Tiivistelmä

13
liittyvä ympäristönsuojelupöytäkirja (Madrid 4.10.1991, SopS 5/1998) sekä Helsingin sopimus
(HELCOM) Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusta (SopS:2/2000).
Uhanalaisten luonnonvaraisten eläinten ja kasvien kauppaa sääntelevässä CITES -
yleissopimuksessa on mukana 180 jäsenmaata, ja sääntelyn piirissä on noin 30 000 kasvilajia
ja runsaat 5 500 eläinlajia, joista yli 900 lajin kauppa on täysin kiellettyä ja muiden lajien
kauppa on luvanvaraista (termillä ”kauppa” tarkoitetaan kansainvälisten rajojen ylittävää
tuontia tai vientiä). EU:n yhteistä CITES -lainsäädäntöä on noudatettu vuodesta 1984 lähtien
ja uudistettuna vuodesta 1997 lähtien (neuvoston asetus 338/97/EY). Neuvoston ja komission
CITES -asetukset säätelevät ulkorajat ylittävän tuonnin ja viennin lisäksi jäsenmaiden
välistä ja jäsenmaiden sisäistä toimintaa. Tuontisäännökset ovat yleissopimusta tiukempia ja
sääntelyn piirissä on enemmän lajeja kuin sopimuksen lajiliitteessä.
Kansainvälisen merenkulkujärjestön (IMO) meriympäristönsuojelukomitea hyväksyi lokakuussa
2008 MARPOL -sopimuksen ilmansuojeluliitteen uudistamisen. Uusilla säännöillä
rajoitetaan alusliikenteen tavanomaisia typenoksidi ja rikkidioksidipäästöjä ilmakehään ja
niiden laskeumia mereen. Laivapolttoaineen rikkipitoisuus laskee muun muassa Itämerellä
1.5 prosentista 1,0 prosenttiin 1.7.2010 alkaen sekä 0,1 prosenttiin 1.1.2015 alkaen.
Ahvenanmaan osalta on huomattava, että kansainväliset sopimukset, joihin Suomi sitoutuu,
eivät ilman Ahvenanmaan maakuntapäivien hyväksyntää tule automaattisesti voimaan maakunnassa
niiltä osin, kun sopimus koskee maakunnan toimivaltaan kuuluvia asioita.
4.2 Euroopan unionin ympäristörikoslainsäädäntö
Merkittävä osa Suomen ympäristölainsäädännöstä on nykyisin peräisin Euroopan unionista.
Koska suurin osa unionin säädöksistä annetaan direktiiveinä, ne on saatettava kansallisesti
voimaan joko lailla tai valtioneuvoston asetuksella. Direktiivit ovat yleensä luonteeltaan niin
sanottuja minimidirektiivejä, joten kansallisesti voidaan säätää myös direktiiviä tiukemmasta
suojelun tasosta.
Unionin ympäristölainsäädännön tehokkuutta heikentäväksi tekijäksi on eräissä tapauksissa
nähty muun muassa rangaistusten ja rangaistusasteikkojen vaihtelu eri jäsenvaltioiden välillä.
Koska jäsenvaltiot eivät ole rikossanktioiden osalta samalla viivalla, on Eurooppaan muodostunut
eritasoisia järjestelmiä, jotka eivät ole yhdenmukaisia kaikille eurooppalaisille ja
jotka ovat omiaan siirtämään rikollisuutta niihin osiin Eurooppaa, jossa sääntely ja valvonta
eivät ole tehokkainta mahdollista.
Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat 19.11.2008 Euroopan parlamentin ja neuvoston
direktiivin 2008/99/EY ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin eli niin sanotun ympäristörikosdirektiivin.
Direktiivin tavoitteena on taata jäsenvaltioissa ympäristönsuojelun korkea
taso säätämällä vähimmäisvaatimukset vakavien ympäristöä vahingoittavien tekojen
rangaistavuudesta. Direktiivin säätämisen taustalla on ollut huoli ympäristörikosten lisääntymisestä
ja niiden vaikutuksista, jotka ulottuvat yhä useammin niiden valtion rajojen ulkopuolelle,
joissa rikokset tehdään. Direktiivin edellyttämät muutokset täytäntöön pantiin Suomessa
25.12.2010 voimaantulleilla lainmuutoksilla.
4.3 Suomen ympäristörikoslainsäädäntö
Ympäristörikoksista säädetään sekä rikoslaissa että useissa ympäristöä koskevissa erityislaeissa.
Vakavimmat teot, joista voi seurata vankeusrangaistus, on koottu rikoslain (RL) 48
lukuun. Rangaistusasteikot vaihtelevat teon vakavuuden mukaan sakosta enintään kuuteen
vuoteen vankeutta. RL 48 luvun ympäristörikoksiin sovelletaan myös oikeushenkilön rangaistusvastuuta
koskevia RL 9 luvun säännöksiä yhteisösakosta. Rangaistussäännösten