Koko kirja - Kuluttajatutkimuskeskus

”Tämäntapaisia palveluja on niin lukuisasti ja niiden kokoonpano
on niin vaihteleva, että jo niiden luetteleminen kohtaisi ylivoimaisia
vaikeuksia. Kun vielä otetaan huomioon, että näillä palveluksilla ei
ole yleensä mitään vaihtoarvoa, on luonnollista, että ne on jo
käytännöllisistä syistä jätettävä laskelmien ulkopuolelle. On
kuitenkin ehdottomasti korostettava, että tämä tapahtuisi etupäässä
käytännöllisistä syistä, sillä niiden avulla muodostuu uutta tuloa.”
Toisaalta, hän lisää:
”Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että perheenemäntien
kodeissa suorittamat, taloudellisestikin arvokkaat palvelukset eivät
ole niin suuressa määrin taloudellista laatua, vaan elämän muoto,
sosiaalinen tehtävä, rakkaudesta johtuva huolenpito muista.”
(Lindberg 1943, 113)
Nämä kaksi kommenttia sisälsivät ne olennaiset esteet, joiden perusteella
kotitaloustuotanto pysyi tilinpidon ulkopuolella jatkossakin.
Vuosisadan alkuvuosikymmenet olivat kotitalousalalla vilkkaan
keskustelun ja kehityksen aikaa. Taloustieteilijä, yliopiston opettaja Laura
Harmaja kirjoitti ahkerasti kotitalouksien omaan käyttöönsä tuottamien
tavaroiden ja palvelujen hyvinvointivaikutuksista. Elli Saurio teki
uraauurtavan tutkimuksen emäntien ajankäytöstä, ja kotitalous saatiin
oppiaineeksi yliopistoon. Yhdysvalloissa kotitaloutta opetettiin ja tutkittiin
monissa yliopistoissa (Harmaja 1946, Saurio 1947, Heinonen 1998,
92–107, 229). Samaan aikaan kehitettiin kansantalouden tilinpidon kehikkoa
YK:n ja muiden kansainvälisten organisaatioiden yhteistyönä.
Ensimmäinen suositus System of National Accounts, SNA, julkaistiin
vuonna 1953 (United Nations... 1993). Huolimatta aktiivisesta keskustelusta
kotitaloustuotanto rajattiin tilinpidon ulkopuolelle. Se ei jäänyt
ulkopuolelle siksi, että sen ei olisi todettu olevan tuottavaa taloudellista
toimintaa. Laura Harmaja puki sanoiksi todennäköisen syyn jo vuonna
1946:
”…Allekirjoittanut haluaisi puolestaan lausua, että tämän [kansantalous]tieteenalan
edustajat, niin vanhemmat kuin nykyisetkin, ovat
antaneet talouselämästä epätäydellisen kuvan sen vuoksi, että he
ovat katsoneet asioita yksipuolisesti elinkeinojen kannalta. He ovat
olleet vieraita sille puolelle ihmisen taloudellista toimintaa, jota
harjoitetaan kodeissa, koska he voivat ottaa siihen osaa pääasiallisesti
vain ns. talousrahan antajina ja niiden etujen nauttijoina, joita
tämän talouden muoto kuluttavalle perheenjäsenelle tarjoaa. Siinä
tarvittavan työn määrästä ja laadusta heillä ei liene kellään ollut
omaa kokemusta ja yksityisen kodin toiminta on tuntunut vain
perin vähäpätöiseltä suurten liikkeiden rinnalla. Täten onkin kotitalous
taloudellisessa tutkimuksessa jäänyt hyvin huomaamattomaan
asemaan.” (Harmaja 1946, 5, ref. Niskanen 2002, 36)
2