Kaikkien aikojen juhlat - Sininauhaliitto

Hämärän rajaltaomia kykyjä etsimäänTeksti ja kuvat: Päivi StrandénuIranista Pakistanin pakolaisleirinkautta Suomeen 17vuotta sitten muuttaneeltaFarzaneh Hatami Landilta onturha mennä kyselemään kotimaankaipuusta. Palaisitko synnyinmaahasi,jos voisit? Ei, hänon Suomessa ja pysyy. Tylyiksikoettuja mielipiteitään suomalaisistanaisista Farzaneh kertoivuosi sitten pidetyn valokuvanäyttelynyhteydessä, joten senkokemuksen perusteella hän eiehkä myöskään ole enää halukasarvioimaan julkisesti meitäsuomalaisia. Sitähän me muualtatulleilta aina tahdommetivata. Sitä paitsi hän itsekin onSuomen kansalainen.Farzaneh Hatami Landi istuuespoolaisen kerrostaloasuntonsaolohuoneessa japuhuu rauhallisella äänellä.Hän ei tarvitse puhuessaanmiettimistaukoja tai täytesanoja ennenseuraavaa ajatusta. Hän arvostaakieltä niin paljon, että sujuvasta ja paljonmielikuvia sisältävästä puheestaanhuolimatta hän vaatii itseltään lisääsuomen kielen osaamista.Sama täydellisyyden tavoittelu koskeehänen persiankielistä puhettaan.Farzaneh haluaa äidinkielensä säilyvänrikkaana ja tämän kielenkäytönhän haluaa siirtää myös 8-vuotiaalletyttärelleen, Baranehille.– En sano lyhyesti, että juon teetä.Sanon sen paljon monimuotoisemmallatavalla, Farzaneh sanoo ja maistaapuolisonsa, muusikon ja soitintenrakentajan, Babak Rezan eteemmekantamaa juomaa.Ilo tarvitsee epätoivonsaVuonna 2003 maahanmuuttajanaistenyhdistyksen perustanut, SuomenPakolaisavussa projektityössä ollut,yhden runokirjan julkaissut ja uudellekirjalleen kustantajaa etsivä,nukketeatteriprojektissa toiminut japersiankielisiä radio-ohjelmia tehnytFarzaneh on tällä hetkellä työtön.Haastattelua tehdessämme on ollutsitä jo lähes viisi kuukautta.– Nyt tuntuu, että olen hukannutjotain. On liian hämärää ja etsin valoaja suuntaa, mihin mennä, toteaa tämämonitoiminainen, eikä hän hämärälläsuinkaan tarkoita pimeää talven alkua,johon edellinen yö oli tuonut lähesensimmäisen, ohuen ensilumen.Farzaneh Hatami Landi tunnustaa,että tällä hetkellä hänestä tuntuu, etteitoivoa ole.– En pidä itseäni heikkona, tiedänomat kykyni. Jokaisen pitäisi tietääomat kykynsä ja osata olla ylpeäniistä, iloita kyvyistä. Itse en nyt kuitenkaanoikein jaksa.Farzanehin puheessa vilahtaa useinsana energia. Sitä hän sanoo nyt olevansavailla. Yksi kantava ajatus, jokakertoo energian ikuisesta kiertokulusta,liittyy Vietnamin sodan vuosiin.Itse hän niihin aikoihin oli vielä kovinnuori, mutta on jälkeenpäin lukenutpaljon sotaan ja sen osapuoliin liittyvistätapahtumista.Riisi katkaistaan pellolla, muttajo seuraavana vuonna se nousee jakasvaa taas, on hänen vietnamilaisistalukemansa ajatus, jota hän mielelläänvaalii ja hellii.– Itselläni on nyt koeaika, muttaaivan pohjalle ei voi mennä. On hyväajatella, että aurinkokin menee välilläpilven taakse, mutta tulee aina esiinsieltä. Ilman epätoivoa ei voi olla iloakaan.Kovin suuria odotuksia Farzanehillaei tällä hetkellä ole tulevaisuutensasuhteen. Hän tuntee olevansapysähdyksissä, mutta etsii silti kaikenaikaa omia kykyjään. Kulttuuri- jamaahanmuuttajatyöstä hänellä on paljonkinkokemusta. Koulutusta hänelläon hieman kesken jääneiden tietoliikennetekniikanopintojen verran. Naapurisovittelusta,tukihenkilötyöstä janukketeatterista on kurssit käyty. Se eisilti riitä hänelle. Uusia asioita pitäisipäästä opiskelemaan. Tavoitteena onhyvä työpaikka.Jokainen tekee omat valintansaFarzaneh korostaa puheessaan jokaisenomien valintojen tärkeyttä. Ontäysin itsestä kiinni, miten vaikeuksiinja vastoinkäymisiin suhtautuu. Kunaikansa märehtii, on herättävä ja mentäväeteenpäin.– Meillä jokaisella on itsessämmesisällä kaikki asiat. Mitään ei tarvitsehakea ulkopuolelta. Ongelmien ratkaisutovat lähellä, Farzaneh painottaa.uuu29