Oikeudellinen argumentaatio 2010 - Joensuu

perusteella ne juuri ovat hyveitä” (72c). Tämä “yhteinen hahmo” on tietysti se hyveen olemus tai hyveen
käsite, joka hyveen määritelmän pitäisi paljastaa.
Tyypillisessä sokraattisessa keskustelussa on tavoitteena edetä yksityistapauksista yleiseen käsitteen
määritelmään. Nämä yksityistapaukset ovat selviä ja tuttuja, mutta etsitty yleiskäsite vielä hämärän
peitossa. Jos kiinnostuksen kohteena on esimerkiksi kauneus, lähdetään liikkeelle yksittäisistä kaikkien
kauniina pitämistä asioista ja yritetään päästä selville siitä ominaisuudesta tai niistä ominaisuuksista, jotka
tekevät noista asioista kauniita. Kun siitä on päästy selville, kauneus voidaan lopuksi määritellä tuon
ominaisuuden omistamiseksi. Mutta pelkkä kauniiden olioiden lista ei ole sama asia kuin kauneuden
määritelmä. Esimerkkitapaukset valaisevat kyllä olion olemusta, mutta vasta määritelmä paljastaa sen.
(b) Vastaesimerkit. Menon yrittää uudestaan ja ehdottaa uutta määritelmää: “[Hyve] on kykyä hallita
ihmisiä” (73). Uusi ehdotus perustuu ilmeisesti yleistykseen miehen ja naisen hyveistä: mies hallitsee
valtiota ja nainen kotia, joten hyve on hallitsemista.
Sokrates osoittaa, että määritelmä “hyveellinen = muiden hallitsija” on samalla kertaa sekä liian laaja että
liian suppea. (i) Se on liian laaja, koska on olemassa hallitsijoita, jotka eivät ole hyveellisiä. Ja (ii) se on liian
suppea, koska on olemassa hyveellisiä ihmisiä, jotka eivät hallitse ketään. Esimerkiksi tyranni ei ole
hyveellinen, vaikka onkin hallitsija, ja lapsi voi olla omalla tavallaan hyveellinen, vaikkei hallitse ketään.
Toinen tapa ilmaista Menonin määritelmäehdotuksen heikkous on sanoa, että “hyveellisen” ja “hallitsijan”
käsitteiden alat eivät ole identtiset, kuten niiden pitäisi olla, jotta määritelmä olisi hyvä. Ja juuri sen
Sokrates osoittaa käyttäessään vastaesimerkin menetelmää: hän kumoaa ehdotetun määritelmän “hyve =
hallitseminen” osoittamalla konkreettisen tapauksen, johon ehdotettu määritelmä ei sovi. Menetelmä on
tärkeä filosofisessa argumentaatiossa, koska käsitteen määritelmän voi helpoimmin osoittaa puutteelliseksi
nimenomaan osoittamalla, että se sopii liian harvoihin tai liian moniin olioihin. Jos esimerkiksi hevonen
määritellään ruskeaksi kavioeläimeksi, syyllistytään molempiin virheisiin, koska (i) kaikki hevoset eivät ole
ruskeita ja koska (ii) hevosen lisäksi on olemassa muitakin kavioeläimiä, esimerkiksi aasit.
Hyvässä määritelmässä määriteltävän käsitteen eli definiendumin alaan kuuluvat täsmälleen samat oliot,
jotka kuuluvat myös määrittelevän käsitteen eli definiensin alaan. Tällöin määritelmä ei ole liian laaja eikä
liian suppea, vaan juuri sopiva. Se paljastaa olion olemuksen. Ja se on ilmaistavissa riittävien ja
välttämättömien ehtojen avulla. Tästä oli jo puhetta.
(c) Kehämääritelmät. Lopulta Menon päätyy määritelmäehdotukseen, jonka mukaan hyve on kykenemistä
hyvän hankkimiseen. Tässä ehdotuksessa on kuitenkin se vika, että se yrittää määritellä hyveen käsitteen
hyvän käsitteen avulla. Kaikki määritelmät, joissa määriteltävä sana itse esiintyy omassa määritelmässään,
ovat kehämääritelmiä. Tässä tapauksessa “hyvän” sisältyminen “hyveeseen” tulee ilmeiseksi, kun “hyve”
analysoidaan “hyväksi luonteenpiirteeksi”. Menon tunnustaa virheensä ja muuttaa määritelmänsä
muotoon: “hyve = kyky hankkia rikkautta, terveyttä ynnä muita asioita”.
Sokrates kysyy nyt, pitääkö näiden haluamisen arvoisten asioiden hankkimisen tapahtua
oikeudenmukaisesti (77 d). Menon vastaa myöntävästi, koska epäoikeudenmukaisin keinoin tapahtuva
hyvien asioiden hankkiminen ilmentää pikemmin pahetta kuin hyvettä. Näin Menonin viimeinen
määritelmäehdotus olisi seuraava: “Hyve = oikeudenmukainen haluamisen arvoisten asioiden
hankkiminen.”
Tämäkin on Sokrateen mielestä kehämääritelmä, koska siinä kokonaisuutta (hyvettä) yritetään määritellä
51