nenhuolto-opas-valmis

1.2 Hengitystiet
Ylempiin hengitysteihin kuuluvat suu ja nielu (pharynx), kurkunpää (larynx) sekä pään
ontelot (mm. poski- ja otsaontelot).
Ylähengitystiet toimivat ilman kulkuväylänä sekä hengityksessä että äänentuotossa. Ontelot
toimivat äänen vahvistimina, ts. kaikukoppina. Itse ääni syntyy kurkunpäässä, ja sitä
käsitellään erillisessä luvussa.
Alahengitysteihin kuuluvat henkitorvi (trakea), keuhkoputket (bronkukset) ja keuhkot
(pulmones).
Henkitorvi alkaa suoraan kurkunpään alapuolelta. Se on n. 10–12 cm pitkä putki, ja koostuu
15–20 :stä C:n muotoisesta rustorenkaasta, jotka kiinnittyvät toisiinsa sidekudoksen
välityksellä. C:n avoin puoli jää taakse, missä henkitorven takaseinämä kiinnittyy
ruokatorveen.
Henkitorvi jakautuu oikeaan ja vasempaan keuhkoputkeen, jotka haarautuvat kumpikin
omaan keuhkoonsa. Niin kuin puun oksat, keuhkoputketkin haarautuvat ja pienenevät
pienenemistään, kunnes ne lopulta päättyvät pyöreisiin keuhkorakkuloihin (alveolit).
Hengitysteitä verhoaa limakalvo eli hengitystie-epiteeli, joka koostuu valekerrostuneesta
värekarvaepiteelistä. Värekarvojen päällä on limakerros. Värekarvat liikuttavat limaa kohti
nielua, josta se sitten niellään ruokatorven kautta mahalaukkuun. Hengitysteihin päässeet
mikrobit tarttuvat limaan, ja joutuvat nielemisprosessin kautta mahaan mahahappojen
tuhottaviksi. Hengitysteissä on ulkoilmaa korkeampi lämpötila. Hengitysteiden tärkeä tehtävä
onkin toimia ilman lämmittäjänä ja kostuttajana ennen kuin ilma pääsee keuhkoihin.
Kuva 2. Värekarvasolut ja limarauhanen
9