Oikeudellinen argumentaatio 2010 - Joensuu

5 Adekvaattius, totuus ja pätevyys
1 Kolme “täydellisyyden” muotoa
Edellisissä luvuissa käsiteltiin puheen ja ajattelun peruselementtejä: käsitteitä, arvostelmia ja päättelyitä.
Tässä otetaan vielä kertauksen vuoksi esille ne seikat, jotka tekevät näistä ihmisen mielen akteista (tai
oikeastaan niiden abstrakteista vastineista) hyviä tai huonoja lajinsa edustajia. Toisin sanoen tässä
katsotaan vielä, mitä käsitteen, arvostelman ja päättelyn “täydellisyys” on.
Lyhyesti sanottuna vastaus kysymykseen on se, että käsitteen “täydellisyys” on adekvattisuutta eli
“kohdallisuutta”, arvostelman “täydellisyys” on totuutta ja (deduktiivisen) päättelyn “täydellisyys” on sen
pätevyyttä. Tämä kävi jo ilmi edellisissä luvuissa, mutta nyt kysytäänkin, miten nämä kolme
“täydellisyyden” muotoa suhtautuvat toisiinsa.
2 Käsitteiden adekvaattius eli selvyys ja tarkkuus
Uuden ajan filosofian perustajana pidetty ranskalainen René Descartes (1596-1650) halusi osoittaa kaiken
tiedon mahdollisuutta epäileville skeptikoille, että ihmisen mieli voi todella päästä yhteyteen varsinaisen
todellisuuden kanssa. Niinpä hän pyrkikin löytämään edes yhden tietämisen aktin, jonka totuudesta hän
voisi olla täysin varma, ja tälle perustalle hän toivoi voivansa rakentaa sitten koko tiedon järjestelmän. Hän
kirjoittaa aivan Metafyysisten mietiskelyjensä alussa:
Joitakin vuosia sitten huomasin, kuinka monet niistä uskomuksista, jotka minulla oli ollut
nuoruudesta lähtien, olivatkin epätosia, ja kuinka epäilyttävää oli kaikki, minkä olin rakentanut tämän
perustan varaan. Ja tuosta hetkestä lähtien olin vakuuttunut siitä, että minun täytyy kerrankin
vakavasti yrittää päästä eroon mielipiteistä, jotka olin aikaisemmin hyväksynyt, ja aloittaa rakentaa
uudestaan perustasta lähtien, mikäli halusin saada aikaan mitään lujia ja pysyviä rakenteita tieteessä.
(Teoksia ja kirjeitä, 84)
Descartes käytti epätosista uskomuksista eroon pääsemiseksi epäilyn metodia: hän päätti epäillä kaikkea
niin kauan kunnes hän löytäisi jotain sellaista, mitä ei enää voisi epäillä. Kun hän olisi löytänyt sen, hän olisi
löytänyt epäilemättömän perustan kaikelle tiedolle.
Descartes löytää epäilemättömän perustan uskomuksilleen oivaltaessaan, että vaikka paha henki
harhauttaisi häntä miten paljon tahansa, hän voi kuitenkin olla aivan varma siitä, että hän epäilee jotain.
Vaikka pahan hengen tarjoamia näkyjä voikin epäillä, itse epäilemisen tapahtumista omassa mielessä ei voi
epäillä. Toisin sanoen on aivan varmaa Descartesille ja kenelle tahansa epäilijälle, että hän itse on olemassa
silloin kun hän epäilee. “Ajattelen, siis olen” (cogito, ergo sum) on hänen tunnettu päättelynsä, jolla hän
todistaa oman olemassaolonsa. (Koska epäily on yksi ajattelemisen muoto, Decartes käyttää periaatteensa
ilmaisussa laajempaa ajattelun käsitettä. Varmuus omasta olemassaolosta liittyy näet muihinkin
ajattelemisen akteihin kuin pelkkään epäilyyn.)
Mutta miten ihmeessä varmuus oman itsen olemassaolosta voi kumota skeptisismin ja toimia lujana
perustana tiedon rakennelmalle? Millainen tiede voidaan rakentaa ajattelijan oman olemassaolon
varmuuden varaan? Ainoa järkevä vastaus on, ettei näin kapealle perustalle voida rakentaa minkäänlaista
33