Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 3. - Geologian ...

Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti – Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 426, 2012
Jukka Leino
79. Suuri Vehkasuo
Suuri Vehkasuo (kl. 4313 02, x=6997,1, y=3618,1,
atknro 18220) sijaitsee noin 21 km Juuan keskustasta
etelään. Saarekkeinen ja lahdekkeinen suo rajoittuu
pohjoisessa Hanhisuohon (nro 78) ja eteläosassa
Polvijärven kunnanrajaan. Kulkuyhteys on eteläosaan
hyvä metsäautotietä myöten, muualle huono.
Suolla on 84 tutkimuspistettä ja 169 syvyyspistettä.
Tutkimuspisteitä on 6,9/10 ha ja syvyyspisteitä
13,9/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä
20,8/10 ha (kuva 12).
Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 143–151
m, ja se viettää etelään ja kaakkoon. Suon keskiosassa
on luonnontilainen alue, muutoin suo on ojitettu.
Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suuri Vehkasuo
kuuluu pääosaltaan Rauanjoen keskiosan valumaalueeseen
(4.832) ja vähän länsiosastaan Aisusjoen
valuma-alueeseen (4.834).
Suon kokonaispinta-ala on 121 ha, mistä on 72
ha yli metrin syvyistä aluetta, 46 ha yli 1,5 metrin
aluetta ja 29 ha yli kahden metrin syvyistä aluetta.
Suurin tavattu turvekerroksen paksuus on 4,6 metriä.
Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit
ovat moreeni (64 %) ja hiekka (35 %). Paikoin on
pienialaisia liejukerrostumia turvekerrostuman alla.
Suuren Vehkasuon suotyypeistä on rämeellä 65 %,
avosuolla 21 %, turvekankaalla 13 % ja korvessa
1 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinaisen sararämeen
muuttuma (24 %) ja tupasvillarämeen muuttuma
(15 %). Keskiosan luonnontilainen avosuoalue
on enimmäkseen lyhytkorsinevaa ja saranevaa.
SuurenVehkasuon turpeista on saravaltaisia 69 %
ja rahkavaltaisia 31 %. Pääturvelajeittain jakaantuma
on: rahkasaraturve (SC) 69 %, sararahkaturve
(CS) 19 % ja rahkaturve (S) 11 %. Tupasvillaa (ER)
lisätekijänä sisältäviä turpeita on 31 %, puun jään-
nöksiä (L) sisältäviä turpeita 1 % ja varpujen jäännöksiä
(N) sisältäviä 4 % kokonaisturvemäärästä.
Suon turvekerrostuma on itäosassa heikosti maatunutta
saravaltaista turvetta. Keski- ja länsiosassa on
turvekerrostuman pintaosa heikosti maatunutta rahkavaltaista
turvetta, missä on usein tupasvillan ja saran
jäännöksiä mukana. Pintakerroksen alla on yleensä
kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta.
Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on
4,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen
maatumisaste on 2,4 ja energiaturpeen 5,3.
Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1 m syvällä suoalueela
liekoisuus on 0–1 m:n syvyydessä keskimäärin
3,2 % ja 1–2 m:n syvyydessä 1,2 %.
Suurelta Vehkasuolta otetuissa näytesarjoissa (3
kpl) kuiva-aineen määrä on melko alhainen (keskiarvo
82 kg/suo-m 3 ). Tuhka- (2,3 %) ja rikkipitoisuus
(0,34 %) ovat pohjakerrosta lukuun ottamatta alhaiset.
Lämpöarvo on länsiosassa kohtalaisen korkea,
mutta keskiosassa alhaisempi (keskiarvo 20,9 MJ/
kg).
Suuren Vehkasuon keski- ja länsiosan yli 1,5 metrin
syvyinen alue soveltuu turvetuotantoon. Itäosa
ei sisälly tuotantokelpoiseen alueeseen rikkonaisuuden,
pienen koon ja sen sisältämän lammen vuoksi.
Keski- ja länsiosan pintakerroksesta on saatavissa
laadultaan välttävää ympäristöturvetta yhteensä noin
0,09 milj. suo-m 3 . Haittana on suon rikkonaisuus ja
osin heikot kulkuyhteydet. Tuotantokelpoinen alue
on noin 38 ha ja sen tuotantokelpoinen energiaturpeen
määrä on noin 0,57 milj. suo-m 3 . Suon pohjalle
on oletettu jäävän 50 cm turvetta.
Mahdollisen turvetuotannon jälkeen suopohja soveltuu
parhaiten metsänkasvatukseen.
26