Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 3. - Geologian ...

Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti – Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 426, 2012
Jukka Leino
81. Lehmisuo N
Lehmisuo N (kl. 4313 02, x=6998,1, y=3619,7, atknro
18223) sijaitsee noin 20 km Juuan keskustasta
etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa Tervapuro W –
suohon (nro 82.), etelässä Polvijärven kunnanrajaan
ja idässä Tervapuroon, jonka itäpuolella on Kiimasuo
(nro 120). Suo on kauttaaltaan moreenikumpareiden
pirstoma. Paikoin esiintyy avokallioita. Kulkuyhteydet
ovat länsiosaan hyvät ja keskiosan poikki
kulkee metsäautotie. Suolla on 54 tutkimuspistettä
ja 63 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 10,0/10
ha ja syvyyspisteitä 11,6/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä
on yhteensä 21,6/10 ha (kuva 14).
Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 147–155
m, ja se viettää itään ja pohjoiseen. Suo on suurimmaksi
osaksi ojitettu. Etelä- ja pohjoisosassa on
luonnontilaisia avosuoalueita. Kuivatusmahdollisuudet
ovat eteläosassa hyvät, mutta pohjoisosassa
heikot Rauanjärven läheisyyden takia. Luoteisosassa
turvekerrostuman pohja on samalla tasolla läheisen
Rauanjärven pinnan kanssa, joten siellä koko
turvekerroksen kuivattaminen ojittamalla ei onnistu.
Muualta vedet valuvat ojia pitkin itään, Tervapuroon,
joka laskee Rauanjärveen. Lehmisuo N kuuluu
pääosaltaan Rauanjärven valuma-alueeseen (4.833)
ja osa luoteisosasta myös Rauanjoen keskiosan alueeseen
(4.832).
Lehmisuo N:n kokonaispinta-ala on 54 ha, mistä
on 39 ha yli metrin syvyistä aluetta, 30 ha yli 1,5
metrin aluetta ja 21 ha yli kahden metrin syvyistä
aluetta. Suurin tavattu turvekerroksen paksuus
on 5,2 metriä. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät
pohjamaalajit ovat moreeni (61 %), hiekka
(28 %) ja hieta (10 %). Liejukerrostumia ei havaittu.
Lehmisuo N:n suotyypeistä on rämeellä 68 % ja
avosuolla 11 %. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillarämeen
muuttuma (28 %) ja puolukkaturvekangas
(16 %).
Lehmisuo N:n turpeista on saravaltaisia 65 % ja
rahkavaltaisia 35 %. Pääturvelajeittain jakaantuma
on: rahkasaraturve (SC) 57 %, sararahkaturve (CS)
21 % ja rahkaturve (S) 14 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä
sisältäviä turpeita on 50 %, puun jäännöksiä
(L) sisältäviä turpeita 8 % ja varpujen jäännöksiä (N)
sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä.
Turvekerrostuman rahkavaltainen pintakerros on
pohjois- ja luoteisosassa 0,5–1,0 metrin paksuinen
ja lähes maatumatonta tai heikosti maatunutta. Syvemmällä
kohtalaisesti maatunut turvekerros on saravaltainen
ja sisältää paikoin myös ruskosammalia.
Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on
4,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen
maatumisaste on 2,4 ja energiaturpeen 5,2.
Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus
on 0–1 m:n syvyydessä keskimäärin 2,3 %
ja 1–2 m:n syvyydessä 1,4 %.
Lehmisuo N:lta otetuissa näytesarjoissa kuiva-aineen
määrä on keskimääräinen tai alhainen (keskiarvo
86,4 kg/suo-m 3 ). Tuhka- ja rikkipitoisuus ovat alhaiset
(keskiarvot 1,9 % ja 0,18 %). Lämpöarvo on
tasaisesti keskimääräinen (keskiarvo 21,0 MJ/kg).
Lehmisuon yhtenäisimmät yli 1,5 metrin syvyiset
alueet soveltuvat turvetuotantoon. Turvekerrostuman
pintaosassa on pieni määrä ympäristöturpeeksi
soveltuvaa turvetta, yhteensä noin 0,05 milj. suom
3 . Tuotantokelpoinen alue on noin 23 ha ja sen sisältämä
energiaturvemäärä on noin 0,49 milj. suom
3 . Suon pohjalle on oletettu jäävän 30 cm turvetta.
Mahdollisen turvetuotannon jälkeen suopohja soveltuu
parhaiten metsänkasvatukseen.
30