Pekka Ervastin elämänymmärrykselle perustuva vuorisaarnajohtoinen

toisen sadan puolelle reilusti mentiin. Kaikilla meillä oli mieluisa
työmme hoidettavana; ihmisten kanssa seurustelu, erilaiset esiintymiset,
kahvitukset jne., mitä kaikkea se itse kunkin kohdalla pitikään
sisällään. Joka tapauksessa koko päivä oli mitä suurimmassa
määrin ryhmän yhteistyön ja yhteishengen tulosta, jossa Pekka Ervastin
ja Martan viitoittama veljeshenki oli läsnä. En osaa kaikkea
erikseen eritellä enkä nimetäkään, mutta se ei liene tärkeintä. Tunnelma
oli kuitenkin kutsuva ja leppoisa, sillä työelämässä ja muuallakin
solmittujen tuttavuuksien lisäksi paikalle oli uskaltautunut monia
ensikertalaisiakin. Ehkä se, että paikallislehden lisäksi Marja-
Leenan (Karvonen) aktiivisuuden vuoksi ennakkojutun juhlistamme
tekivät sekä Aamulehti että Keskisuomalainen, hivenen alensi kynnystä
ja teki asiaamme tunnetuksi.
Kun vähän vaille viisi kokosin soittovehkeitäni, saapui luokseni
vielä noin parikymppinen tyttö. Hän oli ‘viime’ hetkellä saapunut
paikalle vanhempineen, jotka asuivat lähiseudulla. Itse hän asui
Tampereella. Innostuneena hän kertoi senhetkisestä henkisestä etsinnästään
ja totesi: ”Ajatella, en arvannutkaan, että tämä kaikki olikin
näin lähellä”, ja vielä lopuksi hän sanoi: ”Voi, meitä nuoria on
paljon, jotka haluaisimme tietää jotain tällaisista asioista.” En tiedä,
mutta jotenkin tuntui kuin Elämä olisi hänen suullaan halunnut ilmaista
meille jotakin; jos ei muuta, niin ainakin sen, että tätä työtä
tarvitaan edelleenkin, sillä aina on niitä, jotka totuutta etsivät ja soisivat
löytävänsäkin!
35