Julkaisun verkkoversio - Poliisi

Alueellisen
innovaatiopolitiikan
haasteita
Tutkimustulosten tulkintaa
Alueiden kehittäminen
16/2004

SISÄASIANMINISTERIÖN JULKAISU 16/2004
Alueiden kehittäminen
ISSN: 1236-2840
ISBN: 951-734-674-3 (nid.)
ISBN: 951-734-675-1 (PDF)
Taitto: AT-Julkaisutoimisto Oy - SM/KKn
Paino: Suomen Printman Oy, Helsinki 2004

Alueellisen
innovaatiopolitiikan
haasteita
- tutkimustulosten tulkintaa
Jorma Lievonen - Tarmo Lemola

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
SISÄLLYS
TYÖN TILAAJAN ALKUSANAT .............................................................................................. 7
TEKIJÖIDEN ALKUSANAT ...................................................................................................... 9
ALUEELLISEN KEHITTÄMISEN TEORIA JA TODELLISUUS ............................................... 11
1. ALUEELLINEN KEHITYS JA KEHITTÄMINEN ................................................................. 12
1.1 ALUE JA ALUEPOLITIIKKA ................................................................................................... 12
Kriittinen massa, ulkoisvaikutukset ja kumuloituva kehitys ........................................ 13
1.2 ALUEPOLITIIKAN TARVE ....................................................................................................... 14
Alueellinen innovaatiopolitiikka .................................................................................. 15
1.3 TUOTTAVUUSEROT ALUEELLISEN INNOVAATIOPOLITIIKAN TARPEEN INDIKAATTORINA ................. 16
Kaupungistuminen ......................................................................................................... 17
1.4 ALUEPOLITIIKAN KEINOT .................................................................................................... 18
2. ALUEKEHITYSTÄ SELITTÄVIÄ TEORIOITA .................................................................... 21
2.1 TALOUSTEORIA ALUEKEHITYKSEN SELITTÄJÄNÄ ..................................................................... 21
Ruuhkautuminen, seutuistuminen ja hajautuminen....................................................... 22
2.2 UUSKLASSINEN ALUEKEHITYKSEN TEORIA ............................................................................ 23
Tasapaino-oletusten horjuvuus ...................................................................................... 25
2.3 TUOTANNON MITTAKAAVAETUJA KOROSTAVAT TEORIAT ............................................................ 25
2.4 INNOVAATIOTOIMINNAN MITTAKAAVAETUJA KOROSTAVAT TEORIAT ............................................. 27
2.5 KOHTI YHTENÄISTÄ ALUEKEHITYKSEN SELITYSMALLIA ........................................................... 28
3. INNOVAATIOTOIMINNAN ELEMENTTEJÄ JA VUOROVAIKUTUSSUHTEITA ............ 30
3.1 INNOVAATIOTOIMINNAN ELEMENTTEJÄ ................................................................................... 30
Innovaatio ....................................................................................................................... 30
Sosiaalinen innovaatio ................................................................................................... 31
Innovaatiotoiminta ......................................................................................................... 32
Innovaatiotoiminnan ja aluekehityksen polkuriippuvuus ............................................ 33
Inhimillinen pääoma ....................................................................................................... 34
3.2 INNOVAATIOTOIMINNAN VUOROVAIKUTUSSUHTEITA ................................................................. 34
Innovaatioverkostot ........................................................................................................ 34
Verkostot, hierarkiat ja markkinat ................................................................................. 36
Sosiaalinen pääoma ....................................................................................................... 37
Yritysryppäät eli klusterit ............................................................................................... 38
Innovaatiotoiminnan ympäristö ..................................................................................... 40
Kansallinen innovaatiojärjestelmä ................................................................................ 40
Alueellinen innovaatiojärjestelmä ja oppiva alue ......................................................... 41
Innovaatiokapasiteetti.................................................................................................... 42
3.3 TOIMIALAN KILPAILUYMPÄRISTÖ .......................................................................................... 42
3.4 TOIMIALAN TIETOPERUSTA................................................................................................... 43
3.5 TIEDON SIIRTYMINEN YRITYSTEN VÄLILLÄ ............................................................................. 45
Tietoa yli alue- ja toimialarajojen .................................................................................. 47
4. ALUEKEHITTÄMISEN MUUTTUVA TOIMINTAYMPÄRISTÖ ........................................... 49
4.1 GLOBALISAATIO JA MUITA MUUTOSVOIMIA ............................................................................. 49
Alueiden luovuus ja innovatiivisuus .............................................................................. 50
4.2 TEKNOLOGIASYKLIEN ALUEELLISET VAIKUTUKSET ................................................................ 51
4

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Verkostoitumisen suhdanteet ......................................................................................... 53
4.3 KANSALLISEN INNOVAATIOPOLITIIKAN MUUTTUVAT PAINOPISTEET ........................................... 54
Polarisaatio ja koheesio ................................................................................................ 55
4.4 EU:N TUTKIMUSTOIMINNAN KESKITTYMINEN KIIHTYY ............................................................. 56
4.5 ALUE- JA INNOVAATIOPOLITIIKAN JÄNNITTEITÄ ....................................................................... 57
Tekesin aluestrategia hakee tasapainoa ....................................................................... 58
INNOVAATIOTOIMINTA MAASEUDULLA JA KAUPUNGISSA ........................................... 59
5. SUOMALAINEN MAASEUTU INNOVAATIOTOIMINNAN YMPÄRISTÖNÄ .................. 60
5.1 MAASEUDUN MÄÄRITELMÄ .................................................................................................. 60
Maaseudun symboliarvo ................................................................................................ 60
5.2 SUOMALAISEN MAASEUTUTUTKIMUKSEN PIIRTEITÄ ................................................................. 61
5.3 MAASEUTU MOSAIIKKINA .................................................................................................... 62
Maaseudun kehityksen lähtökohtia .............................................................................. 63
5.4 MONIPUOLISTUMISEN VOIMANLÄHTEITÄ ................................................................................ 64
Maatilatalouden monipuolistuminen ............................................................................ 65
Maaseudun innovaatioverkostot ................................................................................... 65
Innovaatioverkostot maaseudun eri toimialoilla ......................................................... 66
EU:n maaseutupolitiikan vaikutukset ........................................................................... 67
EU:n tavoiteohjelmat maaseudun kehittämisessä ......................................................... 68
Maaseudun toimintaryhmät ........................................................................................... 69
Kaupunkien läheisyyden hyödyntäminen ..................................................................... 70
Loma-asuntojen potentiaali ........................................................................................... 71
Eläkeläisten maallemuutto ............................................................................................ 71
Etätyön potentiaali......................................................................................................... 72
Maaseutu ekologisten palvelujen tuottajana ................................................................ 73
Vuohijärvi - yritysjohdon paikallisen sitoutumisen merkitys ....................................... 74
5.5 MONIPUOLISTUMISTA RAJOITTAVIA TEKIJÖITÄ ......................................................................... 76
Maaseudun innovaatiotoiminnan ongelmia ................................................................. 77
Maaseutuyritysten verkostoitumisen ongelmia ............................................................. 77
Maaseudun kehittämistyön pirstoutuneisuus ............................................................... 78
5.6 MAASEUTUPOLITIIKAN PAINOPISTE EI OLE OLLUT INNOVAATIOTOIMINNASSA ............................ 80
6. SUOMALAINEN KAUPUNKI INNOVAATIOTOIMINNAN YMPÄRISTÖNÄ ................... 83
6.1 SUURTEN JA PIENTEN KAUPUNKIEN INNOVAATIOTOIMINNAN EROJA .......................................... 83
6.2 SUOMEN KAUPUNKIEN ERIKOISTUMINEN ............................................................................... 85
Helsingin seutukunta ...................................................................................................... 85
Tampereen seutukunta .................................................................................................... 87
Turun seutukunta ............................................................................................................ 89
Oulun seutukunta ........................................................................................................... 90
Jyväskylän seutukunta ................................................................................................... 92
6.3 PIENET YLIOPISTOKAUPUNGIT .............................................................................................. 93
6.4 ERIKOISTUNEET TEOLLISUUSKAUPUNGIT ............................................................................... 95
Varkaus - erikoistunut osaaminen houkuttelevana voimavarana ............................... 96
ALUEELLISEN KEHITTÄMISEN VOIMAVAROJA ................................................................. 99
7. ALUEKESKUSOHJELMA .................................................................................................... 100
7.1 ALUEKESKUSAJATTELU SUOMALAISESSA TUTKIMUKSESSA ....................................................... 100
Aluekeskusten haasteita ja mahdollisuuksia ................................................................ 101
5

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
7.2 ALUEKESKUSOHJELMAN TAVOITTEET ..................................................................................... 101
7.3 ALUEKESKUSOHJELMAN KEINOT .......................................................................................... 102
8. OSAAMISKESKUSOHJELMA ...........................................................................................104
8.1 OSAAMISKESKUKSET ALUEELLISESSA INNOVAATIOPOLITIIKASSA............................................. 104
Osaamiskeskittymät .......................................................................................................104
8.2 TEKNOLOGIAKYLISTÄ OSAAMISKESKUKSIIN .......................................................................... 105
8.3 OSAAMISKESKUSOHJELMAN PERUSTAMINEN JA KEHITYS ........................................................ 106
8.4 OSAAMISKESKUKSET INNOVAATIONA.................................................................................... 107
8.5 OSAAMISKESKUKSET JA TEKNOLOGIAKESKUKSET.................................................................. 109
Pohjois-Suomen Multipolis-verkosto ........................................................................... 109
8.6 OSAAMISKESKUSTEN TOIMINTAYMPÄRISTÖJEN EROJA .............................................................. 110
8.7 OSAAMISKESKUSTEN TOIMINNAN TULOKSELLISUUS ............................................................... 111
8.8 OSAAMISKESKUKSET INNOVAATIOYMPÄRISTÖNÄ .................................................................... 112
9. KORKEAKOULUT ............................................................................................................... 114
9.1 KORKEAKOULUJEN ALUEELLINEN VAIKUTTAVUUS ................................................................. 114
9.2 KORKEAKOULUJEN ALUEELLISEN VAIKUTTAVUUDEN KRITEEREJÄ ............................................ 115
9.3 YLIOPISTOJEN ROOLI ALUEKEHITTÄMISESSÄ .......................................................................... 116
Yliopistokeskukset......................................................................................................... 118
Oulun yliopiston vaikuttavuus ..................................................................................... 119
Vaasan yliopiston vaikuttavuus....................................................................................120
Itä-Suomen korkeakoulujen vaikuttavuus ...................................................................120
Lapin yliopiston vaikuttavuus ......................................................................................122
9.4 AMMATTIKORKEAKOULUJEN ROOLI ALUEELLISESSA KEHITTÄMISESSÄ ...................................... 122
9.5 ARVIOITA AMMATTIKORKEAKOULUJEN ALUEELLISESTA VAIKUTTAVUUDESTA ............................. 123
10. INNOVAATIOTOIMINNAN RAHOITUS ..........................................................................125
10.1 INNOVAATIOTOIMINTA INVESTOINTINA ................................................................................. 125
10.2 YKSITYINEN RAHOITUS...................................................................................................... 125
10.3 JULKINEN YRITYS- JA INNOVAATIOTOIMINNAN RAHOITUS ...................................................... 127
Alueellinen pääomasijoitustoiminta ............................................................................. 128
10.4 EU:N RAKENNERAHASTOT ................................................................................................ 129
10.5 RAKENNERAHASTOJEN INNOVAATIOTUEN ALUEELLISET VAIKUTUKSET ................................... 130
10.6 RAHOITUKSEN SAATAVUUDEN ALUEELLISET EROT ............................................................... 132
YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ................................................................................133
11. TULOKSIA JA UUSIA TULKINTOJA ...............................................................................134
11.1 ALUEKEHITYS JA INNOVAATIOTOIMINTA .............................................................................. 134
Alueelliset tuottavuuserot ............................................................................................. 134
Innovaatiotoiminnan merkitys ......................................................................................135
Keskittymisen suhdanteet .............................................................................................. 135
Kehityksen riskit............................................................................................................136
11.2 SOSIAALINEN PÄÄOMA ALUEIDEN KEHITYKSESSÄ ................................................................ 136
Uusia tulkintoja .............................................................................................................137
11.3 ALUEKEHITTÄMISEN HAASTEET.......................................................................................... 137
Maaseudun tutkimuksen ja kehittämisen haasteita ..................................................... 138
Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteet ..................................................................138
Korkeakoulujen palvelut laajenevat ............................................................................ 139
Innovaatiotoiminnan rahoitus ......................................................................................139
Aluekeskus- ja osaamiskeskusohjelma .........................................................................140
KIRJALLISUUS ........................................................................................................................141
6

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Työn tilaajan alkusanat
Käsillä olevassa raportissa on koottu yhteen tietoa ja johtopäätöksiä tutkimuksista, jotka ovat
kohdistuneet alueellisen kehittämisen yhteen osa-alueeseen, alueelliseen innovaatiopolitiikkaan.
Raportin tekemisen taustalla oli tarve saada aikaisempaa selvempi kuva innovaatiopolitiikan ja
aluepolitiikan suhteesta ja vuorovaikutuksesta sekä selventää alueellisen innovaatiopolitiikan käsitettä.
Suomessa innovaatiopolitiikassa on perinteisesti painotettu kansallista näkökulmaa ja valtakunnallisia
järjestelyjä. On katsottu, että Suomi on väestöltään ja voimavaroiltaan niin pieni maa,
että meillä ei ole varaa alueelliseen innovaatiopolitiikkaan. Siinäkin tapauksessa, että innovaatiotoiminnan
kehittäminen on tapahtunut maan eri osissa, siltä on edellytetty valtakunnallista näkökulmaa.
Alueellinen näkökulma tuli Suomen innovaatiopolitiikkaan kuitenkin 1980-luvulla ja se vahvistui
ja vakiintui 1990-luvun puolivälissä. Jo tätä ennen alueellisuutta painotettiin mm. uusien
yliopistojen perustamisessa ja teollisuuspolitiikassa erityisesti aluekehityslainsäädännössä. Alueellisen
innovaatiopolitiikan veturina on toiminut kymmenisen vuotta osaamiskeskusohjelma, joka
on saanut merkittävää vetoapua EU:n rakennerahastoista. Alueellisen innovaatiopolitiikan osana
ja osin rinnalla kaupungit ja kaupunkiseudut ovat aktivoituneet innovatiivisten ympäristöjen kehittämisessä.
Selvityksessä haluttiin vastausta kysymykseen mitkä todellisuudessa ovat niiden tiedolliset
ja taidolliset valmiudet tässä työssä.
Innovaatiopolitiikassa olemme kohtuullisesti selvillä siitä missä tällä hetkellä liikumme. Tiedämme
suurin piirtein mistä globalisaatiossa, EU-jäsenyydessä ja alueellisen innovaatiopolitiikan
nousussa on kysymys, millaisia keskinäisiä kytkentöjä näillä asioilla on, ja minkä tyyppisiin muutoksiin
joudumme innovaatiotoiminnan kehittämisessä varautumaan. Olemme kuitenkin murrosvaiheessa,
koska päätöksentekojärjestelmissä on tapahtumassa rakenteellisia muutoksia ja
avoimia kysymyksiä on edelleen runsaasti. Kun voimavarojen niukkuus todennäköisesti kasvaa
suhteessa tarpeisiin, jonkinlaista kokonaisvaltaista näkemystä voimavarojen optimaalisesta allokaatiosta
tarvitaan. Miten alueellinen innovaatiopolitiikka pärjää voimavarojen jaossa ja mitä
valintoja tullaan tekemään tämän politiikan sisällä?
Innovaatiopolitiikan alueellistuminen ja kiinnostuksen yleinen lisääntyminen innovaatioympäristöjä
kohtaan on lisännyt Suomessa näihin kysymyksiin kohdistuvaa tutkimustoimintaa. Tutkimuksia
on tehty ja tekeillä useissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa. Aihealueen tutkimustoiminnan
lisääntymistä ovat tukeneet keskeiset rahoittajaorganisaatiot Suomen Akatemia, Tekes ja
Sitra. Myös rakennerahasto-ohjelmiin ja osaamiskeskusohjelmaan liittyvä arviointitoiminta on
lisännyt tietoa innovaatiotoiminnasta ja siihen vaikuttavista tekijöistä.
Tutkimus- ja arviointitoiminta on ollut niin runsasta, että tarvitaan hyvää analyyttista yhteenvetoa
tähänastisista tutkimustuloksista sekä tutkimustoiminnan edelleen kehittämiseksi että myös
tulosten hyödynnettävyyden varmistamiseksi. Synteesiraportin avulla on myös mahdollista tehdä
laajemmin tunnetuksi tähänastista tutkimusta sekä saada tehdyille tutkimuksille uusia lukijoita.
Selvityksen ajankohtaisuutta lisäävät myös talouden globalisaatioon liittyvät aluetalouden nopeat
muutokset. Yritykset näyttävät siirtyvän Suomestakin yhä herkemmin suurten markkinoiden
ja halpojen tuotantokustannusten maihin. On tärkeää muodostaa kokonaiskuva a siitä, mitkä
ovat globalisaation vaikutukset kansallisvaltioiden ja alueiden kilpailukykytekijöihin, ja mikä on
tiedon ja osaamisen osuus kilpailukyvyssä.
Tiedon ja osaamisen merkitys kilpailukykyä luovana tekijänä korostuu aloilla, joilla teknologi-
7

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
nen kehitys on nopeaa. Näillä aloilla tutkimus- ja tuotekehitystoiminnalla ei tavoitella pelkästään
tuottavuuden nousua, vaan ensisijaisesti uusia tuotteita joiden myötä kysyntä ja työpaikkojen
määrä kasvaa. Näiden alojen yritykset sijoittuvat mielellään suurimpiin kaupunkeihin lähelle yliopistokampuksia
ja tutkimuslaitoksia. Tärkeä kysymys on miten uutta kilpailukykyä luovien innovatiivisten
toimintaympäristöjen syntymistä ja kehitystä voitaisiin edistää?
Tekniikan ja luonnontieteen tutkimusta harjoittavat yliopistot ovat olleet monien kaupunkien
kehityksen moottoreita. Suurimpiin yliopistokaupunkeihin on syntynyt innovatiivisia ympäristöjä
paikallisten ja valtakunnallisten kehittäjäyhteisöjen yhteistyön tuloksena. Suomessa erityisesti
pääkaupunkiseudulla on suuri vastuu innovaatioiden sekä uusien yritysten ja toimialojen luomisessa.
Eräillä mittareilla mitattuna pääkaupunkiseudun innovatiivisuus ei kuitenkaan ole väestömäärään
verrattuna juuri korkeampaa kuin muualla maassa. Pääkaupunkiseudulla olisikin mietittävä
miten alueen osaamispotentiaalia voitaisiin hyödyntää ja innovatiivisuutta kehittää jatkossa
entistä tehokkaammin.
Pienillä kaupunkiseuduilla voimavarat saattavat riittää omien vahvojen alojen kehitystä tukevien
innovatiivisten toimintaympäristöjen kehittämiseen. Parhaiten pärjäävät kaupungit, jotka
onnistuvat erikoistumaan nopeasti kasvaville aloille. Silloinkin riskinä ovat äkilliset teknologiset ja
muut kilpailukykyä heikentävät murrokset. Tilanteeseen vaikuttavien tekijöiden tunnistaminen ja
murrosten ennakointi ja pehmentäminen on jatkossa olennaisen tärkeää.
Tässä raportissa muodostuneen näkemyksen mukaan sosiaalinen pääoma on keskeinen eri
alueiden kehityspotentiaalia selittävä tekijä. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan luottamusta ja
muita yhteistyötä edistäviä tekijöitä. Jos alueilta puuttuu sosiaalista pääomaa uusien oppimisprosessien
käynnistyminen ja innovaatiotoiminnan kehittäminen on erittäin vaikeaa. Tilastojen mukaan
heikoimmat innovaatiotoiminnan valmiudet ovat maaseudulla ja avainkysymys on miten
myös maaseudun innovaatiotoimintaa voitaisiin vahvistaa tulevaisuudessa.
Onko kansallisella innovaatiopolitiikalla jokin erityinen tehtävä alueellisessa kehittämisessä ja
toisaalta onko alueellisella innovaatiopolitiikalla jokin rooli kansallisen politiikan alueellistamisessa
ja eri alueiden välisen työnjaon kehittämisessä ja syventämisessä teknologia- ja innovaatiopolitiikassa?
Kansainvälisen innovaatiokilpailun kiristyessä kansallisia resursseja on ehkä suunnattava
entistä valikoivammin nykyisille ja kehittymässä oleville vahvuusaloille ja alueellista monimuotoisuutta
on vahvistettava.
Innovaatiotoiminnan tuloksellisuus riippuu voimakkaasti paikallisista ja alueellisista voimavaroista.
Tulevaisuuden aluepolitiikka pystyy ehkä yhdistämään yhdeksi kokonaisuudeksi pyrkimyksen
kehittää heikoimpien alueiden sosiaalista pääomaa ja vahvimpien alueiden innovaatioympäristöjä.
Sisäasiainministeriö kiittää tutkijoita Jorma Lievosta ja Tarmo Lemolaa laaja-alaisesta ja mielenkiintoisesta
synteesiraportin teosta. Raportissa esitetyt johtopäätökset ovat tutkijoiden omia
näkemyksiä ja herättävät toivottavasti vilkasta keskustelua alueellisen innovaatiopolitiikan merkityksestä
ja roolista osana kansallista innovaatiopolitiikkaa ja alueellista kehittämistä.
Helsingissä 3 päivänä maaliskuuta 2004
Aluekehitysjohtaja
Veijo Kavonius
8

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Tekijöiden alkusanat
Tässä raportissa esitetään yhteenveto ja tulkinta suomalaisesta alueellista innovaatiopolitiikkaa
koskevasta tutkimuksesta. Innovaatiopolitiikan merkitys alueellisen kehittämisen keinona on kasvanut
1990-luvun alkuvuosista lähtien. Alueellista innovaatiopolitiikkaa on Suomessa tutkittu
monista eri näkökulmista, ja tutkimuksen keskeisiä tuloksia on syytä koota yhteen. Tässä raportissa
Suomessa saavutettuja tuloksia asetetaan myös laajempaan, kansainvälisessä tutkimuksessa
muodostuneeseen viitekehykseen.
Aluepolitiikan kehittämisessä tutkimustyöllä on tärkeä tehtävä. Tutkimus voi selventää aluepolitiikan
suunnittelussa ja toteuttamisessa käytettyjä käsitteitä ja ajatusmalleja. Tutkimustoiminta
voi myös paljastaa aluepolitiikan kehityssuuntia, ongelmia ja uusia mahdollisuuksia. Tutkimus voi
osoittaa päätöksenteolle aluepolitiikan kehittämistarpeita ja tarjota aineksia aluepolitiikkaa koskevalle
keskustelulle. Tutkimustyön tulokset ovat kuitenkin vain harvoin sovellettavissa suoraan
yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tässäkin raportissa esitettyjä ehdotuksia on pidettävä päätöksentekoa
edeltävän keskustelun virikkeinä.
Tämän raportin aihepiirissä kohtaavat aluekehittämiseen ja innovaatiotoimintaan liittyvät teemat.
Uusimmassa aluekehittämisen tutkimuksessa innovaatiotoiminnan edistäminen nähdään
tärkeänä keinona uudistaa ja tehostaa aluetaloutta. Vastaavasti innovaatiotutkimuksessa ymmärretään,
että innovaatioiden kehittämisessä tärkeitä ovat usein yritysten paikalliset ja alueelliset voimavarat.
Yritykset tähtäävät kansainvälisille markkinoille ja hyödyntävät kansainvälisen tutkimuksen
tuloksia, mutta menestyksen ratkaisee monesti tietyille paikkakunnille kertynyt osaaminen.
Yritysten toimipaikkojen jatkuvalle kehitykselle on tärkeää yhteistyö paikallisten tutkijoiden
ja asiantuntijoiden sekä alueellisten kehittäjäyhteisöjen kanssa.
Alueellisessa innovaatiotutkimuksessa on pystytty valottamaan eräitä innovaatiotoiminnan
perusilmiöitä. Kansainvälisesti kilpailukykyinen tutkimusosaaminen, yritysten ja muiden organisaatioiden
yhteistyö sekä julkisen rahoituksen saatavuus edistävät innovaatiotoimintaa. Tarvitaan
myös kilpailua ja pääsyä kansainvälisille markkinoille. Tutkimustulokset kertovat yritysten toimintaympäristön
jatkuvasta nopeasta muutoksesta ja innovaatiotoiminnan kiihtyvästä kilpailusta.
Innovaatiotutkimuksessa on vielä tärkeitä ongelmia ratkaisematta. Yritysten toimintaympäristön
muutosten ennakoinnissa tarvittaisiin parempia työkaluja. Usein innovaatiotutkimuksessa
käytetyt aineistot perustuvat pelkästään yrityksiin, jotka harjoittavat innovaatiotoimintaa. Tietoja
innovaatiotoiminnan ulkopuolelle jäävistä yrityksistä ei kerätä eikä käytetä. Kuitenkin yritykset ja
organisaatiot, joissa innovaatioita ei tapahdu, ovat monin tavoin merkityksellisiä. On myös viitteitä
siitä, että ainakin maaseudulla on toimintaympäristöjä, jotka voivat suorastaan haitata innovaatioiden
kehittämistä. Disinnovatiivisia ympäristöjä voisi löytyä etsittäessä kaupungeistakin.
Tarvitaan enemmän tietoa niistä tekijöistä, joiden vaikutuksesta yritysten ja muiden yhteisöjen
kehitys estyy tai taantuu. Niiden tutkimusten perusteella, joihin perehdyttiin tätä raporttia varten,
sosiaalisella pääomalla saattaa olla merkitystä selitettäessä eroja menestyvien ja taantuvien yhteisöjen
välillä. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan yrityksen, yhteistyöverkoston tai alueen sisäistä ja
ulkoista yhteistyötä helpottavia normeja, arvoja ja käsityksiä. Luottamus yhteisön muihin jäseniin
ja mahdollisuus saada yhteisöstä tukea ilmentää yhteisön sosiaalista pääomaa. On tutkittava lähemmin
sitä, missä määrin sosiaalinen pääoma on yhteisen oppimisen ja innovaatiotoiminnan
edellytys ja miten sen muodostumista voidaan edistää.
9

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Aluetutkimuksessa tutkimusotetta olisi mahdollista tulevaisuudessa vahvistaa kiinnittämällä
enemmän huomiota alueille ankkuroituneiden yhteisöjen toimintaan ja erityispiirteisiin. Tähän
asti päähuomio on kiinnitetty yrityksiin, aluekehittämisen yhteistyöverkostoihin ja hallintoon. Sosiaalisen
pääoman muodostumisen kannalta kiinnostavia yhteisöjä ovat kuitenkin myös erilaiset
julkisen sektorin organisaatiot, ammatilliset yhteistyöverkostot, poliittiset järjestöt, uskonnolliset
yhteisöt, urheiluseurat ja harrastuspiirit. Tällaisia jäsenistönsä ja osittain toimintansakin suhteen
päällekkäisiä yhteisöjä toimii kaikilla alueilla, ja niillä on vuorovaikutussuhteita muiden alueiden
yhteisöjen kanssa. Alueellinen kehitys ei ole pelkästään taloudellista kehitystä. Vuorovaikutus on
tärkeä arvo sinänsä, ja sen edistämisessä paikallisilla yhteisöillä on ehkä tärkeämpi merkitys kuin
ehkä vielä tiedetäänkään.
Kiitämme sisäasiainministeriön neuvottelevaa virkamiestä Mika Pikkaraista ja aluekehitysjohtaja
Veijo Kavoniusta arvokkaista kommenteista ja tekemisen vapaudesta.
Espoossa tammikuussa 2004
Jorma Lievonen
Tarmo Lemola
10

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Alueellisen kehittämisen
teoria ja todellisuus
11

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
1. Alueellinen kehitys ja kehittäminen
1.1 Alue ja aluepolitiikka
Raportissamme käsitettä ‘alue’ käytetään tavalliseen tapaan. Sillä viitataan toisinaan maantieteelliseen,
toisinaan taas hallinnolliseen tai taloudelliseen kokonaisuuteen, kuten kaupungin työssäkäyntialueeseen.
‘Alue’ voitaisiin ymmärtää myös asukkaiden identiteettiin tai paikalliseen kulttuuriin
viittaavana käsitteenä.
Suomen EU-jäsenyyden jälkeen alueiden asema on vahvistunut Suomessa suhteessa valtioon.
Keskushallinto on menettänyt osan päätäntävallastaan. Valtio on myös siirtänyt vastuuta ihmisten
ja yhteisöjen arkipäivään vaikuttavista politiikkatoimista alueelliselle ja paikalliselle tasolle. Alueet
ovat myös kokeneet, että vastuu kehityksessä tarvittavien voimavarojen hankkimisesta on entistä
enemmän niiden itsensä harteilla. Tämä on aktivoinut alueita omatoimisuuteen.
Terminä ‘alueellinen kehitys’ sisältää arvolatauksen, joten sitä on käytettävä tietyllä varovaisuudella.
Paikallisten liikenneolojen kehittäminen voi aiheuttaa osalle alueen asukkaista taloudellisia
kustannuksia tai muita ongelmia. Pienyrityksen kehittäminen voisi vaatia lainanottoa ja sitoutumista
yritysverkoston vaatimuksiin, mutta samalla yrittäjän riippumattomuus voisi vähentyä ja
riskit kasvaa. Osa yrittäjistä arvostaa vapautta, itsenäisyyttä, itsensä toteuttamista ja kiinteää yhteyttä
perheeseen ja kotipaikkaan enemmän kuin yrityksen kasvua (Ruuskanen 1999: 82).
‘Alueellisen kehityksen’ sijasta olisikin parempi puhua muutoksesta - esimerkiksi aluetalouden,
elinkeinorakenteen, työllisyyden, sosiaalisen rakenteen tai asuinympäristön muutoksesta. Muutos
olisi tulkittavaksi kehitykseksi vain suhteessa yleisesti hyväksyttyihin tai selkeästi ilmaistuihin kriteereihin.
Termeinä ‘kehitys’ ja ‘kehittäminen’ ovat kuitenkin vakiintuneet, ja niitä käytetään tässäkin
raportissa, mutta pitäen mielessä niihin liittyvät arvovaraukset.
Tässä raportissa päähuomio kohdistuu alueiden taloudelliseen kehitykseen. Alueen kehityksen
kriteerinä voidaan sen takia käyttää asukasta kohti laskettua kansantuotetta. Täydentäviä kriteerejä
ovat alueen elinkeinorakenteen monipuolisuus sekä alueen sisäisen ja ulkoisen vuorovaikutuksen
monipuolisuus. Voimme siten määritellä alueellisen kehityksen taloudelliseksi kasvuksi,
elinkeinorakenteen monipuolistumiseksi tai alueen sisäisen tai ulkoisen vuorovaikutuksen vilkastumiseksi.
Talouden kasvu voitaisiin suhteuttaa sen aiheuttamiin ympäristövaikutuksiin. Kestävän
kehityksen periaate toisaalta rajoittaa tarjolla olevia vaihtoehtoja, mutta toisaalta se tekee myös
mahdolliseksi ottaa käyttöön ympäristömyötäisiä toimintatapoja ja teknologioita (Lievonen
2003).
Alue, joka tuottaa tietyn asukasta kohti lasketun kansantuotteen tason usean yrityksen, elinkeinon
ja toimialan avulla on tämän raportin kriteereillä kehittyneempi kuin alue, joka pääsee samaan
tulokseen harvempien elinkeinojen tai yritysten voimin. Monipuolinen talous vahvistaa alueen
kykyä kestää muutoksia, tarttua uusiin mahdollisuuksiin, kasvattaa tuottavuutta ja kehittää innovaatioita.
Yksi taloustieteen klassikoista, englantilainen Alfred Marshall ymmärsi jo 1800-luvun
lopussa, että yhdestä elinkeinosta riippuvainen alue voi kärsiä pahoin, jos ala joutuu vaikeuksiin
vähenevän menekin tai raaka-aineen saantiongelmien takia. Monipuoliset kaupungit ja teollisuusalueet
ovat sen takia paremmassa asemassa. (Marshall 1890: IV.X.12.)
Kehityksen määritelmässä on talouden kasvun lisäksi mukana myös vuorovaikutus. Se tarkoittaa
tuotteiden, tuotantopanosten, palvelujen, rahoituksen, tiedon tai osaamisen ostamista tai
myyntiä ja matkustamista. Alarinta (1998) on korostanut vuorovaikutuksen merkitystä maaseutuyrittäjien
innovaatiotoiminnassa. Eräässä eurooppalaisessa tutkimuksessa lentoasemien mat-
12

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
kustajamäärät selittivät yhdessä teknologian tason (patenttien) ja työvoiman keskittymisen kanssa
alueellisia työn tuottavuuden eroja (Gambardella ym. 2002).
Alueellisella kehittämispolitiikalla tarkoitamme julkisen vallan toimenpiteitä, joiden avulla
pyritään edistämään talouden alueellista kasvua sekä monipuolistamaan alueiden elinkeinorakennetta
ja vuorovaikutussuhteita. Yhteen toimialaan tai elinkeinoon kohdistuva kehittämispolitiikka
ei mielestämme ole aluepolitiikkaa. Alueellisessa kehittämisessä tavoitteena on saada aikaan
useampaan kuin yhteen toimialaan kohdistuvia vaikutuksia. Esimerkiksi matkailijoiden
määrän lisääntyessä alueella paikallinen teollisten tuotteiden valmistaja saattaa havaita menekin
kasvavan, eli matkailualan kehitys aiheuttaa tässä tapauksessa teollisuudelle positiivisia ulkoisvaikutuksia.
Julkisen vallan toimilla voi olla myös negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Jos alueelle perustetaan
julkisen rahoituksen tuella kaivosyritys, se voi aiheuttaa ympäristöhaittoja, jotka vaikeuttavat
muiden yritysten toimintaa. Alueen elinkeinorakenne voi yksipuolistua. Silloin alueen tulotaso ja
työllisyys voivat tulla herkemmäksi yhden alan suhdannevaihteluille ja yhden yrityksen liiketoimintapäätöksille.
Julkisen vallan kannattaa pyrkiä monipuolistamaan alueen elinkeinorakennetta niin, että sinne
sijoittuu sellaisia yrityksiä ja julkisen sektorin laitoksia, joiden toiminnasta aiheutuu mahdollisimman
laajoja positiivisia ulkoisvaikutuksia. Alueellisessa kehittämisessä on siis pohdittava, millainen
toiminta ja millaiset yritykset tai laitokset herättävät merkittävimpiä positiivisia alueellisia
ulkoisvaikutuksia. Innovaatiotoiminnan tutkimuksessa on saatu melko paljon todisteita siitä,
että juuri innovaatiotoiminta ja yleensäkin tiedon tuottaminen ja käsittely johtavat usein merkittäviin
positiivisiin, toimialarajat ylittäviin ulkoisvaikutuksiin. Tieto kasvattaa.
Kriittinen massa, ulkoisvaikutukset ja kumuloituva kehitys
Ydinfysiikasta lainattu kriittisen massan käsite on hyödyllinen myös aluepolitiikassa. Kun taajaman
asukasmäärä ylittää kriittisen massan, se alkaa ylläpitää taloudellisen kasvun ketjureaktiota.
Taloudellinen vuorovaikutus vilkastuu taajaman sisällä, paikkakunta alkaa houkutella
lisää yrityksiä, ja niiden tarjoamat uudet palvelut vetävät yhä lisää väkeä.
Miten suuri sitten on kriittinen asukasluku? Sitä on tarkasteltava alue-, palvelu- ja toimialakohtaisesti.
Aluerakenne määrää, missä määrin paikkakunnan yritykset joutuvat kilpailemaan
lähikaupunkien kanssa asiakkaista. Julkisten palvelujen kustannuksia arvioidaan pienissäkin
kunnissa tavallisesti yksittäisen laitoksen tai hallintokunnan tulostavoitteiden perusteella. Julkisen
sektorin sisäinen hallinnollinen eriytyminen voi pysäyttää paikallisen kehityksen ketjureaktion,
kun koulu ja posti lakkautetaan. Kuitenkin kustannuksia voitaisiin säästää lisäämällä kunnan
hallintokuntien yhteistyötä ja kunnan palveluissa käytettyjen voimavarojen yhteiskäyttöä.
Koulurakennus voisi toimia myös postina ja terveydenhoitajan työpisteenä. (Katajamäki ym.
2001: 29.)
Yritysten kannattavuuden ratkaisee pitkälti markkinoiden koko. Harvaan asutuilla alueilla
edellytykset riittävän suurten markkinoiden tavoittamiseksi ovat olleet huonot, ja on ollut
mahdotonta kehittää palveluja markkinoiden varassa. Palvelut on jouduttu rahoittamaan verotuksella,
mikä on edelleen vaikeuttanut yritystoiminnan edellytyksiä. Julkisen sektorin varassa
toimivan aluetalouden tärkeä etu on palvelujen laatu ja sosiaalinen tasa-arvo. Ongelmana
ovat korkeat kustannukset ja julkisen sektorin laitosten taipumus jättää asiakkaiden toiveet
vähälle huomiolle.
Taloudellisen kehityksen ketjureaktion käynnistyminen riippuu asukkaiden määrän ja yritysten
koon lisäksi alueen yritystoiminnan luonteesta. Jos paikkakunnan yritykset hyödyntävät
13

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
toistensa palveluja ja kysyntää, vuorovaikutus on vilkasta ja yritysten toiminnan ulkoisvaikutukset
ovat suuret. Jos taas yritykset vain hankkivat alueelta edullista raaka-ainetta, joka kuljetetaan
jalostettavaksi suurempiin keskuksiin, kasvua edistäviä ulkoisvaikutuksia syntyy melko
vähän. Uuden tiedon hankkimisella ja tuottamisella on merkittäviä positiivisia alueellisia ulkoisvaikutuksia,
minkä takia alueellinen koulutus- ja innovaatiotoiminta ovat usein kehityksen
ketjureaktion käynnistäjiä.
1.2 Aluepolitiikan tarve
Tarvitaanko rahaa, ja kuinka paljon? Markkinataloudessa julkisen vallan puuttumiselle talouden
toimintaan on oltava kritiikin kestäviä perusteita. Muuten hyvää tarkoittavat toimet voivat johtaa
taloudellisten voimavarojen epätarkoituksenmukaiseen käyttöön.
Voimavarojen tuhlauksesta löytyy hyviä esimerkkejä teollistuneiden maiden lähihistoriastakin.
Vuonna 2001 OECD-maat käyttivät lähes miljardi dollaria päivässä tukeakseen maatalouttaan
mm. kehitysmaiden tuottajia vastaan (IMF ja World Bank 2002: 23). Tuki vähensi OECD-maiden
oman maatalouden tehokkuutta ja lisäsi kehitysavun tarvetta. Kehitysapua OECD-maat
maksoivat noin viidesosan maatalouteen käyttämästään tuesta. Vuonna 2001 Yhdysvallat asetti
terästeollisuutensa suojaksi noin 30 %:n tullit. Vuonna 2003 niistä arvioitiin muodostuneen noin
40 miljoonan dollarin hyvinvointitappiot Yhdysvaltain taloudelle. Terästuotteiden käyttäjien kärsimät
haitat olivat moninkertaiset teräksen tuottajien saamaan hyötyyn verrattuna (USITC 2003:
27-28). Yksittäisille toimialoille kohdistetuista suojelu- ja tukitoimista pyrkii kehittymään kokonaisuuksia,
jotka vievät kasvavan osan yhteiskunnan voimavaroista, sillä suojelua nauttivien alojen
kilpailukyky vain heikkenee ajan myötä, ja tuen tarve kasvaa.
Aluepolitiikan tarve on perusteltavissa paremmin kuin rahan antaminen yksittäisille toimialoille.
Alueellinen keskittymisprosessi on taloustutkimuksen mukaan markkinatalouteen kuuluva
luonnollinen ja väistämätön ilmiö. Se eroaa markkinailmiöistä siinä, että sen ei odoteta päätyvän
edes teoriassa johonkin optimaaliseen tasapainotilaan. Vapaasti toimivien markkinoiden
voidaan odottaa epäonnistuvan aluekehityksen säätelyssä, mikä merkitsee tilausta aluepolitiikalle.
Aluepolitiikaltakaan ei voi odottaa täydellisiä ratkaisuja, mutta muutosprosessien aiheuttamia
ongelmia voidaan ainakin koettaa tasoitella.
Aluepolitiikan tarve ilmenee selvimmin tilanteessa, jossa markkinamekanismit ja muut sopeutumisilmiöt
eivät pysäytä tietyn alueen negatiivista kehitystä. Tärkeän elinkeinon tai yrityksen
taantuminen on voinut käynnistään itseään ylläpitävän syöksykierteen, jota vahvistavat työttömiksi
jääneiden asukkaiden muutto pois ja jäljelle jäävien yritysten heikentyvä kehitys. Syntyy
negatiivisia odotuksia, joilla voi olla vahva kehitystä ohjaava vaikutus. Kehityksen suunnan kääntämiseksi
tarvitaan odotusten muutosta. Se voidaan saada aikaan herättämällä uskottavaa toivoa
paremmista elinkeino- ja innovaatiotoiminnan olosuhteista.
Oulu kärsi 1980-luvun alkuvuosina vanhojen teollisuudenalojensa vaikeuksista, ja jotkut alueen
päättäjistä halusivat, että kaupunki hakisi aluepoliittista tukea. Sen sijaan kaupunki päättikin
tukeutua vielä keskeneräisiin vahvuuksiinsa, suuntautui kohti tulevaisuutta ja julistautui teknologiakaupungiksi,
mikä herätti etelässä hilpeyttä. Toimillaan kaupunki kuitenkin onnistui muovaamaan
alueella vallitsevia odotuksia ja kääntämään kehityksen suunnan. Apunaan kaupunki käytti
myös tavoitteellista tiedotusstrategiaa, jolla muokattiin odotuksia. (Männistö ja Tervo 2000: 31-33.)
Aluepolitiikan tarvetta perustellaan usein myös alueellisten tuloerojen tasaamisella. Alueellisen
kehityksen kannalta onkin merkittävää, miten tuottavuuden tulokset jaetaan keskus-periferia -
14

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
ulottuvuudella yrityksissä ja muualla yhteiskunnassa. Resurssien allokaatiosta päätetään hierarkioiden
ylätasoilla, joten oma merkityksensä on silläkin, keskittyvätkö yritysten ja julkisen sektorin
pääkonttorit jollekin alueelle, sillä päättäjät saattavat suosia lähiympäristöään.
Yksityisen sektorin pääkonttoreilla näyttää olevan taipumus sijoittua suuriin kaupunkeihin,
joissa on saatavana mm. rahoitus- ja markkinointipalveluja. Pääkonttorit näyttävät hyötyvän
myös toisensa läheisyydestä, mikä sekin lisää niiden keskittymistaipumusta. (Davis ja Henderson
2003.) Julkisella sektorilla pääkonttorien sijaintipaikan valintaan vaikuttavat vastaavat tekijät.
Vaikka julkinen hallinto onkin Suomessa yksi vähiten alueellisesti keskittyneistä toimialoista, Helsingin
kaupunkialueella työskentelee yli kolmannes koko maan julkisen sektorin työntekijöistä
(Laakso ja Loikkanen 2000: 44).
Alueiden välisiin tuloeroihin vaikuttaa myös valtakunnallinen ‘suuri aluepolitiikka’ eli tulonsiirtojen
kokonaisuus. Tulonsiirtojen ansiosta alueiden väliset tuloerot ovat viime vuosiin asti supistuneet.
Kunnallisveron alaisia tuloja koskevien puutteellisten tietojen mukaan tulojen tasoittumista
näyttää tapahtuneen vuodesta 1934 lähtien (Kangasharju ym. 1999:15). Kotitaloustiedustelujen
perusteella eri alueiden asukkaiden käytettävissä olevat tulot lähentyivät toisiaan vuodesta 1966
lähtien aina 1990-luvulle asti. Vuoden 1995 jälkeen alueiden hyvinvointierot alkoivat kasvaa, ja
vuoteen 2000 mennessä ne olivat Suomessa samaa luokkaa kuin Italiassa ja Ranskassa ja siten
suuremmat kuin Ruotsissa ja Iso-Britanniassa (Mella 2003: 8). Vuonna 1993 Uudenmaan ja Lapin
asukkaiden välillä oli noin 4000 euron ero asukasta kohti lasketuissa verotettavissa tuloissa.
Vuonna 2001 ero oli yli kaksinkertainen, 8500 euroa (Tilastokeskus 2003c). Eräässä kansainvälisessä
alueellisten tuloerojen vertailussa (Huggins Associates 2003) Suomen alueellisten tuloerojen
kasvua liioiteltiin virheellisten lähtötasotietojen takia.
‘Pieni aluepolitiikka’ tarkoittaa varsinaista aluepolitiikkaa eli nimenomaan eri alueille kohdistuvia
toimia. Alueellisen elinkeinorakenteen monipuolistamiseen tähtääviä toimia tarvitaan erityisesti
maaseudulla ja sellaisissa kaupungeissa, jotka ovat erikoistuneet hitaan kasvun toimialoille.
Julkinen valta voi käynnistää alueellisia ja paikallisia kehitysprosesseja, jotka tekevät mahdolliseksi
alueiden voimavarojen tehokkaan hyödyntämisen. Tavoitteena on itseään ylläpitävän ja vahvistavan
aluetalouden kasvun ja monipuolistumisen aikaansaaminen.
Alueellinen innovaatiopolitiikka
Innovaatiopolitiikka on niiden politiikkatoimien kokonaisuus, joilla edistetään uuden tiedon
tuottamista, laajaa leviämistä ja hyödyntämistä. Kansallinen innovaatiopolitiikka sisältää tiede-,
tutkimus-, teknologia- ja koulutuspolitiikan osa-alueita. Uusien tuotteiden ja menetelmien kehittämiseen
sekä uusien innovatiivisten yritysten rahoittamiseen liittyvät kysymykset, keksintöjen
suojaamista ja uusien teknologioiden käyttöönottoa koskevat säädökset sekä yritysten kotimaiseen
ja kansainväliseen kilpailuun vaikuttavat seikat ovat keskeistä innovaatiopolitiikan toimintakenttää.
Innovaatiopolitiikkaa tehdään myös alueellisella ja paikallisella tasolla. Alueellisella tasolla
voidaan vaikuttaa tarjolla olevaan koulutukseen, työvoiman ammattitaitoon, tutkimustoiminnan
puitteisiin, uuden teknologian hyödyntämiseen, yritysten perustamis- ja toimintaedellytyksiin,
sekä alueen sisäisten ja ulkoisten yhteistyöverkostojen muodostumiseen. Alueellisella innovaatiopolitiikalla
on erityisen tärkeä merkitys alueiden elinkeinorakenteen monipuolistamisessa,
sillä innovaatiopolitiikan keinoilla voidaan edistää uusien tuotteiden, yritysten ja jopa uusien
toimialojen syntymistä.
Tulevaisuudessa Euroopan unionin voidaan odottaa vahvistavan innovaatiopolitiikkaansa.
Silloin jäsenmaiden kansallisen innovaatiopolitiikan asema voi alkaa muistuttaa nykyisen alueel-
15

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
lisen innovaatiopolitiikan asemaa. Vaikka kokonaisuuden kannalta onkin tärkeä koordinoida ja
optimoida resurssien käyttöä, innovaatiotoiminnan ydin on ideoiden, keksintöjen, yritysten ja
alueiden kilpailussa. Alueellisessa hierarkiassa alemmalla tasolla oleville yrityksille ja innovaatiopolitiikan
toimijoille on jätettävä tilaa haastaa ylemmällä tasolla muodostetut linjaukset.
1.3 Tuottavuuserot alueellisen innovaatiopolitiikan tarpeen
indikaattorina
Jos alueiden väliset tuottavuuserot kasvavat liian suuriksi, niiden aiheuttamia hyvinvointieroja ei
enää pystytä kompensoimaan sosiaalisin tai aluepoliittisin tulonsiirroin. Sen takia tuottavuuserot
ovat tärkeä alueellisen innovaatiopolitiikan tarpeen indikaattori.
Nykyään tiedon ja osaamisen kasvu ovat vahvimpia tuottavuuden kasvua kiihdyttäviä tekijöitä.
Tutkimus- ja kehitystyöllä on havaittu olevan merkittäviä vaikutuksia työn ja pääoman tuottavuuteen
varsinkin teollisuuden piirissä (Griliches 1998). Suomessa 1990-luvun alkupuolen laman
aikana yhteys t&k-toiminnan ja tuottavuuden välillä ei ollut aivan selkeä (Asplund 2000), mutta
tämä havainto ei todennäköisesti heikennä yhteyden merkitystä normaaliaikoina. Kannustamalla
alueiden innovaatiotoimintaa voidaan mitä luultavimmin vaikuttaa myös alueiden välisiin tuottavuuseroihin.
Suomen teollisuudessa työn tuottavuus on kasvanut nopeasti. Vuosina 1976 - 2000 keskimääräinen
tuottavuuden kasvuvauhti oli 5,7 % vuodessa. Koko taloudessakin työn tuottavuus kasvoi
keskimäärin 3 % vuodessa. (Junka 2003.) Kokonaistuottavuudella mitataan kaikkien tuotannontekijöiden
käytön yhteistehokkuutta. Teollisuudessa kokonaistuottavuus on saavuttanut korkeimman
tason Uudellamaalla, jossa se oli vuonna 1999 noin 13 % suurempi kuin heikoimmalla
alueella eli Itä-Suomessa. Pohjois-Suomessa teollisuuden kokonaistuottavuus ylitti Itä-Suomen
tason noin 1 %:lla ja Länsi-Suomessa 4 %:lla. (Böckerman ja Maliranta 2003: 14-15.)
Seutukuntien yksityissektorien tehokkuusvertailussa tehokkain seutukunta oli vuosina 1988-
1999 Helsinki. Sen ja vähiten tehokkaimman seutukunnan eli Tornionlaakson välinen ero oli noin
30 % (Susiluoto ja Loikkanen 2001: 65). Kaupunkien vetovoima onkin paljolti siinä, että niissä
taloudellinen toiminta on useimmilla toimialoilla tuloksellisempaa kuin maaseudulla.
Alueellisten tuottavuuserojen suurin syy ovat alueiden toimialarakenteen erot. Teollisuudessa
tuottavuus on korkeampi kuin maataloudessa. Neljä teollistuneinta maakuntaa ovat Uusimaa,
Varsinais-Suomi, Pirkanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa. Vuonna 1995 ne tuottivat yhteensä 45 %
koko maan teollisuuden jalostusarvosta. Vuonna 2001 niiden osuus oli noussut jo 54 %:iin. (Tilastokeskus
2003a.) Jos teollisuuden keskittyminen jatkuu yhä harvempiin maakuntiin, alueelliset
tuottavuuserot pyrkivät entisestään kasvamaan.
Viime vuosina tuottavuuden kasvu on ollut erityisen nopeaa elektroniikkateollisuudessa.
Niinpä korkeita tuottavuuslukuja saavutetaan paikkakunnilla, jotka ovat erikoistuneet elektroniikkateollisuuteen.
Salon seutukunnalla vuonna 2000 teollisuuden jalostusarvo työntekijää kohti
oli maan keskiarvoon verrattuna yli kolminkertainen (Tilastokeskus 2003b). Hidastuneen kysynnän
kasvun oloissa elektroniikkateollisuuden nopea tuottavuuden kasvu on näyttänyt myös kääntöpuolensa,
sillä työvoiman tarve on vähentynyt varsinkin alihankintayrityksissä.
Alueellisissa tuottavuuseroissa näkyy myös yrityskoon vaikutus. Teollisuuden suurissa toimipaikoissa
tuottavuus on yleensä korkeampi kuin pienissä. Suurimmissa toimipaikoissa, eli niissä
joissa oli 750 työntekijää tai enemmän, työntekijää kohti laskettu jalostusarvo oli vuonna 2001
noin kaksinkertainen verrattuna 500-749 työntekijän toimipaikkoihin. Suurimpien toimipaikkojen
tuottavuus oli yli kolminkertainen verrattuna alle 20 työntekijän toimipaikkoihin. (Tilastokeskus
2003a.) Alueellisessa kehityksessä voittajia ovatkin olleet sellaiset seutukunnat, joille on sijoi-
16

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tettu yritysten suuria toimipaikkoja. Suuret yritykset hakeutuvat alueille, joilta ne voivat tavoittaa
suuria markkinoita tai hankkia tarvitsemiaan tuotannontekijöitä edullisimmin.
Teollisuuden tuottavuuteen vaikuttaa myös kansainvälinen kauppa ja yritysten välinen kilpailu.
Kilpailun vaikutuksesta työvoima ja pääoma siirtyvät vähitellen sellaisille toimialoille ja yrityksille,
joissa niitä käytetään tehokkaasti. Oulussa paikallinen yrittäjä perusti vuonna 1960 kaapelitehtaan,
ja samana vuonna paikkakunnalle tuli kilpaileva tuotantolaitos. Muutaman vuoden kuluttua kaapelitehtaat
siirtyivät Nokian omistukseen (Männistö ja Tervo 2000: 18). Tuotannollisten resurssien
ja elektroniikkaosaamisen siirtyminen Nokialle loi perustaa myöhemmälle kasvulle.
Pääoman ja muiden voimavarojen siirtymistä yrityksestä toiseen kuvaava tekijä osoittautui
Böckermanin ja Malirannan tutkimuksessa suurimmaksi selittäjäksi Uudenmaan ja muun maan
välillä havaitulle tuottavuuserolle. Uudellamaalla yritykset ovat altistuneet kansainvälisten ja kotimaisten
yritysten kilpailulle enemmän kuin muualla Suomessa. Resurssien siirtymisen vaikutus
tuottavuuteen on vahvistunut 1980-luvun jälkipuolelta lähtien. (Böckerman ja Maliranta 2003:
14-15.) Ilmiö kuvaa kilpailun kiristymistä.
Yritykset altistuvat kilpailulle etenkin vientimarkkinoilla. Vientiä harjoittavat yritykset ovat sen
takia usein tehokkaampia kuin pelkästään kotimarkkinoilla toimivat yritykset. Itä-Suomen kauppayhteyksien
katkeaminen pitkäksi aikaa Pietariin ja muualle Venäjään hidasti alueen kehitystä. Itä-
Suomen huonosti kannattaville yrityksille annettu tuki on sekin voinut vähentää voimavarojen
siirtymistä tehokkaimmille yrityksille.
Kaupungistuminen
Alueellisen keskittymisen eduista huolimatta kaupungeissa asuvan väestön osuuden kasvu oli
aluksi hidasta. Euroopassa vuonna 1300 noin 10 % väestöstä asui kaupungeissa. Vuoteen
1800 mennessä osuus oli kasvanut vasta 12 %:iin. Teollistumisen myötä keskittyminen kiihtyi
niin, että vuonna 1900 kaupunkilaisten osuus oli 38 %. Vuonna 1950 osuus nousi 52 %:iin ja
nykyään kaupunkilaisia on lähes 75 % Euroopan väestöstä. (Fujita ja Thisse 2002.)
Suomessa on nähtävissä selvä yhteys kaupunkiväestön osuuden ja asukasta kohti lasketun
bruttokansantuotteen välillä, kuten nähdään kuviosta 1.1. Vielä 1860-luvulla Suomen kaupungeissa
asui selvästi alle 10 % maan väestöstä, eli Suomi oli yhtä kaupungistunut kuin 1300-
luvun Eurooppa. Kuitenkin vuosituhannen vaihteeseen mennessä Suomen kaupunkiväestön
osuus nousi lähes eurooppalaiselle tasolle, 70 %:iin.
Suomessa vuosien 1860 ja 1999 välillä henkeä kohti laskettu bruttokansantuote kasvoi noin
20-kertaiseksi. Kehitystä selittävät tehokkaammat työvälineet ja kokonaan uudet toimialat,
joilla tuottavuus on paljon korkeampi kuin mihin päästiin 1860-luvun yhteiskunnassa.
Kuvion 1.1 mukaan bruttokansantuotteen kasvu on nopeutunut suhteessa kaupungistumisasteen
nousuun. Erityisesti vuosikymmenet 1920-1930, 1940-1950 ja 1980-1990 erottuvat
kausina, jolloin talous kasvoi nopeasti suhteessa kaupungistumisvauhtiin. Vuosina 1920-
1930 ja 1980-1990 talouden kasvu oli tavanomaista nopeampaa, kun taas jakson 1940-1950
kehitystä voi selittää talouskasvun ohella sodan jälkeinen asutustoiminta, joka hidasti kaupungistumista.
Kuvion 1.1 perusteella kaupungistumisasteen ja asukasta kohti lasketun bruttokansantuotteen
välillä on vahva yhteys, joka kuitenkin muuttuu ajan myötä trendinomaisesti. Tulevaisuudessa
käyrä voi lähestyä jotain kaupungistumisen maksimitasoa asymptoottisesti. Teoriassa on
mahdollista, että kaupungistumisaste kääntyisi laskuun, mutta bruttokansantuote jatkaisi kasvuaan.
Se kuitenkin edellyttäisi jyrkkää muutosta taloudellisen tuotannon olosuhteissa. Maa-
17

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
seudulla tapahtuvan tuotannon olisi tultava niin edulliseksi, että tuotanto siellä kasvaisi nopeasti,
mikä houkuttelisi väestöä maallemuuttoon ja kääntäisi kaupunkiväestön osuuden laskuun.
Kuvio 1.1. Kaupunkiväestön osuus väestöstä (%) ja bruttokansantuote henkeä kohti (indeksi, 1926 =
100) Suomessa 1860-1999.
Lähde: Loikkanen 1999.
Vuosien 1990-1999 kaupungistumiskehitys on herättänyt paljon aluepoliittista huolta, mutta
suhteutettuna talouskasvuun jakso näyttää merkitsevän vain paluuta kohti pidemmän ajan
trendikehitystä. Vuosien 1990-1999 kehityksen tekee poikkeuksellisen näköiseksi edeltävän
vuosikymmenen tavallista nopeampi talouskasvu. Poikkeuksellista 1990-luvun kehityksessä
oli, että asukasmäärän kasvu keskittyi vain muutamalle kaupunkiseudulle.
1.4 Aluepolitiikan keinot
Yritysten toimintaympäristönä Suomen heikkoutena on palkkakustannusten ja verotuksen korkeus,
mutta vahvuutena ovat infrastruktuurin, yhteistyön, teknologian ja muun osaamisen sekä
luottamuksen voimavarat. Yritykset siirtävät niitä toimintojaan, joissa kilpailukyvyn ratkaisee
työn hinta, halvan kustannusten maihin. Samaan aikaan Suomessa voivat menestyä ja kasvaa ne
toiminnot, joissa kilpailukyvyn ratkaisevat yhdessä tai erikseen osaaminen, infrastruktuurin toimivuus
sekä luottamus ja turvallisuus. Kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa Suomi on viime vuosina
menestynyt hyvin (ks. esim. WEF 2003). Lisäksi on paljon palveluja ja tukitoimintoja, joita ei
voi tuottaa muilta alueilta kuin niiltä, joilla asiakkaat sijaitsevat. Tällaisia palveluja ovat esimerkiksi
terveydenhoitoon, kiinteistöihin ja infrastruktuuriin liittyvät palvelut.
Aluepolitiikan tavoitteena on kohentaa heikompien alueiden menestymisen edellytyksiä.
Myös muut yhteiskunta- ja talouspolitiikan lohkot voivat vaikuttaa herkkyyteen, jolla yritykset
reagoivat alueiden välisiin eroihin. Siten esimerkiksi ympäristöpolitiikka, kilpailupolitiikka ja ulkomaankauppapolitiikka
saattavat vaikuttaa alueellisen keskittymisen nopeuteen. Ulkomaan-
18

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
kaupan vapauttaminen tai yhteisvaluuttaan siirtyminen voi lisätä yritysten herkkyyttä reagoida
aluepoliittisiin tukitoimiin ja haluun muuttaa paikkakunnalta toiselle.
Suomessa ja muissa maissa tyypillisiä aluepoliittisia toimia ovat olleet investoinneille myönnetyt
verohuojennukset ja korkotuki, kuljetustuki sekä investoinnit liikenneinfrastruktuureihin.
Varsinaista aluepolitiikkaa on Suomessa harjoitettu 1960-luvulta lähtien. Taulukossa 1.1 on esitetty
tiivistetysti Suomen aluepolitiikan tähänastiset vaiheet.
Taulukon 1.1 mukaan aluepolitiikan painotus on siirtynyt yrityksille annetuista suorista tuista
ja eduista pyrkimykseen luoda yrityksille kilpailukykyinen toiminta- ja kasvuympäristö. Innovaatiopolitiikkaan
liittyviä teemoja on tullut aluepolitiikkaan mukaan vuodesta 1988 lähtien, ja
EU-jäsenyyden vaikutuksesta niiden painoarvo kasvoi. Uusi aluepolitiikan vaihe alkaa jälleen
vuonna 2006, sillä sen jälkeen rakennerahastoista Suomeen saatava rahoitus vähentynee merkittävästi.
Viime vuosina Suomi on saanut merkittävän osuuden aluepolitiikan rahoituksesta EU:lta.
Vuonna 2002 Suomi sai EU:lta 49 % aluekehitykseen käyttämistään varoista. Aluetukia saavien
alueiden jokaista asukasta kohti aluetukeen budjetoitiin Suomessa vuonna 2002 yhteensä 335
euroa. Ruotsissa vastaava määrä oli 259, Norjassa 165 ja Tanskassa 83 euroa. Luvut eivät ole
kuitenkaan täysin vertailukelpoisia. Mukana eivät ole esimerkiksi Norjassa ja Ruotsissa annetut
alueelliset verohelpotukset. Niiden kustannukset ovat Norjassa huomattavia, kuusi kertaa varsinaisen
aluepoliittisten menojen määrä. Ruotsissa verohelpotusten budjettivaikutus on vähäinen.
(Hanell ym. 2002: 44-45.)
Taulukko 1.1. Suomen aluepolitiikan vaiheet Vartiaisen ja Pekkalan mukaan.
Suomen aluepolitiikan vaiheet
Vartiaisen (1998) mukaan
Pekkalan (2000: 15) mukaan
1966-1975:
teollistavan kehitysaluepolitiikan aika.
Painopiste taloudellisessa kasvussa,
kehitysalueiden teollistamisessa ja
alueellisen tasa-arvon edistämisessä.
1975-1988:
aluepoliittisen suunnittelun vaihe. Kehitysalueilla
edistettiin teollistamisen ohella
elinkeinorakenteen monipuolistumista.
Lainsäädännössä valtiolle annettiin
ensimmäistä kertaa velvollisuus edistää
tasapainoista alueellista kehitystä.
Vuodesta 1988 lähtien:
ohjelmaperusteisen aluekehittämisen vaihe.
Alueiden oma aloitteellisuus ja aktiivisuus
ovat aiempaa tärkeämmällä sijalla. Painotus
on osaamisen, innovaatiokyvyn ja teknologian
kehittämisessä.
Lähteet:
Pekkala (2000) ja Vartiainen (1998).
1966-1969: tavoitteena synnyttää tai houkutella
kehitysalueille teollisuusyrityksiä; keinona
tukia ja helpotuksia yrityksille.
1970-1975: teollistamisen lisäksi tavoitteena
alueelliset kasvukeskukset; uutena keinona
v. 1971 Kehitysaluerahasto.
1976-1981: aluepolitiikka laajennettiin koskemaan
koko maata ja tuettiin yritysten ja julkisten
palvelujen sijoittumista.
1982-1988: huomio kohdistettiin neljään kohdealueeseen,
jotka eroteltiin toimialarakenteen
perusteella. Keinoina oli kehittämisohjelmat,
joilla parannettiin taloudellisen toiminnan tehokkuutta
ja köyhien alueiden osaamistasoa.
1989-1993: kohdealuejako säilyi ennallaan,
samoin pyrkimys tehokkuuteen. Aluepoliittisena
keinona käytettiin projekteja, joilla lisättiin
alueiden omaa aktiivisuutta.
Vuodesta 1994 lähtien: EU-jäsenyys. Aluepolitiikan
tavoitteiksi tiedon ja osaamisen
lisääminen, innovaatiot, uuden teknologian
kehittäminen ja koulutus. Keinoina päätöksenteon
hajauttaminen, alueiden oman roolin
vahvistaminen ja EU:n rakennerahastoista
saadun tuen hyödyntäminen.
19

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Talouden kehitys on nykyään yhä useammin endogeenisten eli talouden prosesseissa muodostuneiden
tekijöiden tulosta. Se antaa aluekehittämiselle uusia mahdollisuuksia. Yritykset ja
alueet voivat aikaa myöten kehittää itse omaa kilpailukykyään vahvistavia tekijöitä. Alueilla on
entistä vähemmän syitä omaksua tukea anovan kehittämiskohteen roolia. Entistä useammin voidaan
ottaa subjektin rooli ja kehittää omia vahvuuksia sekä uusia toimialoja ja kasvupisteitä.
Tiedon ja osaamisen kasvattaminen on hidas, mutta usein vahva alueellisen kehittämisen edellytyksiä
luova strategia. Sen vaikuttavuutta voidaan tehostaa luomalla uskottavia odotuksia alueen
menestystekijöiden tulevasta kehityksestä.
Yksi kansallisen kehittämispolitiikan mahdollisuus on vahvistaa tutkimus- ja kehitystoiminnan
edellytyksiä niin, että Suomesta tulee eräiden erikoisalojen kansainvälinen tutkimus- ja kehittämistoiminnan
keskus. Sen näkee yhdeksi vaihtoehdoksi mm. OECD (2003: 185). Vastaavasti maan
eri alueilla voidaan kehittää omia tutkimus- ja kehittämistoiminnan edellytyksiä eli koulutusta ja
tutkimusta. Osaamiseen ja innovaatiotoimintaan perustuvan strategian tekee houkuttelevaksi se,
että onnistuessaan se tuottaisi hyödyllisiä ulkoisvaikutuksia koko Suomen kansantaloudelle tuottavuuden
ja kilpailukyvyn kasvun kautta. Vaativaksi strategian tekee sen edellyttämä määrätietoinen
ja pitkäjänteinen panostaminen osaamisen kehittämiseen, tarve valita yhä selkeämmin kehittämisen
painoaloja, ja ajoittainen pakko muuttaa aiemmin valittua suuntaa.
20

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
2. Aluekehitystä selittäviä teorioita
2.1 Talousteoria aluekehityksen selittäjänä
Alueellisen kehityksen liikkeelle paneva voima on taloudellinen kilpailu, ja siinä keskeinen menestykseen
vaikuttava tekijä on työn ja muiden voimavarojen käytön tuottavuus. Tiheys, jolla yksilöt
ryhmittyvät yrityksiksi tai yhteistyöverkostoiksi vaikuttaa puolestaan merkittävästi alueen tuottavuuteen
ja kilpailukykyyn, sillä yhteistyössä ihmiset saavat aikaan enemmän kuin toimiessaan yksin.
Yrityksillä ja verkostoilla on jatkuva taipumus vahvistaa tuottavuuttaan ja kilpailukykyään
etsimällä yhä edullisempia yhteistyö- ja kauppakumppaneita. Syntyy yritysten, alueiden ja maiden
välistä vuorovaikutusta, vaihdantaa ja kauppaa. Markkinoiden laajeneminen tekee mahdolliseksi
entistä pidemmälle menevän yritysten ja työntekijöiden erikoistumisen ja samalla tuottavuuden
kasvun (Smith 1776). Talouden kansainvälistyminen sekä osaamisen, työn tuottavuuden ja hyvinvoinnin
kasvu ovat toisiinsa liittyviä ja toisiaan tukevia prosesseja.
Alueellisessa kehittymisessä on lepokitkaa. Tarvitaan suuri voimavarojen panostus sysäämään
kasvuprosessi liikkeelle. Liikkeelle lähdettyään kasvuprosessi voi alkaa ylläpitää itseään, jos paikkakunnalla
ja sen lähiympäristössä on tarjolla kasvua ylläpitäviä voimavaroja. Eri aikoina ja eri
teorioissa on esitetty toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, mitkä ovat aluekehityksen kannalta
ratkaisevan tärkeitä voimavaroja.
Aluetalouden rikas teoriakenttä voidaan jakaa kahteen osaan. (Hieman erilaisia ryhmittelyjä
ovat esittäneet Laakso ja Loikkanen (2002) sekä Tervo (1999)). Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat
klassisen talousteoriaperinteen mukaiset tarkastelut, joissa korostetaan alueiden luonnonvaroja,
työvoimaa ja pääomia kehityksen resursseina. Näissä teorioissa talous pyrkii hakeutumaan tasapainoon
ja alueelliset erot korjautuvat. Uusklassisen teoriaryhmän vahvuutena ovat tasapainomalleihin
perustuvat kvantitatiiviset laskelmat.
Toiseen ryhmään kuuluvia teorioita voitaisiin sanoa keskittymis- eli agglomeraatioteorioiksi.
Niissä huomiota kiinnitetään kasvutekijöihin, jotka ovat endogeenisia eli talouden oman toiminnan
tulosta ja kumuloituvia, eli alueiden välisillä eroilla on taipumus kasvaa. Asutuskeskuksia ja
kaupunkeja syntyy taloudellisen toiminnan tuloksena, ja niiden tarjoamat sijaintiedut ovat myös
taloudellisen toiminnan seurausta. Tietty luonnonoloista johtuva piirre tai jopa satunnainen, ohimenevä
tekijä voi käynnistää alueellisen kehittymisen ja keskittymisen prosessin, mutta pitkällä
aikavälillä alueet ja kaupungit voivat luoda itse etuja, jotka pitävät kasvua yllä.
Agglomeraatiomalleissa luovutaan eräistä tasapainomallien epärealistisista oletuksista, kuten
täydellisen kilpailun ja vakiomittakaavatuottojen oletuksista. Kilpailu on monopolistista, joten
yritykset voivat kehittää ja tuoda markkinoilla tuotteita, joiden ominaisuudet eroavat muiden
yritysten tuotteista. Mittakaavatuotot voivat olla kasvavia, eli yritykset voivat parantaa tuottavuuttaan
keskittämällä toimintaansa harvempiin toimipisteisiin. Tällaiset realistiset oletukset kuitenkin
vaikeuttavat keskittymismalleihin perustuvien kvantitatiivisten mallien kehittämistä.
Keskittymisteoriat voidaan jakaa kahteen ryhmään. Osa keskittymisteorioista selittää alueellista
keskittymistä tuotannon mittakaavaeduilla ja painottaa konkreettisia, tuotantoon ja hankintoihin
liittyviä seikkoja. Nämä teoriat korostavat myös kasvavien kaupunkien kysynnän antamaa
kasvuvoimaa. Osa keskittymisteorioista kohdistaa huomionsa tiedon hankkimiseen ja yritysten
muuhun innovaatiotoimintaan liittyviin ilmiöihin. Tiedon hankinnassa ja tutkimuksessa ilmenee
omia mittakaavaetujaan, jotka kiihdyttävät yritystoiminnan alueellista keskittymistä.
21

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Tuotannossa ja innovaatiotoiminnassa syntyvien mittakaavaetujen jaottelua on havainnollistettu
kuviossa 2.1. Se on laajennus Kangasharjun (2003) esityksestä.
Kuvio 2.1. Yrityksen tuotannon ja innovaatiotoiminnan mittakaavaetujen jaottelu.
>
Yrityksen
mittakaavaedut
Tuotannon sisäiset Tuotannon Innovaatiotoiminnan
mittakaavaedut mittakaavaedut mittakaavaedut
>
>
<
>
<
Innovaatiotoiminnan
sisäiset
mittakaavaedut
>
Tuotannon ulkoiset
mittakaavaedut
>
Innovaatiotoiminnan
ulkoiset
mittakaavaedut
<
>
Tuotannon Tuotannon Innovaatitoiminnan Innovaatiotoiminnan
urbanisaatioedut lokalisaatioedut urbanisaatioedut lokalisaatioedut
Kuviossa 2.1 tuotannon ja innovaatiotoiminnan mittakaavaetuja on tarkasteltu symmetrisinä
ilmiöinä. Sekä tuotannossa että innovaatiotoiminnassa yritys voi saavuttaa sisäisiä mittakaavaetuja
keskittämällä tuotannon (tai tutkimus- ja kehittämistoiminnan) yhteen yksikköön. Vastaavasti
tuotannossa (tai innovaatiotoiminnassa) yritykselle on hyötyä siitä, että paikkakunnalla
on sekä saman toimialan että muiden toimialojen tuotanto- tai t&k-yksiköitä.
Ruuhkautuminen, seutuistuminen ja hajautuminen
Sekä vanhemmat että uudemmat aluekehityksen selitysmallit pitävät mahdollisena, että taloudellista
toimintaa keskittävät voimat saattavat olla ajoittain heikompia kuin hajauttavat voimat.
Kun jokin alue teollistuu, palkat ja muut kustannukset nousevat, ja uusia tuotantolaitoksia
aletaan rakentaa syrjemmälle, edullisten kustannusten alueille.
Hajautumista voi tapahtua keskittymisen jälkeen myös kuljetuskustannusten muutosten
takia. Asutuskeskuksen sisäisen liikenteen järjestäminen vaatii mittavia infrastruktuuri-investointeja,
mutta kun ne on tehty, keskimääräiset kuljetuskustannukset vähenevät nopeasti liikenteen
määrän kasvaessa, ja syntyy keskittymistä edistäviä mittakaavaetuja. Vähitellen liikenteen
ruuhkautuminen asutuskeskuksen sisällä voi kuitenkin alkaa nostaa kuljetuskustannuksia.
Jos esimerkiksi ajoneuvotekniikan kehitys alentaa matkan pituudesta riippuvia kuljetuskustannuksia,
mutta ei pysty vähentämään asutuskeskuksen sisäisten ruuhkien aiheuttamia ongelmia,
yhdyskuntakehitys voi alkaa hajautua, ja kaupungin ympärille voi syntyä satelliitteja. (Ks.
Ottaviano ja Thisse 2001.)
Seutuistuminen voidaan nähdä keskittymistä seuraavan hajautumisen erikoistapauksena.
Seutuistumiskehityksessä työpaikkojen lukumäärä kasvaa kaupunkikeskustoissa ja niiden lähellä,
mutta väestönkasvu suuntautuu lähikuntiin, joissa viihtyisä asuminen voi olla edullisempaa
(Vartiainen 1992). Työpaikkojen ja asukasmäärien kasvussa voi ilmetä eriytymistä, jos
22

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
lähikuntien vahvuudet työn ja viihtyisän asumisympäristön tarjonnassa eroavat merkittävästi
toisistaan. Useiden keskusten muodostumista kuvasivat matemaattisen mallin avulla ensimmäisenä
Fujita ja Ogawa (1982).
Taloudellisen toiminnan ruuhkautumista voidaan havainnollistaa tarkastelemalla tietyllä
alueella tai teollisuusvyöhykkeellä alihankkijoina toimivia yrityksiä (Venables 1996). Uuden
alihankkijayrityksen tulolla seudulle on sekä markkinoita laajentavia että markkinoita ruuhkauttavia
vaikutuksia. Kilpailijat kokevat aluksi markkinoiden ruuhkautumisen vaikutukset.
Uuden yrityksen aiheuttama työn kysynnän lisäys pyrkii nostamaan alueen palkkatasoa, ja
uuden yrityksen kasvattama tarjonta alentaa toimialan tuotteiden hintatasoa. Kilpailijat kärsivät
molempien vaikutusten seurauksista, ja siten markkinat ovat aiempaa ruuhkautuneempia.
Uuden yrityksen tulolla on kuitenkin myös markkinoita laajentavia ulkoisvaikutuksia. Kun
alihankkijayritysten tarjoamien tuotteiden hinta alenee, alueelle voi muuttaa lisää alihankkijoiden
asiakasyrityksiä, lopputuotteiden valmistajia. Silloin alihankkijoiden tuotteisiin kohdistuva
kysyntä kasvaa. Palkkatason nousu lisää lopputuotteiden ja siten myös alihankkijoiden tuotteiden
kysyntää. Niin kauan kun uusien yritysten tulon aiheuttama markkinoita laajentava vaikutus
on suurempi kuin markkinoita ruuhkauttava vaikutus, taloudellisen toiminnan alueellinen
keskittyminen pyrkii jatkumaan.
Alueelta toiselle suuntautuvat pääomasijoitukset voivat tasoittaa aluekehitystä, sillä pääomasijoitukset
kohdistuvat usein sinne, missä palkat ja muut kustannukset ovat edullisimpia.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa vähän koulutettua työvoimaa tarvitsevat teollisuudenalat ovat
siirtyneet maan niille alueille, joilla palkat ovat alhaisia. Kansainvälistyneessä ja jopa globalisoituneessa
taloudessa pääomasijoitukset kuitenkin suuntautuvat herkästi oman maan ulkopuolelle
- Suomesta ei pelkästään Baltiaan tai Itä-Eurooppaan vaan esimerkiksi elektroniikkateollisuuden
tapauksessa Kiinaan asti. Onko Suomella silloin muuta mahdollisuutta kuin kilpailla
Kiinan palkkatason ja veroasteen kanssa?
2.2 Uusklassinen aluekehityksen teoria
Klassiseen talousteoriaan pohjautuva aluetalouden kehityksen selitysmalli korostaa luonnonolosuhteiden
antamien konkreettisten, fyysisten sijaintietujen merkitystä. Alueiden välillä on ilmastoon,
pinnanmuodostukseen, maaperään sekä mineraali- ja energiavaroihin liittyviä eroja. Luonnon
määräämiä ovat myös vesistöjen ja hyvien satamapaikkojen sijainnit. Monet aluetalouden
kehitykseen vaikuttavat seikat ovat eksogeenisia, talouden ulkopuolelta annettuja tekijöitä. Alueiden
välisiä eroja on jossain määrin mahdollista tasoittaa investoimalla infrastruktuuriin, mutta
esimerkiksi pinnanmuodostuksen korjaaminen yhdyskuntien tarpeisiin on kallista. Tuotannon ja
asukkaiden määrä pyrkii kasvamaan paikkakunnilla, joilla kustannukset ovat edullisia.
Alueen kasvu riippuu saatavissa olevan työvoiman ja pääoman määrästä. Pääoma eli tehtaat
sijoitetaan sinne, missä tarjolla on edullisinta työvoimaa, ja työvoima hakeutuu alueille, joilla tarjotaan
korkein palkkataso. Maataloustuotannon sijoittumiseen vaikuttavat luonnonoloista johtuvat
maan tuottavuuden erot (Ricardo 1821). Kaupunkien ympärille muodostuu usein vyöhykkeitä,
joissa tuotetaan samantapaisia hyödykkeitä. Von Thünenin (1826) teoria selittää vyöhykkeiden
muodostumista tuotteiden erilaisilla kuljetuskustannuksilla. Ulkomaankaupan ja muuttoliikkeen
gravitaatioteorioissa etäisyys on tärkeä selittävä tekijä, ja siltä osin nämä teoriat muistuttavat yhä
von Thünenin ajattelutapaa.
Alfred Marshall (1890) oli hyvin perillä ammattitaidon ja ammatillisen tiedonvaihdon vaikutuksesta
alueiden kehitykseen. Kun jonkin elinkeinon harjoittajia on asettunut tietylle seudulle, sillä
23

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
on Marshallin mukaan todennäköisesti pitkäaikaisia seurauksia. Ammatillisessa vuorovaikutuksessa
ammattisalaisuudet avautuvat ja leviävät kuin ilmassa, ja lapsetkin oppivat niitä melkein
tiedostamattaan. Hyvä työnjälki saa ansaitsemansa arvostuksen, ja uusista keksinnöistä, koneiden
parannuksista sekä prosessien ja organisaation uudistuksista keskustellaan vilkkaasti, ja tässä keskustelussa
syntyy yhä uusia ideoita. (Marshall 1890: IV.X.7.) Marshallin kuvaamassa työympäristössä
tapahtuu sekä tiedon siirtymistä että uusien ideoiden kehittelyä yritysten rajat ylittävillä kontaktipinnoilla.
Klassinen aluekehityksen teoria elää nykyisin vahvimmin tasapainomalleja hyödyntävissä tutkimuksissa.
Uusklassisten tasapainomallien mukaan alueelliset erot pyrkivät pitkällä aikavälillä
tasoittumaan. Vaikka mallien perustana olevat oletukset eivät useinkaan täyty, mallien avulla pystytään
kuitenkin tuottamaan uskottavia kvantitatiivisia arvioita lyhyellä aikavälillä odotettavissa
olevista muutoksista. Mallien ongelmana on, että niissä on vaikea ottaa huomioon kumuloituvien
kasvutekijöiden vaikutuksia, joten mallit eivät sovellu parhaalla mahdollisella tavalla aluekehittämisen
peruslinjojen määrittelyyn. Kun peruslinjaukset on tehty, tasapainomalleilla voidaan kuitenkin
vertailla pienten toimenpidevaihtoehtojen vaikutuksia lyhyillä aikaväleillä.
Tasapainomallien avulla voidaan arvioida esimerkiksi palkkaerojen vaikutusta muuttoliikkeeseen.
Suomessa alueiden väliset palkkaerot ovat olleet pieniä, mutta silti on syntynyt muuttoliikkeitä
paremman työllisyyden alueille ja siirtolaisuutta ulkomaille. Oulun ja Tampereen kaltaiset
nopeasti kasvavat keskukset ovat houkutelleet myös työssä olevia vaihtamaan asuinpaikkaansa:
1990-luvulla noin puolet näihin kaupunkeihin muuttaneista siirtyi työpaikasta toiseen (Jolkkonen
ja Kilpeläinen 2002: 111).
Tasapainomallien avulla voidaan arvioida myös, missä määrin muuttoliike tasoittaa alueellisia
työttömyysasteen eroja. Tulosten mukaan muuttoliikettä näyttää syntyvän herkimmin alueellisiksi
jäävien työttömyysshokkien seurauksena. Shokki näkyy 2-3 vuoden ajan alueen työttömyyden
kasvuna. Tänä aikana muuttoliike kasvaa ja johtaa lopulta alueen työllisten määrän pysyvään
alentumiseen (Pekkala ja Kangasharju 2002: 12). Tutkimuksessa ei otettu huomioon alueelta toiselle
leviävien työllisyyshäiriöiden vaikutuksia. Ne voivat ohjata muuttoliikettä kohti parhaimmin
pärjääviä alueita, joilla työpaikkoja on tarjolla heti tai tulevaisuuden odotuksissa. Pitkälläkään
aikavälillä muuttoliike ei kuitenkaan ole luonut alueellisille työmarkkinoille tasapainoa. Suurista
muuttoliikkeistä huolimatta alueiden väliset työttömyysasteiden erot pysyivät Suomessa melko
vakaina vuosina 1963-1993 (Loikkanen ym. 1997: 312).
Tasapainomallit havainnollistavat, miten politiikkatoimet aiheuttavat taloudessa reaktioita,
jotka neutraloivat merkittävän osan toimenpiteiden tehosta. Voidaan tarkastella esimerkiksi valtionhallinnon
työpaikkojen hajasijoittamisen vaikutusta. Jos tuhat valtionhallinnon työpaikkaa
siirrettäisiin pääkaupunkiseudulta Keski-Suomeen, uusien työpaikkojen aiheuttamien kerrannaisvaikutusten
ansiosta työpaikkoja syntyisi Keski-Suomeen aluksi 1257. Vähitellen siirron vaikutukset
kuitenkin heijastuisivat Keski-Suomen palkkatasoon ja muuttoliikkeeseen, ja käynnistyisi
mekanismeja, jotka pyrkisivät palauttamaan alkuperäisen tasapainon. Sopeutumismekanismien
takia pitkällä aikavälillä Keski-Suomeen syntyvien uusien työpaikkojen määrä jäisi lopulta vain
noin 500:aan. (Honkatukia ym. 2003.)
Hajasijoitusesimerkki havainnollistaa myös tasapainomallien ongelmia. Mallit eivät pysty helposti
ottamaan huomioon laadullisesti erilaisten resurssien vaikutuksia. Jos Keski-Suomeen siirrettäisiin
tuhat tekniikan ja luonnontieteen professoria, siirrolla olisi todennäköisesti huomattavasti
merkittävämmät pitkän aikavälin aluetaloudelliset vaikutukset kuin vastaavan palkkatason
omaavien hallintovirkamiesten muuttoliikkeellä. Tosin professorit tarvitsisivat työhuoneen lisäksi
myös tutkimusvälineitä, opiskelijoita ja tutkimusrahoitusta voidakseen toimia tehokkaasti uudella
kotiseudullaan.
Tasapainomallit yleensä ennustavat alueiden ja maiden välisten erojen tasoittumista. Tasoittu-
24

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
misen odotetaan olevan sitä nopeampaa, mitä perusteellisemmin kaupan, liikkuvuuden ja palkkojen
joustavuuden esteet poistetaan. Empiiriset havainnot eivät aina tue teoriaa. Kansainvälinen
talouden integraatio voi lisätä eikä vähentää esimerkiksi alueiden välisiä työttömyyseroja. Vuosina
1983-1993 EU:n sisämarkkinat yhdentyivät jonkin verran, mutta alueiden väliset työllisyyserot
kasvoivat. Työttömyysaste laski 25:llä parhaimman työllisyyden alueella 4,8 %:sta 4,6 %:iin. Samaan
aikaan 25:llä korkeimman työttömyyden alueella työttömyysaste nousi 17,2 %:sta
22,4 %:iin (Loikkanen ym. 1997: 322).
Tasapaino-oletusten horjuvuus
Ekonometrinen taloustutkimus perustuu usein malleihin, joissa hyödynnetään taloudellisen
tasapainon oletuksia mm. täydellisestä kilpailusta. Täydellisen kilpailun oloissa tuotanto ja
kysyntä löytävät tasapainon tietyllä hintatasolla niin, että yritykset maksimoivat voittonsa käytettävissä
olevalla tuotantoteknologialla ja kuluttajat maksimoivat omien preferenssiensä mukaiset
hyötynsä. Kaikilla markkinoilla vallitsee tasapaino, eikä esimerkiksi työttömyyttä ole
olemassa. Tällaisissa ns. yleisen tasapainomallin olettamissa olosuhteissa julkisella vallalla ei ole
hyviä perusteita puuttua markkinoiden toimintaan. On kuitenkin käynyt ilmi, että yleinen tasapainomalli
ei pysty kuvaamaan yksikertaisiakaan aluetalouden ilmiöitä.
Etäisyyden ja kuljetuskustannusten vaikutuksia koetettiin ottaa huomioon yleisessä tasapainoteoriassa
erottamalla hyödykkeet toisistaan paitsi ominaisuuksien myös ostopaikan mukaan
(Debreau 1959). Myöhemmin kuitenkin osoitettiin, että hintamekanismi ei tuotakaan
optimaalista tasapainoa homogeenisen aluerakenteen tapauksessa, jos kuljetuskustannukset
otetaan huomioon. Tulos tunnetaan Starrettin (1978) mahdottomuusteoreemana. Tasapainomalli
pystyy antamaan vain sellaisen ratkaisun, jossa hyödykkeillä ei käytäisi kauppaa alueiden
välillä, vaan kaikki yritykset olisivat omavaraisia. Syntyisi eräänlainen ihanteellinen maaseutu,
jossa kotitaloudet tuottavat kaiken tarvitsemansa ilman raaka-aineiden ja tavaroiden kuljetusta
ja kauppaa. Tällaisessa teoreettisessa maailmassa ei syntyisi myöskään asutuskeskuksia.
Yleisen tasapainomallin olettamissa olosuhteissa alueiden välinen kauppa järkyttäisi ihanteellisen
maaseudun tasapainoa. Starrettin mahdottomuusteoreeman mukaan yritykset pyrkisivät
siirtymään alueelta toiselle pienentääkseen kuljetuskustannuksia. Tavaroiden kaupassa ja
yritysten sijainnin valinnassa ei voisi syntyä samanaikaista tasapainoa. Näin ollen alueellisen
etäisyyden ja kuljetuskustannusten huomioonottaminen tekee yleisen tasapainomallin mukaisen
täydellisen kilpailun toteutumisen mahdottomaksi. Teoreeman seurauksena taloudellisen
toiminnan alueellinen keskittyminen on väistämätöntä hyvin yksinkertaistenkin oletusten vallitessa.
Keskittymistä tapahtuu, jos alueet ovat tuotantokustannuksiltaan erilaisia, tonttien hinnat
eroavat toisistaan, tai jos taloudellisesta toiminnasta syntyy ulkoisvaikutuksia.
2.3 Tuotannon mittakaavaetuja korostavat teoriat
Agglomeraatio- eli keskittymisteorioissa mekanismit, jotka kasvattavat alueiden välille syntyneitä
eroja ovat vahvempia kuin eroja tasoittavat tekijät. Vastakohtana tasapainomalleille keskittymisteoriat
painottavat talouden alueellisen kehityksen kumuloituvaa ja itseään vahvistavaa luonnetta.
Yrityksillä on taipumus sijoittua kaupunkeihin, sillä siellä ne saavuttavat korkeamman tuottavuu-
25

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
den tason kuin harvaan asutuilla seuduilla. Uusien yritysten tulo kaupunkiin lisää kaupungin tarjoamia
etuja entisestään.
Myrdalin (1957) keskus-periferia -teoriassa kiteytyy eräitä aluekehityksen piirteitä, jotka vaikuttavat
nykyisenkin aluekehittämisajattelun taustalla. Myrdalin teoriassa voidaan esimerkiksi tarkastella
kahden alueen maailmaa, jossa yritys siirtyy alueelta toiselle. Yrityksen vastaanottaneella
alueella syntyy uusia työtilaisuuksia, jotka houkuttelevat ammattitaitoista työvoimaa. Muuttoliikkeen
ansiosta yritysten tuotteiden kysyntä kasvaa, mikä vetää alueelle lisää yrityksiä. Kasvaneiden
verotulojen turvin alueen koulutusoloja ja infrastruktuuria voidaan kohentaa. Alue, josta yritys
lähti, menettää työvoimaa, pääomaa ja verotuloja. Myrdalin teoriassa on myös kehitystä tasapainottavia
aineksia: kun vaurastuneella alueella maan ja työn hinta nousee ja ruuhkat alkavat haitata
kuljetuksia, yrityksiä siirtyy vaurastuneelta alueelta köyhtyneelle alueelle.
Tuotannon mittakaavaedut ovat voimakkaimpia alueellista keskittymistä aikaansaavia tekijöitä.
Tuotannon mittakaavaeduissa voidaan erottaa yrityksen sisäiset ja ulkoiset mittakaavaedut (ks.
kuvio 2.1 ja Kangasharju 2003). Yrityksen sisäisten mittakaavaetujen takia tuotanto kannattaa
keskittää yhteen tai muutamaan suureen laitokseen, sillä suurtuotannossa yksikkökustannukset
ovat alhaiset. Yritykset valitsevat suurten yksiköidensä sijoituspaikoiksi paikkakuntia, joilta on
lyhyet etäisyydet markkinoille tai joilla on edullisimmin tarjolla tuotannossa tarvittavia resursseja.
Esimerkiksi Pohjoismaiden kaupunkirakenteeseen on vaikuttanut voimakkaasti metsäteollisuuden,
elintarviketeollisuuden, kaivosteollisuuden ja kalanjalostuslaitosten hakeutuminen luonnonvaroiltaan
rikkaille, mutta harvaanasutuille seuduille. Näiden toimialojen yritysten sisäisiin mittakaavaetuihin
perustuneet sijaintipäätökset ovat käynnistäneet alueellisia keskittymisprosesseja,
joiden tuloksena on syntynyt erikoistuneita pikkukaupunkeja. (Laakso ja Loikkanen 2000: 76.)
Suurten kaupunkien synnyssä yritysten ulkoiset mittakaavaedut ovat lopulta tärkeämpiä kuin
yritysten sisäiset mittakaavaedut. Ulkoisilla mittakaavaeduilla tarkoitetaan hyötyjä, joita yritys saa
siitä, että sen lähistöllä toimii muita yrityksiä. Tuotannon ulkoiset mittakaavaedut välittyvät yrityksestä
toiseen markkinoiden välityksellä. Tuotannon ulkoisia mittakaavaetuja syntyy paikkakunnalla
sekä yhden toimialan sisällä että toimialojen välillä. Ulkoisia mittakaavaetuja on tarkastellut
artikkeleissaan Krugman (1991, 1993), joka onnistui esittämään formaalin mallin aluetaloustieteessä
pitkään esille olleille ajatuksille. Formaalin käsittelyn ansiosta aluetalousteorian ulkoisiin
mittakaavaetuihin liittyvät ilmiöt pystytään kytkemään entistä läheisemmin esimerkiksi kansainvälisen
kaupan kysymyksiin (Tervo 1999: 762-763).
Paikkakunnalla toimivat saman toimialan yritykset kilpailevat keskenään, mutta ne myös tuottavat
toisilleen ulkoisia mittakaavaetuja, joita sanotaan lokalisaatioeduiksi. Toimialan yrityskeskittymän
ansiosta paikkakunnalle hakeutuu alasta kiinnostunutta ammattitaitoista työvoimaa. Samaan
tapaan toimialan yrityskeskittymä houkuttelee alueelle alaa palvelevia alihankkijoita ja palveluyrityksiä.
Alueen julkinen sektori ja mm. rahoituslaitokset oppivat tuntemaan toimialan ongelmat
ja mahdollisuudet, mikä helpottaa yritysten toimintaa ja laajentumishankkeita. Paikkakunnalle
voi kehittyä alan kehitykselle suotuisa ilmapiiri, ja myönteisillä odotuksilla on kehitystä edistävä
ja taloudellista toimintaa keskittävä vaikutus.
Yritykselle on etua myös muiden toimialojen yritysten toimimisesta samalla paikkakunnalla.
Tätä ulkoisten mittakaavaetujen tyyppiä sanotaan urbanisaatioeduiksi. Yritys hyötyy, jos omalla
paikkakunnalla on käytettävissä esimerkiksi rahoitus-, markkinointi-, konsultointi- ja lakiasiainpalveluja.
Yritys hyötyy myös kuluttajapalveluja tarjoavien yritysten läsnäolosta. Hyvät palvelut
houkuttelevat paikkakunnalle työvoimaa, mikä helpottaa uusien työntekijöiden rekrytointia.
Tuotannon mittakaavaetuihin perustuvan aluetalouden teorian kehittely on varsin pitkällä.
Teoria selittää, miksi esimerkiksi kuljetuskustannuksia alentavat tieinvestoinnit saattavat kiihdyttää
alueellista keskittymistä. Edulliset kuljetukset eivät vähennä kaupunkien tarjoamia etuja, ja
kaupungeissa tuotettujen teollisuustuotteiden kuljetuskustannukset maaseudun markkinoille alenevat
entisestään. Kansainvälisten markkinoiden laajenemiseen liittyvä tuotekehityksen ja tuote-
26

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
differentioinnin kasvutarve voi sekin edistää tuotannon alueellista keskittymistä, sillä se vahvistaa
yritysten halua toimia suurimpien markkinoiden lähellä. (Ottaviano ja Thisse 2001: 30-31.)
2.4 Innovaatiotoiminnan mittakaavaetuja korostavat teoriat
Uudet aluekehityksen teoriat kiinnittävät huomiota taloudellisen toiminnan myötä muodostuneisiin
eli endogeenisiin kasvutekijöihin. Niitä ovat tieto, kokemus, osaaminen, ammattitaito sekä
erilaiset talouden kasvua ja kehitystä edistävät käytännöt ja instituutiot. Innovaatiotoiminta on
laajasti ymmärrettynä uusien kasvutekijöiden luomista: se on uuden tiedon hankkimista ja soveltamista
niin, että syntyy uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Myös sijoituspääomaa voitaisiin pitää
endogeenisena kasvutekijänä, sillä sitä kertyy taloudellisessa toiminnassa.
Tieto ja osaaminen ovat oppimisen, kokemuksen ja tutkimustoiminnan tuloksena muodostunutta
aineetonta pääomaa. Eräitä tiedon ja osaamisen lajeja on vaikea siirtää alueelta toiselle, jos
ne ovat alueen yhteisen perinteen ja oppimisen tulosta. Jos esimerkiksi yritysten välinen yhteistyö
sujuu tietyllä alueella poikkeuksellisen hyvin, siitä voi tulla merkittävä kilpailuetu, jota muiden
alueiden on vaikea jäljitellä. Kalifornian Piilaakso on ollut tunnettu siitä, että siellä yliopistojen,
aloittavien yritysten ja yksityissijoittajien yhteistyö on tuottavaa, ja monien maiden teknologiapolitiikassa
on koetettu imitoida Piilaakson toimintamallia.
Tiedon tuottamiseen liittyy samantapaisia mittakaavaetuja kuin muuhun tuotantoon. Esimerkiksi
keskittämällä tutkimus- ja kehitystoimintaa yhteen paikkaan yritys voi hyödyntää tehokkaasti
usein varsin kalliita tutkimuslaitteita. Lisäksi samoissa tiloissa toimivat tutkimusryhmät vaihtavat
aktiivisemmin tietoa ja osaamista keskenään kuin ryhmät, jotka toimivat eri paikkakunnilla.
Näin yritys voi saada tutkimus- ja kehitystyön keskittämisestä sisäisiä innovaatiotoiminnan mittakaavaetuja
(ks. kuvio 2.1).
Innovaatiotoiminnan ja tuotannon ulkoistenkin mittakaavaetujen välillä on yhtäläisyyksiä,
mutta niiden välillä on myös tärkeä ero. Tuotannon ulkoisvaikutukset välittyvät yrityksestä toiseen
markkinamekanismin avulla tuotteiden ja tuotantopanosten kaupassa. Sen sijaan tieto siirtyy
yrityksestä toiseen pitkälti muita kanavia pitkin kuin markkinoiden kautta, vaikka yritykset ostavatkin
toisiltaan patenttioikeuksia, lisenssejä ja tuotantoteknologiaa. Yritys saa eri kanavia pitkin
alle markkinahinnan tietoa, joka auttaa sitä sen omissa tutkimus- ja tuotekehitysponnisteluissa.
Tietoa siirtyy erityisesti maantieteellisesti lähekkäin sijaitsevien yritysten välillä, toimivatpa ne sitten
samalla tai eri toimialalla.
Innovaatiotoiminnan mittakaavaetuja korostavat teoriat voidaan jaotella oppivan alueen, innovatiivisen
ympäristön ja innovaatiojärjestelmän käsitteisiin perustuviin teorioihin. Oppivan
alueen teorioissa kiinnitetään huomiota alueen toimijoiden kykyyn oppia yhdessä. Oppiminen ei
rajaudu irrallisina toimiviin yksilöihin, vaan uusi tieto välittyy eteenpäin yritysten ja muiden yhteisöjen
sisällä ja välillä. Nopean tiedon välittymisen myötä yritysten tuottavuus nousee korkealle
tasolle. Yhteisen oppimisen tuloksena ei muutu pelkästään yksilö ja hänen käyttäytymisensä, vaan
koko yhteisön toiminta saa uusia piirteitä. (Ks. myös Lyytinen 2002.)
Vastaavasti innovatiivisten ympäristöjen teorioissa kiinnitetään huomiota tekijöihin, jotka
vahvistavat tietyn alueen innovaatiokykyä. Tiedon siirtymistä edistävät tekijät ovat siinäkin avainasemassa.
Sijainti alueella, jolla harjoitetaan menestyksekästä innovaatiotoimintaa tietyllä toimialalla,
tarjoaa sinne sijoittuvalle kyseisen toimialan yritykselle innovaatiotoiminnan lokalisaatioetuja.
Alueelle on kehittynyt innovatiivinen toimintaympäristö kyseisellä toimialalla.
Usein radikaalit innovaatiot syntyvät toiselta toimialalta saadun tiedon ansiosta, ja tällaisessa
yhteydessä voidaan puhua innovaatiotoiminnan urbanisaatioeduista. Silloin kun yritys tavoittelee
innovaatiotoiminnassaan urbanisaatioetuja, se sijoittaa tutkimus- ja tuotekehitysyksikkönsä sellai-
27

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
seen suureen kaupunkiin, jossa on jo olemassa monien muiden toimialojen tutkimus- ja kehitysyksiköitä,
yliopistoja ja tutkimuslaitoksia. Tällaisia seutuja kuvataan usein alueellisen innovaatiojärjestelmän
käsitteeseen perustuvilla teorioilla.
Tiedon siirtymisen ja alueellisen innovaatiotoiminnan eri teorioihin palataan myöhemmissä
luvuissa.
2.5 Kohti yhtenäistä aluekehityksen selitysmallia
Nykyisen käsityksen mukaan erilaiset mittakaavaedut ovat taloudellisen toiminnan alueellisen
keskittymistaipumuksen ydin. Tuotantoon liittyvien mittakaavaetujen lisäksi oma vaikutuksensa
on kulutuksen mittakaavaeduilla, joita ei kuitenkaan tarkastella tässä raportissa. Niiden ansiosta
kuluttajat hyötyvät muiden kuluttajien läheisyydestä - suuret kuluttajamarkkinat vetävät yrityksiä
ja kuluttajat hyötyvät toisistaan myös tiedon vaihdon kautta. Innovaatiotoiminnan mittakaavaeduilla
on erityistä merkitystä, sillä innovaatiotoiminnassa muodostuu sellaisia kasvutekijöitä, joiden
varaan voidaan rakentaa uutta kilpailukykyä.
Aluetalouden teorian kehityksessä eletään mielenkiintoista aikaa, sillä eri lähtökohdista syntyneitä
teorioita pyritään yhdistämään keskenään ja samalla arvioidaan, mikä on esimerkiksi yhä
vilkastuvan ulkomaankaupan vaikutus näin muodostuneissa teoriakokonaisuuksissa. Teorioiden
monimutkaistuessa on entistäkin tärkeämpää vertailla teorioiden selitysvoimaa empiiristen havaintoaineistojen
avulla.
Hyvän aluekehityksen teorian olisi selitettävä keskittymisilmiön lisäksi alueellisen keskittymisprosessin
lopputuloksen tärkeimpiä piirteitä. Yksi selitystä kaipaavista empiirisistä havainnoista
on kaupungistumisprosessin tuloksena syntyvien kaupunkien kokojakauman säännönmukaisuus.
Kaikissa maissa suurimpia keskuksia on vain muutama, ja pieniä asutuskeskuksia on paljon.
Useimmissa maissa kaupunkien kokojakauma noudattaa ns. Pareto-jakaumaa
G(x) = Ax -a
jossa x on kaupungin asukasluku
G(x) on niiden kaupunkien lukumäärä, joiden asukasluku on vähintään x
A on vakio
a on vakio.
Pareto-jakauman erikoistapaus on ns. Zipfin kaava, jonka mukaan vakio A on maan suurimman
kaupungin väkiluku ja vakio a = 1 (Zipf 1949). Silloin kertomalla minkä tahansa kaupungin
väkiluku kaupungin suuruusjärjestysnumerolla saadaan tulona suurimman kaupungin väkiluku.
Tutkijoita on kiehtonut ja hämmästyttänyt se, että monien erilaisten maiden kaupunkien kokojakauma
noudattaa melko hyvin tätä yksinkertaista sääntöä (ks. esim. Laakso ja Loikkanen 2000:
72-76).
Viime aikoina kaupunkien kokojakaumasta on saatu lisää tietoa. Tähän mennessä laajinta
aineistoa on käytetty tutkimuksessa, joka perustui 73 maan kaupunkien asukaslukuihin. Tutkimuksessa
kävi ilmi, että 53 maassa Zipfin kaavan vakio a ei ollut tasan 1. Vakion arvo todennäköisin
arvo asettui välille 0.95 - 1.35 (Soo 2002: 39.) Kun vakio a < 1, kaupunkien kokojakauma
on jyrkempi kuin Zipfin kaavassa (jossa a = 1), eli väestö on keskittynyt voimakkaammin harvoihin
suurkaupunkeihin. Tällaisia jakaumia löytyy Afrikan, Etelä-Amerikan ja Aasian maista. Kun
vakio a > 1, väestön keskittyminen suurkaupunkeihin on hieman vähäisempää, kuin mitä Zipfin
kaavan mukaan voitaisiin odottaa. Tällainen on tilanne Euroopassa (mm. Suomessa), Pohjois-
Amerikassa, ja Australiassa. (Soo 2002: 3.)
28

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Miksi sitten joissakin maissa väestö keskittyy suurkaupunkeihin voimakkaammin kuin toisissa?
Voimakasta keskittymistä voi selittää alhainen kansantulo, jolloin suuri osa väestöstä on halukas
koettamaan onneaan hakemalla työtä suurkaupungeista. Jos vielä omaisuus on jakautunut
epätasaisesti, suurten kansanosien muuttoliikettä eivät hillitse omat maatilkut tai asunnot. Myös
maiden sosiaalisella rakenteella ja poliittisilla järjestelmillä voi olla oma vaikutuksensa suurimpien
kaupunkien suhteelliseen kokoon. Voidaan myös sanoa, että maissa, joissa väestö on keskittynyt
voimakkaasti harvoihin suurkaupunkeihin, aluepolitiikka on ollut vaikutuksiltaan heikkoa.
Kaupunkien kokojakauman selittämiseksi on kehitetty useita malleja. Tämän raportin näkökulmasta
mielenkiintoisin on selitysmalli, jossa yhdistetään alueellisen keskittymisen ja innovaatiotoiminnan
vaikutusmekanismeja. Durantonin (2002) mallissa kaupunkien kasvua ja taantumista
selitetään innovaatioiden aiheuttamien pienten toimialamuutosten avulla. Mallin mukaan kaupunkeihin
syntyy uusia toimialoja ja työpaikkoja innovaatioiden vaikutuksesta. Samaan aikaan
vanhoja toimialoja ja työpaikkoja häviää. Mallin avulla on pystytty simuloimaan Yhdysvaltain ja
Ranskan kaupunkijakauman muodostumista. Mallin etuna on, että se selittää poikkeamia, joita
todellisuudessa näyttää syntyvän verrattuna Zipfin kaavan ennustamaan tulokseen. Ehkä tulevaisuudessa
pystytään selittämään eri maiden kaupunkien kokoeroja mm. väestöpohjan, pääomaresurssien,
luonnonvarojen, kuljetusjärjestelmien vaatimusten, kansainvälisen kaupan ja innovaatiotoiminnan
tuloksellisuuden avulla.
29

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
3. Innovaatiotoiminnan elementtejä ja vuorovaikutussuhteita
3.1 Innovaatiotoiminnan elementtejä
Yritysten ja yhteistyöverkostojen kehityksen taustalla on taloudellinen kilpailu ja pyrkimys kohti
suurempaa tuottavuutta. Yhdessä ne tekevät mahdolliseksi kuluttajien hyvinvoinnin kasvun. Innovaatiotoiminta
on luonnollinen ja välttämätön osa tätä prosessia. Sen avulla tehostetaan käytössä
olevia tuotantomenetelmiä ja kehitetään uusia tuotteita tai palveluja. Onnistuminen innovaatiotoiminnassa
on nykyään yhä tärkeämpää yritysten, alueiden ja kansantalouksien menestymiselle.
Innovaatio
Innovaation perustana on idea teknologisesta, organisatorisesta tai yhteiskunnallisesta uudistuksesta.
Ideasta tulee innovaatio vasta, kun idea on saanut hyväksynnän ja otettu käyttöön markkinoilla,
organisaatiossa tai jossakin yhteisössä. Ideoihin kohdistuu valintaa niiden ideointi-, rahoitus-,
kehittely-, kokeilu- ja markkinointivaiheissa. Karsinta onkin olennainen osa innovaatioprosessia.
Innovaatioita voidaan jaotella monilla eri tavoilla (ks. esim. Alarinta 1998: 28). Tuote-, palvelu-
ja prosessi-innovaatiot eroavat toisistaan sekä ominaisuuksiltaan että yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan.
Tuoteinnovaatio saattaa luoda uutta kysyntää ja samalla uusia työpaikkoja. Myös palveluinnovaatiolla
on sama vaikutus. Sen sijaan prosessi-innovaatioilla tavoitellaan usein kustannusten
tai ympäristövaikutusten vähentämistä. Prosessi-innovaatiot synnyttävät uusia työpaikkoja
lähinnä silloin, kun ne tekevät mahdolliseksi uusien tuotteiden valmistuksen.
Vähämerkitykselliset tuoteuudistukset ovat yleisin innovaatioiden laji. Ne eivät vaadi tuotteen
tai palvelun tarjoajalta suuria investointeja tai organisaation muutoksia, ja asiakkaiden on helppo
ottaa ne käyttöön. Sen sijaan radikaalien innovaatioiden omaksuminen voi olla asiakaskunnasta
vaikeaa. Tällaisten innovaatioiden hyödyntämiseksi asiakkaan on omaksuttava uusia taitoja. Radikaalin
innovaation valmistuksessa saatetaan tarvita uutta tuotantojärjestelmää.
Infrastruktuuri-innovaatiot ovat aluetalouden kannalta erityisen merkittäviä, sillä ne tehostavat
tieto- ja materiaalivirtojen kulkua, vähentävät maantieteelliseen etäisyyteen liittyviä haittoja ja
voivat tehdä mahdolliseksi aivan uusia liiketoimintamuotoja. Tuoreessa muistissa on Internetin
läpimurto 1990-luvulla. Internet, langaton teleliikenne ja tietokoneet aiheuttivat yhdessä elektroniikkaan
perustuvia työelämän ja yhteiskunnan muutossykäyksiä ja nostattivat innovaatioiden
aallon. Se jatkuu edelleen, vaikka vaimentuikin vuosituhannen vaihteessa. Erityisesti tietoverkkojen
kehitys on antanut aiheen arvioida uudelleen alueiden kehitysmahdollisuuksia ja maantieteellisen
etäisyyden merkitystä.
Infrastruktuuri-innovaatioiden toteuttaminen vaatii huomattavia investointeja ennen kuin
niistä tulee riittävän kattavia. Kustannustehokkuuden saavuttamiseksi infrastruktuurien komponenttien
standardeista on sovittava kansainvälisessä yhteistyössä. Standardointiin ja rakentamistyöhön
liittyvien viiveiden takia infrastruktuuri-innovaatiot ovat riskialttiita. Infrastruktuuri voi
menettää kilpailukykynsä jo ennen kuin sitä päästään kunnolla käyttämään. Näin kävi Motorolan
30

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
suunnittelemalle Iridium-satelliittipuhelinjärjestelmälle, jonka tarvetta vähensi ratkaisevasti
GSM-standardin yleistyminen lähes maailmanlaajuiseksi.
Innovaatioiden kääntöpuolena on niiden taipumus tuhota aiempien käytettyjen ratkaisujen
kilpailukyky. Vanhat tuotantolaitteet ja ammattitaidot voivat jäädä vaille käyttöä. Yksilöille, yrityksille
ja yhteisöille syntyy pääomatappioita, kun laitteisiin ja osaamiseen tehdyt investoinnit menettävät
arvonsa. Pahimmillaan käynnistyy syrjäytymisen kierre, jossa yksilön tai yhteisön kompetenssit
eivät enää riitä yhteistyöhön, jota tarvittaisiin taitojen ja tietojen päivittämiseen ja uuden
kilpailukyvyn rakentamiseen. Silloin on luotava edellytyksiä oppimis- ja innovaatiokapasiteetin
palautumiselle.
Sosiaalinen innovaatio
Teknologisessa innovaatiossa muuttuu teknologia. Vastaavasti sosiaalisessa innovaatiossa muuttuu
yhteisö, sen toimintatavan jokin piirre. Sosiaalinen innovaatio saattaa perustua muuttuneeseen
tapaan hahmottaa maailmaa, uusiin käsitteisiin, käsitteiden välisten suhteiden uudelleenarviointiin
tai uusiin normeihin tai arvoihin.
Radikaaleissa teknologisissa innovaatioissa on aina sosiaalinen ulottuvuus, sillä niiden käyttöönotto
muuttaa yhteisön tapaa toimia - esimerkiksi sopivat tietoverkot. Vastaavasti sosiaalisissa
innovaatioissa voi olla teknologisia ulottuvuuksia, kun uusi toimintatapa luo kysyntää uusille
teknologisille ratkaisuille, joilla uutta toimintatapaa voidaan tehostaa ja sen haittoja vähentää.
Esimerkiksi tehtaaksi organisoitu tapa valmistaa tuotteita on luonut kysyntää yhä uusille teknologioille,
joiden avulla tuotantoa on voitu tehostaa ja tehdä turvallisemmaksi. Teknologiset, sosiaaliset
ja organisatoriset innovaatiot ravitsevat toisiaan.
Tuoteidean hyväksytyksi tulo riippuu markkinoista, mutta sosiaalisen uudisteen hyväksyttävyys
riippuu niistä yksilöistä ja yhteisöistä, jotka osallistuvat uuden toimintatavan tai prosessin
toteuttamiseen tai sitä koskevaan päätöksentekoon. Kun tuoteinnovaatio hyväksytään markkinoilla,
sen varaan kehittyy ainakin joksikin aikaa kannattavaa liiketoimintaa. Sosiaalinen innovaatio
muuttaa yhteisön tapaa toimia, mutta muutos ei välttämättä näy tuotteiden tai palveluiden
markkinoilla. Sosiaalinen innovaatio voi muuttaa niitä rakenteita, joihin eri tuotteiden ja palvelujen
markkinat perustuvat. Sosiaalinen innovaatio saattaa tehdä mahdolliseksi toteuttaa tuote- ja
palveluinnovaatioita, mutta sosiaalinen innovaatio on harvoin itsessään liiketoiminnan kohteena,
sillä sosiaalisilla innovaatioilla ei ole tekijänoikeusjärjestelmää eikä patenttisuojaa.
Suomessa aluekehittämiseen liittyviä sosiaalisia innovaatioita ovat esimerkiksi osaamiskeskusohjelma
ja maaseudun kehittämisohjelmia varten muodostetut paikalliset toimintaryhmät.
Osaamiskeskusohjelman tekee kansainvälisessä vertailussa innovatiiviseksi sen tapa ratkaista
osaamiskeskustyöryhmässä jännitteitä, joita alueelliseen kehittämiseen liittyy valtakunnallisella tasolla.
Ohjelmassa on myös yhdistetty tehokkuutta ja joustavuutta edistäviä piirteitä hankkeiden
rajatulla kestolla ja vahvistamalla osaamiskeskuksia instituutioina.
EU-jäsenyyden ja LEADER II -ohjelman mukana omaksutut maaseudun kehittämishankkeista
vastaavat toimintaryhmät ovat olleet tärkeä Suomeen ulkomailta tuotu sosiaalinen innovaatio.
Vaikka omaehtoista yhteistyötä on harjoitettu maaseudulla esimerkiksi talkoiden avulla,
nuorisoseurojen työssä ja kylätoimikunnissa, valtion rahoitusta paikalliselle yhteistoiminnalle ei
Suomessa myönnetty ennen EU-jäsenyyttä. Toimintaryhmät saivat niin innostuneen vastaanoton,
että Suomeen perustettiin myös kansalliseen rahoitukseen perustuva Paikallisen omaehtoisuuden
maaseutuohjelma POMO. (Isosuo 2000a: 58-59.)
31

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiotoiminta
Innovaatiotoiminta on tavoitteellista työtä innovaatioiden kehittämiseksi tai innovaatioiden syntyä
edistävän ympäristön rakentamiseksi. Innovaatiotoiminta voi rajoittua yksittäiseen ideaan
perustuvan hankkeen toteuttamiseen. Kerran vauhtiin päästyään innovaatiotoiminta pyrkii kuitenkin
jatkumaan, sillä innovaatiotoimintaakin voi oppia, sen eri muodoissa toistuvia vaiheita voi
tehostaa, ja innovaatiotoiminnassa tarvittavia yhteistyösuhteita voi vakiinnuttaa. Sama pätee sosiaalisten
innovaatioiden kehittämiseen, mistä esimerkkinä on Suomen jatkuva pyrkimys kehittää
tutkimus- ja kehitystoiminnan toimintaympäristöä eli kansallista innovaatiojärjestelmää (ks. esim.
Schienstock ja Hämäläinen 2001).
Innovaatioiden kehittämiseen kuuluvia tyypillisiä vaiheita ovat erilaiset tiedon keruun, tuottamisen
ja varmistamisen vaiheet, idean kehittely ja hiominen, innovaatiotoiminnassa tarvittavien
osaamis- ja rahoitusresurssien hankkiminen, keksinnön tekninen testaaminen ja koemarkkinointi,
asiakkailta ja muilta viiteryhmiltä saadun palautteen analysointi ja hyödyntäminen, markkinoinnin
aloittaminen sekä lopulta innovaation juurruttaminen käyttöön tarjoamalla sopivia tukipalveluja
yrityksen omin voimin tai yhteistyössä muiden yritysten tai julkisen sektorin kanssa. Uuteen teknologiseen
ratkaisuun perustuvien innovaatioiden kehittämisessä ratkaiseva vaihe on usein tutkimus-
ja kehittämistyö.
Tutkimustyön on käytännössä havaittu olevan tärkeää myös innovaatioiden nopealle käyttöönotolle
eli innovaatioiden diffuusiolle. Suurin osa innovaatiotoiminnan yhteiskunnallisesta ja
taloudellisesta hyödystä syntyy juuri innovaatioiden käyttöönoton ja käytön tuloksena. Innovaatioiden
käyttöönoton tekee mahdolliseksi mm. kustannustehokas, laadukasta tuotanto sekä tehokas
markkinointi. Mitä radikaalimpi innovaatio on, sitä enemmän käyttäjän on opittava ja
investoitava innovaation käyttöä tukevan ympäristön rakentamiseen. Joskus innovaation juurruttamiseksi
tarvitaan innovaation kehittäneen yrityksen ja julkisen sektorin yhteistyötä, jotta varmistetaan
mm. tarvittavien turvallisuusmääräysten, käyttäjäkoulutuksen ja tuotestandardien
muutosten toteutuminen. Mitä radikaalimpi innovaatio on, sitä vaikeampaa tuoteidean kehittäneiden
yritysten on markkinoida sitä. Joskus käy niin, että radikaalia innovaatiota kehittävien
yritysten ensimmäinen sukupolvi kaatuu markkinointivaikeuksiin, ja vasta toisen polven yritykset
pääsevät korjaamaan keksinnöstä taloudellista hyötyä ja jatkamaan keksintöön perustuvaa innovaatiotoimintaa.
Yrityksen toiminnan luonne vaikuttaa yrityksen innovaatiotoiminnan suuntaan, intensiteettiin
ja yhteistyösuhteisiin. Innovaatiotutkimuksessa on erotettu useita eri yritystyyppejä näillä perusteilla
(Pavitt 1984; Kautonen ym. 2002: 42-43).
1. Alihankkijoista riippuvat yritykset hankkivat käyttämänsä tuotantolaitteet, komponentit ja
raaka-aineet niihin erikoistuneilta valmistajilta. Tuotantojärjestelmä kootaan tehtaaseen, ja tuotanto
on pääasiassa alihankkijoiden toimittamien panosten yhdistämistä niin, että tuloksena syntyy
valmis tuote. Yritys voi kasvattaa tuotantojärjestelmänsä tehokkuutta tai tuoda markkinoille
uusia tuotteita vain, jos alihankkijat tuovat markkinoille uusia tuotteita.
2. Suurtuotantoa harjoittavissa yrityksissä tuotantojärjestelmät ovat monimutkaisia ja tuotemarkkinoilla
tärkeä valintakriteeri on hinta. Tuotanto on tavallisesti sitä kannattavampaa, mitä
suuremmaksi myynti nousee. Monimutkaisia tuotantojärjestelmiä ei pystytä useinkaan uusimaan
radikaalisti, mutta pienillä vähittäisillä innovaatioilla voidaan parantaa tuotannon tehokkuutta tai
tuotteiden laatua. Paperiteollisuuden yritykset ovat tuotekehityksessään riippuvaisia yhteistyöstä
paperikoneiden valmistajien kanssa. Paperinvalmistajan kehittämä idea siirtyy helposti paperikoneteollisuudella,
joka saattaa korjata ideasta saatavan hyödyn. Tämä toimintaympäristön piirre
vähentää suurtuotantoa harjoittavien yritysten halua investoida innovaatioiden kehittämiseen.
32

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
3. Erikoistuneet alihankkijayritykset toimittavat asiakasyrityksilleen erikoislaitteita tai -instrumentteja.
Niiden tekniset määritykset ovat hyvin tarkkoja, ja valmistajien on tunnettava asiakkaiden
tarpeet erittäin hyvin. Sen takia tuotekehitystä tehdään läheisessä yhteistyössä asiakkaiden
kanssa. Myös yhteistyö kotimaisten ja ulkomaisten korkeakoulujen kanssa on tärkeää. Kilpailussa
menestyminen riippuu laitteiden teknisistä ominaisuuksista pikemminkin kuin niiden hinnasta,
joten innovaatioista voi saada runsaan korvauksen.
4. Tietointensiiviset yritykset käsittelevät suuria määriä asiakkaita koskevaa määrämuotoista
tietoa. Tiedon käsittelyä ja tallentamista varten tietointensiivisillä yrityksillä on suuria tietojärjestelmiä
ja jopa kansainvälisiä tietoverkkoja. Tällaisia yrityksiä toimii palvelualoilla, kuten pankki-,
vakuutus- ja matkailualoilla. Kehittäessään uusia, esimerkiksi tietoverkkoihin perustuvia palveluja
nämä yritykset tarvitsevat apua mm. ohjelmistoyrityksiltä ja muilta osaamisintensiivisiltä palveluyrityksiltä.
5. Osaamisintensiivisten palvelualojen yritykset tarjoavat asiakasyrityksilleen korkeatasoiseen
osaamiseen perustuvia palveluja mm. ohjelmistojen kehittämisen, koulutuksen ja konsultoinnin
muodossa. Näillä yrityksillä on tärkeä merkitys innovaatiojärjestelmän toiminnassa, sillä ne voivat
välittää uutta osaamista asiakasyrityksiinsä ja vahvistaa teknologisesti kypsilläkin aloilla toimivien
yritysten innovaatiokapasiteettia (Järvinen ym. 2001: 102-107; Kolehmainen 2001: 79; Palmberg
2000). Alan yritysten oman innovaatiotoiminnan luonne riippuu siitä, luovutetaanko tuotteen
tekijänoikeudet asiakkaalle vai ei. Jos tekijänoikeudet luovutetaan, kuten esimerkiksi mainosalalla,
yritykset tyytyvät vähittäiseen oppimiseen ja tuotekehitykseen, ja asiakkaat ovat tärkeitä uusien
ideoiden lähteitä. Jos taas asiakkaalle luovutetaan tuotteistettuja palveluja, kuten tietokoneohjelmistoja,
niiden tekijänoikeudet jäävät usein palveluyritykselle. Silloin palveluyrityksen kannattaa
investoida innovaatiotoimintaan enemmän ja mm. hakea tietoa eri lähteistä sekä harjoittaa yhteistyötä
myös korkeakoulujen kanssa. (Leiponen 2001: 111-112.)
6. Tiedeintensiiviset yritykset hyödyntävät omien alojensa uusia tutkimustuloksia. Tällaisia
yrityksiä syntyy aloilla, joilla tutkimus etenee nopeasti ja joilla on lisäksi mahdollista soveltaa tieteellisiä
tuloksia melko nopeastikin kaupallisissa tuotteissa. Monet biotekniikan yritykset ovat tällä
tavoin riippuvaisia läheisestä vuorovaikutuksesta yliopistojen kanssa.
Innovaatiotoiminnan ja aluekehityksen polkuriippuvuus
Tärkeä innovaatiotoimintaa ja aluekehitystä yhdistävä piirre on riippuvuus aiemmasta historiasta,
aikanaan tehdyistä satunnaisistakin valinnoista. Teknologisten innovaatioiden ja alueiden kehitys
on polkuriippuvaista ja evolutiivista: yritysten tulevia valintoja ohjaavat ja rajoittavat niiden aiemmat
päätökset. Polkuriippuvuus palkitsee onnistuneita valintoja antamalla uusia menestymisen
mahdollisuuksia, kun taas huonot ratkaisut käyvät kalliiksi: aluerakenne tai teknologia voi lukkiutua
epätarkoituksenmukaiseen ratkaisuun, josta irrottautuminen aiheuttaa merkittäviä kustannuksia.
(Arthur 1989.)
Myöhemmin, kun vertaillaan Suomen ja muiden Pohjoismaiden alueellista innovaatiopolitiikkaa,
nähdään, että 1990-luvulla Suomessa irtauduttiin vanhoista aluekehittämisen ideoista selkeämmin
kuin Ruotsissa. Suomessa esimerkiksi sitouduttiin voimakkaammin kehittämään tietoja
viestintätekniikasta uutta teollista tukijalkaa, kun taas Ruotsissa ala nähtiin keinona lisätä perinteisten
teollisuusalojen tuottavuutta. Suomessa osaamiskeskukset suuntautuivat määrätietoisemmin
uuteen teknologiaan. Suomen irtautumista vanhoista ajatusmalleista edisti se, että taloudellinen
kriisi oli Neuvostoliiton kaupan romahtamisen ja oman talouspoliittisen epäonnistumisen
takia syvempi kuin Ruotsissa.
33

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Inhimillinen pääoma
Inhimillisellä pääomalla eli osaamispääomalla tarkoitetaan yksilön, yrityksen, verkoston tai alueen
käytössä olevan tiedon, osaamisen ja kokemuksen kokonaisuutta. Yksilö hankkii inhimillistä pääomaa
koulutuksen ja työkokemuksen kautta, ja työuran aikana siitä maksetaan korvausta korkeamman
tulotason muodossa (Becker 1964). Suomessa jokaisesta lisäkoulutusvuodesta syntyvä
keskimääräinen vaikutus palkkatasoon on ollut vuositasolla 8-9 % sekä miehillä että naisilla
(Asplund 2001: 1-2). Kun huomioon otetaan myös koulutuksen ansiosta vähenevä työttömyysriski
sekä opiskeluajan tulot ja tuet, yksilön kouluttautumisinvestoinnin tuottoaste nousee
14 %:iin (Hämäläinen ja Uusitalo 2003).
Alueellisella osaamispääomalla voi olla merkittävä vaikutus alueen vetovoimaan. Korkeakoulu,
kansainvälisillä markkinoilla menestyvä yritys tai jokin muu inhimillisen pääoman keskittymä
voi houkutella alueelle lisää osaajia ja yrityksiä. Ns. endogeeninen kasvuteoria pitää inhimillistä
pääomaa taloudellisen kasvun moottorina sekä alueiden että kokonaisten kansantalouksien mittakaavassa.
3.2 Innovaatiotoiminnan vuorovaikutussuhteita
Innovaatiotoiminta on usein luonteeltaan paikallista, vaikka sillä tähdättäisiinkin maailmanmarkkinoille
ja vaikka innovaatioiden kehittämisessä hyödynnettäisiinkin tietoa, jota on tuotettu kansainvälisessä
tutkimuksessa. Innovaatiotoiminnan paikallisuus perustuu innovaatioiden kehitystyössä
tarvittavaan vuorovaikutukseen. Usein vuorovaikutus voi olla riittävän intensiivistä ja syvällistä
vain paikallisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Yhteistyöllä muiden alueiden ja maiden
toimijoiden kanssa voidaan jossain määrin kompensoida paikallisten voimavarojen puutteita.
Innovaatioverkostot
Innovaatiotoiminnan tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että alueen kilpailukykyyn vaikuttaa merkittävästi,
miten runsaasti ja miten tehokkaita innovaatio- ja muita yhteistyöverkostoja alueen yritykset
pystyvät luomaan. Alueellisen innovaatiopolitiikan yksi keskeinen tehtävä onkin saattaa yhteen
innovatiivisia yrityksiä ja tahoja, jotka voivat tukea niiden kehityspyrkimyksiä.
Yleisenä käsitteenä verkosto tarkoittaa tiettyä yhteistyötä harjoittavaa yksilöiden, yritysten tai
yhteisöjen välistä kokonaisuutta. Verkostoyhteistyön perustana on tavallisesti sopimus, jonka ei
kuitenkaan tarvitse olla muodollinen ja kirjattu. Sopimus voi rajoittaa osallistujien määrää ja kieltää
yhteistyössä saadun tiedon välittämistä ulkopuolisille. Verkostojen avoimuus uusille yhteistyösuhteille
ja tiedon kululle vaihtelee verkoston tavoitteiden ja jäsenten asettamien vaatimusten
mukaan.
Erään selvityksen mukaan 71 % suomalaisista yrityksistä harjoittaa verkostoyhteistyötä ja
29 % on sen ulkopuolella. Verkostoitumisen luonne on syventynyt Suomessa. Kertaluonteisten,
projektikohtaisten ja vuosittaisten verkostosopimusten osuus on vähentynyt, kun taas kestävämpää
ja syvempää yhteistyötä koskevien kumppanuussopimusten määrä on kasvanut. Vuodesta
1993 vuoteen 2000 kumppanuussopimusten osuus verkostosopimuksista kasvoi 18 %:sta
38 %:iin . (TT 2001: 23.)
Innovaatioverkosto on verkostoyhteistyön erityismuoto, joka on tarkoitettu “tiedon, tuotteiden
tai palvelujen kehittämiseen. Innovaatioverkostoihin liittyviä toimintoja voivat olla perustut-
34

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
kimus, soveltava tutkimus, tuotekehitys, tuotanto, laadunvarmistus ja markkinointi sekä näihin
liittyvät osa-alueet ja organisointi.” (Kautonen ym. 2002: 10.)
Kolme neljästä verkostoyhteistyötä harjoittavasta suomalaisyrityksestä tekee myös tutkimusta
ja tuotekehitystä muiden yritysten kanssa. Erityisen yleistä t&k-yhteistyö on järjestelmätoimittajina
toimivissa yrityksissä, sillä ne tarvitsevat yksityiskohtaista tietoa asiakkailtaan. Järjestelmätoimittajista
92 % harjoittaa verkostoyhteistyötä t&k-toiminnassaan. (TT 2003: 22-23.)
Tärkein syy innovaatioverkostojen muodostumiseen on oman yrityksen osaamisen täydentäminen
yhteistyökumppanien taidoilla. Uuden tuotteen tai prosessin kehittämisessä tarvitaan syvällistä
tietoa eri teknologian aloilta, immateriaalioikeuksien suojaamisesta ja esimerkiksi markkinoiden
kehitysnäkymistä. Jotta keksinnöstä tulisi kilpailukykyinen, sen on täytettävä osin ristiriitaisiakin
vaatimuksia, ja kehitystyön ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan useiden erikoisalojen osaamista.
Tuotekehitysyhteistyön maksaja - useimmiten verkoston kärkiyritys - omistaa yleensä kaikki
tuotekehityshankkeen oikeudet.
Innovaatioverkostoissa merkittävintä vuorovaikutusta ovat toistuvat henkilökohtaiset tapaamiset.
Vaikka informaatio välittyy maapallon puolelta toiselle näennäisen vaivattomasti tietoverkoissa,
ja vaikka yrityksen kontaktiverkko voi olla hyvin laaja, kilpailukyvyn kannalta tärkein tieto
ja osaaminen on usein paikallista eikä helposti siirrettävää. Kilpailukykyä antava tieto voi olla
tuoretta tutkimustietoa, markkinoiden alkavista muutoksista kertovia havaintoja tai ideoita, jotka
liittyvät uusien teknologisten mahdollisuuksien hyödyntämiseen.
Usein innovaatioverkostoon liittyy yrityksiä, jotka toimivat saman jalostusketjun eri vaiheissa.
Tällaiset vertikaalit verkostot ovat yleinen yhteistyömuoto sellaisten yritysten välillä, jotka ovat
erikoistuneet toimittamaan muille yrityksille erikoisosia tai korkealaatuisia laitteita. Erikoistuneiden
alihankintayritysten piirissä 69 % innovaatioverkostosuhteista on vertikaalisia (Kautonen
ym. 2002: 70). Horisontaaleissa innovaatioverkostoissa yritykset kehittävät tuotteita, jotka tukevat
toisiaan markkinoilla. Tuotteet hyödyntävät toistensa yhteensopivia piirteitä, mutta jonkin
yrityksen epäonnistuminen tai jääminen jälkeen aikataulussa ei välttämättä tee koko konseptia
käyttökelvottomaksi.
Vertikaaliset innovaatioverkostot ovat usein luonteeltaan kiinteitä ja yritykset ovat sitoutuneet
niihin vahvasti, sillä verkoston jokainen lenkki on olennainen osa ketjua, jonka toimivuus kokonaisuutena
on edellytys jokaisen verkostoon kuuluvan yrityksen menestykselle. Vertikaalissa verkostossa
toimivat yritykset voidaan jaotella päähankkijoihin, järjestelmätoimittajiin ja alihankkijoihin.
Päähankkija vastaa asiakkaalle menevästä tuotteesta myyjänä ja johtaa tuotteen kehitystyötä,
suunnittelua ja valmistusta. Järjestelmätoimittaja valmistaa päähankkijalle suuria kokonaisuuksia,
kuten tuotteen tai tuotantojärjestelmän tärkeän osajärjestelmän sekä tarjoaa sen toimivuuteen
liittyviä palveluja. Osatoimittajan eli alihankkijan tuotteet ja palvelut sisältyvät kokonaan tai osittain
päähankkijan tuotteisiin. (TT 2003: 10.)
Päähankkijat ovat saavuttaneet verkostojen avulla kustannushyötyjä ja joustavuutta. Järjestelmätoimittajat
ovat nostaneet tuotantokapasiteettinsa käyttöastetta ja saaneet verkostojen kautta
laajempia tuotekokonaisuuksia koskevia tilauksia. Alihankkijatkin ovat hyötyneet korkeammasta
kapasiteetin käyttöasteesta. Lisäksi ne ovat kehittäneet verkostoissa innovaatioita ja luoneet uutta
liiketoimintaa. (TT 2001: 29.)
Verkostoihin liittyviä riskejä on tutkittu vasta vähän (ks. Bruun 2002). Kun suuret ja pienet
yritykset ryhtyvät yhteistyöhön, keskeiset toimijat voivat saada verkostossa niin paljon vaikutusvaltaa,
että verkosto alkaa muistuttaa hierarkiaa. Kärkiyritystä palvelevat alihankkijat saattavat
kokea menettävänsä itsenäisyytensä (Ruuskanen 1999: 54). Alihankkijoiden näkökulmasta verkostojen
suurimmat ongelmat liittyvät liialliseen kilpailuttamiseen, ja se saattaakin vähentyä, jos
kumppanuussopimukset vielä yleistyvät. Verkoston kärkiyritys voi vaatia alihankkijoita sopeutumaan
40 %:n suuruiseen tuotannon vaihteluun, mutta alihankkijoille saatetaan antaa pääsy kärki-
35

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
yrityksen myyntitietoihin, joista alihankkija voi itse päätellä odotettavissa olevan tilausten tason
(TT 2003: 23). Järjestelmätoimittajille ongelmia aiheuttaa alihankkijoiden verkoston hallinta. Pääasiakkaalle
ongelmat näkyvät aikataulujen lipsumisena. Se ja kapasiteetin käyttöasteen voimakkaat
heilahtelut haittaavat kaikkia verkosto-osapuolia. Pohjimmiltaan ongelmien taustalla voi olla
kysynnän ennakoinnin vaikeus, joka pahentaa sekä aikataulu- että hallintaongelmia. (TT 2001: 31-
32.)
Verkostojen ongelmana on myös niihin aina jonkinasteisena liittyvä sulkeutuneisuus. Markkinoille
voi osallistua jokainen, jolla on jotain vaihdettavaksi kelpaavaa. Innovaatioyhteistyöhön
saatetaan hyväksyä vain yrityksiä, joilla on riittävästi osaamista tai sitä täydentäviä voimavaroja.
Verkoston jäsenkriteerit voivat myös vääristyä niin, että mukaan otetaan vain sellaisia uusia jäseniä,
jotka tukevat vanhojen jäsenten vaikutusvaltaa. Pahimmillaan verkostoista muodostuu vaikuttajayksilöiden
mafioita (Hay 1996). Aluekehittämisessä syntyvät verkostot voivat tehdä mahdolliseksi
oman edun tavoittelun, kun vahvat toimijat saavat vaikutusvaltaa ilman muodollista
mandaattia ja kun vastuu päätösten seurauksista jakautuu monen toimijan kesken.
Käytännössä yksilöiden asenteiden ja instituutioiden toimintatapojen yhteensopivuus ratkaisee
usein verkostoyhteistyön tuloksellisuuden aluekehittämisessä. Oma merkityksensä on osallistujien
asemallakin. Jos verkostoon osallistuvat omien organisaatioidensa johtajat, verkoston asioihin
ei aina ennätetä paneutua, eikä innovatiivisia kehitysajatuksia välttämättä synny. Jos verkosto
on alemmassa asemassa olevien toimijoiden varassa, verkoston toiminta saattaa hidastua, mikäli
osallistujilla ei ole annettu valtuuksia sopia asioista oman organisaationsa puolesta. Yksilöiden
asenteilla ja taidoilla on tärkeä merkitys. Verkostosukkulan tapaan toimiva yksilö ymmärtää verkostoyhteistyön
logiikan, on yhteistyöhakuinen, etsii yhteisiä intressejä ja näkee suhdeverkoston
jatkuvasti muotoaan muuttavana kokonaisuutena. Järjestelmän vartijalle organisaatioiden säännöt
ja rajat sekä toiminnan muodot ovat tärkeitä. Hän uskoo kerran sovittujen rakenteiden ja
roolien olevan suhteellisen pysyviä. (Linnamaa ja Sotarauta 2000: 145-150.)
Verkostot, hierarkiat ja markkinat
Verkostot ovat tapa hallita voimavaroja, ja organisaatioteoriassa verkostot ovatkin yksi toiminnan
ja resurssien koordinoinnin päämuodoista markkinoiden ja hierarkioiden (organisaatioiden)
ohella.
Organisaatiomuotona verkostot sijoittuvat markkinoiden ja hierarkioiden väliin. Verkoston
jäsenillä ei ole toisiinsa käskyvaltaa, vaan jäsenten valinnat vaikuttavat toisiinsa yleensä
niin, että verkostossa päädytään yhteensopiviin ratkaisuihin. Tiedon vaihto on melko tehokasta
verkostoon kuuluvien toimijoiden välillä. Yritykset päätyvät verkostomuotoisiin ratkaisuihin
usein silloin, kun ne tarvitsevat satunnaisesti voimavaroja, jotka ovat suhteellisen
kalliita tai hankalia ylläpitää. Innovaatiotoiminnassa on tärkeää päästä hyödyntämään ajan
tasalla olevaa osaamista, mutta osaamisen ylläpitäminen voi olla yhdelle yritykselle kallista.
On edullisempaa solmia yhteistyösuhde sellaisen tahon kanssa, jolla tällaista osaamista on.
Markkinoilta hankitaan määrämuotoisia, standardoituja tuotteita ja palveluita tarpeen
mukaan. Täydellisesti toimivilla markkinoilla vaihdanta perustuu markkinahintaan. Kauppaa
tehdään tuotteen hintaa ja laatuominaisuuksia koskevan tiedon perusteella, eikä sen lähempää
vuorovaikutusta tarvita.
Hierarkioissa toimintaa luonnehtii ylemmän tason käsky- ja päätösvalta suhteessa alempaan
tasoon. Ylemmällä tasolla on käytettävissään alemman tason resurssit, ja tieto siirtyy
tehokkaasti ainakin alaspäin. Vuorovaikutus on yhdensuuntaista. Yritykset ostavat organisaationsa
osaksi voimavaroja, joita ne tarvitsevat jatkuvasti ja jotka ovat tärkeitä niiden kilpailukyvylle.
Esimerkiksi tuotantojärjestelmä on tällainen resurssi.
36

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Verkostot voivat helposti saada hierarkioiden tai markkinoiden piirteitä. Yritysten välisissä
verkostoissa alihankkijat saattavat joutua kärkiyrityksen komenneltavaksi ja kilpailemaan tilauksista
ikään kuin aiemmalla yhteistyösuhteella ei olisikaan merkitystä.
Sosiaalinen pääoma
Sosiaalisilla ongelmilla ja sosiaalisilla vahvuuksilla on alueellinen ulottuvuus, taipumus alueelliseen
keskittymiseen. Niillä on myös yhteinen nimittäjä - yhteisön sosiaalinen pääoma.
Yhdysvaltalaisen tutkijan Robert D. Putnamin mukaan sosiaalinen pääoma voidaan määritellä
sosiaalisiksi verkostoiksi ja niistä kumpuaviksi vastavuoroisuuden ja luotettavuuden normeiksi
(Putnam 2000: 19). Putnam on tutkinut vapaa-ajan viettoa ja yhdistystoimintaa Yhdysvalloissa ja
Italiassa löytääkseen ilmiöitä, jotka kuvastavat sosiaalisen pääoman rakentumista ja purkautumista.
Omassa sosiaalisen pääoman määritelmässään Maailmanpankki ottaa huomioon yhteiskunnalliset
instituutiot: sosiaalinen pääoma tarkoittaa instituutioita, suhteita ja normeja, jotka vaikuttavat
yhteiskunnan sosiaalisten vuorovaikutusten laatuun ja määrään (World Bank 2003). OECD
liittää määritelmään mukaan myös yhteistyön sujuvuuden: sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan
verkostoja sekä niiden yhteisiä normeja, arvoja ja käsityksiä, jotka helpottavat yhteistyötä ryhmien
sisällä tai välillä (OECD 2001: 41).
Ruuskasen (2001) analyysin mukaan sosiaalisen pääoman lähteitä ovat esimerkiksi sosiaaliset
verkostot, normit ja vuorovaikutus. Luottamus ja kommunikaatio ovat sosiaalista pääomaa
välittäviä mekanismeja. Sosiaalisen pääoman tuotoksia - hyötyjä - ovat Ruuskasen mukaan muun
muassa tiedon välittymisen tehostuminen, kanssakäymisen helpottuminen ja valvonnan tarpeen
väheneminen.
Yksilön inhimillinen pääoma on yksilön ominaisuus, kun taas sosiaalinen pääoma on verkoston
tai yhteisön ominaisuus. Yksilön henkisen pääoman kasvattaminen kestää ihmisen eliniän,
mutta yhteisön sosiaalisen pääoman muodostuminen voi viedä sukupolvien ajan. Yksilön henkistä
pääomaa voidaan jossain määrin mitata tutkintosuorituksilla ja testeillä, mutta yhteisön sosiaalinen
pääoma ilmenee luottamuksena, vuorovaikutuksen helppoutena, ystävyyssuhteina, yhteisöön
kuulumisen tunteena, yksilöiden epäitsekkäänä, mutta mahdollisesti vastavuoroisena toimintana.
Inhimillinen pääoma voi edistää yksilöiden ammatillista uraa ja vastaavasti alueen, kansakunnan,
verkoston tai yrityksen sosiaalinen pääoma voi edistää sen taloudellista menestystä (ks.
Hjerppe 2003: 12).
Yksilön käytössä oleva sosiaalinen pääoma täydentää hänen henkistä pääomaansa. Kodin ja
opiskeluajan vaikutuksesta syntyneillä yhteysverkoilla on havaittu olevan merkittävä vaikutus ammattikorkeakoulusta
valmistuneiden nuorten työpaikan saantiin, tuloihin ja työtyytyväisyyteen.
Tulos kertoo sosiaalisen pääoman - yhteysverkoston ja siinä mukana olevien ihmisten - vaikutusmahdollisuuksista
(Jokisaari ja Nurmi 2003).
Yhteisön sosiaalista pääomaa voivat murentaa työttömyys ja aluetta tyhjentävän muuttoliikkeen
kaltaiset, hitaasti etenevät yhteiskunnalliset ilmiöt, sillä ne katkaisevat ihmisten välisiä yhteyksiä.
Teknologinen muutos voi vähentää ihmisten välistä vuorovaikutusta yhdistys- ja harrastustoiminnassa
ja siten syödä alueen sosiaalista pääomaa. Esimerkki siitä on televisio. Alueellisten tietoverkkohankkeiden
on todettu vahvistaneen alueiden sisäistä yhteenkuuluvuutta ja yhteistyötä
(Oksa ja Turunen 2000: 58). Tulevaisuudessa tietoverkkojen vaikutus alueiden sosiaaliseen pääomaan
voi riippua siitä, edistääkö niiden käyttö ja ylläpito alueen sisäistä vuorovaikutusta vai
suuntautuuko yhteydenpito tietoverkkojen avulla enemmänkin kansalliselle tai jopa kansainväliselle
tasolle. Tulevaisuudessa voidaan ehkä puhua kansallisesta tai jopa globaalista sosiaalisesta
pääomasta.
37

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Sosiaalista pääomaa voidaan mitata esimerkiksi luottamusta muihin ihmisiin arvioivilla kyselyillä.
Näissä kyselyissä suurinta luottamusta muihin ilmentävät yleensä ruotsalaisten ja norjalaisten
vastaukset, ja Suomikin on kymmenen kärkimaan joukossa (ks. esim. OECD 2001: 44). Luottamuksella
ymmärretään yleensä odotusta siitä, että muut yhteisön jäsenet toimivat yhteisten arvojen
ja normien mukaisesti (Fukuyama 1995: 26). Luottamus saattaa kuitenkin ilmentää vain odotusta
saada yhteisön jäsenenä arvostusta ja muita etuja (Bourdieu 1998). Valtioiden sisäinen homogeenisuuden
aste voi siten selittää sekä Pohjoismaiden hyvää että Afrikan ja Etelä-Amerikan
maiden huonoa sijoitusta luottamusta mittaavissa kyselyissä.
Tilastotietoa sosiaalisesta pääomasta saadaan myös mittareista, jotka kuvaavat yhdistystoiminnan
aktiivisuutta (Pekonen ja Pulkkinen 2002: 42-58). Pienissä kaupungeissa sosiaalinen pääoma
ilmenee yleensä korkeampana vastuullisuutena kuin suurissa, joissa oman toiminnan seurauksia
joutuu kohtaamaan pienemmällä todennäköisyydellä (mt: 45). Sosiaalista pääomaa koskevissa
tilastolähteissä kuvataan esimerkiksi yhdistysaktiivisuutta, alueilla ilmenevää vandalismia ja
töhrimistä sekä arvioita sosiaalisten verkostojen syvyydestä (Iisakka 2002).
Yhteisesti ymmärretyt symbolit ja maailmaa koskevat tulkinnat ovat osa yhteisöjen sosiaalista
pääomaa. Yhden eturyhmän tulkinnat etunäkökohtiin liittyvistä käsitteistä, kuten hyvinvointivaltiosta,
tuloeroista, veroista tai maaltamuutosta saattavat olla toisen ryhmän näkökulmasta ‘käsitteellistä
väkivaltaa’ (ks. Pekonen ja Pulkkinen 2002: 23-24). Eturyhmä, joka onnistuu saamaan
yleisesti hyväksytyksi oman tulkintansa eturistiriitoja koskevista käsitteistä voi saada yliotteen yhteiskunnallisessa
keskustelussa.
Arkipäiväisissä tilanteissa käsitteiden tulkintaerot ovat tavallisia. Aluekehitystyötä tekevien viranomaisten
välillä on havaittu olevan erilaisia tulkintoja innovaation käsitteestä. Innovaatio on
käsitetty ahtaan teknologiseksi ilmiöksi, vähitellen eteneväksi tuotekehitystyöksi tai uuden yhteistyösuhteen
toteutumiseksi. (Kuitunen ja Oksanen 2002: 93.) Käsityserot voivat vaikeuttaa viranomaisten
yhteistyötä ja siten heikentää ‘aluekehittäjäyhteisön’ sosiaalista pääomaa.
Sosiaalista pääomaa on ylläpidettävä, muuten se rapistuu. Riskinä on, että yksilöt ajaessaan
omaa etuaan eivät ehkä halua investoida riittävästi sosiaaliseen pääomaan ja sitä ylläpitäviin instituutioihin
esimerkiksi verojen kautta. Toisaalta sosiaalinen pääoma voi saada haitallisia muotoja.
Vahvan sosiaalisen pääoman omaava alueellinen, etninen tai sosio-ekonominen yhteisö voi koettaa
estää muita yhteisöjä hyödyntämästä tietoa tai muita resursseja. Ulkopuolisen näkökulmasta
tietyn verkoston tai yhteisön sosiaalinen pääoma voi muodostaa näkymättömän muurin, joka
estää pääsyä vuorovaikutukseen tai yhteistyöhön yhteisön jäsenten kanssa. Uuden tiedon omaksumisessa
ja leviämisessä Suomen etuna onkin pidetty alueellisten ja sosiaalisten hierarkioiden
puutetta (Hietala 1992).
On olemassa useita muita käsitteitä, jotka ovat lähellä sosiaalisen pääoman käsitettä. Yksi niistä
on kaupunkien organisointikyky. Sillä viitataan kaupunkihallinnon kyvykkyyteen, johtamistaitoihin
ja yhteisön antamaan tukeen. Näillä seikoilla on oma vaikutuksensa kaupunkien kykyyn toteuttaa
suuria hankkeita (Berg ym. 1997). Ajatusmallit, joissa yhdistetään pyrkimyksiä hyödyntää
uusinta teknologiaa unohtamatta tasa-arvoa ja paikallisten kehityshankkeiden merkitystä, liikkuvat
nekin lähellä sosiaalisen pääoman käsitettä (Castells ja Himanen 2002). Myös eräät verkostoihin
liittyvät käsitykset ovat lähellä sosiaalisen pääoman käsitettä, sillä sosiaalisen pääoman tärkeimpiä
ilmenemismuotoja on yhteistyön ja siten verkostoitumisen helppous.
Yritysryppäät eli klusterit
Klusterilla tarkoitetaan sellaista yritysten ryhmittymää, jonka toiminta perustuu olennaiselta osalta
tietyn tuotannontekijän hyödyntämiseen ja kehittämiseen (Porter 1990). Yritysryvästä yhdistävä
38

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tuotannontekijä voi olla esimerkiksi jokin luonnonvara tai jollekin seudulle aikojen kuluessa kertynyt
tietyn ammattialan osaaminen.
Klusteriin kuuluvat yritykset voivat kilpailla keskenään, mutta samaan aikaan niiden intressissä
on kehittää yhdessä sitä tuotannontekijää, josta ne kaikki ovat riippuvaisia. Niinpä yritykset saattavat
perustaa yhteisyrityksiä vastaamaan raaka-aineen hankinnasta, tutkimuslaitoksia tai koulutuskeskuksia.
Jyväskylän Rautpohjassa toimiva Teollisuuden oppimispaikka on esimerkki yksityisen
teollisuuden ja julkisen sektorin yhdessä omistamasta oppilaitoksesta. Se kouluttaa ammattimiehiä
konepaja- ja paperikoneteollisuudelle. (TOP 2003.)
Laajassa merkityksessä klusterilla tarkoitetaan tietyn alueen toisistaan riippuvia yrityksiä (CEC
2002: 13). Silloinkin ryppääseen kuuluvien yritysten ajatellaan erikoistuneen toisiinsa läheisesti
liittyville toimialoille. Klusterien syntyyn vaikuttaa eräiden toimialojen yritysten taipumus keskittyä
tietyille alueille. Tällaisilla toimialoilla tuotteen tai palvelun valmistusprosessi koostuu usein
itsenäisistä, monivaiheisista osista, joissa tarvitaan erillisiä osaamisalueita. Tuotteet ovat kompleksisia,
ja markkinoilla kilpaillaan niiden ominaisuuksiin liittyvillä vähittäisillä teknologisilla parannuksilla,
joita kehitetään yhteistyöverkostoissa. (Steinle ja Schiele 2002: 855-856.) Klusteroitumisen
syynä voi olla se, että tällaisten toimialojen yritykset voivat löytää tarvitsemaansa ammattitaitojen
kokonaisvalikoimaa vain harvoilta paikkakunnilta, jolloin alan yritystoiminta hakeutuu näille
alueille.
Laajassa merkityksessään klusterin käsite on lähellä yritysten välisen verkoston käsitettä. Klusteri
on kuitenkin spontaanimman kehityksen tulos, ja klusterin kehitystä ajaa eteenpäin siihen
kuuluvien yritysten keskinäinen kilpailu. Verkoston perustana on sopimus, ja verkosto on tarkoitettu
jonkin tietyn tehtävän toteuttamiseen, esimerkiksi innovaatiotoimintaa varten. Lisäksi verkostoon
voi kuulua monien eri toimialojen yrityksiä, kun taas klusterissa edustettuna on harvalukuisempi
määrä toimialoja.
Suomessa yhtenä innovaatiopolitiikan tavoitteena on ollut keskeisten kansallisten klustereiden
kilpailukyvyn vahvistaminen (ks. Prihti ym. 2000). Alueellisella tasolla tieto- ja viestintätekniikan
klusterin merkitys on erityisen suuri Uudenmaan, Varsinais-Suomen, Pirkanmaan ja Pohjois-
Pohjanmaan maakunnissa. Metsäteollisuus puolestaan hallitsee Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan
elinkeinokuvaa. Metalliteollisuus on vahvaa Satakunnan, Kanta-Hämeen, Pirkanmaan, Päijät-
Hämeen ja Keski-Pohjanmaan maakunnissa. Liike-elämän palvelut ovat parhaiten kehittyneitä
Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla. (Hernesniemi ym. 2001: 55-56.)
Aluekehityksen, työpaikkojen ja uusien yritysten syntymisen kannalta tietointensiiviset liikeelämän
palvelut ja rakennusala ovat lupaavimpien klustereiden joukossa. Liike-elämän palvelujen
tarve on kasvanut, kun yritykset ovat ulkoistaneet toimintojaan. Tutkimuspalvelujen, teknisen
suunnittelun, tuotesuunnittelun, muotoilun ja mm. konsultointipalvelujen kysyntä on kasvanut
nopeasti Yhdysvalloissa, Euroopassa ja osittain jo myös Suomessa. Osaamisintensiivisten palveluyritysten
parhaat kasvumahdollisuudet ovat suurimmissa kaupungeissa, mutta niillä on tärkeä
merkitys myös alueiden innovaatiotoiminnan kehittämisessä.
Rakennusalan tärkeyttä lisää se, että sillä on huomattavia ulkoisvaikutuksia muihin toimialoihin.
Lisäksi rakennusala on yksi vähiten alueellisesti keskittyneistä toimialoista Suomessa (Laakso
ja Loikkanen 2000 :37). Alan yritykset ottavat hanakasti urakoita eri puolilta Suomea, mikä vähentää
sijainnin merkitystä. Rakennus- ja kiinteistöala ei ole kuitenkaan harjoittanut työllistävään
merkitykseensä verrattavaa tutkimus- ja kehitystoimintaa. Tutkimus- ja kehityspanostukset ovat
jääneet alhaisiksi kansainvälisessäkin vertailussa (VN 2003: 31). Jos rakennusyrityksiä saataisiin
osallistumaan enemmän rakennusten ylläpitoon, huoltoon ja omistukseen, yritysten kiinnostus
tuotekehitystyötä kohtaan voisi kasvaa. Myös alueellisessa kehittämisessä rakennus- ja kunnossapitoalaan
olisi mahdollista kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.
39

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiotoiminnan ympäristö
Innovaattori toimii ympäristössä, jonka muodostavat tiedon tuottajat, rahoittajat, valmistajat,
innovaation käyttäjät ja kilpailijat; innovaatioympäristöä määrittävät myös toimijoiden väliset
kaupalliset ja sosiaaliset suhteet. Innovaatiotoiminnan yleisillä taloudellisilla ja institutionaalisilla
puitteilla kuten suhdanteilla, kilpailulainsäädännöllä ja immateriaalioikeuksien suojalla on oma
vaikutuksensa innovaatiotoiminnan aktiivisuuteen. Silloin kun toimintaympäristö tukee innovaatioiden
kehittämistä ja käyttöönottoa, puhutaan innovatiivisesta ympäristöstä.
Innovatiivisessa ympäristössä toimijoiden välinen verkostoituminen ja yhteistyö vähentävät
innovaatiotoimintaan väistämättä liittyvää epävarmuutta (Camagni 1995: 320). Innovatiivinen
ympäristö tarjoaa pienillekin yrityksille hyvät mahdollisuudet sellaisiin epävarmuutta vähentäviin
toimintoihin, joihin tavallisesti on varaa vain suurilla yrityksillä. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi
järjestelmällinen uuden tiedon keruu ja seulonta sekä kansainvälisen markkinatilanteen ja kilpailijoiden
seuranta. Innovatiivisessa ympäristössä tietojen välittymisen jatkuvuus voi perustua paikallisiin
instituutioihin tai henkilökohtaisiin yhteyksiin. Tällaisia yhteyksiä kehittyy todennäköisimmin
alueille, joilla on yhden tai useamman toimialan keskittymiä. (Kautonen ym. 2002: 11.)
Se, millainen alue on innovaatiotoiminnan ympäristönä, ratkaisee paljolti alueen kehityspotentiaalin.
Ritsilä (1997) on vertaillut kaupunki- ja maaseutualueiden kehityspotentiaalia innovatiivisuuden
ja synergian indikaattoreiden avulla. Innovatiivisuutta mitattiin työvoiman koulutustason
sekä uusien ja korkean teknologian yritysten lukumäärän perusteella. Synergiaa mitattiin klusteriyritysten
ja kuntien yhteistyöhankkeiden lukumäärällä ja työvoiman pendelöintiasteella eli toisella
paikkakunnalla työssä käyvien osuudella. Vertailussa maaseutumaisten kuntien kehityspotentiaali
osoittautui heikommaksi kuin kaupunkien. Tulos johtui erityisesti teknologiayritysten
vähäisyydestä maaseudulla (Ritsilä 1997: 50). Maaseudulla myös koulutustaso oli kansallista keskiarvoa
alhaisempi, uusien yritysten ja klusteriyritysten määrä oli pienempi, kuntien yhteistyö
vähäisempää ja työvoiman pendelöinti harvinaisempaa (mt: 66).
Kansallinen innovaatiojärjestelmä
Kansallisen innovaatiojärjestelmän käsite kuvaa yksittäistä maata innovaatiotoiminnan ympäristönä.
Yksinkertaisin kansallisen innovaatiojärjestelmän määritelmä on, että sillä tarkoitetaan uuden
tiedon tuottajia ja hyödyntäjiä. Innovaatiojärjestelmä ei ole kuitenkaan vain toimijoiden joukko,
vaan siihen kuuluvat myös toimijoiden väliset vuorovaikutussuhteet. Kansallisella innovaatiojärjestelmällä
tarkoitetaan kaikkien niiden yhteiskunnallisten ja taloudellisten toimintatapojen, säädösten
ja instituutioiden kokonaisuutta, jotka vaikuttavat tutkimus- ja kehitystyöhön sekä uusien
teknologioiden, tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen ja käytön laajuuteen.
Eri maiden ja alueiden yritysten kyky tuottaa innovaatioita riippuu mm. uusien keksintöjen
kehittämisessä tarvittavan erikoisosaamisen saatavuudesta, tuotteita valmistavan ja markkinoivan
työvoiman ammattitaidosta, koulutusjärjestelmän tehokkuudesta, yliopistojen ja tutkimuslaitosten
yhteistyökyvystä, rahoitusjärjestelmien toimivuudesta, yritteliäisyyttä kannustavasta ja
epäonnistumiset hyväksyvästä asenneilmastosta jne. Monet tarvittavista tekijöistä riippuvat toisistaan
ja vaikuttavat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Juuri vuorovaikutussuhteet antavat innovaatiotoiminnan
kokonaisuudelle järjestelmämäisiä piirteitä, ja eri toimijoiden välisten pysyvien
kytkentöjen takia alettiin puhua kansallisista ja myöhemmin alueellisista innovaatiojärjestelmistä
(Freeman 1987, Lundvall 1992). Innovaatiotoiminnassa esimerkiksi yritykset ja korkeakoulut
voivat reagoida yhdessä toisen osapuolen kohtaamiin haasteisiin.
40

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiopolitiikan näkökulmasta kansallinen innovaatiojärjestelmä on osoittautunut hyödylliseksi
käsitteeksi, sillä se auttaa ymmärtämään, että yhteiskunnan innovatiivisuuteen vaikuttaa
vuorovaikutuksessa toimivien instituutioiden, organisaatioiden ja toimintatapojen kokonaisuus.
Tästä systeemisestä näkökulmasta on ymmärrettävää, että innovaatiopolitiikassa huomio kohdistetaan
usein niihin innovaatiojärjestelmän osiin, joissa ilmenevät järjestelmän suurimmat heikkoudet
tai mahdollisuudet. Innovaatiojärjestelmän käsite on myös auttanut tekemään vertailuja
eri maiden välillä ja oppimaan muiden maiden kokemuksista. (Ks. Schienstock ja Hämäläinen
2001.)
Ei tule unohtaa, että innovaatiojärjestelmän hyvä toimivuus edellyttää vilkasta kansainvälistä
vuorovaikutusta ainakin perustutkimuksessa. Useimmilla tieteen aloilla kansainvälistä huippututkimusta
tehdään ryhmissä, joiden jäsenet tulevat useista maista. Jatkuva yhteydenpito oman alan
parhaisiin tutkijoihin eri puolilla maailmaa on näiden ryhmien työskentelyn tärkeä piirre. Kansainvälinen
yhteistyö on erityisen vilkasta Keski-Euroopan vahvoilla teollisuusalueilla, ja on kysytty,
alkaako siellä kansallisen innovaatiojärjestelmän käsite menettää merkitystään. Tutkimusyhteistyön
verkostot ylittävät kansalliset rajat yhdistäessään Euroopan sydänmailla sijaitsevia alueita.
Verkostojen ytimissä on pitkälle kansainvälistyneitä suurkaupunkeja. (Clarysse ja Muldur 2001:
293.)
Alueellinen innovaatiojärjestelmä ja oppiva alue
Alueellisella innovaatiojärjestelmällä tarkoitetaan alueen yritysten ja niiden innovaatiotoimintaa
tukevien toimijoiden muodostamaa kokonaisuutta. Jos alueen taloutta dominoi jokin tietty klusteri,
alueen innovaatiojärjestelmä suuntautuu todennäköisesti tukemaan juuri tämän klusterin innovaatiotoimintaa.
Pienten maiden alueelliset innovaatiojärjestelmät ovat yleensä epätäydellisiä, eli niistä puuttuu
joitakin olennaisia innovaatiotoiminnan voimavaroja, esimerkiksi tiettyä osaamista tai rahoituslaitoksia.
Silloin alueen yritysten on verkostoiduttava ulkopuolisten, erikoistuneita voimavaroja
tarjoavien yritysten tai organisaatioiden kanssa (Braczyk ym. 1998). Alueellisen innovaatiojärjestelmän
parhaiten menestyvät toimijat ovat vilkkaassa yhteistyössä kansallisen ja kansainvälisen
tason toimijoiden kanssa.
On jossain määrin tulkintakysymys, löytyykö Suomesta ollenkaan varsinaisia alueellisia innovaatiojärjestelmiä.
On sanottu, että Suomessa toimii toisaalta kansallinen innovaatiojärjestelmä ja
toisaalta paikallisia innovaatiojärjestelmiä, jotka toimivat läheisessä vuorovaikutuksessa kansallisen
järjestelmän kanssa (Goddard ym. 2003: 29).
Oppivan alueen käsite on lähellä alueellisen innovaatiojärjestelmän käsitettä. Alueen oppiminen
on yhteistä oppimista, joka ei rajaudu irrallisina toimiviin yksilöihin, vaan koskettaa yrityksissä,
yhteisöissä ja verkostoissa toimivia yksilöitä yhdessä. Yhteisen oppimisen tuloksena ei muutu
pelkästään yksilö ja hänen käyttäytymisensä, vaan koko yhteisön toiminta saa uusia piirteitä. (Ks.
myös Virkkala 2003; Lyytinen 2002.) Talouden globalisaatio asettaa ‘oppivalle taloudelle’ samankaltaisia
haasteita kuin alueellisille ja kansallisille innovaatiojärjestelmille (Archibugi ja Lundvall
2001).
Oppivan alueen käsite sopii hyvin aluetutkimuksen perustaksi silloin, kun tarkastellaan kansalaisten
oppimista ja yhteisöjen muutosta, esimerkiksi tieto- ja viestintäteknologioiden käyttöönottoa
paikallisyhteisöissä. Oppivan alueen käsite sopii hyvin kuvaamaan myös koulutusjärjestelmien
sekä yritysten välistä vuorovaikutusta. Kun yhteistyössä alkaa syntyä innovaatioita, on luontevampaa
puhua alueellisesta innovaatiojärjestelmästä.
41

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiokapasiteetti
Kansallisella innovaatiokapasiteetilla tarkoitetaan maan kykyä tuottaa kansainväliseen menestykseen
yltäviä innovaatioita. Tutkimuksessa (Furman ym. 2002), jossa käsite lanseerattiin yleiseen
tietoon, innovaatiokapasiteetin mittarina käytettiin eri maiden Yhdysvalloista saamien patenttien
lukumääriä. Yleisemmällä tasolla innovaatiokapasiteetti kuvaa maiden kykyä hyödyntää kaupallisesti
tietoa, jota on tuotettu yliopistoissa ja muissa tutkimusyhteisöissä. Vastaavalla tavalla voitaisiin
kuvata myös alueiden innovaatiokapasiteettia ja arvioida siihen vaikuttavia tekijöitä.
Tarkastellussa tutkimuksessa innovaatiokapasiteettiin vaikuttavat tekijät jaettiin kolmeen ryhmään
(Furman ym. 2002). Yksi niistä oli maan innovaatiotoiminnan infrastruktuuri eli yliopistot
ja tutkimuslaitokset. Sen toimintakykyyn vaikuttavat innovaatiotoimintaan osoitetut taloudelliset
voimavarat sekä säädökset, joilla ohjataan ja edistetään tutkimusta ja tuotekehitystä. Kokonaisuutena
innovaatiotoiminnan infrastruktuuri kuvaa maan edellytyksiä menestyä tutkimustoiminnassa.
Toinen innovaatiokapasiteettiin vaikuttavien tekijöiden ryhmä kuvasi maan yritysklustereiden
kilpailukykyä. Porterin (1990) tunnetun analyysin mukaan klusterin kilpailukykyyn vaikuttavat
klusteriyritysten kilpailuolot, tuotteiden kysyntätekijät, tuotannontekijöiden saatavuus ja klusterin
tukitoimialat. Arvioimalla näitä tekijöitä saadaan kuva talouden eri klustereiden liiketoiminnan
menestysedellytyksistä.
Kolmas innovaatiokapasiteettiin vaikuttavien tekijöiden ryhmä toimi siltana tutkimusmaailman
ja yritysmaailman välillä. Tällainen yhdistävä tekijä on esimerkiksi yliopistojen ja tutkimuslaitosten
yhteistyö yritysten kanssa. Yhteistyön mahdollisuuksiin vaikuttaa ratkaisevasti mm. tutkimusyhteistyötä
koskeva lainsäädäntö ja yhteistyölle saatavissa oleva taloudellinen tuki. Yritys- ja
tutkimusmaailmaa yhdistävistä tekijöistä riippuu, missä määrin kansallisen innovaatioinfrastruktuurin
tuottamat tieteelliset havainnot ja keksinnöt muuntuvat vuorovaikutuksessa yritysten kanssa
todellisiksi innovaatioiksi (Furman ym. 2002: 907). Jos yrityksiä ja tutkimusmaailmaa yhdistävät
sillat ovat heikkoja, tutkimusyhteisöissä syntyneet ideat voivat jäädä hyödyntämättä tai päätyä
muihin maihin.
Tutkimuksen mukaan kansallista innovaatiokapasiteettia vahvistaviksi tekijöiksi paljastuivat
tutkimus- ja kehitystyölle annettu taloudellinen tuki, immateriaalipääoman suojan toimivuus, yliopistojen
tutkimusosaaminen, kansainvälisen kaupan avoimuus ja teknologinen erikoistuminen.
Kansallisella innovaatiokapasiteetilla havaittiin puolestaan olevan vaikutusta maan kokonaistuottavuuteen
ja osuuteen, joka maalla on maailman korkean teknologian viennistä (Furman ym.
2002: 901).
Tutkimus vahvisti uskoa siihen, että maat, jotka onnistuvat luomaan vahvan osaamisperustan
korkean teknologian aloilla, yleensä pystyvät pitkällä aikavälillä saavuttamaan kyseisillä aloilla
merkittävän maailmanmarkkinaosuuden (Furman ym. 2002: 927-929). Tutkimusosaamisen kehitys
tietyllä alalla ja saman alan kansainvälinen liiketoimintamenestys ovat todennäköisesti toisiaan
ruokkivia, rinnakkain eteneviä prosesseja.
3.3 Toimialan kilpailuympäristö
Edellä esitelty innovaatiokapasiteetin käsite sisältää ajatuksen siitä, että innovaatiotoiminnan kaupallinen
tuloksellisuus riippuu sekä tutkimusosaamisesta että liiketoiminnan menestyksestä. Liiketoiminnan
menestymismahdollisuuksiin vaikuttaa olennaisella tavalla toimialan kilpailuympäristö,
kuten se, onko toimialan yritysten kilpailu pääasiassa hintakilpailua vai kilpailua tuotteiden
teknisillä ominaisuuksilla (ks. Anderson ja Tushman 1997).
42

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Useimmiten hinta on ratkaiseva tekijä. Minä tahansa ajankohtana useimmat toimialat ovat
teknologisesti kypsässä eli melko vakaassa vaiheessa. Toimialan tuotteet noudattavat vakiintunutta
ratkaisumallia, jota sanotaan hallitsevaksi tuotekonseptiksi (dominant design). Tuotteet eivät eroa
toisistaan radikaalisti, ja asiakkaat tekevät valintansa lähinnä hinnan perusteella, mikä pakottaa
toimialan yritykset hintakilpailuun. Yritykset pyrkivät innovaatiotoiminnassaan löytämään ratkaisuja,
jotka kasvattavat tuottavuutta ja säästävät kustannuksia esimerkiksi vähentämällä työvoiman
tarvetta. Suuri osa tutkimus- ja kehitystyöstä suuntautuu prosessien tai valmistusmenetelmien
uudistamiseen, kun taas tuoteinnovaatioiden kehittämiseen käytetään suhteellisen vähän varoja.
Tutkimus- ja kehitystyön ansiosta toimialan tuottavuus kasvaa nopeammin kuin tuotteiden kysyntä,
ja työvoiman tarve vähenee.
Teknologinen kilpailu saa hintakilpailuun nähden etusijan lyhytkestoisina, rajuina muutosjaksoina,
jolloin uusi tieto tekee mahdolliseksi totutun tuotekonseptin syrjäyttämisen. Varsinkin
1990-luvulta lähtien tieto- ja viestintäteknologian soveltaminen on muuttanut monien toimialojen
teknologista perustaa. Usein toimialat joutuvatkin teknologian kuohuntavaiheeseen toimialan
ulkopuolella tapahtuneen kehityksen seurauksena. Kuohuntavaiheessa toimialan kilpailu painottuu
tuotteiden ominaisuuksiin, ja yritykset koettavat tuoda markkinoille uudenlaisia tuotteita.
Tällaisella toimialalla teknologian kehitys on nopeaa, ja alan tuotteiden kysynnällä ja samalla työpaikkojen
määrällä on taipumus kasvaa, sillä uusien tuotteiden uudet ominaisuudet lisäävät asiakkaiden
mielenkiintoa.
Teknologinen kilpailu jatkuu, kunnes markkinoille vakiintuu uusi hallitseva tuotekonsepti. Jokin
uusista ratkaisumalleista saa lopulta niin vahvan aseman markkinoilla, että useimpien yritysten
on sopeuduttava noudattamaan sitä. Yhdenmukaistuminen perustuu osaltaan kuluttajien tottumukseen.
Tuotemarkkinoilla, joilla kuluttajille on etuja tuotteiden yhteensopivuudesta, yhdenmukaistumista
tapahtuu nopeasti. Kuluttajille on tärkeää myös tuotteiden luotettavuus, ja se antaa
kilpailuvaltin toimialan vakiintuneille suuryrityksille. Vaikka toimialalle tulleet uudet pienet yritykset
voivat olla teknologisesti innovatiivisia, hallitsevan tuotekonseptin pystyy usein tuomaan ensimmäisenä
markkinoille vakiintunut suuryritys, joka tuntee vanhastaan asiakkaiden tarpeet ja
johon asiakkaat luottavat.
Esimerkkinä vakiintuneen suuryrityksen voimasta on usein käytetty IBM:n PC-konseptia
1980-luvun alkuvuosilta. Se ei ehkä ollut aikansa teknologisesti kehittynein tai käyttäjäystävällisin
ratkaisumalli, mutta suurella yrityksellä on suuren asiakaskunnan luottamus. Vähitellen asiakkaat
tottuvat vaatimaan suosituimpaan tuotekonseptiin kuuluvia piirteitä kaikilta tuotteilta, ja ratkaisumalli
vakiintuu. Sen jälkeen yritykset keskittyvät kilpailemaan siitä, kuka pystyy tarjoamaan tuotetta
edullisimpaan hintaan.
3.4 Toimialan tietoperusta
Innovaatiotutkimuksessa korostetaan usein liikaakin tiedon erikoislaatuista luonnetta. Kun tieto
on kerran tuotettu, sen käyttäminen ei kuluta tietovarantoa eikä aiheuta muitakaan suoria kustannuksia
tiedon tuottajille. Jos tietty yritys käyttää tiettyä tietoa, se ei periaatteessa vähennä muiden
yritysten kykyä käyttää samaa tietoa. Nämä havainnot pätevät varsinkin yleisluonteiseen tietoon,
joka on melko vapaasti saatavissa ja käytettävissä. Julkishyödykettä muistuttavalla yleisluonteisella
tiedolla ei kuitenkaan tavallisesti ole merkittävää taloudellista arvoa eli merkitystä yritysten
välisessä kilpailussa.
Taloudellisesti arvokas tieto muistuttaa monessa mielessä tavanomaista hyödykettä. Sen saamisesta
käyttöön joutuu maksamaan joko lisenssin tai kustannukset, jotka kuluvat tiedon tuotta-
43

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
miseen tutkimustyössä. Lisäksi on hankittava tiedon käyttämisessä tarvittavat tiedot ja taidot. Sen
takia halu hyödyntää alalla tarjolla olevaa tietoa ja teknologiaa on yksi yritysten tutkimus- ja kehitystyön
motiiveista.
Muiden hyödykkeiden tavoin tieto kuluu ja vanhenee, tai paremmin sanottuna tiedon taloudellinen
arvo pyrkii vähenemään ajan myötä. Kun tiettyä tietoa sovelletaan, syntyy uutta tietoa
prosessissa, jota sanotaan tekemällä oppimiseksi. Kokemuksen myötä kertyvän tiedon ansiosta
alkuperäisen tiedon puutteet paljastuvat, ja alkuperäinen tieto menettää taloudellista arvoaan ja
tässä mielessä se kuluu. Tietyn tiedon laaja hyödyntäminen vie kyseiseltä tiedolta sen kilpailukykyä
antavaa arvoa.
Toimialan innovaatiotoiminnassa tarvittavan tiedon luonteella on oma vaikutuksensa innovaatiotoiminnan
tuloksellisuuteen. Innovaatiotutkimuksessa tietoa luonnehditaan sellaisilla määritepareilla
kuin 1) yleisyys tai erikoistuneisuus, 2) hiljaisuus tai kirjoitettavuus, 3) kompleksisuus tai
yksinkertaisuus ja 4) itsenäisyys tai systeemisyys (Malerba ja Orsenigo 1997: 96-97).
1. Toimialan tietoperusta on luonteeltaan sitä spesifisempi eli erikoistuneempi, mitä suppeampaa
tai rajatumpaa innovaatiotoiminnassa tarvittava tieto on. Spesifi tieto voi kohdistua tiettyyn
tuotteen ominaisuuteen, tuotantomenetelmään tai esimerkiksi asiakaskunnan erikoisominaisuuksiin.
Toimialan tietoperusta on luonteeltaan yleinen, jos innovaatioita voidaan kehittää soveltamalla
sektorilla yleisesti käytössä olevaa tietoa. Tällainen tilanne on käytännössä harvinainen.
Luonteeltaan yleinen tieto on harvoin arvokasta. Sen sijaan spesifisestä tiedosta ollaan halukkaita
maksamaan esimerkiksi tutkimuskustannukset ja sitä saatetaan haluta suojata ulkopuolisilta.
2. Hiljainen, sanaton tieto on taitoa tai osaamista, jota on vaikeaa kuvata sanallisesti. Suomen
kielen sana ‘osaaminen’ tarkoittaa samalla kertaa tietoa ja taitoa ja on melko lähellä englannin
kielen ilmaisua ‘tacit knowledge’ eli hiljainen tieto (Koskenlinna 2002). Hiljaista tietoa saa parhaiten,
kun voi seurata osaavan henkilön toimintaa. Hiljaista tietoa on vaikea kuvata kirjallisesti, koska
sitä ei ole vielä analysoitu osiin. Tieto voi olla niin uutta, että edes sen kuvaamisessa tarvittavia
käsitteitä ei ole vielä määritelty tai vakiinnutettu. Tiedon kirjoitettavuus eli koodattavuus määrää,
kuinka helppoa on sen välittäminen yksilöltä tai yritykseltä toiselle. Mitä yleisempää tieto on luonteeltaan
sitä kirjoitettavampaa se tavallisesti on.
3. Toimialan tietoperusta on luonteeltaan kompleksinen, jos innovaatiotoiminnassa on yhdisteltävä
tietoa usealta eri tieteenalalta. Tietoperustan tekee kompleksiseksi myös tarve soveltaa tietoa,
joka koskee useaa yritystoiminnan eri osa-aluetta, esimerkiksi asiakaskuntaa, raaka-ainelähteitä ja
valmistusmenetelmiä. Toimialoilla, joiden innovaatiotoiminnassa sovelletaan hyvin monimutkaista
tietoa, keskitytään usein vähittäisten eli inkrementaalisten uudisteiden kehittämiseen. Suuret,
radikaalit innovaatiot ovat suuri riski, ja niitä otetaan harvakseltaan.
Toimialan tarvitseman tiedon kompleksisuuden aste voi muuttua ajan myötä. Uusien teknologioiden
sovellus- ja käyttötavat voivat olla kehittymättömiä ja vaikuttaa monimutkaisilta. Myöhemmin
ne ehkä pystytään integroimaan helpommin hallittaviksi kokonaisuuksiksi. Sen takia
vanhojen toimialojen käyttämä tieto voi vaikuttaa yksinkertaisemmalta kuin se onkaan, sillä vaikutelman
takana voi olla useiden sukupolvien työpanoksen vaatinut tiedon ja teknologian rationointi.
Tämän päivän kompleksinen, korkea teknologia voi olla huomisen jokapäiväistä teknologiaa.
4. Jos toimialan tietoperusta on systeeminen, yksittäiset tiedot eivät ole kovin merkityksellisiä,
sillä ne voidaan ymmärtää oikein vain osana asianmukaista kokonaisuutta. Systeeminen tieto
eroaa kompleksisesta siinä, että kompleksisen järjestelmän sisäiset syy- ja seurausyhteydet voivat
olla epäselviä. Sen sijaan systeemisessä kokonaisuudessa syy- ja seurausyhteydet ovat selkeitä.
44

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Toimialoilla, joilla tietoperusta on systeemistä tai kompleksista, teknologinen kehitys on hidasta,
sillä se vaatii kokonaisten järjestelmien uudistamista.
Jos toimialan tietoperusta on luonteeltaan itsenäistä, innovaatiotoiminnassa tarvitaan vastauksia
tiettyihin rajattuihin kysymyksiin, ja uudisteita voidaan kehittää niiden avulla. Tällaisilla toimialoilla
teknologinen kehitys on nopeaa, ja melko pienilläkin resursseilla saatetaan saavuttaa merkittäviä
edistysaskeleita. Voi kuitenkin olla, että alan kehitys johtaa yhä vaativampien haasteiden
kohtaamiseen, joiden seurauksena alan teknologioista alkaa kehittyä entistä kompleksisempia.
Jos innovaatioiden kehittäminen on toimialalla mahdollista yksittäisten tietojen nojalla, innovaatioiden
kehittäminen on suhteellisen helppoa, mutta tulosten taloudellinen arvo voi olla vähäinen.
Yksinkertaisia innovaatioita on helppo matkia ja niiden patentteja voi kiertää kehittämällä
vaihtoehtoisia ratkaisuja. Tiedon suojattavuudella onkin usein ratkaiseva vaikutus tiedon kaupalliseen
arvoon ja innovaatiotoiminnan kannattavuuteen. Tietoa suojataan kopiointia vastaan salaamalla
ja patentoimalla. Tiedon suojattavuus tai ‘omistettavuus’ on usein ennakkoehto liiketaloudellisesti
järkevään innovaatiotoimintaan ryhtymiselle.
Tiedon hyödynnettävyyteen vaikuttaa myös tiedon mahdollinen kumuloituva luonne. Jos
tieto on luonteeltaan kumuloituvaa, teknologian kehitys etenee vaiheittain porras portaalta. Myöhemmin
tulevat innovaatiot rakentuvat aiemmin kehitettyjen taitojen ja teknologioiden varaan.
Aloilla, joilla tieto on kumuloituvaa, yritystoiminnalla on taipumus keskittyä, sillä hyvän alkuvauhdin
saaneet yritykset pystyvät kasvattamaan etumatkaansa jälkijunassa tuleviin nähden. Edelläkävijät
voivat joskus jopa estää kilpailijoiden teknologisen etenemisen patentoimalla avainteknologioita.
Kumuloituva tieto on usein myös monimutkaista ja siten helposti salattavaa ja vaikeasti
siirrettävää.
Paikan ja alueen merkitys on toimialan innovaatiotoiminnassa suuri, jos innovaatiotoiminnassa
tarvittava tieto on kumuloituvaa, kompleksista ja hiljaista. Tällaisen tietoperustan omaavien
sektoreiden tutkimus- ja innovaatiotoiminnalla on erityisen vahva taipumus keskittyä alueellisesti.
Tällainen tieto välittyy parhaiten jatkuvassa läheisessä henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa, ja
innovaatioita syntyy eniten maantieteellisesti pienillä alueilla toimivissa verkostoissa. Nämä verkostot
voivat olla tärkeä alueellisen kehityksen voimavara, jos ne ovat kansallisesti tai kansainvälisesti
kilpailukykyisiä. Silloin verkostot vetävät alueelle uusia osaajia ja yrityksiä.
3.5 Tiedon siirtyminen yritysten välillä
Tiedon kantautuminen yrityksestä toiseen voi vaikuttaa merkittävästi alueen houkuttelevuuteen
yritysten sijaintipaikkana. Tiedon siirtyminen voi antaa alueella sijaitsevalle yritykselle innovaatiotoiminnan
ulkoisia mittakaavaetuja, joiden ansiosta yritys säästää innovaatiotoiminnan kustannuksia.
Tiedon siirtymistä yrityksestä toiseen kutsutaan myös tiedon ylivuodoksi ilmiötä englanninkielellä
kuvaavan, läikkymistä tarkoittavan sanan (spillover) mukaan. Alueellisen innovaatiopolitiikan
tärkeä tehtävä on kannustaa osaamisen siirtymiseen johtavaa verkostoitumista yritysten
välillä.
Tiedon siirtymistä tapahtuu yritysten ja niiden henkilöstön kanssakäymisessä ilman, että kyseessä
olisi laiton tai epäeettinen toiminta. Eräissä tilanteissa yrityksille on suorastaan edullista
levittää tietoa kehittämistään teknologioista. Uuden teknologisen standardin kehittäjä hyötyy, jos
se pystyy houkuttelemaan muut yritykset mukaan kehittämään ratkaisua, jonka se hallitsee hyvin.
Tiettyä teknologiaa käyttävä innovatiivinen yritys saattaa jopa julkaista alaan liittyvän keksintönsä
sen sijaan että se kävisi itse valmistamaan siihen perustuvia tuotteita. Julkaisemalla keksinnön
45

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
käyttäjäyritys kannustaa teknologian tuottajayrityksiä kilpailemaan uuden teknologian tehokkaimmasta
soveltamisesta. (Harhoff ym. 2003a.)
Tiedon siirtymistä tapahtuu tilanteissa, joissa yritys saa käyttöönsä tietoa maksamatta täyttä
korvausta tiedon tuottamisen kustannuksista. Eri tiedon lajit kulkeutuvat yrityksestä toiseen eri
reittien kautta. Pitkälle analysoitu ja kirjoitettu tieto välittyy ammattijulkaisuissa, kokouksissa, alan
standardien kehittämiseen liittyvässä yhteistyössä, tietoverkoissa ja mm. patenttidokumenttien
välityksellä. Maantieteellinen etäisyys ei ole este kirjatun tiedon leviämiselle, ja esimerkiksi tietoverkot
voivat olla siinä tärkeä kanava.
Hiljaisen tiedon, osaamisen ja taitojen, siirtyminen vaatii toistuvaa henkilökohtaista vuorovaikutusta.
Tehokkaimmin hiljainen tieto leviää organisaatioiden sisällä, sillä se välittyy hyvin työtilanteissa
tapahtuvan oppimisen kautta. Yritysten yhteiset tutkimushankkeet, yhteistyö yliopistojen
kanssa, tietointensiivisten palveluyritysten toiminta ja henkilöstön siirtyminen yrityksestä toiseen
ovat tehokkaita hiljaisen tiedon siirtymistä edistäviä kanavia. Oma merkityksensä on kahviloilla ja
ravintoloilla sekä ammatillisten järjestöjen toimintaan liittyvällä yhteistyöllä. Aktiivisesti henkilöstöä
kouluttavat yritykset voivat sekä luovuttaa että vastaanottaa tärkeää tietoa kursseilla.
Tiedon siirtymisen ilmiö kannustaa tietoa vastaanottavan yrityksen tutkimus- ja tuotekehitystoimintaa
lisäämällä sen tuottavuutta. Täysin ilmaiseksi yritykset eivät kuitenkaan tietoa saa, sillä
voidakseen hyödyntää taloudellisesti arvokasta tietoa yrityksillä on oltava tarvittavaa perusosaamista,
mikä yleensä vaatii oman tutkimus- ja tuotekehitystoiminnan harjoittamista.
Toisaalta tiedon kantautuminen vähentää kilpailuetua, jota yritys voi saada investoimalla tiedon
hankintaan ja tutkimustoimintaan. Näin tiedon siirtymisen ilmiö vähentää yritysten kiinnostusta
tutkimus- ja kehitystyöhön. Kilpailijoiden on tiedon siirtymisen takia mahdollista matkia
alkuperäisen tiedon tuottajaa. Erään yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan tieto yrityksen päätöksestä
kehittää uusi merkittävä tuote päätyy kilpailijoille vuoden, puolentoista sisällä ja tieto
uuden tuotteen tai prosessin yksityiskohdista noin vuodessa (Mansfield 1985). Kun muuatta
patentoitujen keksintöjen joukkoa seurattiin useiden vuosien ajan, 60 %:lle niistä ilmestyi kilpaileva,
imitoiva tuote neljän vuoden kuluessa (Mansfield ym. 1981). Hieman kyynisesti onkin sanottu,
että yritys ei voi salata keksintöään, vaan ainoastaan lykätä noin vuodella sitä koskevien tietojen
päätymistä kilpailijoille (Harhoff ym. 2003a).
Tiedon siirtymisen ilmiö on hyvä peruste sekä kansalliselle että alueelliselle innovaatiopolitiikalle.
Vähentämällä yritysten t&k-toiminnasta saamaa yksityistä hyötyä tiedon siirtymisen ilmiö
supistaa tutkimus- ja kehitystoimintaa, ja yritykset investoivat vähemmän tutkimus- ja kehitystyöhön
kuin olisi yhteiskunnallisesti optimaalista. Toisaalta yritykset saattavat investoida keksintöjensä
salaamiseen ja patenttisuojaukseen enemmänkin kuin olisi yhteiskunnan kannalta edullista (Cohen
ym. 2002: 1365). Kun yritysten tutkimus- ja kehitystyölle annetaan kansallista tukea yhteiskunnan
varoista, tutkimus- ja kehitystyön määrää saadaan nostetuksi lähemmäksi koko yhteiskunnan
kannalta optimaalista tasoa. Tätä tarkastellaan lähemmin t&k-toiminnan rahoitusta käsittelevässä
luvussa.
Eräässä kansainvälisessä yhteenvedossa käytiin läpi 60 tutkimusta teollisuusyritysten t&k-panostusten
vaikutuksista. Tutkimusten mukaan t&k-toiminta antoi 20-30 %:n tuoton innovaatiotoimintaa
harjoittaneelle yritykselle. Tiedon kantautumisen ansiosta yhteiskunta kokonaisuutena
hyötyi vielä enemmän, sillä teollisuuden tekemien t&k-panostusten sosiaalinen tuotto oli noin
50 %. (Nadiri 1993.) Muissa vastaavissa tutkimuksissa yritysten tutkimus- ja tuotekehitysinvestoinneista
saama yksityinen tuotto on vaihdellut 9 %:n ja 56 %:n välillä ja sosiaalinen tuotto
10 %:n ja 160 %:n välillä (Salter ja Martin 2001: 514).
Tiedon siirtymisen takia tutkimus- ja kehitystyö voi johtaa merkittäviin alueellisiin keskittymisvaikutuksiin.
Tiedon siirtymisen mahdollisuus saattaa houkutella lisää yrityksiä ja niiden toimipisteitä
alueille, joilla jo toimii uutta tietoa tuottavia tai käyttäviä yrityksiä tai koulutus- ja tutkimuslai-
46

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
toksia. Yrityksiä kiinnostaa mahdollisuus hyötyä alueella harjoitetusta tiedonhankinnasta, tutkimus-
ja kehitystyöstä sekä kokemuksista, jota alueelle on kertynyt teknologiainvestoinneista. Voi
syntyä itseään vahvistava kierre, jonka tuloksena tutkimus- ja kehitystoiminta keskittyy yhteiskunnan
kokonaisedun kannalta liiallisesti paikkakunnille, joilla on hyvä lähtöasema. Kertyyhän tällaisille
paikkakunnille myös osaavaa työvoimaa sekä yksityisen ja julkisen sektorin tarjoamia yrityspalveluja.
Tietoa yli alue- ja toimialarajojen
Tutkimus- ja kehitystoimintaa tarjoavien yritysten alueellisesta vetovoimasta on jonkin verran
ekonometrista näyttöä. Paikkakunnilla, joilla olevat yritykset harjoittavat tutkimus- ja tuotekehitystoimintaa,
tiedon siirtymisestä syntyy hyötyä sekä toimialan sisällä että toimialarajojen yli. Tutkimus-
ja kehitystyössä syntyvä tieto näyttää pystyvän ylittämään samalla alueella toimialojen
väliset rajat. Tämä on hyvä peruste alueelliselle innovaatiopolitiikalle. Sen sijaan pitkä etäisyys ja
toimialarajat ovat yhdessä ylittämätön este tiedon kulkeutumiselle.
Laajaa yritys- ja toimipaikka-aineistoa käyttäneessä suomalaisessa tutkimuksessa kävi ilmi,
miten maantieteellinen etäisyys ja toimialarajat yhdessä vähentävät tiedon siirtymisestä syntyvää
hyötyä (Lehto 2000: 57, 77). Tutkimuksen mukaan yritysten omien tutkimus- ja kehityspanostusten
nostaminen 10 %:lla johtaa kahden vuoden viiveen jälkeen keskimäärin 0,33 %:n kasvuun
yritysten arvonlisäyksessä. Tuotanto kasvaa, sillä tutkimus- ja kehitysponnistustensa tuloksena
yritykset voivat tuoda markkinoille uusia tuotteita. Kysyntää kasvattaa myös prosessien uudistamisesta
johtuva tuotteiden laadun paraneminen. Jos yritysten välisiä tiedon siirtymiä ei otettaisi
huomioon, arvonlisäyksen kasvu olisi kaksinkertainen, eli 0,6 %, mikä vastaa erään aiemman
suomalaisen tutkimuksen tulosta.
Tiedon siirtymistä koskevia tuloksia on esitetty taulukossa 3.1. Taulukosta nähdään, miten
paljon yritysten arvonlisäys keskimäärin kasvaa muiden yritysten tutkimus- ja kehityspanostusten
seurauksena. Arvonlisäys on arvioitu kahden vuoden viiveellä siitä, kun eri alueilla ja eri toimialoilla
toimivat yritykset lisäävät omia tutkimus- ja tuotekehityspanostuksiaan 10 %:lla.
Taulukko 3.1. Yrityksen arvonlisäyksen muutos, kun muut yritykset kasvattavat t&k-panostuksiaan
10 %:lla (%, 2 vuoden viive, kiinteät hinnat).
T&k kasvaa omalla alueella
T&k kasvaa muualla
T&k kasvaa omalla Yrityksen arvonlisäyksen Yrityksen arvonlisäyksen
toimialalla muutos = 0,24 % muutos = 0,24 %
T&k kasvaa muilla Yrityksen arvonlisäyksen Yrityksen arvonlisäyksen
toimialoilla muutos = 0,14 % muutos = - 1,01 %
Lähde: Lehto 2000: 57.
Taulukko 3.1 kuvaa innovaatiotoimintaan liittyviä lokalisaatio- ja urbanisaatioetuja (ks. myös
kuvio 2.1). Lokalisaatioetuja tuo se, että yritykset saavat muiden samalla alueella ja samalla toimialalla
toimivien yritysten t&k-panostusten 10 %:n kasvusta hyödyn, joka kasvattaa niiden arvonlisäystä
0,24 %:lla kahden vuoden viiveellä. Tiedon siirtymisen kautta tuleva hyöty on siis melko
suurta verrattuna tilanteeseen, jossa yritys itse kasvattaa t&k-menojaan - silloinhan arvonlisäyksen
kasvu oli 0,33 %.
47

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Mielenkiintoinen on myös tulos, joka koskee samalla toimialalla mutta muilla paikkakunnilla
toimivista yrityksistä saatavaa hyötyä. Se on täsmälleen yhtä suuri kuin edellisessä tapauksessa, eli
toimialan sisällä välimatkalla ei näytä olevan vaikutusta tiedon siirtymiseen ainakaan yhden maan
sisällä. Silti omalta paikkakunnalta ja muualta kantautuva tieto voi olla luonteeltaan erilaista. Muilta
paikkakunnilta tuleva tieto voi olla useammin luonteeltaan aukikirjoitettua, kun taas omalta
paikkakunnalta saadaan ehkä enemmän taidon ja osaamisen kaltaista hiljaista tietoa.
Innovaatiotoiminnan urbanisaatioetuja yritykset saavat, kun ne hyötyvät samalla alueella,
mutta eri toimialoilla toimivien yritysten t&k-panostuksista. Toimialarajat ylittävä tieto ei kuitenkaan
ole niin arvokasta kuin oman toimialan piiristä tuleva tieto. Keskimääräisen yrityksen arvonlisäykseen
kahden vuoden viiveellä kohdistuva vaikutus jää 0,14 %:iin. On kuitenkin muistettava,
että joskus muilta toimialoilta omaksuttu osaaminen on luonteeltaan niin radikaalia, että se mullistaa
toimialan keskeisiä toimintaperiaatteita. Tietotekniikan hyödyntäminen on tästä hyvä esimerkki.
Mullistus voi silloin aiheuttaa suurenkin lisäyksen toimialan myynnissä. Tällaiset mullistukset
ovat kuitenkin harvinaisia.
Keskimääräisen yrityksen näkökulmasta muiden yritysten t&k-panostusten kasvu ei aivan
aina tuota pelkästään hyötyä. Kun t&k-panostustaan lisäävät 10 %:lla muiden toimialojen muilla
alueilla sijaitsevat yritykset, keskimääräinen yritys voi odottaa hankaluuksia. Arvonlisäys kärsii
selvästi, 1,01 %:lla, kuten nähdään taulukosta 3.1. Tällaisessa tilanteessa muiden toimialojen muilla
paikkakunnilla sijaitsevien yritysten tuotteiden houkuttelevuus kasvaa ja tuotannontekijät kallistuvat.
Vastaavia tuloksia on saatu myös Yhdysvalloissa. Maantieteellisellä etäisyydellä ei ole sielläkään
saatujen tulosten mukaan suurta merkitystä toimialan sisäisissä tiedon siirtymisessä, mutta
toimialojen välistä tiedon kantautumista maantieteellinen etäisyys estää selvästi (Orlando 2000).
Toimialojen välisiä tiedon siirtymisiä tapahtuu todennäköisesti eniten alueilla, joilla toimialojen
edustajat joutuvat tiiviiseen vuorovaikutukseen. Tällaisessa paikallisessa ympäristössä yhden toimialan
yrityksen saavuttama menestys tutkimus- ja kehitystyössä voi koitua muidenkin toimialojen
hyödyksi. Kyse on tutkimus- ja kehitystoiminnan urbanisaatioeduista. Niiden ansiosta eri
toimialojen tutkimus- ja kehitystyötä harjoittavia yksiköitä saatetaan sijoittaa mielellään samoille
paikkakunnilla.
Tiedon alueellista siirtymistä on havaittu myös Euroopan sisällä. Eräässä tutkimuksessa arvioitiin
86 alueen patenttiaineistojen avulla, että tietyn alueen tutkimus- ja tuotekehitysmenojen
kaksinkertaistaminen johtaisi patenttien määrän kasvuun ko. alueella 80-90 %:lla. Patentoitujen
keksintöjen määrä kasvaisi myös muilla alueilla tiedon siirtymien ansiosta, mutta vaikutus yltäisi
enintään noin 300 km:n päähän, ja patenttien määrän kasvuksi jäisi ainoastaan 2-3 %. Saman
toimialan sisällä tiedon siirtymien vaikutus on vastaavaa suuruusluokkaa. (Bottazzi ja Peri 2003:
688; 705.) Tässä tutkimuksessa tiedon siirtymisen merkitys näyttää suhteellisen vähäiseltä. Tulos
voi perustua siihen, että merkittävä osa siirtyneen tiedon antamasta hyödystä näkyy muualla kuin
tietoa saaneiden yritysten patenteissa. Lisäksi patenttien määrä ei kerro suoraan tiedon taloudellista
arvoa, sillä patenttien arvo vaihtelee patentista toiseen huomattavasti. On arvioitu, että paras
10 % tietyn vuoden patenteista sisältää 90 % tuon vuoden patenttien yhteenlasketusta taloudellisesta
arvosta (Harhoff ym. 2003b).
48

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
4. Aluekehittämisen muuttuva toimintaympäristö
4.1 Globalisaatio ja muita muutosvoimia
Alueet kehittyvät yhä kansainvälistyvämmässä yhteistyö- ja kilpailuympäristössä. Kansainvälistymistä
ilmentävät ja edistävät Euroopan yhdentyminen, kansallisia rajoja ylittävät yritysfuusiot,
maita ja mantereita yhdistävät tietoverkot ja maailman kauppajärjestön WTO:n toiminta. Voidaan
perustellusti puhua talouden ja muidenkin elämänalueiden globaalistumisesta. Globaalistuminen
on muutosprosessi, joka yhdistää eri puolilla maailmaa sijaitsevia toimijoita maailmanlaajuiseen,
oman alan yhteistyöhön tai kilpailuun.
Globaali yhteistyö voi rakentua esimerkiksi monikansallisen yrityksen yhä kansainvälisemmäksi
muotoutuvan tuotantoketjun varaan. Yhteistyötä syntyy myös yhteiskunnan muilla lohkoilla
kuin taloudessa, ja motiivina on sen tiedostaminen, että laajavaikutteisia ongelmia voidaan
parhaiten ratkaista monenkeskisellä yhteistyöllä. Globaalin kilpailun käyttövoimana on usein tietoisuus
siitä, että maapallon markkinat ja resurssit ovat rajallisia ja pelko siitä, että kerran alkanutta
suhteellista tai absoluuttista syrjäytymiskehitystä on vaikea pysäyttää.
Markkinoiden ja kilpailun maantieteellinen laajeneminen sekä osaamisen, työn tuottavuuden
ja hyvinvoinnin kasvu ovat toisiinsa liittyviä ja toisiaan tukevia prosesseja. Myönteisten kerrannaisvaikutusten
kumulatiivinen kehä voi kuitenkin katketa ja muuttua syrjäytymisen kierteeksi, jos
pääsy kansainvälisille markkinoille katkeaa. Niin kävi Itä-Suomessa, jonka kauppayhteydet Pietariin
katkesivat pitkäksi aikaa. Kasvun kehä ei pääse ollenkaan vauhtiin alueilla, joiden tuotteiden
pääsy markkinoille estetään tullimuureilla, kilpaileville tuotteille annetuilla tuilla tai muilla kaupan
esteillä. On mahdotonta erikoistua ja kehittää kilpailukykyistä osaamista, jos pääsyä kansainvälisille
markkinoille ei ole.
Kilpailun, erikoistumisen ja tuottavuuden kasvun kehä johtaa yritykset omistautumaan sellaisille
kapeille erikoisosaamisen aloille, joilla niiden kilpailukyky on vahvimmillaan. Maailmanlaajuisten
kauppayhteyksien ansiosta yritykset saavat suhteellisen helposti käyttöönsä tuotannontekijöitä
ja välituotteita mistä tahansa, ja fyysisen etäisyyden merkitys vähenee tuotannossa ja markkinoinnissa.
Silti taloudellisella toiminnalla on voimakas alueellinen keskittymistaipumus.
Globaalissa taloudessa alueiden merkitys korostuu, sillä tuotanto, tutkimus- ja kehitystoiminta,
rahoitusala, logistiikan solmukohdat sekä mahdollisesti muutkin taloudellisen toiminnan
avaintehtävät näyttävät usein keskittyvän ei pelkästään tiettyihin maihin vaan myös tietyille alueille
näiden maiden sisällä. Globaali talous on vahvan kilpailukyvyn luoneiden alueiden kilpailua ja
vuorovaikutusta. Suuret kaupungit hakeutuvat innokkaasti kansainväliseen vuorovaikutukseen,
kun taas maaseutualueet omaksuvat helposti passiivisen ja mukautuvan asenteen, vaikka ne tarvitsisivat
keskusalueiden osaamista ehkä enemmän kuin koskaan(Saartenoja 2000: 55-56).
Globalisaation jälkeen toinen alueellisen kilpailuympäristön tärkeä muutostekijä on talouden
toimialarakenteiden muutos. Euroopassa alueiden ongelmat ovat yleensä sitä suurempia, mitä
vanhakantaisempia ovat niiden elinkeinorakenteet (CEC 2001a: 38). Kaikissa teollisuusmaissa
maatalouden merkitys on vähentynyt jo pitkään. Monissa maissa myös teollisuuden osuus työpaikoista
on alkanut pienentyä. Teollistuneissa maissa palvelualojen merkitys on kasvanut mitattuna
työpaikkojen määrällä ja osuutena kansantuotteesta. Kehityksen suunta näyttää kasvattavan
palvelujen osuutta Suomen taloudessa tulevaisuudessakin. Johtavien teollisuusmaiden kokemus-
49

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
ten perusteella erityisen lupaavia ovat tietointensiivisten liike-elämän palvelujen kasvunäkymät.
Palvelualoista ne ovat olleet tuottavuudeltaan, palkkatasoltaan ja kasvunopeudeltaan parhaita.
Tietointensiivisten palvelualojen nousu liittyy tietoyhteiskuntaa kohti suuntautuvaan kehitykseen.
Kolmas pitkään vaikuttanut yhteiskunnan muutosilmiö onkin juuri tiedon merkityksen kasvu
tuotannontekijänä. Maatalous- ja teollisuusyhteiskunnissa taloudellinen kasvu perustui maan ja
luonnonvarojen käyttöön. Tieteen ja teknologian kehityksen myötä tiedosta on tullut entistä tärkeämpi
tuotannontekijä työn, pääoman ja luonnonvarojen rinnalla. Tieto ja osaaminen ovat tärkeitä
taloudellisia kilpailutekijöitä niin alueellisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Kilpailu
raaka-ainevaroista on pitkälti korvautunut kilpailulla uudesta tiedosta. Yritysten kilpailukyvylle
on usein tärkeää sellainen tieto, jonka oikeellisuus on varmistettu parhaiden käytettävissä
olevien tieteellisten menetelmien avulla.
Neljäs tärkeä yhteiskunnan kehityssuunta on ympäristökysymysten korostuminen. Vaikka
edistystä on saavutettu globaalilla tasolla otsonikerroksen suojelussa, happamien sateiden vähentämisessä
ja eräiden suurten kaupunkien ilman laadun parantamisessa, vaarana on, että monet
ympäristöongelmat vaikeutuvat lähivuosikymmeninä etenkin köyhissä maissa ja vauraitten maiden
köyhillä alueilla. Hiilidioksidipäästöjen lisäksi ongelmia ovat mm. maan eroosio ja kasvillisuuden
katoaminen, vesivarojen kasvava kulutus, trooppisten metsien hävittäminen ja biodiversiteetin
kaventuminen (World Bank 2002). Ympäristöongelmia vähentävien ratkaisujen kehittäminen
on tulevaisuudessa tärkeää sekä alueellisen kehittämisen että alueellisen innovaatiopolitiikan
kannalta.
Globaalistuminen, tiedon merkityksen kasvu, toimialarakenteen muutos ja ympäristökysymykset
näyttävät luovan alueelliselle kehittämiselle sekä uusia haasteita että mahdollisuuksia. Yksi
mahdollisuus, johon on tartuttu Suomessa ja monissa muissa teollisuusmaissa on teknologiavetoisen
innovaatiopolitiikan käyttö alueellisessa kehittämisessä.
Alueiden luovuus ja innovatiivisuus
Yhteiskunnan sosiaalisilla muutoksilla on oma vaikutuksensa aluepolitiikan tarpeeseen ja mahdollisuuksiin.
Tietoverkkojen ja työkäytäntöjen tuleva kehitys voi tehdä osalle työntekijöistä
mahdolliseksi asuinpaikan valinnan entistä vapaammin omien arvostusten perusteella. Etätyötä
tekevät nykyisin eniten asiantuntijat ja johtavassa asemassa toimivat ammattilaiset (Helminen
ym. 2003: 63). Asuntopaikan valinnassa tämä ryhmä painottaa muita enemmän alueen
luovuutta työympäristönä.
Raunio (2001) käyttää työympäristön sijaan käsitettä ‘ongelmanratkaisuympäristö’. Hänen
mukaansa alueella, joka on ympäristönä luova, ihminen voi tyydyttää itsensä toteuttamisen ja
arvostuksen ansaitsemisen tarpeita. Tällaisella alueella on tavallisesti tarjolla myös vaihtoehtoisia
työmahdollisuuksia, jos ensimmäinen työpaikka ei osoittaudukaan hyväksi. Alueen luovuus
voi houkutella työorientoituneita osaajia vähemmän kiinnostavilta työmarkkinoilta.
(Raunio 2001: 93.)
Alueen luovuus ei ole välttämättä sama asia kuin innovatiivisuus, vaikka Raunion ‘luova
ongelmanratkaisuympäristö’ varmasti onkin lähellä ‘innovatiivista toimintaympäristöä’. Sekä
yksilöiden että alueiden tasolla innovatiivisuuden suhde luovuuteen on monella tavalla jännitteinen.
Innovatiivisuuden ja luovuuden erolla on myös käytännön merkitystä. Suomessa teknologisen
innovatiivisuuden edistämiseen erikoistuneet teknologiakeskukset ovat johtaneet
osaamiskeskusohjelmassa myös eräitä kulttuurialoihin liittyviä hankkeita. Näissä hankkeissa
50

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
on ollut ongelmia ehkä juuri sen takia, että kulttuurista luovuutta edistetään parhaiten jonkin
verran toisenlaisilla keinoilla kuin teknologista innovatiivisuutta.
Luovuus voidaan nähdä innovatiivisuuden perustekijänä, jolloin voidaan ajatella, että kun
ympäristö sallii tai kun luova ihminen voittaa ympäristön asettamat esteet, alkaa ensin luova ja
myöhemmin mahdollisesti innovatiivinen toiminta. Innovatiivisuus on kykyä muunnella ja
kehittää luovan toiminnan tuloksia niin, että ne saavat sosiaalisen tai kaupallisen hyväksynnän.
Sopivissa olosuhteissa innovatiivisuus voi johtaa yrittäjyyteen.
Onkin mahdollista erottaa yksilöiden lahjakkuuden eri lajeiksi taiteellinen ja tieteellinen luovuus
sekä teknologinen ja organisatorinen innovatiivisuus. Taiteellista tai tieteellistä luovuutta
voi olla olemassa ilman innovatiivisuuteen kuuluvaa hyväksynnän ja kaupallisen menestyksen
tavoittelua. Teknologiseen ja organisatoriseen innovatiivisuuteen sisältyy luovan kekseliäisyyden
lisäksi pyrkimys toteuttaa ideoita menestyksellisesti käytännössä.
Innovaatiot kehitetään kaupalliseen ympäristöön, jossa menestyäkseen ideoiden on mukauduttava
sovinnaisiin arvoihin ja edistettävä taloudellisen hyödyn tavoittelua. Samantapaiset
kriteerit pätevät useimpiin taideteoksiin, mutta joskus taiteilijat pyrkivät myös yllätyksellisyyteen
ja sovinnaisten arvojen suhteellistamiseen niitä rikkomalla. Noudattaessaan omia yksilöllisiä
ihanteitaan ja hakiessaan huomiota tulevilta sukupolvilta taiteilijat voivat kääntää selkänsä
tämän päivän markkinoille. Aika ajoin taide leikkii yhteisön arvoilla, ja sen takia luovat
taiteilijat elävät aivan toisenlaisessa kritiikin ja ihailun ristiaallokossa kuin uudistavat johtajat tai
kekseliäät teknologian kehittäjät, joiden pyrinnöissä on harvoin arvonäkemyseroihin perustuvien
skandaalien aineksia. Innovatiivisen ja taiteellisen toiminnan eroja on myös se, että innovaatiotoiminnassa
useimmiten toteutetaan avautuneita mahdollisuuksia, mutta taiteellisessa
ilmaisussa lähtökohtana voi olla mahdollisuuksien puute tai katoaminen, ristiriitojen ja mahdottomuuksien
hyödyntäminen, menetys tai onnettomuus.
On esitetty, että luovuus on yritysten ja alueiden menestyksen avaintekijä (Florida 2002a).
Tämä käsitys ei selitä, miksi taiteellisen luovuuden ja teknologisen innovatiivisuuden huippukeskukset
eivät ole samoja maantieteellisiä alueita. Seinen Vasen ranta on yhtä vähän tunnettu
korkeasta teknologiastaan kuin Espoon Otaniemi taiteestaan. Jonkin verran tukea on kuitenkin
löydettävissä väitteelle, jonka mukaan kaupunkiyhteisöjen avoimuus erilaisia väestöryhmiä
kohtaan tukee kaupunkien teknologistakin innovatiivisuutta (Florida 2002b). Suomessakin on
havaittu, että jos kaupunkiseudun ilmapiiri poikkeaa osaajan omasta elämäntavasta tai ihanteista,
kyseinen ristiriita voi estää hakeutumista ao. seudulle (Raunio 2001: 98.)
Taiteellista luovuutta sekä teknologista, organisatorista ja kaupallista innovaatiokykyä houkuttavilla
kaupungeilla on joka tapauksessa eräitä yhteisiä piirteitä. Houkuttelevat alueet ovat
valmiita ottamaan vastaan uusia ihmisiä ja vaikutteita, ja ne tarjoavat runsaimmat palkinnot
parhaista suorituksista. Osa palkintoa on maine, ja sitä voi luoda parhaiten alueella, jossa kilpailu
on kovaa ja yhteydet mainetta levittäviin yhteisöihin ja verkostoihin ovat kiinteät. Mainetta,
skandaaleja ja keskustelua nostattavat tiedotusvälineet ovat tärkeä osa alueiden kehitystä.
4.2 Teknologiasyklien alueelliset vaikutukset
Toimialan teknologisten olosuhteiden muutokset ja teknologiasyklin vaiheet voivat vaikuttaa
yritysten alueelliseen sijoittumiseen. Teknologiasyklin alkuvaiheessa, uusien merkittävien tieteellisteknisten
löytöjen vaikutuksesta syntyy uusia yrityksiä, joilla on vähän resursseja ja edessään runsaasti
vielä hyödyntämättömiä teknologisia mahdollisuuksia. Samaan aikaan yritysten kohtaamat
51

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
epävarmuudet ovat suuria. Näissä oloissa yritykset hyötyvät läheisestä vuorovaikutuksesta
muiden yritysten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa. Sen vuoksi toimialan tässä kehitysvaiheessa
yritykset pyrkivät sijoittamaan ainakin tutkimus- ja kehitystoimintaansa korkeakoulupaikkakunnille.
Kun teknologiasykli kypsyy ja ohittaa huippuvaiheensa, hyödyntämättömien teknologisten
mahdollisuuksien määrä vähenee. Silloin verkostoituminen vain lisäisi riskiä, että kilpailijat kiinnittävät
huomiota samoihin mahdollisuuksiin. Kun teknologia on kypsää, yrityksillä on entistä
vähemmän opittavaa toisiltaan. Tuoteteknologia perustuu hallitsevaan tuotekonseptiin, ja ankara
hintakilpailu karsii yrityksiä ja pakottaa niitä fuusioihin. Jäljelle on jäänyt ehkä vain muutamia
suuria yrityksiä, joilla kullakin on melko runsaasti voimavaroja ja yhteistyösuhteita. Uusia
asiakkaita löytää helpommin alueilta, joilla ei ole kilpailijoita ja näillä seuduilla alan palkkakustannuksetkin
voivat olla edullisempia. Kypsän teknologioiden aloilla toimivat yritykset saattavat
sen vuoksi pyrkiä sijoittumaan toisistaan erilleen, eri paikkakunnille. Esimerkiksi Yhdysvaltain
autoteollisuuden tuotantolaitokset hajautuivat vuosina 1960-1991 arviolta 30 %:lla alueellisen
keskittymisen indeksillä mitattuna (Bottazzi 2001: 732).
Kypsän teknologian vaiheessa yritykset voivat siirtää yksiköitään korkeakoulupaikkakunnilta
pienempiin ja erikoistuneempiin keskuksiin. Hajasijoittumista ei kuitenkaan toteudu, jos
korkeakoulupaikkakunnalle on kehittynyt jokin yhteinen tuotannontekijä, josta yritykset ovat
tulleet riippuvaiseksi. Tällainen voi olla erikoistunut työvoima tai alaa erinomaisesti palvelevien
alihankkijoiden tai palveluyritysten joukko. Yhteisestä tuotannontekijästä riippuvaksi tullut yritystoiminta
on silloin kehittynyt klusteriksi.
Suomessa erityisesti Nokia onnistui hyödyntämään 1990-luvulla tapahtuneita tieto- ja viestintätekniikan
läpimurtoja. Nokia siirtyi kokonaan uudelle toimialalle ja onnistui muutoksessa
ehkä paremmin kuin mikään yritys ennen sitä. Nokia hyödynsi tekniikan kehityksen myötä
syntyneitä liiketoimintamahdollisuuksia keskittymällä langattoman viestinnän kuluttaja- ja infrastruktuurituotteisiin.
Kuitenkin tieto- ja viestintätekniikka alkoi osoittaa kypsymisen merkkejä
2000-luvun alkuvuosina. Alan kasvu hidastui ja mahdollisuudet luoda uutta kannattavaa
yritystoimintaa vähenivät, kun globaalit jättiläisyritykset alkoivat hallita alan eri sektoreita.
OECD:n mukaan esimerkiksi Helsingin seutukunnan suuressa riippuvuudessa tieto- ja
viestintätekniikan alan yrityksistä piilee riskejä. Osa riskeistä on jo toteutunut alan laman myötä:
lehtien suuret työpaikkailmoitukset ovat muuttuneet uutisiksi yt-neuvotteluista. Suomen perusongelma
onkin nopean taloudellisen kasvun alueiden liiallinen riippuvuus yhdestä yrityksestä
ja toimialasta. Yhden yrityksen on haasteellista säilyttää teknologinen johtoasemansa tuotesukupolvesta
toiseen (OECD 2003: 184).
Lähitulevaisuudessa tieto- ja viestintäteknologian kehitys ei näytä luovan mahdollisuuksia
työvoiman kysynnän nopealle kasvulle. Teknologisesti kypsää vaihetta edustavilla aloilla työpaikkojen
määrä pyrkii vähenemään, sillä tuottavuuden kasvu vähentää työvoiman tarvetta
nopeammin kuin uudet tuotteet pystyvät kasvattamaan sitä. Elektroniikkateollisuuden kasvun
vauhdittuminen voisi kuitenkin vahvistaa esimerkiksi rakentamisen ja palvelualojen kasvua
(Rantala 2002: 97).
Muillakaan teknologian kärkialoilla uuden yritystoiminnan ja työllisyyden näköalat eivät ole
kehittyneet suotuisasti. Biotieteet sekä eräät nanoteknologian kehitystä tukevat alat saattavat
tarvita lisää liiketoiminnan luomiseen ja kehittämiseen pystyviä asiantuntijoita. Yksityistä ja julkista
sektoria tukevien tietointensiivisten palvelualojen asiantuntijatarpeen voidaan odottaa
kasvavan voimakkaasti (Christidis ym. 2002). Teknologian kehityksen ennakointityön avulla
voidaan luoda näkemystä odotettavissa olevasta kehityksestä, mutta käytössä olevat menetelmät
eivät tuota luotettavia tuloksia (Lievonen 2003).
Teknologiasyklien vaiheiden ja yritysten kilpailutilanteiden muuttuessa alueiden ja kaupun-
52

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
kien toimialarakenteilla on kuitenkin taipumusta melkoiseen pysyvyyteen. Toimipaikkojen elinkaaren
lyhyyteen vaikuttaa mm. se, että uusia pieniä yrityksiä syntyy ja kuolee paljon ja suuret
yritykset usein siirtävät tuotantoaan sinne, missä se on edullisinta. Kuitenkin lopettaneiden ja pois
muuttaneiden yritysten toimintaa jatkaa usein saman alan yritys, joka hyödyntää paikkakunnan
osaavaa työvoimaa ja paikkakunnalle kehittyneitä, toimialalle tärkeitä palveluja, kuten koulutus-,
tutkimus- ja yrityspalvelutoimintaa (Maskell ym. 1998). Suomessa Varkaus on hyvä esimerkki
siitä, miten paikkakunnalle kertynyt osaaminen voi johtaa uusien yritysten syntymiseen ja houkutella
alueelle kansainvälistä tutkimus- ja tuotekehitystoimintaa rajunkin taantumavaiheen jälkeen
(Jääskeläinen ja Lovio 2003). Kaupungin kehitystä tarkastellaan tuonnempana tässä raportissa.
Toimialarakenteen pysyvyyden kääntöpuoli on, että alueellisilla kehittämistoimenpiteillä on
vaikea saada aikaan merkittäviä muutoksia tietyn alueen elinkeinorakenteessa. Muutos onnistuu
pitkälläkin aikavälillä parhaiten, jos kehityksen ohjauksessa ja kiihdyttämisessä käytetään erilaisia
vipuvaikutuksia eli käynnistetään itseään ylläpitäviä ja vahvistavia talouden muutosprosesseja.
Suomessa on jonkin verran kokemusta siitä, miten korkeakoulujen sijoittuminen suhteellisen
pienillekin paikkakunnille voi pitkällä aikavälillä monipuolistaa niiden toimialarakennetta.
Verkostoitumisen suhdanteet
Yritysten verkostoitumis- ja yhteistyöhalukkuus voivat riippua teknologiasyklin vaiheesta.
Tätä voidaan havainnollistaa tarkastelemalla muuttoa harkitsevan yrityksen näkökulmasta
kahta kaupunkia, Metropolia ja Pikkukaupunkia. Koon lisäksi kaupungit eroavat siinä, että
Metropolissa on jo ennestään yrityksen toimialaan kuuluvia yrityksiä, kun taas Pikkukaupungissa
niitä ei ole.
Yritys on helpommin houkuteltavissa Metropoliin, jos yrityksen toimiala elää teknologisen
syklin nousuvaihetta. Tällöin uusia teknologisia mahdollisuuksia avautuu paljon, ja yritykset
hyötyvät jakamalla voimavarojaan verkostoyhteistyössä. Metropolista yritys löytää yhteistyöja
verkostoitumismahdollisuuksia. Nousevan teknologiasyklin aikana yritykset kasvavat nopeasti.
Näistä syistä Metropoliin pyrkii hakeutumaan yrityksiä, joiden taloudellinen kasvu on
nopeaa ja joilla on paljon yhteistyöverkostoja. Myös yrityksen innovaatiotoiminnassa käyttämän
tiedon luonne vaikuttaa muuttohaluun. Jos tarvittava tieto on hiljaista, kompleksista ja
kumuloituvaa, yrityksen halu siirtyä Metropoliin kasvaa, sillä silloin maantieteellinen läheisyys
on erityisen tärkeä tiedon siirtymisen edellytys.
Yritys on helpompi houkutella Pikkukaupunkiin, jos yrityksen toimiala on teknologialtaan
kypsää ja jos toimialan käyttämä tieto on luonteeltaan melko yksinkertaista, aukikirjoitettua,
yleistä ja helposti siirrettävää. Silloin yritys hakee etäisyyttä kilpailijoihin. Pikkukaupunkiin siirtyvä
yritys tuo (oletuksemme mukaan) paikkakunnalle uuden toimialan osaamista. Kuitenkin
yrityksen edustama toimiala on teknologialtaan kypsää ja kasvu todennäköisesti hidasta, mikä
heijastuu myös Pikkukaupungin kehitykseen. Pikkukaupunkiin saattaa muuttaa uusien toimialojen
yrityksiä, mutta yritysten välisiä verkostoja muodostuu vähän.
Kun ulkopuolinen tarkkailija vertaa Metropolia ja Pikkukaupunkia, hän saattaa päätellä,
että syynä paikkakuntien kasvunopeuksien eroon on yritysten verkostoitumisen erot. Tarkkailija
voi päätyä suosittamaan Pikkukaupungin yritysten verkostoitumisen lisäämistä. Voi kuitenkin
olla, että verkostoituminen ei Pikkukaupungin olosuhteissa tuota niin hyviä tuloksia
kuin Metropolissa, vaikka usein yritykset hyötyvätkin toimintatapojensa vertailusta ja toisiltaan
oppimisesta.
Kuvatussa kahden kaupungin mallissa voi tapahtua yritysten muuttoliikettä. Metropolista
muuttaa Pikkukaupunkiin yrityksiä, joiden teknologiasykli on kääntynyt noususta laskuun.
53

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Teknologinen kuohuntavaihe on päättynyt, ja alalle on vakiintunut hallitseva tuotantokonsepti.
Yritykset pyrkivät vähentämään kustannuksiaan sijoittumalla halpaan Pikkukaupunkiin.
Toiseen suuntaan muuttaa yrityksiä, joiden teknologiasykli on kääntynyt nousuun esimerkiksi
alan teknologista perustaa uudistavien tieteellisten löytöjen tai teknologisten keksintöjen ansiosta.
4.3 Kansallisen innovaatiopolitiikan muuttuvat painopisteet
Innovaatiopolitiikan keskeinen tehtävä on edistää uuden tiedon tuottamista ja hyödyntämistä.
Innovaatiopolitiikkaan kuuluu tiedepolitiikan, teknologiapolitiikan ja teollisuuspolitiikan niitä
osia, joilla kannustetaan uusien tuotteiden, palvelujen ja prosessien kehittämistä ja käyttöä yksityisissä
ja julkisissa organisaatioissa (Lundvall ja Borràs 1997: 37).
Innovaatiopolitiikka kohdistuu tiedon tuottamisen ja hyödyntämisen eri vaiheisiin, joista syntyy
hitaasti mutta laajasti vaikuttavia positiivisia ulkoisvaikutuksia. Tiedon potentiaali ulkoisvaikutusten
tuottajana perustuu aineettomien tekijöiden helppoon ja usein lähes kustannuksettomaan
siirtymiseen yritykseltä ja toimialalta toiselle. Ulkoisvaikutustensa ansiosta innovaatiotoiminnan
eri muodot lisäävät yritysten ja toimialojen tuottavuutta ja siten taloudellista kasvua ja hyvinvointia.
Innovaatiopolitiikka kohdistuu yrityksiin, joissa innovaatioita kehitetään ja käytetään sekä
markkinoihin joilla niitä vaihdetaan, mutta myös siihen ympäristöön jossa yritykset toimivat ja
markkinat muotoutuvat.
Innovaatiopolitiikan ohella monet muutkin politiikkalohkot vaikuttavat innovaatiotoimintaan.
Yleinen talouspolitiikka voi luoda hyvät olosuhteet investoinneille, mikä kannustaa tutkimus-
ja tuotekehityspanostuksia, uusien hankkeiden rahoittamista, kulutusta ja samalla uusien
tuoteinnovaatioiden käytön leviämistä sekä pääomainvestointeja, joiden kautta prosessi-innovaatioita
voidaan ottaa käyttöön. Ympäristöpolitiikka voi kannustaa uusien ympäristöystävällisten
prosessien ja tuotteiden kehittämistä ja käyttöönottoa. Innovaatiotoiminta menestyykin parhaiten
ympäristössä, joka kannustaa yrityksiä ja muita organisaatioita uusiutumaan. Sen takia ulkomaankauppapolitiikka
voi tarjota merkittävää tukea innovaatiopolitiikalle. Kilpailupolitiikka
voi vahvistaa uusien innovatiivisten yritysten asemaa suhteessa suuryrityksiin.
Kilpailu on Suomen televiestintäalankin yritysten menestyksen taustalla (ks. esim. Ali-Yrkkö
ym. 2000: 50-51). Suomessa televiestintälaitteita valmistavat yritykset joutuivat toimimaan kilpailluilla
markkinoilla jo silloin, kun monissa muissa maissa laitemarkkinoita vielä suojeltiin. Telemarkkinoilla
toimi yksityisiä operaattoreita, kun taas monessa muussa maassa puhelinliikenne oli
uskottu kansallisen monopolin hoidettavaksi. Suomessa laitevalmistajat ja operaattorit säilyttivät
kilpailun paineessa herkkyytensä reagoida uusiin tilanteisiin nopeasti, ja ne pystyivät tarttumaan
tehokkaasti mahdollisuuksiin, joita alkoi tarjoutua elektroniikassa 1980-luvun puolivälistä lähtien.
Innovaatiopolitiikan vaikuttavuuden vuoksi siitä on tullut painopisteala useimpien teollisuusmaiden
ja teollistuvien maiden politiikkapaletissa. Tutkimusta ja muuta innovaatiotoimintaa tuetaan,
jotta saataisiin aikaan sellaisia kasvua lisääviä ulkoisvaikutuksia, joita tarvitaan niin kansallisessa
kuin alueellisessakin kehittämispolitiikassa. OECD-maiden välillä on ollut havaittavissa innovaatiopolitiikan
yhdenmukaistumista (Lemola 2002: 1481-1482). Yksittäisten maiden onkin
nykyään entistä vaikeampaa luoda kestävää kilpailuetua soveltamalla yleispäteviä, innovaatiotoiminnan
tehostamiseen tähtääviä periaatteita.
Suomen nykyinen innovaatiopolitiikka nojautuu kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitteeseen.
Suomi olikin 1990-luvun alussa ensimmäisenä maailmassa toteuttamassa uutta ajattelutapaa
54

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
käytännössä (Lemola 2000: 168). Aiemmin, 1980-luvulla innovaatiopolitiikkaa luonnehti luottamus
teknologiavetoiseen toimintalinjaan, ja päähuomio kiinnitettiin teknologian kehittämiseen.
Nykyisin pyritään entistä tietoisemmin myös teknologian kehittämisessä tarvittavien yhteistyösuhteiden
ja kansainvälisen yhteistyön edistämiseen. Teknologian kehittämiseen annettavan
rahoitustuen lisäksi innovaatiopolitiikan painopisteitä ovat tutkijakoulutus, yliopistojen ja tutkimuslaitosten
kehittäminen sekä niiden ja yritysten välisen vuorovaikutuksen edistäminen. Pyrkimyksenä
on myös koordinoida sellaisia politiikkalohkoja, joilla on suoria ja epäsuoria vaikutuksia
innovaatiojärjestelmän toimintaan. (Lievonen 2002.)
Kansainvälisen innovaatiokilpailun kiristyessä on entistä tärkeämpää löytää sellaisia strategioita,
joilla voidaan saattaa yhteen tulevaisuuden liiketoimintavoimavarat ja tutkimusosaaminen.
Kansallinen ja alueellinen innovaatiopolitiikka on suhteutettava realistisella tavalla käytettävissä
oleviin voimavaroihin ja mahdollisuuksiin. On entistä määrätietoisemmin keskityttävä nykyisille
ja rakenteilla oleville vahvuusaloille. Sellaista kilpailukykyä, joka Suomella on esimerkiksi langattoman
viestinnän, paperinvalmistuksen ja eräiden metalliteollisuuden alojen teknologioissa, ei
voida missään maassa jäljitellä ja ylittää helposti. Suomessakin näiden alojen kehitys on vaatinut
kaukonäköistä työtä ja suuren joukon onnistuneita ja onnekkaita strategiavalintoja liikeyrityksissä,
tutkimusyhteisöissä ja koulutuksessa.
Yksittäisillä keksinnöillä on tulevaisuudessa todennäköisesti entistä vähemmän kansallista taloudellista
merkitystä, sillä kilpailijat pystyvät imitoimaan niitä nopeasti ja kiertämään patenttienkin
antamaa suojaa. Samasta syystä yksittäiset keksinnöt eivät todennäköisesti riitä tuottamaan
sellaista kassavirtaa, jonka turvin voitaisiin rahoittaa kokonaisen toimialan uudistamista. Toimialojen
uudistumista on tuettava kansallisen innovaatiopolitiikan voimavaroilla. Lisäksi on pyrittävä
synnyttämään kokonaan uusia, kansainvälisillä markkinoilla kilpailukykyisiä toimialoja. Innovaatiojärjestelmä
on viritettävä tuottamaan uusia toimialoja ja ohjautumaan siinä entistä herkemmin
markkinoilta tulevan kysynnän mukaan, jotta uusien toimialojen kasvua voidaan alusta asti
rahoittaa myös tulorahoituksella. Yksittäisillä keksinnöillä on merkitystä, jos niiden avulla voidaan
käynnistää uusien toimialojen kasvuprosesseja.
Siirtymistä innovaatiopolitiikan uuteen, strategisia valintoja painottavaan vaiheeseen vauhdittaa
kansainvälisen innovaatiokilpailun koveneva paine.
Kestävää, kansantalouden kannalta merkittävää kilpailukykyä syntyy uusiutumiskykyisten toimialojen
kapasiteetista tuottaa jatkuvasti uusia ja ajoittain radikaalejakin innovaatioita. Jotta uusiutumiskykyisiä
toimialoja voisi kehittyä lisää, tarvitaan joustavaa kansallista innovaatiostrategiaa,
joka mahdollistaa sekä nopean panostuksen orastaviin kehitysituihin että niistä vetäytymisen
sen mukaan, millaisia signaaleja kansainvälisiltä markkinoilta saadaan. Tällainen innovaatiostrategia
asettaa uusia haasteita myös alueelliselle innovaatiopolitiikalle.
Polarisaatio ja koheesio
Aiemmin todettiin, että monet innovaatiopolitiikan ulkopuoliset politiikkalohkot vaikuttavat
innovaatiotoiminnan ympäristöön ja tuottavuuteen. Innovaatiopolitiikka itse puolestaan vaikuttaa
eräiden muiden politiikkalohkojen kohdealueisiin, eikä pelkästään positiivisesti.
Innovaatiopolitiikka nopeuttaa yritysten toimintaympäristön muutosta. Yritykset ja muut
yhteisöt, joilla on voimavaroja hyödyntää muutoksen myötä avautuvia uusia mahdollisuuksia,
voivat parantaa asemaansa. Sen sijaan yhteisöt ja alueet, joilla on niukasti tällaisia voimavaroja,
saattavat kärsiä muutoksesta. Sen takia innovaatiopolitiikan jälkien korjaamiseen saatetaan
tarvita aluepolitiikan, työllisyyspolitiikan ja sosiaalipolitiikan toimenpiteitä. Samasta syys-
55

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tä innovaatiopolitiikan ajatellaan usein sisältävän aineksia, jotka ovat vastakkaisia yleisille aluetai
sosiaalipolitiikan tavoitteille.
Lundvall ja Borràs ovatkin kysyneet, miten pitäisi suhtautua innovaatiotoiminnan ja oppivan
talouden sosiaalista polarisaatiota kasvattavaan vaikutukseen. Heidän mukaansa vaihtoehtoja
on neljä. Polarisaatio voidaan jättää huomiotta (mikä olisi heidän mukaansa uusliberalismin
suhtautumistapa), talouden muutosta voidaan koettaa hidastaa (protektionismi),
muutoksen uhreille voidaan tarjota kompensoivia tulonsiirtoja (sosiaalipolitiikka) tai kehityksestä
jälkeenjääneiden yhteisöjen ja alueiden oppimiskapasiteettia voidaan vahvistaa (uusi
alue- ja sosiaalipolitiikka). (Lundvall ja Borràs 1997: 38.) Samat valinnat on tehtävä myös
suhteessa polarisaatioilmiöihin, jotka syntyvät kansainvälisen kilpailun avoimuutta ja työmarkkinoiden
joustavuutta lisäävistä toimista.
Onko innovaatiopolitiikan ja yhteiskunnan yleensä haluaman sosiaalisen ja alueellisen koheesion
välillä sovittamaton ristiriita? Myöhemmin tässä raportissa tullaan argumentoimaan,
että ristiriita voidaan välttää, jos innovaatiotoiminnan perustana pidetään yhteisöjen ja alueiden
sosiaalista pääomaa ja jos sitä rakennetaan ja suojellaan sosiaali-, työllisyys-, koulutus- ja
aluepoliittisin keinoin. Parhaisiin tuloksiin päästään, jos politiikkatoimet johtavat oppimis- ja
innovaatioprosessien käynnistymiseen vaikeuksiin joutuneissa yhteisöissä. Pelkkä tuki ilman
yhteisöjen aktivoitumista vain pitää yllä tilannetta, joka on kaikkien kannalta epätyydyttävä.
4.4 EU:n tutkimustoiminnan keskittyminen kiihtyy
EU:n tutkimuksen puiteohjelmista rahoitetut hankkeet valitaan kilpailuperiaatteella, joten tällä
rahoituksella on taipumus vahvistaa EU:n kilpailukykyisimpiä tutkimusyksiköitä ja -alueita (ks.
esim. Luukkonen 1998.) Samaan aikaan heikompien alueiden tutkimus- ja kehitystyön valmiuksia
on pyritty kohentamaan mm. EU:n tavoiteohjelmien avulla. Heikoimmille alueille annetusta
tuesta huolimatta vaarana on, että ne jäävät edelleen jälkeen keski- ja huippuryhmän alueista.
Nopeimmalle kehitysuralle päässeet Saksan, Belgian ja Ranskan keskeiset teolliset alueet saattavat
entisestään lisätä etumatkaansa. (Clarysse ja Muldur 2001: 281.)
Euroopan tutkimusalue (ERA) -aloite saattaa johtaa vähitellen ‘tutkimuksen sisämarkkinoiden’
muodostumiseen. Tulevaisuudessa tieto, tutkijat ja teknologia voivat liikkua entistä herkemmin
EU:n sisällä (CEC 2000a). Aloitteen toteutuminen merkitsisi todennäköisesti Euroopan
tutkimusvoimavarojen käytön tehostumista. EU:n ja jäsenmaiden rahoituslähteistä annettava
tutkimusrahoitus päätyisi entistä useammin tutkimusryhmille, joilla on hallussaan alan paras eurooppalainen
osaaminen. Alueellisen kehittämisen kannalta suunnitelmassa on se ongelma, että se
saattaisi nopeuttaa EU:n tutkimusvoimavarojen alueellista keskittymistä Keski-Eurooppaan ja
suuriin metropoleihin.
ERA-aloitteen pyrkimyksenä on myös luoda EU:lle oma tutkimuspolitiikka, sillä hankkeen
avulla halutaan päästä koordinoimaan kansallisen tason tutkimusponnistuksia. Näin vähennettäisiin
eri maiden tutkimushankkeiden päällekkäisyyttä, ja samalla rahoituksella päästäisiin syvällisempiin
tuloksiin. Nykyisin valtaosa EU:n jäsenmaiden yhteenlasketuista tutkimusvoimavaroista
käytetään kansallisten päätösten mukaisesti. Kansallisen päätöksenteon on sanottu johtavan tutkimuksen
pirstoutumiseen ja eristäytymiseen sekä korostavan ongelmia, joita aiheutuu EU:n keskimäärin
alhaisista tutkimuspanostuksista (CEC 2000a: 7).
ERA-aloitteella halutaan saavuttaa samankaltaisia etuja, joita on tavoiteltu EU:n sisämarkkinoilla:
kustannussäästöjä, tehokkuutta, tuottavuutta ja erikoistumista (CEC 2003). Eri maiden
56

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tutkimusryhmät voisivat entistä vapaammin kilpailla jäsenmaissa tarjolla olevista toimeksiannoista
ja rahoituksesta. Kun kansalliset rajat eivät enää estäisi tutkijoiden ja tutkimusrahoituksen liikkuvuutta,
eri tehtäviin voitaisiin valita parhaat suorittajat ei vain kansallisesta, vaan yhä useammin
myös Euroopan laajuisesta tarjonnasta. Akateeminen kilpailu kiristyisi Euroopassa entisestään.
Oletettavasti kilpailua kuitenkin säädeltäisiin niin, että arvoltaan vain tietyn raja-arvon ylittävät
hankkeet olisi asetettava eurooppalaisen kilpailun piiriin. Varmasti myös kansallisen edun kannalta
erityisen merkittävät hankkeet voitaisiin suojata tavalla tai toisella. Lisäksi heikoimmat edellytykset
omaavat alueet voisivat saada tutkimuslaitoksilleen lisää tukea EU:n varoista.
Perustaa ERAlle luotiin tavallaan jo yhteisöpatenttia koskevilla säädöksillä. Yhteisöpatenttia
voidaankin pitää tulevien tutkimuksen yhteismarkkinoiden juridisen infrastruktuurin kulmakivenä.
Yhteisöpatentin pitkä luomisprosessi saatiin päätökseen vasta maaliskuussa 2003 (Tekes
2003a). Myös tutkimuksen sisämarkkinoiden muiden rakenneosien pystyttäminen saattaa edetä
hitaasti. Jo nyt on kuitenkin mahdollista avata kansallisia tutkimusohjelmia EU-yhteistyölle ja
saada sitä varten EU:n tukea.
Toteutuessaan EU:n tutkimuksen sisämarkkinat saattavat vauhdittaa muutosta kohti tilannetta,
jossa kansallisia resursseja on Suomessa ja muissa jäsenmaissa keskitettävä entistä voimakkaammin
innovaatiotoiminnan strategisiin painopisteisiin. Näin kehitetään kilpailukykyä kansallisesti
tärkeillä tutkimussektoreilla. Tällainen kehityssuunta aiheuttaisi ongelmia erityisesti niille alueille,
joilla ei ole merkittäviä vahvuuksia kansallisesti valituilla painopistealoilla.
4.5 Alue- ja innovaatiopolitiikan jännitteitä
Alue- ja innovaatiopolitiikan välillä on merkittävä arvostus- ja painotusero. Aluepolitiikassa pyrkimyksenä
on tavallisesti löytää keinoja, jotka kohentaisivat heikoimmin kehittyneiden alueiden
asemaa. Innovaatiopolitiikassa tuki annetaan vahvimmille ehdokkaille, ja silloinkin yksittäisten
kehitysponnistusten epäonnistumisen riski on suuri. Valtakunnallinen innovaatiopolitiikka saattaa
vahvistaa vahvimpia keskuksia verrattuna heikompiin alueisiin. Samanlaisia jännitteitä on myös
Euroopan unionin innovaatiopolitiikassa kansallisvaltioiden ja EU-tason välillä.
Lyhyellä aikavälillä on tehokkainta ohjata tutkimusrahoitus vahvimmille yrityksille, korkeakouluille
ja tutkimuslaitoksille, mutta pitkällä aikavälillä tällainen linjaus voisi aiheuttaa hyvinvointitappioita,
sillä heikosti kehittyneet toimijat ja alueet eivät pystyisi saavuttamaan täyttä kehityspotentiaaliaan.
Tutkimus- ja kehitystyössä kilpailu ja tuottavuus voisivat jäädä mahdollisuuksiin nähden
alhaiselle tasolle ja innovaatiokapasiteetti vajaaksi. Yksityinen tutkimusrahoituksen tarjonta
suuntautuu vahvimpiin korkeakouluihin ja tutkimuslaitoksiin, joten se lisää mahdollisuuksia painottaa
heikompien yksiköiden valmiuksien kehittämistä julkisessa rahoituksessa.
Alueellisen innovaatiopolitiikan avulla voidaan täydentää valtakunnallista innovaatiopolitiikkaa
edistämällä valtakunnallisen innovaatiojärjestelmän ja kapasiteetin kehitystä. Haluttaessa alueelliselle
innovaatiopolitiikalle voidaan antaa mahdollisuus täydentää valtakunnallisia linjauksia
myös niin, että alueellisella tasolla voidaan tukea hankkeita, jotka eivät ole ensisijaisia valtakunnallisessa
innovaatiostrategiassa. Näin voidaan hyödyntää alueellisia vahvuuksia ja välttää resurssien
liian yhdenmukaisesta suuntaamisesta koituvat riskit.
Innovaatiopolitiikassa on löydettävä hyväksyttävä tasapaino tehokkuuspyrkimysten ja uusia
valmiuksia kehittävän toiminnan välillä. Alueellista innovaatiopolitiikkaa tarvitaan valtakunnallisen
innovaatiopolitiikan rinnalla varmistamaan, että alueellisia innovaatiotoiminnan vahvuuksia
ei jää kehittämättä ja hyödyntämättä. Alueellisella innovaatiopolitiikalla voidaan täydentää myös
alueellista kehittämispolitiikkaa. Alueellisen kehittämisen näkökulmasta on tärkeää, että alueelli-
57

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
sella innovaatiopolitiikalla voidaan nopeuttaa alueiden elinkeinorakenteiden ja vuorovaikutusyhteyksien
monipuolistumista.
Tekesin aluestrategia hakee tasapainoa
Teknologian kehittämiskeskuksen Tekesin tehtävissä on jännitteitä valtakunnallisen ja alueellisen
tason välillä. Rahoitettavien tutkimus- ja kehityshankkeiden valinnassa olisi yksinkertaista
ja selkeää käyttää valtakunnallisia kriteerejä. Lyhyellä aikavälillä se voisi syödä kansallisen teknologiavetoisen
kehitysstrategian kannatusta. Pitkällä aikavälillä ehkä vain vahvimmat yksiköt
säilyisivät toimintakykyisinä ja joidenkin alueiden täysi kehityspotentiaali voisi jäädä saavuttamatta.
Tekes on kirjannut aluestrategiaansa (2. syyskuuta 2001) periaatteita, joiden avulla se koettaa
löytää tasapainon valtakunnallisten ja alueellisten kehittämispyrkimysten välillä. Aluestrategiansa
tavoitteeksi Tekes ilmoittaa kansainvälisillä markkinoilla menestyvän osaamisintensiivisen
liiketoiminnan lisäämisen alueilla. Tekesin tukeman toiminnan
“... tulee edistää osaamisen ja teknologian hyödyntämistä alueilla, tehostaa verkottumista
ja aktivoida asiakkaita käynnistämään haastavia t&k-hankkeita.” (Tekes 2001: 1.)
Aluestrategiansa toteuttamisen keinoiksi Tekes toteaa valikoivan hankerahoituksen, teknologiaohjelmat,
yritysten aktivoinnin ja innovaatioympäristön kehittämisen.
Hankerahoituksessa Tekesin periaatteena on rahoittaa hankkeita yhtenäisin kriteerein ja kilpailuperiaatetta
noudattaen koko maassa. Kuitenkin EU-tukialueilla sijaitsevia yrityksiä voidaan
rahoittaa 5-10 prosenttiyksikköä korkeammalla rahoitusosuudella. Yritysten valmiuksia
hyödyntää teknologian (ja Tekes-rahoituksen) mahdollisuuksia kohennetaan hankevalmistelun
rahoituksella.
Yhdessä TE-keskusten kanssa Tekes rahoittaa toimia, joilla aktivoidaan alueiden yrityksiä
osallistumaan teknologiaohjelmiin. Myös ohjelmien tulosten hyödyntämistä eri alueilla voidaan
edistää. Alkavia ja pk-yrityksiä kannustetaan omaksumaan ja kehittämään uutta teknologiaa.
Tekes osallistuu myös aluelähtöisten ohjelmien valmistelun rahoittamiseen, mikäli teknologialla
ja Tekesillä voi olla niissä merkittävä rooli.
Alueiden innovaatioympäristön kehittämiseksi Tekes rahoittaa alueellisten teknologiastrategioitten
laatimista ja osallistuu laatimisprosessiin itsekin. Omalta osaltaan Tekes pyrkii suuntamaan
resursseja strategioissa määriteltyjen painopisteiden mukaisesti. Tekes osallistuu myös
maakuntien kehittämissuunnitelmien laadintaan, sillä niissä päätetään alueen rakennerahastovarojen
suuntaamisesta ja painotuksista.
Tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen tarjoamien t&k-palvelujen kehittämistä Tekes rahoittaa
erikseen määriteltyjen painopisteiden mukaisesti osana kansallisia verkostoja. Tekes
kohdistaa rakennerahastoista saatuja varoja yritysten teknologisten valmiuksien kehittämiseen,
teknologian käyttöönottoon ja tutkimusinfrastruktuuriin, kuten laitehankintoihin. Tekes
pyrkii kasvattamaan rakennerahastovaroista innovaatiotoimintaan käytettävää osuutta.
58

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiotoiminta
maaseudulla ja kaupungissa
59

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
5. Suomalainen maaseutu innovaatiotoiminnan
ympäristönä
5.1 Maaseudun määritelmä
Monissa maaseutukunnissa on kaupunkimaisia taajamia, ja kaupungeista puolestaan löytyy maaseutumaisiakin
kaupunginosia. Yksiselitteisten kriteerien laatiminen maaseudun ja kaupungin
erottelemiseksi on osoittautunut vaikeaksi. Omalla tavallaan luontevaa onkin määritellä kaupungin
ja maaseudun ero asukastiheyden perusteella, sillä maaseudun ja kaupungin välinen raja on
joka tapauksessa keinotekoinen. OECD:n käyttämä kriteeri on 150 asukasta neliökilometrillä,
millä perusteella noin 79 % suomalaisista asuu maaseutumaisissa ja 21 % kaupunkimaisissa kunnissa
eli käytännössä pääkaupunkiseudulla. EU:n laajan määritelmän mukaan maaseutua ovat
kaikki alle 30 000 asukkaan kunnat. (Virkkala ja Lähteenmäki 2000: 22-23.)
Usein maaseutu määritellään alueeksi, jota luonnehtivat harva asutus, korkea alkutuotannon
osuus ja pitkät etäisyydet suurista asutuskeskuksista (ks. esim. Vihinen 2002). Asukastiheys, etäisyys
kaupungista ja maatalouden osuus alueen arvonmuodostuksesta ratkaisevat pitkälti maaseudun
tyypin (ks. Paasivirta 1991: 153). Maaseudun seutukuntien sisällä on erityyppisiä maaseutualueita,
joten tyypittely tehdään kuntatasolla.
Suomessa maaseutu on jaettu kolmeen osa-alueeseen: kaupunkien läheinen maaseutu, ydinmaaseutu
ja syrjäinen maaseutu. Kolmijakoa käytetään aluepoliittisten tukitoimien kohdistamisessa.
Alueellisessa maaseudun kehittämisohjelmassa (ALMA) kehittämisrahoitus jaetaan ohjelmakaudella
2000-2006 TE-keskuksiin sen perusteella, mikä on maaseudun ja ydinmaaseudun
osuus asukasluvusta. Samoja alueita suositaan myös tavoite 1 ohjelmassa. (KMVVTR 2002: 53-
54.)
Viimeisimmässä maaseutualueiden kuntien tyypittelyssä (Keränen ym. 2000) lähtökohtana oli
kaupunkiverkkotutkimus. Kaupunkien läheiseen maaseutuun kuuluvat kunnat määriteltiin kaupunkien
työssäkäyntialueiden avulla. Ydinmaaseutuun ja syrjäiseen maaseutuun kuuluvat kunnat
erotettiin aluerakennetta, elinkeinorakennetta, maatilataloutta ja kehitysongelmia kuvaavien
muuttujien avulla. Ydinmaaseutua luonnehtii joko vahva alkutuotanto tai elinkeinorakenteen
monipuolisuus. Syrjäinen maaseutu kärsii pitkistä etäisyyksistä keskuksiin, yksipuolisesta elinkeinorakenteesta
ja kuntien heikosta taloudesta.
Periaatteessa voi kysyä, onko kuntatasonkin tyypittely liian karkeaa. Vastaus riippuu kunnasta
ja siitä, millaiselle maaseudulle ja millaisiin kehityspisteisiin kunnan sisällä tuki ohjautuu. Hienojakoisia
kuntien sisäisiä jaotteluja voidaan toteuttaa paikkatietoihin perustuvien analyysien avulla
(KMVVTR 2002: 9).
Maaseudun symboliarvo
Monille suomalaisille maaseudulla on tärkeä symbolinen merkitys. Tämä on käynyt ilmi Elinkeinoelämän
valtuuskunnan suorittamista asennemittauksista.
Pitkälle edenneestä kaupungistumisesta huolimatta monen suomalaisen henkinen koti on
edelleen maaseudulla. Vuonna 1996 tehdyn kyselyn vastaajista peräti 68 % ilmoitti, että he asuisivat
mielellään “maaseudulla, jos se vain työn yms. vuoksi olisi mahdollista” (Haikonen ja Kiljunen
2003: 313). Tulos voi heijastaa myös sitä, että monien kaupunkilaisten elämänmuoto ei ole vielä
muotoutunut tyydyttäväksi.
60

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Suomessa kaupungistumista ei edes pidetä erityisen luonnollisena yhteiskunnan kehityssuuntana.
Vuonna 1988 tehdyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa vastaajista kannatti pääkaupunkiseudulle
suuntautuvan muuttoliikkeen rajoittamista. Vuoden 2000 kyselyssä kasvukeskusten ja
syrjäseutujen välinen ristiriita arvioitiin Suomen sisäisistä vastakohtaisuuksista kaikkein jyrkimmäksi
(Haikonen ja Kiljunen 2003: 316).
5.2 Suomalaisen maaseutututkimuksen piirteitä
Maaseudun symbolinen merkitys ei ole näkynyt maaseutututkimukseen osoitetussa rahoituksessa.
Se on ollut murto-osa maatalouteen liittyvän tutkimuksen rahoituksen määrästä. Kuitenkin
juuri maaseutututkimuksella olisi voitu luoda edellytyksiä maaseudun elinkeinotoiminnan monipuolistumiselle.
Suomessa toimii tiettävästi vain yksi maaseutututkimukseen erikoistunut professori
- Vaasan yliopiston aluetieteen professori, jonka erikoistumisala on maaseutupolitiikka ja
maaseudun kehittäminen.
Pirjo Siiskonen (2002) on tehnyt selvityksen Suomessa vuosina 1980-2000 tehdystä maaseutututkimuksesta.
Maaseutututkimuksen Siiskonen määrittelee alaksi, jonka “kohteena on maaseutu
ja sen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet, maaseudulla asuvat ihmiset ja heidän
elinolosuhteensa ja toimintansa sekä maaseudun kulttuuri ja historia” (Siiskonen 2002: 79).
Yliopistoissa valmistui tutkitulla 20 vuoden jaksolla 40 maaseutututkimukseen liittyvää väitöskirjaa.
Väitöskirjoissa maaseutututkimusta tehtiin mm. sosiologian, maantieteen ja yhteiskuntamaantieteen
aloilla. Väitöskirjojen aiheet liittyivät maatalouteen, maatalousväestöön sekä maaseudun
ja kylien kehitykseen. (Siiskonen 2002: 82.)
Maaseudun tutkimus- ja kehittämisorganisaatioita ovat Suomessa Chydenius- instituutti
(Kokkola), Karjalan tutkimuslaitos (Joensuu), Kajaanin kehittämiskeskus, Levón-instituutti (Vaasa),
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus (Seinäjoki ja Mikkeli) ja Ylä-Savon instituutti (Sonkajärvi).
Näissä yksiköissä eniten tutkittuja aihepiirejä ovat olleet maaseudun kylät asukkaineen ja
toimintoineen, maaseudun ammatit ja elinkeinot, maaseutupolitiikka, maaseudun ihmiset, maaseutuyrittäjyys
sekä maaseudun vuorovaikutus kaupungin kanssa. (Siiskonen 2002.) Tutkimusyksiköiden
suuntautumisessa on nähtävissä alkavaa erikoistumista. Se saattaa tehdä mahdolliseksi
tutkimuksen laadun nostamisen ja vilkkaamman osallistumisen kansainväliseen vuorovaikutukseen
niin julkaisuissa kuin tutkimushankkeissakin. Erikoistuminen voi helpottaa myös yksiköiden
välistä yhteistyötä ja samalla monitieteisten hankkeiden toteuttamista.
Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä on rahoittanut 1990-luvun alkupuolelta lähtien melko
suuren määrän tutkimushankkeita. Niiden ongelmana on ollut ehkä liiankin läheinen side suomalaiseen
maaseutupolitiikan käytäntöön. Uusia näköaloja luovaan, kriittiseen ja metodologisesti
korkeatasoiseen perustutkimukseen on panostettu ehkä liian vähän (ks. MSPYTR 2000: 104).
Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän rahoittamassa tutkimuksessa on esiintynyt aiemmin mainittuja
teemoja, mutta kohteena ovat olleet myös maaseudun kehittämishankkeet, maaseudun kulttuuri,
luomutuotanto, ympäristökysymykset, erilaiset mittarit ja indikaattorit, muuttoliike, verkostot
ja yhteydet sekä eritasoinen yhteistyö ja kumppanuus (Siiskonen 2002: 82-84).
Innovatiivinen toiminta ei ole ollut maaseutututkimuksen painopisteitä Suomessa, eikä Siiskonen
mainitse sitä yhtenä aloista, joihin tulevaisuudessa olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota
(Siiskonen 2002: 85-86). Suomessa on kuitenkin harjoitettu jonkin verran maaseutuun liittyvää
innovaatiotutkimusta, ja jos maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistuminen otetaan vakavaksi
tavoitteeksi, maaseudun innovaatiotoiminnan mahdollisuuksien, edellytysten ja tulosten
tutkiminen tulee olemaan tulevaisuudessa aiempaa tärkeämpää.
61

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Suomalaisessa tutkimuksessa maaseutua on tarkasteltu liiankin usein suhteessa kaupunkeihin
tai sitten maatilatalouden toimintaympäristönä. Maaseudun kehittäminen saattaa siten kärsiä jäämisestä
kaupunkilähtöisten kehitysvisioiden tai maataloutta painottavien kehittämispyrkimysten
vangiksi (ks. Rosenqvist 2000). Tutkijoiden on yleensä ollut vaikea kehittää ehdotuksia, joiden
avulla taantuvien maaseutualueiden tilannetta voitaisiin kohentaa. Se voi johtua siitä, että elinkeinotoiminnan
kehittämisen näkökulmasta merkittävissä tutkimuksissa maaseutua on tarkasteltu
suurina kokonaisuuksina, jolloin maaseudun mosaiikissa syntyneet pienet ratkaisut näyttävät
koko tarkastellun alueen tulevaisuuden kannalta vähämerkityksellisiltä. Ei ole tehty paljoakaan
tutkimusta, jossa maaseudun pienalueiden eli kylien tai kunnanosien elinkeinotoiminnan mahdollisuuksiin
olisi perehdytty syvällisesti. Maaseudun pienalueiden tutkimusta on tehty pääosin kansatieteen,
maantieteen ja historian näkökulmista (Leinamo 2002: 192). Tutkimuksen tuottamien
positiivisten kehittämisideoitten pientä määrää voidaan selittää myös maaseutuun kohdistuvan
korkeatasoisen perustutkimuksen vähäisyydellä.
5.3 Maaseutu mosaiikkina
Jos maaseudun elinkeinorakennetta onnistuttaisiin monipuolistamaan, maaseudusta kehittyisi
elinkeinojen mosaiikkia (ks. Katajamäki ja Kaikkonen 1991). Esimerkiksi Katajamäki (1990: 48-
49) visioi tietoverkkojen kehityksen varhaisvaiheessa, että tulevaisuuden maaseudulla voisi asua
maa- ja metsätalouden tuottajien lisäksi pienyrittäjiä, vapaiden ammattien harjoittajia, jotka työskentelisivät
‘atk-pohjaisten viestintäverkostojen avulla’, yhteiskunnan tarjoamien palveluiden
tuottajia sekä työntekijöitä, jotka kävisivät töissä kaupungeissa.
Kun Katajamäki esittää maaseudun kehitysvisioksi monimuotoisten toimintojen mosaiikkia,
voitaisiin vielä kunnianhimoisemmin puhua monikerroksisesta mosaiikista, sillä eri elinkeinojen
palaset voivat tulevaisuuden maaseudulla olla osittain päällekkäisiä. Maaseudun asukas, olipa hän
sitten yrittäjä tai työntekijä, saattaa tulevaisuudessa harjoittaa useampaa kuin yhtä elinkeinoa. Jotta
monitoimisuus voisi toteutua, yhteiskunnan nykyisiä säätely- ja tukijärjestelmiä on kehitettävä sitä
tukevaan suuntaan (MSPYTR 2000: 103).
Monitoimisuus saattaa tuoda mukanaan muutoksia myös maaseudun asukkaan identiteettiin.
Tulevaisuuden maalaiset ehkä kokevat olevansa nykyistä enemmän yrittäjiä tai elinkeinojen valitsijoita
ja yhdistelijöitä. Yksi 1990-luvun maaseutupolitiikan piirre on ollut tällaisen identiteetin
muutoksen tarpeen korostaminen (Ruuskanen 1999: 20-23). Toisaalta identiteetin muutoksen
merkitystä ei ole syytä korostaa liikaa, sillä suuressa osassa yhteiskuntaa on ollut jo ennestään
nähtävissä ‘suomalaisen pienviljelijän mentaliteetti’, jossa itsenäisyyttä ja vapautta ostetaan kovalla
työnteolla (Ruuskanen 1999: 68-69). Tähän elämisen malliin monitoimisuus sopii hyvin niin maaseudulla
kuin kaupungissakin.
Elinkeinotoiminnan monipuolistaminen on ollut pitkään maaseutupolitiikan tärkeimpiä tavoitteita.
Se oli mukana esimerkiksi sisäasiainministeriön aluepoliittisen selvitysmiehen suosituksissa
(Paasivirta 1991: 153). Sama ajattelutapa näkyy uudessa maaseutututkimuksessa, jossa lähtökohtana
on maaseudun monimuotoisuus vanhan alueellisen kolmijaon sijaan. Suomessa ja muualla
Euroopassa maaseudun elinkeinorakenne onkin jo muuttunut niin, että alkutuotannon osuus
on entisestään vähentynyt. Toukokuussa 2003 työllisten määrä oli maa- ja metsätaloudessa enää
117 000 henkilöä eli 4,9 % koko maan työvoimasta (Tilastokeskus). Suomessa jopa syrjäisillä
maaseutualueilla alkutuotannon osuus on enää 14,8 % - 20,2 % alueiden kokonaistuotannosta.
Alkutuotantoa merkittävämpiä elinkeinoja ovat niin jalostus, yksityiset palvelut kuin julkisetkin
palvelut. (Sillanpää 2002: 5.) Niihin tulisi suunnata päähuomio maaseudun kehittämisessäkin.
62

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Maaseudun monipuolistumiskehityksellä on omat voimanlähteensä ja rajoittavat tekijänsä.
Maaseudun uudistumisprosessit muovautuvat niiden yhteisvaikutuksesta. Monipuolistuminen
ilmenee yritysten, verkostojen, osa-aikatyöntekijöiden tai esimerkiksi vapaaehtoisjärjestöjen työn
tuloksena syntyvinä kehityspisteinä. Kehityspisteiden voimanlähteenä voi olla paikallinen yritys tai
yrittäjyys, osaaminen, luonto, vapaa-ajan viettomahdollisuus tai muu voimavara.
Maaseudulla kehityspisteen kasvua rajoittavat esimerkiksi pitkät etäisyydet asiakkaisiin ja korkealle
koulutetun työvoiman puute. Yleinen asenneilmasto voi epäillä uuden kokeilemisen mielekkyyttä,
ja yhteisöstä voi puuttua oppimisen, tiedon jakamisen ja innovaatiotoiminnan perinne.
Sosiaalisen pääoman puute onkin yksi syy, jonka takia maaseudun kehityspisteissä käynnistyneillä
keskittymis- ja tehostumisprosesseilla on taipumus hidastua ja jopa pysähtyä.
Se, jäädäänkö maaseudun kehityspisteiden kilpailukyvyssä maakuntasarjaan vai ylletäänkö
valtakunnalliselle tai kansainväliselle tasolle riippuu paikallisten voimavarojen lisäksi paikallisten
toimijoiden kyvystä verkostoitua yhteistyöhön muiden alueiden kanssa. Uuden toiminnan kilpailukyky
ja sen perustana oleva tuottavuus ratkaisevat lopulta, miten tärkeän merkityksen eri kehityspisteet
saavat kunnan ja alueen taloudessa.
Edellä luonnehditun vision mukaisesti kehittyneestä maaseudusta ei tule kaupunkia vaan
mosaiikkia. Yhden kunnan alueelta löytyy useita erikoistuneita yhteisöjä ja elinkeinoja, jotka kehittyvät
vilkkaassa vuorovaikutuksessa oman ja muiden alueiden elinkeinojen kanssa. Lisäksi on
yrityksiä ja ihmisiä, jotka toimivat useilla toimialoilla kulloisenkin kysynnän mukaan. Maaseudun
elinkeinorakenteen monipuolistumista edistäviä ja rajoittavia tekijöitä tarkastellaan lähemmin
seuraavissa luvuissa.
Maaseudun kehityksen lähtökohtia
Terluin ja Post (2003) ovat tarkastelleet tekijöitä, jotka vaikuttavat maaseutualueiden taloudelliseen
kasvuun, tuottavuuteen ja työllisyyteen. Tapaustutkimuksista Terluin ja Post ovat löytäneet
empiiristä tukea kolmelle kehitysteorian tyypille, joihin keskitytään seuraavassa.
Laajimman näkökulman maaseudun kehityksen lähtökohtiin tarjoaa teoriakokonaisuus,
jota voisi kutsua sisäisten ja ulkoisten tekijöiden teoriaksi. Maaseudun kehitykseen vaikuttavat
tämän mallin mukaan globalisaatio, informaatioteknologian kehitys, paikalliset voimavarat,
yritteliäisyys ja julkinen sektori. Maaseudun kehittämisessä kannattaa teorian mukaan pyrkiä
taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen, alhaalta ylöspäin suuntautuvien aloitteiden tukemiseen,
paikallisten yritysten suosimiseen ja alueella tarvittavan osaamisen luomiseen koulutuksen
kautta.
Ns. yhteisövetoinen teoriatyyppi korostaa maaseutuyhteisöjen omatoimisuutta ja aktiivisuutta.
Mallin mukaan on tärkeää vahvistaa maaseutuyhteisöjen omaa kykyä auttaa asukkaitaan
ja yrityksiään ratkaisemaan ongelmia. Kumppanuus eri osapuolten välillä ja paikallinen
johtajuus ovat tärkeitä kehitystekijöitä. Kehitysimpulssi lähtee alhaalta ylös, mutta prosessin
läpiviemisessä tarvitaan paikallisen, aluehallinnon ja kansallisen tason toimijoiden kumppanuutta.
Kolmas teoriatyyppi tukeutuu kiinteisiin kasvutekijöihin. Pääoma, ammattitaitoinen työvoima,
tieto ja useimmat tavarat ylittävät alueellisia ja kansallisia rajoja entistä esteettömämmin.
Kyseiset resurssit saattavat hakeutua alueille, joilla on houkuttelevia kiinteitä voimavaroja.
Sellaisia voivat olla esimerkiksi luonnonvarat, ympäristön laatu, turistinähtävyyksiksi tai
vapaa-ajan viettoon sopivat kohteet sekä alueen sosiaalinen, kulttuurinen tai ammattitaitoon
perustuva inhimillinen pääoma. Alue, jolla on paljon hiljaista tietoa ja sitä tukevaa vuorovaiku-
63

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tusta, saa kilpailuetua verrattuna kirjattuun tietoon nojautuvaan, verkostoitumattomaan alueeseen.
Edellä esitetyt kolme teoriatyyppiä eivät välttämättä ole vaihtoehtoisia, vaan toisiaan täydentäviä
kuvauksia maaseudun kehityksen voimanlähteistä. Eri maaseutualueilla eri tekijöillä
on erilainen painoarvo.
5.4 Monipuolistumisen voimanlähteitä
Yksipuolisesti maatalouteen tukeutunut elämänmuoto voi jäädä välivaiheeksi maaseudun historiassa.
Tulevaisuudessa millään yhdellä elinkeinolla ei välttämättä ole ylivoimaista asemaa maaseudulla.
Maaseudulle ei ole olemassa yhtä tiettyä, luonnon olosuhteiden määräämää kehitysmallia
(Tykkyläinen 1991: 59). Jo perinteisesti maaseudun elinkeinotoiminta on ollut melko monimuotoista.
Talouden perustana ovat olleet raaka-aineet: vilja, karjatalouden tuotteet ja puu. Maaseudulla
on tuotettu myös rautaa ja tervaa ja harjoitettu metsästystä, kalastusta sekä marjojen ja
sienien keruuta.
Osasta vanhoista elinkeinoista on tullut nykyajan harrastusmahdollisuuksia ja siten maaseudun
elinmahdollisuuksia tukevia toimintoja. Uusia elinkeinoja tarjoavat yksittäiset teollisuuslaitokset,
erilaiset palvelut, luomutuotanto, turkistarhaus ja marjanviljely. Uusien tuotteiden kehittämistä
helpottaa maaseutuyrityksissä ihmisten ammatillinen monitaitoisuus, joka perustuu monipuolisia
virikkeitä antavaan työympäristöön. Työssään ja elämässään maaseudun asukkaat joutuvat usein
tekemisiin erilaisten raaka-aineiden, tarvikkeiden, työvälineiden, koneiden ja laitteiden kanssa.
Erityisesti raaka-aineiden ja materiaalien työstöä koskevat taidot ovat monipuolisia, ja pieniä
muutoksia koneisiin ja laitteisiin voidaan usein tehdä omana työnä. Yrittäjillä onkin laaja asiantuntemus,
ja maaseutuyrityksissä syntyy monipuolisia liikeideoita (Alarinta 1998: 128-129).
Toisaalta ei ole itsestään selvää, että monikerroksisen mosaiikin kehitysvisio voi toteutua maaseudulla.
Tuhansilla maatiloilla ja muissa pienyrityksissä toimivien ihmisten olisi löydettävä suhdannevaihtelujen,
vuodenaikojen, viikkojen ja ehkä tuntienkin mukaan vaihtuvia tapoja tehdä
työtä ja hankia toimeentuloa. Tarvitaan kymmeniätuhansia ideoita, joiden yhdistelmistä syntyy
yksilöllisiä selviytymis- ja menestystarinoita. Maaseudun asukkaiden on itsensä keksittävä ideat ja
niiden yhdistelmät. Tutkijat ja aluekehittäjät voivat koettaa löytää keinoja kehittää maaseutua innovaatio-
ja toimintaympäristöksi, joissa erilaiset ja erikoisetkin ideat voivat kukoistaa.
Valtakunnallisella tasolla maaseudun kehitysmahdollisuuksia on kuvailtu mm. maaseutuohjelmissa.
Vuoden 1996 maaseutuohjelman mukaan uusia työtilaisuuksia voidaan odottaa syntyvän
maaseudulla alihankintaan, mekaaniseen puunjalostukseen, elintarvikeyrityksiin, maaseutumatkailuun,
käsityöaloille, ympäristönhoitoon ja hoivayrityksiin (MSPYTR 1996: 9). Kolmannessa
maaseutupoliittisessa ohjelmassa Ihmisten maaseutu kiinnitetään huomiota mm. elintarvikealaan,
matkailuun, luonnontuotealaan ja luontoyrittäjyyteen (MSPYTR 2000).
Parhaat mahdollisuudet identifioida konkreettisia kehittämismahdollisuuksia on paikallisen
tason toimijoilla, kuten maaseudun kehittämisohjelmien toimintaryhmillä. LEADER II -ohjelmassa
mahdolliset toimenpidekokonaisuudet annettiin valmiiksi luokiteltuina, mutta POMOtoimintaryhmillä
oli vapaammat kädet hankkeidensa suunnittelussa. POMO-ohjelman hankkeissa
mm. hyödynnettiin kyläkouluja ja tehtiin vesistöihin, retkeilyreitteihin ja kompostointilaitoksiin
liittyvää ympäristötyötä. Tällainen voimavaroja luova ja aktivoiva toiminta voi johtaa
myöhemmin kyseisiin voimavaroihin perustuvan yritystoiminnan syntymiseen. POMO-ohjel-
64

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
massa myös rakennettiin maa- ja metsätalouden, matkailun, käsityöläisten ja sosiaalipalvelujen
jalostus-, markkinointi- ja tuotekehitysverkostoja. Lisäksi perustettiin uusia yrityksiä pitopalvelu-
, matkailu- ja yrityspalvelualoille. (Isosuo 2000b: 71.)
Tuotantoketjuissa on maaseudun yritysten erityinen mahdollisuus. Maaseutuyrittäjät ovat tottuneet
toimimaan elintarviketalouden ja metsätalouden raaka-aineen toimittajina. Tulevaisuudessa
bioenergian tuotanto voi tarjota samankaltaisia mahdollisuuksia (ks. esim. Kaparaju 2003).
Maaseudulla toimivilla yrittäjillä on mahdollisuus erikoistua myös nykyajan raaka-aineiden eli
erilaisten komponenttien tuotantoon. Siinä on omat riskinsä, sillä yrittäjät, jotka tekevät itse tuotantotyötä
saattavat kokea alihankintatyön tehdasmaiseksi ja yrittäjän vapautta rajoittavaksi, kuten
myöhemmin nähdään.
Taloudellisesti kannattavimmat kehittämisideat perustuvat vankoille kilpailueduille ja vuorovaikutukseen
suurten markkinoiden kanssa. Sen takia maaseudun on luotava palveluja ja tuotteita,
jotka ovat houkuttelevia kaupunkien asukkaiden ja yritysten näkökulmasta. Kaupunkeihin
verrattuna maaseudun erityinen kilpailuetu on nykyisin edullinen rakennusmaa. Asuin- ja liiketila
on halpaa, ja tilan myötä maaseudulla on tarjottavanaan myös laadukasta ympäristöä, kuten
mahdollisuuksia hiljaisuuteen ja rauhaan. Maaseudulle on mahdollista rakentaa erilaisia vapaaajan
asumiseen ja majoitukseen liittyviä palveluja. Maaseutu saattaa pystyä houkuttelemaan myös
yrityksiä, jotka tarvitsevat tilapäistä työtilaa vaativille projekteille, kokoustilaa tai virkistymismahdollisuuksia
henkilöstölleen. Kaupunkien terveydenhuollolle maaseutukunnat voisivat tarjota
edullisia ja laadukkaita pitkäaikaishoidon palveluja.
Maatilatalouden monipuolistuminen
Maaseudun luonnollisen monipuolistumisen voimanlähteenä toimivat jo olemassa olevat elinkeinot.
Monipuolistumista edistävät näihin elinkeinoihin liittyvät oppimis- ja innovaatioprosessit.
Monipuolistumista tukevia voimavaroja voivat olla esimerkiksi matkailuun tai virkistystoimintaan
sopivat luonnonolosuhteet tai eri materiaaleihin, kuten puuhun ja kiveen liittyvä erikoisosaaminen.
Kilpailun paineen vaikutuksesta elinkeinotoiminta pyrkii erikoistumaan suuntiin, joilla
odotetaan parhaita tuottoja.
Maatilatalous on jo monipuolistunut sekä täydentävän yritystoiminnan kuten koneurakoinnin
että palkkatyön kasvaneen yleistymisen kautta. Erään selvityksen mukaan olennaisen osuuden
toimeentulostaan saa muualta kuin maatilataloudesta 56 % yli kahden peltohehtaarin tiloista (Peltola
1999). Vuonna 1999 lähes puolella tiloista viljelijä tai puoliso työskenteli tai aikoi aloittaa
työskentelyn tilan ulkopuolella; tiloista 24 % harjoitti tilalla maatalouden lisäksi pienyritystoimintaa
(MSPYTR 2000: 168).
Tarve soveltaa kestävän kehityksen periaatetta maa- ja metsätaloudessa luo erikoistumisen
mahdollisuuksia tuottajille, jotka pystyvät kannattavaan toimintaan tiukkojen ympäristövaatimusten
oloissa. Luomutuotanto alkoi Suomessa kasvaa merkittävästi vasta 1990-luvun loppupuolella.
Vuoteen 2003 mennessä luomutilojen määrä vakiintui noin 5000:een ja luomuviljellyn
peltoalan osuus noin 7 %:iin kokonaisviljelyalasta (KTTK 2003).
Maaseudun innovaatioverkostot
Alarinta (1997, 1998) on havainnut, että maaseudulla pienen yrityksen toimintaympäristö on
moniaineksinen kokonaisuus, jossa esimerkiksi sosiaalinen vuorovaikutusympäristö ja taloudellinen
toimintaympäristö ovat kietoutuneet toisiinsa.
65

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiotoiminnassa maantieteellinen etäisyys ei ole maaseudun yritykselle ylipääsemätön
este. Paikalliseen yhteistyöhön turvaudutaan, jos se tarjoaa kaivattuja voimavaroja. Tärkeintä on
löytää yrityksen toimialaan kuuluvia yrityksiä ja riittävän syvällistä osaamista. Paikallisten yhteistyökumppanien
panos oli Alarinnan (1997) mukaan merkittävää keksintöjen tekniikan kehittämisessä
ja johti esimerkiksi uusien piirteiden havaitsemiseen kehiteltävässä koneessa. Henkilökohtainen
vuorovaikutus koettiin paljon tärkeämmäksi kuin yhteydenpito puhelimitse tai muiden
apuvälineiden avulla. Mitä radikaalimpaa innovaatiota kehitettiin, sitä enemmän yhteistyötä
tarvittiin. Markkinoilla menestyneiden innovaatioiden kohdalla yhteistyöverkostoihin kuului
paljon jäseniä ja heillä oli kehittämistyön kokonaisuudessa selvästi eriytyneet roolit ja tehtävät.
Julkinen sektori voi edistää uusien yhteyksien syntymistä järjestämällä tilaisuuksia ja yhteistoimintaa,
jossa vuorovaikutusta syntyy. Kurssit ja koulutustilaisuudet ovat olleet monen innovaatioverkoston
alkupisteitä.(Alarinta 1997: 14-16).
Alarinta korostaa vuorovaikutuksen tärkeyttä. Ongelmien ratkaisemisessa, oppimisessa ja
uuden luomisessa tarvitaan henkilökohtaista vuorovaikutusta. Verkostojen varassa maaseudun
yritykset voivat harjoittaa kauppaa ja muuta taloudellista vuorovaikutusta hyvinkin laajalla
maantieteellisellä alueella. Kuitenkin markkinoiden kansainvälistymisen myötä tuottajat ovat
etääntyneet kuluttajista sekä maantieteellisesti että organisatorisesti. Kuluttajien ja maaseudulla
toimivien tuottajien vuorovaikutuksen tukeminen on Alarinnan mukaan keskeinen tulevaisuuden
kehittämishaaste (Alarinta 1998: 6).
Innovaatiotoimintaa harjoittavat maaseudun yrittäjät valittivat paikallishallinnon ja erityisesti
kuntien passiivista asennetta heidän toimialansa ja liiketoimintansa kehittämiseen. Yrittäjät kokivat,
että on suuri ero sillä, annetaanko tukea aktiivisesti vai vasta sitten, kun yrittäjä osaa sitä
erikseen pyytää. Alue- ja paikallishallinnon aktiivisuus lisää tarjottujen palvelujen hyödynnettävyyttä.
Jos paikallishallinto ei ole tulevaisuusorientoitunut eikä pysty määrittelemään yhteisiä
kehittämistyön päämääriä, yrittäjien kanssa tehtävää yhteistyötä varten ei tahdo löytyä aikaa
(Alarinta 1997: 14). Maaseudun innovaatiotoiminnan ympäristöön liittyvät ongelmat korostavat
innovaattorien henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä.
Innovaatioverkostot maaseudun eri toimialoilla
Yhteistyö kaupungeissa toimivien yritysten ja instituutioiden kanssa on tärkeä asiantuntemuksen
ja virikkeiden lähde maaseudulla toimiville yrityksille.
Eräässä vielä julkaisemattomassa tutkimuksessa havaittiin toimialojen välillä eroja siinä, miten
maaseudulla toimivat yritykset harjoittavat yhteistyötä kaupungeissa toimivien saman alan
yritysten kanssa. Tutkimuksesta annettujen ennakkotietojen (Virkkala 2003) mukaan mekaanisessa
puunjalostuksessa maaseudulla on merkittäviä yrityksiä, jotka toimivat varsin itsenäisesti
suhteessa kaupunkeihin. Nämä yritykset harjoittavat itsenäisesti innovaatiotoimintaa kehittämällä
uusia tuotteita ja tuotantoprosesseja. Vuorovaikutusta kaupungeissa toimivien yritysten
kanssa ei juurikaan ole.
Ohjelmistoyrityksiä maaseudulla on edelleenkin varsin vähän. Nekin ovat varsin itsenäisiä
kaupungeissa toimiviin saman alan yrityksiin nähden. Maalla ja kaupungeissa toimivien ohjelmistoyritysten
innovaatioyhteistyö on siten luonteeltaan pikemminkin horisontaalista kuin vertikaalista.
(Virkkala 2003.)
66

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Elektroniikkateollisuudessa tilanne eroaa kahdesta edellisestä toimialasta. Maaseudulla toimivat
elektroniikka-alan yritykset ovat erikoistuneet alihankintatyöhön, ja niiden innovaatiotoiminta
on riippuvaista suurissa keskuksissa toimivista päämiehistä. Innovaatiot leviävät johtavista yrityksistä
maaseudulle, mutta virtaa toiseen suuntaan ei ole. Maaseudulla toimivien alihankintayritysten
riippuvuus päämiehistä tekee niiden aseman epävarmaksi suhdannevaihteluissa. (Virkkala 2003.)
Toimialojen välisiä eroja voidaan ehkä selittää niiden käyttämien teknologioiden kompleksisuudella.
Puunjalostus on vanha toimiala, ja sen teknologia ei ole kovinkaan monimutkaista.
Maaseudulla toimivat suuret puunjalostusyritykset pystyvät hallitsemaan ja jonkin verran myös
kehittämään alan teknologiaa itsenäisesti. Ohjelmistoalalla tuotteiden kompleksisuus voi vaihdella
paljonkin, mutta maaseudulla toimivat, suurten yritysten kanssa yhteistyötä harjoittavat ohjelmistoyritykset
ovat ilmeisesti löytäneet toiminta-alueen, jonka ne pystyvät hallitsemaan melko
itsenäisesti tarviten kuitenkin ajoittaista yhteistyötä kaupungeissa toimivien yritysten kanssa.
Elektroniikkateollisuuden tuotteet ovat varsin monimutkaisia ja ne kehittyvät nopeasti markkinoilla
käytävän kilpailun ehdoilla. Maaseudulla toimivilla suhteellisen pienillä yrityksillä ei ole mahdollisuuksia
hallita omin voimin tarvittavaa teknologista ja asiakaskuntaa koskevaa tietämystä.
EU:n maaseutupolitiikan vaikutukset
EU:n maaseutupolitiikassa on ollut innovatiivisuuden elementtejä jo 1960-luvulta, mutta silloin
maaseutua tarkasteltiin lähinnä maatalouden näkökulmasta. Maatalouden rakennepolitiikalla haluttiin
uudistaa maatilojen tuotantorakennetta ja kehittää maataloustuotteiden jatkojalostusta.
Vuonna 1968 komissio julkaisi ns. Mansholt-suunnitelman, jolla pyrittiin nopeuttamaan maatalouden
rakennemuutosta. Vihdoin vuoden 1987 rakennerahastouudistus loi EU:n ohjelmaperusteisen
alue- ja rakennepolitiikan käytännöt. (Malinen 2000: 28-30.)
Suomessa samoin kuin eräissä muissakin EU-maissa kylätoiminta aktivoitui 1970-luvulla.
Osittain ilmiö oli vastareaktio maaltamuutolle ja television maaseutua passivoineelle vaikutukselle.
Esimerkiksi Kainuussa kylätoimikuntien määrä kasvoi edelleen 1980-luvulla, mutta kuntien
suhtautumisessa niihin oli eroja. Kylätoiminnan vilkastuminen voidaan tulkita pyrkimykseksi kehittää
yhteisöjen sosiaalista pääomaa.
Sosiaalisen pääoman lisäksi alueellisessa kehittämisessä ja innovaatiotoiminnassa tarvitaan
osaamista. Yliopistollista koulutusta maatalouden sivuelinkeinojen kehittämiseksi alettiinkin tarjota
Kainuussa 1980-luvun puolivälissä. Vuonna 1988 käynnistyi ensimmäinen Kyläyhteisön kehittämiskurssi,
jossa annettiin yritystoiminnassa ja kylien kehittämistoiminnassa tarvittavaa koulutusta.
Kainuun kylillä suunniteltiin oman alueen kehittämishankkeita, ja 1990-luvulle tultaessa hanketoiminnasta
oli tullut laajeneva toimintamuoto. Vuonna 1992 alkoi Kainuun maaseutukeskuksen
ideoiman maaseutuelinkeinoja edistäneen kolmivuotisen hankkeen toteutus. Hankkeeseen
osallistui 30 kylää. (Nieminen 2000: 123.)
Vasta EU-jäsenyyden myötä kylätoiminnalle alettiin antaa merkittävää valtion rahoitusta.
LEADER (Liaisons entre actions de développement de l’économie rurale) -ohjelmalla on ollut Suomessa
ratkaiseva vaikutus maaseudun paikallisen aloitteellisuuden tukemisessa. Ohjelma käynnistyi
EU:ssa vuonna 1991. Varsinkin ohjelman toinen vaihe LEADER II (1994-1999) korosti tarvetta
kehittää innovatiivisia kehityshankkeita.
LEADER+ (2000-2006) painottaa aiempaa enemmän kestävän kehityksen periaatteen huomioon
ottamista. LEADER+ -ohjelman tarkoituksena on tukea uuden tiedon ja teknologian
käyttöä, jotta maaseudun tarjoamien tuotteiden ja palvelujen kilpailukyky vahvistuisi. Lisäksi ohjelma
helpottaa pienten tuotantoyksiköiden tuotteiden pääsyä markkinoille ja mm. edistää maaseudun
luonnonvarojen ja kulttuuriresurssien käyttöä (CEC 2000b: C 139/8).
67

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Osaltaan EU:n ja valtion rahoituksen ansiosta kylätoimikuntia ja niihin verrattavia yhdistyksiä
on Suomessa nykyään noin 3200, ja niiden toiminnassa on mukana kymmeniätuhansia ihmisiä
(MSPYTR 2000: 80). Jos kylätoiminta tulkitaan sosiaalisen pääoman rakentamiseksi, voidaan
kysyä, miksi kyseistä työtä ei osattu arvostaa valtiollisella tasolla ennen Suomen EU-jäsenyyttä.
Tarvittiinko vain EU-tukirahaa vai myös eurooppalaista esimerkkiä? On paradoksaalista, että
osallistuminen EU:n ylikansalliseen yhteistyöhön johti Suomessa maaseudun paikallisen aloitteellisuuden
ja samalla innovatiivisuuden vilkastumiseen tavalla, jota tuskin olisi saavutettu muilla
keinoin. LEADER-ohjelmat ja niiden esimerkkiä seuranneet kansallisesti rahoitetut POMOohjelmat
ovat aktivoineet maaseudun toimijoita. Yhdistyksiksi tai osuuskunniksi järjestäytyneet
toimintaryhmät ovat suunnitelleet ja toteuttaneet omien alueidensa kehittämishankkeita. Konkreettisten
tulosten ohella on syntynyt uutta yhteistyökulttuuria, sosiaalista pääomaa, jolla saattaa
olla tärkeä merkitys vielä tulevaisuudessakin. Toiminnasta on opittavaa muillakin alueilla, joilla
yhteistyön voimavarat ovat vähissä.
EU:n tavoiteohjelmat maaseudun kehittämisessä
Seija Virkkala ja Tomi Lähteenmäki ovat selvittäneet EU:n tavoiteohjelmien ja Suomen maaseutupolitiikan
kohtaamista (2000). Tutkimuksessa haastateltiin 40:ä ohjelmatyön käytännön
toteutuksessa mukana ollutta henkilöä Porin, Ylivieskan ja Koillis-Lapin seutukunnasta. Haastattelut
toteutettiin vuonna 1997, jolloin tavoiteohjelmista ei vielä ollut kertynyt kovin pitkää
kokemusta.
Haastatellut kokivat EU-hankkeet olennaiseksi osaksi kokonaisuutta, jolla lisätään mahdollisuuksia
säilyttää maaseudun elinvoimaisuus (Virkkala ja Lähteenmäki 2000: 104). Haastatellut
arvioivat ohjelmatyön vaikuttavan maaseudun elinkeinoelämän monipuolistumiseen ja
jossain määrin pk-yritysten määräänkin. Varsinkin tavoiteohjelmien 5b ja 6 koettiin olleen
hyviä välineitä uusien elinkeinojen luomisessa ja kehittämisessä (mt: 105). Ilmeisesti tavoiteohjelmien
projektiperusteinen toiminta sopii uusien elinkeinojen itujen etsimiseen ja niiden toimintaympäristöjen
kehittämiseen (mt: 106).
Suomen ja muiden harvaan asuttujen pienten maiden tarpeet voivat olla erilaisia kuin väkirikkaiden,
tiheästi asuttujen maiden, joiden ehdoilla EU-ohjelmien sisältö kuitenkin pitkälti
määräytyy. Haastatellut arvostelivat Euroopan sosiaalirahaston koulutusajattelua, joka näyttää
pyrkivän normaalin palkkatyön tai täysipäiväisen yrittäjyyden edistämiseen, sillä monet suomalaisen
maaseudun elinkeinot perustuvat monitoimisuuteen, pienimuotoisuuteen, monen
alan hallintaan ja omistajayrittäjyyteen. Tällaisen toiminnan edistämiseksi Suomessa tarvittaisiin
pienimuotoista ja räätälöityä koulutusta ja osaamisen nostamista (Virkkala ja Lähteenmäki
2000: 108).
Vaikka yhteisöaluepolitiikkaa pidettiin myönteisenä asiana, sen suomalaista soveltamistapaa
arvosteltiin. Ohjelmat jouduttiin laatimaan kohdealueilla kiireellä liian tiukan aikataulun
takia. Valmistellussa olisi kaivattu enemmän mm. yrittäjien ja maaseudun uusien elinkeinojen
edustajien panosta. Jälkimmäisistä vain matkailun arvioitiin saaneen äänensä hyvin kuuluviin.
Kun alueiden ohjelmia koottiin kansallisiksi tavoiteohjelmiksi, osa alueiden prioriteeteista hälventyi.
Ohjelmatyön suurimpina ongelmina pidettiin toiminnan byrokraattisuutta, työläyttä ja
joustamattomuutta. Projektien hakuprosessia pidettiin jäykkänä ja kaavamaisena. Merkkinä
liiallisesta hallintotyöstä on, että yksi ja sama projektihakemus joudutaan hyväksymään monen
rahoituspäätöksen kautta. Yhden rakennerahasto-ohjelman sisällä varojen siirtäminen toisesta
68

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
toimenpidekokonaisuudesta toiseen oli erittäin vaikeaa. Maakunnissa oli mahdotonta siirtää
varoja rakennerahasto-ohjelmasta toiseen. Ongelmia lisäsivät alkuaikoina rahoituspäätösten
hitaus, EU-varojen myöhästely sekä se, että ministeriöt eivät irrottaneet kansallisia osuuksia
suunnitellulla tavalla. (Virkkala ja Lähteenmäki 2000: 108.)
Maaseudun toimintaryhmät
LEADER II-ohjelman myötä perustetut paikalliset toimintaryhmät ovat olleet merkittävä askel
maaseudun innovaatiotoiminnan kehittämisessä. Toimintaryhmien työssä on ollut eräitä innovatiivisen
toiminnan piirteitä: aloitteellisuus, kehityshakuisuus, käytettävissä olevien resurssien ja
mahdollisuuksien analysointi sekä verkostoituminen yli toimiala-, hallinto- ja aluerajojen.
LEADER II-ohjelman aikana Suomessa toimi 22 siihen kuuluvaa toimintaryhmää ja osittain
samaan aikaan vaikutti myös 26 POMO-ohjelman ryhmää. Yli kolmasosalla näistä toimintaryhmistä
oli 10-20 kumppania, samoin yli kolmasosalla oli 21-70 kumppania, ja löytyipä muutama
yli sadankin kumppanin toimintaryhmä (Härkönen 2000: 111). Toimintaryhmät määrittelivät
kohdealueensa itse, joten ne eivät välttämättä noudattaneet kunta- ja seutukuntarajoja. Toimintaryhmätyö
johti uusien verkostojen muodostumiseen. Työssä ylitettiin myös toimialarajat, sillä
alueita pyrittiin tarkastelemaan kokonaisuuksina eikä vain jonkin rajatun toimialan näkökulmasta.
(Isosuo 2000b: 61.)
Aiemmin on jo kuvattu, millaisia kehittämismahdollisuuksia POMO-ohjelman toimintaryhmät
löysivät omilta alueiltaan. Toimintaryhmillä on hyvä tuntemus alueensa potentiaalista, mutta
se ei välttämättä riitä parhaiden kehitys- ja liiketoimintamahdollisuuksien identifioimiseksi. Tieto
oman alueen mahdollisuuksista on yhdistettävä markkinoiden vaatimuksia koskevaan tietoon ja
teknologiseen osaamiseen. Kainuun kyläyhteisökoulutus on esimerkki siitä, että maaseudulla on
valmiuksia hankkia ja vastaanottaa uutta, kehittämistoiminnassa tarvittavaa tietoa (Nieminen
2000: 123).
Toimintaryhmien innovatiivisuuden perustana on ollut niiden aktiivisten jäsenten tuoma
osaaminen. Toimintaryhmissä on ollut mukana yrittäjiä, yhdistysaktiiveja ja maaseudulle muuttaneita
asiantuntijatehtävissä toimivia henkilöitä, mutta suhteellisen vähän kunnallispoliitikkoja ja
puolueaktiiveja. Ehkä erilaiset taustat ovat vaikuttaneet siihen, että toimintaryhmien ja kuntien
poliittisten päättäjien välille on syntynyt jännitteitä.
Toimintaryhmätyössä on ollut muitakin ongelmia. Toimintamalli suosii sellaisia maaseutualueita,
joilla on aktiivisia toimijoita ja kokemusta yhteistyöstä. Niinpä on arvioitu, että kehityksen
keskittymisestä näille alueille tulee ilmeinen vaara tässä toimintamallissa (Hyyryläinen ja Rannikko
2000: 198). Syrjäytyä voivat paitsi passiiviset alueet, myös passiiviset asukkaat aktiivisillakin seuduilla.
Yhteishankkeisiin pääsevät helpoimmin mukaan aktiiviset, osaavat ja hyvät resurssit omaavat
toimijat. Rakennerahasto-ohjelmat saattavat johtaa hyvissä lähtöasemissa olevien toimijoiden
vaikutusvallan kasvuun entisestään, jos ohjelmat eivät avaa ovia uusille vaikuttajaryhmille. (Valve
2003.)
Vielä ei ole tietoa, missä määrin eri alueiden LEADER- ja POMO-hankkeiden toimintaryhmät
ovat pystyneet oppimaan toistensa työstä ja siirtämään muualla kokeiltuja ideoita omille
alueilleen. Samoin on selvittämättä, onko vastaavaa ideoitten ja käytäntöjen siirtämistä tapahtunut
EU-maiden välillä. Toimivan vuorovaikutuksen järjestäminen toimintaryhmien välillä todennäköisesti
kiihdyttäisi toimintaryhmätyön kehitysvaikutusta. Alueellisen ja EU:n sisäisen kokemuksen
siirron järjestäminen olisi sen vuoksi erittäin tärkeää.
69

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Kaupunkien läheisyyden hyödyntäminen
Monet Suomen pienet kaupungit ovat erikoistuneet jalostamaan maaseudun tuotteita ja tarjoamaan
maaseudulle palveluja (Tykkyläinen 1991: 58). Innovaatiotoimintaan liittyvää kaupunkien
ja maaseudun vuorovaikutusta on tutkittu vasta vähän, eikä siihen ole kiinnitetty paljoakaan huomiota
myöskään vuorovaikutuspolitiikan linjauksissa (ks. esim. KMVVTR 2002). Kuitenkin kaupunkien
läheisyys voi tukea monin eri tavoin maaseudun innovaatiotoimintaa. Kaupunkien lähellä
voidaan hyödyntää kaupunkeihin asettunutta osaamista sekä kaupunkien tarjoamia koulutuksen
ja kansainvälisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksia. Lisäksi kaupungin läheisyys voi luoda
myönteisiä tulevaisuuden odotuksia, mikä edistää uskoa innovatiivisten kehityshankkeiden onnistumiseen.
Maaseutualueista kaupunkien läheisellä maaseudulla onkin yleensä parhaat kehitysmahdollisuudet.
Kaupunkien läheisyys tuo asukkaita, ostovoimaa ja ideoita. Kaupungin markkinoille voidaan
tarjota maatalous- ja puutarhatuotteita, lähi- ja perinneruokaa, sekä esimerkiksi virkistäytymiseen
liittyviä palveluja. Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusta helpottaa se, että kolmasosalla
suomalaisista on eräänlainen kaksoisidentiteetti: he tuntevat olevansa sekä maalaisia että
kaupunkilaisia (Rouhiainen 2002: 149).
Kaupungin läheisyys ei kuitenkaan ole maaseudulle pelkästään myönteinen asia. Yritykset
sijoittavat toimipisteensä mieluummin kaupunkiin kuin läheiselle maaseudulle. Suhteessa asukaslukuun
liikeyritysten toimipaikkojen määrä onkin maaseutualueilla alhaisin kaupunkien läheisen
maaseudun kunnissa. Väestöön suhteutettu toimipaikkojen määrä on korkeampi, lähes kaupunkien
tasolla ydinmaaseudun kunnissa, vaikka maatiloista mukaan lasketaan vain ne, jotka toimivat
työnantajina. (Palttila ja Niemi 2003: 87.)
Seutuistumisilmiö lisää kaupunkien ja niitä ympäröivien maaseutualueiden vuorovaikutusta.
Seutuistumista tapahtuu, kun työpaikkojen määrä kasvaa kaupunkien keskusalueilla, mutta osa
näiden alueiden työntekijöistä asettuu ympäristökuntiin. Silloin kaupunkien ympäristökuntien
työpaikkaomavaraisuus laskee. Suomessa kaupunkien ympäristökuntien työpaikkaomavaraisuus
vähenikin noin 70 %:iin vuoteen 1999 mennessä. Sen sijaan kaupunkien keskimääräinen
työpaikkaomavaraisuus pysytteli yli 110 %:ssa koko 1990-luvun. (Palttila ja Niemi 2003: 38, 40.)
Osaltaan seutuistumisen vaikutuksesta työmatkan keskimääräinen pituus kasvaa noin metrin
työpäivässä eli muutamia prosentteja vuodessa. Vuonna 1998 asuin- ja työpaikan välinen etäisyys
oli Suomessa keskimäärin noin 10 km. (SYKE 2003.) Viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana
työmatkojen pituus on kasvanut eniten suuria kaupunkeja ympäröivissä kunnissa. Niissä pitkien
(20-150 km) työmatkojen osuus on korkein. Eräissä Helsingin työssäkäyntialueen kaukaisimmissa
kunnissa pitkien työmatkojen osuus on jopa yli 40 %. Myös Oulun lähialueiden kuntien asukkailla
työmatkat ovat pitkiä. Pitkiä työmatkoja on vähiten suurimpien kaupunkien ja syrjäisen
maaseudun asukkailla. (Helminen ym. 2003: 22.) Syrjäseuduilta ei käydä työssä kaukana sijaitsevissa
taajamissa.
Työmatkojen piteneminen on melko yleismaailmallinen ilmiö, johon vaikuttaa osaltaan kaupunkien
keskusalueiden erikoistuminen työpaikka-alueiksi, joissa on vähän asuntoja. Asumisen
laatu- ja edullisuusvaatimukset ajavat työntekijöitä hakemaan asuntoja yhä kauempaa, myös sellaisilta
taajama-alueilta, jotka täyttävät maaseutumaisuuden kriteerejä. Kehityksen seurauksena
taajamien pinta-ala kasvaa: vuosina 1980-1995 taajamien pinta-ala kasvoi Yhdyskuntarakenteen
seurantajärjestelmän mukaan 40 % (YKR 2003).
Kansallisista politiikkainstrumenteista aluekeskusohjelma kohdistuu merkittävältä osin kaupunkien
ja niiden ympäristökuntien vuorovaikutukseen. Vuorovaikutus on tärkeällä sijalla mm.
Kemi-Tornion aluekeskusohjelmassa, jossa alueesta pyritään luomaan kansainvälisesti vetovoimainen
Perämerenkaaren kasvukeskus kaupunkeineen ja moderneine maaseutualueineen. Mik-
70

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
kelin aluekeskusohjelman painopistealueena on seudun sisäinen yhteistyö palvelujen ja tietoverkkojen
kehittämisessä. (KMVVTR 2002: 62-63.)
Loma-asuntojen potentiaali
Vapaa-ajan asuminen on potentiaalinen voimavara maaseudun kehittämisessä. Haja-asutusalueilla
asuu säännöllisesti noin 1,8 miljoonaa vapaa-ajan asukasta, kun vakinaisten asukkaiden määrä
on näillä alueilla noin miljoona. Mökeillä vietetään vuosittain keskimäärin 80-109 vuorokautta
vuodessa. Lähes 70 % mökeistä sijaitsee muulla kuin omistajan kotipaikkakunnalla. (SM 2002b:
7-8.) Kesäasukkaiden eli paikkakunnan ulkopuolella asuvien kesämökkiläisten suhteellinen merkitys
on suurin harvaan asutuissa maaseutukunnissa. Niissä kesäasukkaiden määrä suhteessa asukaslukuun
nousi 1990-luvulla yli 35 %:n. Länsi-Saimaan ja Kaakkois-Pirkanmaan seutukunnissa
osuus oli vuonna 1999 yli 70 %. (Palttila ja Niemi 2003: 38, 40.)
Vapaa-ajan asukkaiden aiheuttaman kysynnän hyödyntäminen on yksi maaseutua monipuolistavan
innovaatiotoiminnan tärkeistä haasteista. Loma-asumisen taloudelliset kokonaisvaikutukset
olivat vuonna 1997 yhteensä noin 7-8 miljardia markkaa. Vaikutuksista vajaa kolmannes
tuli päivittäistavarakaupan kautta ja melkein yhtä suuri osa korjausrakentamisesta. Kiinteistökaupan
vaikutus oli noin viidesosa ja uudisrakentamisen kahdeksasosa. (Hunnakko ja Palm 2002: 43-
44.) Vapaa-ajan asuntojen taloudelliset vaikutukset vastaavat maatalouden nettotuloja, mutta
vain osa niistä kohdistuu maaseudulle.
Uusia mökkejä rakennettiin vuonna 1999 noin 4500, eli lähes puolet vähemmän kuin 1970-
luvulla. Kuitenkin jopa noin puoli miljoonaa sellaista taloutta, jotka eivät vielä omista omaa mökkiä,
suunnittelee mökin hankkimista kymmenen vuoden sisällä. Vapaa-ajan asumista voidaan
edistää useilla tavoilla. Kaavoituskäytäntöä voidaan helpottaa niin, että mökkien rakentaminen
rannoille helpottuu. Toimenpide voi kuitenkin vähentää kokonaisten järvialueiden arvoa vapaaajan
kohteina, joten siihen turvautumista on harkittava tarkkaan. Turhaa säännöstelyä, kuten vesivessojen
rakentamisen kieltoa voidaan vähentää ja kesämökkejä palvelevaa infrastruktuuria kuten
sähkö-, puhelin-, vesijohto- ja viemäriverkkoa sekä jätehuoltoa voidaan kehittää. (SM 2002b:
30-40.)
Eläkeläisten maallemuutto
Myös eläkeläisille on mahdollista tarjota innovatiivisia palveluja. Suomessa ja muuallakin muuttoliikkeiden
tutkimuksessa on kiinnitetty vähän huomiota kaupungista maaseudulle suuntautuvaan
muuttoon, vaikka sitäkin tapahtuu. Suomessa mikään maaseutupaikkakunta ei ole rohjennut
käydä toteuttamaan laajassa mitassa maalle muuttavia eläkeläisiä houkuttelevaa ympäristöä. Kuitenkin
vuosina 1940-1950 syntyneistä suurten kaupunkien asukkaista 16 % aikoo muuttaa pysyvästi
maaseudulle siirtyessään eläkkeelle. Sen lisäksi 23 % aikoo lisätä merkittävästi maaseudulla
sijaitsevan kakkosasunnon käyttöä. (Hunnakko ja Palm 2002: 5.)
Eläkkeelle jäävät ovat maaseudun kannalta kiinnostava ryhmä. Heidän joukossaan on monia
hyvätuloisia, varakkaita ja terveitä ihmisiä, jotka ovat tottuneet korkeaan elintasoon ja palvelujen
käyttöön. Maallemuuttoa suunnittelevien, eläkeikää lähestyvien joukossa on myös mittavan työuran
luoneita, merkittävissä asemassa olevia yrittäjiä, yritysjohtajia ja virkamiehiä. He voisivat
tuoda maaseudulle mukanaan sekä aineellista että aineetonta inhimillistä ja sosiaalista pääomaa ja
ehkä osallistua kuntien tai yritystoiminnan kehittämiseenkin (Hunnakko ja Palm 2002: 12).
Eläkeläiset voivat olla joillekin kunnille kehityksen voimavara. Uusien asumisen ja vapaa-ajan
71

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
mahdollisuuksien kehittämiseksi kuntien on hakeuduttava innovatiiviseen yhteistyöhön yritysten
ja ns. kolmatta sektoria edustavien järjestöjen kanssa. Uusia palveluja tarvitaan ja niille on myös
kysyntää. (Sonkin ym. 1999.) Myös yhteistyötä maaseutu- ja kaupunkikuntien välillä voitaisiin
kehittää niin vanhusten huollossa kuin pitkäaikaissairaidenkin hoidossa. Maaseutukunnilla on
mahdollisuus tarjota monia palveluja kustannustehokkaammin kuin kaupungeilla.
Etätyön potentiaali
Etätyö on nähty yhtenä maaseudun kehittämisen voimavarana. Etätyössä työn sidos tiettyyn
paikkaan katkeaa. Tietoverkkojen lisäksi etätyön yleistymistä on edistänyt myös työn luonteen
muutos. Entistä pienempi osa työstä on tuotteiden fyysistä valmistamista ja yhä suurempi osa on
immateriaalista työtä - esimerkiksi suunnittelua, organisointia, asiakaskontaktien hoitoa tai ohjelmistojen
tai muiden elektronisten aineistojen valmistamista. Toisaalta etätyön mahdollisuuksia
vähentää hiljaisen tiedon, osaamisen ja henkilökohtaisen vuorovaikutuksen tarpeen korostuminen.
Informaatiota voidaan välittää tietoverkkojen välityksellä kätevästi, mutta hiljaisen, kirjoittamattoman
tiedon siirtämiseen sopii paremmin jatkuva henkilökohtainen vuorovaikutus.
Etätyö voidaan määritellä tietoverkkojen käytöksi, työn riippumattomuudeksi ajasta ja paikasta,
työn virtuaalisuudeksi tai laajemmin työtavaksi, jossa aika- ja tilajärjestelyillä parannetaan
innovaatioympäristöä (Pekkola 2002: 36-39). Etätyötä voidaan tehdä jatkuvasti tai toistuvasti
kotona tai loma-asunnosta, ajoittain työmatkalla tai satunnaisesti muusta kuin omasta työpisteestä.
Etätyö koostuu joukosta uusia työnteon muotoja, joissa “työsuhteessa oleva työntekijä suorittaa
ainakin osan työtehtävistään varsinaisen työpaikan ulkopuolella ja työn suorittamisessa tietotekniikalla
on keskeinen rooli” (Heinonen 1998: 12). Mitä vakiintuneempaa etätyö on, sitä selkeämmin
organisaatioissa sovitaan sen järjestelyistä, tekniikasta ja tuloksellisuuden mittaamisesta.
EU:n tasolla työnantaja- ja työntekijäjärjestöt ovat sopineet etätyön yleisistä puitteista (ETUC
ym. 2002).
Ensimmäiset etätyön käytäntöjä koskevat tutkimustulokset näyttävät vetävän maton hurjimpien
odotusten alta. Suomessa siirtyminen kohti tietoyhteiskuntaa näyttää alkaneen tiheästi asutuista
suurkaupungeista eikä maaseudulta, jossa konkreettisen fyysisen etäisyyden aiheuttamat
ongelmat ovat kuitenkin suurimpia. Nykyisin merkittävä osa etätyöntekijöistä asuu suurimpien
kaupunkien keskustoissa (Helminen ym. 2003: 50).
Vuonna 2001 noin 30 % Suomen etätyöntekijöistä työskenteli Helsingissä. Tämä saatiin selville
tutkimuksessa, jossa haastateltiin 19 000 työllistä. Heistä 5 % teki oman arvionsa mukaan etätyötä.
Tämä keskimääräinen etätyöntekijöiden osuus ylittyi Helsingin lisäksi Tampereen, Kajaanin,
Lappeenrannan, Seinäjoen, Ähtäri-Alavuden, Heinolan ja Alajärvi-Vimpelin työssäkäyntialueilla
(Helminen ym. 2003: 51). Vuonna 1999 tehdyn karkeamman eurooppalaisen selvityksen
mukaan Suomessa 6,7 % työvoimasta työskenteli kotona yhden päivän viikossa, ja määrän arvioitiin
kasvavan 16,7 %:iin vuoteen 2005 mennessä (Gareis ja Kordey 2000: 6).
Vaikka etätyö onkin nykyisin keskittynyt kaupunkeihin, sillä tulee olemaan oma merkityksensä
myös maaseudun kehityksessä. Nykyään suurissa kaupungeissa ilmeisesti tehdään paljon sellaista
työtä, joka sopii tehtäväksi etätyönä; lisäksi kaupunkien yrityksille ja julkisen sektorin organisaatioille
etätyön idea ja potentiaaliset edut ovat ehkä keskimäärin tutumpia kuin muualla Suomessa.
Nykyisin etätyötä tekevät erityisesti hyvin koulutetut ja ylemmät toimihenkilöt: vuonna 2001
kolme neljäsosaa etätyöntekijöistä oli ammatiltaan johtajia, ylempiä virkamiehiä tai erityisasiantuntijoita
(Helminen ym. 2001: 63). Näitä ammattiryhmiä yhdistää työn valvonnan tarpeen vähäisyys
ja etätyössä tarvittavien teknologioiden hallinta. Työn luonteen muuttumisen myötä ajoittaista
etätyötä tekemään pystyvien työntekijöiden joukko todennäköisesti kasvaa. Samaan suuntaan
72

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
vaikuttaa etätyön teossa tarvittavien taitojen yleistyminen sekä oletettavasti tieto- ja viestintätekniikan
käyttäjäystävällisyyden koheneminen.
Työmatkojen piteneminen todennäköisesti lisää etätyön suosiota tulevaisuudessa. Vuonna
2001 tehdystä tutkimuksesta kävi ilmi, että työmatkan pituus lisää merkittävästi etätyön viikoittaista
määrää vasta, kun työmatka ylittää 80 kilometriä tai kestää yli 1,5 tuntia (Helminen ym.
2003: 67). Kun etätyön idea ja sen vaatima osaaminen yleistyvät, todennäköisesti myös entistä
lyhyemmät työmatkat koetaan hyväksi syyksi tehdä etätyötä.
Etätyön potentiaalia vähentää maaseudulla se, että nykyisin etätyö on satunnaista ja osapäiväistä,
ja työpaikalla käydään lähes joka työpäivä. Vuonna 2001 ainoastaan alle prosentti työllisistä,
joiden työpaikka ei sijaitse kodin yhteydessä, teki etätyötä vähintään yhden päivän viikon aikana
kotona tai kodin ulkopuolella (Helminen ym. 2003: 64). Etätyöstä olisi tultava vähemmän
osapäiväistä, jotta se voisi yleistyä maaseudulla.
Maaseutu ekologisten palvelujen tuottajana
Maaseutututkimuksessa on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota luonnontilaan jääneiden ja
luonnonsuojelua varten erityisesti osoitettuihin alueisiin. Aihepiirit ovat jääneet aluetutkimuksen,
maaseutututkimuksen ja innovaatiotutkimuksen ulkopuolelle. Esimerkiksi maaseutututkimus
on ymmärretty niin, että sen “keskiössä on maaseudun ihminen ja ihmisen toiminta maaseudulla”
(Siiskonen 2002: 79).
Alueiden autioitumisella on vaikutuksia lähialueiden elinkeinojen elinkelpoisuuteen. Asuttamattomien
neliökilometrien määrä kasvoi vuosina 1980-1995 eniten Itä- ja Pohjois-Suomessa
(Harala ja Tammilehto-Luode 1999: 56). Autiot alueet eivät kuitenkaan ole hyödyttömiä. Ne
tuottavat erilaisten metsän tuotteiden lisäksi ekologisia palveluja, kuten puhdasta vettä ja ilmaa.
Lisäksi ne toimivat hiilinieluina ja geenipankkeina. Ekologisten palvelujen tuotantoa voidaan todennäköisesti
jopa tehostaa, ja harvinaisten lajien säilymistä voidaan turvata ihmisen toimien
avulla. Tuotantokäytössä olleiden alueiden ekologisen tilan kohentamista ja kunnostamista voidaan
pitää jopa innovatiivisena toimintana.
Jos luonnontilaisia alueita ja soveltuvin osin myös talousmetsiä aletaan pitää ekologisia palveluja
tuottavina infrastruktuureina joihin investoidaan, investoinneille on saatava asiaankuuluva
tuotto. Onkin tehty yrityksiä laskea ekologisten palvelujen arvoa jopa maailmanlaajuisessa mitassa
(Costanza ym. 1997). Tällaiset laskelmat antavat lähinnä mielenkiintoisia kysymyksenasetteluja
jatkotutkimukselle. Nykyisin esimerkiksi metsien suojelusta aiheutuvia kustannuksia pystytään
arvioimaan lähinnä vain puun käytön ja metsäteollisuuden näkökulmasta (ks. Leppänen ym.
2003). Kuitenkin suojelupäätöksillä on lyhyellä ja pitkällä aikavälillä sekä negatiivisia että positiivisia
vaikutuksia metsätalouden ulkopuolisen aluetalouden kehitysmahdollisuuksiin.
Suomessa suhtautuminen luonnon infrastruktuureihin alkoi muuttua 1900-luvun lopulla.
Tutkimuksissa alettiin esittää kriittisiä arvioita luonnonvarojen hyödyntämistä edistävien infrastruktuuri-investointien
kannattavuudesta, esimerkiksi metsäteistä. Suomessa on viimeisten 50
vuoden aikana rakennettu pelkästään yksityismetsiin noin 75 000 kilometriä metsäteitä noin 5
miljardin markan kustannuksilla, ja julkista tukea on käytetty 90 %:ssa tiehankkeista. Eräässä tutkimuksessa
selvitettiin 21:n Etelä-Suomeen rakennetun metsätien kannattavuutta, ja kävi ilmi, että
3 %:n tuottovaatimuksella vain kaksi hankkeista olisi ollut yksityistaloudellisesti kannattava ilman
julkista rahoitusta. Julkisen rahoituksen avulla kannattaviksi nousi 14 metsätietä. (Saarinen ym.
2001a ja 2001b.)
Metsien käyttöä on rajoitettu kasvattamalla suojelualoja, mutta niiden määrää on pidetty liian
pienenä suhteessa ekologisiin tarpeisiin (YM 2000). Pieniä määriä talousmetsistä suojelumetsiksi
73

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
muutettuja alueita on ennallistettu lisäämällä lahopuun määrää, polttamalla ja pienaukottamalla.
Suojeltavilla, metsäojitetuilla soilla tavoitteena on nostaa pohjaveden pintaa luonnontilaista vastaavalle
tasolle mm. patoamalla ojia. Pienvesiä - lähteitä, puroja ja lampia - on ennallistettu vasta
vähän. (ETR 2003.)
Syrjäisellä maaseudulla uhkana on sosiaalisten ja ekologisten ongelmien samanaikainen kärjistyminen.
Ilomatsin ja Lieksan alueella sijaitseva, UNICEFin biosfääri-ohjelmaan kuuluva metsäinen
ja soinen alue kärsii korkeasta työttömyydestä, muuttoliikkeestä ja säästötarpeista johtuvista
palvelujen supistuksista, kuten kyläkoulujen lakkauttamisista. Tällaisessa tilanteessa on vaikea löytää
vaihtoehtoja alueen kulta- ja turve-esiintymien nopealle hyödyntämiselle, jos se vain on taloudellisesti
kannattavaa. Kuitenkin ottamalla huomioon ympäristönäkökohtia ja muiden elinkeinojen
kanssa saavutettavaa synergiaa, uusiutumattomia luonnonvaroja hyödyntävissä hankkeissa
voitaisiin saavuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpiä tuloksia. (Rannikko 2002: 229-233.)
Innovaatiotoiminnan kannalta luonnonalueet ovat kiinnostavia, koska niiden rajaamista ja
ylläpitämistä varten tarvitaan todennäköisesti uusia teknologisia ja institutionaalisia ratkaisuja.
Uusia teknologioita saatetaan tarvita esimerkiksi suojeltavien alueiden rajojen määritykseen ja
valvontaan sekä alueiden tilan seurantaan. Myös luonnonalueiden ennallistamisessa ja ekologisen
lajirunsauden palauttamisessa saatetaan tarvita uusia menetelmiä. Uusia institutionaalisia ratkaisuja
joudutaan ehkä kehittämään täysin tai osittain suojeltujen alueiden omistajille ja lähialueiden
asukkaille koituvien taloudellisten haittojen määrittämiseksi ja korvaamiseksi. Uusia menetelmiä
tarvitaan myös luonnonalueiden tuottamien palvelujen arvon määrittämisessä.
Vuohijärvi - yritysjohdon paikallisen sitoutumisen merkitys
Vuohijärvi on Pohjois-Kymenlaaksossa, Valkealan kunnassa sijaitseva taajama, jossa on ollut
puunjalostukseen erikoistunut tehdas 1930-luvulta lähtien. Seuraava kuvaus Vuohijärven tehtaan
noususta, konkurssista ja uudesta alusta perustuu Kortelaisen (1998) artikkeliin.
Vuohijärven tehdas erikoistui aluksi jalostamaan koivua vaneriksi. Vuohijärvi oli edullinen
sijoituspaikka koivuvaneritehtaalle, sillä raaka-ainetta oli runsaasti saatavissa lähialueilta Itä-
Suomesta. Koivu saatiin tehtaaseen vesitse ja valmiit vanerilevyt kuljetettiin tehtaasta asiakkaille
rautateitä pitkin.
Kun vaneritehdas perustettiin vuonna 1934, Vuohijärvellä oli vain muutamia kymmeniä
asukkaita. Suomen vaneriteollisuuden kukoistuskautena Suomi oli maailman johtavia tuotantomaita,
ja 1950-luvun alussa lähes puolet maailman vanerin viennistä tuli Suomesta. Vuoteen
1960 mennessä Vuohijärven tehtaan työvoiman määrä saavutti huippunsa, 400 henkilöä ja
taajaman asukasluku nousi enimmillään lähes tuhanteen.
Suomen vaneriteollisuus ajautui vaikeuksiin, kun tuotanto kasvoi yli sen tason, jota voitiin
pitää yllä suomalaisen koivuraaka-aineen tarjonnan varassa. Kun markkinoilla syntyi koivusta
pulaa, se heijastui raaka-aineen hintoihin. Samaan aikaan suomalainen vaneri joutui kilpailemaan
uusien, halvemmilla kustannuksilla toimivien tuottajamaiden kanssa. Lisäksi vanerille
kehitettiin korvikkeita. Vaikeassa kannattavuustilanteessa Vuohijärven tehtaan kunnostusinvestoinnit
jätettiin tekemättä, ja tehtaan tulevaisuus joutui lopulta vaakalaudalle.
Tehtaan sulkemisen vaihtoehto oli alkaa valmistaa tuotteita, joiden tuotanto olisi kannattavampaa.
Valinta kohdistui kuusiviiluun, jota alettiin tuottaa 1970-luvun lopulla. Kuusiviilua
käytetään taustaviiluna parketin valmistuksessa. Uuden tuotteen etuna oli vakaa kysyntä mm.
Ruotsissa ja Saksassa sekä riittävä raaka-aineen tarjonta. Vuonna 1984 tehtaalla tehtiin mittavia
74

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
investointeja kuusiviilun tuotannon laajentamiseksi. Investointiohjelma toteutui tehtaan paikallisjohdon
ponnistelujen ansiosta, ja se saattoi osaltaan lisätä paikallisjohdon sitoutumista
tehtaan tulevaisuuteen (ks. Kortelainen 1998: 216).
Vuohijärven tehtaan perustajan kuoleman jälkeen tehdas toimi osana laajempaa konsernia,
joka kuitenkin joutui nopean kasvuvaiheen jälkeen konkurssiin keväällä 1986. Työt loppuivat
kaikilta tehtaan työntekijöiltä, joita oli tässä vaiheessa noin 200. Tilanne näytti synkältä
koko taajaman kannalta: asukasluku oli jo vähentynyt noin 400:aan. Tehtaan tuotanto pysähtyi
kuitenkin vain kesän 1986 lomakaudeksi. Yhtiön konkurssihallinto ja rahoittajapankit saatiin
uskomaan toiminnan kannattavuuteen, ja tehtaan entiset johtajat ja esimiehet perustivat Kalso-Teollisuus
Oy:n jatkamaan kuusiviilun valmistusta. Toinen yritys perustettiin jatkamaan
tehtaan kannattavinta toimintaa, huonekalujen tuotantoa.
Useat tekijät vaikuttivat tehtaan toiminnan nopeaan uudelleenkäynnistämiseen. Tärkein
niistä oli, että tehtaan toiminta oli ollut suurelta osin kannattavaa emokonsernin joutuessa
konkurssiin. Konkurssi tarjosi tehtaan paikallisjohdolle mahdollisuuden ryhtyä harjoittamaan
yrittäjinä kannattavaa liiketoimintaa. Melko hyvien kannattavuusnäkymien ansiosta rahoittajat
ja muut yhteistyötahot oli suhteellisen helppo vakuuttaa toiminnan jatkamisen järkevyydestä.
Jos tehdas olisi ollut erikoistunut pelkästään koivuvanerin tuotantoon, toiminnan jatkaminen
tuskin olisi ollut mahdollista, sillä alan suurtuottajat lopettivat konkurssiin menneen konsernin
vanerintuotannon Mikkelissä ja ostivat pois Vuohijärven tehtaaltakin vanerinvalmistuslaitteiston
vähentääkseen ylitarjontaa. Kuusiviilun tuotannossa ei ollut ylikapasiteettia eikä raakaainepulaa,
joten kilpailijoilla ei ollut syytä estää sen jatkumista.
Valtiovallan toimilla oli oma vaikutuksensa. Vuohijärven tehtaan tilanne herätti laajaa kiinnostusta
ja niin sekä valtakunnallisella että maakunnallisella tasolla ryhdyttiin erikoistoimiin
alueen työllisyyden turvaamiseksi. Maakunnan kehitysyhtiö osti vähemmistöosuuden tehtaasta.
Kunta puolestaan osti osan rakennuksista. Kauppa- ja teollisuusministeriö järjesti rahoitusta
tehtaalle ja alueen kehittämiseksi. Tuoreimpien käytettävissä olevien tietojen mukaan
Vuohijärven tehtaassa on noin 170 työntekijää (Bisnesportaali 2003).
Ratkaiseva vaikutus tehtaan toiminnan nopealle uudelleen aloittamiselle oli kuitenkin tehtaan
johdon ripeillä toimilla, tulevaisuudenuskolla, osaamisella ja sitoutumisella Vuohijärven
kehittämiseen. Vuohijärven esimerkki osoittaa, että konserniin kuuluvan tehtaan paikallisjohtajat
eivät ole pelkästään konsernin globaalin politiikan paikallisia toimeenpanijoita. Johtajiston
sitoutumiseen vaikutti heidän omaksumansa tärkeä rooli tehtaan uudistamisessa, asuminen
paikkakunnalla ja siihen syntyneet vahvat siteet, tehtaaseen sidottu osaaminen sekä vahva
sosiaalinen asema paikkakunnalla.
Vuohijärven esimerkki osoittaa, että paikallisen yritysjohdon sitoutuminen oman alueen
tulevaisuuteen voi olla tärkeää muutostilanteissa. Tällaisen sitoutumisen ansiosta yritystoiminta
voi jatkua paikkakunnalla, vaikkakin uusissa muodoissa ja pienemmällä työntekijämäärällä
kuin ennen kriisiä. Yritysjohtajat ovat avainryhmä, jonka sitouttamiseksi kuntien kannattaa
työskennellä. Muita tärkeitä ryhmiä ovat korkean osaamispääoman omaavat asiantuntijat.
Heidän läsnäolonsa ja yhteistyöverkostonsa saattavat suorastaan pakottaa vastahakoisetkin
yritykset kehittämään toimintaansa paikkakunnalla, kuten nähdään myöhemmin Varkauden
esimerkissä.
75

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
5.5 Monipuolistumista rajoittavia tekijöitä
Maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistumista rajoittavat tekijät, jotka heikentävät elinkeinotoiminnan
kannattavuutta tai hidastavat uusien tuotteiden, palvelujen ja elinkeinojen kehittymistä.
Teknologian muutos voi luoda uusia elinkeinotoiminnan mahdollisuuksia, mutta myös hävittää
niitä. Esimerkki tyypillisestä maaseudun muutosprosessista ovat Pohjois-Karjalan pientilat,
jotka olivat 1960-luvulle saakka elinkelpoisia puunkorjuusta saatujen sivutulojen ansiosta. Kun
metsätöitä alettiin koneellistaa, pientilat menettivät kyseisen tulonlähteen lähes kokonaan alle
kymmenessä vuodessa. (Rannikko 2002: 230.)
Erästä selvitystä varten koottiin asiantuntijoiden näkemyksiä maaseudun yritystoiminnan ongelmista.
Ongelmiksi nähtiin puutteet markkinoinnin, liiketoiminnan ja laatutyön osaamisessa,
edessä oleva suuri yrittäjien sukupolvenvaihdosten määrä, yritysten pienuus ja harrastelijamaisuus,
vähäinen riskinottokyky ja -halu, näkemyksen ja kehittämishalun puute, tyytyminen paikallisiin
markkinoihin ja mm. yhteistyökyvyttömyys (Sillanpää 2002: 11-12). Haastatelluilta asiantuntijoilta
voisikin kysyä, ovatko maaseudun yrittäjät heidän mielestään täydellisiä luusereita.
Maaseudulla toimivien yrittäjien strategiat on suhteutettava maaseudun tarjoamaan toimintaympäristöön.
Ne maaseudun yritystoiminnan piirteet, jotka asiantuntijat luokittelivat ongelmiksi,
voivatkin olla järkeviä ja hyvin perusteltuja sopeutumia siihen toimintaympäristöön, jonka suomalainen
maaseutu ja jyrkkien muutosten koettelema kansantalous tarjoavat yrittäjille. Esimerkiksi
yrittäjien yhteistyökyvyttömyys voikin olla ilmaus halusta välttää liian sitovia alihankintaverkostoja,
kuten myöhemmin nähdään.
Maaseutuyritysten puutteet markkinoinnin, liiketoiminnan ja laatutyön osaamisessa sekä ongelmalliset
sukupolvenvaihdokset heijastelevat yritysten pientä kokoa ja huonoa kannattavuutta.
Ne taas voivat johtua yrittäjien järkevistä päätöksistä, joiden ansiosta he ovat sentään pystyneet
jatkamaan toimintaansa arvaamattomasti vaihtelevassa taloudellisessa ympäristössä. Yrittäjillä
saattaakin olla syvempää ja ajassa pidemmälle yltävää, omiin tavoitteisiin suhteutettua näkemystä
kuin asiantuntijoilla, jotka olisivat suosittaneet rohkeampaa riskinottoa ja laajenemista uusille
markkinoille. Yrittäjille voi olla tärkeämpää turvata oman toiminnan jatkuvuus kuin tavoitella
kasvua lainarahalla (ks. Ruuskanen 1999).
Vuosikymmenien suomalainen kokemus kertoo suurista ja yllättävistä korkotason vaihteluista,
lainanantajien linjanmuutoksista ja valuuttakurssien muutosten aiheuttamista ongelmista. Euro
on jo tasoittanut muutosten jyrkkyyttä, mutta sen antamasta suojasta on vasta vähän kokemusta.
Muuallakin kuin maaseudulla yrittäjät näyttävät olevan melko turvallisuushakuisia. Syksyllä 2003
Suomen pk-yrityksistä vain 6 % ilmoitti olevansa voimakkaasti kasvuhakuisia; 47 % kertoi pyrkivänsä
kasvamaan mahdollisuuksien mukaan ja 37 % säilyttämään asemansa (Finnvera ja Suomen
Yrittäjät 2003: 20).
Maaseudun pienyrittäjä on tilanteessa, jossa hänen on henkilökohtaisesti otettava kannettavakseen
osa riskeistä, joita syntyy suurista, jopa kansainvälisen tason ilmiöistä, kuten suhdannetaantumista
ja korkotason muutoksista. Näissä oloissa tyytyminen pienimuotoiseen toimintaan ja
kaikkien ylimääräisten riskien välttäminen saattavat vaikuttaa turvallisilta vaihtoehdoilta (Ruuskanen
1999: 63). Olosuhteet ja valinnat voisivat muuttua, jos ulkopuoliseen rahoitukseen liittyviä
riskejä voitaisiin vähentää.
76

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Maaseudun innovaatiotoiminnan ongelmia
Maaseudulla yritysrakenteen ja instituutioiden suuntautuminen perinteiseen tuotantoon vaikeuttaa
innovaatioiden kehittämistä. Maaseutuyrittäjät eivät koe saavansa yhdistys- ja järjestötoiminnasta
tukea yrityksensä kilpailuaseman kehittämiseen. Uusia tuoteideoita vähätellään ja puhutaan
mielellään niiden mahdollisesta kannattamattomuudesta. Innovatiivisten yrittäjien mielestä neuvontapalvelut
tukevat huonosti heidän ponnistuksiaan. (Alarinta 1998: 128.) Maaseudulta puuttuu
innovaatiotoimintaa tukevaa sosiaalista pääomaa.
Pirstoutuneet hallintorakenteet ja -käytännöt eivät tue parhaalla mahdollisella tavalla maatalousyrittäjien
pyrkimyksiä monipuolistaa elinkeinotoimintaansa. Tukea ja rahoitusta saa helpoimmin
toimintaan, joka on tarkoitettu kokopäivätoimiseksi. Työhallinnon säädökset estävät osaaikaisesti
maataloutta hoitavia yrittäjiä osallistumasta työvoimapoliittiseen koulutukseen (Katajamäki
ym. 2001: 26).
Uusien tuotteiden ja elinkeinojen kehittymistä hidastaa myös johtamisosaamisen, ammattitaitoisen
työvoiman ja uusimman teknologian soveltamisessa tarvittavan asiantuntemuksen puute.
Oma merkityksensä voi olla paikallisten markkinoiden haluttomuudella ottaa vastaan uusia innovaatioita.
Näiden seikkojen takia maaseudun yritykset joutuvat hakemaan sekä yhteistyökumppaninsa
että asiakkaansa pitkien matkojen takaa. Etäisyydet vähentävät vuorovaikutuksen intensiteettiä.
Maaseudun monitaitoiset yrittäjät kokevat keksintöjen taloudellisen kannattavuuden saavuttamisen
vaikeaksi, sillä se edellyttää mm. onnistunutta markkinointia. Paikallinen yritysrakenne ei
useinkaan tue maaseudun innovaattoria, ellei tuotekehityksessä suuntauduta maa- tai metsätalouteen
soveltuvan keksinnön kehittämiseen. Järjestöistä ja yrityspalveluista saadaan innovaatiotoimintaan
vain vähäistä tukea, joten yrittäjän sitoutumisen pitää kestää pettymykset. Yrittäjän on
myös oltava valmis luopumaan vanhoista toimintatavoista ja kokeilemaan uusia yhteistyömalleja.
Kehitystoiminnan edetessä ongelmaksi tulee koe-erien ja prototyyppien valmistaminen, sillä jos
yrittäjä ei pysty pääsemään yhteistyöhön sopivia laitteita omistavan yrityksen, oppilaitoksen tai
tutkimuslaitoksen kanssa, tarvitaan kalliita investointeja. Lisäksi maaseutuyrittäjien keksinnöt
saattavat olla luonteeltaan sellaisia, että kilpailijoiden on helppo kopioida niitä. (Alarinta 1998:
127.)
Maaseutuyritysten verkostoitumisen ongelmia
Yksi asiantuntijoiden identifioimista maaseudun yritystoiminnan ongelmista oli maaseudun yrittäjien
vähäinen yhteistyö (Sillanpää 2002: 11-12). On tärkeää koettaa arvioida, onko yhteistyön
vähäisyyden taustalla tekijöitä, joihin voidaan vaikuttaa alueellisen kehittämistyön keinoin. Samalla
on kuitenkin muistettava, että yhteistyö ei ole tavoite sinänsä, vaan väline, jonka tehokkuutta on
voitava arvioida suhteessa tavoitteisiin, kuten taloudelliseen kasvuun ja elinkeinorakenteen monipuolistumiseen.
Ruuskanen (1999) haastatteli Kainuussa ja Pohjanmaalla 23 maaseudulla toimivaa puu- ja
elintarvikealan yrittäjää. Hän havaitsi, että pienyrittäjät eivät tavoittele taloudellista tulosta ja kasvua
niin yksisilmäisesti ja johdonmukaisesti kuten taloustutkijat odottavat. Verkostoyhteistyö,
ainakin siinä muodossa kuin sitä maaseudun yrittäjille usein tarjotaan, voisi rajoittaa liikaa pienyrittäjän
itsenäisyyttä ja muuttaa hänen työnsä luonnetta.
Ruuskasen mukaan käytännöllisesti katsoen kaikki haastatellut korostivat, että “yrittäjänä saa
olla itsensä herra” (Ruuskanen 1999: 54). Pienyrittäjät haluavat olla vapaita tarkoista aikatauluista
ja hierarkioista ja päättää “kelle tehään, mitä tehään ja miten tehään” (mt: 57). Komponenttien
77

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
valmistaminen alihankintaverkostossa tuntuisi yksitoikkoiselta, ja sitä olisi tehtävä verkoston kärkiyrityksen
asettamien aikataulujen mukaan. Yhteistyöhön sitoutuminen kaventaisi pienyrittäjän
itsemääräämisoikeutta (mt: 58).
Verkostoitumisen vaikutukset työn luonteeseen voivat olla erityisen ongelmallista sellaiselle
pienyrittäjälle, joka tekee itsekin tuotannollista työtä yrityksessään. Ruuskasen haastattelemat
pienyrittäjät näyttävät arvostavan työnsä vaihtelevuutta. “... [S]ahataan ja höylätään ja tarvittaessa
... ajetaan puutki metästä ja sitte taas tehhään mökkejä.” “Mulla on aina uusia projekteja - niistä se
tulee se mielekkyys ... jos koko ajan tehään massaa - ni mulla rupiaa ainakin maistuu puulle se.”
(Ruuskanen 1999: 58.)
Ruuskasen aineistossa oli vain yksi yritys, joka oli luopunut kokonaan omien tuotteiden valmistuksesta
ja keskittyi pelkästään alihankintaan. Yritys oli samalla aineiston muita yrityksiä suurempi,
sillä se työllisti seitsemän työntekijää. Yrittäjä itse ei työskennellyt tuotannossa muuten kuin
aivan satunnaisesti. Kolmelle asiakkaalle tehty alihankintatyö ei muuttanut yrittäjän itsensä työtä
tehdasmaisen monotoniseksi. Yritys hyötyi alihankintasuhteesta monin tavoin. Se erikoistui, ja
siten kasvatti tuottavuuttaan pitämällä koneiden käyttöasteen korkeana. Lisäksi koneinvestoinnit
ja markkinointikustannukset pysyivät kevyinä. Selviytyäkseen tilauksistaan yritys käytti apunaan
omia alihankkijoita, mutta luotettavien kumppaneiden löytäminen ei ollut helppoa (Ruuskanen
1999: 55-56).
Edellisen perusteella on mahdollista, että maaseudun yritykset suostuvat alihankkijoiksi vasta,
kun ne ovat kasvaneet kokoon, jossa yrittäjä itse voi vapautua komponenttituotannon monotonisuudesta.
Jos yritys työllistää vain yrittäjän ja muutaman työntekijän, yritys pyrki mieluummin
luomaan tasa-arvoisia, horisontaalisia yhteistyösuhteita, jotka eivät muuta yrityksen työn luonnetta
yksitoikkoiseksi.
Yrittäjän pyrkimys monipuoliseen työnkuvaan voi olla yrityksen erikoistumisen ja laajenemisen
este. Horisontaalisten yhteistyöverkostojen tuottavuutta lisäävä vaikutus on todennäköisesti
pienempi kuin vertikaalisten, alihankkijaverkostojen vaikutus. Horisontaalisessa yhteistyössä yritykset
voivat tehostaa esimerkiksi markkinointia ja tuotekehitystoimintaa, kun taas vertikaalissa
yhteistyössä verkosto muodostaa kärkiyritysten johdolla toimivan tuotantoketjun, jossa tuottavuus
kasvaa yritysten erikoistumisen myötä (ks. myös Alarinta 1998: 150-154).
Maaseudun kehittämistyön pirstoutuneisuus
Eräiden tutkijoiden esittämien arvioiden mukaan maaseudun kehittämistyö on pirstoutunut
moniin kilpailua synnyttäviin ja tiedon siirtoa hidastaviin palasiin valtionhallinnon sektorien ja
aluehallinnon jakojen mukaan. Hallinnollinen hajanaisuus on ollut yksi syy siihen, että maaseudun
kehittämiselle ei ole pystytty luomaan yleisesti hyväksyttyä strategiaa eikä visiota.
Kehittämistoiminnan pirstoutuminen yltää kuntienkin sisälle. Siellä railoja repeää hallintokuntien
välille sekä kylien ja kunnallisen päätöksenteon välille. Erään selvityksen mukaan kunnissa
tehdään päätöksiä hallinnonaloittain, katsomatta kokonaisuutta. Esimerkiksi kyläkouluja saatetaan
lakkauttaa koulutoimen tarvitsemien lyhyen aikavälin säästöjen saavuttamiseksi. Hallintokuntien
välisiä rajoja ei pystytä ylittämään niin, että voitaisiin toteuttaa yhdistelmä- tai monipalveluratkaisuja.
(Katajamäki ym. 2001: 29.)
Kylien toimintaryhmien ja kunnallisen demokratian välillä on ollut jännitteitä, joiden seurauksena
niiden välinen suhde ei ole selkeytynyt (Katajamäki ym. 2001: 48). Toimintaryhmien toimintakulttuuri
on ollut erilainen kuin kunnallispolitiikkaan vakiintunut toimintatapa, jossa paikkakunnalla
syntyneillä, perinteisissä ammateissa toimivilla puolueaktiiveilla on vahva asema. Toiminta-
78

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
ryhmien työn alkuvaiheessa politiikan vaikuttajat kokivat uusien ryhmien uhkaavan valtaansa
(Hyyryläinen ja Rannikko 2000: 199).
Kylien ja kunnan päätöstentekijöiden jännitteet liittyvät mm. kylätoimikuntien kasvaneeseen
aktiivisuuteen. Jännitteiden ratkaisemiseksi on ehdotettu kumppanuutta hankkeiden suunnittelussa.
Silloin vältettäisiin hanketasolla syntyviä ristiriitoja, jotka johtuvat siitä, että toimintaryhmien
ideat eivät käy yksiin kuntien ja seutukuntien kaavailujen kanssa. On epäselvyyttä siitä, millaiset
kehittämistehtävät sopivat parhaiten toimintaryhmille, mitkä kunnille ja mitkä seutukunnille. (Katajamäki
ym. 2001: 60.)
Ohjelmaperusteisen kehittämistyön ongelmana on varsinaisena tavoitteena olevan, hyötyä
tuottavan hanketyön pirstoutuminen pieniksi ja lyhytkestoisiksi kokonaisuuksiksi. Kuntien näkökulmasta
hankkeet ovat irrallisia, ja niiden kytkeytyminen kuntien perinteisiin toimintoihin on
sattumanvaraista. Projektien näkökulmasta hankkeiden asemaa vaikeuttaa niiden vetäjien riippuvuus
kuntien viranhaltijoista. Edes hankkeiden toteutuminen ei takaa sitä, että niistä saataisiin
pysyvää hyötyä. Hankkeessa syntynyt osaaminenkin voi hävitä paikkakunnalta projektin vetäjän
siirtyessä uuteen asemapaikkaan. (Katajamäki ym. 2001: 29-30.)
Hankkeiden pirstoutumisen ja hallintotyön hankaluuksien syynä on osaltaan se, että keskushallinnon
tasolla ei ole luotu yhtä yhtenäistä valtakunnallista käytäntöä. Hankkeiden aloittaminen
joudutaan hyväksymään useissa eri toimielimissä ja rahoitus voi viivästyä. Hallinnointi-, seurantaja
raportointikäytännöt ovat epärationaalisen raskaita. Näillä kaikilla seikoilla on oma vaikutuksensa
mahdollisuuksiin toteuttaa innovatiivista kehittämistyötä maaseudulla. Kun hallinnonalat
eivät ole pystyneet järkevöittämään käytäntöjään, vaan ovat pitäneet kiinni hallinnonalakohtaisista
budjetointimomenteistaan, hankkeista on pyrkinyt tulemaan sektorirajoittuneita. Monialaisuuteen
ei ole useinkaan päästy. Hanketasolla on ollut vaikea pitää kiinni strategiasta, kun hankkeet
ovat pirstoutuneet osiin eri ministeriöiden toisistaan poikkeavien sääntöjen ja menettelyjen vuoksi
ja EU:n tavoiteohjelmien keskinäisten erojen takia. (Virkkala 2000: 26.)
Seutukunnat ovat nykyisellään hauraita rakennelmia, joiden toiminta voi halvaantua yhdenkin
kunnan poikkipuolisuuteen. Tällaisten ongelmien varalle aluekehittämisen rahoittamisessa tarvittaisiin
joustavuutta, jotta yhteistyöhalukkaiden kuntien kehitys voi jatkua (Katajamäki ym. 2001:
60-61). Kunnissa päätöksentekijät eivät myöskään aina tiedosta seutukuntayhteistyön pitkäjänteistä
luonnetta, vaan vaativat hyötyjä nopeasti.
Työvoima- ja elinkeinokeskusten toimintaa heikentävät yhä reviirijaot työvoimaministeriön,
kauppa- ja teollisuusministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön välillä. TE-keskuksissa alueellisista
maaseutusuunnitelmista vastaavat maa- ja metsätalousministeriön maaseutuosastot, ja
eräissä TE-keskuksissa muut osastot ja sidosryhmät on jätetty valmisteluprosessin ulkopuolelle.
Vaikka maakunnissa maaseutupolitiikan katsotaankin kuuluvan maaseutuosastojen toimialaan,
maaseutuosastoissa maaseutupolitiikan asema on heiveröinen, sillä valtaosa osastojen työstä
suuntautuu maatalouspolitiikkaan. (Katajamäki ym. 2001: 23-25.)
Maaseutupolitiikan tavoitteiden selkeytymättömyys on keskeinen ministeriöiden välisen yhteistyön
ongelma. Maaseutupolitiikan tavoitteet ovat epäselviä, ja niistä on erilaisia käsityksiä.
Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän asema on liian heikko suhteessa sektoriministeriöihin (Katajamäki
ym. 2001: 21.) Olisi pohdittava, tulisiko Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmää vahvistaa
niin, että siitä voisi muodostua vahva, yhteistä näkemystä luova toimija kuten osaamiskeskustyöryhmästä
on tullut omalla toiminta-alueellaan, niin kuin myöhemmin nähdään.
79

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
5.6 Maaseutupolitiikan painopiste ei ole ollut innovaatiotoiminnassa
Maaseudun elinkeinotoiminnan monipuolistaminen ei ole ollut maaseutupolitiikan painopiste
Suomessa eikä muuallakaan Euroopassa. Pääosa huomiosta ja maaseudulle annetusta tuesta on
suuntautunut maataloudelle. Mielikuvienkin tasolla maaseutu ja maatalous on samaistettu sekä
Suomessa että muualla Euroopassa (Rouhiainen 2002: 139-140).
Suomessa maatilataloudelle toisen maailmansodan jälkeen annettu tulo- ja hintatuki nousee
euroissa laskettuna kymmeniin miljardeihin. Pelkästään vuonna 2000 maa- ja puutarhataloudelle
annettu tulotuki oli 1,6 miljardia euroa (VTV 2002: 18). Tuet eivät kuitenkaan ole riittäneet käynnistämään
maaseudulla niin voimakasta myönteisten kerrannaisvaikutusten kehää, että maaseudun
taantuminen ja maaltamuutto olisi pysähtynyt.
Maataloustuki on tuottanut aluetalouksille suhteellisen vähäistä hyötyä, sillä maatalouden korkeat
tuotantokustannukset ovat kuluttaneet tukena annettuja voimavaroja. Esimerkiksi vuonna
2000 maa- ja puutarhatalouden kustannukset olivat 2,7 mrd euroa, eli noin 0,6 mrd euroa enemmän
kuin alan tuotteiden myynnin tuotto (VTV 2002: 18.) Viljelijöiden käteen jäävä tulo oli 1,0
miljardia euroa, eli vähemmän kuin mitä toimiala sai tulotukea. Maanviljely aiheutti viljelijöille
nettotappiota, ja jos viljelijöille olisi maksettu sama tuki ilman että he olisivat harjoittaneet elinkeinoaan,
maanviljelijöiden nettotulot olisivat nousseet 0,6 miljardilla eurolla eli 60 %:lla. Silloin
maataloustulo olisi ollut yhtä suuri kuin tulotuki, kun nykyään maataloustulo jää pienemmäksi
kuin maataloudelle annettu tuki.
Maatalouden kustannusten korkeus johtuu suurelta osin Suomen epäsuotuisten luonnonolojen
suorista ja epäsuorista vaikutuksista. Täällä joudutaan esimerkiksi viljelemään lajikkeita, jotka
kestävät ankarat luonnonolot, mutta ovat vähemmän satoisia kuin parhailla maatalousmailla
menestyvät lajit. Vuodesta 1999 lähtien Suomi onkin luokiteltu EU:n sisällä kauttaaltaan epäsuotuisaksi
maatalousalueeksi. Jos maatalous olisi tuottavampaa, maaseutu hyötyisi maatilataloudelle
annetuista tuista niin, että alan pääoma- ja palkkatulot olisivat suuremmat. Investoinnit maatalouteen
ja sitä palvelevaan toimintaan kasvaisivat, ja koko maaseudun kehitys voisi vauhdittua
merkittävästi. Maatalouden korkeiden kustannusten takia maatalousvetoinen politiikka ei ole
tuottanut toivottuja tuloksia. Maatalouden epäsuotuisat luonnonolot ovat vähentäneet maataloudesta
maaseudun muille toimialoille kohdistuvia ulkoisvaikutuksia. Siten suomalaiset luonnonolot
ovat merkittävä maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistamista rajoittava tekijä.
Maatalouden vahva asema maaseudulla on ollut osaltaan seurausta siitä, että Suomessa maataloutta
on käytetty keinona työllistää ja juurruttaa yhteiskuntaan suuria väestöryhmiä, joiden
asema olisi muuten jäänyt irralliseksi. Näillä toimilla on ollut kansaa yhdistävä, mutta maaseudun
yhdyskuntarakennetta hajauttava ja innovaatiotoimintaa heikentävä vaikutus. Yhdyskuntarakennetta
hajautti jo 1700-luvulla toteutettu isojako ja vuonna 1848 aloitettu uusjako. Kylien asutus
hajaantui asukkaiden muuttaessa saamiensa maiden keskelle (Katajamäki ym. 2001: 7). Vuonna
1919 säädettiin torpparien vapautuslaki. Sille vuonna 1922 jatkona laadittu Lex Kallio antoi valtiovallalle
mahdollisuuden pakkolunastaa maata jaettavaksi torppareille ja tilattomille.
Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, lähinnä vuoden 1941 pika-asutuslain ja vuoden
1945 maanhankintalain perusteella maata luovutettiin Karjalasta evakkoon joutuneille siirtolaisille
ja armeijan miesvahvuudesta merkittävän osan muodostaneille maaseudun maattomille miehille.
Näiden lakien perusteella muodostettiin tiloja, joiden koko oli enintään 15 hehtaaria peltoa.
Lisäksi uudistiloihin kuului metsää. Kaikkiaan uusia tiloja syntyi 101 000 kpl (Laitinen 1995: 123-
125). Määrä oli suuri, sillä vuonna 1998 aktiivitilojen kokonaismäärä oli Suomessa enää 87 000
(Palttila ja Niemi 2003: 93).
80

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Uusien tilojen muodostamisella haluttiin turvata elintarvikehuoltoa epävarmassa maailmanpoliittisessa
tilanteessa ja kiinnitettiin perheellisiä rintamamiehiä yhteiskuntaan. Lisäksi turvattiin
työvoiman saaminen sotakorvausmetsätöihin ja voimalaitosten rakentamiseen. Asutuspolitiikan
seurauksena Suomen tilakoko pieneni esimerkiksi Ruotsiin verrattuna, ja maaseudulla asuvan
väestön määrä pysyi korkeana. Ruotsissa pienet tilat alkoivat luopua maataloudesta 1930-luvulla
ja kokonaispeltoala alkoi supistua 1940-luvulla. Suomessa vastaavat ilmiöt siirtyivät 1950- ja
1960-luvulle (Häkkilä 1991: 37). Maatilojen keskikoko, johon oli päästy ennen toista maailmansotaa,
saavutettiin Suomessa uudelleen vasta 1970-luvulla (Kola 2002: 116). Syrjäisissä maaseutukunnissa
maatilojen keskimääräinen peltoala oli 1990-luvulla lähes kolmanneksen pienempi kuin
ydinmaaseudun ja kaupunkien läheisen maaseudun kunnissa (Palttila ja Niemi 2003: 99).
Maataloutta on käytetty keinona ratkaista vaikeita yhteiskunnallisia ongelmia, ja “maatalouspolitiikkaa
ovat leimanneet alue- ja sosiaalipoliittiset painotukset selvästi enemmän kuin elinkeinon
kehittäminen sellaisena yritystoimintana, joka käyttää tuotantovälineistöä hyväkseen mahdollisimman
taloudellisella tavalla” (Sirén 1991: 5). Maataloudesta poistettiin tavanomaisia innovaatiotoiminnan
kannustimia. Tuotannon tehostuessa tuotantomääriä rajoitettiin, ja muussa taloudessa
normaalia yritysten pyrkimystä yhdistyä suuremmiksi kokonaisuuksiksi estettiin toteutumasta
lupa- ja kiintiöjärjestelmillä sekä markkinointimaksun avulla. Esimerkiksi kananmunien
tuotannossa otettiin vuonna 1991 käyttöön menettely, jossa yli 10 tonnia tuottaville tiloille määrättiin
10 viikon tuotantotauko (mt: 6). Korkean tuottavuuden yrityksiä rangaistiin tehokkuudesta,
kun haluttiin suojella pienten yritysten asemaa.
Varsinkin ennen Suomen EU-jäsenyyttä maataloutta harjoitettiin tiukassa julkisen vallan ohjauksessa,
jossa normaalien kysyntä- ja hintasignaalien vaikutukset tuotantoon ja tuottajiin pyrittiin
suurelta osin ehkäisemään. Samalla vähennettiin kannusteita innovaatiotoimintaan - uuden oppimiseen,
kustannusten säästämiseen, maan ja muun pääoman tehokkaaseen käyttöön sekä uusien
tuotteiden ja tuotantomenetelmien kehittämiseen. Elinkeinotoiminnan luonteva laajeneminen
tuotteiden jatkojalostukseen ehkäistiin ohjaamalla maataloustuotteet jalostukseen erikoistuneille
osuuskunnille ja muille yrityksille. Myös riippuvuus tukipolitiikasta ja sen nopeat muutokset ovat
olleet rationaalisen suunnittelun este. Vuoteen 1965 asti Suomessa maksettiin pellonraivauspalkkioita,
mutta jo vuonna 1969 alettiin maksaa korvauksia peltojen paketoinnista (Häkkilä 1991:
39).
Maataloutta ylläpitävä tukipolitiikka on vähentänyt tarvetta kehittää maatalouden sivuelinkeinoja.
Esimerkiksi maatilamatkailu oli yleistä sodan jälkeen. Haahti (1991) on vertaillut matkailupalvelun
lopettaneita tiloja sitä jatkaneisiin tiloihin. Vertailussa kävi ilmi yrittäjän aktiivisuuden ja
ulospäinsuuntautuneisuuden merkitys. Tiloilla, jotka joutuivat lopettamaan maatilamatkailun tarjonnan
oli mm. syntynyt liiankin pysyviä asiakassuhteita. Asiakaskunta ikääntyi eikä halunnut mak-
81

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
saa uusista palveluista. Palvelujen laatu tosiasiassa rapistui, eikä asiakaskunnan seuraava sukupolvi
ollut enää kiinnostunut niistä. Joustamaton, kiinteä hinnoittelu merkitsi alhaista katetta, mikä heikensi
edelleen mahdollisuuksia kehittää palveluja. Tiloilla, joilla maatilamatkailua jatkettiin, asiakaskunta
muodostui melko uskolliseksi, mutta kuitenkin se uudistui riittävästi, sillä palveluja kehitettiin
jatkuvasti. Asiakaskunnan ja viranomaistahojen uusiin vaatimuksiin sopeuduttiin, ja niitä
pyrittiin jopa ennakoimaan. Yrittäjien ulospäinsuuntautuneisuus ilmeni aktiivisena tilausten hankintana,
menekin edistämisenä ja kontaktien rakentamisena. Liikkeenjohtoa ja omaa osaamista
kehitettiin mm. osallistumalla koulutustilaisuuksiin. (Haahti 1991: 29-32.)
82

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
6. Suomalainen kaupunki innovaatiotoiminnan
ympäristönä
6.1 Suurten ja pienten kaupunkien innovaatiotoiminnan
eroja
Onko kaupunkeja rohkaistava erikoistumaan tietylle toimialalle ja vai tulisiko niitä kannustaa
monipuolistamaan toimialarakennettaan? Tämän raportin lähtökohdista on luontevaa painottaa
monipuolistumispyrkimyksiä. Erikoistumiseen johtavat keskittymisprosessit voivat kuitenkin
olla niin vahvoja, että julkisen sektorin toimilla saattaa olla vain vähäistä vaikutusta elinkeinorakenteeseen.
Silloin hyvä strategia voi olla osaamisen monipuolistaminen ja syventäminen kaupungin
erikoistumisalalla. Kun kaupungissa alkaa olla kansainvälisesti kilpailukykyistä osaamista
yhdellä toimialalla, sitä tukeva innovaatiotoiminta pyrkii luonnostaan tuottamaan uusia elinkeinonhaaroja
ja liiketoimintamahdollisuuksia. Tietylle toimialalle erikoistuneesta kaupungista voi
kehittyä alan yritysklusteriin nojautuva kaupunki.
Kaupungeilla on taipumus erikoistua jollekin toimialalle, jos lokalisaatioedut eli saman toimialan
yritysten alueellisesta läheisyydestä syntyvät mittakaavaedut ovat suurempia kuin urbanisaatioedut
eli mittakaavaedut, joita yritykset saavat muiden toimialojen yritysten läheisyydestä. Kansainvälisessä
tutkimuksessa on käynyt ilmi, että ainakin suuriin maihin näyttää syntyvän sekä melko
erikoistuneita kaupunkeja että niitä suurempia, monipuolisen toimialakoostumuksen omaavia
metropoleja. Metropoleissa laaja joukko toimialoja on melko tasavahvasti edustettuina. Pienemmissä
keskuksissa on vähemmän toimialoja, ja muutama niistä on työvoimaosuudeltaan vahvempia
kuin maassa keskimäärin.
Suurkaupunkien ja pienempien keskusten välillä on myös eroja taloudellisen toiminnan luonteessa.
Yhdysvalloissa yli puolen miljoonan asukkaan suurkaupungit ovat enemmän suuntautuneita
palveluihin kuin keskisuuret kaupungit (50 000 - 500 000 asukasta), jotka ovat selvemmin
erikoistuneet tuotantotoimintaan. Keskisuurissa kaupungeissa suurempi osa työpaikoista on
kypsillä toimialoilla - tekstiiliteollisuudessa, elintarviketeollisuudessa ja puu- ja paperiteollisuudessa.
Kypsillä toimialoilla kilpailu on useimmiten luonteeltaan kustannuskilpailua, joten voitot ja
siten investointimahdollisuudet eivät ole kovin suuria. Metropoleissa suurempi osa työntekijöistä
työskentelee aloilla, jotka ovat teknologisen elinkaarensa alkuvaiheessa - esimerkiksi tietokoneiden,
elektroniikkalaitteiden ja instrumenttien valmistuksessa. (Henderson 1997: 588.)
Metropolit eivät erikoistu millekään erityiselle toimialalle vaan pikemminkin innovaatiotoimintaan
yleensä (Duranton ja Puga 1999). Innovaatiotoiminnassaan suurkaupungit hyötyvät toimialojensa
ja kansainvälisen vuorovaikutuksen runsaudesta. Monipuolisen elinkeinorakenteen
omaavat suurkaupunkialueet näyttävät pystyvän synnyttämään enemmän innovaatioita ja uusia
yrityksiä kuin pienemmät keskukset. Yhdysvalloissa vuonna 1982 syntyneistä tuoteinnovaatioista
96 % kehitettiin metropolialueilla (Feldman ja Audretsch 1999: 415).
Suuren mittakaavan tuotantotoiminta sijoitetaan usein kalliiden metropolien ulkopuolelle
pieniin keskuksiin tai jopa maaseudulle. Yksi sijaintipaikan valintakriteeri on toimialan työvoiman
saatavuus, eli yritykset voivat hakeutua sellaiseen pieneen tai keskisuureen keskukseen, jossa on jo
oman toimialan yrityksiä. Tämä prosessi vahvistaa pienten keskusten erikoistumista tietyille toimialoille.
Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että metropoleissa syntyneitä innovaatioita annetaan
tuotettavaksi pienemmissä kaupungeissa, joissa tuotantokustannukset ovat edullisemmat kuin
83

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
suurkaupungeissa. Pieniin kaupunkeihin kertyy tiettyjen toimialojen osaamista ja yrityspalveluja.
Pienten kaupunkien erikoistumista voi vahvistaa myös yritysten muuttoliike. Esimerkiksi
Ranskassa vuosina 1993-1996 perustettiin yhteensä yli 250 000 uutta yritystä tai toimipistettä.
Tästä määrästä 58,6 % syntyi alueille, joiden toimialarakenne oli keskimääräistä monipuolisempi
eli metropolimaisempi. Samaan aikaan yli 23 000 toimipistettä muutti työvoima-alueelta toiselle.
Muuttaneista toimipaikoista 93,9 % poistui monipuolisen toimialarakenteen alueelta ja kaksi
kolmasosaa niistä asettui alueelle, jotka olivat keskimääräistä erikoistuneempia yrityksen toimialalle.
Yritysten uudelleensijoittuminen pyrki siis vahvistamaan olemassa olevaa alueellista erikoistumista.
Prosessi saa käyttövoimansa monipuolisen toimialarakenteen alueilla syntyneiden
uusien yritysten suuresta määrästä ja yritysten halusta siirtyä myöhemmin omalle toimialalle erikoistuneille
alueille. (Duranton ja Puga 1999: 8.)
Pienten ja suurten kaupunkien välille syntyy eräänlainen tasapaino. Suurkaupungit ovat elinkeinorakenteeltaan
monipuolisia ja synnyttävät runsaasti innovaatioita ja yrityksiä. Usein uusien tuotteiden
suurtuotanto annetaan pienten kaupunkien yritysten tehtäväksi, ja myös yrityksiä siirtyy
pieniin kaupunkeihin hyötymään niiden erikoistuneesta ja edullisesta työvoimasta. Syntyy aluerakenne,
jossa suurkaupungit erikoistuvat monialaiseen innovaatiotoimintaan ja pienemmät keskukset
erikoistuvat tiettyjen toimialojen tuotantotoimintaan ja ajan myötä myös alaa tukevaan
innovaatiotoimintaan. Koko kansantaloudelle molemmat kaupunkityypit ovat tärkeitä. Pienet
keskukset tarjoavat edullisen kustannustason ja metropolit tuottavat innovaatioita ja uusia yrityksiä,
joita ilman pienet keskukset voisivat menettää elinvoimaansa.
Teknologioitten elinkaaret voivat muovata suurten ja pienten kaupunkien välistä tasapainoa.
Teknologiasyklin alkuvaiheessa yritykset saattavat asettua mieluummin metropoliin kuin pieneen
kaupunkiin ja verkostoitua innokkaasti muiden yritysten kanssa. Syklin nousuvaiheessa teknologinen
tieto vaikuttaa kompleksiselta ja on myös kumulatiivista. Voittajayritykset kasvavat nopeasti,
riski haitallisten tietovuotojen syntymisestä on vähäinen, ja alan yritykset voivat huoletta toimia
samoilla paikkakunnilla ja hyötyä niillä kehittyvistä erikoispalveluista kuten alan koulutuksesta ja
tutkimuksesta. Tällöin ollaan lähellä yritysryppään eli klusterin (Porter 1990) muodostumista.
Teknologiasyklin tasaantuessa yritysten kiinnostus verkostoitumiseen voi vähentyä ja halu
muuttaa erikoistuneeseen pikkukaupunkiin kasvaa. Teknologinen tieto on integroitu ja analysoitu
vähemmän kompleksiseen ja helpommin siirrettävään muotoon. Tieto siirtyy aiempaa helpommin
yrityksestä toiseen, ja tietovuotojen haitallisuutta lisää se, että hyödyntämättömiä teknologisia
mahdollisuuksia on enää jäljellä suhteellisen vähän. Näissä oloissa yritykset saattavat haluta ottaa
etäisyyttä muihin saman toimialan yrityksiin ja sijoittua pieniin kaupunkeihin.
Ajan myötä jollekin paikkakunnalle saattaa keskittyä innovaatiotoiminnassaan samaa tieteen
tai teknologian aluetta hyödyntäviä eri toimialojen yrityksiä. Tällaisen keskittymisen havaittiin
eräässä tutkimuksessa lisäävän innovaatiotoiminnan tuottavuutta. (Feldman ja Audretsch 1999.)
Samassa tutkimuksessa kävi ilmi, että toimialarakenteeltaan erikoistuneilla paikkakunnilla innovaatiotoiminnan
tuottavuus on pienempi kuin toimialarakenteeltaan monipuolisilla paikkakunnilla.
Juuri tästä syystä innovaatiotoimintaa usein sijoitetaan metropolimaisille kaupunkialueille.
Ilmeisesti pienten kaupunkien innovaatiotoiminta olisi tuottavampaa, jos niissä saataisiin enemmän
virikkeitä muilta toimialoilta. Aluekehittämisen keinoin on mahdollista edistää virikkeiden
välittymiseen johtavaa verkostoitumista.
Kaupunkityyppien työnjakoon liittyvät riskit näyttävät kohdistuvan pieniin kaupunkeihin.
Erikoistuneen tai yksipuolisen elinkeinorakenteen paikkakunnat ovat haavoittuvia talouden ja
teknologian nopeassa muutoksessa. Kun kansainvälisen kaupan esteitä poistetaan, tuotannollista
toimintaa kannattaakin ehkä sijoittaa ulkomaille eikä kotimaan pienempiin keskuksiin. Pieniin
keskuksiin jo sijoitettuja toimintoja saatetaan siirtää halpojen kustannusten maihin. Nykyään suomalaiset
yritykset investoivat mm. Viroon, muualle EU:n uusiin jäsenmaihin ja Kiinaan (ks. Alho
84

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
ym. 2001). Toisaalta pienen kaupungin onnistunut erikoistumisprosessi voi johtaa poikkeuksellisen
nopeaan kasvuun, kuten on käynyt Salossa.
6.2 Suomen kaupunkien erikoistuminen
Jos Suomen kaupunkeja ryhmitellään niiden innovaatiotoiminnan ja elinkeinorakenteen perusteella,
syntyy useita toisistaan eroavia ryhmiä. Seuraavissa jaksoissa tarkastellaan eri kaupunkien ja
kaupunkiryhmien innovaatiotoiminnan pääpiirteitä ja innovaatiostrategian valintoja.
Tarkastelussa yhdistetään ja tulkitaan tietoja neljästä suomalaisesta tutkimuksesta, joissa kaupunkeja
on vertailtu käyttäen objektiivisia mittareita. Huovari ym. (2001) yhdistävät useita seutukuntien
ominaisuuksia kuvaavia mittareita muodostaakseen kuvan seutukuntien kilpailukyvystä.
Heidän mittaristossaan on myös innovaatiotoimintaa kuvaavia muuttujia. Susiluoto ja Loikkanen
(2001) vertailevat manner-Suomen seutukuntien tehokkuuseroja yksityisten yritysten toiminnassa.
Vertailussa tarkastellaan arvonlisäystä suhteutettuna seutukunnan työllisten määrään, pääomakantaan
ja mm. koulutustasoon. Kaupunkiverkkotutkimuksessa (Antikainen 2001) tarkastellaan
kaupunkien työssäkäyntialueiden väestömäärää, keskusmerkitystä, toiminnallista erikoistumista,
osaamisperustaa, kulttuuripalveluja ja kansainvälistymistä. Laakso (2000) on laskenut
toimialojen työpaikkojen perusteella kaupunkialueiden erikoistumisprofiilit. Erikoistumisprofiili
kuvaa, kuinka paljon kunkin toimialan osuus seutukunnan työpaikoista poikkeaa saman toimialan
työpaikkaosuuden keskiarvosta muilla kaupunkialueilla.
Muista suomalaisista kaupungeista erottuvat omaksi ryhmäkseen Helsinki, Tampere, Turku,
Oulu ja Jyväskylä. Ne muodostavat kärkiviisikon seutukuntien kilpailukykyvertailussa ja kaupunkiverkkotutkimuksen
vahvuusluokkatarkastelussa. Turkua ja Jyväskylää lukuun ottamatta viisikko
menestyy hyvin myös seutukuntien tehokkuusvertailussa. Helsingillä on kaupunkiverkkotutkimuksessa
ylhäisen yksinäinen asema, mutta muut viisikkomme jäsenet luokitellaan teknologian
keskuksiksi ja samalla monipuolisiksi yliopistoseuduiksi. Kärkiviisikkoon kuuluvat kaupungit
ovat myös suurimpien yliopistojen sijaintipaikkoja.
On jonkin verran näyttöä siitä, että kaupunkien kehityksessä johtajuudella on merkitystä. Suomessa
Oulu on yleisimmin siteerattu esimerkki visionaaristen yksilöiden ja yhteistyösuhteiden
vaikutuksesta (ks. esim. Kulju 2002). Jyväskylässä muutosjohtajilla oli tärkeä merkitys tieto- ja
viestintäteknologian toimintaedellytysten kehittämisessä (Linnamaa 2002). Tampereellakin aktiivisilla,
rohkeaan päätöksentekoon pystyvillä johtajilla ja heidän yhteistyöverkostoillaan on ollut
oma osuutensa (Kostiainen ja Sotarauta 2002). Kehitystä ei tapahdu ilman yksilöiden panosta.
Alueellisen kehittämisen kenttä on lisäksi jossain määrin avoin, ja siinä johtajuus on mahdollista
ottaa, vaikka sitä ei olisi muodollisesti annettu (Ståhle ja Sotarauta 2003: 82).
Helsingin seutukunta
Helsingin seutukunta on muita suomalaisia kaupunkeja metropolimaisempi suuren väestömäärän,
monipuolisen elinkeinorakenteen sekä korkean tutkimus- ja kehitystoiminnan työpaikkaosuuden
ansiosta. Metropolien tapaan Helsinki on muuhun maahan verrattuna erikoistunut melko
vahvasti tutkimus- ja kehitystyöhön. Ala on Helsingin erikoistumisprofiilissa neljäntenä ilmaliikenteen,
tietojenkäsittelypalvelun ja tukkukaupan jälkeen (Laakso 2000: 24). Helsingissä tutkimus-
ja kehittämistyötä tekevien osuus on kaksinkertainen muiden kaupunkialueiden keskiarvoon
nähden.
85

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiotoiminnassaan Helsinki ei kuitenkaan ole kovin tuottelias seutukunta väestömääräänsä
nähden. Vuosien 1995-1999 patentti- ja väestötiedoilla laskettuna Helsingin patenttien
määrä jäi väestöön suhteutettuna Jyväskylän, Oulun ja Tampereen jälkeen neljänneksi. Väestöön
suhteutetut tutkimus- ja kehitysmenot olivat nekin Helsingissä neljänneksi suurimmat vuonna
1999. (Huovari ym. 2001: 89-92.)
Helsingin seutukunta ei ole kärjessä myöskään korkean teknologian ja huipputeknologian
tuotteiden valmistajana. Tämä ilmenee, kun tarkastellaan näiden teknologioiden piirissä syntynyttä
arvonlisäystä osuutena seutukunnan bruttokansantuotteesta. Korkean ja huipputekniikan
osuus oli vuonna 1996 suhteellisesti suurin Salon, Vaasan, Koillis-Pirkanmaan, Vakka-Suomen,
Oulun, Porvoon, Äänekosken, Jyväskylän, Etelä-Pirkanmaan, Savonlinnan, Lounais-Pirkanmaan,
Porin, Tampereen, Härmänmaan, Koillis-Lapin ja sitten vasta Helsingin seutukunnassa.
(Huovari ym. 2001: 98-99.)
Helsingissä on suhteellisen vähän toimipaikkoja, joissa on viime vuosina tuotettu innovaatioita.
Väestöön ja yritysten liikevaihtoon suhteutettuna eniten innovatiivisia toimipaikkoja on Kaakkois-Pirkanmaan,
Äänekosken ja Imatran seutukunnissa. Indeksin rakenne suosii pieniä paikkakuntia,
joilla on suuria innovatiivisia yrityksiä, eli esimerkiksi perinteisille aloille erikoistuneita teollisuuspaikkakuntia.
Indeksissä on mukana vain sellaisia yrityksiä, joilla on vähintään 10 työntekijää.
Tällä indeksillä mitattuna Helsingin seutukunta ei pääse 30 innovatiivisimman seutukunnan
joukkoon. (Huovari ym. 2001: 93-97.)
Mitkä tekijät selittävät Helsingin seutukunnan jäämistä väestömäärään suhteutetun innovatiivisuuden
terävimmästä kärjestä? Jos selitykseksi annetaan suuri väestömäärä, on kysyttävä, miksi
seutukunnalle on keskittynyt keskimääräistä vähemmän innovatiivista väkeä. Uskottavampi selitys
on Helsingin seutukunnan toimialojen suhde innovaatiotoimintaan. Monet Helsingin merkittävistä
toimialoista eivät tuota patentteja tai muita perinteisillä mittaustavoilla havaittavia innovaatioita.
Tällaisia toimialoja ovat mm. liike-elämän palvelut ja julkinen hallinto. Sama koskee
taidealojen ja humanististen alojen toimintaa ja koulutusta.
Tarkasteltuna alueena ja jättämällä pois suhteutus väestömäärään ja kansantuotteeseen Helsingin
seutukunta on kuitenkin suomalaisen innovaatiotoiminnan keskus. Vuonna 1999 koko maasta
haettiin noin 1800 patenttia, ja noin 40 % hakemuksista tuli Helsingin seutukunnasta (Huovari
ym. 2001: 89). Samana vuonna seutukunnassa käytettiin 44 % koko maassa tutkimukseen ja
kehitystyöhön suunnatuista varoista (mt: 91).
OECD:n Helsinki-arvio tarkastelee tieto- ja viestintätekniikkaan (ICT) perustuvien toimialojen
kehitysnäkymiä pääkaupunkiseudulla. Raportin mukaan seutukunnan ongelmana on tehottomuus
alan ideoiden ja teknologioiden kehittämisessä kannattaviksi tuotteiksi ja palveluiksi
(OECD 2003: 162). On siis mahdollista, että pääkaupunkiseudun innovaatiojärjestelmä ei ole
vielä löytänyt keinoja tukea innovaatioiden kaupallistamisvaihetta parhaalla mahdollisella tavalla.
Suomessa on osaamista on teoreettisessa ja teknologisessa tutkimuksessa, mutta sitä puuttuu
tuotteiden kaupallistamisessa, esimerkiksi jakelun, markkinoinnin ja tukipalvelujen järjestämisessä
sekä kansainvälisen liiketoiminnan johtamisessa (mt: 185).
Pääkaupunkiseudulla havaitut kaupallistamisen ongelmat heijastelevat osaltaan koko maan
innovaatiopolitiikan painotusta. Suomessa on kiinnitetty paljon huomiota innovaatiotoiminnan
panosten kasvattamiseen, ja tällaisessa teknologian työntöön perustuvassa strategiassa pullonkaula
syntyy usein juuri kaupallistamisvaiheessa (OECD 2003: 187). Suomalaista innovaatiopolitiikkaa
voisi vahvistaa kysyntätekijöiden parempi huomioon ottaminen.
Yksi Helsingin vahvuuksista on kulttuuri- ja taidealojen osaaminen, mutta sen vaikutus on
jäänyt lähinnä kansalliseksi, sillä kielimuurien yli on päästy vain harvoissa yksittäistapauksissa.
Helsinkiin ei ole esimerkiksi syntynyt samanlaista kevyen musiikin osaamiskeskittymää, joka toimii
Tukholmassa ja sen ympäristössä ja joka on tuottanut kansainvälisesti menestyneitä tuotteita
86

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
jo 1970-luvulta lähtien. Jos kulttuurituotannon kansainvälistymisen ongelmia ei ratkaista, panostukset
kilpailukykyisen suomalaisen sisältöteollisuuden rakentamiseksi saattavat jäädä tuloksettomiksi
(OECD 2003: 177, 180). Se olisi tappio erityisesti Helsingin seutukunnan kannalta. Yksi
ratkaisumalli on ulkomaisen ammattitaidon hyödyntäminen. Helsingissä onkin pitkä perinne ulkomaalaisten
yrittäjien vastaanottamisessa (Bell ja Hietala 2002: 73-75.)
Palvelualoilla työllisyyden odotetaan kasvavan lähivuosina suotuisasti, ja varsinkin liike-elämän
palvelujen työpaikkojen määrän odotetaan kasvavan nopeasti Uudellamaalla (Rantala 2002:
99). Helsingillä on erityiset hyvät mahdollisuudet hyödyntää alan kasvua. Myös korkean teknologian
palvelujen tarjonta on Helsingin seutukunnassa jo huomattavan suurta, noin 6 % koko seutukunnan
arvonlisäyksestä (Huovari ym. 2001: 98).
OECD näkee Suomen yhtenä strategiavaihtoehtona keskittymisen tutkimukseen, tuotesuunnitteluun
ja tuotekehitykseen useilla eri aloilla (OECD 2003: 185). Tässä Helsinki on edelläkävijä.
Metropolien tapaan Helsinki ei ole keskittynyt minkään yksittäisen toimialan innovaatiotoiminnan.
Pikemminkin seutukunta on keskittynyt innovaatiotoimintaan yleensä. Sen tekee mahdolliseksi
korkeakoulujen, yliopistojen ja tutkimuslaitosten keskittymä yhdessä monipuolisen toimialarakenteen
kanssa. Helsingin haasteena onkin tehostaa näistä urbanisaatioeduista syntyvien
mahdollisuuksien hyödyntämistä eli tutkimus- ja tuotekehitystoiminnan tuottavuutta.
Tampereen seutukunta
Tampereelle muodostui yksi Suomen teollisuuden ensimmäisistä keskittymistä. Nykyään Tampereen
seutukunnan elinkeinorakenne on monipuolinen, ja suomalaisella mittapuulla mitattuna
alue on eräänlainen esi-metropoli. Tampereen seutukunnan vahvoja perinteisiä aloja ovat tekstiili-,
paperi-, vaatetus- ja nahkateollisuus, kumi- ja muoviteollisuus sekä koneiden ja laitteiden valmistus.
Nopeasti kehittyviä kasvualoja edustavat elektroniikkateollisuus ja tietojenkäsittely. Tampereen
kehitysmahdollisuuksia vahvistavat sinne syntyneet tietointensiiviset palveluyritykset, joiden
vaikutuksesta on muodostunut yritysverkostoja. Myös tutkimus- ja kehittämistoiminta on
seutukunnan vahvuuksia, ja vuonna 2000 asukasti kohti lasketut t&k-menot olivat yli 2000 euroa,
eli lähes 9 % alueen arvonlisäyksestä.
Osaamiskeskusohjelma on vaikuttanut merkittävästi Tampereen elinkeinorakenteen uudistamisstrategiaan.
Vuonna 1994 käynnistyneeseen ensimmäiseen osaamiskeskusohjelmaan hyväksytyt
osaamisalat, koneenrakennus ja automaatio, informaatio- ja kommunikaatioteknologia ja
terveysteknologia saivat ohjelman myötä virallisen aseman Tampereen elinkeinopolitiikassa. Sitä
ennen kaupunki ei ollut tehnyt selkeää strategisten painopisteiden valintaa (Kostiainen ja Sotarauta
2002). Osaamiskeskusohjelmasta tuli Tampereella myös merkittävä yhteistyön foorumi, joka
toi yhteen eri toimintapiirien vaikuttajia.
Tampereen osaamiskeskuksen osaamisalat painottuivat myös vuonna 1998 hyväksytyssä
Tampereen kaupungin elinkeinostrategiassa. Siinä vakiinnutettiin osaamiseen, tietoon, innovaatioon
ja teknologiaan nojautuva kehittämistoiminta ja perustettiin uusia kehittämisyhtiöitä. Strategia
oli luonteeltaan innovaatiohakuinen, sillä siinä painotettuja tekijöitä olivat alueen innovaatiojärjestelmä,
infrastruktuurit, inhimilliset voimavarat ja uusi yritystoiminta (Tampereen kaupunki
1998: 27).
Tampere ei ole kuitenkaan seurannut orjallisesti osaamiskeskusohjelmassa tehtyjä linjauksia.
Toisessa osaamiskeskusohjelmassa tietointensiivisiä palvelualoja ei hyväksytty Tampereen uudeksi
osaamisalaksi. Kaupunki päätti kuitenkin kehittää toimialaa omalla rahoituksellaan. Niinpä
vuonna 2000 perustettiin kehitys- ja konsultointiyhtiö Professia Oy, joka edistää tietointensiivisen
87

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
osaamisen kaupallistamista. Yrityksen omistavat Tampereen kaupunki, Tampereen Yliopiston
Tukisäätiö, Finnvera ja Tampereen seudun kasvurahasto Ky.
Vuonna 2000 Tampereella valmisteltiin uusi, tietoyhteiskunnan visioon perustuva kehittämisohjelma,
eTampere. Ohjelman kustannusarvio on noin 130 miljoonaa euroa vuosina 2001 - 2005.
Ohjelma aikoo “nostaa Tampereen maailman tietoyhteiskuntakehityksen kärkikaupungiksi” kehittämällä
julkisen hallinnon verkkopalveluja, vahvistamalla tutkimuksen ja koulutuksen osaamispohjaa
sekä synnyttämällä tietoyhteiskuntaan kuuluvaa uutta liiketoimintaa. (Tampereen kaupunki
2000: 1; 20). Osaamiskeskusohjelma edisti osaltaan eTampere-ohjelman muodostumista.
Tietoyhteiskuntakehitykselle Tampereella on vahva perusta. Digitaalisen median yritystoiminta
on kehittynyt kaupungissa 1990-luvun alun hajanaisesta yritteliäisyydestä omaksi klusterikseen.
Klusterin ytimessä toimii Oy Media Tampere Ltd, jonka omistajia ovat mm. Alma Media,
Nokia ja Tampereen kaupunki (Kolehmainen 2003 :18). Media Tampere vastaa viestinnän osaamiskeskuksen
koordinoimisesta osaamiskeskusohjelmassa, ja yrityksen puitteissa johdetaan
myös eTampere-hanketta. Tampereen teknillisen yliopiston Digitaalisen median instituutti on
sekin klusterin keskeisiä toimijoita. Vuonna 2002 yli 400 tutkijaa työskenteli instituutissa yhteensä
yli 100 hankkeessa (DMI 2003).
Tampereen ongelmat ovat osaltaan seurausta mahdollisuuksien runsaudesta niin kuin pienelle
metropolille kuuluukin. Tampereen seutukunnan kuntien välillä ei ole pystytty muodostamaan
samanlaista yksituumaisuutta kuin Oulun seutukunnassa, jossa riippuvuus tieto- ja viestintäsektorista
ja eteläisten keskusten kilpailun uhka on pakottanut fokusoimaan ajattelua. Tampereen kaupungille
seutukunnan kuntien välinen yhteistyö ei ole niin strategisesti tärkeä asia kuin kehyskunnille,
jotka siten epäilevät kaupungin sitoutumista yhteistyöhön. Tampereen kaupunki joutuu kantamaan
päävastuun yhteistyön rahoittamisesta, mikä saa kaupungin puolestaan epäilemään kehyskuntien
sitoutumista yhteistyöhön. Seudullista yhteistyötä ei ole aina onnistuttu organisoimaan
niin, että se toimisi tehokkaasti. Pelisäännöistä on ollut epäselvyyttä, ja kunnat ovat kilpailleet
keskenään yritysten saamisesta alueelleen. (Sotarauta ja Linnamaa 1997: 168.)
Kuntien väliset kilpailutilanteet ovat väistämättömiä. Tampereen seudulla ristiriitoja on ollut
myös yritysten välillä. Yhtenä ongelmana on ollut hedelmällisen vuorovaikutuksen luominen
alueen suurten korkean teknologian yritysten ja aloittelevien yritysten välillä. Pienet ohjelmistoyritykset
ovat kokeneet suuret yritykset kilpailijoiksi työvoimamarkkinoilla (Autere 2000: 22). Tampereella
yrityksillä ei ole ollut mahdollisuutta osallistua niin vahvasti elinkeinopolitiikan linjaamiseen
kuin Oulussa (Sotarauta ja Linnamaa 1997: 176). Tilanne voi olla sittemmin muuttunut.
Tampereella on vahvoja, innovaatiotoiminnassaan tiedelähtöisiä yrityksiä, jotka ovat solmineet
verkostosuhteita alueen korkeakoulujen kanssa. Nämä yritykset hakevat mielellään uusia
kumppaneita alueen ja maan rajojen ulkopuolelta. Se yhdessä suurten yritysten nousseen vaatimustason
kanssa on kannustanut suuntaamaan kehittämisvoimavaroja alihankintayritysten suorituskyvyn
kasvattamiseen. Alihankintayrityksistä halutaan kehittää kansainvälisesti kilpailukykyisiä
järjestelmätoimittajia. (Kautonen ym. 2002: 187.)
Tampereen mahdollistava kehittämismalli
Tampereella muodostunutta alueellisen kehittämisen mallia on luonnehdittu mahdollistavaksi
toimintamalliksi (Sotarauta ym. 2003: 80-93). Mallilla on yhtäläisyyksiä Turussa omaksuttujen
käytäntöjen kanssa.
Mahdollistavassa toimintamallissa ylemmällä tasolla oleva toimija asettaa alemman tason
toimijoille tavoitteita ja kehittää niiden toimintamahdollisuuksia. Tasot eroavat toisistaan
88

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
myös erikoistumisen suhteen: alemmalla tasolla olevat toimijat erikoistuvat jollekin osa-alueelle
(toimialalle tai klusteriin) ja kehittävät siinä substanssiosaamistaan mahdollisimman pitkälle.
Tampereen mallissa tasoja on kolme: yleiskehittäjät, erikoiskehittäjät sekä yritysten muodostamat
klusterit, joiden kehittämiseen erikoiskehittäjät erikoistuvat.
Yleiskehittäjiä ovat alueelliset kehittämisorganisaatiot ja mm. kunnat. Tampereen kaupungilla
ja sen elinkeinotoimistolla on ollut vaikutusvaltainen asema alueen kehittäjäverkostoissa.
Osaltaan juuri kaupungin vahvan elinkeinostrategian takia maakuntaliitto ja TE-keskus eivät
ole Pirkanmaalla nousseet niin keskeisiksi toimijoiksi kuin esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla.
(Sotarauta ym. 2003: 93-97.)
Yleiskehittäjät luovat toimintaedellytyksiä erikoistuneille kehittäjille. Tampereella erikoistuneita
kehittäjiä ovat ns. strategiset yhtiöt - Tampereen teknologiakeskus Oy, Finn-Medi Oy,
Media Tampere Oy, ja Professia Oy. Kukin niistä kehittää tietyn klusterin toimintaedellytyksiä.
Strategisilla yhtiöillä on sekä elinkeinopoliittisia tehtäviä että yritysmäisiä toimintapiirteitä. Osa
päätöksentekijöistä haluaisi sitoa strategiset yhtiöt tiiviimmin seutukunnan elinkeinopolitiikkaan
ja osa taas haluaisi yhtiöiden kehittyvän markkinoilta tulevien signaalien ohjauksessa, eli
yhä enemmän oman tulorahoituksen varassa. (Sotarauta ym. 2003: 97-98.)
Mahdollistavan toimintamallin lähtökohta on alueen tärkeimpien ja kehityspotentiaaliltaan
lupaavimpien klustereiden identifioiminen. Tampereella tätä määrittelyä edisti merkittävästi
osaamiskeskusohjelmassa tehty osaamisalojen valinta. Osaamisohjelma vahvisti alueellisen
kehittämistyön substanssiosaamista, jonka merkitys ymmärrettiin niin suureksi, että strategisten
yhtiöiden keskeisiä tavoitteita on kehittyä uskottavaksi kumppaniksi oman klusterinsa yrityksille
syventämällä omaa asiantuntemustaan. Osaamisen syvenemisen herättämän luottamuksen
uskotaan olevan tärkeää myös klustereiden globaalien yhteyksien muodostumisen
edistämisessä. (Sotarauta ym. 2003: 83.)
Turun seutukunta
Turun seutukunnassa suhteellisesti vahvimpia erikoistumisaloja ovat laivanrakennus ja vesiliikenne.
Hyvistä vesiliikenneyhteyksistä hyötyvät myös öljynjalostus ja kemian teollisuus. Elintarviketeollisuuden
perustana on ollut alueen oma maanviljelys. Tutkimus- ja tuotekehitysvalmiuksista
kertoo se, että Turussa on suhteellisesti arvioiden lähes kaksi kertaa enemmän yritysten t&ktoimintaa
kuin maassa keskimäärin. Myös liike-elämän palveluissa Turku on vahva muihin kaupunkiseutukuntiin
verrattuna. Alueen suurimmista työllistäjistä liike-elämän palveluiden kasvunäkymät
ovat parhaat.
Turun seutukunnan tulevaisuutta varjostaa nopean kasvun alojen puuttuminen erikoistumisalojen
kärkijoukosta. Samasta syystä Turku sijoittuu vasta sijalle 28, kun mittarina käytetään yrityssektorin
tehokkuutta (Susiluoto ja Loikkanen 2001: 34). Turku erottuu tyypillisistä suomalaisista
kaupungeista siinä, että kaupungin erikoistumisalojen joukossa ei ole metsäteollisuuden eikä
elektroniikkateollisuuden aloja. Metalliteollisuuden ansiosta seutukunnalla on vahvaa materiaalitekniikan
osaamista, ja sitä syventää osaltaan vuonna 2001 perustettu pintatutkimuksen palvelulaboratorio.
Turku tarvitsee kasvualoilla toimivia yrityksiä, ja niitä kehittyy Turku Science Park Oy:n hallinnoimassa
tiedepuistossa. Siinä toimii yhteensä yli 300 yritystä ja tutkimusyksikköä. Tiedepuisto on
osaltaan vuonna 1986 perustetun Uuden Teknologian Säätiön ansiota. Säätiön perustivat korkeakoulujen
tukisäätiöt ja alueen merkittävimmät yritykset.
89

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Nykyisin tiedepuistoyrityksen kaksi tytäryhtiötä kuvastavat Turun strategisia valintoja. Tytäryhtiöistä
Turun Biolaakso Oy vetää Varsinais-Suomen bioalan osaamiskeskusohjelmaa, jonka
osaamisaloja ovat biomateriaalit, diagnostiikka ja lääkekehitys. Yritys tarjoaa palveluja Biohautomon
yrityksille ja rakentaa yrityksille tuotanto- ja tuotekehitystiloja. Nykyään Turussa ja sen lähialueilla
toimii noin 60 bioalan yritystä, jotka työllistävät yhteensä lähes 3000 ihmistä.
Toinen tiedepuistoyrityksen tytäryhtiö on ICT Turku Oy. Se vastaa Varsinais-Suomen osaamiskeskusohjelmassa
ICT:n, kulttuurituotannon ja digitaalisen sisältötuotannon aloista. Yritys
myös toteuttaa valtakunnallisen matkailun verkosto-osaamiskeskuksen kulttuurimatkailun alaa.
Tieto- ja viestintäteknologiaa kehittävät ja käyttävät alat hyötyvät vuorovaikutuksesta Saloon
keskittyneen elektroniikkateollisuuden kanssa.
Turkuun on kehittynyt vahva bio- ja lääkealan innovaatiojärjestelmä, jonka toiminta yltää
perustutkimuksesta tuotteiden valmistamiseen asti. Turun yliopiston ja Åbo Akademin bioalan
tutkimustoiminta on yhdistetty neljään hallinnolliset rajat ylittävään tutkimusohjelmaan, joissa on
mukana yhteensä yli 600 tutkijaa. Kokonaisuuteen osallistuu myös Turun kauppakorkeakoulu
kehittämällä bioalan liiketoimintaosaamista ja ammattikorkeakoulu kouluttamalla biotekniikan
ja elintarviketekniikan insinöörejä, laboratorio-analyytikkoja sekä bioanalyytikkoja. (TY 2002:
13-14.) Uusi ilmaus organisaatiorajat ylittävästä yhteistyöstä on VTT:n biotekniikan lääkekehityksen
tutkimusryhmän perustaminen Turkuun. Ryhmää johtaa VTT:n, yliopiston ja Akademin
yhteinen professori. Oma merkityksensä on myös Aboatech Oy:llä, joka edistää tutkimuksessa
syntyneiden keksintöjen kaupallistamista. Korkeakoulujen seuraavana tavoitteena on vahvistaa
DNA-mikrosirukeskuksen toimintaa lisärahoituksella.
Turun seudun kuntien välinen elinkeinopoliittinen yhteistyö alkoi vuonna 1989 elinkeinoasioista
vastaavien kokoontumisilla. Kuntien yhteishankkeita on toteutettu 1990-luvun alusta lähtien,
ja Turun seudun kehittämiskeskus TAD on toiminut vuodesta 1996. (Sotarauta ja Linnamaa
1997: 155.) Elokuussa 2003 kokoontui ensimmäistä kertaa seutuvaltuuskunta, joka koostuu kuntien
nimeämistä luottamushenkilöedustajista. Seutuvaltuuskunta on sosiaalinen innovaatio, josta
voi olla hyötyä sekä alueellisessa elinkeinopolitiikassa että haettaessa kustannussäästöjä kunnallisten
palvelujen tuotannon yhteistyöstä.
Bioalan kehittämisen rinnalla Turun seutukunnan haasteita on laivanrakennuksessa syntyneen
osaamisen ja kokemuksen hyödyntäminen tulevaisuudessa. Maailman telakkateollisuudessa on
ylikapasiteettia, ja kilpailua vääristävät monien maiden alalle antamat tuet. Tästä syystä olisi tärkeää
löytää vaihtoehtoisia tuotteita ja järjestelmiä, joiden tuotannossa voitaisiin hyödyntää laivanrakentajien
monipuolista osaamista. Yliopistoilla ja tutkimuslaitoksilla on erityinen vastuu uusien
mahdollisuuksien identifioimisessa, sillä yritysten on keskitettävä voimavaransa lyhyen aikavälin
kilpailuhaasteisiin.
Oulun seutukunta
Oulun seutukunta onnistui luomaan perustaa elektroniikkateollisuuden kasvulle juuri sopivasti
päästäkseen hyötymään 1990-luvun nousukaudesta. Sittemmin alan kansainvälinen kilpailu on
kiristynyt entisestään, sillä valtiot ja yritykset ovat investoineet alan kehittämiseen valtavasti. Toisaalta
elektroniikkateollisuuden eri aloilla on tapahtunut myös keskittymistä, jossa Nokia on vahvistanut
kansainvälistä asemaansa. Yksittäiset yritykset ja niiden sijaintipaikkakunnat voivat kokea
tulevaisuudessakin nopean kasvun vaiheita, jos yritykset onnistuvat poikkeuksellisen hyvin tutkimus-
ja tuotekehitystyössään. Oulun menestymismahdollisuuksia lisää se, että siellä väestöön
suhteutetut tutkimus- ja kehityspanostukset ovat Suomen korkeimmat (Huovari ym. 2001: 90).
90

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Oulu on kiistatta pohjoisen valtakunnanosakeskus, eikä sillä ole haastajaa lähellä. Oululla olisi
siten hyvät edellytykset kasvaa Tampereen kaltaiseksi esi-metropoliksi, jos se onnistuisi monipuolistamaan
elinkeinorakennettaan. Oulun seudun osaamiskeskus pyrkiikin kehittämään elektroniikka-alojen
rinnalle hyvinvointiteollisuutta edistämällä lääketieteen tekniikan, biotekniikan ja
ympäristötekniikan kehitystä alueella. Parhaat kasvumahdollisuudet kaupungille voi kuitenkin
tarjota elektroniikkaosaamisen hyödyntäminen uusilla aloilla, esimerkiksi terveydenhuollon laitteissa,
järjestelmissä ja kuluttajatuotteissa. Osaamiskeskuksella oli merkittävä vaikutus langattoman
viestintätekniikan keskuksen (CWC) toiminnan käynnistämisessä.
Oulun seutukunnan onnistuneen erikoistumisstrategian taustalla oli alueellinen yksituumaisuus,
jota vahvistivat etelän keskusten uhka ja valitussa strategiassa koetut onnistumiset. Oulu on
ollut riittävän iso kaupunki pystyäkseen rakentamaan elektroniikkateollisuuteen painottuneen
alueellisen innovaatiojärjestelmän, ja sopivan pieni kaupunki kehityshakuisten johtohenkilöiden
yhteistyöverkostojen vaikutusvallan kasvulle. Ouluun muodostui yhteinen ajattelutapa seudullisesta
kehityksestä: vierailija saattoi kiinnittää huomiota siihen, että eri yhteisöjä edustavat henkilöt
esittivät asioita samaan tapaan. (Sotarauta ja Linnamaa 1997: 149.) Oululaiset vaikuttajat olivat
oululaisten keskuudessa paremmin tunnettuja kuin luleålaiset vaikuttajat omassa kaupungissaan
(Ylinenpää ja Lundgren 1998: 8), mikä kertoo Oulun laajemmista ja paremmin toimivista verkostoista.
Oulun seutukunnalla on 1900-luvun alkupuolelle yltävät perinteet alueen koulutus- ja innovaatiojärjestelmän
määrätietoisessa rakentamisessa (Tunkelo 1988). Yritykset ovat olleet tiiviisti
mukana alueen elinkeinopolitiikan suunnittelussa ja hankkeiden toteuttamisessa. Kehittämistoimintaan
on muodostunut laaja, toimiva ja kommunikaatiokykyinen henkilöverkosto. Eräässä
tutkimuksessa todettiin, että kun muualla strategista yhteistyötä opeteltiin, Oulussa sitä jo toteutettiin.
(Sotarauta ja Linnamaa 1997: 150-153; 179.)
Oulussa edellytyksiä elektroniikkateollisuuden kehitykselle tarjosi suurten yritysten halu laajentaa
toimintaansa uusille toimialoille. Pyrkimystä voisi kuvata vastakkaiseksi nykyiselle suuntaukselle,
jossa yritykset luopuvat kaikesta ydintoimialojensa ulkopuolisesta toiminnasta. Aikanaan
uusille toimialoille laajenemiseen johti kilpailutilanne, jossa perinteisillä vahvuusaloilla näytti olevan
vain vähän kasvumahdollisuuksia. Nyt innovaatio- ja kustannuskilpailun kovuus pakottaa
yritykset pysymään aloilla, joita ne hallitsevat parhaiten. Myös julkisella sektorilla oli oma vaikutuksensa
Oulun ihmeeseen, sillä radiopuhelimia tarvittiin aluksi puolustusvoimien ja VR:n tarpeisiin.
Pohjoisen Suomen väestöpohja sekä laajat koulutus- ja yliopistoinvestoinnit olivat luoneet
edellytykset ammattitaitoisen työvoiman saannille.
Nopean kasvunsa ja työvoiman helpon saatavuuden ansiosta Oulun elektroniikkateollisuuden
yritykset ovat kokeneet toisensa enemmän yhteistyökumppaneiksi kuin kilpailijoiksi. Suuret
yritykset investoivat aloitteleviin yrityksiin ja käyttivät niitä alihankkijoinaan. Yhteistyö suurten
yritysten kanssa vahvisti pienten yritysten tasetta ja itseluottamusta (Ståhle ja Sotarauta 2003: 81).
Yhteistyötä tehtiin kuitenkin suurten yritysten ehdoilla, sillä suuret yhtiöt olivat usein pienten osaomistajia
ja pienet joutuivat kilpailemaan suurten yritysten tilauksista ulkomaisten toimittajien
kanssa. Nokia on ollut vaativa asiakas, joka on pakottanut alihankkijat kehittämään taitojaan.
Oulun seutukunnan kehityksessä on nähtävissä yhden toimialan alueellisen innovaatiojärjestelmän
rakentuminen ja toiminta poikkeuksellisen puhdaspiirteisenä. Vaikka yliopistolla on alueellisen
innovaatiojärjestelmän osaajien tuottamisessa keskeinen merkitys, ei saa jättää huomiotta sitä,
että akateemista osaamista hyödynnettiin kaupallisten periaatteiden ohjauksessa. Langatonta teletekniikkaa
kehitettiin aluksi vastauksena julkisen sektorin tarpeisiin. Myöhemmissäkin vaiheissa
innovaatiotoimintaa ajoivat yritysten pyrkimykset vastata markkinoiden ennakoituihin tarpeisiin.
Yliopistot ja tutkimuslaitokset olivat osaamisen ja uusien ideoitten lähteitä muiden joukossa.
Kannattavuusnäkökohdat ja asiakaslähtöisyys olivat menestyvien yritysten toiminnalle tärkeäm-
91

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
piä periaatteita kuin tutkijayhteisöistä syntyvien teknologisten ideoitten toteuttaminen. Teknologisia
mahdollisuuksia toteutettiin vaiheittain pitäen huolta yritysten kannattavuudesta. Vasta
1990-luvun viimeisinä vuosina elektroniikkateollisuus irtautui realiteeteista, kun optiotuottojen
tavoittelu ja rahoituksen helppo saatavuus johtivat liiallisten kasvuodotusten lietsomiseen.
Jyväskylän seutukunta
Yritysten näkökulmasta Jyväskylän yliopisto ei ollut kovin kiinnostava yhteistyökumppani 1980-
luvulla. Humanistis-kasvatukselliseksi profiloituneeseen opinahjoon ei voitu perustaa teknillistä
tiedekuntaa, mutta sen sijaan luonnontieteellistä tiedekunta alettiin kehittää. Tarkoitusta varten
koottiin 25 miljoonan markan rahoituskokonaisuus, joka suunnattiin soveltavan tutkimuksen
kehittämiseen. Samalla luotiin perusta tietotekniikan koulutukselle. (Kautonen ym. 2002: 140-
141.)
Jyväskylän seudulla kuntien välisen yhteistyön tarve tuli ilmeiseksi Vartiaisen (1992) tutkimuksen
myötä. Kaupunki ja sen lähikunnat nähtiin tutkimuksessa kokonaisuutena, jolla voi olla merkittävä
vaikutus koko maakunnan kehitykseen mm. työssäkäynti- ja asumisalueena sekä innovaatioympäristönä.
Ensimmäiseen osaamiskeskusohjelmaan liittynyt valmistelutyö totutti alueen kunnat yhteistyöhön
ja herätti ne arvioimaan tieto- ja viestintäteknologiaan perustuvan yritystoiminnan mahdollisuuksia.
Ensimmäisenä ohjelmakautena Jyväskylän seudun osaamiskeskuksen osaamisaloja
olivat paperinvalmistus sekä energia- ja ympäristöteknologia. Bioenergiaan perustuva toiminta
nähtiin yhdeksi tavaksi monipuolistaa seudun elinkeinorakennetta, ja tulevaisuudessa ympäristöystävällisten
energiaratkaisujen tarpeen voidaan odottaa kasvavan.
Ensimmäisen ohjelmakauden alussa strategiana oli tieto- ja viestintätekniikan hyödyntäminen
perinteisillä teollisuuden aloilla. Esimerkiksi paperikoneisiin onkin kehitetty antureihin ja ohjelmistoihin
perustuva paperinvalmistuksen laadunvalvontajärjestelmä. Sittemmin informaatioteknologia
tuli yhdeksi osaamiskeskuksen osaamisalaksi ja sai virallisen aseman alueen kehittämisstrategiassa.
Samalla alkoi tieto- ja viestintätekniikan osaamisen systemaattisen kehittämisen vaihe
Jyväskylän seudulla.
Tieto- ja viestintätekniikan osalta Jyväskylän strategian perustana oli havainto siitä, että ala voi
toimia kaupungin kehityksen keihäänkärkenä. Strategian toimintamallina oli tarjoutuvien tilaisuuksien
hyödyntäminen, esimerkiksi uusiin rahoitus- ja yhteistyömahdollisuuksiin tarttuminen.
Tieto- ja viestintätekniikan koulutusta lisättiin, ja samalla kasvatettiin ammattitaitoisen työvoiman
tarjontaa. (Linnamaa 2002: 57.)
Osaamiskeskusohjelma vahvisti myös Jyväskylä Science Parkin toimintaedellytyksiä (Linnamaa
2002: 51.) Jyväskylän ja naapurikuntien yhteinen elinkeinoyhtiö Jykes Oy perustettiin vuonna
1996. Jykes tarjoaa yrityksille palveluja, jotka kattavat yrityksen elinkaaren perustamisesta omistajanvaihdoksiin.
Yhtiö hallinnoi myös kaupunkiseudun aluekeskusohjelmaa, jossa painopisteenä
on liikunta- ja hyvinvointiosaaminen ja sen hyödyntäminen yritys- ja palvelutoiminnassa.
Nokian yksiköiden siirtyminen Äänekoskelta Jyväskylään vuonna 1998 vahvisti Jyväskylän
asemaa alueellisena keskuksena. Alueen muiden kaupunkien näkökulmasta Jyväskylä on saanut
liiankin johtavan aseman, mutta niiden kannattaa entistä suuremmalla syyllä valita strategiakseen
yhteistyö Jyväskylän kanssa kilpailun sijaan (ks. Vartiainen ja Saarelainen 2002).
Jyväskylän seutukunnan tieto- ja viestintätekniikan yritykset ovat suuntautuneet pääasiassa ohjelmistokehitykseen,
tietoliikenteeseen, digitaaliseen mediaan ja teollisuusautomaatioon. Ohjelmistoalan
kehitystä on osaltaan vauhdittanut valtion suurten tietojenkäsittely-yksiköiden sijoittu-
92

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
minen kaupunkiin. Arviolta 75 % Jyväskylä Science Parkin yrityshautomon yrityksistä on erikoistunut
tieto- ja viestintätekniikkaan. (eFinland 2003.) Jyväskylän seutukunnassa työskentelee nykyään
yli 4000 alan ammattilaista.
Tieto- ja viestintätekniikan tarjoamien kehitysmahdollisuuksien menestyksellinen hyödyntäminen
on opettanut Jyväskylän seudun päätöksentekijät tarttumaan nopeasti uusiin mahdollisuuksiin.
Alueella ymmärretään, että kilpailukyvyn kehittämisessä on elintärkeää aistia yhteiskunnassa
tapahtuvat muutokset varhain, tehdä niistä oikeat johtopäätökset ja toimia nopeasti. Tästä
saatiin havainnollista kokemusta, kun Tavoite 2-ohjelman rahoitusta hyödynnettiin tietotekniikan
koulutustarjonnan laajentamisessa. (Linnamaa 2002: 63.)
Samaa nopeaa päättäväisyyttä on nähtävissä tavassa, jolla Jyväskylässä on tartuttu nanoteknologian
kehittämiseen, vaikka elinkeinopoliittisesti merkittäviä hyötyjä uudesta alasta voidaan
odottaakin vasta ehkä vuosikymmenten päästä. Suomen ensimmäinen nanoteknologinen tuote,
laboratoriokäyttöön soveltuva Nanoway Oy:n matalien lämpötilojen lämpömittari kehitettiin
Jyväskylässä. Myös Suomen ensimmäinen nanotieteiden professuuri perustettiin Jyväskylän yliopistoon
vuonna 2002. Yliopistossa uskotaan, että sen monialaisesta nanoteknologiaan liittyvästä
tutkimuksesta voi kehkeytyä vielä vahva tutkimus- ja koulutuskeskus (JY 2001: 54). Alalla on
aloitettu kansainvälinen maisteriohjelma ja nanotieteille valmistuu oma rakennus vuonna 2004
(JY 2002: 3).
Jyväskylän seutukunta on edelleen suuntautunut melko vahvasti metalliteollisuuteen, erityisesti
paperikoneiden ja traktoreiden valmistukseen. Näiden alojen kärkiyritysten pyrkimyksenä on
ollut viime vuosina tilata alihankkijoilta aikaisempaa suurempia ja vaativampia kokonaisuuksia.
Tällaiseen toimintaan pystyviä alihankkijoita on ollut Keski-Suomessa liian vähän, ja niiden kehittäminen
ja muodostaminen on ollut yksi alueelle kohdistuneitten teknologiapoliittisten toimien
tavoite (Kolehmainen ym. 2003: 117-118.) Jyväskyläläisen traktorivalmistajan joutuminen ulkomaiseen
omistukseen saattaa avata tulevaisuudessa kansainvälistymismahdollisuuksia alihankkijayrityksillekin.
6.3 Pienet yliopistokaupungit
Pienillä yliopistokaupungeilla Rovaniemi, Kuopio, Joensuu, Lappeenranta ja Vaasa on alueellisessa
innovaatiotoiminnassa eräitä yhteisiä piirteitä. Yliopistot tarjoavat näiden kaupunkien yrityksille
korkeakoulutettua työvoimaa, mahdollisuuksia osallistua tutkimusyhteistyöhön sekä tilaisuuksia
hyötyä yliopistojen tuottamasta ja välittämästä tiedosta. Yliopistot edistävät innovaatioverkostojen
syntymistä, sillä ne muodostuvat usein yliopistoissa tehtävän tutkimustyön perustalle.
Pienten yliopistokaupunkien asemaan liittyy myös ongelmia. Yksi niistä on kaupungin päätöksentekijöiden
vaikeus tehdä strategiavalintaa kilpailun ja yhteistyön välillä. Pienet kaupungit
ovat jääneet pieniksi osaltaan kilpailijoiden olemassaolon takia. Jokaisella kaupungilla on kokemuksia
kilpailussa koetuista tappioista. Sen takia pienet kaupungit saattavat päättää tapauskohtaisesti,
missä kysymyksissä ne pyrkivät alueelliseen yhteistyöhön ja missä hankkeissa ne pyrkivät
mahdollisimman itsenäiseen päätöksentekoon. Kaupunkien strategiaa koskeva epävarmuus vähentää
myös lähialueiden kuntien sitoutumista yhteistyöhön.
Hyvä esimerkki kaupunkien kilpailusta on Itä-Suomi, jonne ei ole syntynyt Oulun kaltaista
ylivoimaista keskusta. Itä-Suomessa kaupungit ovat vahvistuneet tasatahtia, ja alueellinen kehitys
on ollut vähemmän keskittyvää ja samalla hitaampaa kuin Pohjois-Suomessa. Kriittisen massan
puute näkyy jossain määrin myös Itä-Suomen korkeakouluoloissa.
Pienessä kaupungissa yliopiston aiheuttama suora taloudellinen vaikutus on huomattava.
93

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa tehdyssä opinnäytetyössä selvitettiin yliopiston kautta
Etelä-Karjalan talouselämään kulkeutuvien rahavirtojen suuruutta (Riikkinen 2002). Rahavirtoja
syntyy pääosin henkilöstön kulutuksen sekä yliopiston käyttömenojen ja investointien kautta.
Vuonna 2000 Lappeenrannan teknillinen yliopisto maksoi palkkoja 1600 henkilölle yhteensä 103
miljoonaa mk, josta kulutukseen ja säästämiseen jäi arviolta 66 miljoonaa. Lappeenrannan talouteen
summasta aiheutui noin 52 miljoonan markan kysynnän lisäys (mt: 113). Yliopiston käyttömenot
olivat vuonna 2000 noin 99 miljoonaa mk; siitä noin puolet eli 50 miljoonaa jäi Lappeenrannan
ja lähikuntien talouteen. Vuonna 2000 yliopisto teki rakennusinvestointeja 40 miljoonalla
markalla; summasta jäi Lappeenrannan talousalueelle palkkoina 10 miljoonaa mk ennakonpidätysten
jälkeen. Lisäksi alue hyötyi noin 20 miljoonaa markkaa rakennusinvestointeihin liittyvistä
hankinnoista (mt: 117). Yhteensä yliopiston aiheuttama suora kysynnän lisäys oli vuonna 2000
noin 132 miljoonaa markkaa Lappeenrannan talousalueella. Opiskelijoiden aiheuttama kysyntä
oli vastaavasti noin 44 miljoonaa mk. Siten yliopiston suora kysyntävaikutus Lappeenrannan
talousalueeseen oli vuonna 2000 yhteensä noin 176 miljoonaa markkaa. Yliopiston ja opiskelijoiden
aiheuttamasta kysynnästä johtuvat välilliset vaikutukset arvioitiin 242 miljoonaksi, joten yliopiston
kokonaisvaikutus nousi noin 418 miljoonaan markkaan eli 70 miljoonaan euroon vuodessa
(mt: 124). Yliopistosta johtuva kysyntä voi aiheuttaa ongelmiakin esimerkiksi nousevien
asuntokustannusten ja tonttien hintojen kautta.
Pienten yliopistokaupunkien haasteena on yliopiston tutkimustyön tulosten hyödyntäminen
alueen omassa elinkeinotoiminnassa. Pienten kaupunkien seutukunnilla saatetaan tarvita suhteellisen
vähän yliopiston tuottamia osaajia. Huomattavan suuri osa Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta
valmistuneista opiskelijoista päätyy Etelä-Suomen kaupunkeihin. Toisaalta esimerkiksi
Kuopion yliopiston toiminnasta on ollut alueelle suoraa hyötyä lääkäri- ja hammaslääkäripulan
ratkaisemisessa.
Yliopiston ja alueen elinkeinotoiminnan kohtaamattomuus voi kuitenkin olla ongelma, joka
ratkeaa ajan myötä. Yliopistojen hautomotoiminta tuottaa pienen määrän yrityksiä, joiden vaikutuksesta
alueen elinkeinorakenne vähitellen muuttuu. Lähiseuduilla toimivat yritykset voivat ajan
myötä oppia käyttämään hyväkseen yliopistojen tarjoamia mahdollisuuksia esimerkiksi tutkimusyhteistyössä
ja kansainvälisten yhteyksien luomisessa. Yliopistot voivat puolestaan oppia palvelemaan
entistä paremmin lähiseutujensa yrityksiä. Onhan yliopistojen alueellista vaikuttavuutta
käytetty vasta lyhyen aikaa yliopistojen arvioinnin yhtenä kriteerinä.
Pienten yliopistokaupunkien välillä on myös suuria eroja. Yksityisen sektorin tehokkuudella
arvioituna ne sijoittuvat vaihtelevasti Kuopion (sija 15) ja Rovaniemi (55) välille. Kilpailukykyindeksillä
mitattuna Vaasa on 8:nnella ja Lappeenranta 9. sijalla, mutta muuten pienten yliopistokaupunkien
väliset erot ovat suuria. Tehokkuus- ja kilpailukykyerot kertovat, että Vaasaa ja Lappeenrantaa
lukuun ottamatta pienet yliopistokaupungit eivät ole pystyneet edes yliopiston antaman
vetoavun turvin suuntautumaan nopeasti kasvaville aloille.
Muista pienistä yliopistokaupungeista poiketen Lappeenranta on keskittynyt melko voimakkaasti
yhdelle toimialalle, metsäteollisuuteen. Lappeenrannan teknillisen yliopiston erikoistumisaloja
onkin metsäteollisuuden käyttämät teknologiat. Pienessä erikoistuneessa kaupungissa toimivan
yliopiston keskeisiä tehtäviä on tukea alueensa johtavan elinkeinon tuottavuus- ja uusiutumiskehitystä.
Yritysten on keskityttävä lyhyen aikavälin kilpailutilanteeseen ja siinä tarvittaviin ratkaisuihin,
mutta yliopiston on pystyttävä luomaan näkemystä, joka tuottaa elinkeinoille perustaltaan
uusia ja ehkä siksi tilapäisratkaisuja kestävämpiä vaihtoehtoja.
Rovaniemellä, Kuopiossa, Joensuussa ja Vaasassa talouden riippuvuus suurimmasta toimialasta
on melko alhainen. Tässä mielessä ne eivät ole erikoistuneita kaupunkeja. Niiden väestöpohja
on kuitenkin liian pieni, jotta niissä voisi syntyä metropolimaisia kilpailuetuja monipuolisen
toimialarakenteen tuloksena. Näissä kaupungeissa ei myöskään ole nopeasti kasvavia toimialoja
94

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
suurimpien työllistäjien joukossa. Siten elinkeinorakenteeltaan erikoistumattomien pienten yliopistokaupunkien
taloudellisen kasvun voi odottaa olevan lähivuosina hidasta.
Pienillä yliopistokaupungeilla voi kuitenkin olla erinomaiset mahdollisuudet kehittyä houkutteleviksi,
ihmisläheisiksi asuinympäristöiksi. Tällaisissa ympäristöissä voi kehittyä kilpailukykyisiä
palveluelinkeinoja, jotka edistävät myös matkailun kehitystä. Liike-elämän palvelujen tarjoajina
pienet yliopistokaupungit ovat melko yhtenäinen, seutukuntien vertailussa korkealle, sijojen 6
(Kuopio) ja 19 (Joensuu) väliin sijoittuva ryhmä.
Pienten yliopistokaupunkien menestyksen tärkeänä edellytyksenä on kansainvälisesti kilpailukykyisen
tutkimusosaamisen luominen. Samaan aikaan pienten kaupunkien yliopistojen tulisi löytää
tehokkaita tapoja tukea lähialueidensa elinkeinojen kehitystä yhteistyössä ammattikorkeakoulujen
kanssa. Yliopistot voivatkin toimia kanavina, jotka välittävät uusinta kansainvälistä tietoa
yrityksille. Yliopistot voivat myös organisoida kotimaista ja kansainvälistä tutkimusyhteistyötä,
jossa välittyy tietoa ja syntyy yrityksille arvokkaita kansainvälisiä kontakteja. Parhaimmat mahdollisuudet
järjestää tällaista yhteistyötä on teknillisillä ja luonnontieteiden tiedekunnilla. Muiden
alojen tiedekunnat voivat kuitenkin viedä yrityksiä yhteistyöhön tällaisten tiedekuntien kanssa.
Pienissä kaupungeissa korostuu yliopiston uusia tuulia luova ja kulttuurivirtauksia välittävä
tehtävä. “Yliopistot luovat parhaimmillaan alueille monipuolista vapaata ajattelun ja toiminnan
kulttuuria. Ne eivät tällöin toimi vain kehittämisen tukena, vaan myös monien kehittämistoimintojen
analyyttisinä sparraajina, kriittisinä vastavoimina, mediakeskustelun laajentajina ja syventäjinä,
sekä ovat keskeinen osa alueellisen toimintakulttuurin muodostumista.” (Ståhle ja Sotarauta
2003: 64.)
6.4 Erikoistuneet teollisuuskaupungit
Voimakkaimmin erikoistuneita teollisia seutukuntia ovat Raahe, Salo, Imatra, Jämsä ja Etelä-
Pirkanmaa, kun erikoistumista mitataan suurimman teollisen toimialan osuutena työllisistä (Huovari
ym. 2001: 107). Erikoistuneiden teollisuuskaupunkien ryhmään voidaan lukea myös Kouvola,
Äänekoski ja Rauma.
Erikoistuneilla teollisuusalueilla yksityisen sektorin keskimääräinen tehokkuus on seutukuntien
vertailussa erittäin korkealla tasolla. Vain Helsingin seutukunnan tehokkuus ylittää Salon, Jämsän,
Äänekosken ja Imatran tehokkuuden (Susiluoto ja Loikkanen 2001: 34). Erikoistuneilla teollisuuspaikkakunnilla
yksityissektorin tehokkuutta nostaa yritysten sisäisten mittakaavaetujen eli
suurtuotannon hyödyntäminen.
Kilpailukykyvertailussa erikoistuneet teollisuusseutukunnat sijoittuvat parempaan puolikkaaseen
seutukuntien joukossa. Teollisuuspaikkakuntien kilpailukykyä kuitenkin vähentää korkeaasteen
tutkinnon suorittaneiden suhteellisen alhainen määrä ja yliopiston puute (Huovari ym.
2001: 36). Toisaalta Salon, Äänekosken ja Etelä-Pirkanmaan seutukunnat menestyvät hyvin innovatiivisuuden
mittareilla. Tutkimus- ja tuotekehityspanostukset ovat Salossa ja Äänekoskella korkeita.
Salossa myös väestöön suhteutettu patenttien määrä on suuri.
Tulevaisuudessakin erikoistuneiden teollisuuskaupunkien tulisi kehittää vahvimpia toimialojaan
tukevaa koulutus-, tutkimus-, tuotekehitys- ja innovaatiotoimintaa. Tällainen pyrkimys auttaisi
kaupunkeja myös sitouttamaan yritysten johtoa ja asiantuntijoita alueelle. Sitouttamisessa
voidaan käyttää muitakin verkostoja niin, että yrityksen siirtyessä paikkakunnalta yritysjohtajat ja
asiantuntijat mieluummin jäävät kehittämään aluetta kuin muuttavat yritysten mukana pois. Jos
osaaminen jää paikkakunnalle, pois muuttaneiden yritysten tilalle voi syntyä suhteellisen nopeasti
uutta yritystoimintaa.
95

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Useimmat erikoistuneista teollisuuskaupungeista ovat keskittyneet metsäteollisuuteen. Näillä
paikkakunnilla haasteena on kehittää sellaisia erikoistuotteita, jotka nostavat tuotannon jalostusarvoa.
Samalla on löydettävä tasapaino omaa erikoisosaamista syventävän koulutus- ja innovaatiotoiminnan
ja uusille aloille kehitysedellytyksiä luovan toiminnan välillä. Mitä hitaamman kasvun
alalle kaupunki on erikoistunut, sitä tärkeämpää on edistää uusien toimialojen kehittymiseen
suuntautunutta innovaatiotoimintaa.
Erikoistuneissa teollisuuskaupungeissa toimivien yritysten on innovaatiotoiminnassaan usein
hakeuduttava yhteistyöhön muilla paikkakunnilla toimivien korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten
kanssa. Kaupungit ja aluekehittäjät voivat tukea tällaista yhteistyötä monin tavoin. Yksi mahdollisuus
on osoittaa tutkimusyhteistyölle pysyviä tiloja. Kaupungit ja aluekehittäjät voivat olla aktiivisia
ja luoda pienille alihankintayrityksille ja sellaisiksi aikoville tilaisuuksia yhteistyöhön suurten
yritysten kanssa. Samoin on mahdollista järjestää tilaisuuksia, joissa kaupungin erikoistumisalan
parasta kansainvälistä asiantuntemusta saadaan alueelle. Alueen yrityksiä voidaan rohkaista hakeutumaan
kansainväliseen vuorovaikutukseen myös suurten yritysten ja yliopistojen kanssa.
Varkaus - erikoistunut osaaminen houkuttelevana voimavarana
Varkaus on kiinnostava esimerkki osaamisen ja osaamisverkostojen kyvystä houkutella kansainvälistä
yritys- ja tuotekehitystoimintaa. Alueen osaamisen rakentaminen käynnistyi teollistumisen
myötä 1800-luvun puolivälissä. Silloin Varkaudessa toimi masuuni, valimo ja konepaja.
Vuosisadan lopulla kaupungissa valmistettiin tuotteita, joiden nykyisten vastineiden varassa
paikkakunnan raskas teollisuus edelleenkin toimii. Sahat ja puusepänverstaat ovat nykyisin
puunjalostusteollisuutta, höyrykattiloista on kehittynyt energiateknologiaa ja työkoneiden
valmistuksesta on tullut koneteollisuutta. (Jääskeläinen ja Lovio 2003: 12-13).
Varkaudessa johtava ja monessa mielessä kehitystä määräävä yritys oli A.Ahlström Oy.
Vuonna 1909 yhtiö osti kaupungista metalli- ja sahayrityksen ja 1920-luvun lopulla telakka-,
konepaja- ja sahayrityksen. Yhtiön valtakausi päättyi Varkaudessa 1990-luvulla, kun yritys
irrottautui monivaiheisessa prosessissa kaupungista lähes kokonaan.
Kun suuri yritys myy jonkin toimipaikkansa, taustalla on usein kansainvälisestä kilpailusta
johtuva erikoistumisen tarve. Jääskeläisen ja Lovion tutkimuksesta käy ilmi syitä, jotka vaikuttivat
A.Ahlström Oy:n irrottautumispäätöksiin. Eräiden yksiköiden kohdalla syynä oli yksikön
toimialan taloudellinen epävarmuus: heikko kannattavuus, lisäinvestointien tarve ja vaisut
kasvunäkymät. Joskus taas yksikkö ei ollut yhtiön ydinliiketoimintaa, eli se ei enää mahtunut
yhtiön strategiaan. Yhtiö saattoi myös kokea, että se ei ollut kansainvälisesti riittävän vahva
jonkin yksikön edustamalla toimialalla. Toisinaan taas yksiköiden liiketoiminta oli liian pientä
eikä sen vuoksi kiinnostavaa. (Jääskeläinen ja Lovio 2003: 42.) Nykyään Ahlstrom Corporation
on erikoistunut kuitupohjaisten erikoismateriaalien valmistukseen (Ahlstrom 2003).
Aluekehitykselle on ratkaisevaa, miten myytyjen yksiköiden kehitys jatkuu yrityskauppojen
jälkeen. Yksiköiden on pärjättävä markkinoilla ja tuotettava tulosta, mutta niiden on tultava
toimeen myös ostajayrityksen sisäisessä, eri toimipaikkojen välisessä yhteistyössä ja kilpailussa.
Monikansallisen yrityksen yksiköt voivat kilpailla keskenään mahdollisuuksista kehittää
ja tuottaa kasvualojen tuotteita, ja kilpailu on kovaa myös pääomainvestoinneista. Ostettuaan
toimipaikan Varkaudesta Honeywell yritti aluksi lopettaa tutkimus- ja kehitystoiminnan kaupungissa,
mutta lopulta sijoitti Itä-Suomeen erään erikoisalansa t&k-yksikön (Jääskeläinen ja
Lovio 2003).
96

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Jääskeläinen ja Lovio esittävät useita tekijöitä, jotka vaikuttavat yksiköiden menestykseen
niiden tultua ostetuiksi kansainvälisiin yrityksiin. Mitä enemmän yksikön tuotannolla ja toiminnoilla
on päällekkäisyyksiä ostajayrityksen kanssa, sitä suurempi on toiminnan supistusten ja
irtisanomisten riski, mutta sitä vähentää teknologiaan ja liiketoimintaan liittyvän osaamisen
vahvuus. Jos yksikkö saa vastattavakseen tärkeän tuotteen valmistuksen tai muuten vahvan
aseman yrityksen sisäisessä markkinoiden jaossa, liiketoiminnan supistamisen riski vähenee.
Ostajayrityksen strateginen sitoutuneisuus ostetun yksikön liiketoiminta-alueeseen sekä ostajayrityksen
menestys tällä alalla ovat tärkeitä vaikuttavia tekijöitä. Myös ostetun yksikön hyvät
suhteet ostajayrityksen johtoon sekä yrityskulttuurien yhteensopivuus voivat suojata yksikön
asemaa yrityksen kokonaisuudessa. (Jääskeläinen ja Lovio 2003: 50-51.)
Alueellisen kehityksen kannalta on lohdullista, että teollisuusyksiköiden myynnit ja niitä
seuraavat suuretkaan vaikeudet eivät johda väistämättömään tuhon kierteeseen. Taloudelliset
vaikeudet muuttuvat joissakin käännekohdissa mahdollisuuksiksi. Niiden perustana on alueelle
kertynyt osaaminen, joka mahdollistaa uusien yritysten ja verkostojen rakentamisen.
Aluehallinto voi toimia yritysten perustamisessa aktivoijana ja verkostojen virittäjänä. Näin
kävi Varkaudessa, jossa myydyn yksikön viisi irtisanottua toimihenkilöä perusti vuonna 1993
alueellisen kehittämisyhtiön tuella automaatiotuotteita valmistavan oman yrityksen (Jääskeläinen
ja Lovio 2003: 80). Yrityksen pääasiakkaita ovat Varkauteen tulleet jättiläiset, automaatioalan
Honeywell ja energiateknologiayritys Foster Wheeler.
Globalisaation varkautelaista yritystoimintaa monipuolistavat vaikutukset eivät olleet odotettavissa,
kun Honeywell osti Ahlströmin automaatioliiketoiminnan ja irtisanoi merkittävä osan
yksikön henkilökunnasta vuonna 1992. Tässä vaiheessa tulevaisuus näytti synkältä, sillä Varkauden
yksikön oma tuotekehitystoiminta lopetettiin, ja yksikön toiminta alistettiin tarkkaan kustannusseurantaan.
Honeywellillä oli Varkauden yksikön kanssa kilpailevia tuotteita, ja niille haluttiin
antaa etusija. Kun Varkaudessa oli suuntauduttu asiakkaita kokonaisvaltaisesti palvelevaan toimintatapaan,
yhdysvaltalaisyrityksen tyylinä oli keskittyä myymään omaa tuotettaan. Ylimääräistä
epävarmuutta syntyi vielä, kun ostajayritys itse joutui ostoaikeen kohteeksi.
Honeywellilta siirtynyt henkilökunta vahvisti alueen yritystoiminnan osaamispohjaa. Alueen
pienet yritykset olivat pian valmiita ottamaan suorittaakseen Honeywellin ja Foster Wheelerin
tilauksia. Myöhemmin tilauksia alkoi tulla muiltakin kansainvälisiltä suuryrityksiltä. Alueen kehitysyhtiö
on aktiivisesti edistänyt alueen yritysten keskinäistä verkostoitumista. Yhteistyöverkon
ansiosta on saatu muutamia suuria urakoita, jotka olisivat olleet liian suuria yritysten yksinään
hoidettaviksi (Jääskeläinen ja Lovio 2003: 92-93).
Yritysten verkostoitumisen lisäksi myös aluekehittäjien yhteistyö on tärkeää. Kun Honeywell
kilpailutti eri maissa sijaitsevia alueita valitessaan sijaintipaikkaa uudelle kehitysyksikölle, tulokseen
vaikuttivat alueilla sijaitsevien omien toimipaikkojen teknologinen osaaminen, asiakasyhteydet,
mahdollisten kilpailijoiden toiminta paikkakunnalla, yliopistoyhteistyön mahdollisuudet sekä tutkimus-
ja kehitystyön infrastruktuuri, palkkakustannukset ja tuet. Honeywell sijoitti kehitysyksikkönsä
Varkauteen ja Kuopioon, mikä koettiin kaupunkien, korkeakoulujen ja aluehallinnon voitoksi.
(Jääskeläinen ja Lovio 2003: 74-76.)
97

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
98

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Alueellisen kehittämisen
voimavaroja
99

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
7. Aluekeskusohjelma
7.1 Aluekeskusajattelu suomalaisessa tutkimuksessa
Suomessa keskus- ja vaikutusaluetutkimuksella on pitkä historia, kuten Mikkonen (1993) on
kuvannut. Se on saanut vaikutteita kansainvälisestä, aluksi etenkin saksalaisesta aluemaantieteen ja
aluekehityksen tutkimuksesta, jossa yhdyskuntien maantieteelliseen sijaintiin ja kehitykseen kiinnitettiin
enemmän huomiota kuin anglosaksisessa maailmassa (Tervo 1999: 754). Jo 1920-luvulla
Helsingin yliopiston maantieteen laitoksessa selvitettiin kaupunkien ja maaseutualueiden välistä
kauppaa, vaikkakin tulokset julkaistiinkin vasta 1936 (Auer 1936).
Ensimmäiset Suomen kaupunkien vaikutusalueita tarkastelleet tutkimukset pyrkivät kuvaamaan
Suomen aluerakennetta. Seuraavassa vaiheessa aluerakenteen kehitystä haluttiin selittää.
Kaupunkien vaikutusalueiden kokoa määrääviksi tekijöiksi osoittautuivat mm. keskuspaikkakunnan
ansiotaso (Ajo 1944)ja asema kaupunkien hierarkiassa (Tuominen 1949) sekä palvelujen
tarjonta ja käyttö (Palomäki 1963).
Tietokonemenetelmien käyttöönoton myötä tuli mahdolliseksi laatia monimuuttujamalleja,
jotka ottivat samanaikaisesti huomioon useita tekijöitä selittäessään keskuspaikkakuntien ja niiden
vaikutusalueiden kehityksen eri piirteitä. Tutkimuksessa syntyi konvergenssia, kun eri menetelmillä
saatiin samankaltaisia tuloksia: vahvimmiksi aluekeskuksiksi nousivat Helsinki, Turku, Tampere,
Kuopio, Vaasa ja Oulu (Palomäki ja Mikkonen 1971: 37). Erimielisyyttä oli Oulun kehityspotentiaalista:
joidenkin tutkijoiden mielestä Oulua olisi voitu pitää valtakunnan kakkoskeskuksena
Helsingin jälkeen (mt: 36). Tästä näkökulmasta voi pohtia, onko menestyksekäs paikallinen innovaatiopolitiikka
ollut se väline, jolla Oulu on voinut toteuttaa pitkään latenttina ollutta potentiaaliaan
Suomen kaupunkien vaikutusaluehierarkiassa.
Sittemmin aluekeskustutkimus on edelleen monipuolistunut. Perttu Vartiaisen kaupunkiverkon
kuvausjärjestelmässä (1995) otettiin huomioon mm. kaupunkiseutujen toiminnallinen erikoistuminen,
osaamisperusta, kulttuuritekijöitä ja kansainvälistyminen. Menetelmää soveltaen on
esitetty kuvaus Suomen kaupunkijärjestelmästä (Vartiainen ja Antikainen 1998). Kuvauksessa
määriteltiin 35 toiminnallisesti merkittävää kaupunkiseutua. Kaupunkiseudut jaoteltiin vielä kärkikaupunkeihin
(kaupunkiseutujen keskuksiin, joita voi olla yhdellä seudulla useampikin) ja kehyskuntiin.
Aluekehityksen tutkimuksessa tietoon ja osaamiseen liittyvien tekijöiden huomioonottaminen
vakiintui 1990-luvulla. Kaupunkiverkkotutkimuksessa kaupunkien kehitysedellytyksiä kuvattiin
kaupunkien kansainvälistymisen, kulttuuripalvelujen ja osaamisperustan avulla (Vartiainen
ja Antikainen 1998). Osaamisperustaa luonnehdittiin määrittämällä informaatiosektorin työllisten
osuus koko työvoimasta, asukasta kohti lasketut tutkimus- ja kehitysmenot, korkeakoulututkinnon
suorittaneet yli 15-vuotiaista ja ottamalla huomioon myös teknologiakeskukset ja niiden
yritysten henkilöstö. Teemoja, jotka alun perin olivat nousseet esille talous- ja innovaatiotutkimuksessa,
on näin alettu soveltaa myös alueellisen kehityksen tutkimuksessa.
Aluekeskustutkimuksen tuloksia on Suomessa käytetty mm. seutukaavoituksessa ja aluepolitiikan
suunnittelun tukena. Tutkimuslinja on auttanut tarkentamaan käsitystä aluekeskusten ja
työssäkäyntialueiden merkityksestä. Tutkimukseen on viime vuosina tullut mukaan osaamiseen ja
kulttuuriin liittyvien tekijöiden tarkastelua, mikä on rikastanut talousmaantieteellistä tutkimusotetta.
Samalla on vahvistunut käsitys, että innovaatiotoiminta voi olla tärkeää aluekeskusten
kehittymisessä ja yleensä aluepolitiikassa. Maaseudun kehittämiselle aluekeskustutkimus ei ole
tarjonnut samanlaisia hedelmällisiä työkaluja ja visioita kuin kaupunkitutkimukselle.
100

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Aluekeskusten potentiaalinen merkitys on käynyt ilmi tutkittaessa maaseudun ja kaupunkien
välisiä muuttovirtoja. Suomessa muuttoliikettä maaseudulta suurimpiin kaupunkeihin selittää
parhaiten työpaikkojen tarjonta, kun taas maaseudun ja kaupunkien välisillä palkkaeroilla on vain
vähäinen vaikutus. Vaikka muuttoliikettä ilmenee myös maaseudun sisällä ja kaupungista maaseudulle,
koulutettujen virta suuntautuu pääosin suurimpiin kaupunkeihin, mikä johtaa osaamisen
keskittymiseen niihin. (Pekkala 2003.) Osaamisen keskittymisen suuntaa maaseudulta kaupunkeihin
voi olla lähes mahdotonta muuttaa tarjoamalla maaseudulla veroetuja tai muita taloudellisia
etuja. Yhtenä ratkaisuna on silloin varmistaa pienten alueellisten keskusten houkuttelevuus vaihtoehtona
suurimmille keskuksille.
Aluekeskusten haasteita ja mahdollisuuksia
Aluekeskuksilla tarkoitetaan alueita, joihin kuuluvat keskuskunnan lisäksi ne lähikunnat, joista
keskuskunnassa käydään töissä tai joista tullaan keskuskuntaan hakemaan palveluja. Aluekeskusten
talouselämä on usein perustunut muutamaan toimialaan ja suureen yritykseen.
Hyvä esimerkki haasteista, joita globalisaatio aiheuttaa aluekeskuksille, on Varkauden kaupunki.
Vaikutukset ilmenivät ensin tarpeena turvata yritysten kannattavuutta lisäämällä erikoistumista.
Kuitenkin eräät tärkeät yritykset joutuivat lopulta myymään liiketoimintansa kansainvälisille
suuryrityksille. Ne ovat nyt kanavia, joita alueella toimivat yritykset voivat hyödyntää
alihankkijoina päästäkseen globaaleille markkinoille.
Lopputuloksena on ollut sekä työttömyysongelmia että alueen yritystoiminnan monipuolistumista,
mikä saattaa vähitellen johtaa alueen talousrakenteen vahvistumiseen. Varkauden
kokemuksen perusteella paikkakunnilla, joilla perinteinen suurteollisuus on vähentänyt työväkeään
ehkä jo pitkänkin aikaa, voidaan ainakin joskus luottaa alueelle kertyneen osaamisen
voimaan ja kehittää ja monipuolistaa sitä edelleen, vaikka välillä kehityksen suunta näyttääkin
synkältä (ks. Vnk 2001: 17-18.) Paikkakunnalle sitoutuneet yritysjohto ja asiantuntijat voivat
olla tärkeitä voimavaroja talouselämän myllerryksissä.
Aluekeskuspaikkakunnille voi tulla uusia haasteita EU:n itälaajentumisen myötä. Suomalaiset
vaate- ja elektroniikkateollisuuden yritykset ovat usein valinneet tuotantolaitostensa sijaintipaikaksi
mieluummin Viron kuin Suomen. Uusiin jäsenmaihin sijoittuva tuotanto usein
pikemminkin täydentää kuin korvaa Suomessa tapahtuvaa tuotantoa. Uudet EU:n jäsenmaat
ovat erikoistuneet pääasiassa aloille, joita luonnehtivat pääomavaltaisuus ja matala osaaminen.
Suomessa uudet jäsenmaat ovat pystyneet ylittämään 10 %:n markkinaosuuden vain harvoissa
tuoteryhmissä: akuissa ja paristoissa, sovitetuissa tekstiilituotteissa, tekstiilien viimeistelyssä,
eristetyissä johtimissa ja kaapeleissa sekä vaatteissa ja asusteissa. EU:n itälaajeneminen voi
tuoda ongelmia etenkin Suomen maataloudelle, elintarviketeollisuudelle, maantiekuljetuksille,
rakentamiselle ja tevanake-teollisuudelle. Suomen vahvat alat, etenkin tieto- ja viestintäsektori
sekä metsäteollisuus, todennäköisesti hyötyvät itälaajenemisesta. (Alho ym. 2001.)
7.2 Aluekeskusohjelman tavoitteet
Kun Suomen taloudessa käynnistyi nopean kasvun vaihe 1990-luvun puolivälissä, alueelliset keskittymisprosessit
kiihtyivät niin, että Helsingin, Tampereen ja Oulun alueet vahvistuivat suhteessa
101

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
muihin kaupunkeihin entisestään. Keskittymiskehitykseen haluttiin vaikuttaa aluepoliittisella tavoiteohjelmalla,
jonka valtioneuvosto hyväksyi 9. marraskuuta 2000.
Aluekeskusohjelma käynnistyi vuonna 2001. Ohjelman tärkeimpänä tavoitteena on, että Suomessa
olisi tulevaisuudessakin elinvoimainen kaupunkikeskusten verkosto - ei vain viisi tai kuusi
erillistä suurkaupunkia (Valovirta ym. 2002: 2). Pyrkimyksenä on varmistaa, että jokaisessa maakunnassa
on toimintakykyisiä aluekeskuksia. Aluekeskusten kasvumahdollisuuksien vahvistamiseksi
edistetään aluekeskusten seudullista yhteistyötä ja niiden välistä verkostoitumista. Aluekeskusohjelman
kahden ensimmäisen toimintavuoden aikana havaittiinkin seudullisen yhteistyön
aktivoitumista mm. Kotkan-Haminan, Kauhajoen, Salon ja Turun seuduilla. Paikoin aluekeskusohjelma
on edistänyt seudullista yhteistyötä tilanteissa, joissa yhteistyön tarpeesta on ollut epäilyjä.
(Virtanen ja Valovirta 2003: 8-9.)
Aluekeskusohjelmaan on omaksuttu alueelliseen innovaatiotoimintaan liittyviä teemoja, jotka
ovat muodostaneet vuodesta 1994 toteutetun osaamiskeskusohjelman perustan. Tiettyä päällekkäisyyttä
ohjelmien välillä saattoi olla odotettavissakin valtioneuvoston aluepoliittisen tavoiteohjelman
perusteella, sillä sen mukaan aluekeskusten osaamisrakennetta aiottiin parantaa “vahvistamalla
yliopistoja, ammattikorkeakouluja ja muita oppilaitoksia sekä tutkimusyksiköitä”.
Aluekeskus- ja osaamiskeskusohjelmalla on päällekkäisyyksiä paitsi tavoitteiden myös osallistujapaikkakuntien
suhteen. Osaamiskeskusohjelman arvioinnin mukaan päällekkäisyyksiä tai kitkaa
aluekeskusohjelman kanssa on ilmennyt Kuhmossa, Länsi-Suomessa, Lapissa ja Oulussa.
Monilla paikkakunnilla ohjelmien yhteensopivuus on kuitenkin koettu hyväksi - näin varsinkin
Kaakkois-Suomessa, Päijät-Hämeessä, Satakunnassa, ja Varsinais-Suomessa. (SM 2003: 139.)
Ohjelmien välillä on havaittu myös kilpailua resursseista. Lisäksi aluekeskukset saattavat nakertaa
osaamiskeskusten uskottavuutta, jos syntyy epävirallisia osaamiskeskuksia, jotka eivät kuitenkaan
täytä osaamisen korkealaatuisuuden kriteereitä (VTV 2001: 9).
Vaikka molemmissa ohjelmissa korostetaan tietoa ja osaamista, ohjelmia erottaa kansainvälisen
verkostoitumistavoitteen suunta. Osaamiskeskusohjelman luontevana pyrkimyksenä on
edistää osaamiskeskusten vuorovaikutusta globaalien metropolien kanssa, mutta aluekeskusohjelmassa
kansainväliselle vuorovaikutukselle asetetut tavoitteet ovat rajatumpia. Aluekeskukset
pyrkivät kansainvälistymään lähialueiden kautta, eli kiinnostuksen kohteena ovat Ruotsi, Norja ja
Venäjän osalta erityisesti Pietari. Mikään ei kuitenkaan estä aluekeskuksia hakeutumasta yhteistyöhön
osaamiskeskusten kanssa ja tavoittelemasta kansainvälisiä kontakteja sitä kautta.
Joka tapauksessa Suomeen muodostunutta alueohjelmien ja toimenpiteiden kokonaisuutta
voidaan pitää sekavana kohdealueiden kannalta. Eri ohjelmien tavoitteet ja kohdentuminen eivät
muodosta selväpiirteistä kokonaisuutta. (Net Effect ja Nordregio 2001: 2.)
7.3 Aluekeskusohjelman keinot
Aluekeskusohjelman merkittävä ongelma on, että ohjelmassa ei ole “muotoiltu selvää ajatusmallia
siitä, millä keinoilla tavoitteena oleva alueiden elinvoimaisuuden lisääminen on tarkoitus saavuttaa”
(Net Effect ja Nordregio 2001: 12). Toisaalta valtakunnallisen keinovalikoiman puute
voi olla etukin. Kullekin alueelle voidaan valita sopivat, konkreettiset “alueelle ominaisiin vahvuuksiin
perustuvat elinkeinojen, palvelujen, ympäristön ja toimintatapojen kehittämistavoitteet
ja toimenpiteet” (mt: 5). Alueet saavat tosin myös maksaa toimintavapaudestaan: aluekeskusohjelman
valtakunnallinen rahoitus on vähäistä, joten toimenpiteiden rahoitus jää alueiden järjestettäväksi.
102

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Varsinkin pienissä kaupungeissa aluekeskusohjelma on saanut eräänlaisen sateenvarjon roolin,
jolloin sen puitteissa “arvioidaan kaikkia seudun elinvoiman ja kilpailukyvyn kehittämisponnistuksia”
(Valovirta ym. 2002: 3). Aluekeskusohjelman vaikutukset ovatkin olleet merkittävimpiä
juuri niillä paikkakunnilla, joilla aluekeskusohjelmaa on käytetty ohjaavana, strategisena instrumenttina
(Valovirta ym. 2002: 4). Näin ollen voidaan arvioida, että aluekeskusohjelma on toiminut
parhaiten pienissä ja keskisuurissa kaupungeissa.
Suurissa kaupungeissa aluekeskusohjelma ei ole saanut ohjaavaa roolia. Suurissa kaupungeissa
on voimavaroja kehitysponnistusten strategiseen johtamiseen ilman aluekeskusohjelmaakin.
Aluekeskusohjelman suhteellisesti vähäisempi merkitys suurissa kaupungeissa voi johtua myös
ohjelman päällekkäisyyksistä osaamiskeskusohjelman kanssa. Samaan ilmiöön viittaa sekin, että
eräillä paikkakunnilla aluekeskusohjelmaa ei ole tuotu esille itsenäisenä, nimeltä tunnistettavana
ohjelmana. “Tällä pyritään pitämään kehittämisen kokonaisuus paremmin hallittavana ja välttämään
sekoittamasta toimijoiden - etenkin yrittäjien - ajatuksia erilaisten kehittämisinstrumenttien
paljoudella.” (Valovirta ym. 2002: 4.)
Eräillä paikkakunnilla aluekeskusohjelman vastuulle on annettu tietyn yksittäisen hankekokonaisuuden
toteuttaminen. Esimerkiksi Jyväskylässä aluekeskusohjelmalla kehitetään hyvinvointiteknologian
hyödyntämistä, ja Seinäjoella ohjelman painopiste on informaatio- ja kommunikaatioteknologiassa
(Valovirta ym. 2002: 3). Antamalla aluekeskusohjelmalle tietty kehittämistyön
osatehtävä on vältetty turhaa päällekkäisyyttä osaamiskeskusohjelman kanssa samalla, kun on
voitu hyödyntää aluekeskusohjelman tarjoamia mahdollisuuksia.
103

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
8. Osaamiskeskusohjelma
8.1 Osaamiskeskukset alueellisessa innovaatiopolitiikassa
Käsitteenä osaamiskeskus viittaa neljään alueellisen kehittymisen perustekijään. Ensinnäkin niin
kaupungeissa kuin maaseudullakin osaaminen on keskeinen kehityksen voimavara. Toiseksi
osaamisen luonteeseen kuuluu, että se pyrkii keskittymään. Kolmanneksi näin syntyneet osaamisen
keskukset pyrkivät verkostoitumaan keskenään, jolloin niiden on mahdollista erikoistua ja
päästä omalla erikoisalallaan yhä syvällisempään osaamiseen. Neljänneksi osaamiskeskusten välillä
syntyy kilpailua niin osaamisen kuin sen kehittämisessä tarvittavien resurssienkin suhteen.
Tässä raportissa osaamiskeskuksilla tarkoitetaan alueellisia yhteisöjä, jotka valtioneuvosto on
valinnut valtakunnalliseen osaamiskeskusohjelmaan. Osaamiskeskuksia on nykyään 22, ja niistä
19 on määritelty alueellisiksi osaamiskeskuksiksi ja 3 valtakunnallisiksi verkosto-osaamiskeskuksiksi.
Kukin osaamiskeskus osallistuu ohjelmaan tietyillä, sille määritellyillä erikoisaloilla. Useimmat
alueelliset osaamiskeskukset toimivat paikkakunnilla, joilla on hyvät edellytykset luoda ja
hyödyntää kansainvälisesti kilpailukykyistä osaamista valituilla erikoisaloilla.
Osaamiskeskusohjelmalla ja aluekeskusohjelmalla on eräitä yhteisiä piirteitä. Molemmissa tavoitteena
on vahvistaa mukana olevien kaupunkiseutujen olemassa olevia vahvuuksia. Molempia
ohjelmia voidaan kuvata tässä mielessä erilaistaviksi. Ohjelmien välinen tärkeä ero on kuitenkin
siinä, että osaamiskeskusohjelmassa kehittämistoimet ovat luonteeltaan pääasiassa innovaatiopoliittisia.
Osaamisen kehittäminen on tärkeällä sijalla myös aluekeskusohjelmassa, mutta siinä
painotus on kuitenkin yritystoiminnan edellytysten ja yrityspalvelujen kehittämisessä eli melko
perinteisessä aluepolitiikassa.
Ohjelmat eroavat lähtökohdiltaan siinä, millaiseksi nähdään ohjelmissa mukana olevien keskusten
suhde muuhun maahan. Osaamiskeskusohjelma määrittää keskukset suhteessa kansainväliseen
ja koko maan osaamiseen: osaamiskeskusten tulisi edustaa vähintäänkin maan parasta
osaamista osaamisaloillaan. Pyrkimyksenä on saattaa osaamiskeskukset entistä tiiviimpään vuorovaikutukseen
kansainvälisten metropolien kanssa ja kehittää osaamiskeskusten kilpailukykyä
kansainvälisessä vertailussa.
Aluekeskusten vertailukohteita haetaan mieluummin kansalliselta kuin kansainväliseltä tasolta.
Aluekeskukset ovat ankkuroituneet seutukuntatasolle ja määrittyvät työssäkäyntiin, asumiseen,
palvelujen tuottamiseen ja alueelliseen kysyntään perustuvien luontevien toiminnallisten rajojen
perusteella (Net Effect ja Nordregio 2001: 5). Osaamiskeskusohjelman tavoitteena on osaamiskeskusten
nousu osaamiseltaan kansainvälisesti kilpailukykyisiksi keskuksiksi. Sen sijaan aluekeskusohjelmassa
tavoite on vaatimattomampi eli aluekeskusten kehittäminen kansallisella tasolla
kilpailukykyisiksi seutukunniksi.
Osaamiskeskittymät
Osaamiskeskittymillä ei ole samanlaista virallista asemaa kuin osaamiskeskuksilla. Periaatteessa
mitä tahansa paikkakuntaa, jossa on alueellisesti merkittävää osaamista, voidaan kutsua
osaamiskeskittymäksi. Tavallisesti osaamiskeskittymäksi sanotaan maaseudun tai pienen kaupungin
yritysryvästä, joka on erikoistunut tietylle toimialalle. Osaamiskeskittymään kuuluu
usein myös alan oppilaitos tai yrityshautomo.
104

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Osaamiskeskittymät on mahdollista määritellä myös suhteessa osaamiskeskuksiin. Osaamiskeskittymillä
on käytettävissään pienemmät ja kapeammin erikoistuneet resurssit. Osaamiskeskittymät
voivat kuitenkin toimia verkostoyhteistyössä osaamiskeskusten kanssa, jolloin
ne voivat täydentää osaamiskeskusten toimintaa ja hyötyä osaamiskeskusten voimavaroista.
Maaseutukunnille ja pienille kaupungeille osaamiskeskittymän idea voi tarjota mahdollisuuden
syventää alueen osaamista ja kehittää entistä kilpailukykyisemmäksi siihen perustuvaa
liiketoimintaa. Parhaassa tapauksessa osaamiskeskittymien erikoistumisalat valittaisiin kuntien,
seutukuntien, maakuntien liittojen ja valtionhallinnon yhteistyössä, jotta päällekkäisyyksiä ei
syntyisi liikaa. (Ks. MSPYTR 2000: 102.)
8.2 Teknologiakylistä osaamiskeskuksiin
Globalisaation ja Euroopan integraation edetessä kilpailukykyisten, korkean osaamistason kaupunkien
kansallinen merkitys korostuu. Ilman alueellisia ja valtakunnallisia osaamiskeskuksia kansainvälisesti
kilpailukykyinen huippututkimus sekä sitä tukeva ja hyödyntävä osaaminen voisivat
siirtyä vähitellen eurooppalaisiin metropoleihin. (Caniels ja Verspagen 2001.) Osaamisen saaminen
niistä tukemaan Suomessa toimivien yritysten innovaatiotoimintaa olisi vaivalloista ja pienille
yrityksille kallista jo kieliongelmienkin takia. Yhteydenpito on helpompaa suhteellisen lähellä sijaitseviin
kotimaisiin osaamiskeskuksiin, ja verkostoitumalla niiden kanssa syrjäseutujenkin yritykset
voivat kehittää toimintaansa.
Suomen osaamiskeskusohjelmaa voidaan pitää innovatiivisena jatkona teknologiakylille, joita
perustettiin ulkomaisen mallin mukaan korkeakoulujen yhteyteen. Teknologiakylät voidaan tulkita
osaamiskeskusajattelun ensimmäisiksi konkreettisiksi ilmentymiksi. Teknologiakylistä tuli sittemmin
teknologiakeskuksia, ja niillä on ollut keskeinen asema osaamiskeskusohjelman alueellisten
hankkeiden koordinoinnissa.
Suomen teknologiakylien esikuvia olivat Kalifornian Piilaakso ja muut Yhdysvaltain ja Euroopan
tiedepuistot. Piilaakson kehityksen virstanpylväitä oli Stanfordin yliopiston Industrial Parkin
perustaminen vuonna 1948. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa toimi jo noin 80 tiedepuistoa.
Innovaatiotutkimuksessa huomio kiinnittyi tiedepuistoissa ja niitä ympäröivillä alueilla syntyvien
innovaatioiden ja yritysten suureen määrään. Sitä kautta innovaatiotutkimuksessa alettiin ymmärtää
paikallisuuden ja alueellisuuden merkitys. Tutkimuksen tavoitteena oli usein selvittää Piilaakson
kaltaisten alueiden menestykseen vaikuttaneita tekijöitä ja mahdollisuuksia imitoida niitä
muualla.
Piilaakson ja tiedepuistojen tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että paikallisia menestystekijöitä
on vaikea kopioida. Tärkeä Piilaakson menestykseen vaikuttava tekijä on ollut teknologiayritysten
toimintaa ymmärtävän yksityisen riskipääoman saatavuus. Oma vaikutuksensa on ollut huippututkimusta
harjoittavien yliopistojen läheisyydellä, henkilöstön liikkuvuudella yritysten välillä,
yrittäjyyttä kannustavalla kulttuurilla sekä verkostoilla, jotka tukevat keksintöjen kaupallistamista
ja uusien yritysten perustamista (Kenney 2001: 60).
Innovatiivisilla ympäristöillä on myös omat erityispiirteensä. Piilaaksossa tiedonvaihto on
ollut melko avointa. Henkilöstön siirtymiseen yrityksestä toiseen sekä uusien yritysten tuloon on
suhtauduttu varsin myönteisesti. Tiedonvaihdon ja yhteistyön malli on perua Stanfordin yliopistosta,
joka yhtenä ensimmäisistä yhdysvaltalaisista yliopistoista pyrki yhteistyöhön paikallisten
yritysten kanssa. Ilmapiiri on ollut toisenlainen Bostonin lähellä sijaitsevan Valtatie 128:n varrella,
jossa myös toimii runsaasti teknologiayrityksiä. Siellä Massachusetts Institute of Technology hakeutui
105

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
yhteistyöhön suuryritysten kanssa, mutta niille tutkimuksen luottamuksellisuus ja tietovuotojen
välttäminen on ollut ensiarvoisen tärkeää. Niinpä Valtatie 128:n varrella yritykset ovat pyrkineet
suojaamaan immateriaalioikeuksiaan tarkasti, ja yritystä vaihtavia tai uusia yrityksiä perustavia
työntekijöitä on pidetty enemmänkin pettureina kuin normaalina osana talouden kiertokulkua.
Valtatie 128:n yrityksissä tietopääoma on vähitellen ummehtunut ja huvennut, kun taas Piilaaksossa
idearikkaat ihmiset ja yritykset ovat voineet toimia vapaammassa vuorovaikutuksessa tuottaen
uutta tietoa ja liiketoimintaa. (Saxenian 1994.) Bostonin alueen kasvua on hidastanut sekin, että
siellä yritysrahoitus on ollut pääasiassa pankkien vastuulla. Pankit eivät voi rahoittaa aloittavia
teknologiayrityksiä niin avokätisesti kuin yksityissijoittajat, jotka voivat ottaa teknologiayritysten
erityispiirteet paremmin huomioon.
Verrattaessa Ruotsin teknologiakylissä toimivia teknologiayrityksiä muualla toimiviin vastaaviin
yrityksiin on käynyt ilmi, että teknologiakylissä yritysten liikevaihdon ja henkilöstön kasvu on
nopeampaa kuin niiden ulkopuolella. Kuitenkaan eroja ei ole yritysten kannattavuudessa (Löfsten
ja Lindelöf 2002: 870). Tulos voidaan ehkä selittää niin, että teknologiakylien yritykset investoivat
pidempään kestävään kasvuvaiheeseen kuin ulkopuoliset. Teknologiakylien yrityksillä on
vilkkaammat yhteydet yliopistoihin, mutta eroa ei ole innovaatiotoiminnan tuloksellisuudessa.
Teknologiakylien ulkopuolella toimivat teknologiayritykset investoivat enemmän markkinatutkimuksiin
kuin teknologiakylissä toimivat teknologiayritykset (mt: 871).
Pohjoismaiden ensimmäinen teknologiakylä perustettiin Ouluun vuonna 1982. Oulun esimerkki
vaikutti teknologiakeskusajattelun leviämiseen muualle Suomeen (Ahola ja Kortelainen
1997: 18). Oulun esimerkkiä seuraten muut kaupungit ottivat aktiivisesti osaa teknologiakylien
perustamiseen. Kaupungit pyrkivät uudistamaan talouselämän rakenteita sekä edistämään tieteen
ja teknologian sovelluksista nousevien liiketoimintamahdollisuuksien hyödyntämistä (Vuorinen
ym. 1989). Kaupungit olivat myös valppaasti tietoisia paikallisen teknologiapolitiikan potentiaalisesta
merkityksestä ja mahdollisuuksista.
8.3 Osaamiskeskusohjelman perustaminen ja kehitys
Sisäasiainministeriön aluepoliittinen selvitysmies Anssi Paasivirta ehdotti vuonna 1991 osaamiskeskusten
kehittämisohjelman käynnistämistä. Ohjelman tavoitteena olisi “kehittää keskusseuduista
kansainvälisesti kilpailukykyisiä osaavan yritystoiminnan sijoittumisalueita” (Paasivirta
1991: 154). Ohjelmassa panostettaisiin korkeakouluihin, oppilaitoksiin, teknologiakeskuksiin ja
yritysten yhteishankkeisiin, liikenne- ja tietoliikennehankkeisiin, korkeatasoisiin ja luonnonläheisiin
asumismiljöisiin, vieraskielisten palveluiden saatavuuteen ja osaamiskeskusten kansainväliseen
markkinointiin (mt: 109).
Valtioneuvosto hyväksyi vuosina 1994 - 1998 toteutettuun ensimmäiseen osaamiskeskusohjelmaan
kahdeksan alueellista osaamiskeskusta. Vuonna 1995 ohjelmaa täydennettiin ottamalla
mukaan kolme verkosto-osaamiskeskusta. EU:n rakennerahastoista saatu tuki oli erityisen tärkeää
osaamiskeskusohjelman alkuvaiheessa ja toiminnan vakiinnuttamisessa. EU-ulottuvuus vahvisti
osaamiskeskusten uskottavuutta.
Osaamiskeskusohjelma osoittautui onnistuneeksi, ja ensimmäisen ohjelmakauden jälkeen
ohjelmaa laajennettiin. Vuosiksi 1999 - 2006 osaamiskeskusohjelmaan nimettiin 14 alueellista
osaamiskeskusta ja 2 valtakunnallista verkosto-osaamiskeskusta. Tämän vaiheen ensimmäisiä
tuloksia arvioitiin väliarviointiraportissa (SM 2003a). Vuonna 2002 valtioneuvosto päätti laajentaa
osaamiskeskusohjelmaa kuudella uudella osaamiskeskuksella. Näin ollen vuosina 2003 - 2006
osaamiskeskusohjelmaa toteuttaa yhteensä 22 keskusta. Niistä 19 on määritelty alueellisiksi ja 3
valtakunnallisiksi verkosto-osaamiskeskuksiksi.
106

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Alueellisessa kehittämisessä osaamiskeskusohjelma auttaa alueellisia keskuksia tekemään innovaatiopoliittisia
strategiavalintoja. Kaupunkien on luontevaa lisätä omia panostuksiaan osaamiskeskuksensa
osaamisaloihin. Ohjelma myös vähentää alueiden välistä kilpailua tiettyjen nopeasti
kehittyvien tekniikan alojen laitosten ja yritysten sijoittumisesta koordinoimalla kehittämisvarojen
alueellista jakautumista.
Osaamiskeskusten tehtäväksi on sanottu “kansainvälisesti korkeatasoisen tiedon ja osaamisen
hyödyntäminen yritystoiminnan, työpaikkojen luomisen ja aluekehityksen voimavarana”
(OSKE 2003: 4). Osaamiskeskusten osaamisalojen kehittämisessä tavoite on kansainvälisessä
kilpailukyvyssä. Ohjelmassa mukana olevien erilaisten osaamisalojen määrä on kasvanut 45:een.
Siten ohjelma antaa monen osaamisalan osaajille mahdollisuuden tavoitella kansainvälistä kilpailukykyä,
ja osaamisen verkostoissa ja markkinoilla määräytyy lopulta, kuinka monet mukana
olevista aloista pystyvät saavuttamaan ja säilyttämään kansainvälisesti kilpailukykyisen aseman.
8.4 Osaamiskeskukset innovaationa
On sanottu, että ensimmäisen polven teknologiakylissä tavoitteena oli siirtää tietoa yliopistoista ja
korkeakouluista pieniin teknologiayrityksiin. Toisen polven teknologiakylissä tavoiteltiin myös
yritysten välistä yhteistyötä. Suomalaista osaamiskeskusohjelmaa voisi luonnehtia innovaatioksi,
joka edustaa kehityksen kolmatta sukupolvea. Osaamiskeskuksissa vuorovaikutukseen kutsutaan
kaikkia alueellisen innovaatiojärjestelmän toimijoita osaamiskeskusten osaamisaloilta.
Suomen osaamiskeskusohjelma sisältää kansainvälisesti vertaillen innovatiivisia piirteitä.
Osaamiskeskukset ovat sosiaalinen innovaatio, joka vieläpä edistää teknologisten innovaatioiden
syntyä ja hyödyntämistä. Usein sosiaalisten innovaatioiden etuna onkin, että ne tarjoavat pitkäkestoisempia
kilpailuetuja kuin esimerkiksi yksittäiset teknologiset innovaatiot. Sosiaaliset innovaatiot
syntyvät ja kehittyvät sidoksissa yhteiskunnalliseen ja alueelliseen ympäristöönsä, joten niitä on
vaikeampi imitoida kuin teknologisia keksintöjä. Tosin Norjaan on perusteilla - Suomen esimerkkiä
seuraten - eri alojen alueellisia osaamiskeskuksia (KRD 2003).
Suomen osaamiskeskusohjelman eroja Ruotsin ja Norjan käytäntöihin vertailtiin osaamiskeskusohjelman
väliarvioraporttia varten tehdyssä tarkastelussa (SM 2003a: 165-170). Pohjoismaiden
välisiä eroja löytyi jo osaamiskeskusstrategioiden lähtökohdissa, vaikka kaikki Pohjoismaat
ovat korostaneet osaamisen ja tietopääoman merkitystä elinkeinopolitiikassa 1970-luvulta lähtien.
Suomessa 1990-luvun alkuvuosina muotoutuneessa kansallisen selviytymisen ja alueellisen
kehittämisen strategiassa painotettiin huippuosaamisen merkitystä kuitenkin vielä enemmän kuin
Ruotsissa ja Norjassa. Suomessa panostettiin Ruotsiin verrattuna suhteellisesti enemmän teknologiaan
ja innovaatiotoimintaan ja vähemmän perinteisiin vahvuusaloihin.
Painotuseron yhtenä syynä oli se, että Suomen talouden kilpailuympäristö muuttui 1990-
luvun alkuvuosina rajummin kuin muissa Pohjoismaissa. Neuvostoliiton romahdus ja talouspolitiikan
epäonnistuminen johtivat Suomen talouden jyrkkään syöksykierteeseen. Ainoaksi kestäväksi
elpymiseen johtavaksi tieksi nähtiin vientivetoinen kasvu. Metsä- ja metalliteollisuuden rinnalle
haettiin uusia vientialoja innovaatiotoiminnan potentiaalia korostavista ideoista. Innovaatiojärjestelmän
toimivuutta vahvistettiin sekä kansallisella että alueellisella tasolla.
Suomessa tieto- ja viestintäsektorista rakennettiin taloudelle uutta itsenäistä tukijalkaa. Ruotsissa
sektorin kasvun odotettiin painottuvan vanhojen teollisuudenalojen kehityksen tukemiseen
ja perustuvan niiden rakenteiden ja toimijoiden varaan. Norjassa alueellisten innovaatiojärjestelmien
kehittämisessä pyrittiin vahvistamaan perinteisten alojen, kuten öljyntuotannon, laivanrakennuksen
ja meritekniikan osaamista.
107

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Ruotsissa yliopistoille ja korkeakouluille ei siellä asetettu niin suuria odotuksia kuin Suomessa,
vaan akateemisten laitosten oli määrä toimia yhteistyössä aluekehitysviranomaisten ja kuntien
kanssa. Suomessa yliopistoilla, korkeakouluilla, teknologiakeskuksilla ja tiedepuistoilla on ollut
keskeinen asema ja jopa henkinen vetovastuu alueellisessa kehittämisessä. Myös Norjassa yliopistojen
ja korkeakoulujen on toivottu osallistuvan alueelliseen kehittämiseen tasa-arvoisessa yhteistyössä
yritysten ja aluehallinnon kanssa. Suomessa yliopistot ja korkeakoulut on nähty kehityksen
vetureina, sillä juuri niissä tuotetaan tietoa ja osaajia. Suomessa uutta tietoa ja osaamista on painotettu
kilpailukyvyn lähteenä enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa, joissa muut kilpailukyvyn voimatekijät
olivatkin 1990-luvun alussa vahvempia kuin Suomessa (Sölvell ym. 1991).
Koska osaamiselle ja tieteelliselle tiedolle on Suomessa annettu niin tärkeä merkitys, osaamiskeskusohjelmaan
pääsyn yhtenä valintakriteerinä ovat olleet keskusten yhteydet huippuosaamiseen
eli tutkimukseen ja koulutukseen tai huippuosaamista edustavaan tuotantoon. Toinen valinnan
pääkriteeri on ollut osaamiskeskuksen huippuosaamisyhteyksien käyttökelpoisuus tulevaisuuden
liiketoiminnassa. Osaltaan näiden valintakriteerien ansiosta Suomessa on onnistuttu paremmin
kuin Ruotsissa ja Norjassa luomaan tehokkaita alueellisia, osaamiseen tukeutuvia yhteistyöverkostoja
yliopistojen ja yritysten välille.
Huippuosaamista painottavan kehittämisstrategian ansiosta Suomeen oli kehittynyt 1990-
luvun puoliväliin mennessä strategialtaan ja johtamistaidoiltaan vahvoja teknologiakeskuksia ja
tiedepuistoja, kun taas Ruotsissa ja Norjassa monet vastaavat instituutiot olivat jämähtäneet yrityshotellien
tasolle. Suomessa teknologiakeskuksia oli kehitetty kaukonäköisesti antaen niiden
johdolle aikaa kehittyä ja vahvistua. Ruotsissa ja Norjassa vastaavat keskukset olivat luonteeltaan
väliaikaisempia ja niillä oli käytössään vähemmän taloudellisia voimavaroja. Suomessa panostettiin
teknologiakeskusten ja tiedepuistojen vahvistamiseen instituutioina, kun taas Ruotsissa ja
Norjassa toteutettiin 2-3 vuotisia teknologian siirron, luottamuksen luomisen ja verkostoitumisen
ohjelmia.
Tärkeä osa suomalaista osaamiskeskusinnovaatiota ovat toimivammat johtamisjärjestelmät
kuin Ruotsissa ja Norjassa. Suomessa on ilmeisesti tehty oikeita valintoja sen suhteen, mistä ratkaisuista
on tehty pysyviä ja mitkä osat ovat luonteeltaan ohjelmia. Valtakunnallisella tasolla Suomessa
puhutaan osaamiskeskusohjelmasta, kun taas alueellisella tasolla osaamiskeskukset ovat
olleet pysyviä, pitkäjänteisesti kehitettyjä instituutioita.
Suomessa on myös löydetty toimiva tasapaino kilpailun ja yhteistyön välillä. Osaamiskeskukset
on pakotettu kehittämään toimintaansa jatkuvasti asettamalla ne keskinäiseen kilpailutilanteeseen.
Osaamiskeskukset ovat kilpailleet pääsystä ohjelmaan, vuosittain valtion myöntämästä perusrahoituksesta
ja erilaisilla ohjelmilla rahoitetuista hankkeista. Kilpailuttamisen periaate on pakottanut
osaamiskeskukset vahvistamaan osaamistaan, erikoistumaan ja tukeutumaan oman alueen
merkittävimpiin vahvuuksiin. Osaamiskeskukset ovat siten edistäneet alueellista erilaistumista.
Valtakunnallisella tasolla osaamiskeskusohjelmassa on onnistuttu välttämään turhaa kilpailua
antamalla ohjelman koordinaatio osaamiskeskustyöryhmän tehtäväksi. Työryhmään osallistuu
keskeisimpiä valtakunnallisia vaikuttajatahoja, jotka näin voivat sovitella näkökohtiaan yhteistyöhengessä.
Ministeriöistä mukana on ollut sisäasiainministeriön, opetusministeriön, maa- ja metsätalousministeriön,
työministeriön, kauppa- ja teollisuusministeriön sekä vuodesta 2001 lähtien
sosiaali- ja terveysministeriön edustus. Lisäksi työryhmässä on ollut elinkeinoelämän, tutkimuksen,
koulutuksen, kulttuurin, kaupunkien ja aluehallinnon asiantuntijoita.
Ruotsissa ja Norjassa ei ole ollut osaamiskeskustyöryhmän kaltaista valtakunnallista koordinaattoria,
joka yhdistäisi ministeriöitä ja muita kansallisen tason toimijoita sekä yrityksiä. Sen takia
Ruotsissa ja Norjassa on koettu enemmän yhteistyötä haittaavaa kilpailua kansallisella tasolla.
108

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
8.5 Osaamiskeskukset ja teknologiakeskukset
Osaamiskeskukset toimivat yhteistyössä alueidensa teknologiakeskusten, yritysten, kaupunkien,
korkeakoulujen, ammattikorkeakoulujen ja tutkimuslaitosten kanssa. Tärkein sidosryhmä ovat
teknologiakeskukset, joilla on usein alueellisen osaamiskeskusohjelman vetovastuu. Tästä syystä
teknologiakeskuksia kannattaa tarkastella erikseen osaamiskeskusten toimintaympäristönä ja alueellisena
innovaatioympäristönä.
Mäki ja Sinervo (2000) tarkastelivat Suomen viiden suurimman teknologiakeskuksen toimintaa
ja vaikutuksia haastatteluilla ja kyselyillä, jotka kohdistuivat teknologiakeskusorganisaatioiden,
julkisen sektorin sidosryhmien, yliopistojen, tutkimuslaitosten, sekä keskuksissa toimivien ja keskuksista
muuttaneiden yritysten edustajiin. Tuloksena oli, että yksi teknologiakeskusten tärkeimmistä
vaikutuksista oli imagovaikutus. Jo pelkkä sijainti teknologiakeskuksessa voi edistää yrityksen
menestystä. Myös keskuksen läheisyydessä toimivat yritykset saavat osansa imagovaikutuksista,
joten keskuksella on vaikutusta myös koko lähialueen imagoon. Mitä suurempi sisäinen
yhtenäisyys teknologiakeskuksella on, sitä suurempana ilmeni keskuksen imagovaikutus. (Mäki ja
Sinervo 2000: 132-133.)
Tutkimuksessa kartoitettiin sidosryhmien käsityksiä, joten se voi osaltaan selittää imagotekijän
korostumista tuloksissa. Tutkimuksessa käytetyt menetelmät pystyivät antamaan vain viitteitä
teknologiakeskusten vaikutuksista uusien yritysten ja työpaikkojen syntyyn. Kuitenkin pelkkä
imagovaikutuskin voi olla tärkeä alueellisen kehittämisen kannalta. Imagotekijät voivat vaikuttaa
yritysten päättäjien ja asukkaiden odotuksiin, ja juuri odotukset ovat lopulta tärkeitä tekijöitä niin
positiivisissa kuin negatiivisissakin kehityskierteissä.
Mäen ja Sinervon tutkimuksessa arvioitiin, että teknologiakeskuksen keskittyminen kahteen
tai kolmeen painopistealaan on verkostoitumisen edistämisen kannalta toimivampi ratkaisu kuin
useampaa toimialaa edustavien yritysten kerääminen keskukseen (Mäki ja Sinervo 2000: 135).
Haastattelutulos voi kuitenkin johtua osittain siitä, että teknologiakeskuksessa toimivien (tai toimineiden)
yritysten samoin kuin niiden sidosryhmien kannattaa koettaa edistää teknologiakeskuksessa
jo edustettuina olevien alojen vahvistamista mieluummin kuin uusien, kilpailevien alojen
tukemista.
Pohjois-Suomen Multipolis-verkosto
Multipolis on Oulun osaamiskeskuksen Pohjois-Suomeen kehittämä osaamiskeskittymien
verkosto. Multipolis-yhteistyössä siirretään laajempaan alueelliseen käyttöön kokemusta, jota
on saatu osaamisintensiivisten yritysten kehittämisestä Oulun Technopoliksessa. Technopolis
johtaa multipolisverkostoa ja Oulun seudun osaamiskeskusohjelmaa.
Multipolis-verkostoon kuuluu 15 osaamiskeskittymää eli polista, joista jokaisella on oma
erikoistumisalansa. Erikoistumisaloja ovat mm. elektroniikka, langaton tietoliikenne, ohjelmistotekniikka,
mittaustekniikka, terästekniikka ja sisällöntuotanto (Multipolis 2003).
Jokaisessa poliksessa toimii kiinteistöyhtiö, joka tarjoaa yrityksille toimitiloja, toimistopalveluja
ja tietoliikenneyhteydet. Multipolisverkosto myös edistää yritysten yhteistyötä korkeakoulujen
ja oppilaitosten kanssa. Lisäksi verkosto harjoittaa yhteistyötä Pohjois-Ruotsissa
toimivien osaamiskeskittymien kanssa.
Polis-keskittymissä toimivissa yrityksissä on noin 1500 työpaikkaa. Poliksia on ryhmitelty
niiden suuntautumisen ja kehitysvaiheen mukaan teknologiapainotteisiin keskittymiin, osaamiskeskittymiin,
osaamisalueyhteisöihin, osaamis- ja testauskeskittymiin sekä osaamiskeskittymäituihin
(ks. Multipolis Network 2003).
109

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Alueiden välinen verkostoyhteistyö on tärkeällä sijalla Multipoliksen lisäksi Varsinais-Suomen
ja Kaakkois-Suomen osaamiskeskuksessa sekä matkailun ja Raahe-Tornio-Nivalan verkosto-osaamiskeskuksessa.
Multipolisten ja verkosto-osaamiskeskusten toimivuudesta ja
vaikuttavuudesta on vasta vähän tutkimustietoa.
8.6 Osaamiskeskusten toimintaympäristöjen eroja
Osaamiskeskusten sijaintipaikkakuntien väliset lähtökohtaerot ovat osaltaan vaikuttaneet osaamiskeskusten
toiminta- ja kasvuedellytyksiin. Yleensä osaamiskeskusten toimialat tukeutuvat
seudulle jo aiemmin kertyneeseen osaamiseen. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan osaamiskeskuksessa
puu- ja metallialat edustavat alueen perinteisiä osaamisaloja ja muoviala puolestaan tuo uusia
kasvumahdollisuuksia. Kuhmon kamarimusiikin osaamiskeskuksen lähtötilanne poikkesi muista
sikäli, että osaamiskeskuksen toiminta perustuu merkittävässä määrin muilta alueilta hankittavaan
osaamiseen.
Ensimmäisinä perustetut osaamiskeskukset olivat ehkä lähtökohtaisesti vahvempia, ja niillä
on ollut enemmän aikaa kehittää toimintaansa kuin myöhemmin muodostetuilla keskuksilla.
Kun osaamiskeskusohjelman väliarvio julkaistiin vuonna 2003, ensimmäisestä ohjelmakaudesta
lähtien mukana olleet keskukset olivat jo varsin vakiintuneita organisaatioita. Monet niistä pyrkivät
uusiutumaan laadullisten ja organisatoristen suunnantarkistusten avulla. Toisaalta taas ne keskukset,
jotka olivat tulleet ohjelmaan mukaan vasta toisella ohjelmakaudella, olivat varhaisemmassa
kehitysvaiheessa eli vakiinnuttamassa toimintaansa ja saavuttamassa toimintaympäristönsä
hyväksyntää. (SM 2003a: 35.)
Uudellamaalla, Turussa, Tampereella ja Oulussa sijaitsevat osaamiskeskukset hyötyivät yliopistojen,
korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten osaamisesta ja kokemuksesta. Toisaalta osaamiskeskuksilla
on näillä alueilla ollut ehkä vähemmän uutta tarjottavaa ja paikallista lisäarvoa kuin
sellaisilla paikkakunnilla, joilla määrätietoista innovaatiotoimintaa oli harjoitettu vähemmän ennen
osaamiskeskuksen tuloa. Tällainen tilanne oli osaamiskeskuksen perustamisvaiheessa ainakin
Kuhmossa, Porissa, Seinäjoella ja Joensuussa.
Osaamiskeskukset, jotka ovat tulleet ohjelmaan mukaan vasta ohjelman toisessa vaiheessa
eivät voi heti toteuttaa samanlaisia hankkeita kuin vakiintuneet osaamiskeskukset. Uudet osaamiskeskukset
eivät esimerkiksi voi kehittää paljoakaan kansainvälistä toimintaa ennen kuin ne
ovat luoneet omat alueelliset ja kansalliset verkostonsa, saaneet rahoitusperustansa vakaalle pohjalle
ja vakiinnuttaneet organisaatioratkaisunsa (SM 2003a: 37).
Seinäjoen, Satakunnan, Lapin ja Päijät-Hämeen osaamiskeskukset lähtivät vuonna 1999 liikkeelle
itse keskuksen toiminnan kehittämisestä. Vähitellen keskusten toiminta suuntautui klusterilähtöiseen
kehittämiseen ja kansainvälistymiseen. Ne osaamiskeskukset, jotka olivat olleet ohjelmassa
mukana ensimmäisestä kaudesta lähtien, kiinnittivät enemmän huomiota teknologian ja
tulevaisuuden ennakointiin ja kansainvälistymiseen.
Osaamiskeskusten kehittymisessä onkin erotettu useita vaiheita, joista ensimmäiset liittyvät
osaamiskeskuksen ja sen lähiympäristön yhteisen tahtotilan muodostamiseen ja keskinäiseen verkostoitumiseen.
Osaamiskeskus toimii aluksi usein välittäjän ja mahdollistajan roolissa. Vähitellen
paikallisen yritysklusterin ja innovaatioympäristön kehittäminen saa enemmän huomiota. Osaamiskeskus
laajentaa alueellista vaikutustaan, pyrkii yhteistyöhön muiden keskusten kanssa, kehittää
ratkaisuja lisäresurssien hankintaan ja alkaa verkostoitua kansainvälisesti. (SM 2003a: 35.)
110

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
8.7 Osaamiskeskusten toiminnan tuloksellisuus
Ensimmäisessä osaamiskeskusarvioinnissa havaittiin, että menestyneillä osaamiskeskuksilla oli
kolme yhteistä piirrettä: monipuolinen toiminta, merkittävä, jo ennen osaamiskeskuksen perustamista
harjoitettu tutkimus- ja kehitystyö sekä valmis yhteistyöverkosto. Keskusten tärkein uutta
luova vaikutus oli arvion mukaan yhteistyön kasvu ja uusien yhteistyöverkostojen syntyminen.
(Ahola ja Kortelainen 1997: 28; 67). Ongelmia nousi esille varsinkin verkostomuotoisessa osaamiskeskustoiminnassa.
Elintarviketalouden osaamiskeskuksessa yhteistyön aikaansaaminen verkoston
osapuolten välillä näytti vaikealta, koska kiinnostuksen kohteet olivat erilaiset. Metsäosaamiskeskuksen
sisällä ei ollut löytynyt yhteistyön tarvetta. Matkailun osaamiskeskuksen ongelmana
näytti olevan alan tutkimuksen ja siten korkeatasoisen osaamisen vähäisyys (mt: 58-64).
Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomuksessa (VTV 2001) ja osaamiskeskusohjelman
väliarviossa (SM 2003a) osaamiskeskusohjelman tuloksellisuutta pidettiin hyvänä suhteessa
ohjelman saamaan perusrahoitukseen ja hankerahoitukseen. Ensimmäisellä ohjelmakaudella
1994 - 1998 osaamiskeskuksille myönnettiin perusrahoitusta yhteensä 14 miljoonaa euroa.
Perusrahoituksella tuettiin hankevalmistelua, ohjelmien koordinointia ja tärkeimpien hankkeiden
osarahoitusta. Eri hankkeiden toteuttamiseen osaamiskeskukset hankkivat ensimmäisellä ohjelmakaudella
rahoitusta kaikkiaan 147 miljoonaa euroa.
Ensimmäisellä ohjelmakaudella perusrahoituksen pienuuden katsottiin rajoittavan keskusten
toimintaa, ja kahtena ensimmäisenä uuden ohjelmakauden vuotena perusrahoituksen osuutta
nostettiinkin niin, että se oli lähes 19 % noiden vuosien hankerahoituksen määrästä. Valtiontalouden
tarkastusviraston mukaan osaamiskeskusohjelman perusrahoituksen kasvattaminen vaikutti
myönteisesti ainakin niin, että se näytti johtavan myös hankkeille saadun rahoituksen nousuun
(VTV 2001).
Vuosina 1999-2002 osaamiskeskusohjelman piirissä toteutettujen hankkeiden kokonaisrahoitus
oli 148,7 miljoonaa euroa. Osaamiskeskusten välittömän ja välillisen vaikutuksen tuloksena
syntyi tänä aikana 5700 korkean osaamisen työpaikkaa, säilytettiin 5100 työpaikkaa, perustettiin
316 korkean teknologian yritystä, kehitettiin 1400 innovaatiota ja koulutettiin yli 28 000 ihmistä
(SM 2003a: 8).
Osaamiskeskusohjelman väliarviota varten tehdyn sidosryhmäkyselyn mukaan ohjelman tärkein
vaikutus on ollut tutkimus- ja kehitystyön kannustaminen sekä osaamisen ja teknologian
tason nousu keskusten vaikutusalueilla. Poikkeuksia olivat Lapin elämysteollisuuden osaamiskeskus,
jonka osalta painottuivat koulutusvaikutukset, ja Kuhmon kamarimusiikin osaamiskeskus,
jonka arvioitiin lisänneen alueen valmiuksia hyödyntää tutkimus- ja kehittämisresursseja. Tärkeää
on, että osaamiskeskukset ovat vahvistaneet merkittävästi alueidensa yleistä vetovoimaisuutta.
Tämä on ollut nähtävissä erityisesti Seinäjoella ja Tampereella.
Väliarvioinnin sidosryhmäkyselyssä osaamiskeskusten toiminnassa mukana olevat tahot olivat
tyytyväisiä useimpien osaamiskeskusten tehokkuuteen suhteessa muihin alueellisiin kehittämistoimenpiteisiin.
Osaamisaloista hyvän arvion saivat terveysteknologia, viestintä ja tietoteollisuus.
Kulttuuri- ja elämysteollisuuden aloilla kannanotot olivat kriittisempiä.
Osaamiskeskusten vahvuutena on osaamisalojen hyvä tuntemus ja osaamisen kehittäminen
alueella niin, että yritystoiminta voi hyödyntää sitä. Esimerkiksi Jyväskylän seudun osaamiskeskuksen
puunjalostusteollisuuden ja energiaprosessien osaamisen on luonnehdittu olevan maailman
kärkeä (SM 2003a: 67). Samoin Tampereen seudun osaamiskeskuksella on tarjottavanaan
kansainvälistä huippuluokkaa olevan automaatioteknologian osaamista yrityksissä, korkeakouluissa
ja tutkimuslaitoksissa.
Osaamiskeskustyöryhmä on identifioinut haasteita, joita osaamiskeskusten tulisi pyrkiä rat-
111

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
kaisemaan. Keväällä 2001 julkaistussa katsauksessa haasteiksi todettiin kansainvälistyminen.
Hankkeiden kansainvälistä tasoa haluttiin nostaa kannustamalla keskuksia hakeutumaan yhteistyöhön
parhaiden kotimaisten tutkimuskeskusten ja yritysten kanssa. Lisäksi haluttiin varmistaa,
että keskuksissa on tarjolla kansallisten ja kansainvälisten yritysten tarvitsemia palveluja. Haasteeksi
todettiin myös osaavan henkilöstön saaminen ja yritystoiminnan alkuvaiheen pääomarahoituksen
kehittäminen. (Osaamiskeskustyöryhmä 2001.)
Vuonna 2003 ilmestyneessä osaamiskeskusohjelman väliarviossa identifioitiin useita kehittämistarpeita.
Yhteistyö keskusten ja osaamisalojen välillä on liian vähäistä. Tämä voi osaltaan olla
kilpailuperiaatteen aiheuttama ongelma, kuten todettiin jo VTV:n tarkastuskertomuksessa. Tarvittaisiin
enemmän myös kansainvälistä näkyvyyttä, yhteistyötä ja verkostoitumista. Melko yllättäen
ongelmaksi paljastui myös eri hallinnonalojen puutteellinen sitoutuminen osaamiskeskustoimintaan.
Varsinkin Lapissa, Pohjois-Savossa ja Uudellamaalla arvosteltiin eri hallinnonalojen sitoutumista
ohjelmaan (SM 2003a: 138). Osaamiskeskustyöryhmän ansiosta hallinnonalojen sitoutuminen
osaamiskeskustoimintaan oli joissakin tapauksissa parempaa kansallisella kuin alueellisella
tasolla.
Väliarviosta kävi ilmi, että osaamiskeskuksia saattaa uhata pysähtyminen ja pitäytyminen olemassa
oleviin teknologiavahvuuksiin ja yhteistyösuhteisiin. Osaamiskeskuksilla ei ole riittävästi
voimavaroja seuranta- ja kehittämistyöhön, sisäiseen arviointiin ja tulevaisuuteen varautuvaan
toimintaan. Voimavarat riittävät vain rutiinitoiminnan pyörittämiseen. Resurssien puutteessa on
keskityttävä omalle osaamisalueelle, ja siinä jäädään helposti kiinni olemassa olevaan teknologiaan.
Kehittämishankkeet ovat usein yritysvetoisia ja niissä tavoitellaan tavallisesti nopeita ja lyhyitä
edistysaskeleita, joilla ei saavuteta pysyvämpää kilpailuetua. Riskinä on kokonaan uudenlaisten
kilpailijoiden ja teknologioiden esiinmarssi. Yrityspuolella saatetaan ripustautua liikaa harvojen
vahvojen toimijoiden varaan. Yrityskentän muutokset saattavat silloin jättää osaamiskeskuksen
pulaan. Joidenkin osaamiskeskusten heikkoutena on, että yhteydet oman alan kansainvälisesti
menestyviin yrityksiin ovat jääneet vielä vähäisiksi.
8.8 Osaamiskeskukset innovaatioympäristönä
Suomessa omaksutun ajatusmallin mukaisesti osaamiskeskuksissakin päähuomio on kiinnitetty
teknologiaan perustuviin innovaatioihin. Kuitenkin teknologian ohella muutkin laajavaikutteiset
muutosprosessit luovat mahdollisuuksia innovaatioiden ja uuden liiketoiminnan kehittämiseen.
Osaamiskeskusten strategiana on luoda innovaatioympäristöjä, jotka voivat toimia oman
alueensa kehityksen vetureina. Osaamiskeskusten “toiminta-ajatuksena on kansainvälistä huipputasoa
edustavan tiedon ja osaamisen hyödyntäminen yritystoiminnan, työpaikkojen luomisen
ja alueellisen kehittämisen voimavarana” (SM 2003b).
Osaamiskeskusten strategiaa on toteutettu käytännössä erilaisten hankkeiden kautta. Hanketyypeistä
tärkeimpiä ovat olleet teknologian siirto, klusteripohjainen kehittäminen, uusien yritysten
perustamisen ja olemassa olevien yritysten liiketoiminnan kehittäminen (SM 2003a: 37).
Vuosittain osaamiskeskusten hankkeissa on ollut mukana keskimäärin noin 3000 yritystä, 460
tutkimus- ja koulutuslaitosta sekä 480 muuta organisaatiota. Ajanjaksolla 1999 - 2002 osaamiskeskusohjelmassa
toteutettiin noin 900 hanketta, ja pelkästään syksyllä 2002 meneillään oli noin
360 hanketta. (SM 2003a: 5.)
Osaamiskeskusohjelman väliarvion mukaan osaamiskeskusten vaikuttavuus ei ole ollut yhtä
hyvä ‘pehmeillä’ aloilla kuin korkeaan teknologiaan tukeutuvilla aloilla. Toiminta Kuhmon ja
Lapin osaamiskeskuksissa ei ole tuottanut samanlaisia hyötyjä joita on saavutettu ‘kovan teknolo-
112

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
gian’ keskuksissa (SM 2003a: 177-178). Selityksenä väliarviossa viitataan alueiden osaamisperustan
lähtökohtiin ja ‘pehmeiden’ osaamisalojen asemaan ohjelmassa. Tärkeää voi olla sekin, että
osaamiskeskusten johdon osaamisessa on painottunut teknologian eikä niinkään palvelualojen
osaaminen.
Osaamiskeskusohjelman väliarviossa ehdotetaan, että tulevaisuudessa ‘pehmeiden’ osaamisalojen
tarpeet tulisi huomioida paremmin osaamiskeskusohjelman toiminnan kehittämisessä.
Vaatimuksen tekee ajankohtaiseksi se, että uusissa osaamiskeskuksissa ovat mukana sellaiset palveluihin
liittyvät alat kuten matkailu, elämysteollisuus, kulttuuri, uusmedia, muotoilu ja laatuosaaminen.
Väliarvioinnissa suhtaudutaan kuitenkin epäillen ‘pehmeiden’ alojen potentiaaliin. Arvioinnissa
todetaan, että osaamiskeskusohjelman teknologialähtöisyyden takia laajentuminen uusille
‘pehmeille’ aloille vaatisi erityisperusteita. (SM 2003a: 178.)
Osaamiskeskusten toiminnasta ja osaamiskeskusohjelman väliarviosta kuultaa läpi, että Suomessa
ei ole vielä muodostunut selkeää käsitystä siitä, mitkä tekijät ovat palvelu- ja kulttuurialojen
kilpailukyvyn kova ydin. Osaamiskeskusohjelma on onnistunut erinomaisesti teknologiaan tukeutuvien
alojen osaamisen ja innovatiivisuuden alueellisessa kehittämisessä. Kulttuuri- ja palvelualojen
ottamista mukaan ohjelmaan voidaan pitää tietoisena riskinottona ja mielenkiintoisena
kokeiluna. Näin testattiin toimintamallin laajennettavuutta. Ennen testiä olisi kuitenkin tarvittu
hyvää teoriaa palvelu- ja kulttuurialojen kasvutekijöistä.
113

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
9. Korkeakoulut
9.1 Korkeakoulujen alueellinen vaikuttavuus
Korkeakoulujen alueellista vaikuttavuutta koskevassa kansainvälisessä tutkimuksessa on osoitettu,
että lyhyt maantieteellinen välimatka edistää tiedon siirtymistä yliopistoista yrityksiin. Yliopistoissa
harjoitettu tutkimustyö kannustaa lähialueen yritysten t&k-toimintaa (Jaffe 1989). Pitkä
etäisyys yliopistoon vähentää yritysten kanssa tehtävää tutkimusyhteistyötä, joka tavallisesti vaatii
henkilökohtaista vuorovaikutusta. Yliopistojen lähellä sijaitsevat yritykset pystyvät nopeimmin
hyödyntämään yliopistojen tutkimustyön tuloksia (Mansfield ja Lee 1996: 1057). Saksassa saatujen
tulosten mukaan yritysten oma tutkimus- ja kehitystoiminta on kuitenkin tärkeämpää julkisrahoitteisen
tutkimuksen saavutusten hyödyntämiselle kuin yliopistojen maantieteellinen läheisyys
(Beise ja Stahl 1999).
Kansainvälisten tutkimusten perusteella julkisrahoitteisella tutkimustoiminnalla yleensä ja yliopistojen
tutkimuksella erityisesti voidaan odottaa olevan ajan myötä useita myönteisiä vaikutuksia
alueen ja kansantalouden kehitykseen. Tutkimustyö kasvattaa sovellettavissa olevan tiedon
varantoa, johtaa uusien tutkimus- ja työmenetelmien kehittymiseen, vahvistaa kykyä ratkaista
tieteellisiä ja teknologisia ongelmia, auttaa kouluttamaan ammattitaitoisia asiantuntijoita sekä
edistää uusien yritysten ja yhteistyöverkostojen kehittymistä (Salter ja Martin 2001: 520). Uusien
yritysten syntymistä yliopistoissa lisää mm. yliopiston tutkimustyön korkea laatu. Myös uusien
yritysten mahdollisuus käyttää yliopistolta saatuja immateriaalioikeuksia pääomasijoituksina niin,
että yrityksen ei tarvitse maksaa patentointimaksuja ja lisenssejä yliopistolle heti käteisellä rahalla,
lisää uusien yritysten muodostumista (Gregorio ja Shane 2003: 222).
Yliopiston alueellista vaikutusta voi rajoittaa lähialueiden toimijoiden puutteellinen kyky ottaa
vastaan ja hyödyntää uutta tietoa. Yliopistojen läheisyydestä hyötyvätkin eniten yritykset, joiden
kilpailuympäristössä korostuu tieteellisen tiedon tai uuden teknologian nopean soveltamisen
merkitys. Siten eri toimialat hyötyvät yliopistojen läheisyydestä eri tavoin.
Erään yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan elektroniikka-alan yritykset hyötyvät yliopiston
läheisyydestä enemmän kuin muut toimialat. Koneenrakennuksen ja instrumenttien valmistuksen
toimialoilla yliopistojen vaikutus ylti maantieteellisesti kauemmaksi sellaisille paikkakunnille, jotka
olivat verkostoituneet tehokkaasti yliopistopaikkakunnan kanssa. (Anselin ym. 2000.) Suomessa
yhteistyöhön korkeakoulujen kanssa hakeutuvat yritykset, jotka tarvitsevat tieteellistä tietoa, haluavat
hyödyntää sitä kaupallisesti tai haluavat seurata alansa teknologista kehitystä. Tällaisten yritysten
joukossa on paljon korkean teknologian yrityksiä ja tietointensiivisiä palveluyrityksiä. Erityisesti
yritykset, joilla on omaa tutkimus- ja tuotekehitystoimintaa, tekevät yhteistyötä yliopistojen
kanssa. (Nieminen ja Kaukonen 2001: 70.)
Aluekehittämisen näkökulmasta yliopiston roolia on luonnehdittu iskevästi ankkuriksi, dynamoksi
ja magneetiksi (Kolehmainen ym. 2003: 122-123). Samantapaisia vaikutuksia lienee ammattikorkeakouluillakin,
kunhan niiden tutkimus- ja yrityspalveluvalmiudet vahvistuvat. Korkeakoulu
voi toimia ankkurina, kun se tarjoaa vaikutusalueellaan toimiville yrityksille niin merkittäviä,
tutkimustietoon perustuvia etuja, että yritysten ei kannata siirtää ainakaan kaikkia toimintojaan
muualle. Dynamona korkeakoulu toimii silloin, kun se synnyttää uutta yritystoimintaa, ja
magneettina se vetää alueelle uusia yrityksiä.
Korkeakouluilla voi olla eri toimialoilla ja alueilla erilaisia toimenkuvia. Aloilla, joilla yritykset
tarvitsevat uutta, tutkimuksen kansainvälisessä kärjessä syntynyttä tietoa, korkeakoulujen läheisyyteen
voi syntyä runsaasti uusia yrityksiä, jotka voivat vielä verkostoitua keskenään ja korkea-
114

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
koulun kanssa. Korkeakoulun kyky tuottaa aivan uutta tietoa on silloin tärkeää. Tällainen teknopolis-malli
on toteutunut Tampereen digitaalisen median keskittymässä. Jos taas yritykset kaipaavat
eniten vankan ammattitaidon omaavaa työvoimaa ja ammatillista osaamista, korkeakoulun
tehtävä painottuu kansainvälisen tiedon välittämiseen, ja voidaan puhua oppivan talouden mallista.
Uusia yrityksiä syntyy vähemmän, ja ammattikorkeakoulujen rooli on vahvempi kuin teknopolis-mallissa
(Kolehmainen ym. 2003). Toimialojen tarpeet saattavat muuttua teknologiasyklien
eri vaiheiden mukaisesti.
9.2 Korkeakoulujen alueellisen vaikuttavuuden kriteerejä
Suomessa korkeakouluja arvioi opetusministeriön alainen korkeakoulujen arviointineuvosto.
Vuoden 1992 jälkeen arviointineuvosto on mm. toteuttanut kaikkien yliopistojen kokonaisarvioinnit.
Kokonaisarvioinneissa on käytetty eri näkökulmia ja painotuksia, mutta opetuksen ja
tutkimuksen laatuun niissä ei ole yleensä otettu kantaa. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopistojen arvioinnissa
kiinnitettiin huomiota erityisesti alueelliseen vaikuttavuuteen, Turun yliopiston arvioinnissa
ulkoiseen vaikuttavuuteen, ja Helsingin yliopiston arvioinnissa hallintoon. (Linna 2001: 91.)
Aiemmin korkeakoulujen alueellista vaikuttavuutta on tarkasteltu mm. työvoiman tarjontaan,
loppututkinnon suorittaneiden tiedon tasoon, aluetalouteen ja kulttuuriin kohdistuvien vaikutusten
kautta (Antikainen 1974). Korkeakoulujen alueellisen vaikuttavuuden voidaan olettaa kasvaneen
1970-luvun jälkeen, sillä yliopistojen ja alueellisten toimijoiden yhteistyö on lisääntynyt voimakkaasti
tänä aikana. Nykyään korkeakoulujen odotetaan mm. osallistuvan alueidensa kehittämisstrategioiden
laadintaan ja toteutukseen.
Kinnunen (2001: 17-19) on esittänyt yli 60 kriteeriä, joiden perusteella korkeakoulujen alueellista
vaikuttavuutta olisi periaatteessa mahdollista arvioida. Kriteerit kuvaavat mm. korkeakoulujen
kolmannen tehtävän hallintaa, alueellista yhteistyötä sekä vaikutuksia alueen identiteettiin. Indikaatioita
vaikuttavuudesta antavat korkeakoulun edustajien osallistuminen alueelliseen strategiatyöhön,
alueelta kampusympäristöön suuntautuvat investoinnit, täydennyskoulutus, yrittäjyyskoulutus
sekä spin-off -yritysten syntyminen ja kasvu. Useiden muiden kriteerien operationalisointi
tutkimusta ja vertailua varten on kuitenkin vaikeaa. Kinnusen mukaan yksittäisen korkeakoulun
vaikuttavuuden arvioinnin realistinen aikaperspektiivi olisi 5-15 vuotta (Kinnunen 2001: 14).
Yhtenäisen valtakunnallisen vaikuttavuusmittariston puuttuessa yliopistot saattavat pyrkiä
määrittelemään arviointimittareita itse, mikä vähentäisi tulosten vertailtavuutta. Oulun yliopisto
on määrittänyt neljä kriteeriä, joilla yliopiston alueellista vaikuttavuutta voitaisiin mitata. Mittareista
ensimmäinen koskee rahoitusta ja kattaa sekä budjettirahoituksen että ulkopuolisen rahoituksen.
Toinen mittari kuvaa asiantuntijaresursseja ja perustuu aluekehitystyöhön suuntautuvaan
asiantuntijapanokseen, yliopiston virkoihin ja alueelle sijoittuneiden akateemisten ammattilaisten
määrään. Kolmas mittari koostuu tuotoksista, joita ovat tutkinnot, opintoviikot ja yritysten käyttöön
siirretyt tutkimustulokset. Neljäntenä mittarina on yleinen vaikuttavuus, joka perustuisi alueen
osaamisintensiivisiin organisaatioihin ja henkilöihin sekä aluebarometriin eli yliopiston sidosryhmien
haastatteluun ja asiakaspalautteeseen. (OY 2003.)
Yliopistojen alueellisen vaikuttavuuden mittaamiseksi voidaan koettaa kehittää kvantitatiivisia
mittareita, kunhan pidetään mielessä niiden rajallinen ilmaisuvoima. Yliopisto voi parhaimmillaan
vaikuttaa oman alueensa elämän laatuun monilla vaikeasti mitattavilla tavoilla. Aiemmin on
jo todettu, että pienissä yliopistokaupungeissa korostuu yliopiston uusia tuulia ja kulttuurivirtauksia
luova tehtävä. Yliopistot eivät toimi vain aluekehittämisen tukena, vaan myös kriittisinä sparraajina
ja keskustelun syventäjinä. (Ståhle ja Sotarauta 2003: 64.)
115

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Yliopistojen alueellisen vuorovaikutuksen monimuotoisuutta rikastuttaa yliopistojen sisäinen
jakautuminen tiedekuntiin, erillislaitoksiin ja palvelupisteisiin. Eri tieteenalojen toisistaan eroavat
kehityssuunnat ja näitä eroja korostavat kilpailuasetelmat pyrkivät tuottamaan tieteiden, laitosten
ja tutkimusryhmien kulttuurieroja. (Linna 2001: 35-36.) Kulttuurieroja vahvistavat yliopiston laitosten
maantieteellisesti pienet, mutta akateemisesti ylikäymättömät etäisyydet. Yliopisto ei keskustele
ympäristönsä kanssa yhdellä äänellä, vaan sisäisesti hälisten ja kinaten.
Yliopistojen toiminnan monimuotoisuus vaikeuttaa vaikuttavuuden ja tehokkuuden arviointia.
Lisää ongelmia aiheuttaa korkeakoulujen toiminnan vapaamuotoisuus. Esimerkiksi korkeakoulun
tutkimusrekisteriin saatetaan merkitä hankkeita vain siltä osin kuin tutkijat ovat kiinnostuneita
mainostamaan osaamistaan ja yhteistyöhankkeitaan. Tietokantojen puutteellisuuden takia
yksittäisen korkeakoulun hankekokonaisuudesta ja sen vaikuttavuudesta ei useinkaan ole mahdollista
saada kattavaa käsitystä. Lisäksi korkeakoulun resursseja käytetään samanaikaisestikin eri
tarkoituksiin - perustutkimukseen, opetukseen, täydennyskoulutukseen ja yritysyhteistyöhön. Julkisten
varojen käytön valvojan voi olla lähes mahdotonta arvioida yliopiston resurssien käytön
tehokkuutta. (VTV 2002: 61-65.)
9.3 Yliopistojen rooli aluekehittämisessä
Toimintansa alkuvaiheissa monet uudetkin yliopistot vierastivat yhteistyötä oman alueensa yritysten
kanssa. Yritysyhteistyötä pidettiin tieteen itsenäisyyden ja puolueettomuuden kannalta epäilyttävänä,
ja uudet yliopistot kokivat tärkeimmäksi tehtäväksi vahvistaa akateemista uskottavuuttaan.
Sittemmin yliopistojen toimintaympäristö on muuttunut niin, että alueellisesta yritysyhteistyöstä
on tullut niille taloudellinen välttämättömyys. Oma kannustava vaikutuksensa on ollut
myös sillä, että maakuntaliitoista ja TE-keskuksista on tullut luonteva yhteistyökumppani yliopistoille.
EU:n rakennerahastot ovat puolestaan tarjonneet rahoitusta yliopistojen alueellisesti vaikuttavalle
tutkimus- ja koulutustoiminnalle. (Goddard ym: 31-32.)
Maakuntastrategioissa on kohdistettu suuria toiveita ja odotuksia yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen
koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoimintaan. Tulevaisuuden yritystoiminnan, kilpailukyvyn
ja työpaikkojen uskotaan syntyvän innovatiivisuuden tuloksena, ja korkeakoulujen
sekä tiedepuistojen, teknologiakylien, osaamiskeskusten ja yritysten välille muodostuvilla verkostoilla
uskotaan olevan tärkeä vaikutus innovaatiotoiminnan tuloksellisuuteen. Teknologian lisäksi
korkeakoulujen toivotaan edistävän kansainvälistymisen, kielitaidon kulttuuriosaamisen ja yrittäjyyskoulutuksen
kehitystä. (OPM 2001: 35.)
Mikä on korkeakoulujen työnjako maakuntien odotusten täyttämisessä? Työelämän tarpeisiin
perustuva alueellinen kehittämistyö on ammattikorkeakoulujen keskeisiä tehtäviä. Korkeakoulujen
alueellisen kehittämisen työryhmän mukaan maakunta on kuitenkin korkeakoulupolitiikan
suunnittelualueena liian pieni, ja alueiden tulisi kehittää keskinäistä yhteistyötään. Korkeakoulujen
yhteistyötä ja työnjakoa kehittämällä halutaan rakentaa vahvoja ja monipuolisia yksiköitä,
jotka palvelevat laajaa toiminta- ja vaikutusaluetta. Korkeakoulujen alueellista saavutettavuutta
voidaan parantaa hyödyntämällä tietoverkkoja. (OPM 2001: 36.)
On todettu, että yliopistot on alueellisessa kehittämistyössä nähtävä ammattikorkeakouluja
selvemmin valtakunnallisina yksikköinä: “Erityinen vastuu yliopistoilla on kansainvälisen tutkimusyhteistyön
kehittämisessä. Tästä johtuen yliopistojen tavoitteet ovat suurelta osin valtakunnallisia,
vaikka monilla yliopistoilla on myös selvä alueellinen tehtävänsä. Yliopistotutkimuksen
tehokkaan hyödyntämisen näkökulmasta yliopistotutkimuksen olisi palveltava koko maata niin,
että tehokaan tiedonsiirron avulla eri puolilla maata pystyttäisiin tekemään alueellisia innovaatiosovelluksia.”
(OPM 2001: 36.)
116

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Sittemmin opetusministeriö on kannustanut korkeakouluja tiivistämään vuorovaikutustaan
oman alueensa ja muun yhteiskunnan kanssa. Vuonna 2002 opetusministeriö määräsi samoilla
paikkakunnilla toimivat yliopistot ja ammattikorkeakoulut laatimaan yhteiset aluekehitysstrategiat.
Esimerkiksi Turun strategiassa määriteltiin korkeakoulujen työnjakoa eri toimialojen innovaatiotoiminnan
kehittämisessä (TY 2002).
Suomessa akateeminen opetus- ja tutkimustoiminta on alueellisesti intensiivisintä pääkaupunkiseudulla.
Toisaalta yliopistojen osuus alueiden tutkimus- ja kehitystyöstä on suhteellisesti suurinta
Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa, jossa se nousee noin puoleen alueen koko t&k-toiminnasta.
Pääkaupunkiseudun yliopistot ovat opiskelijarekrytoinnilla ja valmistuneiden sijoittumisella
mitattuna vahvimmin sitoutuneita omaan maakuntaansa. Ne saavat Uudeltamaalta opiskelijoistaan
72-100 % ja valmistuneista maakuntaan jää 78-95 %. Vähiten provinsiaalinen on tässä mielessä
Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Sen opiskelijoista noin 65 % tulee omasta tai naapurimaakunnista,
ja sen valmistuneista omaan maakuntaan jää vain 20 %. (OPM 2001.) Valmistuneiden
opiskelijoiden poismuutto ilmaisee yliopiston koulutustarjonnan ja alueellisen työvoiman
kysynnän kohtaamattomuutta. Se kertoo myös asiantuntija-ammattien keskittymisestä suurimpiin
keskuksiin. Osaajien muuttoliike voi jyrkentää kuiluja eri alueiden kehitysmahdollisuuksien
välillä.
Valmisteilla oleva uusi yliopistolaki voi kannustaa vahvimpiakin yliopistoja tiivistämään entisestään
yhteistyötä oman alueensa eri toimijoiden kanssa. Uuden yliopistolain mukaan yliopistojen
päätehtävät olisivat edelleen tutkimus ja siihen perustuva opetus. Uutena, kolmantena tehtävänä
on yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävä. Lausuntokierrokselle jätetyssä esityksessä kolmas
tehtävä määritellään väljästi toteamalla, että “[t]ehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia
vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista
vaikuttavuutta” (OPM 2003: 26).
Lakiesityksen perustelujen mukaan tutkimustulosten hyödyntämisen ja yliopistojen alueellisen
vaikutuksen toivotaan tehostuvan, kun yliopistot saavat oikeuden hoitaa yksityiseltä sektorilta
saamiaan varoja itsenäisesti ja mm. merkitä osakkeita yrityksissä, jotka edistävät tiedon siirtoa ja
alueellista kehittämistä (OPM 2003: 15). Onnistuakseen toiminta vaatii yliopistoilta yritysrahoituksen
osaamista ja järjestelyjä, jotka estävät epäeettisen toiminnan mahdollisuuden.
Yliopistojen tutkimustyön alueelliselle vaikuttavuudelle on olennaista tutkimustulosten siirtäminen
alueen yritysten käyttöön. Parhaiten tieto siirtyy yliopistojen ja yritysten yhteisissä hankkeissa.
Tällaisten hankkeiden syntymistä ja tiedonsiirtoa edistämään yliopistot ovat kehittäneet erilaisia
innovaatiotoiminnan tukipalveluja. Niitä ovat neuvontaan, koulutukseen, keksintöjen arviointiin,
rahoitukseen, sopimusmenettelyihin ja immateriaalioikeuksiin liittyvät palvelut. Palveluja tarjoamaan
on palkattu innovaatioasiamiehiä ja perustettu erilaisia palveluyksiköitä. Tutkimusta
kaupallistavat yksiköt auttavat yliopistojen ja yritysten välisessä sillanrakennuksessa ja systematisoivat
tutkijoiden ja yritysten välistä yhteistyötä, jotta se olisi entistä kannattavampaa yliopiston
näkökulmasta. Vaikka tutkimustulosten kaupallistamisella on pääkaupunkiseudulla jo melko pitkät
perinteet, kaupallistamisen sekä tutkimus- ja koulutusintressien välillä voi edelleen syntyä ristiriitoja
(ks. Pelkonen 2001). Myös ammattikorkeakoulut ovat kehittäneet omia tukipalvelujaan.
Työttömyydestä pahimmin kärsivien alueiden näkökulmasta on valitettavaa, että nykyisellään
Suomessa ei näytä olevan mahdollista toteuttaa sellaista työttömien osaamistason nostoponnistusta,
joka olisi välttämätöntä työllisyysongelmien lievittämiseksi. Korkeakoululaitoksen lisäksi
tähän ponnistukseen olisi saatava mukaan myös muut oppilaitokset ja eri yhteiskuntapolitiikan
lohkot (Suikkanen ym. 2001). Työpaikkojen puute johtuu osaltaan siitä, että Suomessa on suhteellisesti
vähemmän pieniä yrityksiä kuin muissa EU-maissa. Puutteita yrittäjyysvalmiuksien kehittämisessä
on edelleen kaikilla koulutuksen tasoilla.
117

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Yliopistokeskukset
Suomessa on jo varsin kattava ja hajautettu 20 yliopiston ja 29 ammattikorkeakoulun verkosto.
Korkeakouluverkoston laajeneminen ei kuitenkaan ole päättynyt, vaan se hakee uusia
muotoja.
Korkean opetuksen marssi maakuntiin jatkuu ns. yliopistokeskusten perustamisen ja kehittämisen
kautta. Yliopistokeskuksia on vuoden 2003 päättyessä valmisteilla kuudella paikkakunnalla:
Kokkolassa, Seinäjoella, Porissa, Kajaanissa, Lahdessa ja Mikkelissä. Kukin keskus
tulee tarjoamaan useamman kuin yhden yliopiston palveluja. Keskusten toiminnan turvaaminen
on yksi pääministeri Matti Vanhasen hallituksen tavoitteista.
Yliopistokeskusten idea on muotoutunut vähitellen. Innovaatiotoiminnan tutkimuksen
kannalta yliopistokeskukset ovat kiinnostavia jo senkin vuoksi, että niihin näyttää kehittyvän
erityisiä suomalaisia piirteitä, joille ei ole suoraa ulkomaista esikuvaa, vaikka ainakin Englannissa
yliopistot ovatkin muodostaneet konsortioita alueellista yhteistyötä varten (HEFCE
2001: 76).
Suomessa Dahllöf (1999) korosti yliopistojen sivutoimipisteiden sekä hajautettujen kurssien
ja etäopetuksen mahdollisuuksia pohtiessaan Mikkelin ongelmaa. Kaupunki tuotti paljon
ylioppilaita, mutta heistä keskimääräistä harvemmat aloittivat korkeakouluopiskelun (Dahllöf
1999: 91). Yhteisen sateenvarjon alla toimivien sivupisteiden idea alkoi muotoutua korkeakoululaitoksen
alueellista kehittämistä selvittäneen työryhmän muistiossa. Muistiossa todettiin,
että Jyväskylän, Oulun ja Vaasan yliopistot kehittävät Kokkolassa sijaitsevasta Chydenius-instituutista
yhteistä erillislaitosta, joka toimisi sateenvarjona alueen yliopistollisen koulutuksen
kehittämisessä (OPM 2001: 74).
Lahdessa toimivien korkeakouluyksiköiden arviointi (Katajamäki ym. 2002) vauhditti
osaltaan yliopistokeskusten idean kehitystä. Lahdessa on ollut korkeakoulutoimintaa yli 20
vuoden ajan, ja kaupunkiin on muodostunut yhteistyötä harjoittava korkeakouluyhteisö, jossa
ovat mukana Lahden ammattikorkeakoulu sekä yksiköitä Helsingin yliopistosta, Teknillisestä
korkeakoulusta, Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja Diakonia-ammattikorkeakoulusta.
Yhteisön ongelmana on ollut ammattikorkeakoulun aliarviointi kaupungin johdossa
ja yliopistojen painottaminen kaupungin strategiassa. Yliopistojen sitoutuminen toimipisteidensä
kehittämiseen on kuitenkin jäänyt puolinaiseksi. (Mt: 25-27.) Vuonna 2001 Lahdessa
toimivat yliopistoyksiköt vakiinnuttivat yhteistyötään perustamalla yliopistokeskuksen. Keskus
harjoittaa yhteistyötä ammattikorkeakoulun kanssa mm. tutkimushankkeissa, tohtorikoulutuksessa
ja Lahden IT-Keskuksen toiminnassa.
Kokkolan yliopistokeskus aloittaa virallisesti toimintansa vuoden 2004 alussa. Keskus
aikoo monipuolistaa yliopistollisen koulutuksen tarjontaa käyttämällä ns. aikuisten verkostoyliopisto
-mallia. Opetusta tarjotaan mm. kasvatustieteissä, tietotekniikassa, sosiaalityössä,
kemian alalla ja liikkeenjohdon MBA-koulutusohjelmassa. Keskuksessa toimii myös tutkijakoulu
ja siellä toteutetaan alueellisen vaikuttavuuden tutkimusohjelmaa. (JY 2003.)
Mikkelissä kesäkauppakorkeakoulu on toiminut jo vuodesta 1970 lähtien, ja nykyään sen
opetukseen osallistuu noin 2000 opiskelijaa. Lisäksi Mikkelin yliopistokeskuksessa toimii
Helsingin kauppakorkeakoulu, Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus
sekä Aleksanteri-instituutin toimipiste. Yliopistokeskuksessa luodaan kansainvälisiä yhteyksiä
tarjoamalla opiskelijoille ulkomaisten professorien vetämiä kursseja. Lappeenrannan teknillinen
yliopisto ja Kuopion yliopisto ovat sijoittaneet Mikkeliin muutamia tutkimusprofessoreita.
Enemmistö ammattikorkeakoulun ja HKKK:n valmistuneista opiskelijoista siirtyy alueelta
pois. Korkeakoulujen tutkimustyö on ollut luonteeltaan lyhytkestoisia, eikä alueelle ole
118

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
syntynyt kansallisesti kilpailukykyisiä tutkimusryhmiä (Lehtonen 2002: 23). Yliopistokeskus
voi osaltaan edesauttaa tilanteen muutosta, kunhan sen avulla identifioidaan kehityskelpoisia
vahvuus- ja yhteistyöalueita.
On mahdollista, että yliopistokeskuksilla tulee olemaan merkitystä myös niihin osallistuvien
yliopistojen eikä pelkästään niiden sijaintipaikkakuntien kannalta. Yliopistokeskukset voivat
kiihdyttää yliopistojen yhteistyötä tavoilla, jotka eivät voisi toteutua keskuskampuksilla.
Paljon riippuu siitä, ollaanko yliopistoissa valmiita ottamaan oppia kaukaisissa toimipisteissä
saaduista yhteistyökokemuksista ja pystyvätkö yliopistokeskukset keskinäiseen yhteistyöhön
ja löytämään esimerkiksi ratkaisuja, jotka keventävät niihin kohdistuvia moninkertaisen raportoinnin
vaatimuksia.
Oulun yliopiston vaikuttavuus
Oulun yliopiston perustaminen merkitsi erään arvion mukaan ratkaisevaa käännekohtaa Suomen
korkeakoulupolitiikassa. Ensimmäistä kertaa Suomessa tehtiin korkeakoulupoliittisia päätöksiä
vastoin Helsingin yliopiston kantaa (Kangas 1993: 27). Jo aiemmin, vuonna 1908 Teknillinen
opisto oli muutettu Teknilliseksi korkeakouluksi, Åbo Akademi oli perustettu 1917 ja Turun
yliopisto vuonna 1920.
Oulun yliopiston perustaminen merkitsi selvää muutosta suhtautumisessa yliopistolaitokseen.
Helsingin yliopistosta annetussa laissa yliopistolle oli asetettu vain valtakunnallisia velvoitteita.
Sen sijaan laissa Oulun yliopistosta (1958) on mukana alueellisen kehittämisen näkökulma.
Lain mukaan yksi Oulun yliopiston tehtävistä on “suorittaa erityisesti Pohjois-Suomelle tärkeiden
alojen tutkimusta”.
Yliopiston toiminnan alkaminen Oulussa merkitsi kaupungille merkittävää mullistusta. Yliopiston
myötä kaupunkiin tuli nuoria opiskelijoita, tutkijoita ja professoreita. Heidän vaikutuksestaan
kaupungin ilmapiiri alkoi muuttua aktiivisemmaksi ja tulevaisuusorientoituneemmaksi.
Unohtaa ei kuitenkaan saa, että oululaiset olivat osoittaneet näitä piirteitä jo vuonna 1919 perustamalla
korkeakouluseuran, joka ajoi korkeakoulun saamista kaupunkiin (Tunkelo 1988: 2). Yliopiston
tuomaa mullistusta oli pitkään toivottu ja valmisteltu.
Yliopiston teknillisen tiedekunnan vaikutuksesta Ouluun syntyi elektroniikka-alan yrityksiä, ja
Nokia sijoitti kaupunkiin radiopuhelintehtaan vuonna 1974. Vuonna 1982 kaupunkiin perustettiin
pohjoismaiden ensimmäinen teknologiakylä, ja vuonna 1984 Oulu julistautui teknologiakaupungiksi.
(Tunkelo mt: 5-6.) Yliopistolla on ollut keskeinen vaikutus sen kehitystason realisoimisessa,
jonka Pohjois-Suomen väestöpohja ja osaamisen potentiaali tarjoavat alueen johtavalle
keskukselle.
Oulun yliopiston kannalta EU:n rakennerahastot ovat olleet merkitykseltään keskeinen alueellista
yhteistyötä kannustanut tekijä. Yliopisto on ajoittain jopa ylittänyt tavoitteensa rahoituksen
hankkimisessa rakennerahastoista. EU:n rakennerahastojen hyödyntämistä koskevissa linjauksissaan
Oulun yliopisto pyrkii vuoteen 2006 yltävällä kaudella kehittämään aluetietouden ja ennakointitoiminnan
osaamista mm. eri maaseutuosaamisen, tekniikan ja elinkeinotoiminnan aloilla
sekä kehittämään tutkimustoimintaa alueellisen kehittämisen kannalta keskeisillä aloilla (OY
2002a: 5).
Oulun yliopiston oma kehitys on saavuttanut vaiheen, jossa painotetaan hyötyjä, joita saadaan
toiminnan keskittämisestä pääkampusalueille. Yliopisto arvioi oman alueellisten toimipisteiden
119

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
verkostonsa olevan jo riittävän laaja. Toimipisteissä toimintaa jatketaan käytettävissä olevan rahoituksen
puitteissa vähintään EU:n rakennerahastokauden eli vuoden 2006 loppuun saakka.
Pysyväisluonteista perustutkintokoulutusta yliopisto aikoo hajauttaa vain erittäin poikkeuksellisissa
ja perustelluissa tapauksissa. Uudet laboratorio- ja laiteinvestoinnit suunnataan ensisijaisesti
pääkampusalueille käyttötehokkuuden ja synergiaetujen saavuttamiseksi. (OY 2002b.) Yliopiston
strategian sanoma tuntuu olevan, että alueellisen vaikuttavuuden lisääminen on mahdollista,
mutta ainoastaan eri korvausta vastaan.
Vaasan yliopiston vaikuttavuus
Käsityksiä Vaasan yliopiston vaikuttavuudesta selvitettiin vuonna 2002 julkaistussa työssä
(Mäntylä 2002). Selvitykseen kerättiin aineistoa yliopiston henkilökunnalle osoitetulla kyselyllä
sekä yliopiston johdon ja sidosryhmien haastatteluilla. Lisäksi alueen asukkaille sekä yritysten ja
julkisorganisaatioiden johdolle lähetettiin postikysely. Selvityksessä kerättiin siis myös yliopistoyhteistyön
ulkopuolelle jääneiden tahojen käsityksiä yliopiston vaikuttavuudesta. Usein ulkopuoliset
jätetään huomiotta, ja käsitys innovaatiotoiminnan vaikuttavuudesta muodostuu suhteettoman
myönteiseksi.
Yleisökyselyn vastaajista kymmenesosa arvioi, että Vaasan yliopiston ja sen ympäristön välillä
ei ole lainkaan vuorovaikutussuhteita. Viidesosa arveli vuorovaikutusta olevan vähän ja selvästi yli
puolet (57,2 %) oli sitä mieltä, että sitä on jonkin verran. Koulutustaso näyttää lisäävän uskoa
vuorovaikutuksen runsauteen. Johtavassa asemassa olevat henkilöt uskoivat vuorovaikutussuhteita
olevan paljon, kun taas yrittäjät uskoivat niitä olevan vähän. (Mäntylä 2002: 33-34.) Verrattuna
kymmenen vuotta aiemmin tehtyyn selvitykseen arviot vuorovaikutuksen määrästä ovat jonkin
verran kasvaneet (ks. Mikkonen ym. 1993).
Yleisökyselyn vastauksissa Vaasan yliopiston vaikutusten arvioitiin liittyvän alueen koulutustason
nousuun sekä alueen nuorisolle avautuneisiin opiskelupaikkoihin. Yliopiston myös uskotaan
lisäävän alueen vetovoimaa niin yritysten kuin työntekijöidenkin silmissä. (Mäntylä 2002: 35.)
Selvityksessä painottuivat vuorovaikutukseen ja tunnettuuteen liittyvät seikat, ja monet selvityksessä
annetut suosituksetkin liittyivät yliopiston ja ulkomaailman yhteydenpidon ja vuorovaikutuksen
helpottamiseen sekä tiedottamisen aktivoimiseen.
Itä-Suomen korkeakoulujen vaikuttavuus
Itä-Suomeen perustettiin korkeakoulu pikemminkin aluepoliittisista syistä ja hajasijoittamisen
hengessä kuin uskossa innovaatiovetoiseen kasvuun. Alueen suurimmat kaupungit Kuopio, Joensuu
ja Lappeenranta kilpailivat ankarasti keskenään yliopiston saamisesta, joten Salomonin
tuomiona yliopisto jaettiin kolmeen osaan. Itä-Suomen yliopistojen tuoreessa arviointiraportissa
todetaan, että yhdessä korkeakoulut suunnilleen vastaavat Oulun yliopistoa (Goddard ym. 2003:
42). Itä-Suomen korkeakouluilla ei kuitenkaan ole vielä ollut niin suurta vaikutusta alueen elinkeinojen
kehitykseen kuin Oulun yliopistolla.
Kilpailevien kaupunkien on joskus vaikea toimia yhteistyössä. Itä-Suomen korkeakouluista
yhteistyöhakuisin on viime aikoina ollut Joensuun yliopisto, jota on ehkä osaltaan motivoinut se,
että sen oma työnkuva on ollut alueen korkeakouluista vähiten erikoistunut. Muissa korkeakouluissa
kiinnostus Itä-Suomen sisäiseen yhteistyöhön on ollut vähäisempää, ja arviointiraportin
mukaan yhteistyön puutteen takia olisikin aika lopettaa puhuminen Itä-Suomen yliopistosta ja
tarkastella kutakin korkeakoulua erikseen (mt: 57).
120

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Itä-Suomen korkeakouluilla on suhteessa alueen tuotantoelämään erilaiset roolit, joiden nojalla
yhteistyön kehittäminen olisi voinut olla mahdollista. Joensuun yliopisto on lähimpänä perinteisen
sivistysyliopiston ja tieteelliseen perustutkimukseen omistautuneen yliopiston mallia. Kuitenkin
esimerkiksi metsätieteisiin liittyvä tutkimus liittyy läheisesti alueen luonnonvarapohjaan ja
tukee alueen tutkimuslaitoksissa harjoitettua työtä. Fysiikan, kemian ja erikoismateriaalien tutkimus
on tärkeää alueen muovi- ja metalliteollisuuden kehittämiselle. Eräillä muilla aloilla yliopiston
suhde alueelliseen innovaatiotoimintaan on etäinen, mutta perustutkimuksen ja koulutuksen
kautta yliopisto tuottaa elinkeinoelämän tarvitsemaa osaamista. (Ks. Goddard ym. 2003: 56-58.)
Kuopion yliopiston toiminta painottuu biotieteisiin liittyville aloille, joita edustavia yrityksiä
löytyy lähinnä Kuopion teknologiakylästä. Sen vuoksi yliopisto ei palvele kovinkaan hyvin alueen
nykyistä elinkeinoelämää. Sen sijaan yliopisto tuottaa osaamista, joka voi esimerkiksi teknologiakylään
kehittyneiden yritysten kautta johtaa tulevaisuudessa uusien toimialojen kehittymiseen alueelle.
Elinkeinoelämän uudistajana Kuopion yliopisto on askeleen lähempänä nykyistä todellisuutta
kuin Joensuun yliopisto. Onnistuminen perustutkimuksessa on Kuopionkin yliopiston
menestyksen ja alueellisen vaikuttavuuden edellytys. (Ks. Goddard ym. 2003: 54-56.)
Lappeenrannan teknillinen yliopisto palvelee merkittävällä panoksella nykyistä teollisuutta.
Yliopiston erikoistumisaloja ovat metsäteollisuuden teknologiat, metallitekniikka ja sähkötekniikka.
Yliopiston tehtävää onkin luonnehdittu perusteollisuuden uudistamiseksi soveltamalla
elektroniikkaa ja muuta uutta teknologiaa. Yliopisto on siten luonteeltaan pikemminkin olemassa
olevien toimialojen vahvistaja kuin uusien toimialojen luoja. (Goddard ym. 2003: 59-60.) Lappeenrannan
teknillinen yliopisto on ollut aktiivinen sivutoimipisteiden perustaja.
Itä-Suomen korkeakoulujen suhtautuminen alueidensa elinkeinoelämän kehittämiseen on
muuttunut merkittävästi ajan myötä. Perustamisestaan aina 1990-luvun alkuvuosiin asti korkeakoulut
keskittyivät rakentamaan uskottavuuttaan tieteellisen tutkimuksen harjoittajina ja itsenäisinä
toimijoina (mt: 31-32). Yhteistyö oman alueen elinkeinoelämän kanssa oli vähäistä, mutta silti
yliopistoilla oli suuri merkitys Itä-Suomen uudistajina alueelle sijoittuneiden akateemisten työntekijöiden
tuottajina. Itä-Suomelle oli erityisen merkittävää lääkäri- ja hammaslääkäripulan poistuminen
Kuopion yliopiston ansiosta.
Itä-Suomen korkeakoulujen kiinnostus alueelliseen kehittämistoimintaan heräsi toden teolla
vasta 1990-luvulla. Silloin EU:n rakenneohjelmat tarjosivat runsaasti rahoitusta alueellista kehittämistyötä
edistävälle tutkimustyölle. Yliopistojen kiinnostusta EU-rahoitusta kohtaan lisäsi se, että
kotimainenkin tutkimusrahoitus oli muuttunut periaatteiltaan entistä kilpailutetummaksi. Alueellista
vaikuttavuutta alettiin nostaa esille uutena korkeakoulujen toiminnan tavoitteena tutkimuksen
ja opetuksen ohella. Myös osaamiskeskusten toiminta aktivoi yliopistoja.
Itä-Suomen teollisuushistorian suurimmat tuotantolaitosinvestoinnit on tehty metsäteollisuudessa
ja metalliteollisuudessa, ja näitä aloja tukevaa tutkimus- ja kehitystyötä tarvitaan tulevaisuudessakin.
Ei siis ole aivan oikein esittää, että Itä-Suomen kaupunkien ja yliopistojen pienen koon
takia molempien tulisi suuntautua aloille, joilla suuruuden ekonomia ei ole ratkaisevaa kilpailukyvyn
kannalta. Alueen yliopistot voivat halutessaan lähestyä alueen teollisuuden ja muun elinkeinoelämän
tarpeita, ja alueellisessa kehittämistyössä voidaan jatkossakin painottaa aloja, joille on
saatavissa osaamistukea alueen yliopistoista. Tällä tavoin Itä-Suomen yliopistojen osaamisalueet
ja alueen elinkeinoelämän rakenteet saattavat konvergoitua tulevaisuudessa.
Sekä Itä-Suomen kaupungit että yliopistot ovat pyrkineet hyötymään avautuneen Venäjän
rajan tuomia mahdollisuuksia. Toistaiseksi vasta pieni osa näistä mahdollisuuksista on otettu käyttöön.
Venäjällä on vielä tarjolla runsaasti sekä luonnonvaroja että inhimillisiä voimavaroja - niin
tieteellistä lahjakkuutta kuin tavallista työvoimaakin. Jos taloudellinen kehitys on Venäjällä tulevaisuudessa
suotuisaa, maan omat mahdollisuudet rahoittaa tutkimusyhteistyötä vahvistuvat. EUrahoituksella
on Venäjä-yhteistyössä tulevaisuudessakin tärkeä merkitys. Itä-Suomen ja Pietarin
121

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
teknologiakylien yhteistyö saattaisi hyödyttää molempia osapuolia, vaikka Pietarin tiedepuistot
ovatkin vasta kehityksensä alkuvaiheessa (Kihlgren 2003).
Itä-Suomen yliopistojen arvioinnin (Goddard ym. 2003) keskeinen suositus oli, että alueella
tulisi varoa harkitsemattomia laajentumispyrkimyksiä ja keskittyä olemassa oleviin vahvuuksiin.
Opetusministeriötä kehotettiin harkitsemaan erityisesti Lappeenrannan teknillisen yliopiston rahoituksen
kasvattamista. Yliopiston tapaa perustaa vierailevia professuureja lähikaupunkeihin
pidettiin innovatiivisena alueellisen vaikuttavuuden vahvistamiskeinona. Kuopion yliopistossa
on arvion mukaan saavutettu hyvä tasapaino yliopiston omien kehitystarpeiden ja alueellisen
kehittämistyön tarpeiden välillä. Joensuun yliopiston on varottava pelkästä akateemisesta tutkimusinnosta
nousevia laajentumispyrkimyksiä.
Lapin yliopiston vaikuttavuus
Lapin korkeakoulu perustettiin vuonna 1979, jolloin käynnistyivät kasvatustieteiden ja oikeustieteiden
tiedekunta. Myöhemmin korkeakouluun perustettiin myös yhteiskuntatieteiden ja taiteiden
tiedekunta. Korkeakoulusta tuli yliopisto vuoden 1991 alusta.
Alusta pitäen Lapin yliopiston toimintaa on suunnattu ensisijaisesti koulutukseen. Eila Linna
(2001) on tutkinut käsityksiä Lapin yliopiston vaikuttavuudesta haastattelemalla 15:ä yliopiston
eri sidosryhmien edustajaa ja 7:ä yliopiston edustajaa. Tulosten mukaan yliopisto on koulutuksessaan
vastannut hyvin alueen osaamis- ja työvoimatarpeisiin.
Lapin yliopiston kulttuurista vaikuttavuutta vähentävät matkalaukkuprofessorit, jotka eivät
voi osallistua merkittävästi paikkakunnan vapaa-ajan rientoihin. Yliopiston edustajat katsoivat
yliopiston luovan tutkimuksella ja opetuksella alueelle henkistä kasvualustaa ja siten raivaavan
tietä konkreettiselle kehittämistyölle. Sidosryhmät ja yliopisto kuitenkin vielä hakivat toisiaan tutkimusajankohtana,
sillä yliopiston ulkopuolella ei oikein tiedetty, mitä yliopistossa tutkitaan. Yliopiston
tutkimustyön arveltiin edistävän yleistä kehitystä, mutta varsinkin yritykset pitivät tulosten
hyödynnettävyyttä omalta kannaltaan vähäisenä. (Linna 2001: 110-115.)
9.4 Ammattikorkeakoulujen rooli alueellisessa
kehittämisessä
Suomessa ammattikorkeakoulut on suunnattu palvelemaan alueidensa koulutustarpeita, tukemaan
etenkin pienten ja keskisuurten yritysten kehitystä ja täydentämään yliopistojen koulutus- ja
tutkimustoimintaa. Saksassa, Britanniassa ja Hollannissa ammattikorkeakouluja on toiminut pidempään,
ja näissä maissa ammattikorkeakoulut ovat lähestyneet luonteeltaan yliopistoja. Britanniassa
muodollinen ero kahden korkeakoulujärjestelmän välillä on kokonaan poistettu muuttamalla
ammattikorkeakoulut yliopistoiksi. Vastaavaa lähestymiskehitystä voidaan odottaa myös
Suomessa. Nykyään ammattikorkeakoulujen roolia suhteessa yliopistoihin voidaan kuitenkin
edelleen luonnehtia täydentäväksi.
Ammattikorkeakoulujen yliopistojen toimintaa täydentävä rooli ilmenee innovaatiotoiminnassa
niin, että ammattikorkeakoulut tukevat uusien teknologioiden ja työtapojen käyttöönottoa
yrityksissä. Tehtävän menestyksekäs hoito vaatii ammattikorkeakouluilta soveltavan tutkimuksen
valmiuksia. Ammattikorkeakoulujen yhteenlaskettu tutkimus- ja kehittämistoiminta vastasi
rahalliselta arvoltaan jo vuonna 1999 pienen yliopiston vuosittaisia tutkimusmenoja. Suurin osa
ammattikorkeakoulujen t&k-työstä oli kehittämishankkeita, joihin liittyi työelämän organisaati-
122

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
oiden kehittämistä ja kouluttamista. Varsinaista tutkimusta edustivat opettajien tieteelliset opinnäytetyöt
ja osa opiskelijoiden opinnäytteistä. (Tulkki ja Lyytinen 2001: 70.)
Tulevaisuudessa ammattikorkeakoulut todennäköisesti tarjoavat myös tutkimuspalveluja kilpaillen
omien voimavarojensa puitteissa yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa soveltavan tutkimuksen
toimeksiannoista. Näin ammattikorkeakoulut pystyvät kehittämään omaa osaamistaan
ja toimintansa laatua. Tutkimuksen merkitystä pätevyyden osoittajana ja kehittäjänä ilmaisee yliopistojärjestelmän
piirissä lehtoreiden työnkuvan muuttuminen opetuksesta enemmän tutkimuspainotteiseksi.
Ammattikorkeakoulujen henkilöstöön kohdistuu vastaavia, tutkimuksen
välttämättömyyttä korostavia paineita (Virtanen 2002: 72.)
Suomalaiset ammattikorkeakoulut saattavat tulevaisuudessa muistuttaa Saksan Fachhochschuleja,
joille ohjataan merkittävä osuus julkisesta tutkimusrahoituksesta. Saksan ammattikorkeakoulut
ovatkin luoneet maineen käytännönläheistä ja sovelluskelpoista tutkimus- ja kehitystyötä tekevinä
laitoksina (Beise & Stahl 1999: 400). Silti niiden opettajien työajasta keskimäärin vain noin
5 % käytetään tutkimukseen. Patenttitietojen perusteella Saksan ammattikorkeakouluista on eniten
hyötyä pienille ja keskisuurille yrityksille, jotka sijaitsevat alle 75 km:n etäisyydellä (mt: 411-
413).
Suomessakin ammattikorkeakoulujen toivotaan pystyvän aktivoimaan erityisesti pienten ja
keskisuurten yritysten innovaatiopotentiaalia. Ammattikorkeakouluilla uskotaan olevan tässä annettavaa
varsinkin perinteisten toimialojen eli kypsän teknologian yrityksille, jotka toimivat kaukana
yliopistoista. Ammattikorkeakoulujen vahvuuksiksi koetaan poikkitieteellisyys ja alueellisten
erityispiirteiden tuntemus, joiden nojalla voidaan löytää yrityksen innovaatioprosessin kannalta
oleellinen tieto. Yhteistyössä pk-yritysten kanssa ammattikorkeakouluilla voi olla osittain sama
rooli kuin tietointensiivisillä palveluyrityksillä. Tieteellisen tutkimuksen eturintamasta tuodaan tietoa
prosessiin, jossa yrityksen teknologiastrategia muotoutuu (Reiman 2002: 42-46).
Lyytinen (2002: 23-24) on hahmotellut ammattikorkeakoulujen mahdollisia aluekehitysrooleja
oppivan alueen käsitteen pohjalta. Ammattikorkeakoulut voisivat mm. tarjota ennakoivasti
alueen ammattirakennetta uudistavaa koulutusta, osallistua alueen kehittämishankkeisiin, houkutella
alueelle inhimillistä pääomaa ja toimia asiantuntijoina työelämän innovaatioiden kehittämisessä.
9.5 Arvioita ammattikorkeakoulujen alueellisesta
vaikuttavuudesta
Nykyään Suomessa toimii 29 ammattikorkeakoulua, ja niiden verkosto ulottuu 80 paikkakunnalle
ja kaikkiin 19 maakuntaan. Maakunnista ammattikorkeakouluja on eniten Uudellamaalla,
jossa niitä on yhdeksän, ja Pohjois-Pohjanmaalla, jossa toimii neljä ammattikorkeakoulua. (OPM
2001: 18.)
Ammattikorkeakoulujen suurin alueellinen vaikutus muodostuu niiden koulutustoiminnan
kautta. Vuonna 1999 keskimäärin 60 % ammattikorkeakoulun uusista opiskelijoista aloitti opintonsa
oman maakunnan ammattikorkeakoulussa; Uudellamaalla osuus oli 80 % ja Keski-Pohjanmaalla
34 %. Uudellamaalla maakuntaan jäi noin 90 % tutkinnon suorittaneista. Mikkelin ammattikorkeakoulusta
valmistuneista Etelä-Savoon jäi vain noin 34 %; yli neljännes oli sijoittunut
Uudellemaalle vuoden 1999 loppuun mennessä. (OPM 2001: 20-24.)
Ammattikorkeakoulujen alueellisesta vaikuttavuudesta ei ole vielä saatavissa paljoakaan systemaattista
tietoa. Yritysten edustajien mukaan esimerkiksi Rovaniemen ammattikorkeakoululla
on ollut suurempi vaikutus kuin kaupungin yliopistolla, sillä yliopiston vaikutuksen uskotaan
123

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tulevan pidemmällä aikavälillä (Huttula 2002: 50-51). Ammattikorkeakoulujen sidosryhmät
pitivät niiden keskeisenä vaikutuksena koulutetun työvoiman tuottamista alueelle. Yrityksillä on
ollut mahdollisuus vaikuttaa koulutusohjelmien suunnitteluun ja näin saada työntekijöitä, joilla
on tarvittavia taitoja. Myös tarjottu jatko- ja täydennyskoulutus on ollut yrityksille tärkeää. Erityisen
haasteelliseksi saattavat osoittautua toiveet, jotka kohdistuvat ammattikorkeakoulujen
EU-osaamiseen (mt: 53). EU-yhteistyö vaatii rahoitusta alueelta sekä osaamista EU-yhteistyön
hallinnoinnissa ja organisoimisessa.
Alueelliseen kehitykseen vahvimmin vaikuttaneet ammattikorkeakoulut on valittu kaksi
kertaa, vuonna 2001 ja vuonna 2003. Alueellisen vaikuttavuuden arviointiprosessissa on käynyt
ilmi, että ammattikorkeakoulujen välillä on suuria eroja osallistumisessa alueensa kehittämisstrategioiden,
-ohjelmien ja -hankkeiden suunnitteluun ja toteutukseen. Arvioinnissa erottautuivat
‘passiiviset’, ‘alihankkijat’, ‘kumppanit’ ja ‘aloitteentekijät’. Aluekehityshankkeisiin osallistuneista
ammattikorkeakouluista suuri osa oli omaksunut toteuttajan eli ‘alihankkijan’ roolin.
‘Kumppanit’ olivat mukana esimerkiksi maakuntien liittojen strategioiden ja ohjelmien laadinnassa.
Huippuyksiköiksi esitetyt ammattikorkeakoulut olivat pyrkineet ‘aloitteentekijöiksi’ eli
uusien linjausten ja avausten tekijöiksi alueillaan. (Impiö ym. 2003: 23-24.) Roolin valintaan
vaikutti mm. se, oliko paikkakunnalla aktiivisesti aluekehittämiseen osallistuvaa yliopistoa vai ei.
Eräät ammattikorkeakoulut pystyvät jo varteenotettavaan tutkimus- ja tuotekehitystoimintaan
teknologiavetoisilla aloilla. Näillä aloilla ammattikorkeakoulut ovat jo antaneetkin merkittävän
panoksen eräiden paikkakuntien innovaatioympäristön rakentamiseen. Esimerkiksi Hämeen
ammattikorkeakoulun (HAMK) Ohutlevykeskus on osallistunut Tekesin rahoittamiin
tutkimushankkeisiin, joissa on ollut mukana useita yrityksiä. Forsassa HAMK on osallistunut
elektroniikan koulutustehtaan rakentamiseen. Valkeakoskelle on muodostettu AutoMaint -
keskus, joka erikoistuu tuotannonohjaukseen ja tuotantoautomaatioon. Riihimäellä HAMK on
ollut mukana Digitaalisen median kehityskeskuksen rakentamisessa. (Huttula 2001: 36.)
Tutkimus- ja kehitystoiminnassaan ammattikorkeakoulut ovat riippuvaisia yritysten ja varsinkin
EU:n rakennerahastojen rahoituksesta. T&k- toiminnan laadun kohottamiseksi ammattikorkeakoulut
ehkä haluaisivat keskittää palvelunsa erillisyksikköihin. Silloin vaarana on t&ktoiminnan
irtautuminen ammattikorkeakoulun koulutustehtävästä (Impiö ym. 2003: 24-25).
Yrittäjyyteen liittyvässä koulutus- ja kehitystoiminnassa ammattikorkeakouluilla näyttää olevan
vielä paljon tekemistä. Sama huomio pätee kyllä myös mm. yliopistoihin. Yrittäjiksi valmistumisensa
jälkeen ryhtyneiden opiskelijoiden joukko näyttää vähäiseltä. Yrittäjiksi ryhdytään
aloilla, joilla työllisyystilanne on heikko (Impiö ym. 2003: 22). Esimerkiksi kulttuurialojen opiskelijoista
tulee valmistuttuaan keskimääräistä useammin yrittäjiä. Kuitenkin vain joka kuudes
kulttuurialoilta ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut oli sitä mieltä, että tutkinto antanut
hyvät valmiudet toimia alan yrittäjänä (Honkanen ja Ahola 2003).
Satakunnan ammattikorkeakoulun (SAMK) esimerkki osoittaa, että ammattikorkeakoululla
voi olla merkittäväkin yrittäjyyttä edistävä vaikutus. SAMK:n yrityskiihdyttämön tutkimus- ja
kehityshankkeissa on kehitetty liikeideoita, joita on arvioitu samoin kuin opiskelijoiden valmiuksia
toteuttaa niitä yrittäjinä. Prosessi tuotti yli 20 toimivaa yritystä 2,5 vuoden aikana. Lähes
kaikki yrittäjäopiskelijat olivat tulivat ammattikorkeakouluun Satakunnan ulkopuolelta ja jäivät
yrityksen perustamisen jälkeen maakuntaan. (Huttula 2001: 82.)
124

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
10. Innovaatiotoiminnan rahoitus
10.1 Innovaatiotoiminta investointina
Innovaatiotoiminnassa syntyy keksintöjä ja muita uudistuksia, jotka joutuvat organisaatioiden
sisällä tai markkinoilla valintaprosesseihin. Hyväksynnän saaneista keksinnöistä tulee innovaatioita.
Ennen innovaatioprosessin käynnistymistä ideoita kuitenkin seulotaan keskusteluissa yrityksen
ja sen yhteistyöverkon piirissä. Monet ideoista karsiutuvat siinä vaiheessa, kun hankkeelle aletaan
miettiä rahoitusta. Rahoituksen tärkeä tehtävä onkin paitsi tukea lupaavia hankkeita myös karsia
hankkeista ne, jotka eivät täytä taloudellisia tuotto-odotuksia.
Kun innovaatiotoimintaa tarkastellaan investointina, huomio kiinnittyy innovaatiotoiminnan
potentiaaliin kasvattaa yrityksen fyysistä tai henkistä pääomaa. Tutkimus- ja kehitystyöhön suuntautuvaa
investointia voidaan pitää järkevänä, jos siihen käytetyistä voimavaroista saa pitkällä
aikavälillä vähintäänkin yhtä hyvän tuoton kuin vaihtoehtoisista investointikohteista. Yrityksen
omistajien, rahoittajien, eri osastojen ja työntekijäryhmien käyttämät t&k-investointien arviointikriteerit
voivat erota toisistaan. Rahoittaja voi painottaa hankkeita, joissa riskiin suhteutettu tuotto
maksimoituu, kun taas yrityksen henkilöstö voi ajaa hankkeita, jotka lisäävät työn kysyntää esimerkiksi
laajentamalla tuotevalikoimaa.
Tutkimus- ja tuotekehitysinvestoinnissa rahoituspääoma, työ ja muut panokset muuntuvat
uusiksi tuotantolaitteiksi, osaamiseksi ja mm. patenteiksi. T&k-investoinnit ovat kuitenkin riskialttiimpia
kuin muut investoinnit, sillä niiden tekninen onnistuminen ja kaupallinen tuloksellisuus
on epävarmaa. Tässä raportissa on jo todettu, että ekonometristen laskelmien mukaan tutkimusja
kehityshankkeet ovat keskimäärin kannattavia niitä tekeville yrityksille ja ulkoisvaikutusten ansiosta
myös muulle yhteiskunnalle. Yhteiskunnan intressissä on varmistaa, että innovaatiotoimintaan
investoidaan riittävästi, ja rahoituksen saatavuus on siinä olennainen tekijä.
10.2 Yksityinen rahoitus
Kansallisella tasolla yritysten riski- ja lainarahoituksen saatavuus vaihtelee voimakkaasti suhdanteiden
mukaan. Myös rahoitusalan säätelyn muutokset voivat aiheuttaa muutoksia. Pääomamarkkinoiden
kansainvälisen yhdentymisen jatkuessa myös kansainväliset muutokset vaikuttavat
yhä selvemmin kansallisiin rahoitusmarkkinoihin. Kun eläkerahastot saivat 1980-luvulla Yhdysvalloissa
luvan investoida riskipääomaa yrityksiin, tuloksena oli pitkään jatkunut rahoituksen tarjonnan
kasvu. Myöhemmin alkoi kuitenkin lasku, jota jatkui aina vuoteen 1991, jolloin käynnistyi
lähes yleismaailmalliseen osakemarkkinoiden kuplaan päättynyt voimakas kasvuvaihe. (Baygan ja
Freudenberg 2000: 33-34.) Suomessa riskirahoituksen saatavuutta on lisännyt pääomasijoituksille
annetun lakisuojan vahvistuminen samaan aikaan, kun velkojien suojaa on heikennetty. (Hyytinen
ym. 2003.) Yksityisen rahoituksen saatavuuteen voivat vaikuttaa myös pääomatuottojen
verotuksen muutokset.
Vuonna 2000 riskipääomasijoitukset olivat Yhdysvalloissa 107 miljardia dollaria, mutta
vuonna 2002 enää 7 miljardia. Euroopassa ja Suomessa muutokset ovat olleet vähemmän jyrkkiä
kuin Yhdysvalloissa. (Georghiu ym. 2003: 69.) Kuitenkin Suomessakin osakemarkkinoiden
tilanteella on selvä vaikutus riskipääoman saatavuuteen, sillä merkittävä osa riskipääoman tuotosta
syntyy, kun rahoitetut yritykset listautuvat pörssiin.
125

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Yleensä pk-yritykset hyödyntävät toiminnassaan ensisijaisesti tulorahoitusta, sitten velanottoa
ja vasta viimeiseksi pääomasijoituksia. Syksyllä 2003 Suomen pk-yrityksistä 54 %:lla oli ulkoista
rahoitusta. Näistä yrityksistä 70 %:lla oli pankkilainaa ja lisäksi 15 %:lla oli pankkitakaus. Finnveran
luottoja tai takauksia oli 22 %:lla pk-yrityksistä. Ulkopuolinen pääomasijoittaja oli mukana
6 %:ssa pk-yrityksistä. (Finnvera ja Suomen Yrittäjät 2003.)
Pääomamarkkinoiden toimivuutta heikentää rahoittajien kilpailun puute. Kahden suurimman
luotottajapankin yhteenlaskettu markkinaosuus oli 79 % vuonna 2001 pk-yritysten piirissä.
Maaseudulla yrittäjät ovat usein yhden pankin varassa. (Finnvera ja Suomen Yrittäjät 2002.) Riippuvuus
yhdestä pankista voi lisätä korko- ja rahoituspäätöksiin liittyvää äkillisten muutosten riskiä,
mikä voi osaltaan selittää maaseutuyrittäjien vähäistä halua ottaa lainaa ja laajentaa yritystoimintaa.
Suomessa nuorimmat pk-yritykset käyttävät vähemmän pankkirahoitusta kuin Yhdysvalloissa,
mikä voi olla merkki siitä, että Suomessa pankit eivät tarjoa yhtä hyvää tukea yrittäjyydelle kuin
Yhdysvalloissa (Hyytinen ja Pajarinen 2002: 44). Yleensä Euroopassa pankkien mahdollisuudet
ottaa huomioon teknologiayritysten erityispiirteitä ovat olleet rajallisempia kuin Yhdysvalloissa
(CEC 2001b: 41). Suomessa suuri osa pk-yrityksistä joutuu toimimaan ilman ulkopuolista riskipääomaa.
Valtaosa pk-yrityksille kohdistuvasta rahoituslaitosten lainanannosta ja kaikesta riskipääomasta
suuntautuu pienelle osalle pk-yrityksistä. (Hyytinen ja Pajarinen 2002: 45.)
Innovaatiotoimintaa harjoittavat pk-yritykset hakevat ulkoista rahoitusta toisessa järjestyksessä
kuin muut pk-yritykset. Innovatiivisimmat yritykset ottavat vähemmän velkaa kuin muut yritykset.
Niiden tärkein rahoituslähde ovat pääomistajan yritykseen tekemät pääomainvestoinnit.
Innovatiiviset yritykset turvautuvat muita useammin myös pääomalainoihin. (Hyytinen ja Pajarinen
2002: 45.)
Eräät innovaatiotoiminnan luonteeseen kuuluvat tekijät vähentävät pankkien ja innovatiivisten
pk-yritysten yhteistyömahdollisuuksia. Innovatiiviselta yritykseltä puuttuu usein reaalivakuuksia,
mikä vaikeuttaa pankkirahoituksen saamista (Vaihekoski ym. 2003: 10). Pienen innovaatiotoimintaa
harjoittavan yrityksen arvosta suuri osa voi olla henkistä pääomaa, mutta pankeilta puuttuu
sen arvioimisessa tarvittavaa osaamista. Tutkimus- ja kehitystoimintaan liittyy aina suuri epäonnistumisen
riski, ja pankit saattavat suhtautua varovasti yrityksiin, joiden toiminnasta merkittävä
osa on t&k-työtä.
Potentiaalisten rahoittajien vaikeuksia arvioida innovatiivisten pk-yritysten menestymismahdollisuuksia
lisää näiden yritysten tarve salata kehitystyön keskeisiä piirteitä. Yritysten tarve salata
tietoa on suurimmillaan samaan aikaan kun niiden tarve saada rahoitusta on kovimmillaan. Yrityksillä
itselläänkään ei ole tarkkaa kuvaa tulevan innovaation vahvuuksista ja heikkouksista silloin,
kun sitä käydään kehittämään, joten yritykset eivät voisi solmia täysin aukotonta sopimusta rahoittajien
kanssa vaikka haluaisivatkin. Tällaisten epävarmuuksien ja tiedonsaannin epäsymmetrioiden
oloissa markkinat eivät toimi tehokkaasti, ja yhteistyön osapuolet hakeutuvat tiiviimpiin
verkostosuhteisiin. Asiakassuhteen pitkä kesto ja yhteistyön kuluessa tapahtuva oppiminen ja
kasvava luottamus vähentävät rahoittajan riskiä ja rahoituksen saajan kustannuksia. Pitkä pankkisuhde
eroaa merkittävästi markkinasuhteesta, jossa pankki tarjoaa määrämuotoisia yksittäisiä
rahoituspalveluja. (Boot 2000: 10).
Pitkät pankkisuhteetkaan eivät ratkaise kaikkia pankkien ja innovatiivisten yritysten yhteistyön
rakenteellisia ongelmia. Näin syntyy liiketoimintamahdollisuuksia sellaisille pääomasijoittajille,
joilla on innovatiivisten yritysten arvioinnissa tarvittavaa osaamista. Yksityisten pääomasijoitusyhtiöiden
toiminta voi olla joustavaa pääoman tuottovaatimuksen asettamissa rajoissa. Tuottovaatimukset
voivat kuitenkin olla korkeat, jopa 20 %:n ja 50 %:n välillä (Baygan ja M. Freudenberg
2000: 35).
Pääomasijoittajien ja muidenkin rahoittajien intressissä on tarjota asiakasyrityksilleen asiantun-
126

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tevaa apua myös liikkeenjohdossa ja edistää uusien kontaktien syntymistä. Varsinkin julkisella
rahoituksella toimiva rahoittaja, kuten Sitra, voi organisoida tehokkaita yritysvalmennusohjelmia,
jotka ovat kannattavia sijoittajan näkökulmasta ja hyödyllisiä yrittäjille. Henkilösijoittajia, ns. bisnesenkeleitä
voi kiehtoa mahdollisuus osallistua henkilökohtaisesti yritysten kasvuvaiheisiin liittyvien
haasteiden ratkaisemiseen. Erään selvityksen mukaan pääomasijoittaja osallistuu yrityksen
hallitustyöskentelyyn noin yhdessä prosentissa pienistä ja keskisuurista teollisuusyrityksistä (Finnvera
ja Suomen Yrittäjät 2003: 33).
10.3 Julkinen yritys- ja innovaatiotoiminnan rahoitus
Julkisista lähteistä saadun yritys- ja innovaatiotoiminnan rahoituksen yhtenä etuna on sen antama
eräänlainen epävirallinen laatutakuu. Julkinen tuki voi rohkaista yksityisiä sijoittajia tai lainanantajia
suhtautumaan myönteisesti tuettuun hankkeeseen. Käytössä olevilla aineistoilla tämän ilmiön olemassaoloa
ei ole voitu vahvistaa Suomessa (Väänänen 2003). On kuitenkin luultavaa, että seuraamalla
julkisen sektorin esimerkkiä yksityiset rahoittajat voivat säästää omia päätöksentekokustannuksiaan.
Asiakkaiden kannalta julkisten rahoituslähteiden ongelma on joustamattomuus. Varsinkin alkava
yritys voi joutua tekemään strategiaansa muutoksia nopealla aikataululla. Julkiset rahoituslaitokset
arvostavat enemmän pitäytymistä kerran sovituissa linjauksissa kuin kykyä tehdä nopeita
uudelleenarvioita. (Vaihekoski ym. 2003: 17.)
Julkinen rahoitus saattaa omalta osaltaan lisätä rahoituksen saatavuuden suhdannevaihteluja.
Julkisen sektorin tarjoaman rahoituksen saatavuus on viime vuosina kehittynyt saman suuntaisesti
yksityisen tarjonnan kanssa. Tekesin teknologiarahoituksen voimakas kasvu pysähtyi ylikuumenneen
teknologiasuhdanteen aikaan vuonna 2000 ja eräiden muiden julkisten rahoittajien myöntämä
rahoitus kääntyi samaan aikaan laskuun, tosin ei niin jyrkästi kuin yksityinen rahoitus (Haljala
2003: 43-44). Innovatiivisten pk-yritysten eloonjääminen ja innovatiivinen toiminta voi vaarantua
laskusuhdanteissa, jos sekä yksityisen että julkisen rahoituksen saatavuus kiristyy samanaikaisesti.
Uudenmaan, Kaakkois-Suomen ja Pirkanmaan TE-piirien pk-yritykset käyttävät suhteellisesti
vähiten julkisista lähteistä tulevaa pääomarahoitusta. Sen taso oli näillä alueilla 4 % yritysten
yhteenlasketusta laina- ja pääomakannasta. Kainuussa julkisen rahoituksen osuus oli suhteellisesti
suurin, keskimäärin 17 %. Kainuun jälkeen toiseksi eniten julkista rahoitusta käytettiin Pohjanmaalla,
jossa sen osuus oli 12 %. Muilla alueilla osuus vaihteli 11 %:n ja 5 %:n välillä yritysten
laina- ja pääomakannasta. (Hyytinen ja Toivanen 2003: 18; 45.)
Tulokset viittaavat siihen, että pk-yritykset tarvitsevat julkista rahoitusta, sillä yritysten sijainti
vaikuttaa rahoituksen saatavuuteen. Pääomamarkkinat toimivat näiden yritysten kannalta epätäydellisesti.
Rahoituksen saatavuuden puutteet rajoittavat innovaatiotoimintaa ja muita investointeja.
Julkisista varoista annettu rahoitus korjaa markkinoiden toiminnan puutteita. Pk-yritysten rahoituksen
saanti on jossain määrin paikallista, sillä TE-piirien välillä on selviä eroja siinä, missä
määrin yritykset tukeutuvat julkiseen rahoitukseen.
Julkisella rahoituksella tavoitellut yhteiskunnalliset hyödyt jäävät saavuttamatta, jos se vain
korvaa yksityistä rahoitusta. Silloin julkisista lähteistä saatavaa rahaa käytetään rahoittamaan hankkeita,
jotka olisi toteutettu joka tapauksessa. Käytettävissä olevat ekonometriset tulokset tukevat
käsitystä, jonka mukaan julkinen tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoitus täydentää ja kannustaa
yksityisen sektorin omaa t&k-rahoitusta, ei korvaa sitä.
Tutkimuksessa, joka kohdistui 17 OECD-maan vuosina 1983-1996 yksityiselle sektorille antamaan
t&k-tukeen kävi ilmi, että tukena annettu euro lisää yritysten omiakin t&k-panostuksia
127

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
0,70 eurolla, joten kokonaisvaikutus nousee 1,70 euroon. Vaikutus oli toisen suuntainen, kun
tarkasteltiin valtion tutkimuslaitoksille ja yliopistoille annetun tuen vaikutusta yksityisen sektorin
tutkimuspanostukseen. Julkisen sektorin tutkimuslaitoksille annettu euro vähentää yksityisen sektorin
tutkimuspanostuksia 0,44 eurolla ja yliopistoille annettu euro 0,18 eurolla. Tutkimuslaitosten
negatiivinen vaikutus johtui puolustusta palvelevista tutkimuslaitoksista. Kun ne jätettiin pois
laskuista, tutkimuslaitoksille ohjatun rahoituksen vaikutus yksityisen sektorin t&k-toimintaan oli
neutraali. (Guellec ja van Pottelsberghe 2000: 15-17.)
Guellecin ja van Pottelsberghen tutkimuksessa arvioitiin myös, miten julkisen tutkimusrahoituksen
vaikutus muuttuu, kun rahoitusta kasvatetaan. Kävi ilmi, että tietyn raja-arvon jälkeen
julkisen tutkimusrahoituksen suotuisa vaikutus yksityiseen tutkimusrahoitukseen alkoi vähetä.
Huippu saavutettiin, kun julkisen sektorin rahoittama osuus yksityisen sektorin t&k-menoista
nousi 12,7 %:iin. Kun osuus kasvoi siitä vielä kaksinkertaiseksi, julkisen sektorin vaikutus kääntyi
negatiiviseksi. (Guellec ja van Pottelsberghe 2000: 16.) Edellisen perusteella Suomessa t&k-rahoitusta
kannattaisi vielä kasvattaa, sillä Tilastokeskuksen mukaan julkinen sektori rahoitti vuonna
2001 yritysten t&k-menoista 5.8 %. Kolmessa maakunnassa - Etelä-Karjalassa, Satakunnassa ja
Etelä-Pohjanmaalla - tosin pelkästään Tekesin tuotekehitysavustukset nousivat vuosina 1997-
2001 yli 12,7 %:n rajan (Tekes 2003b: 25).
Guellecin ja van Pottelsberghen tutkimuksessa arvioitiin myös tukipolitiikan muutosten vaikutuksia.
Kävi ilmi, että verrattuna rahoitustukeen t&k-toimintaan suuntautuvilla veronalennuksilla
on vähäisemmät vaikutukset, sillä yritykset lisäävät niiden vaikutuksesta lyhytaikaisia tavoitteita
palvelevaa t&k-toimintaa. Veronalennukset ja rahoitustuki havaittiin substituuteiksi, eli toisen
kasvattaminen vähentää toisen tehokkuutta. Innovaatiopolitiikalla saavutettiin parhaat tulokset
maissa, joissa linjaukset pidettiin vakaina, sillä vakaus kasvatti yritysten luottamusta politiikan
jatkuvuuteen ja t&k-toiminnan kannattavuuden ennakoitavuuteen. (Guellec ja van Pottelsberghe
2000: 1.)
Suomessa on havaittu, että ainakin elektroniikka- ja metalliteollisuudessa julkisen t&k-rahoituksen
saaminen pyrkii lisäämään yrityksen t&k-investointeja vuoden viiveellä. Vaikutuksen suuruutta
ei kuitenkaan pystytty arvioimaan varmuudella. Vaikutukset olivat saman suuntaiset sekä
pienissä että suurissa yrityksissä. (Ali-Yrkkö ja Pajarinen 2003.) Muilta toimialoilta ja rahoituksen
makrotason vaikuttavuudesta ei ole vielä tehty tutkimuksia menetelmillä, jotka ratkaisisivat eräitä
äskettäin havaittuja metodologisia ongelmia (Asplund ja Kiander 2003).
Vaikka aiemmin toteutetuissa tutkimuksissa ei ole otettu huomioon yritysaineiston valikoitumisesta
aiheutuvaa ongelmaa, eräät tulokset ovat kuitenkin arvokkaita. Lehdon laajassa tutkimuksessa
kävi ilmi, että Suomessa julkinen t&k-tuki lisää yksityisen sektorin omarahoitteista t&kpanostusta
suhteessa 1:1 eli euron lisätuki kasvattaa yksityisiä t&k-panostuksia vielä yhdellä eurolla
(Lehto 2000: 76). Julkisen tuen vaikutuksesta t&k-toiminta kasvaa erityisesti yrityksissä, joiden
oma rahoitus ei riitä kattamaan t&k-hankkeiden kustannuksia (Toivanen ja Niininen 2000).
Alueellinen pääomasijoitustoiminta
Suomessa alueellinen pääomasijoitustoiminta on voimakkaassa kehitysvaiheessa, joka saattaa
johtaa pienten innovatiivisten yritysten rahoitusongelmien vähenemiseen. Pääomasijoitustoiminnan
vahvistuminen voi tukea merkittävällä tavalla alueiden innovaatiojärjestelmien toimintaa.
Alueellisten riskipääomamarkkinoiden kehitystä kuvaa osaltaan rahoitusta tarjoavien toimijoiden
lukumäärän kasvu. Kun Suomen pääomasijoitusyhdistys perustettiin vuonna 1990,
128

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
perustajajäseniä oli 18. Seuraavina vuosina pankkikriisi ja yleinen talouslama koettelivat pääomasijoittajia
ankarasti. Tilanne koheni 1990-luvun puolivälissä, ja silloin noin 60 % yrityksistä,
jotka saivat rahoitusta yksityisistä riskisijoitusrahastoista, oli korkean teknologian toimialoilta.
Suomalaiset riskirahoittajat eivät onnekseen hurmioituneet Internetistä, sillä vain 5 %
Internet-yrityksistä sai rahoitusta yksityisistä rahastoista (OECD 2003: 181). Siitä huolimatta
2000-luvun alun tieto- ja viestintätekniikan lama iski pahasti myös pääomasijoittajiin.
Nykyään pääomasijoittajien yhdistyksessä on jäseninä noin 50 sijoitustoimintaa harjoittavaa
yhteisöä. Osa niistä on alueellisia pääomasijoitusyhtiöitä. Niiden toiminnasta ei vielä ole
paljoakaan tutkittua tietoa. Seuraavat eräiden alueellisten sijoitusyhtiöiden luonnehdinnat perustuvat
yhtiöiden itsensä julkaisemiin tietoihin.
o Aboa Venture Management Oy:llä on toimipiste Turussa ja Porissa. Yhtiö hallinnoi yli 32
miljoonan euron pääomia. Yhtiön rahastot ovat sijoittaneet noin 40 kasvuyritykseen.
o
o
o
o
o
Innofinance Oy:n toimipisteet sijaitsevat Espoossa, Tampereella ja Lappeenrannassa. Yhtiön
rahastoilla on pääomaa noin 31 miljoonaa euroa. Sijoituksia on tehty noin 70 yritykseen.
noin 30 miljoonaa euroa. Yhtiö on tehnyt sijoituksia yli 40 pk-yritykseen lähinnä Etelä- ja
Länsi-Suomen alueella.
Teknia Invest Oy:llä on toimipiste Kuopiossa, Joensuussa ja Mikkelissä. Yhtiön hallinnoitava
pääoma on 46 miljoonaa euroa, ja yhtiöllä on sijoituksia 50 yrityksessä.
TeknoVenture Management Oy:n toimipiste on Oulussa, ja yrityksen hallinnoimien rahastojen
toimialueena on Oulun ja Lapin lääni. Yhtiön sijoitusvarat ovat yhteensä noin 37
miljoonaa euroa. Sijoituksia yhtiöllä on 36 yrityksessä.
Midinvest Management Oy:n toimipiste on Jyväskylässä. Yrityksen rahastojen hallinnoitava
pääoma on 21 miljoonaa euroa. Yritys on tehnyt sijoituksia noin 30:een lähinnä Keski-
Suomessa toimivaan yritykseen.
Vuoden 2003 alussa kauppa- ja teollisuusministeriö muutti alaistensa erityisrahoitusyhtiöiden
työnjakoa alueellisessa pääomasijoittamisessa. Suomen Teollisuussijoitus Oy rahoittaa
tulevaisuudessa erityisesti alueellisia kasvurahastoja, eli sille keskitetään alueellisten määräaikaisten
pääomasijoitusrahastojen rahoitus ja kehittäminen. Finnvera Oyj sai vastuun osakeyhtiömuotoisista
alueellisista rahastoista, jotka huolehtivat perinteisten pk-yritysten rahoituksesta.
Tehtävää varten Finnvera perusti pääomasijoitusyhtiö Veraventure Oy:n, jolle Finnvera
siirsi myös EAKR-rahoituksen välittäjän roolinsa alueellisissa pääomasijoitusyhtiöissä. (Veraventure
2003.)
10.4 EU:n rakennerahastot
Vuonna 2000 Euroopan unionin budjetin loppusumma vastasi 1,1 %:a jäsenmaiden bruttokansatulosta
ja 2,4 %:a niiden julkisista menoista (VM 2001: 17). Pääosa EU:n aluepolitiikan menoista
rahoitetaan unionin budjetin tietyistä menoeristä, joita kutsutaan rakennerahastoiksi. Ohjelmakaudella
1994-1999 rakennerahasto-ohjelmiin käytettiin noin kolmasosa koko EU:n budjetista.
129

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Rakennerahastoilla pyritään vähentämään EU:n sisäisiä hyvinvointieroja eli vahvistamaan
EU:n sosiaalista ja taloudellista koheesiota. Rakennerahastot tukevat kehityksessään jälkeen jääneiden
ja talouden rakennemuutoksista kärsivien alueiden kasvupyrkimyksiä. Rakennerahastoista
myönnetty rahoitus kasvoi nopeasti vuosina 1985-1995, ja kasvu on tulkittu kompensaatioksi,
jonka avulla saatiin Välimeren alueen maiden ja Irlannin hyväksyntä kilpailua kiristäneille sisämarkkinauudistuksille
(Rehn 1998: 53).
Alueellisen innovaatiotoiminnan tukemisessa tärkeimpiä rakennerahastoja ovat Euroopan
aluekehitysrahasto EAKR (lyhenne englanniksi ERDF) ja Euroopan sosiaalirahasto ESR (ESF).
Muut rakennerahastot ovat Euroopan maatalouden neuvonta- ja takuurahasto EMOTR
(EAGGF) ja kalatalouden ohjausrahasto KOR (FIFG).
EU:n aluekehitysrahoituksesta varoista noin 90 % käytetään tavoiteohjelmien rahoittamiseen.
Tavoiteohjelmia on kahta tyyppiä, alueellisia ja horisontaalisia. Alueelliset tavoiteohjelmat
ovat yhteisöaluepolitiikan ydintä, ja ohjelmakaudella 1994-1999 niitä olivat tavoite 1 (kehityksessä
jälkeen jääneet alueet), tavoite 2 (teollisuuden rakennemuutosalueet), tavoite 5b (maaseudun
kehittäminen) ja tavoite 6 (harvaan asutut alueet). Näitä ohjelmia varten määriteltiin maantieteelliset
tukialueet. Horisontaalisia eli kaikille alueille tarkoitettuja ohjelmia olivat ohjelmakaudella
1994-1999 tavoite 3 (työttömyyden torjuminen), tavoite 4 (teollisuuden rakennemuutoksen
edistäminen) ja tavoite 5a (maatalouden rakennemuutoksen edistäminen). (Virkkala ja Lähteenmäki
2000: 17.) Ohjelmakautta 2000-2006 käsitteleviä tutkimuksia on ilmestynyt vasta vähän,
eikä niitä tarkastella tässä raportissa.
Yhteisöaloitteet muistuttavat tavoiteohjelmia, sillä ne on suunnattu ensisijaisesti aluepoliittisin
perustein ja ne ovat tavoiteohjelmien tapaan monivuotisia hankkeita. Yhteisöaloitteet on perustettu
komission aloitteesta. Niistä ovat tärkeimpiä maaseudun kehittämiseen tähtäävä LEA-
DER, INTERREG, jolla tuetaan raja-alueita ja URBAN, joka kohdistuu kriisissä oleville kaupunkialueille.
Yhteisöaloitteisiin käytetään noin 9 % EU:n aluekehitysrahoituksesta.
Suomessa rakennerahastoista saatava ja siihen liittyvä kansallinen rahoitus vastaa noin 20 %:a
valtion budjetin aluekehitysrahoituksesta. Rakennerahastojen merkitystä korostaa se, että niistä
rahoitetaan hankkeita, joihin maakuntien on muutoin vaikea saada rahoitusta. Rakennerahastoista
saadaan aloitusrahaa hankkeisiin, joihin osallistuvat myös kunnat, valtio ja yksityinen sektori.
(SM 2002a: 113.)
Rakennerahastojen vaikutuksia on luonnehdittu sekä alueellistumista että alueellistamista tukevaksi
(Kuitunen ja Oksanen 2002: 16). Alueellistuminen tarkoittaa prosessia, jossa aiemmin
keskushallinnon piirissä hoidettuja tehtäviä otetaan suoritettavaksi alueilla. Kyse on alueiden aktiivisesta
pyrkimyksestä vahvistaa itsehallinnollisuuttaan. Alueellistaminen puolestaan on keskushallinnon
toimintaa. Keskushallinto antaa alueiden tasolla suoritettavaksi tehtäviä, joita aiemmin
hoidettiin keskitetysti.
Toisesta näkökulmasta on todettu, että rakennerahastoasetuksissa määritetyt toiminnan periaatteet
antavat EU:n aluepolitiikalle sen muodon. Jäsenmaat ja yhteisöaluepolitiikan kohteena
olevien alueiden visiot, tavoitteet ja strategiat määrittävät puolestaan yhteisöaluepolitiikan konkreettisen
sisällön (Virkkala ja Lähteenmäki 2000: 17).
10.5 Rakennerahastojen innovaatiotuen alueelliset vaikutukset
Suomi sai ohjelmakaudella 1994-1999 rakennerahastotukea noin 7,5 miljardia markkaa. Rakennerahastoista
saatu tuki on täydentänyt kansallisista lähteistä annettua rahoitusta. Rakennerahas-
130

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
toista annetusta rahoituksesta kohdistettiin EU-maissa keskimäärin 6 % tutkimus-, kehitys- ja
innovaatiotoimintaan, mutta Suomessa osuus oli korkeampi. Rakennerahastoista saatua tukea
on pyritty käyttämään tutkimus- ja innovaatiotoimintaan alueilla, joilla olisi ollut huonommat
mahdollisuudet saada kansallista rahoitusta.
Suomessa ongelmana on ollut, että rakennerahastoista tuetut hankkeet ovat jääneet melko
pieniksi, ja rahoituksella aikaansaatu kehitysvaikutus on ollut pirstaleinen. Ongelmaa on kuitenkin
jossain määrin helpottanut mahdollisuus käyttää rakennerahastoista tuettuja hankkeita edistämään
laajempien kokonaisuuksien toteutumista (Kettunen 1999: 21).
Hankkeiden ja rahoituksen pienuus on osaltaan vaikuttanut siihen, että EU-tuilla ei ole pystytty
merkittävästi monipuolistamaan alueiden elinkeinorakennetta. Elinkeinorakenteen monipuolistamisessa
paras lähtökohta ei ole, että tukea annetaan jo olemassa oleville perinteisten alojen
teollisuusyrityksille (ks. Silander ym. 2000: 147). Ohjelman omiin tavoitteisiin nähden ongelmia
on ollut rahoituksen alueellisessa suuntautumisessa. Rakennerahastoista myönnetyn yritys- ja innovaatiotuen
on havaittu keskittyvän suurimpiin kaupunkikeskuksiin (Kuitunen 2000: 40-41).
EAKR- ja ESR-hankkeissa on onnistuttu tukemaan olemassa olevien toimialojen uudistumista
kehittämis- ja kansainvälistymistuella sekä nostamalla osaamisen ja teknologian tasoa. Sen
sijaan toimialarakenteen monipuolistamiseen kiinnitettiin vähemmän huomiota. Arvioinnissa
toivottiin, että rahoitusta kohdistettaisiin tulevaisuudessa selkeämmin mahdollisille uusille kasvualoille
ja aloille, joilla on mahdollista luoda uutta liiketoimintaa. (Silander ym. 2000.)
Rakennerahastoista saatu tuki on ollut sitä saaneiden yritysten ja julkisen sektorin organisaatioiden
oman arvion mukaan hyödyllistä. Vain 9 % hankkeista oli luonteeltaan marginaalisia, eli
niiden strateginen merkitys jäi tuen saajan kannalta alhaiseksi ja hankkeiden tuottama lisäarvo
vähäiseksi. Kaikkiaan 52 % tuetuista hankkeista arvioitiin sekä strategisesti merkittäviksi että korkeaa
lisäarvoa tuottaneiksi (Kuitunen ja Oksanen 2002: 84).
Rakennerahastoista saatua tukea on käytetty yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa mm.
tutkimuslaiteinvestointeihin ja tutkimushenkilöstön palkkaamiseen. Ammattikorkeakouluja tuki
on auttanut kasvattamaan uskottavuutta tutkimuskumppaneina ja luomaan uusia yhteistyösuhteita.
Toisaalta tuen avulla on saatettu rakentaa tutkimustarjonnan ylikapasiteettia. Joskus on käynnistetty
sellaisiakin hankkeita, jotka eivät ole olleet kovin hyvin perusteltuja. (Kuitunen ja Oksanen
2002: 88-89.)
Parhaimmillaan rakennerahastoista saatu tuki on toiminut katalyytin tavoin aktivoiden innovaatiotoimintaa
alueilla, joilla siihen ei olisi ollut muuten parhaita edellytyksiä. Usein hankkeet
ovat kuitenkin jääneet pieniksi. Ohjelmien arvioinneissa on useasti dokumentoitu tarve kehittää
tavoiteohjelmien hallintokäytäntöjä. Käytännöt on eri maissa järjestetty hyvinkin eri tavoin. Suomessa
järjestelmä on muodostunut monimutkaiseksi ja raskaaksi, kuten on käynyt ilmi eurooppalaisessa
vertailussa (Kelleher ym. 1999).
Valtion keskushallinnon tasolla käytäntöjä ei ole pystytty rationoimaan, ja osittain siitä johtuen
hankkeiden hallinnointi-, seuranta- ja raportointikäytännöt ovat raskaita. Kun hallinnonalat ovat
pitäneet kiinni budjetointimomenteistaan, hankkeista on pyrkinyt tulemaan sektorirajoittuneita.
Monialaisuuteen ei ole useinkaan päästy. Hanketasolla on ollut vaikea pitää kiinni strategiasta, kun
hankkeet ovat pirstoutuneet osiin eri ministeriöiden toisistaan poikkeavien sääntöjen ja menettelyjen
takia ja EU:n tavoiteohjelmien keskinäisten erojen takia. Vain sisäasiainministeriö on delegoinut
EAKR-rahoituksen lopullisen päätöksenteon maakuntien liitolle ja yhteistyöryhmille.
Ruotsissa ja Tanskassa tavoiteohjelmien käytännöt ovat joustavampia ja enemmän päätösvaltaa
on siirretty maakuntatasolle (Virkkala 2000: 26-30).
Suomessa vuonna 2000 voimaan astunut laki rakennerahastojen kansallisesta hallinnoinnista
ei ole muuttanut pirstovia käytäntöjä. Maakuntien yhteistyöryhmien työ on jaettu sektorikohtaisille
työryhmille (Katajamäki ym. 2001: 24-25).
131

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
10.6 Rahoituksen saatavuuden alueelliset erot
Pk-yrityksille tehtyjen kyselyjen tulosten mukaan yksityisen ja julkisen riskirahoituksen tarjonta on
kasvanut Suomessa 1990-luvun alun jälkeen. Vuonna 1992 yli 30 % pk-yrityksistä koki rahoituksen
saamiseen liittyvien ongelmien olevan pahin yrityksen kehittämistä haittaava tekijä. Vuoteen
2002 mennessä osuus oli laskenut noin 5 %:iin. (Finnvera ja Suomen Yrittäjät 2002: 9.)
Alueellisen kehittämistyön kannalta on erityistä merkitystä sillä, missä määrin innovatiivisten
yritysten rahoitus riippuu rahoituksen tarvitsijan ja tarjoajan välisestä maantieteellisestä etäisyydestä
ja missä määrin rahoituksen tarjonnassa on maantieteellisiä eroja. Vaikka aloittavien ja kasvavien
yrityksen rahoituksen valtakunnallinen saatavuus on Suomessa kehittynyt suotuisasti, käytettävissä
olevien tietojen perusteella rahoituksen saatavuudessa on yhä jonkin verran alueellisia
eroja.
Vuonna 2002 pk-yrityksille suunnatun rahoituskyselyn mukaan 68 % koko maan yrityksistä
arvioi, että niillä ei ole ongelmia rahoituksen saamisessa. Jos ongelmia oli, ne johtuivat pääosin
vakuuksien saamisesta. Vakuudet kertoi ongelmaksi 17 % yrityksistä. Vastaavasti yrityksen heikko
taloudellinen tilanne tai korkeat korot olivat ongelma 4 %:ssa yrityksissä.
Alueista tilanne oli paras Kymenlaaksossa, jossa 91 %:lla yrityksistä ei ollut rahoitusongelmia.
Heikoin tilanne oli Lapissa, jossa vastaava osuus oli vain 44 % ja Keski-Suomessa (52 %). Lapissa
korkeat korot mainitsi rahoitusongelmien syyksi 16 % yrityksistä. (Finnvera ja Suomen Yrittäjät
2002: 16-17.) Kyselyn tulosten mukaan pk-yritysten rahoituksen saatavuudessa on merkittäviä
alueellisia eroja. Niiden taustalla kuitenkin vaikuttavat osaltaan myös yritysten tuottavuuden ja
kannattavuuden alueelliset erot.
132

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Yhteenveto ja
johtopäätökset
133

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
11. Tuloksia ja uusia tulkintoja
11.1 Aluekehitys ja innovaatiotoiminta
Aluepolitiikassakin viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Tosiasioiden löytäminen ja raportoiminen
on tutkijoiden työtä. Hyväksytyksi tosiasiat tulevat laajemman keskustelun tuloksena.
Tässä raportissa on tarkasteltu tutkimuksia, jotka ovat kohdistuneet alueellisen kehittämisen yhteen
osa-alueeseen, alueelliseen innovaatiopolitiikkaan.
Aluekehityksen tutkimuksen keskeinen tulos on, että taloudellisen toiminnan alueellista keskittymistä
edistävät voimat ovat useimmissa tilanteissa ylivoimaisen vahvoja verrattuna keskipakoisvoimiin.
Silloinkin kun teknologinen kehitys näyttää tarjoavan uusia mahdollisuuksia taloudellisen
toiminnan hajauttamiseen, syntyy vain akanvirtoja keskittymistä vastaan, eikä kehityksen
valtavirran suunta muutu.
Jos aluepolitiikalla yritetään kääntää kehityksen suuntaa, siinä epäonnistutaan. Aluepolitiikan
voimavaroilla päästään parempaan hyötysuhteeseen, jos toimet ovat myötäsukaisia keskittymisen
valtavirtaan nähden. Silloin alueellista kehitystä voidaan ohjata kohti suvantoja, joihin muodostuu
laadukkaita asuin- ja yritysympäristöjä. Aluepolitiikalla voidaan käynnistää prosesseja,
joissa yritysten tai muiden kehityspisteiden ympärillä alkaa tapahtua itseään ylläpitävää kehitystä.
Aluepolitiikalla valittujen kehityspisteiden ei tarvitse olla samoja, jotka erottautuisivat markkinamekanismien
tekemässä seulonnassa, mutta niillä on oltava riittävät edellytykset ja resurssit menestyä
markkinaehtoisessa kilpailussa.
Alueet kehittyvät yhä kansainvälistyvämmässä yhteistyö- ja kilpailuympäristössä. Markkinoiden
maantieteellinen laajeneminen sekä osaamisen, työn tuottavuuden ja hyvinvoinnin kasvu ovat
toisiinsa liittyviä ja toisiaan tukevia prosesseja. Myönteisten kerrannaisvaikutusten kumulatiivinen
kehä voi kuitenkin murtua ja muuttua syrjäytymisen kierteeksi, jos pääsy kansainvälisille markkinoille
estetään. Globaalissa tietotaloudessa eri alueilta tulevien yritysten menestys riippuu niiden
osaamisesta ja yhteistyökyvystä. Yhteistyökykyä tarvitaan sekä omilla lähtöalueilla että suhteessa
eri kulttuureja edustaviin asiakkaisiin ja yhteistyökumppaneihin.
Alueelliset tuottavuuserot
Suomessa tärkeä alueellisen kehityksen realiteetti ovat alueelliset erot työn ja pääoman tuottavuudessa.
Teollisuudessa kokonaistuottavuus on Uudellamaalla selvästi korkeampi kuin muualla
Suomessa. Helsingissä yksityissektori on tuottavampi kuin missään muussa seutukunnassa. Tämä
realiteetti ohjaa yritysten sijoittumista ja saattaa johtaa tuottavuuserojen kasvuun entisestään.
Alueellisten tuottavuuserojen suurin syy ovat erot alueiden toimialarakenteessa. Vuonna 2001
Uusimaa, Varsinais-Suomi, Pirkanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa tuottivat yhteensä 54 % koko
maan teollisuuden jalostusarvosta. Työ on tuottavinta elektroniikkateollisuudessa ja suurissa toimipaikoissa.
Teollisuuden tuottavuuteen vaikuttaa myös kansainvälinen kauppa ja yritysten välinen kilpailu.
Kotimaisen ja kansainvälisen kilpailun vaikutuksesta työvoima ja pääoma siirtyvät vähitellen toimialoille
ja yrityksiin, joissa niitä käytetään tehokkaasti. Uudellamaalla yritykset ovat altistuneet
kansainvälisten ja kotimaisten yritysten kilpailulle enemmän kuin muualla Suomessa. Kilpailun
vaikutus on vahvistunut 1980-luvun jälkipuolelta lähtien.
134

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Innovaatiotoiminnan merkitys
Alueelliset tuottavuuserot ovat yksi alueellisen innovaatiopolitiikan tarpeen indikaattori. Tuottavuutta
voidaan kohentaa uuden tiedon ja osaamisen hankkimisen ja soveltamisen kautta. Innovaatiotoiminta
on tärkeimpiä yritysten tuottavuuteen vaikuttavia tekijöitä.
Innovaatiotoiminta on avainasemassa myös kehitettäessä uusia tuotteita, joiden kysyntää kasvattava
vaikutus luo uusia työpaikkoja. Kun työn tuottavuus kasvaa teknologisen kehityksen ja
kansainvälisen kilpailun vaikutuksesta nopeasti, työllisyyden ylläpitäminen on mahdollista vain
kysynnän kasvun avulla.
Suuret yritykset hakeutuvat seuduille, joilta ne voivat edullisimmin tavoittaa suuria markkinoita
tai hankkia tarvitsemiaan tuotannontekijöitä. Siirryttäessä kohti tietoyhteiskuntaa tiedon merkitys
tuotannontekijänä kasvaa, ja yritykset hakeutuvat paikkakunnille, joilla ne voivat solmia helpoimmin
yhteyksiä parhaisiin asiantuntijoihin.
Tietoyhteiskunnassa etäisyyden merkitys vähenee aukikirjoitetun tiedon siirrossa. Etäisyyden
vaikutus voi kuitenkin korostua yritysten kilpailukyvyn kannalta keskeisten tiedon muotojen siirrossa,
sillä siinä tarvitaan jatkuvaa henkilökohtaista vuorovaikutusta.
Keskittymisen suhdanteet
Yritysten tarve hakeutua lähelle uuden tutkimustiedon tuottajia kiihdyttää muutenkin vahvojen
taloudellista toimintaa keskittävien voimien vaikutusta. Keskittymisilmiöiden voidaan odottaa
olevan erityisen voimakkaita sellaisilla toimialoilla, joilla teknologinen muutos on nopeaa. Niillä
teknologiassa avautuu runsaasti mahdollisuuksia uusien tuotteiden kehittämiseen. Yritykset hakeutuvat
suurimpiin yliopistokaupunkeihin ja metropoleihin pystyäkseen hyödyntämään uutta
osaamista tehokkaasti.
Suurimmat yliopistokaupungit saattavatkin erikoistua tuottamaan innovaatioita ja synnyttämään
uusia yrityksiä. Vilkkaat kansainväliset yhteydet ja kyky houkutella parasta ulkomaista osaamista
ovat tärkeitä menestystekijöitä. Sen lisäksi suurkaupunkien korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten
on kyettävä mutkattomaan yhteistyöhön toistensa ja erilaisten yritysten kanssa. Suurkaupungeissa
kehittyy myös tietointensiivisiä palveluyrityksiä, joilla on innovaatiojärjestelmässä tärkeä
sillanrakentajan ja tiedonvälittäjän tehtävä.
Kun toimialan teknologinen pyrähdys tasaantuu, yritykset saattavat alkaa arvostaa sijaintivalinnoissaan
pieniä kaupunkeja, joissa kustannukset ovat alhaisia, eikä vaara tiedon kantautumisesta
kilpailijalle ole niin suuri kuin kampukselle ruuhkautuneessa yrityskeskittymässä. Yritysten siirtymisen
helpottamiseksi sekä tutkimus- ja kehitystyön tulosten hyödyntämiseksi pienten kaupunkien
kannattaa luoda hyvät yhteydet suurten kaupunkien korkeakouluihin ja yrityshautomoihin.
Pienillä kaupungeilla on taipumus erikoistua muutamille harvoille toimialoille. Erikoistuminen
synnyttää pienelle kaupungille sekä riskejä että kilpailuetuja. Vaikka tärkeän toimialan keskeinen
yritys lopettaisi toimintansa tai siirtyisi pois, kaupunkiin jää ammattitaitoista työvoimaa, joka
voi houkutella uusia yrityksiä sijoittumaan paikkakunnalle. Jos kokemusta omaavia asiantuntijoita
ja yritysjohtajia saadaan jäämään kaupunkiin, ja jos heille luodaan edellytykset uuden yritystoiminnan
käynnistämiseen, toimiala saattaa alkaa toipua ja nousta kasvuun entistä kilpailukykyisempänä.
Yritysjohtajien ja asiantuntijoiden henkilökohtainen sitouttaminen alueelle vahvistaa pienen
kaupungin kykyä kestää talouden kriisejä.
135

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Kehityksen riskit
Suomen kannalta aluekehityksen suurimmat riskit ovat kahtalaisia. Kaupungeissa riskinä on epäonnistuminen
erikoistumisessa. Maaseudulla riskinä on epäonnistuminen moninaistumisessa.
Suurimpien kaupunkien, erityisesti pääkaupunkiseudun, olisi luontevinta erikoistua innovaatioiden
ja uusien yritysten tuottamiseen. Tässä ei onnistuta, jos suurimmat yliopistot ja korkeakoulut
eivät pysty tavoittamaan kansainvälistä kärkeä keskeisillä tutkimuksen aloilla tai jos niiden ja
Suomessa toimivien yritysten välillä ei synny hedelmällistä yhteistyötä. Pitkällä aikavälillä riskinä
on tutkimusvoimavarojen keskittyminen Keski-Euroopan kansainvälisiin metropoleihin.
Suurissa kaupungeissa kustannustaso on yleensä korkea, ja parhaiten niihin kannattaa sijoittaa
toimintoja, jotka vaativat runsaasti henkilökohtaista vuorovaikutusta monien toimi- ja osaamisalojen
asiantuntijoiden ja päättäjien kanssa. Siitä syystä sekä yksityisen että julkisen sektorin pääkonttorit
sijoittuvat usein suurimpiin kaupunkeihin.
Yksityisellä sektorilla kilpailun paineesta johtuva ulkoistamisen tarve ja halu hakeutua edullisten
kustannusten alueille johtavat usein mm. tuotannollisen toiminnan siirtämiseen pieniin keskuksiin.
Julkisella sektorilla vaikuttaa samanlaisia kustannuspaineita. Siirtoja helpottaa tietoverkkojen
kehitys, ja erityisen hyvin siirrettäväksi sopii työ, jossa käytetään paljon aukikirjoitettua,
pitkälle analysoitua tietoa ja jossa asiakaskuntaan suuntautuvat henkilökohtaisen vuorovaikutuksen
tarpeet ovat verraten vähäisiä.
Suurten ja pienten kaupunkien työnjaossa riskit kohdistuvat voimakkaimpina pieniin kaupunkeihin.
Toimialojen kriisit koettelevat pieniä kaupunkeja pahasti, ja ne saattavat menettää yrityksiään
ja osaamistaan halvan kustannustason maihin. Kova hintakilpailu ja sopeutumiskriisit ovat
pienten kaupunkien vahvojen toimialojen arkipäivää. Riskien vähentämiseksi pienten kaupunkien
on vahvistettava omien erikoisalojensa yritysten osaamista ja innovaatiokykyä mm. edistämällä
yritysten kansallista ja kansainvälistä vuorovaikutusta innovaatiotoiminnassa.
Maaseudulla prosessit, jotka olisivat voineet johtaa kaupunkimaiseen asutus- ja toimialarakenteeseen,
ovat pysähtyneet tai jääneet käynnistymättä. Silti maaseudulla on kehityspisteitä ja
voimavaroja, jotka voivat ylläpitää taloudellisesti kannattavaa elinkeinotoimintaa. Riskinä on, että
maaseudulta ei löydy innovaatiokykyä mahdollisuuksien identifioimiseksi tai voimavaroja niiden
hyödyntämiseksi. Kansallinen lainsäädäntö ja maataloutta painottava toimintaympäristö voivat
vaikeuttaa erilaisten tehtävien ja ammatillisten roolien omaksumista yksilöiden ja yritysten monikerroksisiksi
toimenkuviksi.
11.2 Sosiaalinen pääoma alueiden kehityksessä
OECD:n määritelmän mukaan sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan verkostoja sekä niiden yhteisiä
normeja, arvoja ja käsityksiä, jotka helpottavat yhteistyötä ryhmien sisällä tai välillä. Sosiaalinen
pääoma on pääoman muoto tuotantopääoman, rahoituspääoman ja yksilön inhimillisen pääoman
(koulutuksen ja kokemuksen) tapaan. Sosiaalinen pääoma ei kuitenkaan ole yksilön omaisuutta,
vaan se on yhteisön ominaisuus. Muiden pääoman lajien tapaan myös sosiaalinen pääoma
voi kasautua tai huveta, mutta sitä ei voi realisoida rahaksi. Sosiaalisesta pääomasta koituu kuitenkin
yhteisölle tuottoa, joka voidaan rinnastaa muista investoinneista saatavaan hyötyyn.
Sosiaalisen pääoman yhteisölle antama tuotto näkyy yhteisön sisäisenä luottamuksena, tuottavuutena
ja tehokkuutena. Luottamuksen ansiosta tiedon välittyminen tehostuu ja taloudellinen
vuorovaikutus helpottuu. Yhteisön piirissä voidaan luottaa siihen, että asiat ymmärretään samalla
tavalla, jolloin sopimuksia on helppo solmia. Sopimusten ja lakien valvontaan ei tarvitse käyttää
136

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
paljoakaan voimavaroja. Sosiaalinen pääoma ilmenee myös yhteisön jäsenten osallistumisena
yhteiseen vapaa-ajan viettoon ja yhdistysten toimintaan.
Tässä raportissa tarkasteltujen tutkimusten perusteella sosiaalisen pääoman käsite olisi asettumassa
alueellisen kehittymisen keskiöön. Sosiaalisen pääoman merkitys voidaan esittää kahtena
hypoteesina, joiden vahvistaminen tai hylkääminen jää myöhemmän tutkimuksen tehtäväksi.
Ensimmäisen hypoteesin mukaan tietyllä alueella toimivien yritysten ja muiden yhteisöjen
sosiaalinen pääoma yhdessä korkeatasoisen osaamisen kanssa on menestyksekkään innovaatiotoiminnan
välttämätön ehto. Aiemmin on korostettu osaamisen merkitystä. Kuitenkin vahva
sosiaalinen pääoma on osaamisen kertymisen edellytys. Useiden tässä raportissa läpikäytyjen tutkimusten
mukaan osaajat viihtyvät alueilla, joilla vallitsee avoin, luottavainen ilmapiiri ja joilla
vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa on helppoa, eikä uusia ideoita koeta uhkana.
Toisen hypoteesin mukaan yhteisön sosiaalisen pääoman väheneminen johtaa yhteisöjen voimavaroja
tuhoavan toiminnan lisääntymiseen. Yhteisöt, joilla on vain vähän sosiaalista pääomaa,
saattavat suorastaa häiritä yksilöiden oppimista ja innovaatiotoimintaa, sillä sen tulkitaan uhkaavan
yhteisön arvoja. Tutkimuksessa on viitattu tapauksiin, joissa uutta on jouduttu kehittelemään
ainakin osittain paikalliselta yhteisöltä salaillen. Tässä raportissa ei kuitenkaan ole tarkasteltu moniakaan
näihin kysymyksiin liittyviä tutkimuksia.
Uusia tulkintoja
Tässä raportissa on muodostunut kokonaiskuva yhteisöjen ja alueiden innovaatiotoiminnan
edellytyksistä. Kokonaiskuvan elementtejä ovat seuraavat havainnot:
o innovaatiotoiminnan menestys riippuu paljolti paikallisista ja alueellisista voimavaroista
o innovaatiotoiminnan edellytyksenä ovat oppimisprosessit, jotka ovat kauaskantoisim
pia silloin, kun kokonaiset yritykset, muut yhteisöt tai alueet oppivat yhdessä
o yhteisöjen oppimisen edellytys on kyky rakentavaan vuorovaikutukseen, jossa tarvitaan
sosiaalista pääomaa
o alhaisen sosiaalisen pääoman yhteisöissä voi esiintyä käyttäytymistä, joka häiritsee oppi
mista, yhteistyötä ja innovaatiotoimintaa
o yhteisön sosiaalista pääomaa voidaan rakentaa luomalla yhteistyön tapoja, käytänteitä ja
traditioita vapaa-ajan toiminnassa ja elinkeinotoiminnassa
o sosiaalisen pääoman karttumisen riski on yhteistyön esteiden muodostuminen oman
yhteisön ja ulkopuolisten välille.
11.3 Aluekehittämisen haasteet
Aluepolitiikan tavoitteita ovat Suomessa olleet 1960-luvulta lähtien tasapainoisen aluekehityksen
lisäksi vaihtelevin painotuksin taloudellinen kasvu, elinkeinorakenteiden monipuolistaminen, teollistuminen,
osaaminen, uusi teknologia ja innovaatiotoiminta. Alueiden vahvuuksien kehittämistä
alettiin painottaa 1990-luvulla. Teknologiasta tuli iskusana aluekehittämisessäkin, ja aiemmin
kalliiksi sanotuista uusista yliopistoista tuli alueellisen kehittämisen vetureita. Myös aluepolitiikan
tutkimuksessa näkökulmaksi valittiin yhä useammin innovaatiotoiminnan edellytykset ja vaikutukset.
137

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Teknologioiden elinkaarten eri vaiheiden vaikutukset asettavat jatkuvasti uusia haasteita aluekehittämiselle.
Vielä 1970-luvulla teollisen kilpailukyvyn ratkaisi suurtuotannon etujen maksimointi.
Sen jälkeen alkoi olla yhä tärkeämpää tuottaa edullisesti ja korkealaatuisesti asiakkaiden
tarpeiden mukaan suunniteltuja tuotteita. Tuotantolinjat ja työnkuvat uudistettiin joustaviksi.
Teollisuudessa tehtiin yhä vähemmän yksipuolista vaihetyötä ja tarvittiin yhä enemmän monitaitoisia,
motivoituneita työryhmiä.
Tietotekniikka auttoi aluksi automatisoimaan työvaiheita, mutta 1990-luvulle tultaessa elektroniikkaan
perustuvat uudet tuotteet ja palvelut loivat perustan uusille toimialoille ja suurelle
uusien työpaikkojen määrälle. Muutamat Suomen alueista onnistuivat hyödyntämään erinomaisesti
tieto- ja viestintätekniikan nousuvaiheen tarjoamia mahdollisuuksia. Viime aikoina haasteena
on ollut sopeutuminen hitaampaan kysynnän kasvuun.
Tulevaisuudessa yritysten kilpailuolot kiristynevät edelleen, kun itäisessä Euroopassa sekä Kiinassa
ja muualla Aasiassa toimivat yritykset pääsevät aiempaa helpommin maailmanmarkkinoille
ja vahvistavat osaamistaan. Kilpailun haasteet kohdistuvat erityisesti pieniin kaupunkeihin. Ne
ovat usein erikoistuneet teolliseen tuotantoon, jossa halpojen kustannusten maiden kilpailuetu on
suuri.
Uudessa kilpailutilanteessa alueiden haasteena on kehittää erikoisosaamistaan, yritysten ja julkisen
sektorin yhteistyötä, luottamusta ja muita sosiaalisen pääoman ilmenemismuotoja sekä
teknisiä infrastruktuureja niin, että niiden yhteisvaikutus pitää arvokkaimmat työpaikat kotimaassa
tulevaisuudessakin. Henkilöasiakkaisiin kohdistuvat palvelutehtävät sekä pääomatarvikkeisiin
ja infrastruktuureihin liittyvät rakennus- ja ylläpitotehtävät tullaan jatkossakin toteuttamaan pääosin
kotimaassa.
Maaseudun tutkimuksen ja kehittämisen haasteita
Suomessa maaseutua arvostetaan. Maaseutututkimuksen voimavaroja tulisi kohdentaa Suomessa
aikaisempaa paremmin maaseudun kehityksen kannalta olennaisiin asioihin. Maaseutututkimuksesta
huomattava osa on vielä tapauskohtaisten havaintojen keruuta. On matkaa omaperäiseen käsitteenmuodostukseen,
analyysiin sekä teorioiden ja selitysmallien rakentamiseen. Vielä ei ole syntynyt sellaista
käsitteistöä, joka olisi johtanut laajasti hyväksytyn maaseudun kehitysvision muodostumiseen.
Maaseutupolitiikan suunnittelijoilta on puuttunut kehitysstrategian luomisessa tarvittavia käsitteitä
ja työkaluja. Kun maaseutupolitiikalta puuttuu laajasti hyväksytty strategia, hallinnonalojen
ja kehittämistoiminnan eri muotojen välisille ristiriidoille jää paljon tilaa. Yhteisen käsitteistön ja
strategian puutteessa maaseutupolitiikan eri toimijoiden pyrkimykset tulkitaan liiankin helposti
vain omien etujen ajamiseksi.
Maaseudun kehittämisessä rahoituksen painopiste on siirrettävä maatalouden tukemisesta
uusien elinkeinojen edistämiseen. Monilla maaseutualueilla on opittava aluksi tukemaan yksilöiden
oppimista ja uudistushalua. Sitten on luotava oppivia alueita, joilla uusi tieto siirtyy yksilöiden,
yritysten ja julkisen sektorin yksiköitten välillä. Aikanaan päästään innovoimaankin, ja maaseutu
alkaa kukoistaa ympäristönä, jossa yksilöiden ja pienten yritysten vapaus toimia ja voimavarat
kokeilla uutta voivat olla parempiakin kuin kaupungeissa.
Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteet
Kansainvälisen innovaatiokilpailun kiristyessä on entistä tärkeämpää löytää sellaisia strategioita,
joilla voidaan saattaa yhteen tulevaisuuden liiketoimintavoimavarat ja tutkimusosaaminen. Kan-
138

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
sallinen ja alueellinen innovaatiopolitiikka on suhteutettava realistisella tavalla käytettävissä oleviin
voimavaroihin ja mahdollisuuksiin. Se voi merkitä entistä määrätietoisempaa keskittymistä vahvuusaloille
- jo olemassa oleville tai vasta rakenteilla oleville toimialoille.
Jotta uusiutumiskykyisiä toimialoja voisi kehittyä lisää, tarvitaan joustavia innovaatiostrategioita,
jotka mahdollistavat sekä nopean panostuksen valituille aloille että niiltä vetäytymisen sen
mukaan, millaisia signaaleja kansainvälisiltä markkinoilta saadaan. Tällainen innovaatiostrategia
asettaa uusia haasteita myös alueelliselle innovaatiopolitiikalle.
Alueellisen innovaatiopolitiikan avulla voidaan täydentää valtakunnallista innovaatiopolitiikkaa
edistämällä valtakunnallisen innovaatiojärjestelmän ja kapasiteetin kehitystä. Paikallisille toimijoille
voidaan antaa enemmän vastuuta kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa. Lisäksi alueellisella
tasolla voidaan tukea hankkeita, jotka eivät ole ensisijaisia valtakunnallisessa innovaatiostrategiassa.
Näin voidaan hyödyntää alueellisia vahvuuksia ja välttää resurssien liian yhdenmukaisesta
suuntaamisesta syntyvät riskit.
Innovaatiopolitiikassa on löydettävä hyväksyttävä tasapaino tehokkuuspyrkimysten ja uusia
valmiuksia kehittävän toiminnan välillä. Alueellista innovaatiopolitiikkaa tarvitaan valtakunnallisen
innovaatiopolitiikan rinnalle varmistamaan, että alueellista osaamista ja alueellisia innovaatiotoiminnan
vahvuuksia ei jää kehittämättä ja hyödyntämättä. Alueellisella innovaatiopolitiikalla
voidaan vahvistaa myös alueellista kehittämispolitiikkaa. Alueellisella innovaatiopolitiikalla voidaan
nopeuttaa alueiden elinkeinorakenteiden ja vuorovaikutusyhteyksien monipuolistumista.
Vastaavasti kansallista innovaatiopolitiikkaa tarvitaan täydentämään aikanaan muotoutuvaa
EU:n yhteistä innovaatiopolitiikkaa.
Korkeakoulujen palvelut laajenevat
Suomessa on jo varsin kattava ja hajautettu yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen verkosto.
Korkeakouluverkoston alueellinen laajeneminen ei ole kuitenkaan päättynyt, vaan se hakee uusia
muotoja. Uudet yliopistokeskukset ja vierailevat professuurit tuovat yliopistollista osaamista yhä
lähemmäksi alueilla toimivia pk-yrityksiä.
Ammattikorkeakouluilla on yliopistojen toimintaa täydentävä rooli. Innovaatiotoiminnassa
se ilmenee niin, että ammattikorkeakoulut tukevat uusien teknologioiden ja työtapojen käyttöönottoa
yrityksissä. Tehtävän menestyksekäs hoito vaatii ammattikorkeakouluilta sitä tukevia tutkimusvalmiuksia.
Ammattikorkeakoulujen voikin odottaa lisäävän soveltavaa tutkimustoimintaansa
tulevaisuudessa.
Uusi yliopistolaki kannustaa vahvimpiakin yliopistoja tiivistämään entisestään yhteistyötä
oman alueensa eri toimijoiden kanssa. Uuden lain mukaan yliopistojen päätehtävät olisivat edelleen
tutkimus ja siihen perustuva opetus. Uutena, kolmantena tehtävänä on yhteiskunnallisen
vaikuttamisen tehtävä. Uusi laki vahvistaa yliopistoja alueellisen kehittämistyön tärkeinä voimavaroina.
Ammattikorkeakoulujen voi odottaa vähitellen saavan yhtä merkittävän aseman.
Innovaatiotoiminnan rahoitus
Yksityisen ja julkisen riskirahoituksen tarjonta on kasvanut Suomessa. Rahoituksen saatavuudessa
on kuitenkin yhä jonkin verran alueellisia eroja. Erojen taustalla vaikuttavat osaltaan myös alueelliset
erot yritysten tuottavuudessa ja kannattavuudessa.
Suuri osa Suomessa EU:n rakennerahastoista tuetuista hankkeista on jäänyt melko pieniksi ja
rahoituksella aikaansaatu kehitysvaikutus on ollut pirstaleinen. EU-tuilla ei pääsääntöisesti ole
139

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
pystytty monipuolistamaan alueiden elinkeinorakennetta. Ohjelmakaudella 1995-1999 rakennerahastoista
myönnetyn yritys- ja innovaatiotuen havaittiin keskittyvän suurimpiin kaupunkikeskuksiin.
Suomessa sekä yksityinen että julkinen alueellinen pääomasijoitustoiminta on voimakkaassa
kehitysvaiheessa, mikä saattaa johtaa pienten innovatiivisten yritysten rahoitusongelmien vähenemiseen.
Yritysten pääomasijoitustoiminnan vahvistuminen voisi tukea merkittävällä tavalla alueellisten
innovaatiojärjestelmien toimintaa.
Aluekeskus- ja osaamiskeskusohjelma
Aluekeskus- ja osaamiskeskusohjelman välillä on havaittu päällekkäisyyttä ja kilpailua resursseista.
Ongelmia olisi mahdollisesti ilmennyt vähemmän, jos osaamiskeskus- ja aluekeskusohjelmaan
olisi valittu eri paikkakuntia. Osaamiskeskusohjelmaan olisi voitu hyväksyä paikkakuntia, joilla on
parhaat korkeakoulutuksen ja tutkimuksen resurssit sekä monipuolinen elinkeinorakenne. Aluekeskusohjelmaan
olisi otettu paikkakuntia, joilta tällaisia resursseja puuttuu.
Osaamiskeskusohjelman vahvuus on teknologiaperustaisessa innovaatiotoiminnassa, ja parhaat
tulokset saavutettaneen, jos ohjelma keskittyy tälle toiminta-alueelle. Nykyiset verkostoosaamiskeskukset
sekä kulttuuri- ja palvelualojen osaamiskeskukset voitaisiin siirtää aluekeskusohjelman
piiriin tai niille tulisi kehittää omat toimintamallit. Aluekeskusohjelmaa voitaisiin edelleen
vahvistaa niin, että se tukisi oppimista ja innovaatiotoimintaa alueilla, joilla ei ole yliopistoa.
Aluekeskusohjelman kautta tuettaisiin myös sellaista innovaatiotoimintaa, jonka lähtökohtana on
teknologian sijasta palveluihin ja kulttuuriin perustuvat innovaatiot.
Tulevaisuuden eriyttävässä aluepolitiikassa huomiota on kiinnitettävä kasvukeskusten ulkopuolella
toimivien pienyritysten ja palvelualojen kehitystarpeisiin. Yrityksiä olisi kannustettava
kartoittamaan tulevaisuuden tieto- ja osaamistarpeitaan ja rohkaistava hankkimaan tarvittavaa
osaamista. Kasvukeskusten ulkopuolella toimivat yritykset tarvitsevat työkaluja voidakseen pyrkiä
hallitsemaan haasteita, jotka odottavat niitä tulevaisuudessa.
Erikseen tulisi pohtia, tarvitaanko kehittämistoimintaa, joka olisi suunnattu tukemaan yhteisöjä,
joilla on ollut suuria vaikeuksia oppimisprosessien käynnistämisessä. Tällaiset vaikeudet
saattavat johtua sosiaalisen pääoman puutteesta, ja sen rakentamiseksi tarvitaan ehkä pikemminkin
aikaa ja yhteistyötä käynnistäviä hankkeita kuin suurta rahoitusta. Tällaisia yhteisöjä löytyy sekä
maaseudulta että kaupungeista.
140

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Kirjallisuus
Ahlstrom Oyj. 2003. Ahlstromin liiketoiminnan kehitys. (URL: http://www.ahlstrom.fi/).
Ahola E. ja S. Kortelainen. 1997. Osaamiskeskusarviointi. Sisäasianministeriö. Aluekehitysosasto.
Helsinki.
Ajo, R. 1944. Tampereen liikennealue. Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja 11.
Alarinta, J. 1997. Public innovation policy and rurality of the local environment. Helsingin yliopiston
maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Reports and articles. 51. Seinäjoki.
Alarinta, J. 1998. Maaseutu innovatiivisena ympäristönä: verkostot paikallisen elinkeinopolitiikan toteuttajina.
Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Sarja A:4. 51. Seinäjoki.
Alho, K., V. Kaitila ja M. Widgrén. 2001. EU:n itälaajenemisen vaikutukset Suomen elinkeinoelämälle.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. ETLA. B 178. Taloustieto Oy. Helsinki.
Ali-Yrkkö, J. ja M. Pajarinen. 2003. Julkinen t&k-rahoitus ja sen vaikutus yrityksiin: Analyysi metallija
elektroniikkateollisuudesta. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. ETLA. Keskusteluaiheita. Nro 846.
(URL: http:www.etla.fi).
Ali-Yrkkö, J., L. Paija, C. Reilly ja P. Ylä-Anttila. 2000. Nokia - A Big Company in A Small Country.
The Research Institute of the Finnish Economy. Etla. Series B. 162. Taloustieto Oy. Vantaa.
Anderson, P. ja M.L. Tushman. 1997. ‘Managing Through Cycles of Technological Change’. S.
45-52 teoksessa Tushman, M.L. ja P. Anderson (toim.) Managing Strategic Innovation and Change:
A Collection of Readings. Oxford University Press. New York.
Anselin, L., A. Varga ja Z.A. Acs. 2000. ‘Geographic and sectoral characteristics of academic
knowledge externalities’. Papers in Regional Science. 79. S. 435-443.
Antikainen, A. 1974. Korkeakoulujen vaikutus ympäristöönsä. Suunnitelmaraportti. Monistesarja A.
No. 4. Joensuun korkeakoulu. Joensuu.
Antikainen, J. 2001. Kaupunkiverkkotutkimus 2001. Aluekeskus- ja kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän
julkaisu 1/01. Aluekehitysosasto. Sisäasiainministeriö. Helsinki.
Archibugi, D. ja B.-Å. Lundvall. 2001. The Globalizing Learning Economy: Major Socio-Economic
Trends and European Innovation Policy. Oxford University Press. Oxford and New York.
Arthur, W.B. 1989. ‘Competing technologies, increasing returns, and lock-in by historical
events’. Economic Journal. 99. S. 116-131.
Asplund, R. (toim.) 2000. Public R&D Funding, Technological Competitiveness, Productivity, and Job
Creation. The Research Institute of the Finnish Economy. ETLA B. 168. Helsinki.
Asplund, R. 2001. Koulutus, palkkaerot ja syrjäytyminen. Keskustelualoitteita. 777.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. ETLA. Helsinki.
Asplund, R. ja J. Kiander. 2003. Yritystukimuotojen arviointi ja vertailu - kirjallisuuskatsaus. Kauppaja
teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja. 5/2003. Edita. Helsinki.
Auer, V. 1936. ‘Suomen asutuskeskusten talousalueista’. Terra. 48.
Autere, J. 2000. ‘Ohjelmistoyritysten kasvuhakuisuus Helsingin, Oulun ja Tampereen seuduilla’.
S. 11-24 teoksessa Kostiainen, J. ja M. Sotarauta (toim.) Kaupungit innovatiivisina toimintaympäristöinä.
Teknisten akateemisten liitto. Helsinki.
141

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Baygan, G. ja M. Freudenberg. 2000. The Internationalisation of Venture Capital Activity in OECD
Countries: Implications for Measurement and Policy. STI Working Papers 2000/7. Organisation for
Economic Co-operation and Development. Paris. (URL: http://www.olis.oecd.org/olis/
2000doc.nsf/LinkTo/DSTI-DOC(2000)7).
Becker, G.S. 1964. Human capital; a theoretical and empirical analysis, with special reference to education.
Columbia University Press. New York.
Beise, M. ja H. Stahl. 1999. ‘Public research and industrial innovations in Germany’. Research Policy.
28. S. 397-422.
Bell, M. ja M. Hietala. 2002. Helsinki: The Innovative City. Gummerus. Jyväskylä.
Berg, L. van den, E. Braun ja J. van der Meer. 1997. Metropolitan Organising Capacity: Experience with
Organising Major Projects in European Cities. Euricur Series. Ashgate Publishing. Aldershot.
Bisnesportaali. 2003. Valkeala. (URL: http://bisnesportaali.ohoi.net/).
Boot, A.W.A. 2000. ‘Relationship Banking: What Do We Know?’. Journal of Financial Intermediation.
9, S. 7-25. (URL: www1.fee.uva.nl/fm/PAPERS/Awaboot/english/
Relationship_banking_know_JFI.pdf).
Bottazzi, L. 2001. ‘Globalization and local proximity in innovation: A dynamic process.’ European
Economic Review. 45. S. 731-741.
Bottazzi, L. ja G. Peri. 2003. ‘Innovation and spillovers in regions: Evidence from European
patent data.’ European Economic Review. 47. S. 687-710.
Bourdieu, P. 1998. Järjen käytännöllisyys: toiminnan teorian lähtökohtia. Vastapaino. Tampere.
Braczyk, H., P. Cooke ja M. Heidenreich (toim.) 1998 (2003). Regional Innovation Systems. The Role
of Governances in a Globalized World. Routledge. London.
Bruun, H. 2002. ‘Verkosto tulevaisuuden sommitelmana’. S. 92-113 teoksessa Inkinen, S., H.
Bruun ja F. Lindberg. Tulevaisuus nyt: riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet. Finn Lectura. Helsinki.
Böckerman, P. ja M. Maliranta. 2003. The Micro-level Dynamics of Regional Productivity Growth: The
Source of Divergence in Finland. Keskusteluaiheita. 854. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. Helsinki.
(URL: http://www.etla.fi/).
Camagni, R.P. 1995. ‘The Concept of Innovative Milieu and its Relevance for Public Policies in
European Lagging Regions.’ Papers in Regional Science. 74 (4). S. 317-340.
Caniels, M.C.J. ja B. Verspagen. 2001. ‘Barriers to knowledge spillovers and regional convergence
in an evolutionary model’. Journal of Evolutionary Economics. 11. S. 307-329.
Castells, M. ja P. Himanen. 2002. The information society and the welfare state: the Finnish model. Oxford
University Press. New York.
CEC. 2000a. Kohti eurooppalaista tutkimusaluetta. Komission tiedonanto neuvostolle, Euroopan parlamentille,
talous- ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle. Euroopan yhteisöjen komissio. COM (2000) 6
lopullinen. 18.1. 2000. Bryssel.
CEC. 2000b. ‘Commission notice to the Member States of 14 April 2000 laying down guidelines
for the Community initiative for rural development (Leader+)’. Commission of the Euro-
142

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
pean Communities. Official Journal of the European Communities. 18.5. 2000. C 139/5-13). (URL:
http://europa.eu.int/comm/agriculture/rur/leaderplus/publi/index_en.htm).
CEC. 2001a. Second report on economic and social cohesion. Commission of the European Communities.
Brussels. (URL: http://europa.eu.int/comm/regional_policy/sources/docoffic/official/reports/contentpdf_en.htm).
CEC. 2001b. Building an Innovative Economy in Europe: A review of 12 studies of innovation policy and
practice in today’s Europe. Commission of the European Communities. Brussels. (URL: http://
www.cordis.lu/innovation-policy/studies/2001/home.html).
CEC. 2002. Regional clusters in Europe. Observatory of European SMEs. No. 3. Enterprise publications.
Commission of the European Communities. Luxembourg.
CEC. 2003. ERA - the concept. Commission of the European Communities. (URL: http://
www.cordis.lu/era/concept.htm).
Christidis, P., H. Hernandez ja J. Lievonen. Impact of technological and structural change on employment:
prospective analysis 2020. IPTS ja ESTO. (URL: http://www.jrc.es/home/publications/
publication.cfm?pub=969).
Clarysse, B. ja U. Muldur. 2001. ‘Regional cohesion in Europe? An analysis of how EU public
RTD support influences the techno-economic regional landscape’. Research Policy. 30. S. 275-296.
Cohen, W.M, A. Goto, A. Nagata, R.R. Nelson ja J.P. Walsh. 2002. ‘R&D spillovers, patents and
the incentives to innovate in Japan and the United States.’ Research Policy. 31. S. 1349-1367.
Costanza, R., R. d’Arge, R. de Groot, S. Farber, M. Grasso, B. Hannon, K. Limburg, S. Naeem,
R.V. O’Neill, J. Paruelo, R.G. Raskin, P. Sutton ja M. van den Belt. 1997. ‘The value of the world’s
ecosystem services and natural capital’. Nature. 387. S. 253-260.
Dahllöf, U. 1999. ‘Opiskelijavirrat tilastojen valossa - Itä-Suomen yliopistot’. S. 62-94 teoksessa
Vähäpassi, A. ja S. Moitus. Korkeakoulut alueidensa vetureina: viisi näkökulmaa vaikuttavuuteen. Korkeakoulujen
arviointineuvoston julkaisuja 2:1999. Edita. Helsinki.
Davis, J.C. ja J.V. Henderson. 2003. The Agglomeration of Headquarters. (URL: http://
www.econ.brown.edu/faculty/henderson/papers.html).
Debreu, G. 1959. Theory of value. John Wiley & Sons. New York.
DMI. 2003. Organisation. Digital Media Institute. (URL: http://www.tut.fi/dmi/).
Duranton, G. 2002. City Size Distributions as a Consequence of the Growth Process. Centre for Economic
Policy Research. London. (URL: http://www.cepr.org/pubs/new-dps/
dplist.asp?dpno=3577).
Duranton, G. ja D. Puga. 1999. Diversity and Specialization in Cities: Why, Where and When Does It
Matter? Centre for Economic Policy Research. Discussion paper 2256. (URL: www.cepr.org/
pubs/dps/DP2256.asp).
eFinland. 2003. Jyväskylä - Human Technology City in Central Finland. 4. huhtikuuta 2003. (URL:
http://e.finland.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=13585).
ETR. 2003. Ennallistaminen suojelualueilla. Ennallistamistyöryhmän mietintö. Suomen ympäristö 618.
Ympäristöministeriö. Helsinki.
ETUC, UNICE, UEAPME ja CEEP. 2002. Framework agreement on telework. Brussels. (URL:
143

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
http://europa.eu.int/comm/employment_social/news/2002/jul/145_en.html).
Feldman, M.P. ja D. B. Audretsch. 1999. ‘Innovation in cities: Science-based diversity, specialization
and localized competition’. European Economic Review. 43(2). S. 409-429.
Finnvera Oy ja Suomen Yrittäjät. 2002. Pk-yrityksen rahoituskysely. Toukokuu 2002. (URL: http:/
/www.finnvera.fi/upload/rahoituskysely02.pdf).
Finnvera Oy ja Suomen Yrittäjät. 2003. Pk-yritysbarometri. 2/2003. Helsinki. (URL: http://
www.yrittajat.fi/).
Florida, R. 2002a. The Rise of the Creative Class: And How It’s Transforming Work, Leisure, Community
and Everyday Life. Basic Books.
Florida, R. 2002b. ‘The Economic Geography of Talent’. Annals of the Association of Americal
Geographers. 92 (4). S. 743-755.
Freeman, C. 1987. Technology Policy and Economic Performance: Lessons from Japan. Continuum International
Publishing. Lontoo.
Fujita, M. ja H. Ogawa. 1982. ‘Multiple Equilibria and Structural Transition of Non-Monocentric
Urban Configurations’. Regional Science and Urban Economics. 12. S. 161-196.
Fujita, M. ja J.-F. Thisse. 2002. Agglomeration and Market Interaction. Centre for Economic Policy
Research. Discussion paper 3362. London. (URL: www.cepr.org/pubs/dps/DP3362.asp).
Fukuyama, F. 1995. Trust: The Social Virtues and the Creation of Prosperity. Free Press. New York.
Furman, J., M. E. Porter, ja S. Stern. 2002. ‘The determinants of national innovative capacity.’
Research Policy. 31. S. 899-933.
Gambardella, A., M. Mariani ja S. Torrisi. 2002. How ‘Provincial’ is your Region? Effects on Labour
Productivity in Europe. Infonomics Research Memorandum series. 2. MERIT ja Infonomics.
(URL: http://ideas.repec.org/p/dgr/umamer/2002004.html).
Gareis, K. ja N. Kordey. 2000. The Spread of Telework in 2005. Empirica GmbH. Bonn. (URL:
http://www.ecatt.com/news/madrid_paper(final).pdf).
Georghiou, L., K. Smith, O. Toivanen ja P. Ylä-Anttila. 2003. Evaluation of the Finnish Innovation
Support System. Ministry of Trade and Industry. Publications. 5/2003. Edita. Helsinki. (URL:
http://www.ktm.fi/index.phtml?chapter_id=8661&lang=1).
Goddard, J., B. Asheim, T. Cronberg ja I. Virtanen. 2003. Learning Regional Engagement. A Reevaluation
of the Third Role of Eastern Finland Universities. Korkeakoulujen arviointineuvosto. 11.
Helsinki. (URL: http://www.kka.fi/julkaisut.lasso).
Gregorio, D. Di ja S. Shane. 2003. ‘Why do some universities generate more start-ups than
others?’ Research Policy. 32 (2). S. 209-227.
Griliches, Zvi. 1998. R&D and Productivity: The Econometric Evidence. National Bureau of Economic
Research Monographs. University of Chicago Press. Chicago.
Guellec, D. ja B. van Pottelsberghe. 2000. The Impact of Public R&D Expenditure on Business R&D.
OECD. DSTI Working Paper. 2000/4. (URL: www.oecd.org/dataoecd/25/34/1826172.
pdf)
144

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Haahti, A. 1991. ‘Maatilamatkailuyritysten menestyminen’. S. 21-33 teoksessa M. Tykkyläinen
(toim.) Maaseudun kehityksen suuntaviivoja: Studia Generalia - luennot keväällä 1991. Joensuun yliopisto.
Kulttuuri- ja suunnittelumaantiede. Tiedonantoja 22. Joensuu.
Haikonen, J. ja P. Kiljunen. 2003. Mitä mieltä, suomalainen? EVAn asennetutkimuksien kertomaa vuosilta
1984-2003. Taloustieto. Helsinki. (URL: http://www.eva.fi/).
Haljala, M. 2003. Etukäteisarviointi hallitusohjelman ohjausvaikutuksesta yritysrahoituksen suuntaamiseen.
Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja. 13/2003. Helsinki. (URL: http://
www.ktm.fi).
Hanell, T., H. Aalbu ja J. Neubauer. 2002. Regional Development in the Nordic Countries 2002. Nordregio.
Stockholm.
Harala, R. ja M. Tammilehto-Luode. 1999. ‘GIS and Register-based Population Census’. S. 55-
72 teoksessa Alho, J. (toim.) Statistics, Registries and Science. Experiences from Finland. Statistics Finland.
Keuruu.
Harhoff. D., J. Henkel ja E. von Hippel. 2003a. ‘Profiting from voluntary information spillovers:
how users benefit by freely revealing their innovations’. Research Policy. Painossa.
Harhoff, D., F.M. Scherer ja K. Vopel. 2003b. ‘Citations, family size, opposition and the value of
patent rights - evidence from Germany.’ Research Policy. Painossa.
Hautamäki, L. 1972. ‘Preliminary methods in seeking optimal systems of centres applied to
supraprovincial level’. Fennia. 112.
Hay, C. 1996. Weaving Webs and Spinning Yarns: The Discourse, Strategy and Practice of Networking.
(URL: www.psa.ac.uk/cps/1996/hay2.pdf).
HEFCE. 2001. The Regional Mission: The regional contribution of higher education. The national report.
Higher Education Funding Council for England. (URL: http://www.universitiesuk.ac.uk/regionalmission/).
Heinonen, S. 1998. Suomalaisen etätyöpotentiaalin analyysi. ESR-julkaisuja. 34. Työministeriö. Helsinki.
Helminen, V., M. Ristimäki ja K. Oinonen. 2003. Etätyö ja työmatkat Suomessa. Ympäristöministeriö.
Helsinki. (URL: http://www.vyh.fi/palvelut/julkaisu/elektro/sy611/sy611.htm).
Henderson, J.V. 1997. ‘Medium size cities’. Regional Science and Urban Economics. 27(6). S. 583-612.
Hernesniemi, H., P. Kymäläinen, P. Mäkelä, O. Rantala, R. Rautkylä-Willey ja M. Valtakari. 2001.
Suomen avainklusterit ja niiden tulevaisuus: tuotanto, työllisyys ja osaaminen. ESR-julkaisut. 88/01. Helsinki.
Hietala, M. 1992. Innovaatioiden ja kansainvälistymisen vuosikymmenet. Tietoa, taitoa, asiantuntemusta.
Helsinki eurooppalaisessa kehityksessä 1875-1917 I. Helsingin Kaupungin Tietokeskuksen tutkimuksia.
5:1. Helsinki.
Hjerppe, R. 2003. Social capital and economic growth revisited. Keskustelualoitteita. 307. Valtion taloudellinen
tutkimuskeskus. Helsinki. (URL: http://www.vatt.fi/english/julkaisut/keskustelualoitteet.asp).
Honkanen, V. ja S. Ahola. 2003. Kulttuurin koulutus ja uudet urat. Ammattikorkeakouluista kulttuurialalta
valmistuneiden koulutuskokemukset, työllistyminen ja yrittäjyys. Koulutussosiologian tutkimuskeskuksen
raportteja. 61. Turun yliopisto. Turku.
Honkatukia, J., A. Kangasharju ja R. Vaittinen. 2003. Suuren aluepolitiikan ja hajasijoittamisen vaiku-
145

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
tuksia Keski-Suomessa. VATT-keskustelualoitteita 308. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus.
(URL: http://www.vatt.fi/julkaisut/k/k308.pdf).
Huggins Associates. 2003. European Futures. Cardiff. (URL: http://www.hugginsassociates.
com/index.php).
Hunnakko, P. ja J. Palm. 2002. Suurten ikäluokkien eläkeläisten maallemuuttopotentiaali. Vaasan yliopisto.
Seinäjoen toimipiste. Julkaisuja. No. 100. Vaasa. (URL: www.uwasa.fi/levon/julkaisut/
Hunnakko100.pdf).
Huovari, J., A. Kangasharju ja A. Alanen. 2001. Alueiden kilpailukyky. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen
raportteja. 176. Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos. Helsinki.
Huttula, T. 2002. ‘Ammattikorkeakoulut sidosryhmiensä silmin’. S. 50-55 teoksessa Katajamäki,
H. ja T. Huttula (toim.) Ammattikorkeakoulut alueidensa kehittäjinä: Näkökulmia ammattikorkeakoulujen
aluekehitystehtävän toteutukseen. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja. 11. Helsinki.
Hyyryläinen, T. ja P. Rannikko. 2000. ‘Sosiaalinen pääoma ja paikallinen kehittäminen’. S. 189-
2000 teoksessa Hyyryläinen, T. ja P. Rannikko. Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka: paikalliset toimintaryhmät
maaseudun kehittäjinä. Osuuskunta Vastapaino. Tampere.
Hyytinen, A. ja L. Väänänen. 2002. Government Funding of Small and Medium-sized Enterprises in
Finland. Discussion papers. 832. Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos. Helsinki. (URL: http://
www.etla.fi/).
Hyytinen, A. ja M. Pajarinen. 2002. Small Business Finance in Finland. A Descriptive Study. Keskusteluaiheita.
812. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. Helsinki. (URL: http://www.etla.fi/).
Hyytinen, A. ja O. Toivanen. 2003. Do Financial Constraints Hold Back Innovation and Growth? Evidence
on the Role of Public Policy. Keskusteluaiheita. 820. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. Helsinki.
(URL: http://www.etla.fi/).
Hyytinen, A., I. Kuosa ja T. Takalo. 2003. ‘Sijoittajansuojan kehitys Suomesa 1980-2000’. Kansantaloudellinen
aikakauskirja. 2. S. 148-163.
Häkkilä, M. 1991. ‘Maaseudun kehitys ja tulevaisuudennäkymät Suomen ja Ruotsin syrjäseudulla’.
S. 34-56 teoksessa M. Tykkyläinen (toim.) 1991. Maaseudun kehityksen suuntaviivoja: Studia Generalia
- luennot keväällä 1991. Joensuun yliopisto. Kulttuuri- ja suunnittelumaantiede. Tiedonantoja
22. Joensuu.
Hämäläinen, U. ja R. Uusitalo. 2003. ‘Koulutus kannattaa – laski sitä miten päin vain’. Talous &
Yhteiskunta. 4.
Härkönen, E. 2000. ‘Toimintaryhmät maaseudun kehittäjinä Euroopassa’. S. 108-115 teoksessa
Kurki, S. & R. Linnamaa, & M. Sotarauta, (toim.) 14 näkökulmaa alueellisen kehittämiseen. Sentejulkaisuja.
5/2000. Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö. Tampereen yliopisto. Tampere.
Iisakka, L. 2002. Sosiaalinen pääoma suomalaisissa haastattelu- ja kyselyaineistoissa vuoden 1990 jälkeen.
Tilastokeskus. (URL: http://www.tilastokeskus.fi/tk/el/sospaaoma_sospaa.html).
IMF ja World Bank. 2002. Market Access for Developing Country Exports - Selected Issues. (URL: http:/
/www.imf.org/external/np/pdr/ma/2002/eng/092602.htm).
Impiö, I., U.-M. Laiho, M. Mäki, H. Salminen, K. Ruoho, M. Toikka ja P. Vartiainen. 2003.
Ammattikorkeakoulut aluekehittäjinä: Ammattikorkeakoulujen aluekehitysvaikutuksen huippuyksiköt
2003-2004. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 12. Opetusministeriö. Helsinki.
(URL: http://www.kka.fi/julkaisut.lasso).
146

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Isosuo, T. 2000a. ‘Suomalaisen maaseutupolitiikan vaiheet ja erityispiirteet’. S. 46-59 teoksessa
Hyyryläinen, T. ja P. Rannikko. Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka: paikalliset toimintaryhmät maaseudun
kehittäjinä. Osuuskunta Vastapaino. Tampere.
Isosuo, T. 2000b. ‘Toimintaryhmätyön vahvistuminen’. S. 61-78 teoksessa Hyyryläinen, T. ja P.
Rannikko. Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka: paikalliset toimintaryhmät maaseudun kehittäjinä.
Osuuskunta Vastapaino. Tampere.
Jaffe, A. 1989. ‘Real effects of academic research’. American Economic Review. 79. S. 957-970.
Jokisaari, M. ja J.-E. Nurmi. 2003. Young adults’ work goals and related social capital during transition to
working life: A longitudinal study. International Social Network Conference. Cancún. Mexico. 12-16
helmikuuta. (URL: www.iimas.unam.mx/sunbeltxxiii/abstractsxxiii.pdf).
Jolkkonen, A. ja R. Kilpeläinen. 2002. ‘Occupational and Regional Mobility of Labour as a
Means to Find Employment.’ S. 101-122 teoksessa Koistinen, P. ja W. Sengenberger (toim.)
Labour flexibility: a factor of economic and social performance of Finland in the 1990s. Tampere University
Press. Tampere.
Junka, T. 2003. Maailman kilpailukykyisin maa? Tuottavuus ja investoinnit 1975-2000. Valtion taloudellinen
tutkimuskeskus. Helsinki. (URL: http://www.vatt.fi/julkaisut/t/t95.pdf).
JY. 2001. Jyväskylän yliopiston toiminta- ja taloussuunnitelma 2002-2005. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.
(URL: www.jyu.fi/suunnittelu/pdf/tts2002-2005.pdf).
JY. 2002. Vuosikirja 2002. Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.
(URL: www.jyu.fi/tdk/matluonnon/Vuosikirja%202002.pdf).
JY. 2003. Kohti Kokkolan yliopistokeskusta: Esitys Jyväskylän, Oulun ja Vaasan yliopistojen yhteistyöohjelmaksi
Chydenius-Instituutin kehittämiseksi. Jyväskylän yliopisto. Chydenius-instituutti. (URL:
www.chydenius.fi/julkaisut/chynetti/ artikkelit/yokeskus.pdf)
Järvinen, J., I. Koskinen, Pekka Korvenmaa, Juhani Salovaara, Jaana Hytönen ja Tanja Kotro.
2001. Industrial Design as a Culturally Reflexive Activity in Manufacturing. Sitra Reports 15; TaiK A 33.
Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra. Helsinki.
Jääskeläinen, J. ja R. Lovio. 2003. Globalisaatio saapui Varkauteen. Tapaustutkimus yritysten kansainvälistymisen
tavoitteista ja vaikutuksista. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. ETLA. B 201. Taloustieto
Oy. Helsinki.
Kangas, L. 1993. ‘Korkeakoulupoliittiset linjaukset - historiaa ja nykypäivää’. Tiedepolitiikka. 2/1993.
Kangasharju A., J.-P. Kataja ja V. Vihriälä. 1999. Suomen aluerakenteen viimeaikainen kehitys. Pellervon
taloudellisen tutkimuslaitoksen työpapereita. 17. Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos. Helsinki.
(URL: http://www.ptt.fi/julkais/keskust/tyopap17.pdf).
Kangasharju, A. 2003. ‘Alueellisen keskittymisen väistämättömyys’. Kansantaloudellinen aikakauskirja.
99 (1). S. 6-16.
Kaparaju, P. 2003. Enhancing methane production in a farm-scale biogas production system. Jyväskylä studies
in biological and environmental science. 124. University of Jyväskylä. Jyväskylä 2003.
Katajamäki, H. 1990. ‘Uusi maaseutu on monimuotoisten toimintojen mosaiikki’. S. 48-53 teoksessa
Tykkyläinen, M. (toim.) Maaseudun mahdollisuudet. Studia Generalia-luennot keväällä 1990. Joensuun
yliopisto. Kulttuuri- ja suunnittelumaantiede. 16. Joensuu.
147

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Katajamäki, H. 2000. ‘Laadun ja uskalluksen maaseutu’. S. 60-72 teoksessa Kurki, S., R. Linnamaa
ja M. Sotarauta (toim.) 14 näkökulmaa alueellisen kehittämiseen. Sente-julkaisuja. 5/2000. Alueellisen
kehittämisen tutkimusyksikkö. Tampereen yliopisto. Tampere.
Katajamäki, H. ja R. Kaikkonen. 1991. Maaseudun kolmas tie. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus.
Sarja A:1. Seinäjoki.
Katajamäki, H., E. Artima, M. Hannelin, J. Kinnunen, H.K. Lyytinen, A. Oikari ja M.-L. Tenhunen.
2002. Mahdollinen korkeakouluyhteisö: Lahden korkeakouluyksiköiden alueellisen vaikuttavuuden arviointi.
Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja. 8: 2002. (URL: http://www.kka.fi/
julkaisut.lasso).
Katajamäki, H., P. Hunnakko, P. Kahila, J. Palm ja M. Valtakari. 2001. Vaikea maaseutupolitiikka:
havaintoja maaseutupolitiikan käytännöistä. Levón-instituutin julkaisu. N:o 90. Vaasan yliopisto. Vaasa.
Kautonen, M., J. Kolehmainen ja P. Koski. 2002. Yritysten innovaatioympäristöt: Pirkanmaa ja Keski-
Suomi. Teknologiakatsaus. 120. Tekes. Helsinki.
Kelleher, J., S. Batterbury ja E. Stern. 1999. The thematic evaluation of the partnership principle: Final
synthesis report. Tavistock Institute. Lontoo.
Kenney, M. 2001. ‘Regional clusters, venture capital and entrepreneurship: what can the social
sciences tell us about Silicon Valley?’ S. 55-76 teoksessa OECD. Social Sciences and Innovation.
Organisation for Economic Co-operation and Development. Paris.
Keränen, H., P. Malinen ja O. Aulaskari. 2000. Suomen maaseututyypit. Suomen Aluetutkimus FAR.
Sonkajärvi.
Kettunen, P. 1999. EU:n rakennerahastohankkeiden arviointi. Åbo Akademis tryckeri. Turku.
Kihlgren, A. 2003. ‘Promotion of innovation activity in Russia through the creation of science
parks: the case of St. Petersburg (1992-1998)’. Technovation. 23. S. 65-76.
Kinnunen, J. 2001. Korkeakoulujen alueellisen vaikuttavuuden arviointi: Kriteerejä vuorovaikutteisuuden
arvottamiselle. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja. 5. Opetusministeriö. Helsinki.
(URL: http://www.kka.fi/julkaisut.lasso).
KMVVTR. 2002. Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutus politiikaksi: Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutustyöryhmän
toinen raportti. Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutustyöryhmä. Helsinki. URL:
http://www.mmm.fi/ytr/kaupunki/vuorovaikutuspolitiikkaraportti.pdf).
Kola, J. 2002. ‘Maatalouspolitiikan kehitys ja poliittis-taloudellinen toimintaympäristö’. S. 115-
136 teoksessa Hyyryläinen, T. ja H. Katajamäki (toim.) Muutoksen maaseutu: artikkelikokoelma.
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Mikkeli. (URL: http://www.mtkk.helsinki.fi/rural/
liitteet/kokoelma.pdf).
Kolehmainen, J. 2003. Territorial Agglomeration as a Local Innovation Environment: A Case of a Digital
Media Agglomeration in Tampere, Finland. Työelämän tutkimuskeskus. Tampereen yliopisto. Tampere.
Kolehmainen, J., M. Kautonen ja P. Koski. 2003. ‘Korkeakoulut ja alueellisen innovaatiopolitiikan
visiot’. S. 103-125 teoksessa Aittola, H. (toim.) EKG? Eurooppa, korkeakoulutus, globalisaatio.
Koulutuksen tutkimuslaitos. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.
Kolehmainen, S. 2001. Work Organisation in High-Tech IT Firms. Sitra Reports 14. Suomen itsenäisyyden
juhlarahasto Sitra. Helsinki.
148

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Kortelainen, J. 1998. ‘Mill closure - options for a restart: A case-study of local response in a
Finnish mill community’. S. 205-225 teoksessa Tykkyläinen, M. ja C. Neil (toim.) Local Economic
Development. A geographical comparison of rural community restructuring. United Nations University
Press. Tokio.
Koskenlinna, M. 2002. ‘Täytyy osata että menestyy’. Tekniikan näköalat. 4/2002. S. 7.
Kostiainen, J. ja M. Sotarauta. 2002. Finnish City Reinvented. MIT IPC Working Paper 02-002.
Industrial Performance Center. Massachusetts Institute of Technology. Cambridge, M.A.
(URL: http://www.sjoki.uta.fi/sente/english/verkkokirjasto/Net_Library2002.htm).
KRD. 2003. Meir verdiskaping gjennom regionale kunnskapsnettverk. Pressemelding Nr. 159/2003.
Kommunal- og regionaldepartementet. 8.10.2003. (URL: http://odin.dep.no/krd/norsk/aktuelt/pressem/016061-070168/index-dok000-b-n-a.html).
Krugman, P. 1991. ‘Increasing returns and economic geography’. Journal of Political Economy. 99. S.
483-499.
KTTK. 2003. Toimijoiden ja tuotantoalojen yhteenveto TE-keskuksittain. Kasvintuotannon tarkastuskeskus.
(URL: http://www.kttk.fi/2003/sto/uusi_netti_taulukot/luomu_taulukot/toimijoiden_
tuotantoalojen_yhteenveto_TE.pdf).
Kuitunen, S. ja J. Oksanen. 2002. Mikä rooli EU:n rakennerahastoilla on alueiden innovaatiotoiminassa ja
innovaatiopolitiikassa. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja. 10/2002. Edita.
Helsinki.
Kuitunen, S. 2000. T&k- ja innovaatiotoiminta EU:n rakennerahastoissa: Katsaus arviointeihin vuosilta
1994-1999. Työpapereita. 54. Teknologian tutkimuksen ryhmä. VTT. Espoo. (URL:
www.vtt.fi/ttr/pdf/tp54.pdf).
Kulju, M. 2002. Oulun ihmeen tekijät. Gummerus. Jyväskylä.
Laakso, S. 2000. Elinkeinotoiminnan erikoistuminen Suomen kaupunkialueilla. Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän
julkaisu 4/00. Aluekehitysosasto. Sisäasiainministeriö. Helsinki.
Laakso, S. ja H.A. Loikkanen. 2000. Yritysten sijoittuminen, asukkaiden liikkuvuus ja kaupunkialueiden
vuorovaikutus. Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu. 1/2000. Sisäasiainministeriö. Helsinki.
Laakso, S. ja H.A. Loikkanen. 2002. ‘Oppihistoriallinen katsaus kaupunkitaloustieteeseen’. Kansantaloudellinen
aikakauskirja. 98 (4). S. 394-408.
Laitinen, E. 1995. ‘Vuoden 1945 maanhankintalain synty, sisältö ja toteutus’. Teoksessa E. Laitinen
(toim.) Rintamalta raivioille. Sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta. Atena Kustannus. Jyväskylä.
Lehto, E. 2000. Regional impacts of R&D and public R&D funding. Palkansaajien tutkimuslaitos.
Studies. 79. Helsinki.
Lehtonen, P. 2002. Mikkelin seudun korkeakouluyhteistyön kehittämismahdollisuudet. (URL:
www.mikkelinseutu.fi/selvitys_300502.doc).
Leinamo, K. 2002. ‘Maaseudun pienalueisiin kohdistuneet tutkimukset Suomessa’. S. 187-194
teoksessa Hyyryläinen, T. ja H. Katajamäki (toim.) Muutoksen maaseutu: artikkelikokoelma. Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus. Mikkeli. (URL: http://www.mtkk.helsinki.fi/rural/liitteet/
kokoelma.pdf).
Leiponen, A. 2001. Knowledge services in the innovation system. ETLA B. 185. Sitra. 244. Elinkeinoelä-
149

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
män tutkimuslaitos ja Suomen itsenäisyyden juhlarahasto. Taloustieto Oy. Helsinki.
Lemola, T. 2000. ‘Evolutionaarinen taloustiede’. S. 149-175 teoksessa Lemola, T. (toim.) Näkökulmia
teknologiaan. Gaudeamus. Helsinki.
Lemola, T. 2002. ‘Convergence of national science and technology policies: the case of Finland’.
Research Policy. 31. S. 1481-1490.
Leppänen, J., M. Linden, J. Uusivuori ja H. Pajuoja. 2003. ‘The private cost and timber market
implications of increasing strict forest conservation in Finland’. Forest Policy and Economics. Painossa.
Lievonen, J. 2002. Innovaatiojärjestelmän uudistamishaasteet: kansallisen innovaatiojärjestelmän tutkimusohjelman
tuloksia ja johtopäätöksiä. Sitra. Helsinki. (URL: www.sitra.fi/Julkaisut/raportti25.pdf).
Lievonen, J. 2003. Kestävä kehitys kansallisissa teknologian ennakointihankkeissa. Kauppa- ja teollisuusministeriön
tutkimuksia ja raportteja 9. Edita. Helsinki.
Linna, E. 2001. Lapin yliopisto - pohjoisen puolesta - pohjoista varten? Tutkimus Lapin yliopiston alueellisesta
vaikuttavuudesta sidosryhmien ja yliopiston avainhenkilöiden näkökulmista tarkasteltuna. Kasvatustieteiden
tiedekunta. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Linnamaa, R. 2002. ‘Development Process of the ICT Cluster in the Jyväskylä Urban Region’.
Teoksessa Sotarauta, M. ja H. Bruun (toim.) Nordic Perspectives on Process-Based Regional Development
Policy. Nordregio report 2002:3. Stockholm.
Linnamaa, R. ja M. Sotarauta. 2000. Verkostojen utopia ja arki: tutkimus Etelä-Pohjanmaan kehittäjäverkostosta.
Sente-julkaisuja 7/2000. Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö. Tampereen yliopisto.
Tampere.
Loikkanen, H.A. 1999. Kaupungistuminen ja taloudellinen kasvu - jatkuva prosessi vai katkeava yhteys?
Virkaanastujaisesitelmä 13.12. Helsingin yliopisto. (URL: http://www.uta.fi/laitokset/ktal/
new/Loikkanen.pdf).
Loikkanen, H.A., S. Laakso ja R. Sullström. 1997. ‘Syvenevä integraatio ja aluetaloudellinen kehitys’.
Kansantaloudellinen aikakauskirja. 93 (2). S. 306-330.
Lundvall, B.-Å., 1992. National Systems of Innovation. Pinter. Lontoo.
Lundvall, B.-Å. ja S. Borrás. 1997. The Globalising Learning Economy: Implications for Innovation Policy.
Commission of the European Union. (URL: http://www.cordis.lu/tser/src/globec.htm).
Luukkonen, T. 1998. ‘The difficulties in assessing the impact of EU framework programmes’.
Research Policy. 27. S. 599-610.
Lyytinen, H.K. 2002. ‘Ammattikorkeakoulut oppivien alueiden kehittäjänä’. S. 14-30 teoksessa
Katajamäki, H. ja T. Huttula (toim.) Ammattikorkeakoulut alueidensa kehittäjinä: Näkökulmia ammattikorkeakoulujen
aluekehitystehtävän toteutukseen. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja. 11.
Helsinki.
Löfsten, H. ja P. Lindelöf. 2002. ‘Science Parks and the growth of new technology-based firms
— academic-industry links, innovation and markets’. Research Policy. 31. S. 859–876.
Malerba, F. ja L. Orsenigo. 1997. ‘Technological Regimes and Sectoral Patterns of Innovative
Activities’. Industrial and Corporate Change. 6 (1). S. 83-117.
Malinen, P. 2000. ‘Yhdentävän maaseutupolitiikan eurooppalainen tausta.’ S. 22-45 teoksessa
Hyyryläinen, T. ja P. Rannikko. Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka: paikalliset toimintaryhmät maaseudun
kehittäjinä. Osuuskunta Vastapaino. Tampere.
150

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Mansfield, E. 1985. ‘How rapidly does new industrial technology leak out?’ Journal of Industrial
Economics. 34. S. 217-223.
Mansfield, E. ja J.Y. Lee. 1996. ‘The modern university: contributor to industrial innovation and
recipient of industrial R&D support’. Research Policy. 25 (7). S. 1047-1058.
Mansfield, E., M. Schwartz ja S. Wagner. 1981. ‘Imitation costs and patents: an empirical study.’
Economic Journal. 91. S. 907-918.
Marshall, A. 1890. Principles of Economics. Macmillan & Co. London. (URL: http://
www.econlib.org/library/Marshall/marPContents.html).
Maskell, P., H. Eskelinen, I. Hannibalsson, A. Malmberg ja E. Vatne. 1998. Competitiveness, Localised
Learning and Regional Development. Routledge. London.
Mella, I. 2003. Maakuntien kehitysarviot 2003-2020. Sisäasiainministeriön julkaisu 32/2003. Sisäasiainministeriö.
Helsinki. (URL: http://www.intermin.fi/julkaisu/kehitysarviot2003-2020).
Mikkonen, K. 2000. ‘Keskus- ja vaikutusaluetutkimuksen traditio Suomessa’. Terra. 112 (4). S.
255-260.
Mikkonen, K., K. Stenman ja K. Bonnici. 1993. Vaasan yliopiston vuorovaikutussuhteet. Länsi-Suomen
taloudellinen tutkimuslaitos. Julkaisuja 45. Vaasan yliopisto.
MSPYTR. 1996. Maaseutuohjelma. Toimiva maaseutu. Maa- ja metsätalousministeriön asettaman
työryhmän ehdotukset ja perustelut. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu. 1. Helsinki.
MSPYTR. 2000. Ihmisten maaseutu - tahdon maaseutupolitiikka. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä.
Helsinki.
Multipolis. 2003. Polikset. (URL: http://www.multipolis.com)
Multipolis Network. 2003. Pohjois-Suomen Multipolisverkosto. (Url: hitech.suomi.net/oske/docs/
library/public/multipolis-esittely.pdf)
Myrdal, G. 1957. Economic Theory and Under-Developed Regions. Methuen University Paperbacks.
Lontoo.
Mäki, K. ja P. Sinervo. 2000. Teknologiakeskukset: toiminta ja vaikutukset. Kauppa- ja teollisuusministeriö,
teknologiaosasto. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja. 24. Edita.
Helsinki.
Männistö, J. ja H. Tervo. 2000. Oulun seudun innovaatiojärjestelmä: kaksi näkökulmaa. Lapin yliopiston
yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja. C. Työpapereita. 37. Rovaniemi.
Mäntylä, M. 2002. Vaasan yliopiston vaikuttavuus kolmannen tehtävän näkökulmasta. Vaasan yliopisto.
Levón-instituutti. Julkaisu 101. Vaasa. (URL: http://www.uwasa.fi/levon/julkaisut/
Vaikuttavuus.pdf).
Nadiri, I. 1993. Innovations and Technological Spillovers. NBER Working Paper 4423. National Bureau
of Economic Research. Cambridge, Mass. (URL: http://ideas.repec.org/p/cte/werepe/
we023213.html)
Net Effect Oy ja Nordregio. 2001. Aluekeskusohjelman arviointi vuoden 2001 osalta: arviointiryhmän
raportti sisäasiainministeriölle ohjelman käynnistymisestä. (URL: www.intermin.fi/).
151

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Nieminen, K. 2000. ‘Kylien hanketoiminta Kainuussa’. S. 120-141 teoksessa Hyyryläinen, T. ja P.
Rannikko. Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka: paikalliset toimintaryhmät maaseudun kehittäjinä.
Osuuskunta Vastapaino. Tampere.
Nieminen, M. ja E. Kaukonen. 2001. Universities and R&D networking in a knowledge-based economy:
a glance at Finnish developments. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra. Helsinki.
OECD. 2001. The Well-being of Nations. The Role of Human And Social Capital. Centre for Educational
Research and Innovation. Organisation for Economic Co-operation and Development.
Paris.
OECD. 2003. Helsinki, Finland. OECD Territorial Reviews. Organisation for Economic Co-operation
and Development. Paris.
Oksa, J. ja J. Turunen. 2000. Paikallinen kansalaisverkko: Oppivan ylä-Karjalan arviointitutkimus. Karjalan
tutkimuslaitoksen monisteita. 5. Joensuun yliopisto. Joensuu. (URL: http://www.sitra.fi).
OPM. 2001. Korkeakoulujen alueellisen kehittämisen työryhmän muistio. Korkeakoulujen alueellisen
kehittämisen työryhmä. Opetusministeriö. Helsinki. (URL: http://www.minedu.fi/julkaisut/
julkaisusarjat/2801kkalue/kuvailu.html).
OPM. 2003. Lausuntopyyntö. Opetusministeriö. Helsinki. (URL: http://www.minedu.fi/opm/
koulutus/asiakirjat/lausuntopyynto_yliopistolaista.pdf).
Orlando, M.J. 2000. Measuring R&D spillovers: on the importance of geographic and technological proximity.
Federal Reserve Bank of Kansas City. (URL: www.kc.frb.org/publicat/reswkpap/pdf/
RWP02-06.pdf).
Osaamiskeskustyöryhmä. 2001. Osaamiskeskukset uudelle tasolle. Osaamiskeskustyöryhmän linjaukset
osaamiskeskusohjelman tehostamiseksi. (URL: http://194.89.205.3/suom/oske/linjaukset.rtf).
Osaamiskeskusohjelma. 2003. Osaamiskeskukset: Huippuosaamisesta kasvua. Sisäasianministeriö,
opetusministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö,
työministeriö. Salpausselän kirjapaino. Kukkila.
Ottaviano, G.I.P. ja J.-F. Thisse. 2001. ‘On economic geography in economic theory: increasing
returns and pecuniary externalities’. Journal of Economic Geography. 1. S. 153-179.
OY. 2002a. Oulun yliopiston alueellisen toiminnan organisoituminen. Loppuraportti. Oulun yliopisto. Oulu.
(URL: www.hallinto.oulu.fi/suunnit/raportit/OY_alue.pdf).
OY. 2002b. Hallituksen kokous nro 15/2002. Oulun yliopiston hallitus. 6. marraskuuta 2002. Oulu.
(URL: http://www.hallinto.oulu.fi/hallitus/paatos/ptk2002/15.html#e1).
OY. 2003. Esitys Oulun yliopiston alueellisen vaikuttavuuden arviointikriteeristöksi. Oulun yliopiston alueneuvottelukunta.
Oulu. (URL: www.hallinto.oulu.fi/suunnit/raportit/aluevaikutuskriteerit.pdf).
Paasivirta, A. 1991. Suomen alueellinen uusiutumisstrategia : aluepoliittisen selvitysmies Anssi Paasivirran
ehdotus aluepolitiikan uudistamiseksi. Sisäasianministeriö. Helsinki.
Palmberg, C. 2001. Sectoral patterns of innovation and competence requirements: A closer look at low-tech
industries. Sitra Reports 8. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra. Helsinki.
Palomäki, M. 1963. ‘The functional centers and areas of South Botnia, Finland’. Fennia. 88 (1).
152

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Palomäki, M. ja K. Mikkonen. 1971. Optimaalisen keskusverkon simulointi Suomeen. Valtakunnansuunnittelutoimiston
julkaisusarja A:25. Helsinki.
Palttila, Y. ja E. Niemi. 2003. ‘Maaseutu EU-ohjelmakauden 2000-2006 alussa - maaseutuindikaattorit’.
Katsauksia 2003/2. Tilastokeskus. Helsinki. (URL: www.mmm.fi/julkaisut/maatalous/
Maaseutuindikaattorit%20-julkaisu.pdf).
Pavitt, K. 1984. ‘Sectoral patterns of technical change: Towards a taxonomy and a theory.’ Research
Policy. 13 (6). S. 343-373.
Pekkala, S. 2000. ‘Aluetalouden kehitys Suomessa, 1960-1998’. Kansantaloudellinen aikakauskirja.
96 (1). S. 11-18.
Pekkala, S. 2003. What draws people to urban growth centers: jobs vs. pay? Keskustelualoitteita. 310.
Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki. (URL: http://www.vatt.fi/english/julkaisut/
keskustelualoitteet.asp).
Pekkala, S. ja A. Kangasharju. 2002. Adjustment to regional labour market shocks. Keskustelualoitteita
274. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki. (URL: http://www.vatt.fi/english/julkaisut/keskustelualoitteet.asp).
Pekkola, J. 2002. Etätyö Suomessa, fyysiset, virtuaaliset, sosiaaliset ja henkiset työtilat etätyöympäristöinä.
Skrifter utgivna vid Svenska handelshögskolan. Ekonomi och samhälle. Nr. 104. Helsinki. (URL:
http://web2.shh.fi/biblio/papers/fulltextes/104-951-555-721-6.pdf).
Pekonen, O. ja L. Pulkkinen. 2002. Sosiaalinen pääoma ja tieto- ja viestintätekniikan kehitys. Teknologian
arviointeja. 11. Tulevaisuusvaliokunta. Eduskunta.
Pelkonen, A. 2001. ‘Yliopistot ja innovaatiopolitiikan haasteet’. Sosiologia 38 (3). S. 161-173.
Peltola, A. 1999. Päätoimisuuskriteerit suomalaisilla maatiloilla. Maatalouden taloudellisen tutkimuslaitoksen
selvityksiä. 14/99. Helsinki.
Porter M.E. 1990. The Competitive Advantage of Nations. The MacMillan Press. London.
Prihti, A., L. Georghiou, E. Helander, J. Juusela, F. Meyer-Krahmer, B. Roslin, T. Santamäki-
Vuori ja M. Gröhn. 2000. Tutkimuksen lisärahoituksen arviointi. Sitra. Helsinki.
Putnam, R. D. 2000. Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community. Simon and
Schuster. New York.
Rannikko, P. ‘Sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden yhdistäminen syrjäisellä maaseudulla’. S. 226-
238 teoksessa Hyyryläinen, T. ja H. Katajamäki (toim.) Muutoksen maaseutu: artikkelikokoelma.
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Mikkeli. (URL: http://www.mtkk.helsinki.fi/rural/
liitteet/kokoelma.pdf).
Rantala, O. 2002. ‘Avainklusterien alueellinen työllisyyskehitys 2002-2006.’ Suhdanne. 3/2002. S. 96-100.
Raunio, M. 2001. Osaajat valintojen kentällä: Helsingin, Tampereen, Turun, Jyväskylän, Porin ja Seinäjoen
seutujen vetovoimaisuus virtaavassa maailmassa. Sente-julkaisuja 11/2001. Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö.
Tampereen yliopisto. Tampere. (URL: www.sjoki.uta.fi/sente/suomi/verkkokirjasto/
J_11-2001_Osaajat_valintojen_kentalla.pdf)
Rehn, O. 1998. ‘Komissio - Euroopan yhdentymisen moottori ja unionibyrokratian symboli’.
Teoksessa Raunio, T. ja M. Wiberg (toim.) Päätöksenteko Euroopan Unionissa. Selkeä johdatus monimutkaiseen
vallankäyttöön. Gaudeamus. Helsinki.
Reiman, P. 2002. ‘Ammattikorkeakoulut linkkinä kansallisen innovaatiojärjestelmän ja pk-yritys-
153

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
ten välillä’. S. 41-49 teoksessa Katajamäki, H. ja T. Huttula (toim.) Ammattikorkeakoulut alueidensa
kehittäjinä: Näkökulmia ammattikorkeakoulujen aluekehitystehtävän toteutukseen. Korkeakoulujen arviointineuvoston
julkaisuja. 11. Helsinki.
Ricardo, D. 1821. On the Principles of Political Economy and Taxation. John Murray. London. Library
of Economics and Liberty. (URL: http://www.econlib.org/library/Ricardo/ricP1.html).
Riikkinen, S. 2002. Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun alueellinen vaikuttavuus. Pro gradu -tutkielma.
Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu. Lappeenranta.
Ritsilä, J. 1997. Maaseutualueet ja kaupungit innovatiivisina miljöinä - tilastopohjainen analyysi. Keski-
Suomen taloudellinen tutkimuslaitos. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.
Rosenqvist, O. 2000. ‘Hegemoninen kamppailu maaseudusta.’ Maaseudun uusi aika. 3. S. 8-21.
Rouhiainen, V. 2002. ‘Suomalaisten maaseutukuvat’. S. 139-150 teoksessa Hyyryläinen, T. ja H.
Katajamäki (toim.) Muutoksen maaseutu: artikkelikokoelma. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus.
Mikkeli. (URL: http://www.mtkk.helsinki.fi/rural/liitteet/kokoelma.pdf).
Ruuskanen, P. 1999. Verkostot, luottamus ja riskiyhteiskunnan maaseutupolitiikka. Chydenius-instituutin
tutkimuksia. 2. Jyväskylän yliopisto. Gummerus. Saarijärvi.
Ruuskanen, P. 2001. Sosiaalinen pääoma - käsitteet, suuntaukset ja mekanismit. VATT-tutkimuksia. 81.
Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki. (URL: http://www.vatt.fi/julkaisut/t/t81.pdf).
Saarinen, V.-M., J. Aarnio, E. Uotila ja E.-J. Viitala. 2001a. ‘Metsätiehankkeen yksityistaloudellinen
kannattavuus Etelä-Suomessa’. Metsätieteen aikakauskirja. 3/2001. S. 433-451.
Saarinen, V-M., J. Aarnio, E. Uotila ja E.-J. Viitala. 2001b. ‘Tarpeeseen tehty metsätie kannattaa’.
Metsäntutkimus. 4. S. 15-17.
Saartenoja, A. 2000. ‘Kaupunki-maaseutu dilemma kehittämispolitiikan näkökulmasta’. S. 47-
59. teoksessa Kurki, S., R. Linnamaa ja M. Sotarauta. (toim.) 14 näkökulmaa alueellisen kehittämiseen.
Sente-julkaisuja. 5/2000. Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö. Tampereen yliopisto. Tampere.
Sahlstedt, K. 1998. Tutkimus ja teknologinen kehittäminen EU:n rakennepolitiikassa. Suomen EUt&k-yhteystoimisto.
Bryssel. (URL: www.tekes.fi/eu/fin/julkaisut/1%20.doc).
Salter, A.J. ja B.R. Martin. 2001. ‘The economic benefits of publicly funded basic research: a
critical review.’ Research Policy. 30 (3). S. 509-532.
Saxenian, A. 1994. Regional Advantage: Culture and Competition in Silicon Valley and Route 128. Harvard
University Press. Cambridge, Mass.
Schienstock, G. ja T. Hämäläinen. 2001. Transformation of the Finnish innovation system: A network
approach. Sitra Reports 7. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra. Helsinki.
Siiskonen, P. 2002. ‘Suomalainen maaseutututkimus 1980-2000’. Maaseudun uusi aika. 3. S. 79-88.
Silander, M., J. Ritsilä ja J. Heinonen. 2000. Kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalan EAKR- ja
ESR-hankkeiden vaikuttavuus. Edita. Helsinki.
Sillanpää, K. 2002. Syrjäisen maaseudun yritystoiminta: kapeikot ja kehittämistoimenpiteet. Syrjäisen maaseudun
teemaryhmän alueellinen työryhmä. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu. Sisäasiainministeriön
monistamo. Helsinki.
Sirén, J. 1991. ‘Maatalouden ja maaseudun kehityskuva’. S. 5-11 teoksessa M. Tykkyläinen (toim.)
154

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Maaseudun kehityksen suuntaviivoja: Studia Generalia - luennot keväällä 1991. Joensuun yliopisto. Kulttuuri-
ja suunnittelumaantiede. Tiedonantoja 22. Joensuu.
SM. 2002a. Alueiden kehittäminen. ALUS-lakityöryhmän mietintö. Aluekehitysosasto. Sisäasiainministeriö.
Helsinki.
SM. 2002b. Mökkien korjaus- ja rakentamiskampanja. Aluekehitysosaston julkaisu. Sisäasiainministeriö.
Helsinki. (URL: http://www.intermin.fi/).
SM. 2003a. Huippuosaamisesta alueille kilpailukykyä. Osaamiskeskusten väliarviointi 1999-2002. Sisäasiainministeriön
julkaisu 4. Sisäasiainministeriö. Helsinki.
SM. 2003b. Osaamiskeskusohjelma. Strategia. Sisäasiainministeriö. Helsinki. (URL:http://
194.89.205.3/suom/oske/fi/strategia.html#suomalainen_malli).
Smith, A. 1776 (1904). An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations. Methuen and
Co., Ltd. London. Library of Economics and Liberty. (URL: http://www.econlib.org/library/Smith/smWN.html).
Sonkin, L., T. Petäkoski-Hult, K. Rönkä ja H. Södergård. 1999. Seniori 2000: Ikääntyvä Suomi
uudelle vuosituhannelle. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto. Sitra. Taloustieto. Helsinki. (URL: http:/
/www.sitra.fi/Julkaisut/sitra233.pdf).
Soo, K.T. 2002. Zipf’s Law for Cities: A Cross Country Investigation. London School of Economics.
(URL:http://www.few.eur.nl/few/people/vanmarrewijk/geography/zipf/
kwoktongsoo.pdf)
Sotarauta, M. ja R. Linnamaa. 1997. Kaupunkiseudun elinkeinopolitiikka ja prosessien laatu: Tampere,
Turku, Oulu, Seinäjoki, Vammala ja Parkano benchmarking-vertailussa. Aluetieteen ja ympäristöpolitiikan
laitos. Sarja A 19. Tampereen yliopisto. Tampere. (URL: http://www.sjoki.uta.fi/sente/
suomi/verkkokirjasto/verkkokirjasto_1999.htm).
Sotarauta, M., R. Linnamaa ja N. Suvinen. 2003. Tulkitseva kehittäminen ja luovat kaupungit: Verkostot
ja johtajuus Tampereen kehittämisessä. Sente-julkaisuja 16/2003. Tekniikan akateemisten liitto ja
Tampereen yliopisto. Tampere.
Starrett, D. 1978. ‘Market allocations of location choice in a model with free mobility’. Journal of
Economic Theory. 17. S. 21-37.
Steinle, C. ja H. Schiele. 2002. ‘When do industries cluster? A proposal on how to assess an
industry’s propensity to concentrate at a single region or nation’. Research Policy. 31. S. 849-858.
Ståhle, P. ja M. Sotarauta. 2003. Alueellisen innovaatiotoiminnan tila, merkitys ja kehityshaasteet Suomessa.
Loppuraportti. Tulevaisuusvaliokunta. Teknologian arviointeja. 15. Eduskunnan kanslian julkaisu
3/2003. Edita. Helsinki.
Suikkanen, A., R. Linnakangas, S. Martti ja A. Karjalainen. 2001. Siirtymien palkkatyö. Sitran raportteja
16. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra. Helsinki.
Susiluoto, I. ja H.A. Loikkanen. 2001. Seutukuntien taloudellinen tehokkuus 1988-1999. Tutkimuksia.
2001:9. Helsingin kaupungin tietokeskus. Helsinki.
SYKE. 2003. Etätyö ei juurikaan vähennä työmatkoja. Lehdistotiedote 22.4. Suomen ympäristökeskus.
Helsinki. (URL: http://www.vyh.fi/ajankoht/tiedote/syke/tied03/t030422.htm)
Sölvell, Ö., I. Zander ja M. Porter. 1991. Advantage Sweden. Norstedts Juridik. Stockholm.
155

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Talousneuvosto. 2000. Alueellinen kehitys ja aluepolitiikka Suomessa. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja.
Helsinki. (URL: http://www.vn.fi/vnk/suomi/julkaisut/vnkjulkaisu20006/
vnkjulkaisu20006fi02.htm).
Tampereen kaupunki. 1998. Tampereen elinkeinostrategia. Hyväksytty kaupunginvaltuuston kokouksessa
27.5.1998. Tampere. (URL: http://www.tampere.fi/projekti/vepa/viite.htm).
Tampereen kaupunki. 2000. eTampere. Suunnitelma. (URL: http://www.etampere.fi/office/fi/
projekti_list.tmpl).
Tekes. 2001. Tekesin aluestrategia. 2.9. 2001. Teknologian kehittämiskeskus. Helsinki.
Tekes. 2003a. Kilpailukykyneuvoston kokouksen anti 3.3.2003: Yhteisöpatentti toteutuu. Tiedote. (URL:
http://www.tekes.fi/eu/fin/eu_tutkimuspolitiikka/yhteisopatentti.html).
Tekes. 2003b. Alueiden elinvoima syntyy innovaatioista. Teknologian kehittämiskeskus. Helsinki.
(URL: http://www.tekes.fi/julkaisut/Alueiden.pdf).
Terluin. I.J. ja J.H. van Post. 2003. ‘Differences in economic development in rural regions of
advanced countries: an overview and critical analysis of theories’. Esitetty kokouksessa International
Conference of the Regional Studies Association ‘Reinventing regions in the global economy’. Huhtikuu 12.-
15. Pisa, Italia. (URL: http://www.regional-studies-assoc.ac.uk/events/academicpapers03.
html).
Tervo, H. 1999. “‘Regional science’ ja ‘new economic geography’: katsaus aluetaloustieteen kehitykseen
ja näkymiin”. Kansantaloudellinen aikakauskirja. 95 (4). S. 753-765).
Thünen, J.H. von. 1826 (1966). Der isolierte Staat in Beziehung auf Landwirtschaft und Nationalökonomie.
Wissenschaftliche Buchgesellschaft. Darmstadt.
Tilastokeskus. 2003a. ‘Tehdasteollisuuden jalostusarvosta runsas puolet tuotetaan neljässä maakunnassa’.
Tilastouutisia. 25.3.2003. (URL: http://www.stat.fi/tk/tp_tied/tiedotteet/v2003/
062yris.html?tulosta).
Tilastokeskus. 2003b. Alueelliset tiedot maakunnittain, seutukunnittain ja kunnittain. (URL: http://
www.stat.fi/tk/yr/rake_teojulk01_kartat.html).
Tilastokeskus. 2003c. Tulonsaajien luku ja tulot alueittain. (URL: http://statfin.stat.fi/).
Toivanen, O. ja P. Niininen. 2000. Investment, R&D, subsidies and credit constraints. Working papers.
W-264. Helsingin kauppakorkeakoulu. Helsinki.
TOP. 2003. Yritysinfo. Teollisuuden oppimispaikka. (URL: http://www.teollisuudenop.com/).
TT. 2001. Kohti strategisia yritysverkostoja. Osaraportti 1. Teollisuuden verkottumisen yleiskatsaus. Teollisuuden
ja työnantajain keskusliitto. Helsinki. (URL: http://www.tt.fi/arkisto/).
TT. 2003. Kohti strategisia yritysverkostoja. Osaraportti 2. Lisäarvoa luovat verkostot. Teollisuuden ja työnantajain
keskusliitto. Helsinki. (URL: http://www.tt.fi/arkisto/).
Tulkki, P. ja A. Lyytinen. 2001. Ammattikorkeakoulu innovaatiojärjestelmässä. Osa 1: Alueelliset innovaatioverkostot.
Väliraportti. Työelämän tutkimuskeskus. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Tampereen
yliopisto. Tampere.
Tunkelo. E. 1988. Oulun Teknologiakylä 1980-1988. Miten syntyi Oulu-ilmiö? Suomen itsenäisyyden
juhlavuoden 1967 rahasto. Sarja A 88. Oulu.
156

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Tuominen, O. 1949. ‘Das Einflussgebiet der Stadt Turku im System der Einflussge-biete SW-
Finnlands’. Fennia. 71 (5).
TY. 2002. Turun seudun yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen alueellisen kehittämisen strategia. Turun
yliopisto. Turku. (URL: http://www.utu.fi/hallinto/kehy/Turun_seudun_yliopistojen_ja_
ammattikorkeakoulujen_alueellisen_kehittamisen_strategia.pdf).
Tykkyläinen, M. 1991. ‘Maaseudun muutos ja kehityksen reunaehdot’. S. 57-77 teoksessa Tykkyläinen
M. (toim.) 1991. Maaseudun kehityksen suuntaviivoja: Studia Generalia - luennot keväällä 1991.
Joensuun yliopisto. Kulttuuri- ja suunnittelumaantiede. Tiedonantoja 22. Joensuu.
USITC. 2003. Steel-Consuming Industries: Competitive Conditions With Respect To Steel Safeguard Measures.
Investigation No. 332-452. Publication 3632. United States International Trace Commission.
Washington. (URL: http://63.173.254.11/pub3632_Exe_Summ.pdf).
Vaihekoski, M., S. Leminen, J. Pekkanen ja J. Tiilikka. 2003. Innovaatio investointina. Osa 1. Rahoitusteoreettinen
näkökulma Tekesin vaikuttavuuteen. Teknologiakatsaus 142. Tekes. Helsinki.
Valovirta, V., P. Virtanen ja J. Puhakka. 2002. Aluekeskusohjelman toteutuksen tilanne kesällä 2002. Net
Effect Oy.
Valve, H. Social Learning Potentials Provided by EU Rural Development Programmes. Acta Universitatis
Tamperensis. 918. Tampere University Press. Tampere.
Vartiainen, P. 1992. Seutuistumisen näköalat Keski-Suomessa. Julkaisu A 6. Keski-Suomen Liitto.
Jyväskylä.
Vartiainen, P. 1995. Kaupunkiverkko. Kuvausjärjestelmän kehittäminen kansallisiin ja kansainvälisiin tarpeisiin.
Tutkimusraportti 3. Alueidenkäytön osasto. Ympäristöministeriö. Helsinki.
Vartiainen, P. 1998. Suomalaisen aluepolitiikan kehitysvaiheita. Sisäasiainministeriö. Aluekehitysosaston
julkaisu 6/1998. Helsinki.
Vartiainen, P. ja J. Antikainen. 1998. Kaupunkiverkkotutkimus 1998. Kaupunki-politiikan yhteistyöryhmän
julkaisu 2/98. Helsinki.
Vartiainen, P. ja P. Saarelainen. 2002. Seutuistumisen uusia näköaloja Keski-Suomessa. Spatia. Raportteja
3/2002. Alue- ja kuntatutkimuskeskus. Joensuun yliopisto.
Venables A. 1996. ‘Equilibrium locations of vertically linked industries’. International Economic
Review. 37. S. 341-359.
Veraventure Oy. 2003. Finnvera Oyj järjesteli omistuksiaan alueellisissa pääomasijoitusyhtiöissä. Lehdistötiedote
4.6.2003. (URL: http://www.veraventure.fi/).
Vihinen, H. 2002. ‘Tulevaisuus maaseudulla’. Teoksessa Alueiden tulevaisuuden haasteet. Sisäasiainministeriön
julkaisu 12. S. 103-116.
Virkkala, S. 2000. ‘Suomalainen sovellus yhteisöaluepolitiikan kumppanuusperiaatteesta - innovatiivista
alueellista kehittämistä?’ S. 14-33 teoksessa Kurki, S., R. Linnamaa, ja M. Sotarauta
(toim.) 14 näkökulmaa alueellisen kehittämiseen. Sente-julkaisuja. 5/2000. Alueellisen kehittämisen
tutkimusyksikkö. Tampereen yliopisto. Tampere.
Virkkala, S. 2003. Oppiva alue: käsitteen tausta ja sovelluksia alue- ja maaseudun kehittämisessä. Chydenius-Instituutti.
Jyväskylän yliopisto. Kokkola. (URL: http://www.chydenius.fi/julkaisut/chynetti/artikkelit/chynetti31.html).
157

Alueellisen innovaatiopolitiikan haasteita
Virkkala, S. ja T. Lähteenmäki. 2000. Yhteisöaluepolitiikka ja kansallinen maaseutupolitiikka kohtaavat:
tapaustutkimus alueellisten tavoiteohjelmien toteuttamisesta kolmessa suomalaisessa seutukunnassa. Chydenius-instituutti.
Kokkola.
Virtanen, I. 2002. Yliopistojen kolmas tehtävä. Polemia-sarja. 44. Kunnallisalan kehittämissäätiö.
Vammala.
Virtanen, P. ja V. Valovirta. 2003. ‘Mitä aluekeskusohjelmalla on saatu aikaan?’ Aluekeskusohjelmakatsaus.
4. S. 8-12.
VM. 2001. EU-rahavirrat Suomessa 1995-2000. Työryhmämuistioita. 15/2001. Valtiovarainministeriö.
Helsinki. (URL: www.vn.fi/vm/julkaisut/tyoryhmamuistiot/ pdf/tr15_2001.pdf).
VN. 2003. Valtioneuvoston periaatepäätös kansallisesta rakennuspoliittisesta ohjelmasta. Annettu Helsingissä
30. päivänä tammikuuta 2003. Valtioneuvosto. (URL: http://www.ymparisto.fi/ajankoht/tiedote/ym/tied2003/rakpol1.pdf).
Vnk. 2001. Tasapainoisen kehityksen Suomi 2015. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko eduskunnalle. Valtioneuvoston
kanslian julkaisusarja. 7. Edita. Helsinki.
VTV. 2001. Osaamiskeskukset aluekehitystyössä. Valtiontalouden tarkastusvirasto. Helsinki.
VTV. 2002. Korkeakoulun osallistuminen teknologian siirtotoimintaan: korkeakoulun tutkimustulosten ja
innovaatioiden siirtäminen yritysten hyödynnettäväksi. Valtiontalouden tarkastusvirasto. Helsinki.
VTV. 2002. Maataloustuen tavoitteet ja vaikutukset: tulotuen talousarvioperustelujen ja vaikuttavuuden arviointia.
Valtiontalouden tarkastusvirasto. Helsinki.
Vuorinen, P., T. Tikka ja R. Lovio. 1989. Suomen teknologiakeskukset. Sisäasiainministeriö. Aluepoliittinen
osasto.
Väänänen, L. 2003. Does public funding have a halo effect? Evidence from Finnish SMEs. Discussion
papers. 853. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. Helsinki. (URL: http://www.etla.fi).
WEF. 2003. Global Competitiveness Report 2003-2004. World Economic Forum. Oxford University
Press. New York. (ks. URL: http://www.weforum.org/).
World Bank. 2002. World Development Report 2003. The World Bank. (URL: http://wwwwds.worldbank.org/advanced.jsp?pcont=adv).
Washington, D.C.
World Bank. 2003. What is Social Capital? (URL: http://www.worldbank.org/poverty/scapital/whatsc.htm).
YKR. 2003. Suomi keskittyy taaja-asutusalueille. Yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmä.
(URL:http://www.vyh.fi/ajankoht/tiedote/syke/tied03/t030422.htm).
Ylinenpää, H. ja N.-G. Lundgren. 1998. ‘Regional dynamics - A comparison of two Nordic
regions’. Esitelmä konferenssissa SMEs and districts. Castellanza, Italia. Marraskuu. (URL:
www.liuc.it/ricerca/istecaz/ws/wp/ylenenpaeae.pdf)
YM. 2000. Metsien suojelun tarve Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla. Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien
suojelun tarve -työryhmän mietintö. Suomen ympäristö. 437. Alueidenkäytön osasto. Ympäristöministeriö.
Edita. Helsinki. (URL: http://www.ymparisto.fi/palvelut/julkaisu/elektro/sy437/
sy437.htm).
Zipf, G. K. 1949. Human Behaviour and the Principle of Least Effort. Addison-Wesley. Reading, MA.
158