodanjälkeisten vuosien suosituimpiin 

iskelmiin. Sen ensimmäiset rivit kuuluivat: ”Punertaa marjat pihlajain, kuin verta 

niissä ois …”. Rintamilta palanneet miehet hoilottivat samalla nuotilla rivompaa 

väännöstä: 22 

Punertavat housut 

Punertaa housut Marjatan 

20 Unto Seppälän aineisto. Korsuperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

21 Muistitietotoimikunta TMT 189:721/1. Työväen Arkisto 

22 Jermo 1974, 306 

334

kuin verta niissä ois, 

on sakemannit lähteneet 

jo hänen päältään pois. 

Mukaansa eivät ottaneet 

ne maihin kaukaisiin, 

saa siveettömät tyytyä 

siveellisten syytöksiin. 

Lomalle tulleen rintamasotilaan paha aavistus vaimon salaseurustelusta saksalaisen 

kanssa toteutuu epämiellyttävillä tavalla vimpeliläisen maanviljelijä ja alikersantti 

Eino Lehtorannan välittämässä ”Kangastus” -laulun väännöksessä: 23 

Kangastus 

Lomalle kun tulin kerran, 

niin ihmeellisen näyn näin. 

Muijan luona vieraan herran 

istuvan näin vierekkäin, 

taisi olla rakkautta heidän 

heidän yhdes olo tuo. 

Kuulin naisen kuiskausta: 

jää sä rakas minun luo. 

Lamppu lakkas valaisemasta, 

tulevaisuus selvis näin. 

Taisi olla saksalainen, 

hieno herra tuo. 

Nainen oli suomalainen, 

vaikka hieman häpeissään. 

Helsinkiläinen turvasäilöläinen Harry Vuorinen kertoo muistelmissaan, että kesällä 

1944 oli Korkeasaaren eläinpuiston käymälän seinälle kirjoitettu seuraava varsin 

rivo säkeistö: 24 

Kesän lihat 

Kesän lihat kävelee 

kuin lehmät alamäkee. 

Vesi tippuu vitusta, kun 

saksalaisen näkee. 

23 Eino Lehtorannan aineisto. Korsuperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

24 Vuorinen 2006, 183 

335

Neuvostoliittolainen, suomalaislähtöinen propagandamies Armas Äikiä julkaisi 

lehdessä ”Kansan Mies” syyskuussa 1941 ”Lähtölaulu natseille” -nimisen ja 

kahdeksan lyhyttä säkeistöä käsittävä pilkkalaulun tai ehkä pikemminkin -runon. 

Tässä ilmeisesti pikaisesti kyhätyssä käyttörunoilussa napakat iskulauseen tapaiset 

sanoitukset on sommiteltu sidottuun muotoon. Vaikka yksittäiset säkeistöt ovat 

katkelmallisia välittävät ne yhdessä sekä selkeän ja iskevän kuvan virallisen 

Suomen harjoittamasta politiikasta ja maan silloisesta kaksijakoisesta sisäisestä 

tilanteesta. Viidennen säkeistön aiheena oli saksalaisten seurustelu suomalaisten 

naisten kanssa: 25 

Lähtölaulu natseille 

Natsi jahtaa Suomen naista, 

Suomen tyttölapsia. 

Siksi täytyy saksalaista 

granaatilla rapsia. 

Neuvostoliittolainen propagandalehti Sotilaan Ääni julkaisi huhtikuussa 1943 

”Kotirintamalta” -nimisen laulun sotamies Eino Lahtisen lauluvihkosta. Sen 

sanoitus kuuluu: 26 

Suomen poika jos seuraansa tarjoaa, 

lyhyt vastaus vain: ”nein, nicht”. 

Tuuri parempi on Hitlerin pojilla, 

he saavat vastauksen: ”Ich liebe Dich”. 

Saksalainen on sankari kanttiinissa, 

urho mahtava naisten seurassa. 

Suomen poika etulinjalla rämpiä saa 

ja saksmanniretkuja puolustaa”. 

Kuusankoskelainen junamies Unto Seppälä on välittänyt toisen ja katkelmallisen 

version samasta laulusta: 27 

Saksalainen on sankari kanttiinien, 

urho mahtava naisemme seurassa. 

Suomen poika etulinjassa taistellessaan, 

karjalaisia vain rakastaa. 

Kiestingissä liikkui vielä laulun väännös, jossa sotilaat pilkkasivat sekä 

suomalaisten naisten heikkoutta saksalaisiin että heidän omassa keskuudessaan 

25 Armas Äikiän kirjoitus Lähtölaulu natseille Kansan Miehessä. Syyskuu 1941. Numero sisältyy eversti 

Yrjö Soran kokoelmaan. PK 1683/4 Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä 

26 Kotirintamalta. Sotilaan Äänen kirjoitus nro 28 1.4.1943 s. 3 

27 Unto Seppälän aineisto. Korsuperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

336

hyvin yleisenä esiintyvää itsetyydytystä pimeinä tunteina vartiovuoroillaan ja 

syrjäisissä paikoissa vapaa-aikanaan. Sanoitus on silloisen alikersantin ja 

myöhemmän Åbo Akademin sosiologian professori Knut Pippingin välittämä: 28 

Nokikoura 

Saksalainen on sankari kanttiinissa, 

urho mahtava naistemme seurassa, 

Suomen pojat korvessa taistellen 

nokikouralla runkata saa 

Pilkkalaulujen keskeiset aiheet 

Jokaisessa kymmenessä pilkkalaulussa arvosteleva, kyseenalaistava ja välillisesti 

syyttäväkin viesti suuntautuu saksalaisten kanssa seurustelleita suomalaisia naisia 

kohtaan pyrkimyksellä joko saada lopetettua tapaamiset tai vähintään vähentää 

torjuttavaksi koetun ilmiön esiintymistä. Perusteita tähän on kolme. 

Ensinnäkin vedotaan tekstissä naisten kotiväen huolestumiseen, kuten 

”Alppikengistä jäljet vain jää” -laulussa. Siinä vanhukset odottavat, itkevät ja 

hankkivat surusta harmaat hiukset itselleen. Tämä veto lienee usein osunut arkaan 

paikkaan, sillä monen tytön kotiväki oli todennäköisesti seurustelun vuoksi aidosti 

huolestunut. 

Toiseksi pilkkalauluissa tuodaan esille seurustelun kielteiset seuraukset: 

suomalaiset naiset ovat saksalaisille sotilaille vain tilapäisiä jalkavaimoja, sotilaat 

katoavat jossain vaiheessa ja heidän jälkeensä jää vain huollettavia ja isättömiä aulapsia. 

Tämä piirre on vahvana ”Alppikengistä jäljet vain jää” -laulussa. 

”Kotirintama” -laulussa saksalaiset sotilaat vievät jopa leivänkin lapsilta – jotka nyt 

tosin epäjohdonmukaisesti katsotaan Suomen eikä saksalaisten sotilaiden 

siittämiksi lapsiksi. Laulussa ”Punertavat housut” Marjatalle jää puolestaan lopuksi 

vain veriset pikkuhousut. Laulussa ”Raastoi rintaani” kaikkien naisten toinen 

toisensa perään juorutaan kadonneen jotenkin oudosti ”vek”. 

Kolmanneksi korostetaan seurustelun suomalaisissa sotilaissa aiheuttama surua ja 

masennusta. Järjestyksessään toisessa laulussa seurustelu raastaa sotamiehen rintaa 

ja tekee pahaa. Laulussa ”Sakemannin kolttu” suomalainen sotamies kokee 

tulleensa torjutuksi pelkästään sen perusteella, että saksalaisella on komeampi 

kolttu ja hakaristi hatussa. ”Nokikoura” -laulussa saksalaiset temmeltävät 

kanttiineissaan samalla kun suomalaiselle korpisoturille jää vain runkkarin surkea 

osuus. ”Alppikengistä jäljet vain jää” -laulussa sotamiehen surumielisyys 

kiteytetään toteamukseen, että ”naistemme rintama” on murtunut. ”Kangastus” - 

laulussa saksalaisten sotilaiden viettelemä aviopuoliso taas pettää isänmaallisen 

velvollisuutensa rintamalla täyttävän suomalaisen aviomies-sotilaansa. Laulussa 

28 Pipping 1978, 188 

337

”Sakumannilla naitettu” ikään kuin huiputetun rintamamiehen paha tuska tiivistyy 

havaintoon, että kotiin tullessa saksalaiset ovat vieneet sieltä naiset 

valvontakomission nyt määräillessä ja painaessa päälle. 

Laulussa ”Väliaikaista vaikkakin vain” saksalaisen sotilaan kanssa seurustelleesta 

naisesta on taas tullut niin koppava, ettei hän enää tervehdi eikä ymmärrä 

suomalaista sotilasta, sillä seurustelun myötä tyttöressukka on kokenut sosiaalisen 

nousun: entisajan lehmänhaju on haihtunut, kun piiasta on tullut melkein 

ylioppilaan tapainen lotta samalla kun puuteri ja uusi lottapuku korostavat 

saksalaisheilan saavuttamaa sosiaalista nousua. 

Yhteistä lähes jokaiselle pilkkalaululle on, että ne esittävät arvostelunsa ja 

syytteensä, mutta pysähtyvät siihen. Ainoa, jolla on esitettävänä käytännön ratkaisu 

pulmaan on toimintavalmis ja reipasotteinen propagandajyrä Armas Äikiä: 

suomalaisia naisia jahtaavia saksalaisia sotilaita on rapsittava pois tieltä. 

Valtion tiedotuslaitoksen kansalaisiin kohdistama urkinta 

Valtion tiedotuslaitos seurasi sotavuosina järjestelmällisesti kansalaisten mielialoja 

salaisen, laajahkon ja maata kattavan tiedusteluasiamiesverkostonsa avulla. 

Asiamiehet tarkkailivat erityisesti kansalaisten tyytymättömyyden ilmaisuja, ja 

myös suomalaisten naisten seurustelua saksalaisten sotilaiden kanssa arvioitiin 

nimenomaan tästä näkökulmasta. Jatkosodan puhjettua ensimmäinen seurustelua 

koskeva arvio laadittiin 27.8.1941: ”Eri puolilla liikkuu toistaiseksi rajoitetussa 

määrässä jonkin verran ylimielisiä kulkupuheita saksalaisten joukkojen sotataidosta 

Suomen rintamaosalla. Näillä voi, yhdessä joissakin asutuskeskuksissa esiintyvistä 

naisten kevytmielisyydestä johtuvista ilmiöistä syntyneiden liioittelevien huhujen 

kanssa olla ainakin se vahingollinen vaikutus, että ne valmistelevat maaperää 

àseveljeyteen´ kohdistuvalle vihollisen propagandalle”. 29 Arviosta voidaan 

päätellä saksalaisten sotilaiden seurustelleen suomalaisten naisten kanssa lähes 

pelkästään asutuskeskuksissa ja että kansalaisten puheet tästä ilmiöstä koettiin 

riskitekijäksi, koska neuvostopropaganda voisi käyttää niitä. Tämä seikka viestii 

puolestaan välillisesti siitä, että kansalaisten arvioitiin olevan alttiita väitteille 

suomalaisten naisten kevytmielisyydestä. 

Tiedotuslaitos palasi mielialaraportissa 30.10.1941 aiheeseen, jossa ohimennen 

pahoiteltiin mm. maaseudun ”yksinkertaisimman naisaineksen” mielenkiintoa 

neuvostosotavankeihin: ”Sotaan varsinaisesti liittyviin ilmiöihin täytyneekin 

luokitella moraalin rappeutumisilmiöt, jotka eritoten naisten kohdalta ovat 

erikoisen huolestumisen aiheena kautta kaikkien kansankerrosten piireissä, joissa 

ajatellaan asioita hiukankin pitemmälle. Edellä mainitun sotavankeihin 

kohdistuneen mielenkiinnon ohella on koko kesän yhä pahenevana ilmiönä ollut 

kaikkiin piireihin kuuluva naisten seurustelu saksalaisten sotilaiden kanssa”. Joskin 

29 Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaus 27.8.1941. Dg 1. Valtion tiedostuselimet 1939–1948, 


338

käsitykset ja kertomukset tästä olivat yksityiskohdiltaan useinkin liioiteltuja, ne 

eivät varmaankaan olleet kokonaan tosiasioihin perustumattomia. Lisäksi todettiin 

sukupuolitautien leviävän, mikä koettiin kansanterveydelle hyvinkin vakavaksi 

asiaksi. 30 Kuvauksesta ilmenee tiedotuslaitoksen kuvan tarkennettua syksymmällä, 

että suomalaiset naiset kaikista yhteiskuntapiireistä seurustelivat saksalaisten 

sotilaiden kanssa ja että ilmiö ei liene rajoittunut pelkästään asutuskeskuksiin. 

Pääriskitekijänä painotettiin nyt leviäviä sukupuolitauteja. 

Vuoden lopussa todettiin 5.12.1941 päivätyssä mielialakatsauksessa, että 

kansalaiset keskustelivat paljon saksalaisista ja että pääpuheenaiheena oli jatkuvasti 

suomalaiset naiset: ”kauhutarinoita naisista levittävät kaikkein eniten naiset itse, 

mutta myös sotilaat. Pari otetta yksinomaan naisten parissa toimivain 

tarkkailijoiden tiedotuksista: (Pieksämäki:) Ainoina huhuina liikkuu puheet siitä, 

miten suomalaiset naiset erikoisesti siellä Helsingissä ovat innostuneita 

saksalaisiin. Esim. juttu, kuinka eräs suomalainen upseeri on siellä ampunut kotiin 

tultuaan vaimonsa ja tämän luona olleen saksalaisen upseerin. Tätä juttua kertovat 

naisväen lisäksi rintamalta tulleet miehetkin (…) (Helsinki:) Suomalaisten 

sotilaiden sanotaan kertoneen, että Suomenlinnan laivoissa kulkevilta saksalaisilta 

olisi laivassa pudonnut naisten käsilaukkuja povitaskuistaan. Samoin olen kuullut, 

että he olisivat kertoneet, että Etelä-Satamasta olisi löydetty saksalaisten sinne 

heittämiä suomalaisten tyttöjen ruumiita. – Kiihoitusta tunnutaan tämän asian 

varjolla harjoitettavan paljon. Kerrotaan eräänkin naisen lähettäneen yli sadalle 

Ässärykmentin sotilaalle henkilökohtaisen kirjeen, jossa ovelasti kunkin tuttaviin 

viitaten kerrotaan saksalaisten sotilaitten suhteista suomalaisiin naisiin”. 31 

Mielialakatsauksessaan 17.1.1942 tiedotuslaitos selosti raportin, jonka mukaan 

kaupungin naiset lähestyivät saksalaisia sotilaita jopa häiritsevän innokkaasti (det 

enda ledsamma är att de (= tyskarna) ha mycket svårt att få vara ifred för våra 

damer). Tämän innostuksen katsottiin lisäävän jännitystä suomalaisten ja 

saksalaisten sotilaiden välille, sillä jokin aines suomalaisista sotilaista pyrki aina 

tilaisuuden tullen saamaan aikaan riitoja, vaikka saksalaiset sotilaat puolestaan 

pyrkivät väistämään. Sotilaiden kirjeissä saatettiin keväällä ja alkukesällä 1942 

moittia naisia ankarasti: ”De springa som besatta efter tyska soldater. En finsk 

soldat är mången gång ganska dum i en finskas ögon. – Ei täällä Suomessa enää 

löydy kunnon naista, että Sinun on parasta tuoda sieltä (Saksasta) tullessasi, minä 

otan täältä Karjalasta maatuskan”. 32 Nämä lauseet viestivät torjutuksi tulleiden 

suomalaisten sotilaiden katkeruudesta. 

Varsinkin Kemissä paikallisten naisten sukupuolimoraali oli 25.4. ja 11.7.1942 

laadittujen mielialakatsausten mukaan löystymässä: ”Siveellisen tilan alentuminen 

30 Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaus 30.10.1941, Dg 1. Valtion tiedotuselimet 1939–1948, 


31 Valtion tiedostuslaitoksen mielialakatsaus 5.12.1941, Dg 1. Valtion tiedotuselimet 1939–1948, 


32 . Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaukset 17.1. ja 6.6.1942, Dg 1. Valtion tiedostuselimet 1939– 

1948, Kansallisarkisto 

339

antaa aihetta huolestumiseen, sillä sota-aikana moraaliset käsitteet näyttävät 

höltyvän ja ihmiset saattavat tehdä sellaista, mitä he ennen eivät olisi tehneet. 

Juopottelu ja siveetön elämä ovat lisääntyneet paikkakunnallamme. Siihen on 

syynä myöskin runsaat sotaväen sijoitukset, mutta myös muut seikat. Kiinnitetään 

huomiota vain siihen, että sotalesket ovat usein vajonneet ilotyttöasteelle. Tiedänpä 

tapauksia, jolloin he ovat hyljänneet lapsensa ja kiertävät nyt vapaina 

paikkakunnallamme tai muualla”. 33 

Mielialakatsauksessaan 22.2.1943 tiedotuslaitos totesi Suomen johtoelinten uusien, 

hyvin varovaisten ulkopoliittisten linjausten heijastuvan välittömästi kansalaisten 

suhtautumiseen Saksaan ja saksalaisiin: ”Tästä ovat todistuksena mm. monet 

maassa olevaa saksalaista sotaväkeä sivuavat mielialahavainnot. Se laajuus, jonka 

esimerkiksi huhut saksalaisten muka raiskaamista ja tappamista naisista Pohjois- 

Suomessa vuoden vaihteen aikana ja jälkeen ovat saavuttaneet, puhuu (…) sen 

puolesta, että väestö tavallista herkemmin kallistaa korvaansa saksalaisia 

mustaaville puheille (…) Jonkin aikaa sitten levisi Tampereella lyhyessä ajassa läpi 

kaupungin huhu, jonka mukaan nimeltä mainittu nainen, jonka kuolinilmoituskin 

oli ollut lehdessä (ja joka todellisuudessa oli kuollut 6 kk kestäneen sairauden 

jälkeen johonkin tautiin), olisi kuollut jonkun saksalaisen sotilaan jossakin 

tunnelissa suorittaman väkivallanteon uhrina”. 34 

Pilkkalauluja, neuvostopropagandaa ja VTL:n lievennystä 

Pilkkalaulut olivat suomalaisten sotaväkeen kutsuttujen miesten esittämiä ja 

kirjoittamia ja niiden ilmiselvänä tarkoituksena oli pyrkiä varaamaan suomalaiset 

naiset Suomen miehille saksalaisten ”ryöstösaalistamiselta”. Viranomaisten ja 

Suomen poliittisen johdon näkökulmasta tämä ei ollut suotavaa, sillä suomalaisten 

sotilaiden saksalaisia arvostelevat mielialat haittasivat sekä sotapoliittista 

aseveljeyttä että suomalaisten ja saksalaisten joukkojen yhteistoimintaa 

sotatoimialueilla. 

Neuvostopropagandan yhtä ilmiselvä tarkoitus oli ruokkia jo seurustelun 

aiheuttamaa kytevää tyytymättömyyttä suomalaisissa sotilaissa ja täten vaikeuttaa 

sotilaallisten johtotahojen hallintaa miehistön suuntaan. Kun neuvostopropaganda 

aikaisemmin oli laadultaan saattanut olla karkeaa ja yliampuvaa, löysi se melkein 

alusta alkaen seurusteluasiassa suotuisan vaikuttamisen kentän. Tämä johtui siitä, 

että sekä seurustelu sinänsä että sen suomalaisissa sotilaissa herättämä inho ja 

vastenmielisyys olivat todellinen, pysyvä ja laajeneva ilmiö. Huomion 

kiinnittäminen siihen lienee täten ollut neuvostopropagandan koko jatkosodanajan 

menestyksekkäin osa-alue, jonka parissa puuhailu todella vaikutti suomalaisten 

33 Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaukset 25.4. ja 11.7.1942, Dg 1. Valtion tiedotuselimet 1939–48, 


34 Valtion tiedotuslaitoksen mielialakatsaus 22.2.1943. Dg 1. Valtion tiedotuselimet 1939–1948, 


340

sotilaiden taistelumotivaation laskemiseen ja poliittiseen johtoon luottamuksen 

kaventumiseen. 

”Saksmanni 

iskee…” Sotilaan 

äänen kuvitusta, 

marraskuu 1942. – 

A German pig 

targets a Finnish 

woman. Cartoon in 

Sotilaan ääni, 

November 1942 

Vuosina 1937–43 sosiaaliministerinä toiminut Karl-August Fagerholm luonnehti 

myöhemmin sodanaikaista sanomalehdistöä lähes toivottomin sanankääntein: 

”Tärkeintä oli, että lehdet saivat ilmestyä. Sodan aikana on aina pakko harrastaa 

sensuuria, ei sille mitään voi. Väestön mielialojen kannalta oli tärkeätä, että lehdet 

ilmestyivät lehden näköisinä. Sisältö oli jo sitten eri juttu”. 35 Varsinkin päivä-, 

viikkoja paikallislehtien toimittajille suomalaisten naisten jatkosodanaikainen 

seurustelu saksalaisten sotilaiden kanssa oli kimurantti asia. Toisaalta, kuten 

35 Lehtinen 1981, 99-100 

341

toimittajat käsittävät toimintansa, sanomalehtien tehtävänä oli heijastaa 

yhteiskunnan ilmiöitä, tulkita ajan ja paikallisyhteisön tapahtumia sekä kasvattaa 

lukijoitaan toimimaan toimittajien esittämien arvojen suuntaan, mutta toisaalta oli 

varottava siviilielämää koossapitävien siteiden repostelemista ja noudatettava 

VTL:n määräyksiä. Täten seurustelua koskeville kirjoituksille jäi käytännössä 

ainoastaan melko pieni liikkumatila, kun oli tyydyttävä viittailuihin eivätkä 

selkeästi kantaa ottavat lausunnot olleet toivottuja. 

Valtion tiedotuslaitos pyrki päinvastoin lieventämään seurustelun aiheuttamaa 

tyytymättömyyttä suomalaissa sotilaissa ja sisäistä säröä siviiliyhteiskunnassa. 

Koska VTL:n vaikuttamisen keskeinen välikappale oli sanomalehdistö, se toteutti 

tätä ohjeilla ja kiertokirjeillä päivä- ja viikkolehdille sekä sensuroimalla närää 

herättäviä kirjoituksia. Koska seurustelu vain laajeni vuosi vuodelta, VTL:n 

alkuperäinen pyrkimys ohjata keskustelu sopiviksi arvioituihin uomiin koki 

vesiperän. Ratkaisuna tilanteeseen VTL turvautui lopuksi ilmiön julkisen 

esiintuomisen maata kattavaan vaimentamiseen ja 20.11.1942 se kielsi 

sanomalehtiä jatkossa julkaisemasta kirjoituksia, joissa käsiteltiin saksalaisten 

sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelua. 36 Syynä tähän askeleeseen oli ilmiön 

saama liian laaja julkinen huomio. 

LÄHTEET 

Arkistot 


- Eversti Yrjö Soran kokoelma. PK 1683/4 

- Sanomalehtikokoelma Sörnäisten toimipisteessä (Sotilaan Äänen 

vuosikerrat 1941-44) 

- Valtion tiedostuselimet 1939–1948. Valtion tiedostuslaitoksen 

mielialakatsaukset 1941–44. Dg 1 

Museovirasto 

- Suomalaisen naisen asema ja työpanos toisessa maailmansodassa. 

Museoviraston kysely 1983. Vastaus KV:K33/1385 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

Korsuperinnekokoelma 1973 

- Laine, Eelis, Skene, Rutosi 

36 Kotirintama 1941–1944 (1972), 114 

342

- Lehtoranta, Eino, Vimpeli 

- Rytkölä, Urko 

- Seppälä, Unto 

- Tuominen, Valto 


- Muistitietotoimikunta 

Käsikirjoitukset 

Kokkinen, Sakari: Sotilaiden lauluja muistovihkot. Muistoja sotilasajoilta. 

Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunouden seminaariesitelmä 

1980 

Kotimäki, Jaakko: ”Terve Huttunen, täälón Kettunen”. Eino Kettunen 

kuplettiperinteen jatkajana ja kuplettien kuvaama yhteiskunta. Joensuun yliopiston 

Suomen historian pro gradu- tutkielma 2008 

Kirjallisuus 

Aseveljet. Saksalais-suomalainen aseveljeys 1942–1944. Alftan, Robert (toim.). 

Helsinki 2005 

Jermo, Aake: Kun kansa eli kortilla. Reportaasi lähimenneisyydestä. Helsinki 

1974 

Jermo, Aake: Oli pientä tupenrapinaa. Muistoja sodan ja pulan vuosilta. Helsinki 

1979 


saksalaisen sotaväen rinnkkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Helsinki 2000 

Kallioniemi, Jouni: Kotirintama II. Sotavuosien Suomi 1939–1945 naisten ja 

lasten silmin. Turku 2003 

Kenttä- ja korsulauluja. Sotilaan Äänen kirjoitus nro 112 10.11.1942 s. 3 

Kotirintama. Kansan Miehen kirjoitus. Nro 23 (64). Heinäkuu 1942 s. 2 

Kotirintama 1941–1944. Favorin, Martti – Heinonen, Jouko (toim). Helsinki 1972 

Kotirintamalta. Sotilaan Äänen kirjoitus nro 28 1.4.1943 

Kukkonen, Pirjo: Ilon ja surun sointu. Helsinki 1997 

Lehtinen, Lasse: Kekkosen tasavallan kakkonen. Pohjoismaisen poliitikon 

muotokuva. Porvoo 1981 

343

Mikkola, Hanna: Puhetta puuttuvasta. Naiset korsuperinteen keruukilpailun 

aineistossa. Elore. Vol. 15. - 2.2008 s. 1-19 

Pipping, Knut: Komppania pienoisyhteiskuntana. Sosiologisia havaintoja 

suomalaisesta rintamayksiköstä 1941–1944. Helsinki 1978 

Ratilainen, Jaakko: Humoristi sanoittaja, esittäjä ja säveltäjä Eino Kettusen 

ikkuna maailmaan. Sotkamo 1996 

Sutela, Pauli: Saksan sotavoimat Kemissä vuosina 1940-1944. Jatuli XIX. Kemin 

Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu 1984. Kemi 1984 s. 86-148 

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan 

ajalta 1941-44. Helsinki 2006 

Äikiä, Armas: Lähtölaulu natseille. Kirjoitus Kansan Miehessä, syyskuu 1941 

Laulukirjat ja -vihkot 

Aseveikko. Lauluja asemies- ja aseveli-iltoihin 1-3. Koonnut Reino Hirviseppä 

(Reino W. Palmroth). Propaganda-Aseveljet r.y. Porvoo 1941, 1943 ja 1944 

Aunuksen asemien lauluja. Helsinki 1942 

Korsusta korsuun. Kiesting ja Uhtuan suuntain korsu- ja marssilauluja. Koonnut 

ja julkaissut valistustoimisto. Oulu 1942 

Laulu-Lekkeri eli laulurattoa Maaselän sotureille. Maaselkä 1943 

Laulu-Veikko. 2-äänisiä lauluja asemiehiä varten. Propaganda-Aseveljet r.y. 

Helsinki 1942 

Maanpuolustajain lauluja I-II. Miesäänisten laulukuntien ohjelmisto. Toim. 

Martti Turunen. Helsinki 1942 ja 1944 

Rautainen annos kenttä- ja korsulauluja I–IV. Koonnut Reino Hirviseppä 

(Reino W. Palmroth). Helsinki 1941 

Sotilaan laulukirja. Päämajan koulutustoimisto. Helsinki 1942 

Visor i fält. Red. J.O. Tallqvist och Nils W. Lindholm. Propaganda-Aseveljet r.y. 


Yhteislauluja. Käkisalmen Is.piiri. Savonlinna 1943 

60 yhteislaulua – 60 allsånger. Propaganda-Aseveljet r.y. Helsinki 1943 

344

SUMMARY 

Stabbed Through the Heart. Relationships between Finnish women and 

German soldiers as portrayed in popular song and in surveillance reports 

from the state information bureau in 1941–1944. 

During the Continuation War, Finnish women who consorted with German soldiers 

were largely scorned in popular song. The best known of these are “Stabbed 

through the heart” and “Only tracks from mountaineering boots remain.” The songs 

were often indecent and obscene. 

The mock songs were written and presented by Finnish soldiers with the clear 

purpose of trying to preserve the women for themselves and to “save” them from 

German exploitation. Finnish authorities, the Finnish government and the Finnish 

General Headquarters regarded these songs as inadvisable since they thought the 

resulting tension would disturb the political and military cooperation between 

Finnish and German forces at the front and in the rear areas. 

The equally clear purpose of Soviet propaganda about the topic was to encourage 

the existing and smoldering disaffection among Finnish soldiers with the aim of 

complicating the ability of senior officers to exert command. Where earlier Soviet 

propaganda had been of poor quality, extreme and exaggerated, the targeting of 

relations between Finnish women and German soldiers was successful almost from 

the beginning. The reason was that the phenomenon was really occurring and that 

the feelings of disgust and resentment in the minds of the soldiers were real, stable 

and growing. The campaign was probably the most successful effort of Soviet 

propaganda in the entire Continuation War as it really had an effect. As a 

consequence, the fighting spirit of Finnish soldiers and the credibility of the 

political leadership both diminished. 

The Finnish press was rigorously controlled during the war. Karl-August 

Fagerholm, Minister of Social Affairs from 1937 to 1943, later characterized the 

wartime press in the following nearly hopeless manner: “The most important thing 

was that newspapers continued to be published. During the war, press censorship 

was inevitable; there was nothing to be done about it. With respect to popular 

opinion, it was essential that the newspapers still looked like newspapers. The 

contents were then completely another thing.” 

Relationships between German soldiers and Finnish women were a delicate issue 

for journalists at daily, weekly and local newspapers in particular. On the one hand, 

journalists thought their role was to reflect social processes, to interpret the events 

of the day and their local communities and to foster in their readers the values the 

journalists represented. On the other hand however, they thought it was necessary 

to act carefully in order to prevent the disintegration of society and to follow the 

directives of the state information bureau. Thus, there remained only a narrow 

space to discuss what was going on. Therefore, the journalists generally only hinted 

345

at the issue and did not present controversial views in accordance with the 

preferences of the state information bureau. 

The state information bureau tried to act to reduce the disaffection caused by the 

issue among Finnish soldiers and in society. The bureau's main method for 

influencing society was by giving directives and circulars to the press and by 

censorship, which provoked dissatisfaction. As relationships become more 

common from year to year however, the original intention of the state information 

bureau to direct public opinion along more suitable lines largely failed. As a result, 

the bureau finally adopted the strategy of remaining silent. On 20 November 1942, 

it resolutely forbade newspapers to publish anything on relationships between 

German soldiers and Finnish women. The reason was the large amount of public 

attention paid to the phenomenon. 

346

AISTEN SOTILAIDEN LAPSET 

n sotilaiden lapset Suomessa 1940–1948 Osa I 

LDIERS 

and 1940–1948 Volume I 

SAK 

SET 

HILDREN OF GERMAN SOLDIERS 

SETS 

I 

THE 

APSET 

Suomalaiset naiset synnyttivät vuosina 

1941–46 arviolta noin 700 lasta Suomeen 

sijoitetuille saksalaisille sotilaille. 

Lars Westerlund valaisee näiden naisten ja 

sotilaiden seurustelua, taustoja sekä heidän 

lastensa elämänvaiheita. Nide käsittää kirjoituksia 

kihlauksista ja avioliitoista saksalaisen 

rotupolitiikan varjossa, suomalais-saksalaisesta 

lasten elatussopimuksesta vuodelta 1944, 

saksalaisten sotilaiden lapsista miehitetyssä 

Neuvosto-Karjalassa sekä suomalaisten rintamamiesten 

sepittämistä, seurustelleita naisia 

käsittelevistä pilkkalauluista. 


SAKSALAISTEN SOTILAIDEN LAP 

Between 1941 and 1946, German soldiers 

deployed in Finland fathered an 

estimated 700 children with Finnish 

women. Lars Westerlund sheds light 

on these relationships, the backgrounds of 

these Finnish women and German soldiers, 

and the life stories of their children. This 

volume also contains articles on marriage 

and getting engaged in the context of racial 

doctrines, the 1944 German-Finnish 

agreement on support payments for children 

of German soldiers, the children of 

German soldiers in occupied Soviet Karelia 

and songs by Finnish soldiers about women 

who consorted with German soldiers. 

Ulkomaalast 

CHILD 

THE 

LAPSET 

Ulk 

CH 

THE 

Ulkomaalasten sotilaiden lapset Suomessa 1940–1948 Osa I 

CHILDREN OF GERMAN S 

DIERS 

948 Volume I 

Children of Foreign Soldiers in 

SAKSA 

LAP 

ISBN 978-951-53-3348-3 

HE 

9 789515333483* 

ISBN 978-951-53-3349-0 

9 789515333490* 

Ulkomaalas

Saksalaisten sotilaiden lapset. Ulkomaalaisten sotilaiden lapset ...

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?