Taidetta ikä kaikki – - Kansalaisareena

66
KOHTI EHEÄMPÄÄ YLEISÖKONTAKTIA – mitä hoitolaitoksissa esiintyminen voi opettaa näyttelijälle
Jussi Lehtonen, näyttelijä
Kaupallistuvan teatterimaailman rampauttama teatterintekijä päätyy ajoittain tilanteeseen, jossa hän kaipaa
eheyttämistä. Teatteri-instituution tai viihdeteollisuuden tuotantokoneistojen osasena hän saattaa
kokea menettävänsä otteen omasta taiteilijuudestaan. Myös yleisökontakti häiriintyy. Katsojat alkavat tuntua
etäisiltä, niihin on helppo suhtautua välinpitämättömästi.
Olen huomannut, että monilla teatterintekijöillä – varsinkin näyttelijöillä – on taipumus puhua pimeässä
katsomossa istuvasta yleisöstään karkeasti yleistäen. Katsojat ovat joko ”hereillä” tai ”ihan kuolleita”,
”mukana” tai ”eivät tajua yhtään mitään”. Äärimmäiset ilmaisut kuuluvat teatterikieleen. Tällainen
puheenparsi saattaa pidemmän päälle kuitenkin johtaa kuvitelmaan, että katsojat todella ovat ominaisuuksiltaan
tietynlaisia, ja että heille voidaan tarjoilla vain tietynlaisessa paketissa olevia teatteriannoksia. Samalla
voidaan päätyä aliarvioimaan katsojia.
Terveyttä kulttuurista -ajattelusta on tällaisessa tilanteessa apua. Se siirtää fokuksen olennaisilta
osin näyttämöltä yleisöön. Oma kokemukseni esiintymisestä terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköissä on
pääasiassa peräisin vuosina 2006–2010 toteutetulta Rakkaus ei ole ajan narri -kiertueelta. Esitystapahtumasta
hoitolaitoksessa on muodostunut pikku hiljaa kolmivaiheinen. Ensimmäinen vaihe koostuu katsojiin
ja esityspaikkaan tutustumisesta, toinen itse esityksestä – Shakespearen sonetteihin perustuvasta monologista
– ja kolmas esitystä seuraavasta keskustelutilaisuudesta. Tavallisesta teatteritilanteesta poiketen minulle
on välittynyt paljon tietoa katsojista ja heidän elämäntilanteistaan.
Kun esitystoiminnan pontimena on tapahtumaan osallistuvien henkilöiden kokonaisvaltainen hyvinvointi,
yleisössä ei enää istukaan kasvotonta kuluttajien massaa, vaan omasta elämänlaadustaan kiinnostuneita
kyseenalaistajia, joille taiteessa on muutosvoimaa. Näyttämö ja katsomo synnyttävät esityksen yhdessä,
jakavat nyt-hetken, jossa jokaisen menneisyys on läsnä. Esityksen kautta he vilkuilevat yhdessä tulevaisuuteen.
Teatteri-ilmiö on molempien vastuulla ja molemmat ovat saavina osapuolina. Esitys rikastuttaa
hoitolaitosta, hoitolaitos rikastuttaa näyttämötaidetta.
Usein ajatellaan taide-elämyksen perustuvan siihen, että taiteen kokija samastuu taideteokseen tai
siinä ilmeneviin asioihin. Hoitolaitoskiertueen myötä olen tajunnut, kuinka leimallisesti samastuminen on
molemminpuolista. Kun esitys saapuu keskelle katsojien arkea ja esiintyjä hakeutuu vuorovaikutukseen
yleisönsä – hoitolaitoksen asukkaiden – kanssa, samastuu hän heihin varmasti aivan yhtä voimallisesti kuin
he häneen. Koko esitys ja oma taiteilijuus valottuvat katsojien elämäntilanteen ja elämäntunnon kautta.
Mielestäni olisi haasteellista pohtia, kuinka katsojien läsnäoloa ja ihmispotentiaalia voitaisiin nykyistä
enemmän hyödyntää teatterissa ylipäätään, sekä esitysten suunnittelussa että esitystilanteissa.
Myös ajatus esiintyvän taiteilijan narsismista tulee uudelleen arvioiduksi. Näyttelijän narsismin
kulttuurinen merkityksellisyys paljastuu, kun hän saapuu suljettuun yhteisöön, jonka jäsenten yksilöllisyys
on joutunut sivuun sysätyksi laitoksen rutiinien ja käytäntöjen tieltä. Eristyksissä ihminen saattaa jäädä
ilman toiseuden peiliä. Tällaisessa tilanteessa vierailevalla teatteriesityksellä saattaa olla poikkeuksellisen
suuri vaikuttavuus. Esiintyjän ja katsojien vuorovaikutus paljastaa, ettei narsismi olekaan esiintyjän itseisarvoinen
ominaisuus. Esiintyjän narsismi asettuu palvelemaan katsojien narsistisia tarpeita.
Olen myös huomannut, että hoitolaitoksessa vierailevan esiintyjän ja hoitolaitoksen asukkaiden välisen
kontaktin on mahdollista olla varsin tasa-arvoinen. Tämä on olennaista. Sosiaalityön ja terveydenhuollon
yksiköt – vankiloista puhumattakaan – ovat usein melko hierarkkisia. Potilaita kohdellaan potilaina ja
vankeja vankeina. Hoitotyön näkökulmasta yksikön asiakkaat näyttäytyvät erityistä suojelua vaativina tarvitsijoina.
Vieraileva esiintyjä sen sijaan kohtaa yksikön asukkaan katsojanaan, taide-elämyksen vastaanottajana.
Ensi alkuun esiintyjä saattaa kokea päihdeyksikössä, pitkäaikaissairaalassa tai vaikkapa vankilassa
voimakasta ulkopuolisuutta ja erillisyyttä. Onnistunut esitystapahtuma on kuitenkin aina yhdessä taitettu
matka. Sen jälkeen esiintyjän ja yksikön asukkaiden elämäntilanteiden erilaisuus ei enää tunnukaan vastaa-