Heikki MaakorpiSuljin silloin kaiken muun pois elämästäni.Satunnaisia ponnisteluja seurasiaina pahempia pettymyksiä. Vaikka sairautenipaheni, tänään ajattelen, ettäensimmäisen askeleeni kohti toipumisentietä otin jo tuolloin. Tyttärestäni tulimerkittävä henkilö loppuelämääni ajatellen.Hannu: Minä löysin itseni eräänäpäivänä hyvin vaatimattomasta japienestä kristillisestä hoitokodista,jossa ei toimineet nykypäivän vaatimuksetammatillisuudesta. Jokaisestatyöntekijästä huokui usko suureenJumalaan. Se oli jotenkin käsittämätöntunne. Heti ensimmäisestä yöstälähtien nukuin paikassa turvallisesti jaihmetellen, mikä täällä on kun tuntuuheti, että minusta pidetään huolta.Heikki: Isän kohtaamisesta on kulunutjo yli yhdeksän vuotta, eikä minun olesen jälkeen tarvinnut käyttää päihteitä.Ensimmäistä kertaa olin tilanteessa,jossa jouduin lopullisesti ottamaan vastuunelämästäni. Isäni oli siihen asti pelastanutminut monenlaisista sotkuista,joihin olin itseni saattanut päihteidenkäytöllä.Hannu: Noin kuukauden kuluttuahoitokotiin menon jälkeen tein itsehenkilökohtaisen uskon ratkaisun.Jonkun ajan kuluttua muutin toiseenyhteisöön, jossa oli useita kymmeniäihmisiä tekemässä omalla tavallaan lähetystyötä.Yhteisö loi turvallisuutta jasamalla antoi mahdollisuuden aloittaaoma kasvamisen tie.Heikki: Minulle oli merkittävä kokemusKankaanpään A-koti, jossa vuonna 1997tulin tietoiseksi vertaisryhmistä. Kokemusoli merkittävä. Tapasin ihmisiä,joilla oli toipumiskokemuksia ja tutustuinyhteisöön, joka olisi odottamassajos ja kun minä olisin valmis tekemäänratkaisuni. Aloin saada palautettatilastani ympäristöltä. Eräs entinenpelikaverini oli tullut paikkakunnallepoliisiksi. Kerran hän tuli yksinään hakemaanminut naapurikaupungin poliisiasemalta”Maijalla”. Kaveri otti minutistumaan viereensä auton etupenkille jakysyi: ”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?”Entinen liikunnan opettaja kertoihavainnoistaan, että paikkakunnaltaoli jo ”puliukot” hävinneet, mutta nytoli ilmestynyt uusi katukuvaan muovikasseineen.Kun kysyin että kuka, niinminulle vastattiin että sinä!Hannu: Minullakin totuus jotenkiniski vasten kasvojani, kun tajusin, ettäkohta minun täytyy lähteä pois täältä,ja kun mietin niitä vaihtoehtoja minnemenisin, niin ainoaksi paikaksi jäitarkan laskennan jälkeen Hakaniementori, se sama paikka josta olin lähtenyt.Silloin käsitin, että kierre vain jatkuisiilman elämän mahdollisuutta.Heikki: Samana vuonna, jolloin tutustuinnäihin vertaisryhmiin, olin joulunamonta päivää kateissa. Minut olihäädetty kaupungin vuokra-asunnosta.Joulupyhien takia häätö kurssikeskuksenasuntolasta oli siirtynyt seuraavaanarkipäivään. Kun joulun jälkeen olintyttäreni kanssa isäni luona, tyttövertasi minua ääneen zompieen. Myöhemminsamana iltana, kun olin lukenutiltasadun, tytär tuijotti kattoon, ja kunkysyin, mikä sinulla on, hän vastasi ettäon huolissaan. Kun kysyin mistä, tyttökääntyi katsomaan ja sanoi: ”Iskä – sinusta!”Se iski minuun kuin pajavasara.Neljävuotias tyttö on huolissaan 31-vuotiaasta isästään, joka ei tajua omaatilaansa.Hannu: Muistan aina kun seisoinTyyskylän kartanon pihalla ja kyyneleetvalui pitkin poskiani. Sanoinsilloin mielessäni: ”Herra auta sinäminua, sinä näet minut nyt tässä tilanteessa,jos minä joudun lähtemääntäältä saman paikkaan josta tulin, niinminulla kurjuus vain jatkuu”. Hätäpäissäniheitin mukaan lupauksenkin,että jos sinä pidät minusta huolta, niinminä lupaan olla sinun työssäsi jotenkinmukana. Oliko se nöyrtymistä jaomien voimien luovuttamista, sitä entiedä, mutta siitä lähti oma prosessinikäyntiin.Niihin aikoihin liityin Konnakuoroon, jonka mukana kiertelin eri seurakunnissa.Tapasin vaimoni Sinikanja yhdessä jatkoimme kuorossa mukanaoloa neljän vuoden ajan.Heikki: Muistan, miten pääsin NurmijärvelleKalliolan klinikalle hoitoon. Pysyinraittiina pari kuukautta ja viikon parinjuomisen jälkeen olin isäni pihalla, tilanteessajonka alussa kuvasin. Tänäänymmärrän, että uusi tinkimättömyysisäni olemuksessa oli isän rakkauttapoikaansa kohtaan. Rakkautta, jota olinkäyttänyt hyväksi ja siksi luullut, etteisitä ole. Elämänkokemukseni myötäarvostan isäni sanoja, ”tuossa on maantie”,vaikeimmaksi, mutta välttämättömäksirakkauden osoitukseksi.Hannu: Minunkin isäni kärsi aikoinaanpaljon minun juomisestani.Kerran hän kysyi, olin silloin jo Konnakuorossa,”milloin sinä meinaatmennä ihmisten työhön”. Minusta sekuvaa hyvin monen ihmisen ajatuksiapäihdeongelmaisen paranemisprosessinarvioinnista ulkoapäin. En pitänytkysymystä missään muodoin loukkauksena,koska pystyin jo siinä vaiheessaymmärtämään oman keskeneräisyytenija kasvukipuni palatessanitakaisin yhteiskunnan ”arvomaailmaan”,hyväksytyksi ihmiseksi. Toinenasia, joka minua on lämmittänyt,on se, kun isäni oli sanonut äidillenija siskolleen, että nyt hän uskoo, ettäHannu on selvinnyt.Hannu KärkkäinenHeikki: Kuten isäni kehotti, palasinHelsinkiin ja hankkiuduin katkolle. Olintehnyt ratkaisun! Kyläsaaren katkollehakeutumisen motiivi oli suojella itseäniminulta. Sosiaalitoimesta minutohjattiin asumaan Keijon maja nimiseenasuntolaan. Saatesanoilla: ”se on sinunlaistesipaikka”. Keijon majassa koinjotain mitä voi kutsua hengelliseksi heräämiseksi.Kaikella edellä kuvaamillaja monilla muilla kokemuksilla olintullut tilanteeseen, jossa asuin kahdenmuun juovan miehen kanssa samassahuoneessa. Hengellinen heräämiseni oliherääminen todellisuuteen. Meitä oli26
Vastuun ottaminen omasta elämästä on tärkeä osa toipumista, joka rakentuu kestävälle pohjalle vain ajan kanssa.kolme samassa tilanteessa olevaa sairastamiestä. Sen tunnustaminen, ettäminä olen alkoholisti, oli suuri hengellinentodellisuus. Hakeuduin vertaistuenpiiriin, jonka olemassa olosta olin siissaanut kokemuksen paria vuotta aikaisemmin.Hannu: Minulla toipumiskumppaninaoli Sinikka, jonka kanssa kouluttauduimmeseurakuntatyöhön erilaistenkurssien muodossa ja toimimmeomassa seurakunnassamme. Tuo neljävuotta oli todella kasvattava ja antoisaaika. Saimme varmaan kaikkein enitenvertaistukea kuin kukaan muu. Kiertelimmeympäri Suomea neljän vuodenaikana noin 80 000 km vuodessayhteensä yli tuhannessa tilaisuudessa.Ryhmä koostui entisistä päihteittenkäyttäjistä, linnan venkuloista ja monenalan yrittäjistä. Niihin yhteisiinmatkoihin sopi monta palaveria automatkojenaikana kun keskeneräiset javasta uskoon tulleet henkilöt keskustelikeskenään kaikista asioista, välilläpurkaen omaa pahaa oloaanHeikki: Keijon majan jälkeen pääsinasumaan päihteettömään asumisyksikköön,jossa asuin puoli vuotta. Kolmevuotta myöhemmin olin samassa puolimatkankodissatöissä teologian opintojenohella. Autetusta oli tullut auttaja?Hannu: Olen kolunnut erilaisetasuntolatyyppiset asumismuodot japäihteettömät paikat pääkaupunkiseudulla.Ei ne paikat ketään parannatai muuta. Ne on hyviä turvapaikkojaja lepopaikkoja, mutta niistä monestapuuttuu yksi tärkeä asia: sisältö. Sisältöpalvelujenkehittäminen ei ole mikäänmuotijuttu, se on minun mielestäse asia, joka auttaa saamaan ihmisissämuutosta.Missä sen muutoksen on paras kehittyä,niin minä ainakin uskon, ettänimenomaan niissä turvallisissa yhteisöissä,joissa annetaan ihmisille lupaolla ihminen.Heikki: Se, että tänään sanon olevanialkoholisti, muistuttaa minua siitä mistäolen tulossa. Mutta ennen kaikkea semerkitsee minulle elämäntapaa, jossapäihteiden käyttö on tarpeetonta. Tänäänolen elämässäni vihdoin oikeassapaikassa ja koen nöyrää kiitollisuuttasiitä. Ihminen on omien kokemustensasumma eli kaikki ne kokemukset, ihmisetja paikat jotka minun elämässäniovat olleet, ovat mahdollistaneet tämänpäivän.Hannu: Nyt kun itse vertaan asioitakohta neljännesvuosisata kokeneempanaja peilaan menneisyyttäni ja selviytymistäni,on pakko miettiä, miksiminä selvisin ja miksi toinen ei selvinnyt.Ei päihdetyö ole paljon kehittynytniistä ajoista, on avain alettu puhuatoisenlaisilla nimikkeillä, koulutuksenja sivistyksen lisäännyttyä alalla.Heikki: Minulle tärkeintä omassa toipumisessanion ollut vastuun ottaminenelämästäni, toisin sanoen aikuistuminenja vapautuminen uhrin osasta antamallaanteeksi itselleni ja muille. Tämän ovatmahdollistaneet ne ihmiset, jotka ovatkulkeneet rinnallani. Noutaneet minutepätoivon suosta vakuuttaen omalla kokemuksellaan,että muutos on mahdollistasinullekin. Uskon, ettei toivottomiatapauksia ole. On vain epätoivoisiaihmisiä.Hannu: Pahasti pelkään ja on syntynytväkisin sellainen ajatus, että päihdeongelmaisetyritetään pakottaa selviytymäänkahden viikon tai kuukaudenpikakurssilla takaisin yhteiskuntaan.Minun mielestä turha kiirehtäminentarkoittaa hukkaan heitettyjä, hyvinalkaneita prosesseja, jotka eivät olesaaneet aikaa ja tilaa kehittyä kestävällepohjalle raitistumisen tiellä. Sitäsamaa se oli minun aikanani ja sitäsamaa se on jatkossa, niin kauan kunpäihdeongelmainen pysyy siinä päihdeongelmaisenkehässä, eikä uskallaastua ulos siitä kehästä. Ihan samallatavalla kuin on auttaja, joka on siinäomassa kehässään uskaltamatta astuaulos opitusta auttajan kehästä. •27