Pekka Ervastin elämänymmärrykselle perustuva vuorisaarnajohtoinen

Ihmisten suhtautuminen meihin vammautuneisiin vaihtelee. Me
invalidit olemme ihmisiä, jotka olemme saaneet oman taakkamme
joko syntymässä, jonkun onnettomuuden seurauksena tai sairauden
myötä. Elämällä on oma käsikirjoituksena, ja niinpä on ihan turhaa
etsiä syyllisiä siihen ajatukseen, että kuka tai mikä tämän aiheutti.
Teosofis-kristosofisen elämänymmärrykseni mukaan ajattelen kohtalon
liittyvän ihmisen omaan karmaan. Tämä syysuhteen laki toimii
niin luonnossa kuin yksittäisen ihmisen elämässä. Hyvään uskomalla
ja siihen suuntaan toimimalla on mahdollista voittaa ns. pahaa.
Siitä voi lukea esim. Pekka Ervastin kirjoista Karma ja sairaudet
tai Jälleensyntymisen mysteereitä.
Vamma kohdistuu ihmisen fyysiseen ruumiiseen, joten hän on
ainakin osittain oman itsensä vanki. Esteitä on niin monenlaisia, joihin
kompastuu – niin ulkonaisia kuin sisäisiäkin. Vaikka vapaus on
puutteellista, on oman mielentilan laatu täysin itsensä hallittavissa.
Tunnen erään invalidin, jonka elämänilo tulee tuskien, kärsimysten
ja kyyneltenkin läpi. Hänellä on pistämätön huumorintaju ja runoilijan
lahja. Ihmettelen sitä myötätunnon ja välittämisen tuntua, jota
olen saanut kokea hänen taholtaan. Ehkäpä se onkin hänen elämäntehtävänsä:
näyttää muille ilon aiheet.
Omalla kohdallani olen kokenut Vuorisaarnan elämänohjeet auttavina
neuvoina. En ole mikään ns. uskovainen (kaukana siitä), mutta
nämä ohjeet ovat kätkettynä jokaisen ihmisen sisimpään. Ne ovat
sisäisiä, sanoisinko salaisia kokeiluja omassa mielessä, eivätkä mitään
ulkonaisia määräyksiä. Totta kai ohjeiden mukaan eläminen
näkyy ennen pitkää käytännön elämässä. Ihmisellä on periaatteessa
täysin esteetön kulku omiin ajatuksiinsa ja sanojensa valintaan.
Kompastuskiviksi muodostuvat monet itsekkäät piirteet ja tottumukset,
jotka eivät laske läpi uusiin positiivisiin alueisiin. Sanotaan,
että ihmiseksi kasvu on hidasta ja voisi käyttää myös sanaa esteellistä.
Ei voi kasvattaa muita, ainoastaan itseään. Joskus voi tavata
ihmisen, jonka silmissä on valon tuike, hänestä huokuu ymmärrystä
ja rakkautta, tuntuu siltä kuin hän näkisi syvälle toisen ihmisen sieluun.
Hän on sisäistänyt ihmisyyttä, löytänyt rakkauden ja veljeyden
voimaa. Yksinäisyyden, alakulon ja masentuneisuuden esteet voivat
hävitä, kun itse ponnistaa hyvän suuntaan antaen muille rohkaisua
ja sydämen lämpöä. ”Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.”
20