Abstraktit - Oulu

Kielitieteen päivät 

OULU 24.–25. TOUKOKUUTA 2007 

ABSTRAKTIKIRJA

Sisällysluettelo 

Kielitieteen päivien osallistujat ............................................. Error! Bookmark not defined. 

Plenaarit ................................................................................................................................6 

1. Potter, Jonathan – Discourse and cognition: Issues of interaction and ontology .............7 

2. Helasvuo, Marja-Liisa & Huumo, Tuomas – ”Ei tääläkhän senthän jokhaishen 

lauseesheen subjektiakhan panna”: Kognitiivisen kieliopin ja vuorovaikutuksen 

tutkimuksen näkökulmia subjektin kategoriaan ...............................................................8 

Esitelmäabstraktit ..............................................................................................................10 

3. Ainiala, Terhi & Vuolteenaho, Jouni – Urbaanit nimeämiskäytännöt Helsingin 

Vuosaaressa ....................................................................................................................11 

4. Arppe, Antti – Monimuuttujamenetelmien hyödyntäminen tekstiaineistojen 

kielentutki-muksessa: synonymian tarkastelu suomen kielessä .....................................12 

5. Dufva, Hannele, Pietikäinen, Sari & Leppänen, Sirpa – Pohjoinen monikielisyys .......14 

6. Eskelinen, Riikka – Kalliolaiset identiteetit paikannimistön kuvaamina .......................15 

7. Eslon, Pille – Eesti vahekeele korpuse tekstide analüüsi alustest ..................................16 

8. Granqvist, Kimmo – Vartalon muodostamisesta ja valinnassa – mutta tarvitaanko 

vartaloita? .......................................................................................................................18 

9. Gromova, Ljudmila – Tverinkarjalan foneettisia erityispiirteitä Matteuksen 

Evankeliumin käännöksessä 1820-luvulta......................................................................20 

10. Grönholm, Maija – Negaatiokonstruktiot suomen kielessä (L2) ...................................21 

11. Hammari, Jukka-Pekka – Tolkien, quenya ja suomi; kaksikko ja kielet........................22 

12. Harjuniemi, Jenna – Seksismi kielessä ja käsitejärjestelmässä ......................................24 

13. Heikkinen, Vesa – Kohti laajaa tekstilajitutkimusta ......................................................25 

14. Heikkola, Leena Maria – Kognitiivisen fatiikin vaikutus MS-potilaiden kieleen..........26 

15. Heinonen, Tarja – Lähisynonymiasta.............................................................................27 

16. Heinsoo, Heinike – Sydän kämmenellä..........................................................................28 

17. Hynönen, Emmi – Termin essiivi (essive) funktioista kielitieteessä..............................29 

18. Hyvärinen, Irma – Saksan ja suomen kommunikatiiviset rutiini-ilmaukset 

fraseologian periferiaa? Pragmaattisten fraseologismien rajaamisen ja kontrastoinnin 

ongelmia .........................................................................................................................30 

19. Idström, Anna – Inarinsaamessa aika ei ole rahaa: kognitiivisen metaforateorian 

näkökulma aikakäsityksen tutkimiseen ..........................................................................32 

20. Itkonen, Esa & Pajunen, Anneli – Empiirisen kielitieteen metodologia........................33 

21. Jantunen, Jarmo Harri – Korpusanalyysi oppijansuomen epätyypillisistä 

kontekstuaalista rakenteista ............................................................................................35 

22. Jantunen, Tommi – Topiikista suomalaisessa viittomakielessä .....................................36 

KIELITIETEEN PÄIVÄT 24.–25.5.2007 2 / 155 

OULU

23. Kaivapalu, Annekatrin – Lähdekielen vaikutuksen tutkimus korpusten pohjalta..........37 

24. Kajander, Mikko – Onko tarttumisella suunta? Verbin täydennysten sijavalinta 

suomenoppijan haasteena ...............................................................................................38 

25. Kankaanpää, Salli, Piehl, Aino, Räsänen, Matti & Viertiö, Annastiina – 

Säädöstekstin muotoutuminen........................................................................................40 

26. Kauppinen, Merja – Kielen arvottaminen ja normittaminen äidinkielen 

opetussuunnitelmissa......................................................................................................41 

27. Kolehmainen, Leena – Sääverbien syntaksia ja semantiikkaa: Mitä 

valenssialternaatiot kertovat argumenttien valinnan periaatteista? ................................42 

28. Kolehmainen, Taru – Millaisin perustein kielenhuollon päätöksiä on tehty / tehdään ..44 

29. Kumpulainen, Minna – Luonnollistuneet metaforat matkaesitteissä – onko niitä? .......45 

30. Kunnas, Niina – Kieliasenteet ja etninen lojaalisuus variaation yksilöllisten erojen 

selittäjinä.........................................................................................................................46 

31. Kuusk, Margit – Sanasto-ongelmia suomalaisten viron kielessä ...................................47 

32. Kyröläinen, Aki-Juhani – Tapaus venäjän kielen refleksiiviverbi: skemaattisuutta ja 

prototyyppisyyttä............................................................................................................48 

33. Kääntä, Liisa – Lähdöstä starttiin - Termivariantteja pelivihjeissä................................49 

34. Laasanen, Mikko – Kielitiede ja evolutiivinen lähestymistapa......................................50 

35. Laippala, Veronika – Tekstin lineaariset ja lineaaris-argumentatiiviset jaksot 

tieteellisissä artikkeleissa................................................................................................51 

36. Lappalainen, Hanna – Yksilöllinen variaatio ja etnografinen lähestymistapa ...............53 

37. Lauerma, Petri – Pohjoismurteet, vanha oululainen kirjallisuus ja 

varhaisnykysuomen kehitys............................................................................................55 

38. Lauranto, Yrjö – Aikaan viittaaminen ja suomen tempusjärjestelmä ............................57 

39. Lehtinen, Esa – Vuoron muotoilu, kielioppi ja institutionaaliset tehtävät: 

Henkilökohtaisen ja yleisen puheen vaihtelusta perinnöllisyysneuvonnan 

vuorovaikutuksessa.........................................................................................................59 

40. Lepistö, Kirsi & Jurmu, Tuula – Paluumuuttajat tutkimuksen kohteena ......................60 

41. Liimatainen, Annikki – Kommunikatiiviset rutiini-ilmaisut kaunokirjallisuuden 

kääntämisen ongelmana..................................................................................................61 

42. Lindh, Maria – Näkökulmia ruotsin kielen kongruenssiin ja sen testaukseen ...............63 

43. Metsä-Ketelä, Maria – "More or less" ja "to some extent" lingua franca -englannissa .64 

44. Miestamo, Matti – Suomen kielen typologisista piirteistä .............................................65 

45. Muikku-Werner, Pirkko – Vaikuta ja viehätä – kirja-arvostelijan tehtävät ...................67 

46. Mäntynen, Anne – Tyylinormien rakentuminen tietokirjallisuuden 

suomennosprosessissa ....................................................................................................68 

47. Määttä, Tuija – Sikashoppailua Oulussa ........................................................................69 

48. Nenonen, Marja – Puurot ja vellit: ainesanojen monikosta............................................70 

49. Nieminen, Tommi – Tekstilaji kontekstualisaa-tiona.....................................................71 


OULU

50. Nieminen, Sari – Puhekielen variaation funktiot Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa............72 

51. Nikolaev, Alexandre – Suomen nominaalisen taivutusjärjestelmän kvantitatiivista 

analyysia .........................................................................................................................74 

52. Nupponen, Anne-Maria – Väärinkuultuja naapurimurteita............................................75 

53. Ogden, Richard – The phonetic properties of complaint sequences: paralanguage, 

sequence and action........................................................................................................77 

54. Ojutkangas, Krista – Ihan pihalla? Suomen kielen ulkona-, ulos-, ulkoa-adverbien 

selvittelyä........................................................................................................................78 

55. Paatola, Ulla – "But" ja "and" puheenvuoron aloittavina puskureina pohjoismaisessa 

ammattienglannissa ........................................................................................................80 

56. Paulsen, Geda – Internet-kieli aineistona verbijohdosten tutkimuksessa.......................82 

57. Peltola, Rea – Kolmannen persoonan imperatiiviset verbimuodot yhdysrakenteissa: 

huomioita ranskasta ja suomesta ....................................................................................83 

58. Pesonen, Aila – Suomi vieraana kielenä Karjalan tasavallassa: 

Oppimateriaalitekstien moniäänisyydestä ......................................................................85 

59. Petrova, Oksana – The notion of the 'base form' of idioms............................................86 

60. Raevaara, Liisa – Nyt täytyy ostaa ku tuli vähä rahaa tosta monivedosta: asiakkaan 

ja myyjän selitykset kioskilla .........................................................................................87 

61. Saviniemi, Maija – Kielenhuollon asema toimitustyössä...............................................88 

62. Seppälä, Piia – Myötä-postpositio vastamäessä .............................................................90 

63. Seppänen, Minna – Millainen on hyvä kielioppi? Antiikin ja varhaiskeskiajan 

grammatiikkaa koskevista didaktisista käsityksistä .......................................................92 

64. Siilin, Lea & Vanhala-Aniszewski, Marjatta – Meidän presidentti. Vladimir Putinin 

kuva venäläisessä mediassa............................................................................................93 

65. Sorjonen, Marja-Leena & Hakulinen, Auli – Kannanottoihin vastaaminen: variantit 

“on se” ja “niin on”.........................................................................................................94 

66. Sorvali, Irma – Ilotulitusta ja muita spektaakkeleita ......................................................96 

67. Suikkari, Kristiina – Suomalainen ja ruotsalainen johtajuus sanomalehdissä................97 

68. Suviniitty, Jaana – Luentojen interaktiivisten piirteiden vaikutus niiden 

ymmärrettävyyteen .........................................................................................................98 

69. Svinhufvud, Kimmo – Episteemisen modaalisuuden ilmaukset ja 

palautteenantoprosessin kielentäminen opponentin tekstipalautteessa ..........................99 

70. Sääskilahti, Minna – Kielellinen variaatio suomalaisissa kuvakirjoissa ......................101 

71. Söderholm, Pirjo – Ruotsinkielisten TV-tekstikäännösten syntaktisia erityispiirteitä.102 

72. Tanttu, Tarja – ”Miksi sinä olet täällä?” Maahanmuuttajien ja virkailijoiden 

kommunikaatiostrategioita työvoimatoimistossa .........................................................103 

73. Toguchi, Sachiko – Informaation kategorian ilmaisemisen ja morfosyntaktin suhde 

itähantissa .....................................................................................................................104 

74. Torvinen, Merja – Teksti, ideologia ja toiseus .............................................................106 


OULU

75. Vaattovaara, Johanna – Meän kieli ja meänkieli –Suomen tornionlaaksolaisnuorten 

kielellisestä identiteetistä..............................................................................................107 

76. Vierros, Marja – Kaksikielisten notaarien toisessa kielessä esiintyvää interferenssiä .108 

77. Vilkuna, Maria – Miten niin yhdistää lauseita .............................................................109 

78. Virsu, Ville – Arvon käsitteestä työretoriikassa...........................................................110 

79. Västi, Katja – Predikaatittomat otsikot.........................................................................112 

Työpaja-abstraktit............................................................................................................113 

80. Kieli ja affekti – Suomen kognitiivisen kielentutkimuksen yhdistys (FiCLA)............114 

81. Kielentutkimuksen klassikot elävät..............................................................................116 

82. Merkitys, tilanne ja toiminta.........................................................................................120 

83. Tekstit sosiaali- ja hoitotyössä......................................................................................128 

84. 3-vuotiaiden kielelliset taidot –työpaja.........................................................................132 

85. Koulun kieli ..................................................................................................................139 

Posterit...............................................................................................................................147 

86. Hjort, Minna – Kirjalliset kirosanat..............................................................................148 

87. Hyvärinen, Irma & Liimatainen, Anneli – Vapaan syntaksin, fraseologian ja 

leksikon välimaastoa – Übergänge zwischen freier Syntax, Phraseologie und 

Lexikon.........................................................................................................................149 

88. Kuure, Leena, Heikkinen, Sanna, Hekanaho, Minna, Koivistoinen, Hilkka & 

McCambridge, Elina – Multimodal Action and Interaction in Networked Learning 

and Work ......................................................................................................................151 

89. Leinonen, Alina – Electrophysiological correlates of derivational and inflectional 

morphology...................................................................................................................152 

90. Pennala, Riitta, Eklund, Kenneth & Lyytinen, Heikki – Lukivaikeusriskilasten ja 

heidän kontrolliensa puheen foneettisen keston diskriminointi ...................................153 

91. Torvinen, Merja – Tutkimusesittely: Pohjois-Suomi ranskalaisissa 

matkakuvauksissa 1600 - 1800-luvulla. Toiseuden ideologinen ilmentyminen 

kielessä..........................................................................................................................155 


OULU

PLENAARIT 


OULU

1. POTTER, JONATHAN – DISCOURSE AND COGNITION: 

ISSUES OF INTERACTION AND ONTOLOGY 

Loughborough University 

Key words: 

Classically questions of language and mind have focused on the relation between 

two domains – the cognitive and the discursive. Indeed, much contemporary social 

science presupposes some form of cognitivism in which one domain acts on the 

other; discourse is often treated as primarily the expression of thoughts, intentions 

or beliefs. Cognitivism has been subject to powerful conceptual critiques from 

linguistic philosophers and ethnomethodologists. However, the current paper 

discusses the implications of contemporary developments in conversation analysis 

and discursive psychology. These have begun to flesh out a very different way of 

understanding the nature of cognition which starts from an understanding of the 

practical tasks facing language users and the way issues of understanding, shared 

knowledge, stance and emotion become live within particular settings. The 

presentation will be illustrated with examples of tag questions and emotion in a 

child protection helpline. Such research raises profound questions about cognitive 

ontology and the future development of cognitive science. 

References: 


OULU

2. HELASVUO, MARJA-LIISA & HUUMO, TUOMAS – ”EI 

TÄÄLÄKHÄN SENTHÄN JOKHAISHEN LAUSEESHEEN 

SUBJEKTIAKHAN PANNA”: KOGNITIIVISEN KIELIOPIN JA 

VUOROVAIKUTUKSEN TUTKIMUKSEN NÄKÖKULMIA 

SUBJEKTIN KATEGORIAAN 

Turun yliopisto, Suomen kieli & Tarton yliopisto, Suomen kieli ja kulttuuri 

Asiasanat: 

Tarkastelemme esityksessämme subjektin kieliopillista kategoriaa kognitiivisen 

kieliopin ja vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmista. Subjekti on syntaktiselta 

kannalta keskeisimpiä lauseenjäseniä. Molemmissa tutkimusperinteissä sitä on 

pidetty avaimena lauseen kokonaisrakenteeseen ja sitä on kutsuttu alkupisteeksi. 

Kognitiivisessa kielitieteessä Ronald Langacker (1991: 293) on esittänyt, että 

alkupiste on useimmiten se lauseen elementti, johon käsitteistäjä samastuu ja jonka 

kautta käsitteistäjä tarkastelee lauseen kuvaamaa asiaintilaa. Interaktionaalisessa 

kielitieteessä Wallace Chafe (1994: 83) on puolestaan katsonut, että subjekti on 

lauseen alkupiste, se, jonka referentin näkökulmasta lause kuvaa asioita. Subjekti 

siis liitetään molemmissa traditioissa näkökulman luomiseen. 

Pohdiskelemme subjektin kategoriaa ja sen suhdetta näkökulman luomiseen 

ottamalla esimerkkejä suomesta. Paneudumme erityisesti tilalauseisiin ja 

eksistentiaalilauseisiin. Tilalauseen kategoria suomen kieliopissa on sikäli 

mielenkiintoinen, että sen alle on luokitettu keskenään hyvin erilaisia 

ilmaustyyppejä (esimerkiksi Sataa. On ihan liian kuuma. Huoneessa oli siistiä. 

Oppilailla on tylsää; ISK s. 856–857). Erityisen kiintoisaa on se, että lauseen 

alkupiste on implisiittinen ja käsitteistäjän näkökulma on kooditettu varsin eri 

tavoin. Eksistentiaalilausetta taas on paljon tutkittu ja pohdittu sen subjektin 

erityislaatua. On esitetty, että eksistentiaalilauseessa alkupisteenä ei toimi subjekti 

vaan asioita tarkastellaan useimmiten lauseenalkuisen lokaalisen elementin 

näkökulmasta (Helasvuo 1996, Huumo 1997). 

Keskustelemme esimerkkien valossa kognitiivisen kieliopin ja 

vuorovaikutuksen tutkimuksen teoreettisten näkökulmien ja metodisten välineiden 

yhteensopivuudesta. Traditioita yhdistää kielisysteemin käyttöpohjaisuuden (usagebased) 

korostaminen, mutta käyttöpohjaisuus voi merkitä varsin eri asioita. 

Pyrimme asettamaan näiden traditioiden piirissä Suomessa tehtävän tutkimuksen 

kansainväliseen lingvistiikan kenttään. 

Lähteet: 

Chafe, Wallace 1994: Discourse, Consciousness, and Time. The Flow and Displacement of 

Conscious Experience in Speaking and Writing. University of Chicago Press, Chicago. 

Helasvuo, Marja-Liisa 1996: Ollako vai eikö olla – eksistentiaalilauseen subjektin 


OULU

kohtalonkysymys. Virittäjä 100: 340–356. 

Huumo, Tuomas 1997: Partitiivisubjekti ja tilajatkumot. Sananjalka 39: 65–97. 

ISK = Hakulinen, Auli, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen, Irja 

Alho 2004: Iso suomen kielioppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 

Langacker, Ronald W. 1991: Foundations of Cognitive Grammar. Vol. II: Descriptive Application. 

Stanford University Press, Stanford. 


OULU

ESITELMÄABSTRAKTIT 


OULU

3. AINIALA, TERHI & VUOLTEENAHO, JOUNI – URBAANIT 

NIMEÄMISKÄYTÄNNÖT HELSINGIN VUOSAARESSA 

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus / Helsingin yliopisto 

Asiasanat: paikannimet, nimistönsuunnittelu, aihepiirinimeäminen, 

kaupunkisuunnittelu, kaupunkitutkimus 

Kaavanimistön suunnittelun tavoitteena on luoda alueelle toimiva, informatiivinen 

ja paikantava nimistö. Ensisijaisesti suositaan olemassa olevaan paikannimistöön 

pohjautuvaa nimeämistä ja sen rinnalla temaattista aihepiirinimeämistä. Nykyisin 

perinteisen nimistönsuunnittelun reviirille näyttää kuitenkin osin astuneen 

imagonimeäminen. Tarkastelemme esitelmässämme Vuosaaren kaupunginosan 

nimimaiseman muutosta 1960-luvun puolivälistä tähän päivään. Aineistonamme 

on paitsi kaavanimistö myös yritysnimistö. Kytkemme nimistönsuunnittelun osaksi 

kaupunkisuunnittelua ja sen tavoitteita ja käytäntöjä. 

Lähteet: 


OULU

4. ARPPE, ANTTI – MONIMUUTTUJAMENETELMIEN 

HYÖDYNTÄMINEN TEKSTIAINEISTOJEN KIELENTUTKI- 

MUKSESSA: SYNONYMIAN TARKASTELU SUOMEN KIELESSÄ 

Yleisen kielitieteen laitos, Helsingin yliopisto 

Asiasanat: 

Synonymia on kielitieteellisen tutkimuksen kohteena pitkään jäänyt lapsipuolen 

asemaan verrattuna esimerkiksi polysemian tutkimukseen. Synonymiaa 

koskettavat tutkimukset ovat olleet harvassa ja usein toisistaan irrallaan, vaikkakin 

viime vuosina voinut nähdä pienoista kiinnostuksen aktivoitumista niin kotimaassa 

(Arppe 2002, Jantunen 2004, Vanhatalo 2005) kuin ulkomailla (Divjak & Gries 

2006), jonka puitteissa on ryhdytty systemaattisesti täyttämään tähänastista aukkoa. 

Synonymian tutkimuksen keskeiseksi kohteeksi on muodostunut, mitkä 

kielensisäiset ja ulkoiset tekijät erottavat samaa tarkoittavia synonyymeja 

toisistaan. Näitä tekstiaineistojen pohjalta havaittuja synonyymien käyttöön ja 

valintaan vaikuttavia kontekstipiirteitä ovat 1) tekstityyppi, 2) leksikaalinen 

konteksti, 3) syntaktiset rakenteet, 4) syntaktisten argumenttien semanttiset luokat 

ja 5) morfologiset piirteet. Aikaisemman synonymian tutkimuksen puutteena on 

ollut, että se on rajautunut pääsääntöisesti 1) pareittaisiin vertailuihin tai 2) 

yksittäisiin kontekstipiirteisiin tai piirrekategorioihin kerrallaan rajautuviin 

selitysmalleihin. 

Näin ollen tavoitteenani on osoittaa käytännössä, kuinka 1) useamman kuin 

kahden synonyymisen sanan joukon käyttöä ja eroavaisuuksia voidaan tutkia 

kokonaisvaltaisesti tekstiaineistojen avulla, 2) huomioimalla kattavasti eri 

kontekstipiirrekategoriat ja 3) havaitsemalla eri piirteiden väliset riippuvuudet ja 

keskinäiset painoarvot tilastollisia monimuuttujamenetelmiä hyödyntämällä. 

Menetelmämielessä tutkimukseni on jatkoa Griesin (2003) sekä Divjakin ja Griesin 

(2006) työlle. Tarkoitukseni on kuvata seikkaperäisesti, miksi valitsen eri 

tilastollisia menetelmiä eri vaiheissa ja kuinka näitä tilastollisia menetelmiä 

käytetään. Keskeinen tulos on, että n. 100 lingvistisen eli morfologisen, syntaktisen 

ja semanttisen tekijän avulla voidaan selittää 2/3 (65%) neljän yleisemmän ajatellasynonyymin 

käytöstä. 

Tutkimuksessani kehitettyjen ja esitettyjen menetelmien avulla voidaan 

yleisesti systematisoida sanakirjojen toimitustyötä ja tarkentaa näin syntyviä 

leksikografisia kuvauksia. Mikäli käytettävissä on eurooppalaisia valtakieliä varten 

koottujen syntaktisesti ja semanttisesti annotoitujen tekstiaineistojen eli ns. 

puupankkien ja ontologioiden kaltaisia resursseja, voidaan tutkimuksessa 

kehitetyillä menetelmillä myös osittain automatisoida sanakirjatyössä käytettävien 

tekstiaineistojen esiprosessointia. 


OULU

Lähteet: 

Divjak, D. & Gries, S. Th. 2006. Ways of trying in Russian: Clustering and comparing behavioral 

profiles. Corpus Linguistics and Linguistic Theory. 

Gries, S. Th. 2003. Multifactorial analysis in corpus linguistics: a study of particle placement. 

Continuun, Lontoo, Englanti. 


OULU

5. DUFVA, HANNELE, PIETIKÄINEN, SARI & LEPPÄNEN, 

SIRPA – POHJOINEN MONIKIELISYYS 

Kielten laitos, Jyväskylän yliopisto 

Asiasanat: 

Esitelmässämme käsittelemme pohjoisten turistikohteiden monikielisyyttä. 

Napapiirin pohjoispuolinen alue on jo historialtaan monikielinen paikka, jossa eri 

kansalliset kielet, saamen kielet ja muut vähemmistökielet ovat eläneet rinnan 

vuosikymmeniä ja satoja. Pohjoinen tutkimuskohteemme on kiinnostava juuri eri 

kielten, kulttuurien ja alueiden limittyvyydessään transnationaalinen Saamenmaa, 

eri kansallisvaltiot (Suomi, Norja, Ruotsi ja Venäjä) sekä esimerkiksi erilaiset 

Pohjois-Kalotin yhteistyöhankkeet kuvastavat alueen kielellistä ja kulttuurista 

kirjoa, johon yhteiskunnan muutokset globalisoituva maailma, uusmedia ja 

esimerkiksi juuri turismi tuovat uusia lisiä ja ulottuvuuksia. 

Esitelmässämme tarkastelemme pohjoista monikielisyyttä ensinnäkin 

teoreettisesti. Eräänä teoreettisena lähtökohtanamme on dialogisen kielifilosofian 

käsitys kielen heteroglossia -luonteesta. Tällöin eri kieliä ei tarkastella erillisinä 

(kansallisina, monologisina) koodeina, vaan tilanteisesti vaihtelevina ja muuntuvina 

moninaisten puhetapojen ja multimodaalisten käytänteiden kirjona. Kielen 

käyttäjille monikielisyys näyttäytyy tällöin tarjontana (ja/tai resursseina), joiden 

haltuunottoa ja käyttöä säätelevät - rajoittavat ja mahdollistavat - useat sosiaaliset ja 

kulttuuriset seikat. Hahmottelemme myös ajatusta kielen dynaamisesta luonteesta 

kielentymisen (languaging) käsitteen kautta, jolla haluamme korostaa kielen 

tapahtuma-luonnetta. Kieli ymmärretään monimuotoiseksi, jatkuvasti liikkeellä 

olevaksi ja uudelleen muotoutuvaksi erilaisten käytänteiden verkoksi. Silloin 

monikielisyys onkin tavallaan kielen itsensä luontainen piirre. 

Kerromme esitelmässämme huomioista, joita olemme tehneet tutkimissamme 

turistikohteissa: näitä ovat Rovaniemellä sijaitseva Santa Park, Saariselän 

matkailukeskus sekä saamelaismuseo ja luontokeskus Siida Inarissa. 

Tarkastelemme joulukuussa 2006 keräämämme pilottiaineiston avulla näitä 

pohjoisen monikielisyyden paikkoja - niiden diskursseja ja käytänteitä ja näiden 

herättämiä kokemuksia. Montako kieltä löytyy kauppakassin pinnasta? Osaako 

joulupukki japania? Missä ovat saamen kielet? Mitä tuttua serbialainen turisti voi 

löytää pohjoisesta? Onko englanti turismin lingua franca? 

Lähteet: 


OULU

6. ESKELINEN, RIIKKA – KALLIOLAISET IDENTITEETIT 

PAIKANNIMISTÖN KUVAAMINA 

HY, suomen kielen ja kotim. kirjallisuuden laitos / Kotus 

Asiasanat: nimistöntutkimus, paikannimet, kaupunkinimistö, sosio-onomastiikka, 

sosiolingvistiikka 

Tutkin Helsingin Kallion kaupunginosan muutosta ja asukkaiden identiteettejä 

paikannimistön kuvaamina. Vertailen eri-ikäisten ja erilaisista taustoista lähtöisin 

olevien asukkaiden tapaa käyttää kaupunkinimistöä. 

Tutkimusaineistoni koostuu Kallion asukkaiden haastattelu- ja 

keskustelupuheesta. Teoreettisena viitekehyksenä työssäni on paitsi 

sosiolingvistinen nimistöntutkimus ja yleensä kielentutkimus myös kirjallisuustiede 

ja kirjallinen maantiede. 

Tutkimukseni edustaa sosio-onomastista eli nimien käytön tutkimusta ja on 

osa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Helsingin yliopiston maantieteen 

laitoksen yhteistyöhanketta Nimimaiseman muutos Helsingin sosiolingvistisesti 

moninaistuvissa kaupunginosissa. Sekä sosio-onomastiikka että kaupunkinimistön 

tutkimus ovat uusia suuntauksia nimistöntutkimuksen alalla. 

Kaupunkimaiseman paikannimistö on kerroksellista ja varioivaa. Se koostuu 

sekä virallisesta eli suunnitellusta että epävirallisesta, asukkaiden omaehtoisesti 

luomasta nimistöstä. Arjessaan kaupunkilaiset käyttävät näitä molempia; 

nimenkäyttökonteksti ja nimeen sekä paikkaan liitetyt merkitykset ja mielikuvat 

ohjaavat asukkaiden nimivalintoja. Tarkastelen asukkaiden nimien osaamista ja 

tuntemusta, heidän nimien ja kielen käyttöön liittyviä mielikuviaan sekä 

epävirallisten nimien käyttötarkoituksia (esim. asenteiden ilmaisu, paikkaan 

kuuluminen). 

Ajallisten muutosten tutkiminen on työssäni tärkeässä osassa. Nimien käytön 

ja tuntemisen perusteella kuvaan ja selitän Kallion muutosta. Esittelen Kallion 

kaupunginosan historiallista ja sosiologista taustaa: Kallion syntymistä, kasvamista 

ja muuttumista 1870-luvulta nykypäivään, sen imagoa nyt ja ennen. 

Merkittävää on myös ajan vaikutus nimien osaamiseen ja käyttöön. 

Tarkastelen muualta muuttaneiden nimien oppimista sekä nimimaiseman ja 

identiteetin rakentumista Kalliossa asutun ajan perusteella. Tutkin myös asenteiden 

ja mielikuvien välittymistä nimien käytössä eri aikoina. Tämä koskee paitsi 

epävirallista nimistöä myös yritysten (esim. baarien) nimenantoperusteita. 

Tarkastelen, mitä viestejä asukkaiden epävirallisten nimien käyttöön liittyy, 

millaista tunnelmaa epävirallisten nimien käytöllä tavoitellaan kirjallisuudessa ja 

millainen imago paikalle pyritään luomaan sekä onko tällainen tunnelmien ja 

imagon luominen ollut erilaista eri vuosikymmeninä. 

Lähteet: 


OULU

7. ESLON, PILLE – EESTI VAHEKEELE KORPUSE TEKSTIDE 

ANALÜÜSI ALUSTEST 

yleisen kielitieteen laitos, Tallinna 

Asiasanat: 

Eesti sihtkeelega õppijakeele näited on koondatud Tallinna ülikooli eesti vahekeele 

korpusse (vt EVKK: http://evkk.tlu.ee - 19.02.2007). Õppijakeele analüüsi aluseks 

on mitmemõõteline lingvistiline veaklassifikatsioon, mille loomisel on arvestatud 

keelendi õigsust edastatava tähenduse seisukohast (semantika), keelendi vormilist 

õigsust (grammatika) ning kasutuse sobivust (pragmaatika). Tegu on lingvistilise 

veaklassifikatsiooniga, milles lähtutakse keelest kui paradigmaatiliste ja 

süntagmaatiliste seoste süsteemist. Paradigmaatilised seosed on hierarhilised, iga 

alamtaseme keelend sisaldub igas kõrgemas tasandis ning iga kõrgema tasandi 

keelend hõlmab alamatasemelisi (grafeem, morfeem, sõna, sõnaühend, lause, tekst) 

ja vastupidi. Süntagmaatilised seosed on lineaarsed, neis kombineerub leksika-, 

morfoloogia- (leksikaalgrammatika, morfonoloogia, morfoloogia, morfosüntaks) ja 

lausetasandi (süntaks, registri valik ja pragmaatika) reeglistik. 

Veaklasside, -liikide ja alamliikide väljatoomine ning alamliikide jagunemine 

veelgi kitsamateks vea ilminguteks annab võimaluse kirjeldada viga 

mitmemõõteliselt, rääkida veast mitte ainult kui tagajärjest, vaid välja tuua ka vea 

tekkepõhjusi. Need kaks poolt põhjus ja tagajärg on vigade interpreteerimisel 

omavahel lahutamatult seotud. Ühe või teise märkimata jätmine tekitab 

ebaadekvaatseid tõlgendusi, mis omakorda võivad üle kanduda õppeprotsessi, 

veateraapiasse ja -diagnostikasse, luues nähtumusel põhinevaid formaalseid või 

suisa valesid seoseid. Seetõttu toetub EVKK märgendussüsteem veaklassi, -liigi ja 

alamliikide vahelistele seostele. Vea tekkepõhjuste väljatoomisel arvestatakse ka 

K1 ja K2 vaheliste sümmeetria, asümmeetria ja analoogiaseoste olemasoluga. 

Tavapäraselt saab üks keeleviga ikka mitu märgendit ning see ei johtu 

veaklassifikatsiooni puudulikkusest, vaid on vea olemuse väljendus. Kui loomuliku 

keele süsteemi lingvistilise kirjeldamise puhul räägitakse interpretatiivsetest 

kategooriatest ja keelendite keerulisest funktsionaalsest potentsiaalist, siis sama 

kehtib ka vahekeele süsteemi ja selles ilmnevate vigade suhtes interpretatiivsus on 

veale iseloomulik tunnus. Järelikult peab vea olemusega adekvaatne 

klassifikatsioon olema mitmemõõteline: iga sügavama tasandi viga on iga kõrgema 

tasandi konkretiseering vähemalt kolmes aspektis (semantika, grammatika, 

pragmaatika). Hetkel on EVKK vealiikide määramise aluseks ligi 300 tunnust. 

Niisugust veaklassifikatsiooni võib visualiseerida vealiikide vastastikuste 

sõltuvuste puuna, tänu millele võime näha vigade hierarhiat ning kirjeldada viga ja 

selle tekkepõhjusi tunduvalt avaramalt, samas ka täpsemalt kui seni on tehtud. 

Lisaks võimalusele õppijakeelt süsteemselt uurida saab mitmemõõtelise 

veaklassifikatsiooni alusel parema ülevaate ka sellisest tähtsast mõjurist sihtkeele 


OULU

omandamisel nagu keelendite sekundaarsed funktsioonid. Just kategooriate 

üleminekualadel ja keelenditevahelistes seostes realiseerub nende funktsionaalne 

potentsiaal, võimalus olla kasutatud samades või erinevates sekundaarsetes 

funktsioonides ning samades või erinevates kontekstitüüpides. Teisalt on ka 

vahekeele analüüs näidanud, et vead tekivad eelkõige sel juhul, kui õpitava ja 

emakeele keelendeid kasutatakse sekundaarsetes funktsioonides. Järelikult aitab 

seoste ning üleminekualade leidmine erinevate veaklasside, liikide, alamliikide jne 

vahel meil paremini mõista nii õppijakeele olemust kui vigade tekkepõhjusi. Seoste 

ilmnemisel peaks olema võimalik teatud vealiikide järgi prognoosida teiste nendega 

enamseotud vigade esinemise tõenäosust. 

Kokkuvõtvalt: mitmemõõtelise veaklassifikatsiooni alusel saab uurida 

sihtkeele reeglite vale kasutamist ja ekslikke ülekandeid õppijakeeles süsteemselt, 

tuues välja teise keele omandamiseks olulised universaalsed nähtused, mis tingivad 

vajaduse uutel alustel rajanevate ainekavade, õpikute, õppematerjalide loomiseks. 

Selles osas on mõttekas võrrelda ka õppijakeelt ja sõnasagedust loomuliku 

keelekasutuse ja sõnasagedusega. 

Lähteet: 


OULU

8. GRANQVIST, KIMMO – VARTALON MUODOSTAMISESTA JA 

VALINNASSA – MUTTA TARVITAANKO VARTALOITA? 

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 

Asiasanat: 

Kullakin lekseemillä on ainoastaan yksi leksikossa kuvattava juuri, mutta sillä voi 

sen sijaan olla suuri joukko eri vartaloita. Tällöin vartalon valinnan merkitys 

morfologisessa kuvauksessa korostuu erityisesti, kuten muun muassa Aronoff 

(1992, 1994) ja myöhemmin Stump (2001) ovat painottaneet. Vartalot voivat erota 

toisistaan edustamiltaan morfosyntaktisilta piirteiltään tai semanttisesti, mutta 

vartalon valinta saattaa myös olla fonologisehtoista (Stump 2001: 169). Lekseemin 

kullakin vartalolla on oma ainutkertainen indeksinsä, jonka ainoana funktiona on 

yksilöidä vartalon vuorovaikutus morfologisten operaatioiden kanssa. Aronoffin 

(1992, 1994) termein tällaiset arbitraarisin indeksein yksilöidyt vartalot ovat 

morfomisia; niiden luonne on puhtaasti morfologinen, eikä siten niillä ole 

kieliopissa mitään roolia autonomisen morfologian ulkopuolella. 

Tarkastelen aluksi esitelmässäni Suomen romanin esimerkein vartalon 

valintaa paradigmafunktiomorfologiassa. Alkuperäisessä paradigmafunktiomorfologiassa 

vartalon valintaa säätelee suuri joukko sääntötyyppejä. Lisäksi 

vartalon valinnassa voidaan hyödyntää morfologisia metayleistyksiä, jotka ovat 

sääntöjä koskevia sääntöjä. Spencerin (ms.) yleistetyssä paradigmafunktiomorfologiassa 

vartalon valinta tapahtuu joko leksikossa tai morfologisten 

metayleistysten avulla (Zwicky 1994). 

Tuon esitelmässäni esiin osan ongelmista, jotka liittyvät vartaloon käsitteenä, 

jonka asemaa morfologisessa teoriassa Spencer (ms.), Luís ja Spencer (2005), 

Stump (2001) ja Aronoff (1994) pyrkivät korostamaan. Aronoff (1994: 31) 

määrittelee vartalon täydellisen sananmuodon siksi osaksi, joka jää jäljelle 

affiksaation poistamisen jälkeen, mutta rajanveto vartalon osien ja 

realisaatiosäännöin lisättävän affiksaation välillä jää arbitraariseksi. Vartalo 

määräytyy hänen mukaansa fonologisen merkkijonon osana ilman, että vartalon 

sisäiseen konstituenttirakenteeseen kiinnitetään huomiota. Vartalon käsitteen 

rakenteellisen perustan puuttuminen johtuu Aronoffin pyrkimyksestä nähdä 

morfologia mahdollisimman autonomisena vailla syntaktis-semanttista 

kosketuspintaa. (Embick & Halle 2005) 

Lähteet: 

Aronoff, Mark 1992. Stems in Latin verbal morphology. Teoksessa Aronoff, Mark, toim. 

Morphology Now. Albany: State University of New York Press, 532. 

1994. Morphology By Itself. Cambridge, MA: MIT Press. 

Embick, David & Morris Halle 2005. On the Status of Stems in Morphological Theory. 

http://www.ling.upenn.edu/embick/stem.pdf. 

Luís, Ana & Andrew Spencer 2005. A Paradigm Function account of `mesoclisis' in European 


OULU

Portuguese (EP). Teoksessa Booij, Geert & Jaap van Marle, Yearbook of Morphology 2004, 

toim., 177–228. 

Spencer, Andrew, ms. Generalized Paradigm Function Morphology. 

Stump, Gregory 2001. Paradigm Function Morphology. A Theory of Inflectional Form, Cambridge: 

Cambridge University Press. 


OULU

9. GROMOVA, LJUDMILA – TVERINKARJALAN FONEETTISIA 

ERITYISPIIRTEITÄ MATTEUKSEN EVANKELIUMIN 

KÄÄNNÖKSESSÄ 1820-LUVULTA 

Joensuun yliopisto, vieraat kielet 

Asiasanat: 

Tverin karjalaismurteiden katsotaan perinteisesti kuuluvan varsinaiskarjalan 

eteläisiin murteisiin eli saarekemurteisiin. Tverin murteet jaetaan kolmeen 

ryhmään: Tolmatshun, Vesjegonskin ja Zubcovan eli Djorzhan murteisiin. Suurin 

osa Tverin alueen karjalaisista puhuu Tolmatshun murretta. Sitä puhutaan 

Lihoslavlin, Ruameshkan, Maksuatihan ja Spiirovan piireissä. 

Tverinkarjalan kirjakieli alkoi kehittyä Tolmatsun murteella 1800-luvun 

alussa. Ensimmäinen käännetty teksti oli Matteuksen Evankeliumi, joka painettiin 

kyrillisin kirjaimin v. 1820 Pietarissa. Evankeliumin kääntäjinä olivat Kozlovan 

pappi Grigori Vvedenski ja Novotorzhskin hengellisen koulun opettaja Matvei 

Zolotinski. Molemmat kääntäjät olivat valmistuneet Tverin seminaarista. Grigori 

Vvedenski oli syntynyt karjalaisessa perheessä, jossa puhuttiin Tolmatshun 

murretta. Nykyään Matteuksen Evankeliumin käännöstä säilytetään Tverin 

valtionyliopiston kirjastossa. 

Saarekemurteet kuuluivat 1500-luvulla ns.Novgorodin eli Käkisalmen 

karjalan murteistoon. Pähkinäsaaren rauhassa v.1323 se tuli irrotetuksi 

sukulaismurteidensa yhteydestä. Venäjän kielen vaikutus Käkisalmen Karjalan 

murteisiin oli ollut tuntuva jo ennen Venäjälle siirtymistä Stolbovan rauhan jälkeen, 

ja se ilmeni mm. konsonanttien soinillistumisena ja palataalistumisena. Vieraan 

venäjän kielen konservoimalla tverinkarjalan murteella oli itsenäistä 

kehittymisaikaa noin pari sataa vuotta. Kieli muuttui, mutta saman aikaan se säilytti 

Käkisalmen Karjalan murteistolle tyypillisiä alkuperäisiä piirteitä. 

Esitelmässä analysoidaan Matteuksen Evankeliumin käännöksen kieltä 

murteen foneettisten piirteiden näkökulmasta ja pyritään vastaamaan seuraaviin 

kysymyksiin: 

1. Millaisia venäjän fonologiasta johtuvia piirteitä ilmenee Evankeliumin 

käännöskielessä? 

2. Millaisia Käkisalmen Karjalan murteistolle tyypillisiä piirteitä esiintyy 

käännöksessä? 

Lähteet: 


OULU

10. GRÖNHOLM, MAIJA – NEGAATIOKONSTRUKTIOT SUOMEN 

KIELESSÄ (L2) 

Åbo Akademi, Vaasa 

Asiasanat: 

Tämän esityksen tarkoituksena on tarkastella ruotsinkielisten kielenoppijoiden 

negaatiokonstruktion oppimista suomen kielessä toisena kielenä. Käytän aineistona 

peruskoululaisten ja abiturienttien kirjoitelmia. Oppimisjatkumoa tarkastelemalla 

pyrin selvittämään, onko suomen kielen negaation oppimisessa tietty 

oppimisenkulku, joka olisi nähtävissä samanlaisena kaikilla kielenoppijoilla 

riippumatta oppimisen alkamisiästä. Suomen opetusta annetaan ruotsinkielisissä 

kouluissa pääasiassa kolmen eri opetussuunnitelman mukaan: perinteinen suomen 

opetus toisena kotimaisena kielenä (9-vuotiaasta), äidinkielenomainen opetus 

kaksikielisille ja kielikylpyopetus (5-vuotiaasta). Eri opetusmenetelmät 

vaikuttanevat ainakin oppimistahtiin. 

Negaation kehitystä toisen kielen oppimisessa on tutkittu varsin paljon jo 

1970-luvulta lähtien. Tärkeä aspekti negaation L2-oppimisessa on keskittynyt 

kieltosanan paikan tarkasteluun suhteessa verbiin. Yleisesti on havaittu kieltosanan 

sijoittuvan L2:ssa preverbaalisesti riippumatta ensikielen järjestyksestä. 

Postverbaalista kieltosanan positiota on pidetty tunnusmerkkisempänä samoin kuin 

kieltosanan sidonnaisia morfeemeja. Negaation oppimisessa on havaittu myös 

samankaltaista kehitystä ensikielen kanssa. 

Suomen ja ruotsin kielen negaatiot eroavat rakenteellisesti toisistaan 

huomattavassa määrin. Kielitypologisesti suomen kielen kieltosanan 

proverbaalinen positio on tunnusmerkittömämpi kuin ruotsin systeemi, mutta 

morfologisesti suomen kieltoverbi ja pääverbi ovat suomessa tunnusmerkkisempiä. 

Oletukseni on, että kielenoppijoiden kieltomuodoissa esiintyvät virheet kasaantuvat 

juuri morfologisesti tunnusmerkkisiin verbimuotoihin (esim. imperfektimuotoihin) 

ja morfofonologisesti tunnusmerkkisiin verbivartaloihin (esim. astevaihtelunalaisiin 

verbeihin), esim. en halusi, po. en halunnut tai ei tietää, po. ei tiedä. 

Lähteet: 


OULU

11. HAMMARI, JUKKA-PEKKA – TOLKIEN, QUENYA JA SUOMI; 

KAKSIKKO JA KIELET 

Asiasanat: J.R.R. Tolkien, Quenya, keinotekoiset kielet, kaksikko, duaali, 

konkretismi 

Esitykseni on aihe kahtalainen: ensinnäkin aion esitellä ja käsitellä J.R.R. Tolkienin 

laatimaa kuvitteellista kieltä quenyaa, jonka yhtenä innoituksen lähteenä on ollut 

suomen kieli; toiseksi aion käsitellä kaksikon luonnetta ja asemaa 

yleiskiel(itiete)ellisenä ilmiönä. Näillä aiheilla on sikäli yhteys, että kaksikko 

esiintyy kieliopillisena lukumuotona quenyassakin: ort-ëa-n má-nya-t ’nostan 

(molemmat) käteni’, u-túl-ië-mmë i osto-llo ’me kaksi olemme tulleet 

kaupungista’. 

Tolkien on tullut tunnetuksi Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings) 

-fantasiaromaanin tekijänä. Koko Tolkienin tarusikermän pohjana oli hänen 

laatimansa mielikuvituskieli quenya, jonka puhujiksi hän haltiakansansa 

maailmoineen ja aikakausineen loi ja jonka yhtenä kielellisenä ja kirjallisena 

esikuvana toimivat suomen kieli ja Kalevala. Mutta millainen kieli quenya oikein 

oli? Tolkienin teoksissa quenyasta esiintyy katkelmia luomassa salaperäistä 

tunnelmaa, mutta vasta viime vuosikymmeninä lisäaineistoa on ollut saatavilla. 

Käsittelen seuraavia kysymyksiä: 1) millainen oli quenyan äänne- ja muotorakenne 

ja mihin todellisiin kieliin se pohjautui ja miten se poikkeaa näistä; 2) miten 

uskottava kieli quenya on. Tolkien itse oli filologi ja muinais- ja keskienglannin 

tuntija; 3) mitä tällaisella keinotekoisella kielellä on luonnollisten kielten vasta- ja 

vertauskohtana annettavanaan? Erkki Itkonen (Kieli ja sen tutkimus 1966: 78) 

kirjoittaa, että se ”aines, jota formaalinen synkroninen aineisto kustakin yksityisestä 

kielestä tarvitsee, on varsin suppea, joten sen tyhjentävä käsittely yhdessä ainoassa 

teoksessa lienee periaatteessa mahdollista.” Itkosen kanta on liioiteltu, mutta 

quenyan lähes kemiallinen puhtaus mahdollistaa koko sen rikkaan muotorakenteen 

esittämisen muutamalla sivulla mikä antaa ajattelemisen aihetta näinä 

mammuttitautia potevan kielenkuvauksen aikoina. Jaan esitykseni yhteydessä 

lähdeaineistosta (myöhään julkaistut Tolkienin teokset ja Internet) koostamani 

quenyan kieliopillisen kuvauksen. 

Kaksikko on eräässä mielessä kiistanalainen kieli-ilmiö. Toisaalta sitä on 

pidetty joskus vanha- ja jopa alkukantaisena ilmiönä, jonka osana on ollut kerta 

kaikkiaan väistyä (ks. Itkonen 1966: 253, 254, 297, 298, Korhonen Kielen synty 

1993: 320, 329); tällainen käsitys liittynee havaintoon kaksikon puuttumisesta 

nykyisistä ns. sivistyskielistä (= ’läntiset indoeurooppalaiset kielet’) ja 

esiintymisestä ns. luonnonkansojen kielissä (Itkonen puhuu jopa ”luonnonkielistä”, 

1966: 255), jolloin ilmiötä on selitetty varhaiskantaisen ajattelun ns. konkretismilla. 

Tällaiset psykologisoivat selitysmallit ovat kiehtoneet jostakin syystä erityisesti 


OULU

filosofeja ja psykologeja: ”Lapsen ja luonnonkansojen kieli on vielä kiinteästi 

sidoksissa konkreettiin todellisuuteen”; ”Konkreetti todellisuus hallitsi kieltä siinä 

määrin, ettei pelkkä ”he tekevät sitä ja sitä” riittänyt ilmaisemaan puhujan eloisaa 

mielikuvaa kahdesta toimivasta yksilöstä” (LehtovaaraHagfors 1977: 132, vrt. 

myös Partanen 1997: 272: ”Varhaiskantaisista kielistä puuttuvat korkeamman 

[asteen] yleistykset”). Toisaalta kaksikko esiintyy sanskritissa ja antiikin kreikassa, 

jolloin taas on kirjoitettu tämän kielen käsittämättömästä kyvystä ”ilmaista 

abstraktisinkin aina plastillisesti, puhtaimmat käsitteet aistihavainnollisen 

käsitettävinä” ja suunnattomasta muotorikkaudesta, ”johon sisältyy useita vain sille 

ominaisia muotoja, kuten mediumi ja duaali”, joista ”varsinkin kaksi viimeistä 

ovat ihailtavan subtiileja; sillä, mitä tehdään k a h d e n, on ehdottomasti 

toisenlainen luonne kuin sillä, mitä tehdään useampien kanssa tai yksinään.” (Egon 

Friedell 1989: 450 Friedellin mukaan tämän muodostuman syntymiseen ”lienee 

vaikuttanut se tärkeä sija, mikä erotiikalla oli kreikkalaisessa elämässä.” [Sic!]) 

Kreikkalaiset pitivätkin kieltään ainoana oikeana kielenä ja ilmeisesti ovat 

onnistuneet jättämään tämänkin käsityksen perintönään retoriikkaan taipuvaisille 

kommentaattoreille. (Kreikka oli suomen ja latinan lisäksi myös Tolkienin quenyan 

esikuvana.) Kaksikon nousu ja tuho kielen rakenteena on sinänsä vaikeasti 

selitettävä ilmiö, mutta käsitykseen jostakin sen erityisestä ”alkukantaisuudesta” 

liittyy kuitenkin kielellis-loogillinen virhe, jonka tulisi olla yleisesti tunnettujen 

kielellisten seikkojenkin nojalla helposti havaittavissa ja osoitettavissa. 

Lähteet: 


OULU

12. HARJUNIEMI, JENNA – SEKSISMI KIELESSÄ JA 

KÄSITEJÄRJESTELMÄSSÄ 

Oulun yliopisto, Saksan, ranskan ja pohjoismaisten kielten laitos 

Asiasanat: kognitio, semantiikka, sukupuoli, seksismi, feminiinijohdokset 

Esitelmäni esittelee väitöskirjani metodiikan ja teoreettisen kehyksen. 

Tutkimukseni käsittelee suffiksijohdettujen feminiinisten ammattia ja henkilöä 

tarkoittavien sanojen (esim. opettajatar, kreikatar, papitar ja kreivitär) semanttista ja 

kognitiivista rakennetta. Kyseessä on kielen, kognition ja seksismin välisen suhteen 

tutkimus. Analyysini pohjautuu kognitiiviseen semantiikkaan, johon yhdistän myös 

naistutkimuksen aspektin. Itse väitöskirja käsittelee ruotsin, suomen ja saksan 

feminiinijohdoksia, mutta esitelmässäni keskityn suomenkielisiin sanoihin. 

Kieli on ihmisen tärkeimpiä kognitiivisia kykyjä. Sen tehtävä ei ainoastaan 

ole toimia kommunikaatiovälineenä, vaan se heijastaa myös yhteiskunnan arvoja, 

asenteita ja käsityksiä. Naista tarkoittevat sanat ovat sen vuoksi kiinnostava 

tutkimuskohde, kun halutaan analysoida miten kulttuuri ja yhteiskunta 

käsitteistävät sukupuolen. Keskeisin kysymyksenasetteluni on seuraava: Miten 

yhteiskunnan sukupuolta koskevat arvot, asenteet ja käytännöt heijastuvat kieleen? 

Miten tätä voidaan kuvat ihmisen käsitejärjestelmän puitteissa? 

Analyysissani pidän semanttisena rakenteena feminiinijohdoksen parafraasia 

eli sitä, miten se voidaan ilmaista toisin sanoin, esim. opettajatar = naispuolinen 

opettaja, kreikatar = kreikkalainen nainen, papitar = nainen joka toimii pappina eikristillisissä 

uskoinnoissa sekä kreivitär = kreivin vaimo. Vaikka nämä johdokset 

muodostetaan samalla sananmuodostusmetodilla ja saman feminiinisuffiksin 

avulla, niiden parafraasit eroavat toisistaan kieliopillisesti, semanttisesti ja 

kognitiivisesti. Parafraasien lähteenä toimivat yksikieliset sanakirjat; kyseessä on 

siis konventionaalinen sanakirjamääritelmä. Olen löytänyt neljä erilaista 

systemaattista tapaa määritellä feminiinisiä sanoja (ks. ylhäällä). Näiden perusteella 

olen jakanut sanat neljään erilaiseen semanttiseen tyyppiin, joista kukin edustaa 

erilaista tapaa käsitteistää sukupuoli siten, että erilaiset kieliopilliset rakenteet 

heijastavat käsitteistyksen eroja (Langackeria mukaillen). 

Lähteet: 


OULU

13. HEIKKINEN, VESA – KOHTI LAAJAA 

TEKSTILAJITUTKIMUSTA 


Asiasanat: 

Ihmisen toiminta jäsentyy nykyisessä media- ja tekstiyhteiskunnassa paljolti 

opittujen tapojen eli tekstilajien varaan. Aikaamme leimaa kielellisten toimintojen 

ja käytäntöjen kirjavuus. Kansalaisilta edellytetään monenlaisia tekstitaitoja ja 

kielitietoisuutta, ja kysymykset kielen ja kansanvallan suhteesta ovat erittäin 

ajankohtaisia. Mutta mitä tekstilajimme ovat ja miten niistä on tullut 

nykyisenlaisia? Miten tekstilajeja ja niiden muuttumista voi tutkia kielitieteen 

keinoin? 

Kielioppityöryhmän mietinnön 1994 lopussa annetaan suosituksia 

tulevaisuuden tutkimushankkeiksi ja muiksi toimenpiteiksi. Yksi suosituksista on 

deskriptiivisen kieliopin kirjoittaminen, toinen ”tekstilajien kehittymisen 

tutkiminen”. Ryhmän mielestä kulttuurihistoriallisesti tärkeä tekstilajien 

kehittyminen on jäänyt tutkimuksen ulkopuolelle, ja ryhmä toivoo, että tämä puute 

korjattaisiin tutkimushankkeella, joka selvittäisi, ”minkä vaiheiden kautta 

suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa on päädytty nykyisiin tekstilajeihin”. 

Pohdin esitelmässäni, miksi tuollainen laaja tekstilajitutkimus olisi juuri nyt 

paikallaan ja mitä tutkimushankkeen aloittaminen edellyttäisi. Käyn läpi joitakin 

kysymyksiä, joihin pitäisi ottaa kantaa hanketta suunniteltaessa: Miten yhdistetään 

kielen analyysi kulttuurin ja yhteiskunnan analyysiin? (Oletus on, että 

kielitieteellisessä tekstilajitutkimuksessa näin on tavalla tai toisella tehtävä.) Miten 

yhdistetään kvalitatiivinen tekstianalyysi kvantitatiiviseen korpusanalyysiin? 

(Oletus on, että tämä on välttämätöntä, kun halutaan saada tietoja monien 

aikakausien teksteistä, eri yhteyksissä tuotetuista ja vaihtelevia tarkoituksia varten 

tehdyistä teksteistä.) Millaisia teoreettis-metodisia lähtökohtia tutkimuksessa 

kannattaa soveltaa? Miten valita aineisto? 

Näitä kysymyksiä pohditaan myös Kotuksen Tekstilajitutkimuksen teoriaa ja 

metodeja -hankkeessa, jonka vastuuhenkilö olen. Kutsunkin esitelmässäni 

tekstilajista ja tekstilajeista kiinnostuneita opinnäytteiden tekijöitä ja muita 

tutkijoita yhteistyöhön, joka tähtää laajan empiirisen tekstilajihankkeen 

perustamiseen. 

Lähteet: 

Kielioppityöryhmän mietintö (1994): Kieli ja sen kieliopit. Opetuksen suuntaviivoja. Helsinki: 

Opetusministeriö, Painatuskeskus. 

Tekstilajitutkimuksen teoriaa ja metodeja (2007) = Hankesuunnitelma. Helsinki: Kotus. Kotimaisten 

kielten tutkimuskeskus: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=257 (haettu 19.2.2007). 


OULU

14. HEIKKOLA, LEENA MARIA – KOGNITIIVISEN FATIIKIN 

VAIKUTUS MS-POTILAIDEN KIELEEN 

Suomen oppiaine/ Åbo Akademi 

Asiasanat: 

MS-tauti on Suomessa eniten nuoria invalidisoiva pitkäaikainen keskushermoston 

sairaus. Moninaisten fyysisten oireiden lisäksi MS-tautiin liittyy kognitiivisia 

häiriöitä, joihin kielellisetkin häiriöt liittyvät. Kieleen liittyviä häiriöitä on tutkittu 

lähinnä puhehäiriöinä, erityisesti dysartriaan liittyvinä häiriöinä, lääketieteellisin ja 

puheterapeuttisin metodein (ks. esim. Murdoch & Theodoros 2000). Kognitiivisista 

häiriöistä johtuvia kielellisiä häiriöitä ei ole juurikaan tutkittu. (Wikström 2002) 

Väitöskirjani ensimmäisessä artikkelissa tarkastelen kognitiivisen fatiikin 

vaikutusta MS-potilaiden kieleen. Vaikka kognitiivinen fatiikki on MS-taudin 

tyypillinen oire, sen tutkimus on ollut tähän mennessä hyvin vähäistä, eikä sen 

vaikutusta kieleen tai sen häiriöihin ole tutkittu lainkaan (ks. esim. Krupp & Elkins 

2000). Tutkimus suoritetaan yhteistyössä Maskun neurologisen 

kuntoutuskeskuksen ylilääkäri Juhani Ruutiaisen sekä neuropsykologi Päivi 

Hämäläisen kanssa. 

Aineisto hankitaan kaksiosaisella tutkimusmenetelmällä. Ensimmäisessä 

osiossa 20 koehenkilöä ja verrokkia tuottavat spontaania puhetta aiemmin 

erityisesti afasiatutkimuksessa käytetyn kuvamateriaalien, mm. Frog Stories - 

kuvakirjojen avulla. Haastattelut nauhoitetaan. Lisäksi koehenkilöille ja verrokeille 

teetetään kaksi sanamuistia ja semanttista muistia mittavaa neuropsykologista 

koetta. Toisessa osiossa neuropsykologi Hämäläinen teettää koehenkilöille ja 

verrokeille kattavan neuropsykologisen testipatteriston, josta saadaan arvokasta 

taustatietoa henkilöiden semanttisesta muistista ja kognitiivisesta tasosta. 

Tutkin kognitiivisen fatiikin vaikutusta MS-potilaiden kieleen kiinnittämällä 

huomiota koehenkilöiden sanasujuvuuteen, lausepituuteen sekä kieliopillisiin 

rakenne-eroihin haastattelun eri vaiheissa. Lisäksi tarkastellaan taukojen merkitystä 

koehenkilöiden puheessa. Esitelmässä keskityn tarkastelemaan kognitiivisen 

fatiikin vaikutusta viiden koehenkilön ja viiden verrokin kieleen. 

Lähteet: 

Lauren B. Krupp & Leigh E. Elkins (2000). Fatigue and declines in cognitive functioning in 

multiple sclerosis. Neurology 55:934939. 

Murdoch, Bruce E. & Lehtlean, Jennifer B (2000). Language disorders in multiple sclerosis. 

Teoksessa Murdoch, Bruce & Theodoros, Deborah (toim.). Speech and Language Disorders 

in Multiple Sclerosis. London and Philadelphia: Whurr Publishers. 

Wiktsröm, Juhani (2002). Multippeliskleroosi (MS-tauti). Teoksessa Kunnamo, Ilkka (päätoim.) ym. 

Lääkärin käsikirja. Helsinki: Duodecim. 


OULU

15. HEINONEN, TARJA – LÄHISYNONYMIASTA 


Asiasanat: 

Vuosituhannen alku on ollut vilkasta aikaa lähisynonymian tutkimuksessa suomen 

kielessä (mm. Arppe 2006, Jantunen 2001, Sivonen 2005, Vanhatalo 2005). 

Lähisynonymialla tarkoitetaan tässä sanojen sekä mahdollisesti sanaa pidempien 

leksikaalistuneiden yksiköiden samamerkityksisyyttä lähentelevää suhdetta. Termi 

on valittu varovaisuussyistä ja korostamaan kaikkien lekseemien perimmäistä 

oppositiosuhdetta toisiinsa nähden, jota termin synonymia käyttö ei tuo esiin. 

Lekseemit poikkeavat toisistaan tyylillisesti, syntaktisesti, kollokationaalisesti 

ja merkitykseltään. Sanojen merkityksen määrittely nähdään kuitenkin nykyään 

usein jopa mahdottomana tehtävänä. Korostetaan sitä, että lekseemit tarjoavat vain 

kommunikaatioresurssin, eivät lopullista tulkintaa (esim. Croft & Cruse 2004). 

Leksikografina katson kuitenkin, että sanoista ja sanojen merkityksistä voidaan 

puhua toisten sanojen avulla, vaikkakin ehkä epätyydyttävästi siihen nähden kuinka 

suoraviivaista on tutkia sanojen tekstikonteksteja. 

Tässä esitelmässä kartoitan toisiaan merkitykseltään muistuttavien sanojen 

muodostamia sanaperheverkostoja Kielitoimiston sanakirjan tietokannassa sekä 

vertaan näin saatuja tuloksia edellä mainittujen suomen kieltä koskevien 

tutkimusten kanssa. Taustaksi esittelen eri sanakirjojen tapoja käsitellä synonymiaja 

lähivastinesuhteita. 

Lähteet: 


OULU

16. HEINSOO, HEINIKE – SYDÄN KÄMMENELLÄ 

Tarton yliopisto, itämerensuomalaisten kielten laitos 

Asiasanat: 

Sydän sanalla on monta merkitystä. Anatominen- verenkierron keskuselin. Jos 

jotakin epämiellyttävää tapahtuu niin sydäntä etoo, kääntää. Käsi sydämellä 

tarkoittaa ehdotonta vilpittömyyttä. Ilon tunteesta sydän paisuu ja hypähtää. Tuska 

taas kuoristaa sydäntä. Pelon tunteesta sydän on syrjällään, kintaanpeukalossa ja 

kourassa. On sydänkuu ja sydänyö ja sydänpäivä. 

Haluan vertailla sydän-sanojen merkitystä ja käyttöä virossa ja suomessa. 

Huonovointisella ihmisellä viroksi süda läigib, jos virolainen haluaa puhua 

asioista niin hän puistab südant. Pelosta taas sanotaan, että süda läks saapasäärde. 

Jotkut ilmaisut ovat ihan samanlaista perua, jotkut taas ihmetyttävät. Haluan puhua 

sydämestä sydämestä. 

Lähteet: 


OULU

17. HYNÖNEN, EMMI – TERMIN ESSIIVI (ESSIVE) FUNKTIOISTA 

KIELITIETEESSÄ 

Turun yliopisto, suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos 

Asiasanat: 

Termi essiivi lienee lähes jokaiselle suomalaiselle tuttu osa sijamuotoluetteloa. 

Termin juuret ovat latinassa, ja se on jo 1800-luvulta ollut käytössä suomen ja sen 

sukukielten kuvauksessa yleisen olosijan nimityksenä. Taustalla on Rasmus Raskin 

sepittämä sijamuodon nimi casus essivus, 'olemiseen liittyvä sijamuoto' 

(Koukkunen 1990 s.v. essiivi). Kansainvälisessä kielitieteellisessä tutkimuksessa 

termillä on kuitenkin muita käyttöjä. Tässä esitelmässä valotan termin käyttöä sekä 

sen merkityksiä ja yhteyksiä fennistiikassa käytössä olevaan essiivi/essive-termiin. 

Kielitypologiassa essiivi/essive-termiä käytetään myös skemaattisemmin, 

olopaikallissijan nimityksenä. Esim. Comrie ja Polinsky (1998: 98) määrittelevät 

tabasaranin kielen oletettua ennätyksellistä sijamäärää koskevassa artikkelissaan 

termin essive merkitykseksi "location at a place"; eroja tulosijojen nimikkeinä 

ovat ablative ja allative. Myös suomen essiivisijan taustalla on alkuperäinen 

lokatiivinen merkitys, jota tavataan nykyisin leksikaalistuneissa tapauksissa (kotona, 

kauka-na) (Hakulinen 1979: 101). Lokatiivisuuden ilmaiseminen on 

produktiivisena jäänyt pois käytöstä ennen kirjasuomen syntyä (Häkkinen 1994: 

197). 

Termi essiivi/essive on käytössä myös kognitiivisen kielitieteen alaan 

kuuluvassa metonymiatutkimuksessa, jossa se esiintyy verbiin koodatun 

semanttisen roolin nimenä. Essive verb on siis verbi, joka ilmaisee jonakin olemista 

tai toimimista, kuten esimerkiksi verbit to author 'kirjoittaa (kirja)' ja to knight 

'lyödä ritariksi' (Dirven 1999: 280; suomennokseni omiani). Suomen kielessä tähän 

verbiryhmään voitaisiin merkityksensä puolesta luokitella ainakin essentiaaliset 

verbijohdokset, joiden parafraasiksi usein luontevasti sopii olla + johdoksen 

kantasana + essiivin pääte (tuomaroida < olla tuomarina), joten myös tässä 

funktiossa termillä on yhteys fennistiikan essiivi/essive-termiin. 

Lähteet: 

Comrie, Bernard & Polinsky, Maria 1998: The great Daghestanian case hoax. Anna Siewierska 

(ed.), Case, Typology and Grammar. John Benjamins, Amsterdam/Philadelphia. 

Dirven, René 1999: Conversion as a Conceptual Metonymy of Event Schemata. Panther, Klaus- 

Uwe (ed.), Metonymy in Language and Thought. John Benjamins, Amsterdam/Philadelphia. 

Hakulinen, Lauri 1979: Nykysuomen rakenne ja kehitys. 4., korjattu ja lisätty painos. Otava, 

Helsinki. 

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. WSOY, Helsinki. 

Koukkunen, Kalevi 1990: Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja. WSOY, Helsinki. 


OULU

18. HYVÄRINEN, IRMA – SAKSAN JA SUOMEN 

KOMMUNIKATIIVISET RUTIINI-ILMAUKSET 

FRASEOLOGIAN PERIFERIAA? PRAGMAATTISTEN 

FRASEOLOGISMIEN RAJAAMISEN JA KONTRASTOINNIN 

ONGELMIA 

Helsingin yliopisto, saksalainen laitos 

Asiasanat: 

Esitykseni tavoitteena on pohtia kommunikatiivisten rutiini-ilmausten rajaamisen ja 

kielen tämän osa-alueen vertailuun soveltuvan tertium comparationis’in ongelmia 

osana tutkimushankettani "Saksan ja suomen kommunikatiiviset rutiini-ilmaukset 

fraseologian ja fraseografian näkökulmasta", joka kuuluu osahankkeena Helsingin 

yliopiston saksalaisen laitoksen kattoprojektiin "Vapaan syntaksin, fraseologian ja 

leksikon välimaastoa". 

Kommunikatiiviset rutiini-ilmaukset ovat olennainen osa jokapäiväistä 

vuorovaikutusta. Vakiintuneisuudessaan ne auttavat sekä puhujaa että kuulijaa 

hallitsemaan samankaltaisina toistuvia viestintätilanteita. Vaikka niiden 

sananmukainen merkitys on haalistunut, niiden pääpiirteittäinen merkitys on usein 

johdettavissa niiden osien merkityksen perusteella, joten niiden ymmärtäminen on 

vieraan kielen puhujalle helpompaa kuin niiden tuottaminen asianmukaisessa 

muodossa ja oikeassa yhteydessä. Rutiini-ilmauksia voi vain harvoin kääntää 

sananmukaisesti eikä tietylle ilmaukselle välttämättä aina ole vakiintunutta 

vastinetta toisessa kielessä. Perinteisissä sanakirjoissa rutiini-ilmaukset esiintyvät 

useimmiten ilman erityismerkintää kollokaatioiden ja esimerkkien seassa. 

Kommunikatiiviset rutiini-ilmaukset ovat siis haasteellinen tutkimuskohde niin 

kielten ja kulttuurien vertailun, vieraan kielen oppimisen ja opetuksen, 

leksikografian kuin käännöstutkimuksenkin näkökulmasta. 

Fraseologiantutkimuksessa kommunikatiivisten rutiini-ilmauksien on katsottu 

kuuluvan fraseologian periferiaan. Niihin voidaan silti soveltaa samoja kriteerejä 

kuin fraseologian ytimeen kuuluvien ns. referentiaalisten fraseolekseemien 

kuvaukseen: Morfosyntaktisesti ne voidaan jakaa itsenäistä lausumaa pienempiin 

ilmauksiin ja (potentiaalisesti itsenäisiin) lausumiin, ne voidaan luokitella niiden 

sisäisen rakenteen perusteella, ja semanttisesti ne voidaan jakaa täysin, osin tai eiidiomaattisiin 

ilmauksiin. Rutiini-ilmausten olennaisin piirre on kuitenkin niiden 

pragmaattinen erityisfunktio, ”tilanteisuus”, jonka perusteella niitä kutsutaan myös 

pragmaattisiksi fraseologismeiksi: Ne ovat joko tilannespesifisiä (tervehtiminen, 

esittely, anteeksi pyytäminen, kiittäminen jne.) tai monitilanteisia (keskustelun 

ohjaus ja jäsentely, metakommunikatio). 

Fraseologian ytimeen kuuluvia fraseolekseemejä, esim. verbi-idiomeja, on 

tutkittu saksaa ja suomea kontrastoiden jo hyvinkin perusteellisesti, kun taas 


OULU

kommunikatiivisista rutiini-ilmauksista on vain vähän kontrastiivis-fraseologisia ja 

leksikografisia tutkimuksia. Suurempaa huomiota rutiini-ilmauksiin on kiinnitetty 

keskusteluntutkimuksessa; sen piirissä saatujen tulosten seulominen ja arvioiminen 

fraseologian näkökulmasta tuo lisävirikkeitä tutkimukseeni. 

Lähteet: 


OULU

19. IDSTRÖM, ANNA – INARINSAAMESSA AIKA EI OLE RAHAA: 

KOGNITIIVISEN METAFORATEORIAN NÄKÖKULMA 

AIKAKÄSITYKSEN TUTKIMISEEN 

Suomalais-ugrilainen laitos, Helsingin yliopiso 

Asiasanat: inarinsaame, kognitiivinen metaforateoria, aikakäsitys, metafora 

Lakoff ja Johnson (1980) ovat osoittaneet, että englannin kielessä toistuu usean 

konventionaalisen, kielellisen metaforan taustalla käsitteellinen metafora “aika on 

rahaa”. Suomessa asia on samoin: me säästämme, kulutamme, tuhlaamme ja 

käytämme aikaa. Inarinsaamen kielen dokumenteissa (Itkonen 1986, Idström & 

Morottaja 2006, Koskimies & Itkonen 1917) tämä käsitteellinen metafora näyttäisi 

olevan marginaalinen. Sen sijaan lähteistä löytyvissä, konventionaalistuneissa 

inarinsaamen ilmauksissa, joissa ajatus ajasta on läsnä, toistuu toinen metafora: 

“aika on luonto”. Esimerkiksi eri vuodenaikoihin voidaan viitata mainitsemalla 

eläin, jonka käyttäytymisessä tapahtuu jotain huomiotaherättävää juuri siihen 

aikaan. Esittelen näitä inarinsaamen ilmauksia esitelmässäni. Tutkimuskohteenani 

on ennen assimilaation aikakautta puhuttu inarinsaamen kieli, jota iäkkäät 

inarinsaamelaiset yhä muistavat. En siis tutki revitalisaation ja uudissanojen myötä 

muokkautunutta nykyinarinsaamen kieltä. 

On toki selvää, että luontaistaloudessa eläneiden ihmisten aikakäsitys 

poikkeaa jälkiteollisen, teknistyneen ja kaupungistuneen yhteiskunnan 

aikakäsityksestä ja yhtä lailla on odotuksenmukaista, että tämä heijastuu kielessä. 

Tutkimukseni tuo esiin empiiristä todistusainestoa, joka tukee Hallin (1983) 

tunnettua teoriaa maailman kulttuurien polykronisista ja monokronisista 

aikakäsityksistä. Kellottomassa, esiteollisessa yhteiskunnassa aika on polykronista. 

Toimintaa rytmittää ympäristön havainnoiminen suhteessa tietoon ja kokemukseen, 

ei aikataulu. 

Lähteet: 

Hall, Edward Twitchell: The dance of life: the other dimension of time. Garden City, N.Y.: Anchor 

Press. 

Idström, Anna & Hans Morottaja 2006: Inarinsaamen idiomisanakirja. Inari: Sämitigge. 

Koskimies, A.V & T. Itkonen 1917: Inarinlappalaista kansantietoutta. Helsinki: Suomalaisugrilainen 

Seura. 

Lakoff, George & Mark Johnson 1980: Metaphors we live by. Chicago: University of Chicago 

Press. 

Itkonen, Erkki 1986: Inarilappisches Wörterbuch, osat 1-3. Helsinki: Suomalais-ugrilainen Seura. 


OULU

20. ITKONEN, ESA & PAJUNEN, ANNELI – EMPIIRISEN 

KIELITIETEEN METODOLOGIA 

Yleinen kielitiede/Turun yliopisto 

Asiasanat: 

Empiirinen tutkimus käsittelee ajallis-paikallisia esiintymiä. Statistiikan käyttö on 

luotettava merkki tutkimusotteen empiirisyydestä. 

Esitelmän lähtökohtana on Pajusen tutkimus suomen verbisanastosta 

(Pajunen 2001) ja erityisesti sen uusiutumisesta (Pajunen 2006). Aineiston 

muodostavat Nykysuomen sanakirja (1880-1960) ja Helsingin Sanomien korpus 

(2000-2001). Typologisessa kontekstissa substantiivit ja verbit tulkitan avoimiksi 

luokiksi (joskin poikkeuksia esiintyy). Suomessa verbien uusiutuminen on 

kuitenkin selvästi hitaampaa kuin substantiivien: uusista leksemeeistä korkeintaan 

5% on verbejä; aktiivisimmin laajenevat kompleksiset u-johdokset. 

Tämä on empiirisen tutkimuksen ‘ensimmäinen taso’. Seuraavaksi meidän on 

‘purettava esiin’ empiiriseen tutkimukseen sisältyvät käsitteellis-normatiiviset 

ennakko-oletukset ja näin osoitettava empiirisen tutkimuksen tosiasiallinen 

‘kerrostuneisuus’. 

Sosiolingvistiikassa aineistoon sovelletaan kieltä koskevaan normatiiviseen 

tietoon perustuvia ‘editoimissääntöjä’ (Itkonen 1983: 63-63, 264). Vastaavasti 

Pajunen (2006: 2) toteaa, että “olen siistinyt saatua aineistoa eri tavoin, olen mm. 

tasoittanut kirjoitusvirheiden ja kirjoitustapojen vaikutuksen”. Koska sanomalehden 

teksti joka tapauksessa tarkistetaan, aineisto on siis itse asiassa käynyt kahden 

‘normatiivisen seulan’ läpi. 

Seuraavaksi keskitytään avainkäsitteisiin substantiivi ja verbi. Ensiksikin jo 

länsimaisen perinteen alussa Apollonios Dyskolos määritteli akolouthia-käsitteensä 

avulla mahdollisen kielivirheen rajat: substantiivi voi esiintyä oikeassa tai väärässä 

sijassa, mutta me emme hyväksy sitä, että se esiintyisi esim. moduksessa (Itkonen 

1991: 203-205). Kyseessä on ‘kaksitasoinen normatiivinen seula’. 

Toiseksi vaikka substantiivi ja verbi kategorisoivat ajallis-paikallista 

todellisuutta (so. puhunnoksia), grammaatikolle jää suuri tulkinnallinen vapaus. 

Vaikka kl. kreikka ja latina ovat rakenteellisesti varsin lähellä toisiaan, Dionysios 

Traakialainen erotti 8 sanaluokkaa, mutta Marcus Terentius Varro vain 4: Verbi = - 

sija & +tempus, Substantiivi = +sija & -tempus, Partisiippi = +sija & +tempus, 

Partikkeli = -sija & -tempus (Itkonen 1991: 192-193, 199). 

Generativismi olettaa 4 sanaluokkaa (= V, N, A, P) kriteerein, jotka ovat 

käytännössä identtiset Varron kriteerien kanssa. Näin tehtäessä lyödään kuitenkin 

niin pahasti laimin kielen typologisesti dokumentoitu jatkumoluonne, että luokitus 

on “in fact empirically vacuous” (DeLancey 1997: 52; samoin jo Itkonen 1996: 

489). Näin suureksi voi siis grammaatikon vapaus kasvaa. Toisaalta 

jatkumokäsitteen hyväksyminen ei sinänsä pelasta ajatusvirheiltä., kuten 


OULU

konstruktiokielioppi on dramaattisesti osoittanut (Itkonen 2006). 

Lopputulokseksi saadaan se kokonaiskuva, joka on jo aiemmassa 

tutkimuksessa tuotu esiin (Itkonen 1983: 24-31, 260-278; Itkonen 2003: XVI). 

Samalla joudutaan taas kerran korostamaan sellaisia avankäsitteitä kuin statistinen 

kausaliteetti ja statistinen selittäminen. 

Lähteet: 

DeLancey, S. 1997. Grammaticalization and the gradience of categories. J. Bybee et al. (eds.): 

Essays on language function and language type, dedicated to T. Givón. Amsterdam: 

Benjamins. 

Itkonen, E. 1983. Causality in linguistic theory. London: Croom: Helm. 

——. 1991. Universal history of linguistics: India, China, Arabia, Europe. Amsterdam: Benjamins. 

——. 1996. Concerning the generative paradigm. Journal of Pragmatics. 

——. 2003. Methods of formalization beside and inside both autonomous and non-autonomous 

linguistics. University of Turku: Publications in General Linguistics 6. 

——. 2006. Concerning (radical) construction grammar. T. Haukioja (ed.): Papers on language 

theory. University of Turku: Publications in General Linguistics 10. 

Pajunen, A. 2001. Argumenttirakenne. SKS. 

——. 2006. Verbisanaston uusiutuminen II. Esitelmä, Språkets funktioner V, Tampere 12-13.9. 

2006. 


OULU

21. JANTUNEN, JARMO HARRI – KORPUSANALYYSI 

OPPIJANSUOMEN EPÄTYYPILLISISTÄ KONTEKSTUAALISTA 

RAKENTEISTA 

Oulun yliopisto, suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja logopedian laitos 

Asiasanat: 

Oppijankielen kontekstuaalisten merkitysyksiköiden eli noodien ja niiden 

valintapreferenssien ja -rajoitusten tutkimus on jäänyt joihinkin harvoihin 

kollokaatioanalyyseihin. Oppijansuomen kollokaatioita on tarkastellut 

elisitaatiotestein Grönholm (2000, 2001), muut oppijankielen leksikaalisiin 

valintapreferensseihin liittyvät tutkimukset ovat lähes yksinomaan englannin 

kielestä (mm. Granger 1998, Nesselhauf 2003). Elisitaation avulla ja esimerkiksi 

käännöstehtävin tehtävät kollokaatiotutkimukset eivät anna todellista kuvaa 

spontaanisti tuotetusta oppijankielestä. Lähelle todellista kielenkäyttöä päästään 

kuitenkin käyttämällä aineistona kielenoppijoiden tuottamista teksteistä koostettua 

korpusta. 

Esitelmässäni tarkastelen suomenoppijoiden tuottamien kontekstuaalisten 

merkitysyksiköiden rakenteita vertailemalla rakenteita ns. natiivisuomeen. Esittelen 

analyysin, jonka ensimmäinen vaihe on oppijansuomen sanaston 

frekvenssianalyysi. Tätä seuraa avainsana-analyysi, joka nostaa oppijansuomelle 

tyypilliset leksikaaliset ominaisuudet esiin. Viimein oppijankieltä tarkastellaan 

kontekstianalyysin avulla. Analyysit tehdään WordSmith Tools -ohjelmapaketin 

(Scott 1998) WordList-, KeyWords- ja Concord-ohjelmilla. 

Esitelmässäni kuvaan pilottitutkimusta, joka kuuluu laajempaan 

Korpustutkimus oppijankielen kielikohtaisista ja universaaleista ominaisuuksista - 

hankkeeseen. Tutkimusaineistona on Kansainvälisen oppijansuomen korpuksen 

pilottikorpus, joka koostuu vuosina 2000–2006 Savonlinnassa ja Oulussa 

järjestettyjen suomen kielen kurssien kirjoitustehtävistä. Oppijankieltä lähestytään 

tutkimuksessa deskriptiivisesti, eikä natiivisuomesta poikkeavia rakenteita pidetä 

virheinä vaan niitä käsitellään poikkeamina, epätyypillisinä kontekstuaalisina 

rakenteina. On oletettavaa, että epätyypilliset kontekstuaaliset rakenteet ovat 

oppijankielen laaja-alainen tendenssi siinä missä yksinkertaisuus tai 

interferenssikin. 

Lähteet: 


OULU

22. JANTUNEN, TOMMI – TOPIIKISTA SUOMALAISESSA 

VIITTOMAKIELESSÄ 

Jyväskylän yliopisto, suomalainen viittomakieli, kielten laitos 

Asiasanat: 

Käsittelen esitelmässäni "topiikkia" suomalaisen viittomakielen (SVK) 

yksinkertaisissa väitelauseissa. "Topikaalisuuden" roolia SVK:n viittomien 

linearisoinnissa on perinteisesti korostettu, mutta toistaiseksi ilmiötä sinänsä ei ole 

SVK:ssa tarkemmin tutkittu. Topikaalisuuden täsmätutkimus on ollut niukkaa 

myös kansainvälisesti: muutamaa poikkeusta lukuunottamatta topiikin käsite on 

ollut läsnä viitotun kielen tutkimuksessa vain marginaalisesti, tällöinkin lähinnä 

vain generativistissävytteiseen syntaksiin kuuluvan "topikaalistus"-ajattelun 

kautta. 

Esitelmälläni on kolme toisiinsa nivoutunutta tavoitetta. Ensimmäinen tavoite 

on luoda perustaa SVK:n topiikin tutkimukselle ja mm. määritellä topiikin käsitettä 

SVK:ssa; käytännössä argumentoin, että topiikki on SVK:n lauseissa Chafen 

(1976) luonnehtiman kiinalaistyylisen topiikin kaltainen, pääpredikaation (so. 

"kommentin") tulkintaa rajaava, osittain jopa lauserakenteeseen integroitunut 

yksikkö (id. 50). Toinen tavoite on kuvailla alustavasti, Chafen määritelmän 

pohjalta, millaisia topiikkeja SVK:ssa on. Kolmas tavoite on tarkastella lähemmin 

topiikin muodollista merkintää SVK:ssa. 

Pohjaan SVK:n topiikkia koskevat väittämäni ja havainnot aikaisemmin 

kerättyyn, yksinkertaisista ja väitemuotoisista verb(aal)i- ja nominaalilauseista 

koostuvaan aineistoon. Näistä verbaalilauseet ovat sekä elisitoimalla että Suvin 

miniteksteistä puolistrukturoidusti poimimalla kerättyjä intransitiivi- ja 

transitiivilauseita. Nominaalilauseet ovat Suvista poimittuja ekvatiivilauseita. 

Lähteet: 

Chafe, W. L. (1976). Givenness, contrastiveness, defineteness, subjects, topics, and point of view. In 

C. N. Li (ed.), "Subject and topic," pp. 25-55. New York, San Francisco & London: 

Academic Press. 

"Suvi" = "Suvi Suomalaisen viittomakielen verkkosanakirja." [Helsinki:] Kuurojen Liitto ry, 2003. 

Verkkojulkaisu: http://suvi.viittomat.net. 


OULU

23. KAIVAPALU, ANNEKATRIN – LÄHDEKIELEN VAIKUTUKSEN 

TUTKIMUS KORPUSTEN POHJALTA 

Tallinnan yliopisto, viro ja suomi vieraina kielinä 

Asiasanat: lähdekielen vaikutus, oppijanviro, oppijansuomi, korpustutkimus 

Lähdekielen vaikutus on toisen ja vieraan kielen tutkimushistoriassa runsaasti 

huomiota saanut, mutta melko vähän selviä tuloksia tuottanut ala. Kuten 

oppijankielen tutkimusta yleisemminkin, lähdekielen vaikutukseen liittyviä 

tutkimuksia yhdistää muun muassa se, että ne perustuvat pienhköihin aineistoihin, 

joita on käsitelty manuaalisesti. Tallinnan yliopiston oppijanviron korpus (Eesti 

vahekeele korpus http://evkk.ee) ja Oulun yliopistossa neljän pohjoisen yliopiston 

yhteistyöhankkeena suunnitteilla oleva oppijansuomen korpus mahdollistavat 

korpuspohjaisen lähestymistavan soveltamisen myös lähdekielen vaikutuksen 

tutkimisessa. 

Oppijanviron ja oppijansuomen korpukset antavat mahdollisuuden keskittyä 

lähdekielen vaikutuksen käsittelyyn ensisijaisesti oppijoiden tuotosten tasolla. 

Tutkimuskohteena on siis pääasiassa kielen rakenteellisten elementtien siirto 

kielestä toiseen, kun taas lähdekielen vaikutuksen prosessista ja oppijoiden 

strategioista saatava tieto on korpuksissa sattumanvaraisempaa. 

Esitelmässäni pohdiskelen seuraavia lähdekielen vaikutuksen 

tutkimismahdollisuuksia: 

1) viro-suomi ja suomi-viro symmetrinen siirtovaikutus; 

2) saman lähdekielen (esim. venäjä) vaikutuksen vertailu oppijansuomessa ja 

oppijanvirossa 

3) erikielisten oppijoiden ensimmäisen ja toisen kielen vaikutuksen välinen 

työnjako kolmannen kielen omaksumisessa varsinkin tilanteessa, jossa toinen 

näistä (lähde)kielistä on kohdekielelle läheinen sukukieli ja toinen etäisempi 

kieli (esim. venäjän ja viron tai karjalan ja venäjän vaikutus oppijansuomeen; 

suomen ja venäjän vaikutus oppijanviroon). 

Tavoitteenani ei ole esittää tutkimustuloksia, vaan pyrin ensisijaisesti 

käynnistämään keskustelua korpuspohjaisen lähdekielen vaikutuksen tutkimisen 

eduista ja rajoituksista. 

Lähteet: 


OULU

24. KAJANDER, MIKKO – ONKO TARTTUMISELLA SUUNTA? 

VERBIN TÄYDENNYSTEN SIJAVALINTA SUOMENOPPIJAN 

HAASTEENA 

Jyväskylän yliopisto, kielten laitos, suomen kieli 

Asiasanat: suomi toisena kielenä, verbin täydennykset, konstruktio, valenssi 

Verbin valenssi tai erityyppiset konstruktiot edellyttävät verbiltä tiettyä sijaa, 

joskus myös tiettyä suutaisuutta. Kuinka pakollista suunnan ilmaiseminen on 

tiettyjen verbien yhteydessä? Näkevätkö suomenoppijat sijavalinnan taustalla yhtä 

paljon tai samanlaista semanttista motivaatiota kuin äidinkieliset? 

Tämä esitelmä on osa tutkimustyötä, jossa pyrin selvittämään sitä, kuinka 

suomenoppijat hahmottavat verbin täydennysten sijan määräytymisen, erityisesti 

verbien paikallissijaisten täydennysten semanttisen motivaation. Sellaiset käsitteet 

kuten konstruktio, argumenttirakenne, täydennysmuotti ja valenssi ovat keskeisessä 

asemassa tutkimuksessani. Tarkoituksena on tuottaa lisätietoa edistyneempien 

suomenoppijoiden ongelmakohdista kielenoppimisessa, sillä enimmäkseen 

tutkimus on tähän mennessä keskittynyt alkeisoppijoihin. Tutkimukseni on 

alkuvaiheessaan, ja tässä vaiheessa aineistoa on saksankielisiltä suomenoppijoilta. 

Iso suomen kielioppi (s. 1177) näkee verbin täydennysten sijan semanttisen 

motivaation jatkumonluonteisena. Esimerkiksi verbin tykätä täydennys on 

vaihtoehdoitta elatiivissa (rektiosuhde), kun taas esimerkiksi verbi lähteä vaatii 

täydennykseltään ainoastaan tiettyä suuntaisuutta, ei tiettyä sijaa. Monissa 

rektionomaisissakin tapauksissa voidaan sijamuoto ajatella ainakin jossain määrin 

semanttisesti motivoituneeksi. Esimerkiksi tarttumisella on suunta (Tartuin 

kahvaan) ja maistumisen voi ilmaista lähteenä tai kohteena (Se maistuu omenalle ~ 

omenalta). 

Vaikka suomea äidinkielenään puhuvasta saattaakin tuntua, että yllä 

mainituissa lauseissa sijamuodot kuvaavat (tai ainakin voisivat kuvata) tiettyä 

suuntaisuutta, ei suomenoppija välttämättä näe asiaa samalla tavalla. Esimerkiksi 

lumen tarttumisessa kenkiin ei tarvitse olla mitään suuntaa, vaikka äidinkielinen 

kenties niin saattaisi kuvitellakin. Toisaalta ei myöskään ole selvää, miten 

äidinkieliset asian näkevät: liittyykö paikallissijoihin ensisijaisesti suunta, ja 

pyritäänkö kenties sen vuoksi suuntaisuutta näkemään sellaisissakin teoissa ja 

tapahtumissa, joissa itse asiassa suuntaisuus ei olekaan kovin keskeistä tai edes 

välttämätöntä. 

Käytännön opetustyössä olen huomannut, että niille, joiden äidinkieli ei ole 

suomi, sijamuodon valinta tuottaa ongelmia monestakin eri syystä. Tämä on myös 

edistyneen suomenoppijan ongelma. Äidinkieli voi erota suomesta esimerkiksi 

siinä, millaiset teot ja tapahtumat ajatellaan suuntaisiksi. 

Jos suomenoppijan omassa äidinkielessä vaikkapa saamisella ei ole suuntaa, 


OULU

ja suomi onkin kieli, jossa suunnan ilmaiseminen on tässä yhteydessä 

pakollisempaa, sillä saattaa olla vaikutusta suomen kielen oppimiseen. 

Lähteet: 


OULU

25. KANKAANPÄÄ, SALLI, PIEHL, AINO, RÄSÄNEN, MATTI & 

VIERTIÖ, ANNASTIINA – SÄÄDÖSTEKSTIN 

MUOTOUTUMINEN 


Asiasanat: 

Säädöstekstin muotoutuminen on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa 

keväällä 2007 alkanut hanke, jonka tavoitteena on saada tietoa lakitekstin synnystä 

prosessina ja laista tekstilajina. Keskeinen selvitettävä kysymys on, milloin 

lakitekstin tärkeimmät kielelliset ratkaisut tehdään ja millä perustein. Lisäksi on 

tarkoitus selvittää, millaisia kielellisiä muutosehdotuksia säädösvalmistelussa 

hyväksytään, millaisia taas hylätään. Hanke tuottaa tietoa myös kirjoittamisen 

kommentoinnista ja kielen asiantuntijoiden ja muiden asiantuntijoiden 

keskustelusta. 

Tutkimusaineistoon kuuluvat asunto-osakeyhtiölakia valmistelleen 

työryhmän ehdotus säädöstekstiksi ja säädöksen perusteluiksi sekä lopullinen 

hallituksen esitys laiksi perusteluineen. Säädösehdotuksen muotoutumista 

selvitetään työryhmävaiheen pöytäkirjojen ja niihin merkityn keskustelun pohjalta. 

Lisäksi tutkijat osallistuvat sähköpostikeskusteluun, jota käydään oikeusministeriön 

valmistelijan ja valmistelijan käyttämien asiantuntijoiden kesken. Tämän 

keskustelun perusteella sekä tarkastellaan tekstin kehittymistä kohti lopullista 

asuaan että analysoidaan muutosehdotusten vastaanottoa. Tietoja täydennetään 

haastatteluin. 

Esittelemme Kielitieteen päivillä hanketta ja sen alustavia tuloksia. 

Keskusteltavana ovat myös metodiset kysymykset. 

Lähteet: 


OULU

26. KAUPPINEN, MERJA – KIELEN ARVOTTAMINEN JA 

NORMITTAMINEN ÄIDINKIELEN OPETUSSUUNNITELMISSA 

Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto 

Asiasanat: arvottaminen, opetussuunnitelma, perusopetus, tekstintutkimus, 

äidinkieli 

Kriittisen tekstintutkimuksen näkökulmasta opetussuunnitelmat eivät ole 

neutraaleja hallinnon asiakirjoja vaan valtaa heijastavia ja erilaisiin 

arvojärjestelmiin perustuvia dokumentteja (esim. Luke 1996). Esimerkiksi 

perusopetuksen äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelmat heijastavat erilaisia 

kielikäsityksiä ja sisältävät näin myös monenlaisia suhtautumistapoja kieleen. 

Opetussuunnitelmat arvottavat ja normittavat kieltä ja kielenkäyttöä. Tarkastelen 

esitelmässäni sitä, millaisia suhtautumistapoja kieleen äidinkielen ja kirjallisuuden 

valtakunnalliset opetussuunnitelmat vuosilta 1970, 1985, 1994 ja 2004 ilmentävät. 

Miten kielen arvottaminen asiakirjoissa näkyy, mitä kielestä arvotetaan ja 

normitetaan ja mitkä ovat arvottamisen kriteerit? 

Kieltä koskevat arvostukset näkyvät siinä, miten kielestä 

opetussuunnitelmissa puhutaan ja miten kieltä käsitellään: Miksi oppiaineen nimi 

on ”äidinkieli ja kirjallisuus” eikä esimerkiksi ”suomen kieli”? Miten oppiaine 

jakautuu eri opetussuunnitelmissa osa-alueisiin? Miten osa-alueet painottuvat 

suhteessa toisiinsa? Miten jakoa perustellaan, ja mitä siitä seuraa? Lisäksi kieltä 

arvotetaan oppiaineen tavoitteissa ja sisällöissä: Mitkä kielen variantit nousevat 

esiin, ja miten niistä puhutaan? Mitkä kielen funktiot opetussuunnitelmissa 

korostuvat? Millaisia kielimuotoja ja tekstejä nostetaan esiin? Miten yleiskieli 

määritellään ja miten sen käyttöön ohjataan? 

Kielelliset normit ovat kielen käyttöä koskevia sääntöjä ja ohjeita. Kieltä on 

lokeroitu ja paketoitu opetussuunnitelmissa erilaisin kriteerein ”oikeiksi” ja 

”vääriksi”, toivottaviksi ja kartettaviksi kielimuodoiksi. Vuoden 1970 ja 1985 

opetussuunnitelmissa tavoiteltava kielimuoto on yleiskieli, ja se perustuu kielen 

rakennekuvauksesta johdettuihin sääntöihin, preskriptiiviseen kielioppiin. 

Yleiskielen käyttöön harjaannutaan opiskelemalla kieltä koskevia sääntöjä, mm. 

oikeakielisyyttä. Vuoden 1994 ja 2004 opetussuunnitelmissa kielimuodon valinta 

lähtee kielenkäyttötilanteesta. Myös kielitietous on tilanteista: tietoa kielestä 

hankitaan kielenkäyttöä havainnoimalla ja jäsentämällä. Kieli on näin tutkittava ja 

kartoitettava ilmiö eikä valmiina annettu ja ennalta määritelty paketti. 

Lähteet: 


OULU

27. KOLEHMAINEN, LEENA – SÄÄVERBIEN SYNTAKSIA JA 

SEMANTIIKKAA: MITÄ VALENSSIALTERNAATIOT 

KERTOVAT ARGUMENTTIEN VALINNAN PERIAATTEISTA? 

Käännöstiede, Joensuun yliopisto 

Asiasanat: sääverbit, valenssi, valenssialternaatiot, syntaksi, semantiikka, 

argumenttien valinta 

Tarkastelen esitelmässäni suomen ja saksan sääverbien valenssialternaatioita 

keskittyen verbien poikkeukselliseen käyttöön täysien subjekti- ja/tai objekti- 

NP:den kanssa. Suomenkielisiä esimerkkejä ovat mm.: 

(1) Kauhajoen Aronkylä 28.5.2006. Cumulonimbus satoi puolisenttisiä rakeita. 

(Kuvateksti: Pirkka. Plussan kanta-asiakaslehti. Lokakuu 2006, s. 24) 

(2) Kaakon raja-asemilla liikenne seisoi torstaina, kun lumi pyrytti teitä umpeen. 

(Helsingin Sanomat 3.11.2006, s. A3) 

(3) Syksyn ensimmäinen lumi satoi Pohjois-Lapissa keskiviikkoyön ja -päivän 

aikana. (Helsingin Sanomat 21.9.2006, s. A11) 

Esimerkkien (1)–(3) kaltaiset valenssialternaatiot ovat ajankohtainen tutkimusaihe 

kansainvälisellä kielitieteen kentällä. Runsaasti huomiota osakseen ovat saaneet 

esimerkiksi resultatiivikonstruktiot ja lokatiivialternaatiot, jotka mahdollistavat 

toisaalta mm. konventionaalisesti intransitiivisten verbien transitiivisen käytön 

(esim. Maija tanssi jalkansa kipeiksi) ja toisaalta argumenttien koodauksen 

vaihtelun (esim. siivota roskat lattialta vs. siivota lattia roskista). Kiinnostus 

valenssialternaatioita kohtaan liittyy siihen, että ne monimutkaistavat ajatuksen 

lauserakenteen leksikaalisesta determinoitumisesta. Valenssialternaatiot ovat 

haastavia kaikille syntaksin teorioille, jotka valenssiteorian tapaan olettavat lauseen 

argumenttien määrän, muodon ja semanttisen roolin määräytyvän verbin 

leksikaalisesta merkityksestä käsin. 

Sääverbien vaihteleva valenssi on kiinnostava ilmiö siksi, että sääverbien 

oletetaan olevan valenssiltaan erityisen jähmeitä. Sääverbit ovat useiden kielioppien 

tyyppiesimerkki nollapaikkaisista verbeistä. Germaanisten kielten sääverbien 

tutkimuksessa niiden saama "pseudoargumentti" (esim. ru. det regnar, engl. it is 

raining, sa. es regnet) ja sen status on ollut pohdintojen pääkohteena. Myös suomen 

kielen tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota ekspletiivisen subjektin se 

kehittymiseen (esim. Ei se taida sittenkään sataa, Vilkuna 1996, 150). 

Tähänastisen sääverbien tutkimuksen valtavirrasta poiketen keskityn 

esitelmässäni verbien poikkeukselliseen käyttöön. Tarkastelen sähköisten korpusten 

avulla, millaisia valenssialternaatioita suomen ja saksan sääverbien yhteydessä 

esiintyy. Pohdin esiintymien avulla argumenttien valinnan ja koodauksen 

periaatteita sekä leksikon ja syntaksin suhdetta. 


OULU

Lähteet: 


OULU

28. KOLEHMAINEN, TARU – MILLAISIN PERUSTEIN 

KIELENHUOLLON PÄÄTÖKSIÄ ON TEHTY / TEHDÄÄN 


Asiasanat: 

Tarkastelen yhden kielenhuoltopäätöksen tekoprosessia ja sen yhteydessä esitettyjä 

perusteita (lähes kaksikymmentä perustetta). Asia koskee adj.määritteen 

käyttäytymistä pääsanansa yhteydessä (hapan kerma vai hapankerma; hapankerman 

vai happamankerman). Asiaa käsiteltiin SKS:n kielivaliokunnan kokouksissa 1936, 

ja silloin tehty päätös on suurin piirtein edelleen voimassa. (Huom.! En halua 

abstraktissa etukäteen esittää, mitkä ne perusteet ovat, koska esitysteknisistä syistä 

haluan "paljastaa" ne itse esityksessä.) 

Esitelmä liittyy kielenhuollon (kielilautakunnan) historiaan, jota olen 

parhaillaan laatimassa. 

Lähteet: 


OULU

29. KUMPULAINEN, MINNA – LUONNOLLISTUNEET 

METAFORAT MATKAESITTEISSÄ – ONKO NIITÄ? 

Joensuun yliopisto, Käännöstiede, Savonlinna 

Asiasanat: (käsite)metafora, luonnollistunut metafora, kriittinen diskurssianalyysi, 

arvottaminen 

Metaforilla on nykytutkimuksen valossa muitakin funktioita kuin kielen 

elävöittäminen. Metaforaa pidetään kognitiivisena ilmiönä, eräänlaisena 

apuvälineenä, joka auttaa meitä havainnollistamaan maailmaa. Käsitteellistämme 

abstrakteja asioita erilaisten käsitemetaforien kautta: AIKA ON RAHAA, jota voi 

säästää, kuluttaa, laittaa sivuun, varata, jne. (Lakoff ja Johnson 1980). Erilaisilla 

metaforilla voi korostaa yhtä näkökulmaa ja samalla piilottaa toisen. 

Tutkimukseni kohde on matkaesitteissä käytetyt metaforat ja niiden piirtämä 

maailmankuva. Tarkastelen lähinnä luontoon liittyviä metaforia sellaisten 

matkakohteiden esitteissä, joissa luonto on tärkeä vetovoimatekijä. 

Tutkimusmateriaalini koostuu tällä hetkellä Suomen Lappia ja joitakin Afrikan 

maita esittelevistä teksteistä. Tutkimukseni alussa hypoteesinani oli, että esitteistä 

löytyisi erityyppisiä metaforia, joiden avulla kohteen erityispiirteitä tuotaisiin 

houkuttelevasti esille. Alustavan analyysin perusteella havaitsin kuitenkin, että 

metaforat niin Suomen kuin Afrikan maidenkin esitteissä olivat samantyyppisiä. 

Siksi haluaisinkin tutkia, voidaanko puhua ”luonnollistuneista” matkametaforista, 

joita käytetään järjestelmällisesti kuvaamaan mitä tahansa luontokohdetta – siis 

(käsite)metaforista, joista on tullut jo fraasinomaisia matkailumainonnassa ja joita 

pidetään jo niin luonnollisena tapana puhua luontokohteesta, ettei niiden sisältämää 

arvomaailmaa juuri kyseenalaisteta. 

Tutkimuksessani lähestyn metaforia kriittisen diskurssianalyysin 

näkökulmasta, eli pyrin paljastamaan metaforien takana piilevät arvot ja 

maailmankuvan pohtimalla sitä, mitä luontokohteen ominaisuuksia metaforan 

valinnalla halutaan korostaa ja mitä peittää. Esitelmässäni keskityn esittelemään 

joitakin esimerkkejä paljon käytetyistä käsitemetaforista matkaesitteissä ja 

analysoin niiden välittämää arvomaailmaa, jota matkailuteollisuus ehkä toivoo 

matkailijoiden pitävän luonnollisena ja ”luonnollistuneena” siinä määrin, etteivät 

enää kyseenalaista sitä. Yksi tavallisimmista käsitemetaforista näyttäisi olevan 

LUONTO ON NÄYTTELYKAPPALE, johon nojaavat metaforiset ilmaukset 

näyttävät antavan kovin vähän arvoa luonnolle itsessään ja sisältävän oletuksen, 

että luonto on ihmisen ohjailtavissa ja sillä on arvoa lähinnä näyttelyesineenä, joka 

antaa ihmisille elämyksiä – juuri silloin, kuin ihmiset sitä itse tahtovat ja juuri siten, 

kuin he tahtovat. 

Lähteet: 


OULU

30. KUNNAS, NIINA – KIELIASENTEET JA ETNINEN 

LOJAALISUUS VARIAATION YKSILÖLLISTEN EROJEN 

SELITTÄJINÄ 

Oulun yliopisto, Suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja logopedian laitos 

Asiasanat: variaatio, karjalan kieli, kieliasenteet, kielikontaktit 

Esitelmäni perustuu väitöskirjaan tähtäävään tutkimukseeni, jossa olen selvittänyt 

kahden vienalaiskylän kielen muuttumista reaaliajassa. Tutkittavat kylät ovat 

Jyskyjärvi ja Kalevala (ent. Uhtua), joissa karjalaisia asuu vielä suhteellisen paljon. 

Toisaalta mainituissa kylissä suomalaisturismi ja rajayhteistyö ovat vahvasti 

näkyvissä. 

Tutkimuksessani kuvaan sitä, miten Jyskyjärvellä ja Kalevalassa puhuttavan 

murteen äännerakenne on muuttunut 1970-luvun taitteesta 2000-luvulle tultaessa ja 

minkälaisia muutoksia murteessa on meneillään. Tarkastelen myös, miten 

vienankarjalasuomi -kielikontakti on vaikuttanut runokylissä puhuttavaan kieleen. 

Esitelmässäni keskityn muutamiin mielenkiintoisiin informantteihin ja heidän 

idiolekteihinsa. Olen haastatellut kyseisiä henkilöitä vuonna 2001 ja pohdin sitä, 

miksi toiset kielenoppaat ovat omaksuneet kieleensä enemmän fonologisia lainoja 

suomesta kuin muut. Vastaukset tuntuvat löytyvän informanttien kieliasenteista ja 

siitä, ovatko he lojaaleja omalle kielelleen vai suomen kielelle. Tulokset osoittavat, 

että ihmisen sitoutumisaste tiettyyn ryhmään vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän 

viljelee puheessaan juuri tälle ryhmälle ominaisia kielenpiirteitä. 

Lähteet: 


OULU

31. KUUSK, MARGIT – SANASTO-ONGELMIA SUOMALAISTEN 

VIRON KIELESSÄ 

Tarton yliopisto, itämerensuomalaisten kielten laitos 

Asiasanat: polysemia, homonymia, paronymia 

Erittelen esitelmässäni suomalaisten viron kielessä esiintyviä virheitä, joiden syinä 

ovat väärät sanavalinnat tai erehtyminen sanan johtamisessa tai luomisessa. 

Iso osa virheistä on homonymian syytä: Kalle on rahutu ja rohke (pro julge). 

Yhdyssanoissa tehdään suoria käännöksiä suomesta: augusti poolvahel (pro augusti 

keskel). Suomesta mukailtuja sanoja on tehty viron kielen tapaisiksi: elektrilees 

(pro elektripliit). Sanoja on yritetty mukailla myös muista kielistä (esim. 

englannista tai ruotsista): voolsokid (pro villased sokid), restlema (pro puhkama). 

On käytetty vääriä, useimmiten suomen kielen mukaisia johdinaineksia: õnneline 

(pro õnnelik). 

Keskityn esitelmässäni virheisiin, joita opiskelijoiden töissä on eniten. Ne 

ovat suomen sanojen polysemian aiheuttamia virheitä, joissa on sitä paitsi valittu 

viron kielessä oleva samanlainen muoto: Mari püüdis Liisalt lugema midagi (pro 

palus). 

Lähteet: 


OULU

32. KYRÖLÄINEN, AKI-JUHANI – TAPAUS VENÄJÄN KIELEN 

REFLEKSIIVIVERBI: SKEMAATTISUUTTA JA 

PROTOTYYPPISYYTTÄ 

Turun yliopisto, venäjän kieli 

Asiasanat: 

Skeema ja prototyyppi ovat toistuvia käsitteitä kognitiivisessa kielentutkimuksessa. 

Toisaalta ne esiintyvät myös mm. filosofiassa ja psykologiassa. Skeeman käsitteen 

avulla tavoitellaan kuvauksen yleistystä, mutta näkemyksen ongelmana on 

käsitteen monitulkintaisuus: mitä skeema kuvaa ja mistä skeema on yleistys. 

Tarkastelen esityksessäni skeeman ja prototyypin suhdetta kognitiivisessa 

kieliopissa: millaisia limittäytymisiä ja eroavaisuuksia käsitteillä on Langackerin 

teoretisoimassa kognitiivisessa kieliopissa. Toiseksi vertaan kognitiivisen kieliopin 

skeeman ja venäjän standardikieliopin struktuuriskeeman käsitteitä toisiinsa. 

Struktuuriskeeman historialliset juuret ovat säilyneet lähes muuttumattomina 

Šahmatovin kuvauksesta. Struktuuriskeema kuvaa skeemojen paradigmaattisia 

suhteita, mutta jättää kognitiivisessa kieliopissa esillä olevat syntagmaattiset 

suhteet taka-alalle. Vaikka Šahmatovin teoreettinen viitekehys on lähtökohtaisesti 

erilainen verrattuna kognitiivisen kielioppiin, on myös havaittavissa yhtäläisyyksiä 

esimerkiksi pintarakenteiden korostamisessa ja pintarakenteita analysoivasta 

kuvauksesta käsin argumentoimisessa. Siten yhteisenä piirteenä on käyttöön 

perustuvan mallin ja autenttisen materiaalin korostaminen. Lisäksi Šahmatov 

korostaa kielellisen aineksen diakronis -synkronista tasoa ja siten hän linkittyy 

uudempaan kieliopillistumistutkimukseen, erityisesti Heinen pankronistiseen 

näkemykseen kielen kuvauksesta. 

Kognitiivisessa suuntauksessa venäjän refleksiiviverbit ovat suhteellisen 

vähän tutkittu alue. Ne muodostavat erittäin kompleksisen kategorian, joka on 

kuvauksen metodiikan kannalta haastava. Se antaa lisäksi mahdollisuuden testata 

kognitiivisen kieliopin kategorisoinnin teoreettista perustaa. Tarkastelen lyhyesti, 

miten venäjän kielen refleksiiviverbejä on kuvattu skemaattisuuden ja 

prototyyppisyyden kannalta aikaisemmassa tutkimuksessa. Lopuksi pyrin 

osoittamaan, että hyödyntämällä skemaattisuuden käsitettä on mahdollista lähestyä 

venäjän refleksiiviverbien kompleksista kategoriaa ja korostaa sen 

systemaattisuutta. 

Lähteet: 


OULU

33. KÄÄNTÄ, LIISA – LÄHDÖSTÄ STARTTIIN - 

TERMIVARIANTTEJA PELIVIHJEISSÄ 

Vaasan yliopisto, nykysuomen ja kääntämisen laitos 

Asiasanat: 

Tutkin väitöskirjassani ravialan pelivihjeiden erikoiskielisyyttä, erityisesti termejä. 

Erikoiskielissä ja varsinkin niihin liittyvässä sanastotyössä on yleensä pyritty siihen 

ihanteeseen, että yhtä käsitettä vastaa yksi termi tai toisinpäin (ks. esim. Kosunen 

2002; Nuopponen 1999: 94). Näin ei kuitenkaan todellisuudessa aina ole, vaan 

erikoiskielille on tyypillistä, että niissä esiintyy erilaisia termivariantteja yhdelle ja 

samalle käsitteelle (mm. Suhonen 2005). 

Tutkimukseni ei ole sanastotyötä sanan varsinaisessa merkityksessä. Termien 

systemaattinen kerääminen ja perinteinen käsiteanalyysi ovat kuitenkin se perusta, 

johon pohjaan laajemmat tavoitteeni. Näitä ovat termien käytön tutkiminen tekstin 

osana ja osana alan vuorovaikutusta. 

Tässä esitelmässä keskityn kuitenkin puhumaan pelivihjeiden termeistä ja 

niiden varianteista seuraavien kysymysten avulla: Millaisia termivariantteja 

pelivihjeissä on? Keskittyvätkö variantit tietyntyyppisiin termeihin? Ovatko 

variantit laadultaan tyylillisiä, puhekielisiä, ajankohtaisia? 

Lähteet: 

Kosunen, Riina (2002). Monimuotoinen polysemia hyödyllinen kielessä miten esittää se 

sanastossa? Terminfo 2/2002. 

Nuopponen, Anita (1999). Mihin terminologian teoriaa ja menetelmiä voidaan hyödyntää? 

Teoksessa: Toimikunnista termitalkoisiin 25 vuotta sanastotyön asiantuntemusta, 9198. 

Toim. Kaisa Kuhmonen. Helsinki: Tekniikan Sanastokeskus. 

Suhonen, Sirpa (2005). Termien muodostaminen ja termilähteet. [siteerattu 15.2.2007.] Saatavissa 

World Wide Webistä: http://lib.tkk.fi/Opetus/Tekntietkirj/TKK100205-suhonen.ppt 


OULU

34. LAASANEN, MIKKO – KIELITIEDE JA EVOLUTIIVINEN 

LÄHESTYMISTAPA 

Turun yliopisto, yleinen kielitiede 

Asiasanat: 

Evolutiivisessa lähestymistavassa on kyse evoluutioteorian selitysmetodien ja 

käsitteiden laajentamisesta biologiasta muihin tieteisiin. Kielitieteessä evolutiivista 

lähestymistapaa on sovellettu useilla eri tavoilla. Yksinkertaisin mahdollisuus on 

evolutiivisten käsitteiden käyttäminen perinteisten käsitteiden sijaan tai rinnalla 

(esimerkiksi adaptaatio). Toinen mahdollisuus on etsiä analogioita kielen 

muutoksen ja biologisen evoluution välillä. Kolmas mahdollisuus on nähdä kielen 

muutos samanlaisena prosessina kuin biologinen evoluutio. Siirryttäessä toisesta 

lähestymistavasta kolmanteen, liikutaan samalla analogisesta suhteesta kohti 

identiteettiä. Suurin osa evolutiivisessa kirjallisuudessa esitetyistä teorioista näyttää 

keskittyvän keskimmäiseen vaihtoehtoon. 

Analogiat voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri tyyppiin. Ensimmäinen tyyppi 

on luonteeltaan selkiinnyttävä ja usein metaforinen. Esimerkiksi vaihtelua voidaan 

pitää muutoksen edellytyksenä niin biologiassa kuin kielessäkin. Toinen tyyppi on 

ensimmäistä huomattavasti konkreettisempi; kielen muutoksessa pyritään 

tunnistamaan samanlaisia prosesseja kuin biologisessa evoluutiossa. Näistä 

käytetyin on funktionaalinen valinta. Samalla tavoin kuin biologisessa evoluutiossa 

luonnonvalinta karsii populaatiosta heikoimmat yksilöt pois, funktionaalinen 

valinta kielen evoluutiossa karsii vaikeasti ymmärrettävät rakenteet pois. 

Vaihtoehto funktionaaliselle valinnalle on sosiaalinen valinta, jossa kielen 

muutoksen leviäminen perustuu ennemminkin sosiaalisiin tekijöihin. Valinnan 

lisäksi kielessä voidaan pyrkiä tunnistamaan replikaattoreita. Näitä voivat olla lähes 

mitkä tahansa, aina foneemeista kieliopillisiin sääntöihin asti. Kolmannessa 

analogiatyypissä kielen muutos nähdään lähes kauttaaltaan analogisena biologiseen 

evoluutioon nähden. Tällöin kielen muutokseen voidaan soveltaa esimerkiksi 

yleistä valintateoriaa tai meemiteoriaa. 

Esitelmässäni käyn lyhyesti läpi eri tapoja, millä tavoin ja missä määrin 

evolutiivista lähestymistapaa on sovellettu kielitieteessä. Tuon esiin eri tutkijoiden 

näkemyksiä ja tarkastelen sitä, miten hyvin heidän teoriansa onnistuvat 

tehtävässään. Tämän lisäksi pohdin vielä evolutiivistä lähestymistapaa 

kokonaisuutena. 

Lähteet: 


OULU

35. LAIPPALA, VERONIKA – TEKSTIN LINEAARISET JA 

LINEAARIS-ARGUMENTATIIVISET JAKSOT TIETEELLISISSÄ 

ARTIKKELEISSA 

Turun yliopisto, klassillisten ja romaanisten kielten laitos / ranskan kieli 

Asiasanat: tekstijaksot, konnektorit, akateeminen diskurssi 

Esitelmän keskiössä ovat tekstin lineaariset ja lineaaris-argumentatiiviset jaksot. 

Lineaarinen tekstijakso voi esimerkiksi olla artikkelin kappale, jonka osia 

lineaariset konnektorit ”ensinnäkin”, ”toiseksi” ja ”kolmanneksi” merkitsevät. 

Lineaaris-argumentatiivisissa jaksoissa jonkin lineaarisen konnektorin paikalla tai 

siihen yhdistyneenä taas on argumentatiivinen konnektori, kuten ”mutta” tai 

”kuitenkin”. 

Tämän esitelmän tavoitteena on ranskankielisistä tieteellisistä artikkeleista 

koottujen esimerkkien avulla esitellä näitä tekstijaksoja sekä tarkastella eritoten 

lineaaris-argumentatiivisissa tekstijaksoissa esiintyvien konnektorien muodostamia 

kombinaatioita. Näin saadaan myös käsitys siitä, miten akateemisen diskurssin 

käytänteet sopivat A. Jackiewiczin (2006) tekstijaksoluokitteluun. 

A. Jackiewiczin mukaan tekstijakso koostuu järjestyksessä luetelluista, 

samanarvoisista osista. Nämä osat voivat olla esimerkiksi lauseita mutta myös 

useasta virkkeestä koostuvia kappaleita. Lineaarisen jakson osia merkitsevien 

konnektoreiden tehtävänä pidetään sitä, että ne ilmoittavat tekstinosan lineaarisesta 

liittämisestä tekstinosien muodostamaan jaksoon. (Jackiewicz 2006: 96) Näiden 

konnektoreiden ei siis ajatella tuovat tekstiin muuta merkityssisältöä. (Turco 

&Coltier 1988: 57) 

Lineaarisista tekstijaksoista poiketen lineaaris-argumentatiivisissa 

tekstijaksoissa esiintyy muitakin kuin lineaarista jaksottamista merkitseviä 

konnektoreita. Argumentatiivinen konnektori voi esimerkiksi olla yhdistynyt 

lineaariseen konnektoriin, tai se voi jopa korvata tämän. (Jackiewicz 2006: 108) 

Tällaisen tekstijakson osia voivat merkitä esimerkiksi konnektorit ”d’une part” 

(toisaalta) ja ”inversement” (päinvastoin) (Stein-Zinz 2006: 32). 

Tutkimusaineistossa on myös jaksoja, joiden ensimmäistä osaa merkitsee 

lineaarinen konnektori ”d’abord” (ensinnäkin) ja toista osaa jokin adversatiivinen 

konnektori (mais, cependant). 

A. Jackiewiczin (2006: 108) lineaaristen tekstijaksojen luokittelussa nämä 

jaksot on sijoitettu omaan argumentatiivisten jaksojen luokkaansa, jonne ne 

rakenteensa puolesta sopivat hyvin. Esimerkiksi monista niistä löytyy alkulause 

(l’amorce) tai loppuarvio (rétro-évaluation). 

Argumentatiivisesti katsottuna nämä jaksot eroavat kuitenkin huomattavasti 

pelkästään lineaarisista tekstijaksoista; lineaarisen luettelon lisäksi jakson osien 

välillä on myös esimerkiksi seuraus- tai oppositiosuhde. Liitoksen tarkempi 

merkityssisältö riippuu jaksossa esiintyvistä konnektoreista, mikä taas vaikuttaa 


OULU

myös siihen, miten jakso liittyy muuhun tekstiin. 

Lähteet: 


OULU

36. LAPPALAINEN, HANNA – YKSILÖLLINEN VARIAATIO JA 

ETNOGRAFINEN LÄHESTYMISTAPA 


Asiasanat: 

Esitelmäni liittyy Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotus) 

pilottitutkimushankkeeseen, jonka tarkoituksena on pohjustaa kielellisen variaation, 

vuorovaikutuskäytänteiden ja kielellisten asenteiden tutkimista eräällä 

itähelsinkiläisellä asuinalueella. Hankkeessa pyritään hyödyntämään etnografisia 

menetelmiä. Etnografinen ote näkyy mm. siinä, että varsinaista aineistonkeruuta 

edeltää kenttätyövaihe, jossa perehdytään tutkittavaan yhteisöön ja tutustutaan 

rauhassa tutkimuksen kohteena olevaan ryhmään. Pilottivaiheen tavoitteena on 

hankkia eri tavoin taustatietoa kyseisestä asuinalueesta ja kartoittaa tutkittavaksi 

sopivia sosiaalisia verkostoja. Varsinaisessa hankkeessa, joka käynnistyy ensi 

syksynä, pyrkimyksenä on tutkia muutamia yksilöitä erityyppisissä 

kielenkäyttötilanteissa ja testata erilaisia lähestymistapoja. 

Omaksi tutkimuskohteekseni olen valinnut alueella toimivan naisten 

raamattupiirin. Suurin osa sen osallistujia on nuoria äitejä (piirin ajaksi on 

järjestetty lastenhoito) tai vastikään eläkkeelle jääneitä naisia, mutta mukana on 

myös muutamia keski-ikäisiä. Kävijäjoukko vaihtelee hieman, mutta osallistujia on 

keskimäärin kymmenkunta. Kävijät eroavat toisistaan muutenkin kuin ikänsä 

puolesta: heillä on erilaisia ammatti- ja koulutustaustoja (esim. opettaja, 

perushoitaja, sihteeri), ja osa on asunut alueella pitkään, osa on muuttanut sinne 

vastikään. 

Olen osallistunut raamattupiirin viikoittaisiin kokoontumisiin syyskuusta 

2006 lähtien. En tuntenut etukäteen ketään osallistujista enkä ole itse kyseisen 

seurakunnan jäsen, mutta omakohtainen uskonnollinen vakaumukseni helpotti 

ryhmään pääsyä. Jo ensimmäisellä kerralla paljastin korttini kertomalla olevani 

tutkija, joka on kiinnostunut kyseisestä alueesta ja sen ihmisistä. Mukanaolooni on 

suhtauduttu alusta lähtien myönteisesti. Toistaiseksi (helmikuussa 2007) en ole 

kerännyt aineistoa kyseisessä piirissä, mutta olen haastatellut muutamia ryhmän 

jäseniä; osa haastatteluista on liittynyt Kotuksen toiseen tutkimushankkeeseen, 

jossa selvitetään nimien käyttöä; ne olen toteuttanut yhdessä nimistöntutkija Terhi 

Ainialan kanssa. Haastattelujen avulla olen saanut paitsi hyödyllistä taustatietoa 

osallistujista myös alustavaa aineistoa, jota voin käyttää analysoidakseni heidän 

kielenkäyttöään. 

Esitelmässäni kerron yksityiskohtaisemmin kenttätyöstä ja esittelen alustavia 

tuloksia muutamien yksilöiden kielellisestä variaatiosta. Näiden tulosten valossa 

pohdin lähestymistapani vahvuuksia ja ongelmia: Onko mielekästä tutkia näin 

sekakoosteista ryhmää? Mikä rooli etnografisella tiedolla on variaation 

kuvaamisessa ja selittämisessä? Voiko muutamaa yksilöä tutkimalla sanoa mitään 


OULU

laajemman yhteisön variaatiosta? 

Lähteet: 


OULU

37. LAUERMA, PETRI – POHJOISMURTEET, VANHA 

OULULAINEN KIRJALLISUUS JA VARHAISNYKYSUOMEN 

KEHITYS 

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki 

Asiasanat: 

Kirjasuomen historian yleisesityksissä on Rapolasta (1945) alkaen lueteltu muotoja, 

jotka omaksuttiin kirjakieleen itämurteista varhaisnykysuomen kaudella 1800- 

luvulla. Muotojen yleistymisessä on kuitenkin suuria ajallisia eroja (Lehikoinen 

Kiuru 1998), joille näyttäisi olevan areaalisiakin syitä, eivätkä monet välillä 

suositutkaan itämurteisuudet koskaan päässeet osaksi nykysuomea. Kun suomen 

murteiden perinteisen kahtiajaon rinnalle on sittemmin nostettu kolmijako, jossa 

pohjoismurteet ovat itsenäisenä ryhmänään (Paunonen 1991), kirjasuomen 

murretaustaa kuvattaessa olisi pohdittava, miten myös pohjoismurteet ovat 

vaikuttaneet kirjasuomen kehitykseen. 

Vaikka kirjakielen kehittämisestä käyty keskustelu pyöri itä - länsi -akselilla, 

monet kehityskulut alkoivat juuri pohjoismurteiden alueelta. Pyhäjoella syntynyt 

Carl Borg vähintäänkin ennakoi sekä ortografian uudistamista että uudenlaisten 

murrepiirteiden tuloa kirjasuomeen (Lauerma 2004). Oululainen Carl Niklas 

Keckman (josta Pääkkönen 1994) opasti jo Zacharias Topelius vanhempaa 

kansanrunojen siloittelevaan, mutta tahattomasti arkaisoivaan merkintään, mikä 

Elias Lönnrotin käsissä sitten nähdäkseni ratkaisevimmin johti varhaisnykysuomen 

äänteelliseen jähmettymiseen tätä paradoksaalisesti paljon konservatiivisemmaksi 

nykysuomeksi. Ja vaikka murteellisuudetkin suodattuivat kirjakieleen (painettujen) 

kansanrunojen kautta, tämä olisi voinut jäädä puolitiehen, ellei Kalajoella toiminut 

Klaus Kemelli olisi saanut prosessia vauhtiin hengellisessä kielessä (Lauerma 

2001). 

Varhaisnykysuomen pohjoinen ulottuvuus muodostaa monimutkaisen 

kudelman, jota luoneiden ansiot osin unohtuivat, osin siirtyivät toisten piikkiin. 

Eräiden muotopiirteidenkin varhaisnykysuomalaisessa kehityksessä voi uumoilla 

juuri pohjoisen kielenkäytön vaikutusta. Tarkastelen esitelmässäni etenkin näitä 

piirteitä, alkaen abessiivista ja päätyen sellaisiin piirteisiin, joiden tuloa 

kirjasuomeen vanha oululainen kirjallisuus on uskoakseni ollut pikemminkin 

torjumassa. 

Lähteet: 

Lehikoinen, Laila Kiuru, Silva 1998 [1989]: Kirjasuomen kehitys. 4. painos. Helsinki: Helsingin 

yliopiston suomen kielen laitos. 

Lauerma, Petri 2001: Klaus Kemelli ja varhaisnykysuomen unohdetut uudistajat. Virittäjä n:o 4, s. 

561 579. 

—— 2004: Arkkirunoilija Carl Borg 1800-luvun kirjakielen varhainen uudistaja. Kielikello n:o 3, 

s. 1822. 


OULU

Paunonen, Heikki 1991: Till en ny indelning av de finska dialekterna. Fenno-Ugrica Suecana 10, s. 

7579. 

Pääkkönen, Irmeli 1994: Suomalainen sydämestä. Suomi 172. Helsinki: SKS. 

Rapola, Martti 1945 [1962]: Vanha kirjasuomi. Tietolipas 1. Helsinki: SKS. 


OULU

38. LAURANTO, YRJÖ – AIKAAN VIITTAAMINEN JA SUOMEN 

TEMPUSJÄRJESTELMÄ 

Tampereen yliopisto, Kieli- ja käännöstieteiden laitos/suomen kieli 

Asiasanat: 

Tempukset ovat osa deiktistä aikaanviittausjärjestelmää, mutta aikaan viitataan 

myös muulla tavoin kuin tempusten avulla. Osa näistä muista tavoista on 

kieliopillistunut, osa taas ei ole. Tärkein ajanhetki, johon tapahtumat kielen avulla 

suhteutetaan on luonnollisesti puhehetki. Suomen tempusjärjestelmä on monesti 

kuvattu kolmimuuttujaisen hetkijärjestelmän avulla, johon kuuluvat puhehetken 

lisäksi tapahtumahetki ja ns. viitehetki (Hakulinen & Karlsson 1979; Hakulinen 

ym. 2004). Viitehetki on kuvauksessa tarpeellinen menneisyyden menneisyyteen 

(johon viitataan pluskvamperfektillä) ja tulevaisuuden menneisyyteen (johon 

viitataan perfektillä) viitattaessa. Viitehetkeen perustuvassa kuvauksessa on 

kuitenkin myös ongelmansa. Suomen imperfektillä ja perfektillä voidaan 

kummallakin viitata puhehetken menneisyyteen (ks. esim. 1 ja 2). 

(1) Me käytiin eilen oopperassa. 

(2) Oon mä siellä käyny. Mä oon asunukki siellä.((Puhehetkellä puhuja asuu 

Tampereella.)) 

Kuvausero esimerkeissä 1 ja 2 esiintyvän imperfektin ja perfektin välille on tehty 

viitehetken avulla: imperfektissä viitehetki on sama kuin tapahtumahetki, 

perfektissä viitehetki on taas sama kuin puhehetki. Näin tempukset saadaan kyllä 

erotetuksi toisistaan kuvauksessa, mutta voidaan kysyä, mitä kuvaus kertoo 

todellisuudesta, ts. mikä on viitehetki-käsitteen todellinen kuvauspotentiaali. 

Ehdotankin, että tempukset jaetaan ensin vahvasti puhehetkisidoksisiin (puhehetken 

ja tulevaisuuden preesens sekä puhehetken menneisyyteen viittaavat perfekti ja 

imperfekti) ja sekundaaristi puhehetkisidoksisiin (menneisyyden menneisyyteen 

viittaava pluskvamperfekti ja tulevaisuuden menneisyyteen viittaava perfekti). 

Vahvasti puhehetkisidoksiset tempukset imperfekti ja perfekti (ks. esim. 1 ja 2) 

erotetaan toisistaan temporaalisen kehyksen avulla: perfektissä temporaalista 

kehystä ei ole, se on käyttöyhteydessään irrelevantti tai se on auki, imperfektissä 

temporaalinen kehys on puolestaan spesifi ja käyttöyhteydessään relevantti. Kuvaus 

ei eroa drastisesti kolmihetkikuvauksesta, mutta sen avulla saadaan hiukan 

selvemmin kuvatuksi imperfektin ja perfektin ero sekä nostetuksi esiin puhehetken 

tulevaisuuspuolella sellainen frekventatiivijohdosten käyttö, joka vastaa 

menneisyyspuolella vahvasti puhehetkisidoksista mutta samalla aikakehyksetöntä 

perfektin käyttöä. 

Tarkastelen esitelmässäni sitä, miten suomessa viitataan aikaan erityisesti 

tempusten avulla. Aineistoni on etupäässä arkipuhetta, mutta paikka paikoin käytän 

myös kirjallista aineistoa. 


OULU

Lähteet: 

Hakulinen, Auli, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen ja Irja Alho 

2004. Iso suomen kielioppi. SKS, Helsinki. 

Hakulinen, Auli & Fred Kalsson 1979. Nykysuomen lauseoppia. SKS, Helsinki. 


OULU

39. LEHTINEN, ESA – VUORON MUOTOILU, KIELIOPPI JA 

INSTITUTIONAALISET TEHTÄVÄT: HENKILÖKOHTAISEN JA 

YLEISEN PUHEEN VAIHTELUSTA 

PERINNÖLLISYYSNEUVONNAN VUOROVAIKUTUKSESSA 

Nykysuomen ja kääntämisen laitos, Vaasan yliopisto 

Asiasanat: institutionaalinen vuorovaikutus, keskustelunanalyysi, kielioppi, 

perinnöllisyysneuvonta, vuoron muotoilu 

Tarkastelen esitelmässäni yleisen ja henkilökohtaisen puheen välistä vaihtelua 

perinnöllisyysneuvonnan tiedonjakojaksoissa. Tutkimusmenetelmänä on 

ensisijaisesti keskustelunanalyysi. 

Perinnöllisyysneuvonta on vuorovaikutustilanne, jossa 

perinnöllisyyslääketieteeseen erikoistuneet lääkärit ja hoitajat keskustelevat 

yksilöiden tai perheiden kanssa sellaisista perinnöllisistä sairauksista, jotka ovat 

asiakkaille tavalla tai toisella merkityksellisiä. Perinnöllisyysneuvonnassa on 

tärkeässä osassa tiedon jakaminen. Tiedon jakaminen koostuu pääasiassa lääkärin 

puheesta ja asiakkaan minimipalautteesta. Välillä asiakkaat tuottavat kuitenkin 

myös pitempiä vuoroja. Tarkastelen sellaisia kohtia, joissa lääkäri tarjoaa tietoa 

yleisellä tasolla, mutta asiakas kommenttivuorossaan käsittelee asiaa 

henkilökohtaisella tasolla. Lääkäri voi tällöin joko vastata henkilökohtaisella tasolla 

tai sitten siirtyä takaisin yleiselle tasolle. 

Keskityn erityisesti lääkärin yleisen tason responsseihin. Käsittelen niitä 

kahdesta näkökulmasta. Aluksi tarkastelen niitä lääkärin institutionaalisten 

tehtävien kannalta. Osoitan, miten lääkäri yleisellä vastauksellaan yhtäältä osoittaa 

asiakkaan vuoron relevantiksi, mutta toisaalta ilmentää ammatillista varovaisuutta. 

Toiseksi tarkastelen lääkärin responsseja kieliopin kannalta. ”Henkilökohtainen” ja 

”yleinen” puhe liittyvät keskustelunanalyysin käsitteistössä vuoron muotoiluun. Ne 

ovat kuitenkin varsin epämääräisiä tapoja puhua vuoron muotoilusta. Pohdinkin 

esitelmässäni myös sitä, miten yleistä ja henkilökohtaista puhetta voi eritellä 

yhtäältä perinteisen kieliopin, toisaalta systeemis-funktionaalisen kieliopin avulla. 

Lähteet: 


OULU

40. LEPISTÖ, KIRSI & JURMU, TUULA – PALUUMUUTTAJAT 

TUTKIMUKSEN KOHTEENA 

Oulun yliopisto, Saksan, ranskan ja pohjoismaisten kielten laitos 

Asiasanat: siirtolaisuus maastamuutto - paluumuutto paluumuuttaja - ruotsin kieli 

Suomella ja Ruotsilla on pitkä yhteinen historia, ja muuttoliikettä maiden välillä on 

esiintynyt kautta aikojen. Toisen maailmansodan jälkeen ylivoimaisesti suurin osa 

Suomesta poismuuttaneista on löytänyt uuden kotimaan Ruotsista. Tämä ryhmä 

muodostaa Ruotsissa suurimman siirtolaisryhmän, ja heidän asemaansa on 

vuosisadan loppupuolella vakiinnuttanut saavutettu vähemmistöstatus. Reinansin 

(1997, s. 97) mukaan vuonna 1993 Ruotsissa asui noin 450 000 ensimmäisen ja 

toisen sukupolven suomalaista, sekä myöhempien sukupolvien suomalaisia, joista 

ei ole tilastoja. Arvioiden perusteella kaikista vuoden 1945 jälkeen Ruotsiin 

muuttaneista noin puolet ovat palanneet Suomeen (Korkiasaari & Tarkiainen 2000, 

s. 474). 

Paluumuuttajaksi lasketaan kaikki suomalaista syntyperää olevat 

maahanmuuttajat, myös ulkomailla syntyneet jälkipolvet, kansalaisuudesta 

riippumatta. Paluumuutto Ruotsista Suomeen oli 1970-luvun alussa ja 1980-luvun 

aikana suurempaa kuin maastamuutto. Tutkimusten mukaan paluumuuton syitä 

olivat mm. kotiseudun kaipuu, huoli lasten tulevaisuudesta, opiskelu ja 

viihtymättömyys Ruotsissa (Korkiasaari & Tarkiainen 2000, s. 473-474, 477). 

Esittelemme kahta tekeillä olevaa tutkimusta, joita yhdistää Ruotsista 

palanneet suomalaiset. 

Jurmu tutkii teemahaastattelun avulla yhden Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin 

olevan suvun kokemuksia migraatiosta ja suvun taustan vaikutuksia seuraaviin 

sukupolviin. Pääpaino tässä tutkimuksessa kiinnittyy kieliin; kielen oppimiseen, sen 

säilyttämiseen, itseidentifikaatioon ja asenteisiin kieliä kohtaan. Esitelmässä Jurmu 

kertoo tutkimuksen ensimmäisestä vaiheesta ja jatkosuunnitelmista. 

Lepistön tarkoitus on selvittää, kuinka Ruotsista palanneet suomalaiset, jotka 

ovat paluunsa jälkeen opiskelleet ruotsin kielen opettajiksi, hyödyntävät 

kielitaitoaan ja kulttuurin tuntemustaan omassa työssään. Tutkimuksen materiaali 

koostuu kuuden paluumuuttajan haastattelusta. Esitelmässä kerrotaan 

haastatteluiden tuloksia. 

Lähteet: 

Korkiasaari, J. & Tarkiainen, K. 2000. Suomalaiset Ruotsissa. Suomen siirtolaisuuden historia 3. 

Siirtolaisuusinstituutti. Turku. 

Reinans, S. A. 1996. Den finländska befolkningen i Sverige en statistiskdemografisk beskrivning. 

Teoksessa: Finnarnas historia i Sverige. Del 3. Tiden efter 1945. J. Lainio (red.). Finska 

historiska Samfundet/Nordiska museet. Helsinki/Stockholm. s. 63-254. 


OULU

41. LIIMATAINEN, ANNIKKI – KOMMUNIKATIIVISET RUTIINI- 

ILMAISUT KAUNOKIRJALLISUUDEN KÄÄNTÄMISEN 

ONGELMANA 


Asiasanat: kommunikatiiviset rutiini-ilmaisut, pragmaattiset fraseologismit, 

kulttuuri- ja kielikohtaiset erot, dialogien kääntäminen, käännössaksa, 

käännössuomi 

Tervehtiessään, hyvästellessään, kiittäessään, esittäessään anteeksipyynnön, 

esitellessään, onnitellessaan kuten monissa muissakin jokapäiväisessä 

kasvokkaisviestinnässä toistuvasti esiintyvissä tilanteissa puhuja turvautuu 

tavallisesti kommunikatiivisiin rutiini-ilmaisuihin. Rutiini-ilmaisuille on ominaista 

niiden sidoksisuus tiettyihin toimintoihin liittyviin vuorovaikutustilanteisiin sekä 

kulttuuri- ja kielikohtaiset erot. Tilannesidoksisina ne ovat voimakkaasti 

konventionaalistuneita. 

Kohteliaisuuskäyttäytymisen piiriin lukeutuvien rutiini-ilmaisujen lisäksi 

voidaan erottaa puhetta/tekstiä strukturoivat, argumentaatiota tukevat ja 

metakommunikatiiviset ilmaisut. Syntaktiselta rakenteeltaan näitä kummankin 

tyyppisiä hyvin monimuotoisia kielenkäytön viestintätilanteisesti vakiintuneita 

valmispaloja voidaan pitää pragmaattisina fraseologismeina, ja niiden joukossa on 

niin idiomaattisia (Hals- und Beinbruch! Grüß Gott!) kuin ei-idiomaattisia (Lass 

dir’s schmecken!) ja sekä tilannespesifisiä (Gesundheit!) että monitilanteisia 

ilmaisuja (ehrlich gesagt). 

Rutiini-ilmaisuissa on kiinnostavaa niiden muodollisten ominaisuuksien 

ohella erityisesti niiden tuottamisen ja tulkinnan kontekstisidonnaisuus. 

Lähtökielessä käytettyjen kommunikatiivisten rutiini-ilmaisujen 

rutiininomaisuuden säilyminen myös käännöksessä edellyttää kääntäjältä paitsi 

kykyä kaikenlaisten idiomaattisten ja muotoonsa jähmettyneiden ilmaisujen ja 

fraasien tunnistamiseen teksteistä, kielellisten tekijöiden lisäksi myös 

kommunikaatiotilanteeseen liittyvien kielenulkoisten tekijöiden ymmärtämistä. 

Rutiini-ilmaisujen kääntämisen vaikeus ei johdu niinkään kohdekielisten ilmaisujen 

puuttumisesta, vaan näiden kielellisten ilmaisujen lähtökielisistä merkityksistä, 

joille ei kohdekielessä ole denotatiivisesti ja konnotatiivisesti täysin 

samamerkityksistä vastinetta. 

Usein kääntämisessä ovat vastakkain toive tekstin luonnollisuudesta ja 

tekstimaailman kulttuuri-identiteetin säilyttämisestä. Saksalaiselle puhekulttuurille 

on suomeen verrattuna ominaista kommunikatiivisten rutiini-ilmaisujen runsaampi 

käyttö. Vaikka lähtökielisellä ilmaisulla olisikin kohdekielessä ekvivalentti, voivat 

eri kielten ilmaisut poiketa toisistaan esimerkiksi käyttötaajuuksiltaan. Mikäli 

esimerkiksi saksankieliset tervehdykset, esittelyt, toivotukset ja kiitokset 

käännetään sellaisinaan suoraan suomen kieleen, tuloksena on epäsuomalaisuuksia. 


OULU

Jos ne taas jätetään kääntämättä tai mukautetaan suomen pragmatiikkaan, tuloksena 

on luontevia ilmaisuja, jotka kuitenkin saattavat riidellä käännettävän teoksen 

antaman kontekstin kanssa. Kulttuurien välisistä eroista johtuen kääntäjä joutuu 

toisinaan myös ratkaisemaan, miten tuottaa käännös niissä tapauksissa, kun 

käännettävää kielellistä materiaalia ei ole (ns. nollaekvivalenssi, kun lähtökielessä 

ei sanota mitään, mutta kohdekielessä kuuluu sanoa jotakin). Päinvastaiseen 

suuntaan käännettäessä on astetta yksinkertaisempaa turvautua poisjättöön, mutta 

usein on kuitenkin syytä kompensoida fraseologinen nollaekvivalenssi 

kohdekielessä muilla leksikaalisilla tai syntaktisilla keinoilla. 

Lähteet: 


OULU

42. LINDH, MARIA – NÄKÖKULMIA RUOTSIN KIELEN 

KONGRUENSSIIN JA SEN TESTAUKSEEN 

Joensuun yliopisto/Vieraat kielet ja käännöstiede/Ruotsin kieli 

Asiasanat: ruotsi, kongruenssi, toisen tai vieraan kielen oppiminen, virheanalyysi 

Ruotsin kielen kongruenssi on läpikäynyt monia merkittäviä muutoksia aikojen 

kuluessa. Ruotsin kielen kongruenssin käytössä esiintyy lisäksi virheitä, ja 

kongruenssisäännöt ovat monessa suhteessa väljempiä kuin ennen (Widmark 1992: 

7ff., Källström 1993: 3) Ongelmakohtia syntyy muun muassa silloin, kun jotkut 

sanojen merkityspiirteet ovat ristiriidassa kieliopillisten ominaisuuksien kanssa, 

kuten lauseissa 1) Besättningen var missnöjda (vrt. missnöjd) med lönen (PL vs. 

SG) tai 2) Vittnet, som i dag är 22 år gammal (vrt. gammalt), är inte beredd (vrt. 

berett) att svara på alla polisens frågor (en-suku vs. ett-suku) 

(Språkriktighetsboken 2005: 237f., 247.) Lauseessa (1) subjekti besättningen 

(miehistö) on yksikössä, mutta predikatiivi missnöjda viittaa lauseessa miehistön 

jäseniin (yksilöihin) ja on näin ollen taivutettu monikollisesti. Lauseessa (2) 

predikatiivit gammal ja beredd viittaavat puolestaan ett-sukuisen subjektin vittnet 

(todistaja) taustalla olevaan semanttiseen piirteeseen ’henkilö’ ja on tästä syystä 

taivutettu en-suvun mukaisesti. Tämän pohjalta voidaankin kysyä, onko 

kongruenssituntuma alkanut horjua, kuten Hagren (2002) esittää. 

Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, millaista tietoa 

korkeakouluopiskelijoiden L2-kielen tutkiminen antaa ruotsin kielen 

kongruenssirakenteiden käytöstä ja niiden oppimiseen liittyvistä tekijöistä. 

Lähestyn tutkimusaihettani ennen kaikkea kongruenssin hallinnan ja virheanalyysin 

näkökulmasta: tarkastelen toisin sanoen opiskelijoiden taitoja muodostaa ja käyttää 

ruotsin kielen kongruenssirakenteita. Mielenkiintoista on myös tarkastella, 

heijastuvatko ruotsin kielen kongruenssin ongelmakohdat 

korkeakouluopiskelijoiden kongruenssin hallintaan. Tarkoitus on lisäksi kuvailla 

ruotsin kielen kongruenssin testaukseen liittyviä näkökulmia. 

Lähteet: 

Hagren, Kristina. 2002. Neutrumformer på reträtt? I: Svenskans beskrivning 26. Förhandlingar vid 

Tjugosjätte sammankomsten för svenskans beskrivning. Uppsala: Hallgren & Fallgren 

Studieförlag AB. 

Källström, Roger. 1993. Kongruens i svenskan. Göteborg: Novum Grafiska AB. 

Språkriktighetsboken. 2005. Utarbetad av Svenska Språknämnden. Norstedts Akademiska Förlag. 

Widmark, G. 1992. Kongruensförändring i språkvärderingsperspektiv. I: Svenska i harmoni. Fyra 

uppsatser om kongruens. Ord och stil. Uppsala: Hallgren & Fallgren Studieförlag AB. 


OULU

43. METSÄ-KETELÄ, MARIA – "MORE OR LESS" JA "TO SOME 

EXTENT" LINGUA FRANCA -ENGLANNISSA 

Tampereen yliopisto 

Asiasanat: 

Esityksessä vertailen asteittaista epätarkkuutta osoittavien ilmausten "more or less" 

sekä "to some extent" käyttöä ja niiden tehtäviä kahdessa laajassa puheaineistossa, 

akateemista lingua franca -englantia sisältävässä ELFA-korpuksessa sekä 

amerikkalaisessa MICASE-korpuksessa. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella 

sitä, kuinka ei-äidinkieliset englanninpuhujat käyttävät ilmauksia sekä 

monologisissa että dialogisissa puhetilanteissa ja kuinka tämä käyttö mahdollisesti 

poikkeaa äidinkielisten englanninpuhujien tavasta käyttää kyseisiä ilmauksia. 

Kvantitatiivinen analyysi osoittaa, että molempia ilmauksia käytetään 

huomattavasti enemmän lingua franca -aineistossa kuin äidinkielisten 

englanninpuhujien aineistossa. Ilmaus "more or less" on jopa seitsemän kertaa 

yleisempi ELFA-korpuksessa kuin MICASE-korpuksessa. "To some extent" on 

puolestaan viisi kertaa yleisempi ei-äidinkielisten puhujien aineistossa. Laadullinen 

tarkastelu antaa viitteitä siitä, että kyseisillä ilmauksilla on sekä yhtäläisiä että 

erilaisia tehtäviä akateemisissa puhetilanteissa. Myös aineistojen välillä on 

havaittavissa eroavaisuuksia. Ilmausten tehtävät voidaan jakaa lauseen asiasisällön 

mukaan informaatiota määritteleviin funktioihin sekä puhetilannetta tai puhujien 

välistä vuorovaikutusta määritteleviin funktioihin. Aineistoesimerkkien analyysi 

paljastaa, että sekä "more or less" että "to some extent" määrittelevät useammin 

puheen informaatiosisältöä kuin vuorovaikutusta. Lisäksi kyseisten ilmausten 

käyttöön liittyvä episteeminen modaalisuus voidaan jakaa subjektiiviseen ja 

objektiiviseen modaalisuuteen. Tämä jaottelu mukailee pitkälti Lyonsin (1977) ja 

Hallidayn (1994) määrittelyä. Tarkastelemassani aineistossa objektiivinen, eli 

yleistä käsitystä ilmaiseva modaalisuus on yleisempää kuin subjektiivinen, eli 

puhujan itsensä implikoima modaalisuus. 

Esityksessä käydään läpi ilmausten käyttöä ja kielellisiä tehtäviä 

aineistoesimerkkien avulla. 

Lähteet: 

Halliday, M.A.K. 1994. An introduction to functional grammar. Lontoo: Arnold. 

Lyons, J. 1977. Semantics. Cambridge: Cambridge University Press. 


OULU

44. MIESTAMO, MATTI – SUOMEN KIELEN TYPOLOGISISTA 

PIIRTEISTÄ 

Tutkijakollegium / Yleisen kielitieteen laitos 

Asiasanat: 

Luon esitelmässäni katsauksen suomen kielen rakenteellisiin piirteisiin 

viimeisimmän typologisen tiedon valossa. Suuren yleisön käsitykset kielemme 

paikasta maailman kielten joukossa pohjautuvat pääosin vertailuihin tuttujen 

indoeurooppalaisten kielten kanssa. Me kielitieteilijät toki tiedostamme 

näkökulman vinouden, mutta käytännön syistä myös meidän vertailukohtamme 

rajoittuu joskus vain tutuimpiin kieliin. 

Mitkä siis ovatkaan suomen kielen typologisia erityispiirteitä? Euroopan 

kielten perspektiivistä erikoisena näyttäytyvä ominaisuus, esimerkiksi sijamuotojen 

runsaus, voi osoittautua harvinaiseksi myös laajemmassa typologisessa 

tarkastelussa, mutta jokin toinen erikoisena pidetty piirre, vaikkapa omistusliite, 

voikin osoittautua varsin tavalliseksi. Toisaalta eurooppalaisesta näkökulmasta 

tavallisilta tuntuvat piirteet saattavat olla typologisesti harvinaisia -- tällainen piirre 

on esimerkiksi partikkelikomparatiivi (ks. alla); moni tavallisena pidetty piirre 

osoittautuu toki tavalliseksi myös laajemmassa tarkastelussa. Hyvän lähtökohdan 

minkä tahansa kielen typologisten erityispiirteiden tarkasteluun tarjoaa World Atlas 

of Language Structures (Haspelmath et al., toim. 2005), joka kokoaa kartoiksi 

suuren määrän typologian keskeisiä tutkimustuloksia. Sen kautta päästään edelleen 

käsiksi suureen määrään relevanttia tutkimuskirjallisuutta. 

Suomessa on kaksi komparatiivirakennetta: Mäyräkoira on pidempi kuin 

terrieri, jossa vertailukohtaa ilmaistaan partikkelilla, ja Mäyräkoira on terrieriä 

pidempi, jossa partitiivi toimii vertailukohdan merkitsimenä. Stassenin (1985, 

2005) tutkimus osoittaa, että Euroopassa tavalliset partikkelikomparatiivit ovat 

maailmanlaajuisesti tarkasteltuina suhteellisen harvinaisia. Paljon tavallisempaa on, 

että vertailukohtaa merkitään lokatiivisella ilmauksella. Myös suomen 

partitiivikomparatiivi kuuluu näihin lokationaalisiin komparatiiveihin, onhan 

partitiivi alunperin paikallissija (erosija). Komparatiivikonstruktioiden asema 

typologisella maailmankartalla saattaa yllättää. Tämän ja joidenkin muiden 

esimerkkien avulla näytän myös, kuinka typologinen tieto ja piirteiden 

maantieteellinen distribuutio antaa perspektiiviä suomen rakenteiden synkroniselle 

ja diakroniselle ymmärrykselle. 

Katsaukseni ei ole kattava esitys suomen typologisista erityispiirteistä -- 

tällainen vaatisi oman tutkimushankkeensa. Pikemminkin esittelen valikoiman 

kiinnostavia typologisia piirteitä. Yleisellä tasolla pohdin, miten yksittäiskielen 

tutkija hyötyy typologisten piirteiden tarkastelusta. 

Lähteet: 


OULU

Haspelmath, Martin, Matthew Dryer, David Gil ja Bernard Comrie, toim. 2005. World Atlas of 

Language Structure, Oxford: Oxford University Press. 

Stassen, Leon. 1985. Comparison and Universal Grammar. Oxford: Blackwell. 

Stassen, Leon. 2005. Comparative constructions. Teoksessa Haspelmath et al., toim, 490-493. 


OULU

45. MUIKKU-WERNER, PIRKKO – VAIKUTA JA VIEHÄTÄ – 

KIRJA-ARVOSTELIJAN TEHTÄVÄT 

Suomen kielen ja kulttuuritieteiden oppiaineryhmä 

Asiasanat: 

Kirja-arvostelut ovat kiinnostava tekstilaji sikäli, että niissä yhdistyy kolme eri 

tehtävää: teoksen esittely, tulkinta ja arvottaminen. Arvostelija toimii välittäjänä 

kirjailijan ja lukijan välillä, mutta samalla hän myös voi myös pyrkiä vahvistamaan 

tai heikentämään jo olemassa olevia kirjallisia konventioita tai ohjaamaan 

lukijoiden toiminnallisia ratkaisuja. 

Arvostelija toimii muun muassa opastajana antaessaan tulkintaohjeita 

lukijalle; tällöin hän selvästi asemoituu asiantuntijaksi ja lukija paikantuu 

ohjattavaksi, maallikoksi. Arvostelu on myös palautepuheenvuoro teoksen 

kirjoittajalle: miten tämä on onnistunut. Kriitikolla on valtaa, koska 

yksityishenkilönä hän saattaa vaikuttaa tuhansiin lukijoihin. Negatiivisuus tai 

positiivisuus ei jää pelkästään yksinpuheluksi, vaan sen tarkoituksena on vaikuttaa 

kuluttajan osto- tai lukupäätöksiin. 

Arvostelun on tarkoitus houkuttaa lukijoita sekä tutustumaan itse arvosteluun 

että arvosteltuun teokseen. Lehtien eri osastot joutuvat kuitenkin kilpailemaan 

lukijoista. Yksi keino saada huomiota osakseen on kirjoittaa tavalla, joka viehättää 

ja eroaa muista. Arvosteluihin sisältyykin aimo annos kohosteisuutta. Väitetään, 

että esiteltävien kirjojen vaikutus näkyy myös kritiikissä. Esimerkiksi runsas 

kuvallisuus kertoo kaunokirjan likeisestä läsnäolosta. 

Tarkoitukseni on keskittyä kuvaamaan, miten kriitikko kielentää toisaalta 

ohjailevat, toisaalta kohosteiset ainekset. Pyrin vertailemaan eri-ikäisiä aineistoja 

erityyppisistä lehdistä. Materiaalini on yhdeksän lyhyehköä kirja-arvostelua, joista 

ensimmäiset kolme ovat vuoden 1951 Parnassosta, Aamulehdestä ja Vapaasta 

Sanasta, seuraavat kuusi vuosien 1971 ja 2006 Parnassosta, Aamulehdestä ja 

Kansan Uutisista. 

Lähteet: 


OULU

46. MÄNTYNEN, ANNE – TYYLINORMIEN RAKENTUMINEN 

TIETOKIRJALLISUUDEN SUOMENNOSPROSESSISSA 

Kielten laitos / Jyväskylän yliopisto 

Asiasanat: käännökset, normit, diskurssi, kielikäsitykset, tyyli 

Tarkastelen esitelmässäni tyylinormien rakentumista akateemisen 

tietokirjallisuuden suomennosprosessissa. Esitelmä perustuu pilottihankkeeseen. 

Tutkimuksen kohteena on erityisesti prosessi, jossa kielen ja hyvän tyylin normeja 

rakennetaan ja niistä neuvotellaan tietokirjallisuutta suomennettaessa. Tähän 

prosessiin osallistuu useita toimijoita, joista osa on selvemmin sisällön ja osa taas 

kielen asiantuntijoita mutta joista kaikki kommentoivat myös käännöksen kieltä. 

Analyysin kohteena ovat käännösteksteihin suomennosprosessin eri vaiheissa 

tehdyt, kieltä ja tyyliä koskevat kommentit ja korjausehdotukset, jotka muodostavat 

kieltä kommentoivan diskurssin (diskursseja). Osan tästä diskurssista muodostavat 

myös korjaukset, joita ei ole erikseen kommentoitu. 

Tässä esitelmässä keskityn niin sanottuihin tyylinormeihin, jotka koskevat 

esimerkiksi tekstin ja tyylin onnistuneisuutta sekä hyvyyttä tai huonoutta. Esittelen 

kieltä kommentoivan diskurssin tapoja puhua tyylistä sekä diskurssissa rakentuvia 

normeja ja käsityksiä hyvästä tyylistä. Tässä yhteydessä käytän tyylinormin 

käsitettä kuvaamaan niitä käsityksiä ja ideologioita, joilla hyvänä tai huonona 

pidettyä käännöstekstiä kuvataan ja joilla muutosehdotuksia perustellaan. 

Lähteet: 


OULU

47. MÄÄTTÄ, TUIJA – SIKASHOPPAILUA OULUSSA 

Institutionen för moderna språk/finska, Uumajan yliopisto 

Asiasanat: 

Suomen kielessä sana sika on esiintynyt Agricolan ajoista lähtien. Sanan 

alkumuotoa ei ole pystytty jäljittämääm, mutta sen etymologisia vastineita on 

itämerensuomessa ja mordvassa. Todennäköisesti sika on lainautunut 

indoeurooppalaisilta naapureilta, joilta on saatu muitakin maatalouteen ja sen 

käsitteistöön kuuluvia sanoja. 

Nykysuomessa sika-sana voi toimia erilaisissa tehtävissä ja sen 

merkityskenttä on laajentunut niin, että joukko merkityksiä on jo hyvin kaukana 

tästä alkujaan sorkkaeläinten ryhmään kuuluvasta kotieläimen nimityksestä. Sika 

saattaa olla mm. substantiivi, joka tarkoittaa esimerkiksi ihmistä, useimmiten 

miespuolista, joka käyttäytyy jotenkin hyvistä tavoista poikkeavasti. Joitakin vuosia 

sitten sikaa alettiin käyttää yhdysadjektiivien alkuosana lähinnä nuorison 

puhekielessä. Puheessa voi esiintyä esimerkiksi seuraavanlaista "sikailua": Mä sain 

tän loimen sikahalvalla tai Tää muona on sikahyvää. 

Sika-sanan yhdistämisestä toiseen substantiiviin ei ole esiintymiä Kotimaisten 

kielten tutkimuskeskuksen Kielitoimiston kokoelmissa. Tällainen kielipiirre ei siis 

ole, ainakaan toistaiseksi, pesiytynyt suomeen muualla kuin Oulussa. Kirjoitetusta 

kielestä olen nimittäin sieltä löytänyt mm. yhdyssanat sikapäivät, sikatarjoukset ja 

sikahinta. 

Merkitykseltään sikaa voi nykyisin käyttää hyvin monissa yhteyksissä. 

Aikojen kuluessa jotkin merkitykset ovat jo kiteytyneet pysyviksi, mutta ainakin 

puhekielen ja slangin osalta sana on saanut joukon uusiakin. Tarkastelen 

esitelmässäni lähinnä sitä, millaisissa merkityksissä sika-sanaa on mahdollista 

käyttää. Havaintoni perustuvat sanakirjoihin 1800-luvun loppupuolelta 2000-luvun 

alkuun. 

Lähteet: 


OULU

48. NENONEN, MARJA – PUUROT JA VELLIT: AINESANOJEN 

MONIKOSTA 

Joensuun yliopisto, vieraat kielet ja käännöstiede 

Asiasanat: 

Toisin kuin monissa muissa kielissä, suomessa kaikki substantiivit voivat esiintyä 

monikossa myös ainesanat. Suomessa ei siis esiinny singulare tantum -sanoja: jopa 

itse, jonka mm. Penttilä mainitsee kieliopissaan olevan ainoa tätä lajia, esiintyy 

toisinaan myös monikkomuotoisena, varsinkin puhekielessä. 

Jotkut ainesanat esiintyvät useammin monikossa kuin toiset. Tähän on useita 

syitä, kuten idiomaattisuus (onko puhtaat jauhot pussissa) tai määräisyys: tietty 

mitattu määrä ainetta ilmaistaan usein monikossa (lisää jauhot taikinaan). Monikon 

käytön yleisyyteen näyttää vaikuttavan myös se, minkä laatuisia ja kokoisia aineen 

pienimmät yksiköt ovat: yleisesti käytetty monikko kaurat viittaa jyviin, koska 

kauraa käsitellään ja myydään usein jauhamattomana, kun taas vehnät on 

harvemmin käytetty, sillä vehnää näkee yleensä vain jauhona. 

Tätä esitystä varten on korpuksista poimittu noin sata konkreettista ainesanaa, 

joiden monikkomuotojen määrä vaihtelee nollasta sataan prosenttiin. Wierzbicka 

(1985) on luokitellut englannin ainesanoja ja löytänyt jonkinlaista systemaattisuutta 

sen mukaan, millaisia aineet ovat rakenteeltaan. Suomeen luokitusta ei kuitenkaan 

voi soveltaa sellaisenaan, vaikkakin motivaatio ainesyksikön laadun tai koon ja 

monikon käytön välillä näkyy myös suomessa. 

Lähteet: 

Penttilä, Aarni 1957. Suomen kielioppi. Porvoo: WSOY. 

Wierzbicka 1985. "Oats" and "wheat": Mass nouns, iconicity and human categorization. Haiman 

(ed.) Iconicity in Syntax. Amsterdam: Benjamins. 


OULU

49. NIEMINEN, TOMMI – TEKSTILAJI KONTEKSTUALISAA- 

TIONA 

Jyväskylän yliopisto, Kielten laitos 

Asiasanat: 

Tekstilajitutkimuksen monien teoreettisten ja metodologisten ongelmien taustalla 

voidaan nähdä piilevän tekstilajin luonteen kahtalaisuus. 

Toisaalta laji on tekstien joukko ("tekstiä suurempi" ilmiö), toisaalta joukko 

tekstipiirteitä ("tekstiä pienempi" ilmiö). Ensinmainitussa mielessä laji on 

historiallisesti muodostunut, sisällöltään epäyhtenäinen ryhmä, jota pitää yhdessä 

vain tekstinulkoinen käytänne, tekstien tuottamisen ja lukemisen historia. 

Jälkimmäisessä mielessä laji on sisäisesti yhtenäinen, mitä tahansa annettua 

teosjoukkoa laajempi ja siihen nähden kiinteämpi ilmiö, johon lajihistoria antaa 

vain diakronisen näkökulman. Kumpikin "mieli" on oikein: kyse on ainoastaan 

siitä, suhteessa mihin lajikäsitettä käytetään ja kummasta näkökulmasta lajin ja 

yksittäisten tekstien suhdetta tarkastellaan. 

Tätä lajin luonteen kahtalaisuutta esitän tarkasteltavaksi kontekstualisaation 

käsitteen avulla. Lajilla on yhtäältä dekontekstualisoitunut, kontekstista irtaantunut 

luonne, jonka kautta se muodostaa yksittäisiin teksteihin nähden näennäisesti 

itsenäisen tarkastelukohteen. Toisaalta, koska dekontekstualisoitunutkin olio on 

aina kontekstualisoitava osana käyttöään, sillä on välttämättä 

rekontekstualisoitunutkin luonne, jonka kautta se yhdistyy dynaamisella, luovalla 

tavalla yhä uusiin (tai vanhoihin) teksteihin. 

Kontekstualisaation teoria palautuu kielitieteelliseen antropologiaan ja kielen 

sosiologiaan. Se on vasta tekemässä tuloaan osaksi tekstilajiteoriaa. Näkemykseni 

mukaan lajiteorian osana se tarjoaa samanaikaisesti sekä lajien suuren 

"yhtenäisteorian" että mahdollisuuden johtaa teoriasta kaksi erilaista soveltavaa 

lajinäkemystä, jotka eivät päädy toistensa kanssa ristiriitaan. 

Lähteet: 


OULU

50. NIEMINEN, SARI – PUHEKIELEN VARIAATION FUNKTIOT 

KALLE PÄÄTALON IIJOKI-SARJASSA 

Oulun yliopisto, Suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja logopedian laitos 

Asiasanat: 

Tutkin puhekielen variaation funktioita Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa. 

Tutkimuksessani yhdistän kielitieteen ja kirjallisuudentutkimuksen metodeja. 

Koska tutkimusaineistoni on hyvin laaja, tarkoituksenani on tehdä artikkeleista 

koostuva väitöskirja, johon kuuluu 4–5 artikkelia sekä johdanto-osuus. Olen 

aloittanut Päätalo-tutkimuksen pro gradu -tutkielmallani (2005), ja tarkoitukseni on 

käyttää pro gradu -työtä ensimmäisen artikkelini pohjana. 

Pro gradu -työssäni tarkastelin puhekielen variaation funktiota Päätalon 

Iijoki-sarjan Kallen ja Lainan parisuhteen kannalta. Asetelma oli mielenkiintoinen, 

sillä Päätalo kuvaa teossarjassaan Suomen vastakkaisilta puolilta kotoisin olevan 

pariskunnan suhdetta. Tutkimuksessani tulin siihen tulokseen, että Kallen ja Lainan 

murteilla sekä niiden variaatiolla on selvä funktio: kielen vaihtelu on yksi osa niin 

parisuhteen rakentumisen kuin sen rikkoutumisenkin kuvaamista. Ensimmäisessä 

artikkelissani tarkoitukseni on syventää variaation funktion tutkimusta ottamalla 

siihen mukaan kirjallisuudentutkimuksen käsitteitä ja metodeja. 

Ensimmäisessä artikkelissani aion syventää Kallen ja Lainan 

henkilöhahmojen tutkimusta. Pohdin sitä, millainen merkitys puhekielen 

variaatiolla on henkilöhahmojen rakentumisen kannalta. Esimerkiksi 

strukturalistisen kirjallisuusteorian mukaan henkilöhahmon persoonallisuus on 

tekstin tuottama efekti, joka voidaan purkaa osiin ja analysoida. Lingvistisestä 

näkökulmasta taas henkilöhahmo näyttäytyy kielellisenä rakenteena, jonka 

muotoutumisella on omat sääntönsä. (Käkelä-Puumala 2001: 255.) Leechin ja 

Shortin (1981: 171) mukaan kirjailijan luoma idiolekti on yksi henkilöhahmon 

ilmentymä, joka jo itsessään kiinnittää paljon huomiota itseensä. Henkilöhahmon 

motiivit ja luonne voidaan päätellä ulospäin näkyvästä käyttäytymisestä: teoista, 

olemuksesta ja puheesta. Kirjailija voi luoda henkilöhahmolle kuvitteellisen kielen 

(imaginary speech) välittämään piilomerkityksiä. Siinä missä kirjaimet ovat 

äänteiden ja sanat merkitysten symboleja, vuorosanat voivat olla henkilöhahmonsa 

symboleja (mts. 173). Artikkelissani aion esittää myös etnometodologiseen 

kirjallisuudentutkimukseen pohjautuvia ajatuksia siitä, kuinka dialogi rakentaa 

kertomusta (ks. Piikkilä 2001: 170171). 

Ensimmäisen artikkelini on tarkoitus valmistua tämän vuoden aikana. 

Seuraavissa artikkeleissa tarkoitukseni on analysoida mm. kirjailijan tuottamia 

murteita. Aion tarkastella mm. sitä, kuinka paljon erilaisia murteita Iijoki-sarjasta 

löytyy ja millä keinoin kirjailija on luonut murrepuheen illuusion. Kiinnostava 

tutkimusaihe on myös se, miten erilaiset jännitteet sekä Kallen sosiaalinen nousu 

tukkijätkästä kirjailijaksi kuvastuvat henkilöhahmojen kielen variaatiossa. 


OULU

Lähteet: 


OULU

51. NIKOLAEV, ALEXANDRE – SUOMEN NOMINAALISEN 

TAIVUTUSJÄRJESTELMÄN KVANTITATIIVISTA ANALYYSIA 

Joensuun yliopisto / Yleinen kielitiede 

Asiasanat: 

Miten taivutustyyppien produktiivisuus ilmenee suomen kielen 

taivutusjärjestelmässä? Jos katsomme ongelmaa naiivin kielenpuhujan silmin, niin 

yksi toteamuksistamme lienee, että toisissa taivutustyypeissä on paljon sanoja kun 

taas toisissa vähän. Ehkä myös näkisimme taivutuksen jälkimmäisissä tyypeissä 

olevan jollakin tavalla mutkikkaampaa verrattuna edellisiin tyyppeihin. Mieleen 

voisi tulla esimerkiksi lasten tekemiä virheitä tyyppiä *käsin pro käden, joissa lapsi 

sijoittaa sanan väärään taivutustyyppiin. 

Lingvisteinä näemme yllä mainittuja toteamuksia taivutusjärjestelmän 

produktiivisuuden indekseinä. Kuinka paljon tällaisia indeksejä on? Onko niiden 

välillä vuorovaikutusta ja voiko sitä mitata jollakin tavalla? Esitelmäni tarkoitus on 

kuvata produktiivisuuden ilmentymistä eri muuttujien kautta suomen 

nominaalisessa taivutusjärjestelmässä sekä esittää jälkimmäisen kvantitatiivista 

analyysia. 

Tarkastelen esitelmässäni tyypin laajuuden ja käyttöyleisyyden 

(lemmataajuuden) suhdetta kunkin taivutustyypin kohdalla soveltamalla näihin 

korrelaatiomatriiseja sekä useamman selittäjän regressioanalyysiä. Selittäjinä 

käytän mm. lemmataajuutta (mediaani, summa), hapaksien määrää ja tavujen 

määrää per sana (keskiarvo). Laskeakseni jälkimmäisen muuttujan jaoin kaikki 

lemmat (n. 25 000, ks. alla) tavuihin, minkä jälkeen ryhmittelin lemmat kussakin 

taivutustyypissä tavumäärän suhteen. Tilastollisen testin luotettavuutta puoltaa 

aineiston määrä: käytän Suomen Kielen Perussanakirjan ja CD-Perussanakirjan 

paradigmaklassifikaatiota (49 nominaalista paradigmaa, noin 25 000 lemmaa ja 50 

000 yhdyssanaa) sekä Kielipankin (www.csc.fi) suomenkielisiä korpuksia (yli 130 

milj. sanetta). Laskin käyttöyleisyyden (lemmataajuuden) jokaiselle lemmalle ja 

yhdyssanalle, joten tein siis kaiken kaikkiaan yli 75 000 hakua 130 miljoonan 

suuruisesta korpuksesta. 

Lähteet: 


OULU

52. NUPPONEN, ANNE-MARIA – VÄÄRINKUULTUJA 

NAAPURIMURTEITA 

Joensuun yliopisto, suomen kielen ja kulttuuritieteiden oppiaineryhmä 

Asiasanat: dialektologia, savolaismurteet, murteet tunnistaminen, murteet 

tiedostaminen, diftongit 

Väitöskirjani aiheena ovat pohjoissavolaisten käsitykset savolaismurteista. 

Metodinani on kansandialektologia, jossa tutkitaan maallikoiden murreasenteita 

sekä heidän käsityksiään ja tietoisuuttaan alueellisista ja sosiaalisista murteista. 

Yhtenä tutkimuskohteenani on pohjoissavolaisten kyky ja tapa tunnistaa murteita. 

Olen kuunteluttanut 40 haastateltavalla katkelmat keskeisistä savolaismurteista sekä 

näytteen keskipohjalaismurteesta, joka saattaisi sekoittua itäiseen naapuriinsa 

joidenkin yhteisten piirteiden vuoksi. 

Kun informantit perustelivat, mikä paljastaa murretaustan kussakin 

näytteessä, väärinkuuleminen erottui yhdeksi mielenkiintoiseksi ilmiöksi. 

Hankaluudet keskittyivät Keski-Suomen ja Kainuun murteiden havainnoimiseen. 

Kun osa informanteista luuli kinnulalaisnäytettä ”savon murteeksi”, huomattavalla 

määrällä haastateltavia oli vaikeuksia kuulla oikein pitkän a:n ja ä:n 

diftongiutuminen. Keskisuomalaisvariantit (esim. peättäjä, rahhoa, enneä) 

käsitettiin Pohjois-Savon murteiden mukaisiksi tai yleiskielisiksi (piättäjä, rahhoo, 

ennää). Kainuulaisnäytteessä puolestaan kuultiin h paikoissa, joissa sitä ei 

todellisuudessa esiintynyt. Esimerkiksi kaksitavuisina ääntyvät henkkeä ja väkkeä 

toistettiin asuissa henkheä ja väkheä. Myös jälkitavujen säilyneitä eä-, oa- ja iayhtymiä 

kuultiin väärin (esim. väkkeä, palloa, korttia): osa haastateltavista arvioi 

niiden assimiloituneen (väkkee, palloo, korttii). Keskisuomalaisnäytteen tavoin 

Kainuun murteen sijoittaminen oikealle maantieteelliselle alueelle oli vaikeaa. 

Molemmat osin väärinkuullut näytteet ovat pohjoissavolaisinformanttieni 

naapurimurteita. Lisäksi ne ovat samaa päämurretta kuin haastateltavieni oma 

murre. Tästä huolimatta niitä ei kuulla tarkasti eikä niitä hahmoteta oikealle 

maantieteelliselle seudulle. 1900-luvun alussa kiiteltiin, kuinka tarkkoja 

matkimuksia kansa kykeni tekemään nimenomaan naapurialueidensa murteista. 

Nykyaikana maantieteellinen välimatka ei kuitenkaan ole samalla tavoin ratkaiseva 

tekijä. Maallikon kykyyn havaita jonkin murteen tyypillisyyksiä vaikuttaa muun 

muassa se, onko murre ennestään jostain yhteydestä tuttu, poikkeaako se paljon 

omasta puhetavasta tai herättääkö se mielikuvia esimerkiksi rumuudesta tai 

kauneudesta. Keski-Suomen ja Kainuun murteet ovat jääneet 

pohjoissavolaisinformanteilleni etäisiksi: ne eivät juurikaan ole esillä 

valtakunnallisessa mediassa, niistä ei ole samanlaisia stereotypioita kuin vaikkapa 

turkulaisten puheesta ja vain harvalla haastateltavalla oli niistä henkilökohtaista 

kokemusta. Murteentunnistustesti paljastaa, kuinka tällaisten murteiden 

tyypillisyyksiä voi myös olla hankala kuulla oikein. 


OULU

Lähteet: 


OULU

53. OGDEN, RICHARD – THE PHONETIC PROPERTIES OF 

COMPLAINT SEQUENCES: PARALANGUAGE, SEQUENCE AND 

ACTION 

University of York, Department of Language & Linguistic Science 

Asiasanat: phonetics, conversation, complaints, paralanguage, (dis)-affiliation 

A number of recent studies have shown that much fine phonetic detail (FPD) in 

naturally-occurring conversation relates to levels of linguistic description beyond 

the merely local: for instance, many aspects of turn-taking or marking the relation 

of one turn at talk to another (by the same or a different speaker) exhibit phonetic 

detail which one might assume speaker/hearers cannot attend to, nor produce in 

ways that generate meaning. In other words, much FPD can relate to structural and 

contextual detail. 

FPD (some of which is ‘paralinguistic’) may often be used to index various 

kinds of non-lexical meaning, such as sociolinguistically salient features, but also 

things that are less easy to gloss, such as (dis-)alignment with another speaker, or 

handling turn-taking. The work reported in this paper is part of a wider project 

(http://www.uta.fi/laitokset/sosio/project/affiliation/) looking at linguistic markers 

of affiliation and disaffiliation in a range of activities, such as offering, requesting, 

assessing and complaining. 

Complaints may intuitively be thought of as one location to investigate 

paralinguistic features in their natural setting. This study, based on a collection of 

80 naturally-occurring complaints, shows that ‘complaints’ as such are hard to pin 

down: instead, complaining is typically done over a longer stretch of talk and 

involves many sub-activities, such as assessing, telling a story, or providing an 

opportunity for conversationalists to display mutual affiliation through the coconstruction 

of a complaint about a third party. This interactional complexity raises 

the question: what are the linguistic resources used in producing a complaint, and 

what levels of meaning do they relate to? And how does the grammar handle the 

multidimensional properties of this activity? 

Lähteet: 


OULU

54. OJUTKANGAS, KRISTA – IHAN PIHALLA? SUOMEN KIELEN 

ULKONA-, ULOS-, ULKOA-ADVERBIEN SELVITTELYÄ 

Suomen kieli, Turun yliopisto 

Asiasanat: adverbit, kognitiivinen kielentutkimus, postpositiot, spatiaalinen 

semantiikka 

Valtaosa suomen kielen paikkaa ja suuntaa ilmaisevista itsenäisistä elementeistä 

toimii sekä postpositioina eli yhdessä tavallisesti genetiivisijaisena täydennyksenä 

ilmipannun kiintopisteen kanssa että adverbeina, ilman määrämuotoista 

täydennystä. Tutkimukseni kohteena oleva ulkona, ulos, ulkoa -sarja (lyhyesti: 

ulko-adverbit tai -sarja) on tästä poikkeus, sillä se toimii vain adverbina, jos 

kiintopiste niiden yhteydessä ilmaistaan, se tapahtuu paikallissijaisen sananmuodon 

avulla. 

Adverbeilla nähdään yleensä olevan adpositioita vahvempi suhde lauseen 

verbiin. Esimerkiksi tutkimuksessaan englannin prepositioista Tyler ja Evans 

korostavat, että adverbina käytetty grammi ei preposition tavoin kuvaa muuttujan ja 

kiintopisteen välistä suhdetta vaan että se kytkeytyy kuvatun tilanteen 

aspektuaaliseen merkitykseen (2003: 62, 86). Suomen sekä adverbeina että 

postpositioina toimivien grammien tarkastelu ei kuitenkaan pelkästään vahvista 

ajatusta adverbin ensisijaisesti verbiin liittyvästä tehtävästä, vaan myös adverbien 

yhteydessä on täysin luontevaa ilmaista kiintopiste eri tavoin, ja postpositioiden ja 

adverbien välisen kategoriajatkumon voi nähdä rakentuvan näiden ilmaisutapojen 

varaan (Ojutkangas 2005, tulossa a). 

Ulko-adverbit toimivat mm. sisä-kantaisten paikkaa ilmaisevien grammien 

vastakohtaparina. Sisä-grammeilla ilmaistaan sijaintia suhteessa rajattuun 

kiintopisteeseen, erityisesti säiliöön. Tutkimuksessani selvitän, millaisia ulkoadverbeilla 

kuvattujen tilasuhteiden kiintopisteet ja kiintopisteiden mahdolliset 

kielelliset ilmaukset ovat ja mikä on adverbin rooli siinä, millaiseksi kiintopiste 

tulkitaan. Selvitettäviin seikkoihin kuuluvat myös vain adverbina toimivan ulkosarjan 

suhde lauseen verbiin ja se, millaisena adverbit kuvaavat muuttujan ja 

kiintopisteen välisen suhteen. 

Tutkimukseni perustuu Lauseopin arkiston materiaaliin sekä Internetistä 

tekemieni aineistohakujen tuloksiin. Tällaisen tutkimuksen periaatteisiin kuuluu, 

että myös aineisto ohjaa tutkimuskysymysten valintaa. On täysin mahdollista, että 

aineiston analyysi kohdistaa tutkimuksen ainakin osittain ennalta odottamattomiin 

aiheisiin (myös Ojutkangas tulossa b).Tutkimuksen teoreettisena taustana on 

kognitiivinen kielentutkimus. 

Lähteet: 

Ojutkangas, Krista 2005: Viittauskehykset ja tarkastelunäkökulma miten sijaintia perusakseleilla 

kuvataan? Virittäjä 109 s. 525551. 


OULU

—— tulossa a: Mihin suomessa tarvitaan sisä-grammeja? Artikkeli; arvioitavana. 

—— tulossa b: Kielentutkijan mielikuvituksen puute eli mihin todelliseen kielenkäyttöön 

perustuvaa aineistoa tarvitaan. Katsaus; arvioitavana. 

Tyler, Andrea Evans, Vyvyan 2003: The semantics of English prepositions. Semantic scenes, 

embodied meaning and cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 


OULU

55. PAATOLA, ULLA – "BUT" JA "AND" PUHEENVUORON 

ALOITTAVINA PUSKUREINA POHJOISMAISESSA 

AMMATTIENGLANNISSA 

Helsingin yliopisto, englannin kielen laitos 

Asiasanat: lingua franca, keskutelunanalyysi, puheenvuoro, välikieli, 

yritysviestintä 

Englannin kieltä käytetään nykyään lingva francana monissa kansainvälistyneissä 

suomalais-ruotsalaisissa yrityksissä. Kuvaan puheenvuoron aloittavien 

partikkeleiden but ja and käyttöä tässä kielimuodossa, ’pohjoismaisessa 

ammattienglannissa’. Analysoin partikkeleiden käyttöä kielikontaktien, välikielen 

ja yritysviestinnän kannalta. 

Tutkimuskohteeni on erään suomalais-ruotsalaisen yrityksen 

henkilöstölehden kolmituntinen toimituskokous, jonka litteroin Helsingin 

Kauppakorkeakoulun tutkimusprojektia ’Kahden puolen Pohjanlahtea’ varten ja 

jonka kieli on englanti. 

Toisaalta, toimittajien puheessa esiintyy melko vähän sellaisia partikkeleita, 

kuten oh, well ja anyway, jotka ovat tyypillisiä syntyperäisille britti- tai 

amerikanenglannin puhujille. Myöskään fraasit, kuten I’d like to say tai May I add, 

eivät ole yleisiä. Toisaalta, but ja and esiintyvät aineistossa erittäin usein 

puheenvuorojen alussa. 

Pyrin osoittamaan, että but ja and ovat aineistossa vuoronalkuisia puskureita. 

Aiemmin olen osoittanut, että but-partikkelilla on useita eri käyttöyhteyksiä: se voi 

esiintyä vuorojen alussa, jotka esimerkiksi ilmaisevat erimielisyyttä, puheenaiheen 

vaihtumista, aiempaan aiheeseen palaamista, tai vuorojen alussa, joissa pyritään 

yhteenvetoon. Toisin sanoen but näyttää toimivan uutta puheenvuoroa 

pohjustavana yleispartikkelina, jolla puhuja valitsee itsensä seuraavaksi puhujaksi. 

And-partikkelilla näyttää olevan myös yleisluontoinen tehtävä, vaikka sen käyttö 

poikkeaa but-partikkelin käytöstä. And esiintyy usein puheenvuorojen alussa, 

jolloin puhuja lisää jotain aiemmin sanomaansa muiden puhujien lyhyiden vuorojen 

jälkeen tai täydentää muiden puhujien puheenvuoroja. 

Tutkimukseni on osoittanut, että suomalaiset ja ruotsalaiset käyttävät butpartikkelia 

eri tavoin kuin sitä käytetään britti- tai amerikanenglannissa. Tämän 

perusteella voi olettaa, että myös and-partikkelin käytössä on eroja ei-natiivien ja 

natiivien välillä. Osaltaan erot ovat selitettävissä siirtovaikutuksella suomalaisten ja 

ruotsalaisten äidinkielistä, mutta heidän välikielissään on myös piirteitä, jotka eivät 

selity suomen, ruotsin tai englannin piirteillä. Pohjoismaista ammattienglantia 

voitaneen verrata myös kansainväliseen business-englantiin, jota on puolestaan 

verrattu pidgin- ja kreolikieliin. Lisäksi, analysoitaessa but- ja and-partikkeleiden 

käyttöä aineistossani on syytä ottaa huomioon se, että kyse on yritysviestinnästä, 


OULU

joka on joidenkin tutkijoiden mukaan länsimaissa tyypillisesti suoraviivaista ja 

jossa mutkikkaita kohteliaisuusfraaseja ei välttämättä tarvita. 

Lähteet: 


OULU

56. PAULSEN, GEDA – INTERNET-KIELI AINEISTONA 

VERBIJOHDOSTEN TUTKIMUKSESSA 

Åbo Akademi, Finska språket och litteraturen 

Asiasanat: 

Kielentutkimuksessa perinteisinä aineistolähteinä ovat olleet erilaisiin tarkoituksiin 

kerätyt korpukset, suullisen tai kirjoitetun kielen arkistot sekä erilaiset testi- ja 

haastatteluaineistot. Näiden aineistojen lähteet ovat. kontrolloitavissa sekä 

tekstityypiltään, kirjoitustyyliltään että esimerkiksi sanaston taajuudeltaan. Internet 

tarjoaa kuitenkin aivan toisentyyppisen dynaamisen ja muuttuvan aineiston 

tutkijan käytettäväksi. Millainen tämä materiaali on ja miten siihen suhtautua? 

Saako niin muuttuvaa materiaalia käyttää kielenkuvauksessa ja miten sitä pitäisi 

käyttää? Selvää on, että vanhat aineiston keruuseen liittyvät kriteerit eivät 

nettiaineiston kohdalla välttämättä päde, joten uudet kriteerit ja perustelut ovat 

tarpeen. 

Esitelmässäni pohdinkin Internet-aineiston käyttöön liittyviä kysymyksiä. 

Käsittelen asiaa oman tutkimuskohteeni kannalta, joka on suomen kielen 

kausatiivijohdokset ja niiden leksikaalinen kuvaus. Internet-aineiston puolesta 

puhuu se, että se heijastaa kielen muutosta ja potentiaalisia muutoksia aiheuttavia 

pesäkkeitä ja verkostoja. Hyvä peruste on myös materiaalin laajuus: suuristakaan 

käytössä olevista tekstikorpuksista ei löydy esimerkkejä joistain kiinnostavista 

esimerkeistä. Esim. haetuttaa-verbin kaikkien muotojen esiintymiä löytyy 

sanomalehtikieleen perustuvasta Kielipankin aineiston 76,5 miljoonasta sanasta 

koostuva korpuksesta 11 kappaletta kun taas Internetistä Google-hakukone antaa 

391 osumaa ainoastaan yksikön 3. persoonan muodosta (haettu 16.2.2007). 

Nettiavaruudessa vallitsevat omat tekstityypit ja -rekisterit heijastuvat myös 

aineistoon. Oman aineistoni keruussa olen huomannut, että joidenkin johdosten 

esiintymistaajuus keskittyy tiettyihin tekstilajeihin. Toisaalta aihepiiri, joka 

yhdistää jonkin alan asiantuntijoita tai harrastajia, vaikuttaa sanaston käyttöön ja 

merkityksen erikoistumiseen. Ongelmana voidaan nähdä vaikka se, että 

nettikirjoittajaa on vaikeaa luokitella; ei ole varmuutta edes siitä, onko 

kielenkäyttäjä äidinkielinen. Jatkuvan sisällönmuutoksen ja sekaan mahtuvien 

epärelevanttien hakutulosten takia nettiaineiston sanafrekvensseja ei voikaan laskea 

ilman aineiston tarkkaa suodattamista. Mitä seurauksia nettimateriaalin 

ominaisuuksilla on kielentutkimuksen kannalta,? Mitä sillä on annettavaa? Mitkä 

olisivat mahdolliset kriteerit ”villin” aineiston kesyttämiseksi? Nämä ovat 

mielestäni vähintään keskustelun arvoisia kysymyksiä. 

Lähteet: 


OULU

57. PELTOLA, REA – KOLMANNEN PERSOONAN 

IMPERATIIVISET VERBIMUODOT YHDYSRAKENTEISSA: 

HUOMIOITA RANSKASTA JA SUOMESTA 

Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos 

Asiasanat: 

Tarkastelen esitelmässäni yksikön ja monikon kolmannen persoonan 

käskymuotoisia, toiseen lauseeseen kiinnittyviä rakenteita ranskassa ja suomessa. 

Huomion kohteena ovat seuraavan kaltaiset yhdyslauseet: 

(1) Que l'on veuille concilier chrétienté et paganisme et c'est au celtisme que l'on en 

appellera. (Http://prevensectes.com/marhic2.htm.) 

’Jos/kun halutaan [sananmukaisesti: ’haluttakoon’] sovittaa yhteen kristinusko ja 

pakanuus, niin vedotaan keltismiin.’ 

(2) « De toute façon, reprend la jeune fille, ça sert à rien. Qu’on soit le meilleur ou 

non, c’est la dégaine qui compte. Si t’es noir ou arabe et que tu sors du neuf-trois, 

t’es mort. » (Le Monde 23.2.2006, s. 3.) 

‘« Joka tapauksessa, jatkaa tyttö, ei siitä ole mitään hyötyä. Olkoon [0] paras tai ei, 

se on naama, joka ratkaisee. Jos olet musta tai arabi ja olet kotoisin ysikolmosesta, 

olet kuollut. »’ 

(3) Olkoon Melartinin kuudes tyylillisesti hajanainen, mutta orkesteri ei tällä kertaa 

ollut. (CSC:n Kielipankki, Kaleva 19981999.) 

(4) Olkoon asia nyt niin tai näin, ei koko seutukunnan veturina toimivan kaupungin 

korkein virkamies tasoita maaperää pyrkiessään koko ajan muualle. (CSC:n 

Kielipankki, Keskisuomalainen 1999.) 

Vertaan ranskan rakenteita que P (esimerkki 1) ja que P1 ou P2 (esimerkki 2) 

suomen jussiivirakenteisiin (esimerkit 3 ja 4) yhdyslauseissa. Voiko näitä rakenteita 

pitää toistensa (käännös)vastineina? 

Tarkastelen, missä asemassa rakenteet yhdyslauseessa ovat ja voiko niiden 

yhteydessä esiintyä konjunktiota. Tutkin myös rakenteissa esiintyvien verbien 

modusta ja semantiikkaa sekä rakenteiden ilmaisemia semanttisia suhteita. Esitän, 

että rakenteet ovat merkitykseltään keskenään erilaisia. Esimerkin (1) que-lauseen 

kaltaiset rakenteet ilmaisevat kausaalisuhdetta, kun taas esimerkkilauseiden (24) 

kaltaiset rakenteet ilmaisevat konsessiivista ”samantekevyyttä” (ks. ISK § 1143) eli 

sitä, ettei kausaalisuhdetta ole. Merkitysero heijastuu rakenteiden syntaksiin. 

Puheena olevien ranskankielisten rakenteiden asemaa rinnastuksen ja 

alistuksen akselilla on ollut hankalaa määritellä (ks. Le Goffic 1993: § 343). 

Pohdin, voisiko tähän olla yhteydessä se, että vertailemani imperatiivimuodot 

voivat kontekstista riippuen saada yhtäältä direktiivisyyden, toisaalta 


OULU

permissiivisyyden tulkinnan, ts. ne voivat modaaliasteikolla liukua joko 

välttämättömyyden tai mahdollisuuden poolia kohden. 

Lähteet: 


OULU

58. PESONEN, AILA – SUOMI VIERAANA KIELENÄ KARJALAN 

TASAVALLASSA: OPPIMATERIAALITEKSTIEN 

MONIÄÄNISYYDESTÄ 

Vaasan yliopisto, saksan kielen ja kirjallisuuden laitos /Venäjän kieli 

Asiasanat: 

Esitelmäni liittyy käynnissä olevaan hankkeeseen ”Suomi vieraana kielenä 

opettamisen kehittäminen Karjalan tasavallassa”. Hanke on Suomen 

opetushallituksen ja Karjalan tasavallan opetusministeriön projekti, jota toteuttavat 

Petroskoin pedagogisen yliopiston ja Vaasan yliopiston kieliasiantuntijat. Yksi 

hankkeen osa-alueista on laatia ja muokata oppimateriaaleja, jotka soveltuvat 

käytettäviksi Karjalan tasavallan kouluissa ja yliopistoissa. Materiaalien tulee 

vastata niitä tavoitteita, joita Venäjän ja Karjalan tasavallan opetusohjelmissa on 

vieraan kielen opetuksesta säädetty. Näin määriteltynä hankkeen suomalaisten 

kieliasiantuntijoiden tehtäviksi ovat muotoutunut tekstien kommentointi, 

kielenhuolto ja toimittaminen. 

Hankkeen petroskoilainen osapuoli on tuottanut tekstejä, joiden kielelliset ja 

temaattiset valinnat viittaavat venäläisvaikutteisiin kielenkäytön malleihin. Tätä 

esitelmää varten olen poiminut aineistosta kymmenen tekstiä, joita tarkastelen 

jatkotutkimuksia varten Bahtinin moniäänisyyskäsitteen näkökulmasta. Tekstien 

moniäänisyyden lisäksi käsittelen myös ongelmia, joita hankkeen edetessä on 

syntynyt kulttuuritaustaltaan erilaisten kieliasiantuntijoiden pohtiessa tekstien 

aihevalintoja ja kielen soveltuvuutta suomea vieraana kielenä opiskeleville. 

Moniäänisyyttä tarkastelen sekä tekstin että diskurssin tasolla. 

Lähteet: 


OULU

59. PETROVA, OKSANA – THE NOTION OF THE 'BASE FORM' OF 

IDIOMS 

Åbo Akademi, Finska språket med litteraturen 

Asiasanat: 

The present study is an investigation into the problem of the ‘base form’ of idioms, 

which is highly relevant for the study of their variation and variability. As a matter 

of fact, the very concept of ‘variation’ cannot be defined without assuming the 

existence of some kind of ‘initial form’ to which modifications are applied and to 

which they can be compared. The definition of the base form of idioms is therefore 

an important methodological issue. Which criteria are to be used in order to define 

the base form and do we need this notion in the first place? 

In the course of my paper I will discuss different approaches to this problem 

and present my own solution to it. Instead of looking for one essential base form, I 

am talking of a network of structurally and semantically overlapping constructions. 

Thus, we are able to account for variability and, at the same time, reduce the 

complexity of the form by allowing information to be specified redundantly over a 

multitude of constructions. The semantic, morphosyntactic and lexical features 

shared by these constructions will serve as criteria for putting them into the same 

network. The problem of further modifications of these constructions (e.g. lexical 

substitution) can be solved by providing for each construction only one 

underspecified representation that is compatible with all construction-internal 

modifications (both semantic and syntactic). For this task I am adapting the formal 

apparatus of Conceptual semantics (Jackendoff, Nikanne). 

My research is based on an empirical analysis of the Finnish biblical idiom 

heittää helmiä sioille [throw-INF pearl-PL-PTV swine-PL-ALL] ‘cast pearls before 

swine’ in comparison with its Russian equivalent метать бисер перед свиньями 

[cast-INF glass beads-ACC before swine-PL-INSTR] concerning their usage in 

discourse produced by means of written asynchronous computer-mediated 

communication, to be exact, postings on Usenet discussion groups. 

Lähteet: 


OULU

60. RAEVAARA, LIISA – NYT TÄYTYY OSTAA KU TULI VÄHÄ 

RAHAA TOSTA MONIVEDOSTA: ASIAKKAAN JA MYYJÄN 

SELITYKSET KIOSKILLA 


Asiasanat: kioskiasioinnit, vuorovaikutuskäytänteet, selittäminen, small talk, 

keskustelunanalyysi 

Selitysten esittäminen on yksi keskeinen tapa, jolla sosiaalisen toiminnan 

järjestyneisyydestä ja ymmärrettävyydestä huolehditaan. Kun ihmiset tekevät jotain 

odotuksista poikkeavaa, he osoittavat tämän poikkeavuuden usein selittämällä. 

Tällä tavoin, myös odotuksia rikkoessaan, he ylläpitävät jaettua ymmärrystä siitä, 

mikä sosiaalisessa elämässä on yleisesti ottaen odotuksenmukaista ja toivottavaa ja 

mikä taas ei. Esitelmässäni tarkastelen keskustelunanalyysin menetelmin selityksiä, 

joita myyjät ja asiakkaat esittävät kioskiasiointien aikana. Tutkimus liittyy 

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen hankkeeseen Asiointitilanteiden 

vuorovaikutuskäytänteiden tutkimus (www.kotus.fi). Aineistonani on 760 

videonauhoitettua kioskiasiointia eri puolilta Suomea ja vajaa 200 näissä 

asioinneissa esitettyä selitystä. 

Kioskilla, kuten muissakin keskustelutilanteissa, selityksiä esitetään erilaisten 

odotuksenvastaisten toimintojen yhteydessä. Selityksiä tarkastelemalla onkin 

mahdollista nähdä, millaisia toimintavaihtoehtoja osapuolet pitävät 

odotuksenvastaisina ja selittämistä vaativina, ja näin selvittää, millaisia odotuksia ja 

vakiintuneita käytänteitä asioinnin hoitamiseen liittyy. Näiden toiminnan 

odotuksenvastaisuutta osoittavien selitysten lisäksi varsinkin asiakkaat esittävät 

melko usein myös toisentyyppisiä selityksiä, joita he liittävät kioskilla hyvinkin 

tavallisiin toimiin. Asiakas voi esimerkiksi selittää, miksi ostaa arpoja, makeisia tai 

matkalipun. Tällaisilla selityksillä asiakkaat valottavat toimintansa taustaa ja usein 

erityislaatuisuuttakin omasta henkilökohtaisesta näkökulmastaan ja luovat 

keskusteluun tilanteen, jossa puhe voi hetkeksi siirtyä asian hoitamisesta asiakkaan 

ja samalla myyjänkin elämäntilanteiden tai mielipiteiden käsittelyyn. 

Tavoitteenani on kuvata kioskilla esitettyjen selitysten monikasvoisuutta ja 

erityyppisten selitysten piirteitä. Tarkastelen muun muassa sitä, miten selityksen 

sisältävät vuorot on muotoiltu ja miten selityksen esittäminen ajoitetaan suhteessa 

selitettävään toimintaan. Pyrin näyttämään, miten puhujat voivat näillä puheensa 

yksityiskohdilla ilmaista hienovaraisesti sitä, miten he selitettävään toimintaan 

asennoituvat ja mitä he selityksillään oikeastaan tekevät. 

Lähteet: 


OULU

61. SAVINIEMI, MAIJA – KIELENHUOLLON ASEMA 

TOIMITUSTYÖSSÄ 


Asiasanat: kielenhuolto, kielikäsitykset, joukkoviestimet, sanomalehdet, 

paikallislehdet, Yleisradio. 

Valmistelen väitöskirjaa aiheesta kielenhuollon asema toimitustyössä. 

Tutkimukseni kohteena ovat toimitushenkilökuntien kielenhuoltotiedot ja -asenteet. 

Tarkastelen aihetta tekemällä kyselytutkimuksen, joka on osoitettu suomenkielisten 

paikallislehtien ja muiden sanomalehtien sekä Yleisradio Oy:n uutis- ja 

ajankohtaistoimitusten työntekijöille. Samalla laajennan tekemääni pro gradu - 

tutkimusta, jonka aiheena ovat paikallislehtien henkilökunnan kielenhuoltotiedot ja 

-asenteet. Aihe kiinnostaa minua omakohtaisen kokemukseni vuoksi: lähes 

kymmenen vuoden toimittajakokemus on osoittanut, kuinka toimittajat ja lehden 

muutkin työntekijät ovat tekemisissä kielenhuollon kanssa päivittäin. 

Suomalaiset sanomalehdet ovat levittäneet kansallista ja paikallista 

identiteettiä, ja Yleisradiolta odotetaan edelleen, että sen toimittajat puhuvat 

huolitellusti. Suomalaisten usko esimerkiksi painettuun sanaan ja sen antamiin 

malleihin on vahva. Kielenhuoltoa koskeva palaute on suomalaisille tyypillistä. 

Olen huomannut, että toimittajat voivat kokea kielivirheistä tai huolimattomuudesta 

huomauttamisen jopa henkilökohtaisena loukkauksena. Silti viestinten kielestä 

puhutaan: se on lukijoille keino arvioida toimittajien ammattitaitoa. Haluan 

selvittää, millaisia toimitushenkilökunnan kielenhuoltotiedot ovat ja miten se arvioi 

suhtautuvansa kielenhuoltoon käytännön työssä. Mielestäni toimituksen väen 

kielenhuoltoasenteisiin on ratkaiseva vaikutus sillä, kokeeko se kielenhuollon 

erillisenä asiana, jonka voi tarpeen vaatiessa unohtaa ja jättää huomiotta. Tutkin 

väitöskirjassani, miten toimitusten työntekijät käsittävät kielenhuollon, miten he 

ovat saaneet kielenhuoltotietonsa ja miten he itse arvioivat asennoituvansa 

kielenhuoltoon. Tutkimusaiheeni on ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti relevantti. 

Viime aikoina on keskusteltu runsaasti siitä, heikkenevätkö kirjoittamisen taidot ja 

kielenhuollon suositusten tunteminen. Keskustelu on koskenut myös 

tiedotusvälineiden kieltä, ja myös nuorten äidinkielentaidoista on keskusteltu 

paljon. Nuoretkin saavat runsaasti kielenkäytön malleja viestimistä. 

Pro gradu -työni (2003) on nimeltään ”Hävettää aamulla nähdä lehdessä 

hirveää kieltä - kyselytutkimus paikallislehtien henkilökunnan 

kielenhuoltotiedoista ja -asenteista”. Ehkä tärkein tutkittava asia gradussani on 

toimittajien ja muiden vastaajien kielenhuoltoasennoituminen, joka ilmenee ”miksi 

[pidätte tai ette pidä kielenhuoltoa tärkeänä]” -kysymyksen vastauksissa. Kyselyyn 

vastanneet osoittavat selvästi asennoituvansa erittäin myönteisesti kielenhuoltoon: 

liki 96 prosenttia vastaajista ilmoitti pitävänsä kielenhuoltoa joko melko tai erittäin 

tärkeänä. Luokittelin vastaukset neljään diskurssiin. Vastuullisten vaalijoiden ja 


OULU

esimerkillisten mallinantajien lisäksi aineistosta nousi esille ammattitaitoisten 

tekijöiden ja hyvin pieni välinpitämättömien periksiantajien diskurssi. Väitöskirjaaineistoni 

diskurssianalyysi alkaa kevään 2007 aikana. 

Lähteet: 


OULU

62. SEPPÄLÄ, PIIA – MYÖTÄ-POSTPOSITIO VASTAMÄESSÄ 

Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos, suomen kieli 

Asiasanat: kielenhuolto, merkitys, polysemia, postpositiot, temporaaliset suhteet 

Kielenhuoltajat ovat eri aikoina esittäneet suosituksia erilaisten muoti-ilmauksina 

pidettyjen ilmausten käytön rajoittamiseksi. Ilmausten monikäyttöisyys on tulkittu 

ilmausten merkitysten hahmottomaksi epämääräisyydeksi, johon vedoten joitakin 

muodikkaiksi käyneitä ilmauksia on suositettu jopa kokonaan poistettavaksi 

kirjoitetusta suomen kielestä. 

Yksi kielenhuoltajien hylättäväksikin esittämistä ilmaisukeinoista on 

postpositio myötä, jonka huomattiin nousseen kirjoitetun kielen muoti-ilmiöksi 

1970-luvulla. Sittemmin myötä-postpositio on ollut vastatuulessa niin 

kielenhuoltajien kirjoittamissa artikkeleissa kuin kielenkäytön oppaissa. Myötä on 

monikäyttöinen ja monimerkityksinen postpositio, jota voidaan käyttää esim. ajan 

ilmauksissa (kevään myötä tulevat perhoset), ilmaisemassa konkreettista mukana 

kulkemista (lähetän evästä isän myötä) ja erilaisia syyseuraus-suhteita 

(lapsityövoima katoaa markkinatalouden myötä; joukkue jäi tasapeliin oman maalin 

myötä). Siksi sitä on pidetty merkitykseltään ”epämääräisenä” ja käytöltään 

”tolkuttoman yleisenä”. Myötä-postpositio on usein ehdotettu korvattavaksi jollakin 

toisella, esim. syytä ilmaisevalla postpositiolla (vuoksi, tähden) tai esim. 

temporaalirakenteella (vapaa-aika lisääntyy työn vähenemisen myötä > vapaa-aika 

lisääntyy työn vähetessä), joskus tilalle on ehdotettu kokonaan toisentyyppistä 

virkerakennetta (saastumisen myötä mahdollisuudet vähenevät > saastuminen 

vähentää mahdollisuuksia). Korvattavaksi esitetyt myötä-postpositiolausekkeet ovat 

tyypillisesti yksittäisten tekstilähteiden satunnaisia esiintymiä. Niiden käyttöä tai 

merkityksiä ei ole tarkemmin analysoitu, eikä niiden tilalle ehdotettujen ilmausten 

paremmuutta ole juurikaan perusteltu. 

Postpositiolausekkeiden ja niitä korvaamaan ehdotettujen ilmausten 

merkityksissä on kuitenkin eroja. Myötä-postpositiolla on esimerkiksi mahdollista 

ilmaista kompleksisempia temporaalisia suhteita kuin temporaalirakenteella. Kun 

temporaalirakenteiden kuvaamat tilanteet ovat hallitsevan rakenteen kuvaamaan 

tilanteeseen nähden pääpiirteissään joko samanaikaisia (E-infinitiivi) tai eriaikaisia 

(TUA-infinitiivi), myötä-postpositiolla voidaan kuvata sekä samanaikaisia että 

eriaikaisia tilanteita, mutta myös sellaisia ajallisesti peräkkäisiä, kuitenkin osittain 

samanaikaisia jatkumonluonteisia tilanteita, joilla on keskinäinen riippuvuussuhde. 

Tarkastelen esitelmässäni kielenhuoltajien korvattaviksi suosittamien myötäpostpositioilmausten 

merkityksiä ja vertaan niitä postpositiolausekkeiden tilalle 

ehdotettujen ilmausten merkityksiin. Tarkoitukseni on esittää, millaisia merkityksiä 

myötä-postpositiolla esimerkeissä on, ja osoittaa, että myötä-postpositiolausekkeet 

sisältävät merkityksiä, joita ei sisälly niiden tilalle ehdotettuihin ilmauksiin. 


OULU

Lähteet: 


OULU

63. SEPPÄNEN, MINNA – MILLAINEN ON HYVÄ KIELIOPPI? 

ANTIIKIN JA VARHAISKESKIAJAN GRAMMATIIKKAA 

KOSKEVISTA DIDAKTISISTA KÄSITYKSISTÄ 

Turun yliopisto, Klassillisten ja romaanisten kielten laitos 

Asiasanat: antiikki, kielioppi, kielitieteilijät, kieltenopettajat, kreikka, latina 

Antiikin kielioppikirjoista varhaisin tunnettu on peräisin n. vuodelta 100 eKr. 

Siinä esitetyt grammatiikan määritelmä ja jako osiin heijastelevat vielä voimakasta 

filologista traditiota, eikä esimerkiksi morfologisilla kategorioilla ole vielä siinä 

merkittävää asemaa. Autonominen kielioppi, joka oli riittävästi irtaantunut sekä 

filosofisesta että filologisesta perinteestä, syntyi 1. vuosisadan eKr. kuluessa, mutta 

varsinaisia kielioppikirjoja meille on säilynyt vasta 2. vuosisadalta jKr. lähtien. 

Kielioppikirjojen kommentaarit tulivat muotiin 400-luvulla jKr.; kommentaarien 

takana ovat ne ihmiset, jotka itse opetuksessaan käyttivät jonkun muun 

mahdollisesti jo vuosisatoja aiemmin laatimia kielioppikirjoja. Esitelmässäni 

tarkastelen antiikin ja varhaiskeskiajan sekä kreikan- että latinankielisissä 

kieliopeissa ja kommentaareissa ilmeneviä käsityksiä kieliopeille asetetuista 

didaktisista vaatimuksista. Eräissä kommentaareissa esiintyy keskustelua kieliopin 

kirjoittajan didaktisista intentioista ja erilaisista kirjoittajan käyttämistä 

”opetusmetodeista” (didaskalikoi tropoi). Kysymyksiä, joita teksteille on syytä 

esittää tarkasteltaessa hyvän kieliopin olemusta, ovat esimerkiksi seuraavat: Mikä 

on oikea kieleen liittyvien opittavien asioiden ”oikea” esittämisjärjestys miten 

ihmisen ajatellaan oppivan kielellistä ajattelua, alkaen lukemaan ja kirjoittamaan 

oppimisesta? Millaisia tavoitteita oppimisella on, ja miten ne heijastuvat 

opetusmateriaalissa? 

Lähteet: 


OULU

64. SIILIN, LEA & VANHALA-ANISZEWSKI, MARJATTA – 

MEIDÄN PRESIDENTTI. VLADIMIR PUTININ KUVA 

VENÄLÄISESSÄ MEDIASSA 

Vieraat kielet, Joensuun yliopisto 

Asiasanat: 

Mediatekstien rooli ja merkitys tiedon, arvojen, asenteiden ja uskomusten 

välittäjänä on kasvanut voimakkaasti Venäjällä kahden viime vuosikymmenen 

aikana. Median käsittelemien aiheiden piiri on laajentunut ja monipuolistunut 

koskemaan ennen tabuina pidettyjä aiheita, ja samalla kielenkäyttö on muuttunut 

mm. viihteellistynyt. Mediatekstit ovatkin tärkeä tutkimuskohde, kun halutaan 

tarkastella jälkineuvostoliittolaisessa yhteiskunnassa vallitsevia mielikuvia ja 

merkityksiä. 

Tässä esityksessä pohdimme, millaisen kuvan Venäjän media ja erityisesti 

lehtitekstit välittävät presidentti Vladimir Putinista, joka on toiminut tässä virassa 

vuodesta 2000. Lännessä media on muodostanut hänestä kuvan vahvana 

autoritaarisena johtajana, mutta vastaako tämä käsitys venäläisen mediankuvaa 

hänestä. Esityksessä tarkastellaan sitä, millaisin kielellisin keinoin media luonnehtii 

presidenttiä, ja mitä puolia presidentin henkilöhahmosta representoidaan. 

Rakentaessaan kuvaa virallisesta poliittisen ja institutionaalisen vallan 

edustajasta, maan presidentistä, media merkityksellistää jotakin, mutta jättää myös 

jotakin kertomatta. Valinnoissaan se heijastaa sekä yhteiskunnan yleistä arvopohjaa 

että omia arvojaan, asenteitaan ja eettisiä periaatteitaan. Median konstruoimat 

mielikuvat ja merkitykset muokkaavat yleistä mielipidettä ja toimivat näin 

vallankäytön välineenä. Mitä useammin rakennetaan tietynlainen kuva, sitä 

todennäköisemmin se siirtyy uusiin mediateksteihin ja sitä kautta osaksi lukijoiden 

todellisuutta. Tiedotusvälineiden kielen erittely on näin ollen merkittävä osa 

tutkittaessa sosiaalisia ja kulttuurisia muutosprosesseja. 

Tutkimusaineisto on koottu maailman laajimmasta venäjänkielisestä 

kokotekstitietokannasta Integrumista, joka edustaa monipuolisesti Venäjän eri 

alueiden joukkotiedotusvälineitä. 

Lähteet: 


OULU

65. SORJONEN, MARJA-LEENA & HAKULINEN, AULI – 

KANNANOTTOIHIN VASTAAMINEN: VARIANTIT “ON SE” JA 

“NIIN ON” 


Asiasanat: 

Useille kielille yhteinen tapa vastata samanmielisesti keskustelukumppanin 

kannanottoon on toistaa kannanotto tai sen osa. Kielen typologisesta rakenteesta 

riippuu, kuinka tällainen toistovastaus on mahdollista tarkemmin ottaen rakentaa 

(esim. se voi olla eri määrin täysi lause). Käsittelemme esitelmässämme kahta 

finiittiverbin toiston sisältävää vastaustyyppiä: sellaisia, joissa puhuja 1) toistaa 

edeltävän kannanoton finiittiverbin ja subjektin (”on se”) taikka 2) vastaa 

lausumalla, joka koostuu ”niin”-partikkelista ja sitä seuraavasta finiittiverbin 

toistosta (”niin on”). Keskitymme näiden kahden sanajärjestysvaihtoehdon, V + S 

vs. PRT + V vuorovaikutustehtäviin. Aineistomme koostuu erilaisista, sekä 

puhelimitse että kasvotusten käydyistä keskusteluista. 

Subjektin ja verbin järjestys määräytyy suomessa tekstuaalisin ja 

vuorovaikutukseen liittyvin perustein, ei niinkään kieliopillisesti. Verbialkuista 

sanajärjestystä ei käytetä pelkästään imperatiiveissa ja interrogatiiveissa (kuten 

monissa indoeurooppalaisissa kielissä) vaan myös osoittamaan, että lausuma toimii 

vastauksena, esimerkiksi vastauksena kysymykseen tai kannanottoon. Lisäksi 

subjekti ei ole pakollinen jäsen lauseessa. Tulemme esittämään, että varianttien ”on 

se” vs. ”niin on” välinen valinta liittyy sekä edellisen puhujan kannanoton 

rakenteeseen että siihen, millaisessa laajemmassa toimintajaksossa kannanotto 

esiintyy. Pohdimme lopuksi eri kielten eroja ja yhtäläisyyksiä: Millaisia keinoja 

suomi tarjoaa verrattuna joidenkin muiden kielten keinoihin ilmaista sitoutumista 

toisen puhujan esittämään kannanottoon? Millaiseksi eri vastaustyypit hahmottavat 

sanojansa pääsyn kannanoton kohteeseen? (Vrt. esim. Pomerantz 1984, Goodwin & 

Goodwin 1992, Tainio 1993, Heritage & Raymond 2005, Stivers 2005). 

Lähteet: 

Goodwin, Charles & Goodwin, Marjorie Harness 1992: Assessments and the construction of 

context. Alessandro Duranti & Charles Gooodwin (toim.), Rethinking context, s. 147–189. 

Cambridge: Cambridge University Press. 

Heritage, John & Raymond, Geoffrey 2005: The terms of agreement: indexing epistemic authority 

and subordination in talk-in-interaction. Social Psychology Quarterly 68, 15–38. 

Pomerantz, Anita 1984: Agreeing and disagreeing with assessments: some features of 

preferred/dispreferred turn shapes. J. M. Atkinson & John Heritage (toim.), Structures of 

social action, s. 57–101. Cambridge: Cambridge University Press. 

Stivers, Tanya 2005: Modified repeats: one method for primary rights from second position. 

Research on Language and Social Action 38, 131–158. Cambridge: Cambridge University 

Press. 


OULU

Tainio, Liisa 1993. Kannanoton tulkinta keskustelussa. Lisensiaatintyö. Suomen kielen ja 

kotimaisen kirjallisuuden laitos. Helsingin yliopisto. 


OULU

66. SORVALI, IRMA – ILOTULITUSTA JA MUITA 

SPEKTAAKKELEITA 

Saksan, ranskan ja pohjoismaisten kielten laitos, Oulun yliopisto 

Asiasanat: spektaakkeli, nimi, visuaalisuus, auditiivisuus; semiotiikka 

Tarkoituksena on kuvata spektaakkelia visuaalisena ja auditiivisena ilmiönä. 

Spektaakkeli tarkoittaa tässä suurehkoa juhlaa tai muuta huvitilaisuutta, erityisesti 

uudenvuoden ilotulitusta. Lähtökohtani on spektaakkelin semioottiset ulottuvuudet, 

ja keskeisenä aineistona Suomessa myynnissä olevien ilotulitusten kaupalliset 

nimet. 

Ilotulitustarvikkeiden nimet on koottu mainoslehtisistä kolmen vuoden ajalta, 

jolloin niitä kertyi runsaat 200 kappaletta. Muoto, väri ja ääni näyttävät toimineen 

nimenannon kriteereinä. Ilotulituksen ääneen liittyviä nimiä (Jättipommi) esiintyy 

harvemmin kuin näköä kuvaavia nimiä (Revontuli). Visuaalisuus on tärkeää, sillä 

spektaakkelin on tarkoitus olla näyttävä. Nimet voivat myös viitata historiaan 

(Napoleon), avaruuteen (Apollo II), materiaan (Miljoonaperintö) ja luontoon 

(Ampiainen). Lisäksi yhteen ja samaan nimeen voi liittyä useita ominaisuuksia 

(Keskiyön unelma). Oikeakielisyyden kannalta nimissä esiintyy 

epäjohdonmukaisuuksia. Ilotulitusten mainoksissa käytetyt värit ovat 

voittopuoleisesti punaisia ja sen eri sävyjä, mikä kuvaa ilotulituksen fyysistä 

luonnetta. 

Ilotulitus on kommunikaatio, johon tavalliseen tapaan kuuluvat lähettäjä, 

viesti ja vastaanottaja. Ilotulituksen katsojalla ei kuitenkaan tarvitse olla 

minkäänlaista tietoa rakettien nimistä voidakseen nauttia ilotulituksesta 

visuaalisesti ja auditiivisesti. Aineellinen merkki spektaakkelista on tässä itse 

ilotulite, sen aiheuttamat värikkäät kuviot ja mahdollinen äänitehoste. 

Spektaakkeleita pyrin lisäksi tarkastelemaan osana kokonaisuutta, johon 

kuuluvat muun muassa aika, paikka, objekti, toimijat ja sosiaaliset tapahtumat. 

Lähteet: 

Greimas A. J. 1988. Maupassant. The Semiotics of Text. Practical Exercises. Transl. by P. Perron. 

John Benjamins Company: Amsterdam/Philadelphia. 

Kress G. & Leeuwen T. 2001. Multimodal Discourse. The modes and media of contemporary 

communication. Arnold: London. 

Tarasti E. 1990. Johdatusta semiotiikkaan. Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. 

Gaudeamus: Helsinki. 

Tarasti E. 2004. Arvot ja merkit. Johdatus eksistentiaalisemiotiikkaan. Gaudeamus: Helsinki. 


OULU

67. SUIKKARI, KRISTIINA – SUOMALAINEN JA RUOTSALAINEN 

JOHTAJUUS SANOMALEHDISSÄ 

Oulun yliopisto, saksan, ranskan ja pohjoismaisten kielten laitos 

Asiasanat: sanomalehtiartikkeli tekstilajina, kriittinen diskurssianalyysi, 

kulttuurien välinen viestintä, yrityskulttuuri, johtajuus 

Kun hallituksen puheenjohtaja jätti paikkansa fuusioituneessa TeliaSonerassa 

maaliskuussa 2004, suomalaisessa ja ruotsalaisessa lehdistössä alkoi kiivas 

keskustelu lähtöön johtaneista syistä. Keskeinen kysymys debatissa oli, lähtikö 

suomalainen puheenjohtaja vapaaehtoisesti vai antoiko yhtiön ruotsalainen 

toimitusjohtaja hänelle potkut. Suomalaisessa lehdistössä oltiin jokseenkin yhtä 

mieltä siitä, että kyseessä oli kahden erilaisen yrityskulttuurien yhteentörmäys, joka 

johti puheenjohtajan saamiin potkuihin. Ruotsalaisessa lehdistössä taas oltiin sitä 

mieltä, että ero johtui puheenjohtajan persoonasta ja tavasta johtaa. Puheenjohtajan 

johtamistapaa arvosteltiin Ruotsissa yleisesti militaristiseksi ja autoritaariseksi 

management by perkele johtamiseksi, jota pidettiin täysin yhteensopimattomana 

ruotsalaisen management by förankring varovaisen konsensus johtamistyylin 

kanssa. Toisaalla taas oltiin sitä mieltä, etteivät Teliasoneran tapahtumat liity 

millään tavoin kysymykseen ruotsalaisuudesta tai suomalaisuudesta. 

Tarkastelen esityksessäni millaisen kuvan ruotsalainen ja suomalainen 

lehdistö antaa johtamisesta Ruotsissa ja Suomessa. Esityksen pohjana oleva 

aineisto koostuu em. TeliaSoneran väitettyä kiistaa käsittelevistä artikkeleista 

suomalaisessa ja ruotsalaisessa lehdistössä (mm. Helsingin Sanomat, Talouselämä, 

Kaleva, Dagens Nyheter, Dagens Industri ja Veckans Affärer sanomalehdet). 

Artikkelit tutkitaan väljästi kriittisen diskurssianalyysin menetelmin: niitä ei 

tarkastella yksittäisinä analyysiyksikköinä vaan osana sosiaalista käytäntöä, jotka 

muodostavat ja vakiinnuttavat erilaisia arvoja, uskomuksia ja normeja. Lehdistö on 

näin sekä julkisen keskustelun näyttämö että sen suodatin: se tarjoaa keskustelulle 

paikan mutta myös valikoi mitä uutisia ja millä tavoin ne yleisölle esitetään. 

Sisällön perusteella on mahdollista tarkastella miten maailma artikkeleissa 

hahmottuu ja erityisesti miten asianosaisia toimijoita kuvataan. 

Lähteet: 


OULU

68. SUVINIITTY, JAANA – LUENTOJEN INTERAKTIIVISTEN 

PIIRTEIDEN VAIKUTUS NIIDEN YMMÄRRETTÄVYYTEEN 

Teknillinen korkeakoulu 

Asiasanat: 

Korkeakoululuentoa voidaan pitää tyypillisenä esimerkkinä akateemisesta 

monologista. Monologi asetetaan usein tarpeettomasti dialogisuuden vastakohdaksi. 

Luentotilaisuudessa puhuja ja kuulijat ovat osallisina samassa tilanteessa, joten 

luennoitsijan monologissakin on kuulijoiden huomioon ottamiseen suuntautuvia 

piirteitä. Voidaan olettaa, että suurempi kuulijakuntaan orientoituminen on yksi 

puheen ymmärrettävyyttä parantava tekijä, joka saattaa myös edistää kuulijoiden 

myönteistä vaikutelmaa luennosta. Vuosina 2005-2006, 22 englanniksi pidettyä 

luentoa on seurattu ja videoitu Teknillisen korkeakoulun puunjalostusteknologian 

osastolla. Näistä luennoista on myös kerätty opiskelijoiden palautetta. 

Korkeakoulun strategian mukaisesti opiskelua muutetaan yhä kansainvälisemmäksi 

ja vuodesta 2005 lähtien maisteritason opetus on ollut englanniksi. Aluksi 

tutkimuksen kohteena oli lähinnä luennoitsijoiden englanti, mutta kyselytuloksista 

kävi ilmi, että käytetty kieli ja sen laatu vaikuttavat vain vähäisesti siihen, miten 

opiskelijat ymmärtävät luennolla esitetyt asiat. Christine Räisänen on tutkinut 

konferenssiesitelmissä käytettyä kieltä omana rekisterinään ja tuo tutkimuksessaan 

esiin insinööreille uudet, kommunikatiivisuuden vaatimukset myös kyseisissä 

tilanteissa. Opiskelijat vastustivat englanninkieliseen luennointiin siirtymistä eniten 

luennoitsijoiden ja oman kielitaidon puutteellisuuden vuoksi. Tutkimuksestani käy 

kuitenkin ilmi, että luennon ymmärrettävyys ei ole suoraan verrannollinen 

luennoitsijan tai opiskelijankaan kielitaidon kanssa. 

Esitelmässäni analysoin luentojen interaktiivisia piirteitä ja niiden vaikutusta 

siihen, miten opiskelijat suhtautuvat luentojen ymmärrettävyyteen. 

Lähteet: 

Räisänen, C. 1999. The conference forum as a system of genres : a sociocultural study of academic 

conference practices in automotive crash-safety engineering. Göteborg : Acta Universitatis 

Gothoburgensis. 


OULU

69. SVINHUFVUD, KIMMO – EPISTEEMISEN MODAALISUUDEN 

ILMAUKSET JA PALAUTTEENANTOPROSESSIN 

KIELENTÄMINEN OPPONENTIN TEKSTIPALAUTTEESSA 

Helsingin yliopisto, suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos 

Asiasanat: seminaari, palaute, pro gradu, kirjoittaminen, keskustelunanalyysi 

Tarkastelen esitelmässäni yhtä graduseminaarin keskeistä toimintoa, opponentin 

tekstipalautetta. Siinä opponentti kommentoi graduntekijän seminaariin tuomaa 

tekstiä. 

Tarkastelen esitelmässäni aluksi lyhyesti tekstipalautteen etenemistä 

seminaari-istunnossa sekä tekstipalautesekvenssin rakentumista. Lisäksi tarkastelen 

lyhyesti myös varsinaisen palautevuoron rakentumista, toisin sanoen, mistä 

palautetta annetaan sekä miten palaute muotoillaan. 

Keskityn esitelmässäni lopuksi kahteen tyypilliseen rakenteeseen, joilla 

opponentti kehystää palautettaan. Näistä ensimmäinen on episteemisen 

modaalisuuden ilmaiseminen. Opponentti liittää tekstipalautteeseen usein 

ilmauksia, joilla hän ilmaisee epävarmuuttaan antamansa palautteen suhteen (esim. 

en mä tiedä mut ja mä en oo siihen sen tarkemmin (.) itte ikinä perehtyny). Näin 

opponentti ottaa etäisyyttä antamiinsa kommentteihin ja lieventää palautettaan. 

Tämänkaltaiset ilmaukset poikkeavat voimakkaasti ohjaajan seminaarissa ja 

gradunohjaustapaamisissa (vrt. Heinonen 2006) antamasta tekstipalautteesta. 

Toisena tarkastelun kohteena ovat ilmaukset, joilla opponentti viittaa omaan 

palautteenantoprosessiinsa. Tällaisia ovat viittaukset hänen omiin 

ajatteluprosesseihinsa (esim. sit mä jäin miettii) sekä tekstissä oleviin 

kommentteihinsa (esim. oon kirjottanu tänne vaan viereen että). Tällaisilla 

ilmauksilla opponentti tekee läsnäolevaksi kaksi tilannetta, tekstin lukemistilanteen 

ja palautteenantotilanteen. Rakenteet palvelevat useita tarkoituksia. Myös niillä 

opponentti ottaa etäisyyttä antamaansa palautteeseen tuoden esille, ettei hän 

välttämättä enää allekirjoita aiempia havaintojaan. Ilmauksilla opponentti tuo esille 

myös sen, että hänen ajatuksensa ovat yhä keskeneräisiä. Lisäksi opponentti käyttää 

tämänkaltaisia rakenteita kysymysten ja neuvojen esittämiseen. 

Esitelmäni perustuu työn alla olevaan väitöskirjatutkimukseeni, jossa 

tarkastelen graduseminaaritapaamisten ja ohjaustapaamisten vuorovaikutusta 

erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta. Tutkimukseni aineistona on 11 videoitua 

graduseminaaritapaamista ja 8 videoitua ohjaamistapaamista. Tutkimukseni 

teoreettisina viitekehyksinä ovat keskustelunanalyysi ja kirjoittamisen tutkimus 

(esim. Ivanic 2004; Straub & Lunsford 1995). 

Lähteet: 

Heinonen, Anne 2006: Palautteen antaminen gradunohjauskeskusteluissa: keskusteluanalyyttinen 


OULU

tutkimus. Pro gradu -tutkielma. Kasvatustieteen laitos, Helsingin yliopisto. 

Ivanic, Roz 2004: Discourses of writing and learning to write. Language and Education 18 s. 220- 

245. 

Straub, Richard & Lunsford, Ronald F. 1995: Twelve readers reading: responding to college student 

writing. Hampton Press, Cresskill. 


OULU

70. SÄÄSKILAHTI, MINNA – KIELELLINEN VARIAATIO 

SUOMALAISISSA KUVAKIRJOISSA 

Oulun yliopisto, KASOPE 

Asiasanat: 

Esitelmäni aiheena on kielellinen variaatio kotimaisissa 1990- ja 2000-luvulla 

julkaistuissa lasten kuvakirjoissa. Tarkoitan tässä yhteydessä kuvakirjalla teosta, 

jossa tarina kerrotaan kuvan ja tekstin yhteistyönä ja jokaisella aukeamalla on 

tekstin lisäksi vähintään yksi kuva. 

Alustava perehtymiseni kuvakirjojen kieleen osoitti, että kuvakirjojen 

tyypillisin kielimuoto on yleiskieli. Variaatiota kuitenkin esiintyy varsinkin 

vuorosanoissa. Esimerkiksi Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu työn 

touhussa -kirjassa rock-konserttiin valmistautuva muusikko lausahtaa 

yhtyetovereilleen: "Rokataan niin et skidit diggaa." Kyseinen esimerkki osoittaa, 

että kuvakirjojen kielellinen variaatio voi olla monitasoista: leksikaalista (rokata, 

skidi, digata), morfologista ja syntaktista (rokataan, skidit diggaa). Toisinaan 

kuvakirjojen kielellinen variaatio puolestaan on fonologista. Esimerkiksi Markus 

Majaluoman Isä, lähdetään saareen -teoksessa tuttia imeskelevä pikkutyttö toteaa 

"Valat lukee itin kiljaa melen pohjatta" heitettyään isänsä kirjan laiturilta mereen. 

Pohdin esitelmässäni muun muassa seuraavia kysymyksiä: 

1) Minkä verran kielellistä variaatiota esiintyy kuvakirjoissa? 

2) Millaisissa tekstinkohdissa variaatiota tyypillisimmin on? 

3) Miten variaatio ilmenee kielen eri tasoilla? 

4) Millaiset henkilöt käyttävät yleiskielestä poikkeavaa koodia? 

5) Millaisia lisämerkityksiä variaatio tuo kuvakirjojen tarinoihin? Mikä on 

kielellisen variaation funktio kuvakirjoissa? 

6) Miten variaatioon suhtaudutaan kuvakirjoissa? 

Lähteet: 


OULU

71. SÖDERHOLM, PIRJO – RUOTSINKIELISTEN TV- 

TEKSTIKÄÄNNÖSTEN SYNTAKTISIA ERITYISPIIRTEITÄ 

Joensuun yliopisto, vieraat kielet 

Asiasanat: ruututekstit, ruotsin kieli, tiivistäminen, lauseenvastikkeet 

Televisiotekstien pituus on kuten tunnettua rajallinen, kahdella rivillä kerrallaan 

ruudussa on ilmaistava pitkiäkin dialogisia sekvenssejä. Tiivistäminen on sen takia 

välttämätön käännösstrategia. Tarkoitukseni on tarkastella lähemmin syntaktisia 

erityispiirteitä ruotsinkielisissä ruututeksteissä. Lähtökohtani on että ilmaisujen ja 

virkkeiden lyhentäminen on tarpeellista, jolloin voi olettaa, että ruotsinkielisissä 

kohdekieliteksteissä esiintyy esimerkiksi lauseenvastikkeita (satsekvivalenta 

konstruktioner) kuten adjektiivi- ja partisiippifraaseja predikatiivisina attribuutteina 

(ett fartyg fullt med pengar; en båt byggd i Polen) tai infinitiivifraaseja (Han hörde 

tåget närma sig för en stund sedan. Jag hörde henne spela gitarr.). Näiden 

lauseenvastikkeiden sijasta on mahdollista käyttää esim. relatiivilausetta tai attlausetta. 

Sen sijaan oletan, että appositiofraasit eivät ole kovin tavallisia 

ruututeksteissä niiden kirjakielisen tyylin takia: Johansson, dåförtiden säkert en av 

våra bättre löpare, [....]. Appositiofraasien sijasta arvelisin että ruututeksteissä 

käytetään esim. relatiivilausetta: Johansson, som dåförtiden säkert var en av våra 

bättre löpare, [....]. Voidaan siis ajatella, että luonteeltaan elliptiset 

lauseenvastikkeet vievät vähemmän tilaa ja ovat siten käyttökelpoisia 

ruututeksteissä. Materiaalina käytän YLE-ruututekstikorpuksen uusimpia osia. 

Lähteet: 

Holmes, P. ja Hinchliffe, I. 1994. Swedish. A comprehensive grammar. London: Routledge. 

Svenska Akademiens grammatik. 1999. Toim. Teleman, U., Hellberg, S. ja Andersson, E. 

Stockholm: Svenska Akademien. 

Teleman, U. 1974. Manual för grammatisk analys av talad och skriven svenska. Lundastudier i 

nordisk språkvetenskap. Lund: Studentlitteratur. 

YLE-ruututekstikorpus. Television käännöstekstien digitaalinen tutkimusaineisto. 2005. Tekijät: 

Mäkisalo, J. ja Tirkkonen-Condit, Sonja. Joensuun yliopisto. Kansainvälisen viestinnän 

laitos. Savonlinna. 


OULU

72. TANTTU, TARJA – ”MIKSI SINÄ OLET TÄÄLLÄ?” 

MAAHANMUUTTAJIEN JA VIRKAILIJOIDEN 

KOMMUNIKAATIOSTRATEGIOITA TYÖVOIMATOIMISTOSSA 

Joensuun yliopiston kielikeskus 

Asiasanat: suomi toisena kielenä, kommunikaatiostrategiat, institutionaalinen 

vuorovaikutus 

Tarkastelen esitelmässäni maahanmuuttajien ja työvoimaneuvojien 

asiointikeskusteluja sekä kommunikaatiostrategioita, joita viestintätilanteen 

osapuolet keskusteluissa käyttävät. Maahanmuuttajien ja työvoimatoimiston 

virkailijoiden asiointitilanteet ovat vaativia viestintätilanteita molemmille 

osapuolille. Tällaisten institutionaalisten vuorovaikutustilanteiden osapuolet ovat 

monella tavalla eriarvoisessa asemassa. Virkailija voi yleensä käyttää omaa 

äidinkieltään, mutta maahanmuuttaja joutuu selviytymään kielellä, jota saattaa 

osata vasta vähän. Myös viestinnän kulttuurierot vaikuttavat asioinnin 

onnistumiseen. Lisäksi työvoimaneuvojan luona käsiteltävät asiat ovat usein varsin 

henkilökohtaisia ja joskus vaikeitakin. 

Esittelen kommunikaatiostrategioita maahanmuuttajien ja työvoimaneuvojien 

keskusteluista poimittujen katkelmien avulla. Tutkimusaineistona on 130 

asiointitilannetta, jotka on tallennettu videoimalla työvoimatoimistossa. 

Asiointiaineistossa on yhteensä 145 eri maahanmuuttajaa ja kolme eri virkailijaa. 

Maahanmuuttajat ovat kotoisin useista eri maista, ja aineiston 

maahanmuuttajajoukolla on 35 eri äidinkieltä. 

Tutkimus on osa Joensuun yliopiston suomen kielen oppiaineen 

Maahanmuuttajat viranomaistapaamisissa -tutkimushanketta. Tutkimusaineisto 

koostuu vuonna 2005 videoiduista työvoimavirkailijoiden ja maahanmuuttajien 

autenttisista asiointitilanteista sekä virkailijoiden ja maahanmuuttajien 

taustatietokyselyistä ja virkailijoiden haastatteluista. Hankkeen tavoitteena on 

selvittää muun muassa sitä, mikä edistää onnistunutta vuorovaikutusta näissä 

suomea äidinkielenään puhuvien virkailijoiden ja suomea vasta opettelevien 

maahanmuuttajien keskusteluissa. Hankkeessa tarkastellaan maahanmuuttajien 

suomen kielen piirteitä sekä kommunikaatiostrategioita, joita käytetään 

maahanmuuttajien puutteellisen suomen kielen taidon kompensoimiseksi ja 

molemminpuolisen ymmärtämisen edistämiseksi. Toisena päämääränä on perehtyä 

virkakielen ominaisuuksiin ja käyttöön sekä virastossa asiointiin suomenoppijan 

näkökulmasta: selittääkö mahdollisia ongelmia tekstien ja kontekstin ominaislaatu? 

Lähteet: 


OULU

73. TOGUCHI, SACHIKO – INFORMAATION KATEGORIAN 

ILMAISEMISEN JA MORFOSYNTAKTIN SUHDE ITÄHANTISSA 

Helsingin yliopisto, suomalais-ugrilainen laitos 

Asiasanat: hanti, topiikin jatkuvuus, informaatiorakenne, morfosyntaksi, kertova 

teksti 

Hanti on yksi suomalais-ugrilaisista kielistä, jota puhutaan Länsi-Siperiassa. Se 

jakautuu oikeastaan karkeasti kolmeen kieleen: pohjois-, etelä- ja itähantiin. 

Tutkimukseni rajoittuu vain itähantiin, koska hantin kielten sisäiset erot ovat suuria. 

Aineistona käytän vain itähantin kertovia tekstejä. 

Hantin kielillä on rikas morfosyntaksi, mutta toisaalta vähemmän sijoja kuin 

muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä. Pohjoishantissa on vain kolme sijaa, 

itähantissa, jossa on hantin kielistä eniten sijoja, on kymmenen. Erityisen 

merkittävä piirre hantin kielessä on se, että substantiivin taivutuksessa ei ole 

merkittyä kieliopillistä sijaa. Nominatiivin pääte on nolla, genetiiviä ei ole 

olemassakaan - nominatiivi korvaa genetiivin funktion, ja akkusatiiviakaan ei ole 

paitsi persoonapronomineissa. Osalla paikallissijoista on kieliopillinen funktio 

toissijaisena käyttönä (esim. Korhonen 1996). 

Vaikka tutkimukseni kohdekielellä, itähantilla, on rikas morfosyntaksi eli 

kieliopillinen resurssi, ei ole selkeitä kieliopillisia muotoja, jotka ilmaisisivat 

informaatiivisuutta kuten uutuus/tuttuus, definiittisyys/indefiniittisyys jne., - 

joissakin kielissähän informatiivisuus on kieliopillistunut. Olisi mahdollista esittää 

vain hypoteesina erilaisten syntaksin ja diskurssianalyysin teorioiden perusteella 

muutamia mahdollisia muotoja tai rakenteita, jotka ilmaisivat informatiivisuutta, 

mutta ei ole vielä esitetty empiiristä tutkimusta, joka selittää tiettyjen muotojen 

informatiivisuuden kuljettamisesta. 

Tässä esitelmässäni käsittelen itähantin muotoja ja rakenteita, jotka 

mahdollisesti ilmaisevat informaation kategoriaa yleisten teorioiden mukaan. 

Perinteisen muotoja lauseopin perusteella ei voi selittää tarkemmin hantin kielen 

informatiivisuuden ilmaisua, muotojen funktioita ja näiden suhdetta. Tässä 

esitelmässäni esittelen myös pragmaattista koeanalyysia erityisesti topiikin 

jatkuvuuden kannalta. Pragmaattinen tutkimus on tarpeellinen: esimerkiksi 

Nikolaevan tutkimuksen mukaan uralilaisten kielten possessiivisuffiksin funktio 

vaihtelee pragmaattisesti, eikä ole kieliopillistunut. Perinteisesti on ajateltu niin, 

että uralilaisten kielten posseessiivisuffiksit ilmaisevat possesiivisuuden lisäksi 

definiittisyyttä, mutta Nikolaevan mukaan diskurssianalyysin teorioiden valossa 

tämä perinteinen selitys on puutteellinen. Esitelmässäni analysoin ensin hantin 

kielen nominilausekkeen rakenteita syntaksin teorioiden perusteella (esim. Van 

Valin 2001), sen jälkeen analysoin näiden elementtien informatiivisuutta ja 

informaation kuljetusta diskurssissa (esim. Du Bois 1987) . Esitelmäni tavoitteena 

on valaista hantin informaation kategorian ja morfosyntaktin suhdetta. 


OULU

Lähteet: 

Du Bois, John, W 1987: The Discourse Bases of Ergativity. Language, Volume 63, Number 4. s. 

805-855. 

Korhonen, Mikko 1996 : Remarks on the structure and history of the Uralic case system. SUST 223 

ss.219-234. 

Nikolaeva, Irina 2003: Possessive affixes in the pragmatic structuring of the utterance: Evidence 

from Uralic. Collection of Papers of International symposium on deictic system and 

quantification in language spoken in Europe and North and Central Asia, 2001. Ss.130-145. 

Van Valin Jr., Robert 2001: An introduction to Syntax. Cambridge University Press. 


OULU

74. TORVINEN, MERJA – TEKSTI, IDEOLOGIA JA TOISEUS 


Asiasanat: kriittinen tekstintutkimus, ideologia, toiseus 

Teen tällä hetkellä kriittisen tekstintutkimuksen alaan kuuluvaa väitöstutkimusta 

aiheesta Pohjois-Suomi ranskalaisissa matkakuvauksissa 1600–1800-luvulla. 

Toiseuden ideologinen ilmentyminen kielessä. Esitelmäni, Teksti, ideologia ja 

toiseus, tarkoituksena on käsitellä kriittisen tekstintutkimuksen ja ideologian 

suhdetta oman väitöstutkimukseni pohjalta. Miten kieli, teksti ja todellisuus 

suhteutuvat toisiinsa? Mitä ideologia kielessä ja kriittisessä tekstintutkimuksessa 

tarkoittaa? Entä miten ideologisuus ilmenee tutkimusaineistossani, ranskalaisissa 

matkakuvauksissa ja niiden suomalaisissa käännöksissä? Tekstintutkimuksen 

teorioista hyödynnän erityisesti Vesa Heikkisen ajatusta implisiittisestä 

ideologisesta merkityksestä sekä M.A.K. Hallidayn systeemis-funktionaalista 

kielioppia. 

Esitelmässäni aion myös pohtia toiseuden käsitettä. Miten toiseus 

määritellään ja miten toiseus ilmentyy tekstissä? Onko toiseus ideologista ja 

voidaanko puhua toiseuden ideologiasta? Pohdin oman tutkimusaineistoni kautta, 

millaisin kielellisin keinoin toiseutta voidaan luoda. Me ja muut -problematiikkaa 

on tutkittu erityisesti sosiaalitieteissä, mutta ilmiötä voidaan lähestyä myös 

kielentutkimuksen näkökulmasta. Suomen kielen tutkijoista Pekka Pälli on 

käsitellyt ryhmien muodostumista diskurssissa. Muista tutkimukseeni 

vaikuttaneista tekijöistä mainittakoon esimerkiksi kulttuurintutkijat Mikko 

Lehtonen ja Stuart Hall. 

Lähteet: 


OULU

75. VAATTOVAARA, JOHANNA – MEÄN KIELI JA MEÄNKIELI – 

SUOMEN TORNIONLAAKSOLAISNUORTEN KIELELLISESTÄ 

IDENTITEETISTÄ 

Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos 

Asiasanat: kielellinen identiteetti, kansanlingvistiikka, aluetietoisuus, asenteet, 

meänkieli 

Meänkielen puhujien kielellistä identiteettiä Ruotsissa on tutkittu ja siitä on 

kirjoitettu melko paljon – onhan se kielipoliittisesti tärkeä kysymys. 

Ymmärrettävästi vähemmän on käyty keskustelua Suomen puolella asuvien 

jokilaaksolaisten kielellisestä samaistumisperustasta (ks. kuitenkin Arola & 

Vaattovaara 2005). Esitelmässäni keskityn tarkastelemaan Suomen 

tornionlaaksolaisnuorten ympäristösuhdetta ja kielellistä identiteettiä. Aineistoni on 

Pellosta. 

Esitelmä pohjaa tekeillä olevaan väitöskirjatyöhöni, jossa selvitän Suomen 

tornionlaaksolaisnuorten alueellista ja kielellistä identiteettiä: miten he hahmottavat 

elinympäristöään kielellisten mielteiden (perceptions) kautta ja toisaalta kielellistä 

variaatiota maantieteellisten aluerajausten ja ympäristömielikuvien kautta. 

Millainen merkitys paikallismurteella on paikkaidentiteetin rakentumisessa ja onko 

sen merkitys sama kaikille? Entä miten meänkieli suhteutuu pellolaisnuorten 

mentaalisiin murrerajauksiin? 

Tutkimus on monitieteinen ja sen teoreettisena viitekehyksenä on 

kielisosiologisesti painottunut sosiolingvistinen variaationtutkimus, 

kansanlingvistinen asenne- ja kielitietoisuustutkimus sekä humanistisen 

maantieteen ja ympäristöpsykologian aloilla harjoitettu alueidentiteettitutkimus. 

Lähteet: 

Arola, Laura & Vaattovaara, Johanna 2005: Mentaalinen muuri ja vet(h)een piirretty viiva? 

Näkökulma tornionlaaksolaisnuorten kieli-identiteettiin kahdelta puolen rajajokea. 

Tornionlaakson vuosikirja, s. 122–138. 


OULU

76. VIERROS, MARJA – KAKSIKIELISTEN NOTAARIEN 

TOISESSA KIELESSÄ ESIINTYVÄÄ INTERFERENSSIÄ 

Helsingin yliopisto, klassillisen filologian laitos 

Asiasanat: kaksikielisyys, kielten kontakti, morfologinen interferenssi, kreikka, 

egypti 

Väitöskirjassani käsittelen äidinkieleltään egyptinkielisten notaarien kreikan kieltä 

ptolemaiolaisajan (332–31 eKr.) Egyptissä. Kreikkalaisten valloituksen myötä 

Egyptiä hallittiin ja hallinnoitiin uudella virallisella kielellä, kreikalla. Monet 

hallinnon keskitason virkamiehet olivat kuitenkin äidinkieleltään egyptiläisiä ja 

egyptin kieltä käytettiin myös asiakirjoissa kreikan ohella. Substraattikielen asema 

ei siis ollut hauras ja kielikontaktitilanne oli verrattain vakaa. Virkamiehistön 

kaksikielisyys mahdollisti valtaapitävän eliitin yksikielisyyden (superstraattikieli) 

ja toisaalta alemman luokan valtaväestön yksikielisyyden (substraattikieli). Tutkin 

eteläisen Egyptin notaarien kreikkaa 2. ja 1. vuosisadalta eKr. Heidän 

kielenkäyttönsä on säilynyt meille papyrukselle kirjoitettuina asiakirjoina, siis vain 

kirjallisena ja fragmentaarisena. 

Esitelmässäni keskityn havainnollistamaan minkälaista substraattikielen, 

yksilöiden L1:n, interferenssiä materiaalissa esiintyy. Aiemmin olen esittänyt L1:n 

relatiivilausekonstruktion tunkeutuneen L2:n vastaavaan aiheuttaen väärän 

kongruoinnin relatiivipronominissa (Vierros 2003). Nyt käsittelen uusia 

esimerkkejä joistakin notaarien kreikassa toistuvista standardista poikkeavista 

muodoista ja substraattikielen rakenteista, jotka mahdollisesti selittävät ne. Haluan 

herätellä kysymyksiä siitä, miten nämä kaksikieliset notaarit prosessoivat 

morfologisesti toista kieltään, joka poikkesi suuresti heidän äidinkielestään ja siitä, 

voidaanko prosessoinnista ylipäänsä tehdä johtopäätöksiä vain kirjoitetun 

materiaalin pohjalta. 

Lähteet: 

Vierros, Marja 2003: Everything is Relative. The Relative Clause Constructions of an Egyptian 

Scribe Writing Greek.Teoksessa L. Pietilä-Castrén & M. Vesterinen (eds.): Grapta Poikila I. 

Papers and monographs of the Finnish Institute at Athens vol. VIII. Helsinki 2003, 13–23. 


OULU

77. VILKUNA, MARIA – MITEN NIIN YHDISTÄÄ LAUSEITA 


Asiasanat: alistus, rinnastus, yhdyslauseet, konjunktio, merkitys, pragmatiikka 

Yksi suomen monikäyttöisen ni(i)(n)-sanan tehtävistä on toimia merkkinä paluusta 

puheen päälinjalle jonkin poikkeaman jälkeen. Tämä ilmenee keskustelun kulussa 

(Heinonen 2002) ja toisaalta erilaisten kompleksisten syntaktisten yksiköiden 

rakentumisessa (Vilkuna 1997), etenkin raskaiden NP:iden ja adverbiaalilauseiden 

jäljessä: 

(1) Kun hän tuli tiskin yli niin minä menin ovesta ulos. 

Konjunktio, tässä kun, virittää odotuksen toisesta lauseesta, jonka alkamisen 

osoittaa niin. On kuitenkin myös tapauksia, joissa kahta lausetta yhdistää pelkkä 

niin. Tällaisia liitoksia on kaksi sisäkkäin aidosta kertomuksesta yksinkertaistetussa 

esimerkissä 2. 

(2) [[Hän tuli tiskin yli niin minä menin ovesta ulos ja 

pistin oven lukkoon] niin hän jäi sinne sitte] 

Muun niin-sanan käytön perusteella voi ajatella (kuten Vilkuna 1997), että tällaiset 

niin-liitokset esittävät edeltävän lauseen “pragmaattisesti alisteisena”. Vaikka 

ensimmäinen lause ei rakenteensa puolesta projisoikaan toista lausetta, niin panisi 

tulkitsemaan sen taustaksi toisen lauseen ilmaisemalle asiaintilalle. Esitelmäni 

käsittelee tarkemmin pragmaattisen alisteisuuden ajatusta ja samalla 

mahdollisuuksia nähdä alisteisuus kognitiivis-pragmaattisena asymmetriana, 

erillään sen rakenteellisista ilmenemismuodoista (Cristofaro 2003). 

Pelkän niin-sanan luomia yhdyslauseita erottuu aineistoissa kahdenlaisia. 

Ensinnäkin niin näyttää, ensisijaisesti puheessa, luovan samantapaisen suhteen kuin 

kun – niin (esimerkki 2, vs. 1). Toinen mahdollisuus on nähdä niin-liitoksella 

spesifimpi, konsekutiivinen merkitys. Tällaisia esimerkkejä on myös kirjoitetuissa 

(kirjakielisissä) teksteissä, ja ne ovat pitkälti vakiokonstruktioita, joissa 

ensimmäinen osa on direktiivi tai ilmaisee muuten ennakoidun tilanteen, kuten 

seuraavat skemaattiset esimerkit. 

(3) Nosta penkkiä niin näet paremmin. 

Ei tarvitse kuin kerran munata niin toista mahdollisuutta ei tule. 

Vielä vuosi niin rakennus on kunnostettu täysin. 

Lähteet: 

Cristofaro, Sonia 2003: Subordination. Oxford: Oxford University Press. 

Heinonen, Mari 2002: Ni(in), ni tota ja tota ni paluun merkkeinä puhelinkeskustelussa. Pro gradu - 

tutkielma, Helsingin yliopiston suomen kielen laitos. 

Vilkuna, Maria 1997: Into and out of the standard language: the particle ni in Finnish. Jenny 

Cheshire and Dieter Stein (eds.), Taming the vernacular from dialect to written standard 

language. 5167. 


OULU

78. VIRSU, VILLE – ARVON KÄSITTEESTÄ TYÖRETORIIKASSA 

Turun yliopisto, suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos 

Asiasanat: organisaatioviestintä, työn kieli, retorinen analyysi, käsiteanalyysi, 

argumentaatio 

Arvo on työpuheessa ja yritysretoriikassa monikäyttöinen ja erilaisia sisältöjä saava 

käsite. Arvoja määritellään näkyvästi, usein lyhyesti ja tiiviisti yleisluonteisen 

myönteisiä käsitteitä tai iskulauseita listaten. Arvopuhe on yritysviestinnän ja - 

retoriikan keskeinen alue monin tavoin. Se on yhtäältä tehokas retorinen keino 

määritellä yrityksen julkikuvaa ja identiteettiä ja toisaalta sen piirissä konstruoidut 

periaatteet toimivat vaikeasti kyseenalaistettavina argumentteina monenlaisissa 

tilanteissa. Puhe esimerkiksi arvojohtamisesta, yritysten arvoperustoista ja 

toimintaa ohjaavista arvoista on keskeinen itsemäärittelyn väline. 

Arvoretoriikka on myös luonteenomaisesti kaksijakoista; se pyrkii yhtäältä 

kiistattomaan positiivisuuteen eli argumentteihin, jotka ovat intuitiivisesti ajatellen 

kenen tahansa hyväksyttävissä ja toisaalta pois tyhjiksi korulauseiksi tai niin 

sanotuksi pelkäksi retoriikaksi tulkittuvan puheen alueelta. Viimeksi mainittu 

tapahtuu sitomalla arvopuhe käytännön esimerkkeihin ja ylimalkaan korostamalla 

käytännön toiminnan ensisijaista merkitystä. Erityisesti näillä kohdin arvopuhe on 

luonnollisesti myös retorisen erottautumisen aluetta. (Ks. Burke 1962; Ketola 

2005.) Arvoretoriikka saattaa implikoida kilpailijoita monitasoisempaa ja 

moniarvoisempaa tiedostamisen tapaa tai toisaalta virallisten julkilausumien 

syvällisempiä, konkreettisempia ja käytännön toiminnassa laajemmin havaittavia 

ulottuvuuksia. 

Kokonaisuutta tarkasteltaessa yritysretoriikan kontekstissa puhe arvoista 

voidaan jakaa karkeasti kahtia: teknis-taloudelliseen sekä ideologis-humanistiseen 

diskurssiin. Puhutaan siis yhtäältä markkina-arvosta ja vaihtoarvosta sekä toisaalta 

vaikkapa inhimillisistä tai yhteisöllisistä arvoista, moraalista ja vastuusta. 

Kielitieteen ja retoriikan tutkimuksen kannalta jälkimmäinen rekisteri on 

oletusarvoisesti kiinnostavampi, joskaan rekisterien suhde ei ole suinkaan 

ongelmaton: myös ideologis-humanistinen arvoretoriikka operoi eräällä tapaa 

taloudellisen arvonmuodostuksen ja niukkuuden logiikalla. Tätä kautta puhe 

arvoista kytkeytyy monin tavoin myös julkikuvan konstruointia laajempiin 

strategisiin kysymyksiin. 

Kaiken kaikkiaan arvoista puhutaan nykymuotoisessa työpuheessa ja 

yritysretoriikassa paljon ja arvopuhe niveltyy osaksi monenlaisia 

argumentaatioketjuja. Sitouttamisen kannalta arvopuhe näyttäytyy ennen kaikkea 

samanmielisen ryhmän eli arvoyhteisön konstruointina. Tähän liittyy oleellisesti 

esimerkiksi arvojen taustan ja synnyn kuvailu; arvot esitetään demokraattisten 

päätöksentekoprosessien tuotteina, käytännön kokemuksen muovaamina 

periaatteina tai väistämättöminä eettisinä imperatiiveina. Toisaalta arvopuhe on 


OULU

myös normatiivista; se yhtäältä vaatii tunnustamaan ja jakamaan esitetyt 

arvoarvostelmat ja toisaalta asettaa ihanteita, malleja ja vaatimuksia työntekijälle. 

Arvoretoriikka konstruoi työsuhteelle syvyyttä ja moniulotteisuutta pelkän 

hyötysuhteen sijaan. (Ks. Billig 1987; Cheney 2002; Juuti 2001.) 

Lähteet: 

Billig, Michael 1987: Arguing and Thinking: a Rhetorical Approach to Social Psychology. 

Cambridge University Press, Cambridge. 

Burke, Kenneth 1962: A Grammar of Motives and a Rhetoric of Motives. World publ., Cleveland. 

Cheney, George 2002: Values at Work. Employee Participation Meets Market Pressure at 

Móndragon. Cornell University Press, Ithaca. 

Juuti, Pauli 2001: Johtamispuhe. Aavaranta-sarja no 48. PS-kustannus, Jyväskylä. 

Ketola, Tarja 2005: Vastuullinen liiketoiminta: sanoista teoiksi. Business Books. Edita, Helsinki. 


OULU

79. VÄSTI, KATJA – PREDIKAATITTOMAT OTSIKOT 


Asiasanat: otsikot, predikaatittomat lauseet, konstruktiokielioppi 

Olen aloittamassa väitöskirjatutkimusta predikaatittomista omistusrakenteista 

sanomalehden otsikoissa. Työ on jatkoa pro gradu -tutkielmalleni, jossa tarkastelin 

yleisemmin predikaatittomien otsikoiden syntaksia. Esitelmässäni kuvaan sen 

keskeiset lähtökohdat ja tulokset. Väitöskirjassani syvennän sekä teoreettista 

viitekehystäni että yhden pro gradu -tutkielmani otsikkokategorian analyysia. 

Otsikkojen, varsinkin predikaatittomien, syntaksia on tutkittu erittäin vähän. 

Parinkymmenen pro gradu -tutkielman lisäksi aiheesta on kirjoitettu ainoastaan 

muutama artikkeli. Tähänastisessa tutkimuksessa predikaatittomat otsikot on 

määritelty elliptisiksi tai fragmentaarisiksi rakenteiksi, jotka on johdettu 

täydellisistä lauseista. Otsikoille on siis oletettu syvä- ja pintataso. Minun 

näkökulmani on yksitasoinen: predikaatittomat otsikot eivät ole predikaatillisten 

lauseiden verbittömiä muunnelmia vaan predikaatittomiksi alun alkaenkin 

konstruoituja, sellaisinaan valmiita omanlaisiaan rakenteita. 

Tutkimusaineistoni koostui 500 otsikosta, jotka olen poiminut Kielipankin 

osakokoelmasta Aamulehti 1999. Teoreettinen lähtökohtani oli pääasiassa 

konstruktiokielioppi, mutta käytännön analyysini oli vielä pitkälti 

peruskielitieteellistä. Jaoin aineistoni otsikot kolmeksitoista kategoriaksi, jotka 

edustavat eri konstruktiotyyppejä. Kuvasin konstruktiotyypit skeemoina, jotka 

esittävät otsikoiden syntaktisen rakenteen kieliopillisten roolien avulla. Lisäksi 

etsin otsikkotyypeille mahdollisimman prototyyppisiä ja skemaattisia merkityksiä. 

Lähteet: 


OULU

TYÖPAJA-ABSTRAKTIT 


OULU

80. KIELI JA AFFEKTI – SUOMEN KOGNITIIVISEN 

KIELENTUTKIMUKSEN YHDISTYS (FICLA) 

työpajan puheenjohtajat: 

Jaakko Leino, (kielten laitos, Jyväskylän yliopisto) 

Seija Tuovila (Lapin yliopisto) 

työpajan alustukset: 

Ene Vainik (EKI, leksikoloogiasektor, Tallinn) 

Mika Turkia (Tietojenkäsittelyn laitos, Helsingin yliopisto) 

Minna Haapio (vieraat kielet ja kääntäminen, englanti, Joensuun yliopisto) 

Matti Räsänen (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus) 

Michaela Pörn, (Språk och kulturvetenskapernas didaktik, Åbo Akademi) 

Ulla Tuomarla (ranskan kieli, Helsingin yliopisto) 

Heli Tissari (Tutkijakollegium, Helsinki) 

Asiasanat: 

Tunteet ovat keskeinen puheenaihe inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Meille on 

tärkeää ymmärtää, mitä toiset aikovat, haluavat ja tuntevat. Vaikka tunteet eivät 

lähtökohtaisesti ole lingvistinen ilmiö, kieli on olennaisessa osassa niitä 

tarkasteltaessa. Tekipä tunteiden tutkija minkälaisia fysikaalisia tai kemiallisia 

kokeita tahansa, hänen pääasiallinen keinonsa kertoa havainnoistaan on kieli. 

Tunteet ja tunnetilamme vaikuttavat kaikkeen toimintaamme ja 

intentioihimme, niin myös kielenkäyttöömme. Tunteet ovat paitsi yleisinhimillisiä 

myös kulttuurisesti konstruoituja; ne muotoutuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa 

ja ovat osa kulttuurista merkitysjärjestelmää, jossa kielellä on keskeinen sijansa. 

Vaikka kieltä ei tutkittaisikaan autonomisena järjestelmänä vaan kognitiivisen 

ja sosiokulttuurisen näkökulman kautta, fokuksena on kuitenkin usein kielen 

rakenteeseen tai merkitykseen liittyvät seikat. Vähemmälle huomiolle helposti jää, 

millaisia tunnetiloja kielelliset ilmaisut meissä herättävät tai minkälaisissa 

tunnetiloissa erilaisia kielellisiä ilmaisuja käytetään. 

Toivotamme työpajaan tervetulleiksi aiheeseen eri tavoin liittyviä esitelmiä, 

joissa voidaan pohtia esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksenasetteluita: Miten 

tunteista puhutaan? Kuinka hyvin erilaisia tunnetiloja voidaan tunnistaa 

kirjoitetusta ja puhutusta kielestä? Mitkä ovat tunnesanaston merkitysulottuvuudet? 

Miten tunteet näkyvät kielellisissä valinnoissamme? Minkätyyppistä kielellistä 

variaatiota affektit selittävät? Mitä annettavaa kielentutkijalla on tunteiden 

tutkimukselle? 

Ene Vainik – Tunnete kontseptualiseerimise trepi astmed. Näited eesti keelest. 


OULU

Tunnete kontseptualiseerimine tähendab tuumafekti kategoriseerimist sõnaliste 

vahendite abil. Keeles on erineva kompleskksuse ja abstraktsusega väljendeid 

tunnete kirjeldamiseks, mis vastavad kontseptualiseerimise eri astmetele. 

Ettekandes eritletakse nende vahendite põhitüüpe, esitatakse näiteid eesti keelest ja 

illustreeritakse kontseptualiseerimise protsessi ka üksikisiku seisukohast. 

Mika Turkia – Affektiivisuuden laskennallinen määritteleminen 

Esityksessä käsitellään affektiivisuuden määrittelyä järjestelmissä, joissa kieltä ei 

ole. Sitomalla affektiivisuuteen liittyvät kielelliset termit selkeästi määriteltyihin eikielellisiin 

rakenteisiin pyritään saavuttamaan nykyistä suurempi yksimielisyys 

käsitteiden sisällöstä. 

Minna Haapio – Tunteet pelissä: rakkauden kielikuvat amerikkalaisessa 

populaarimusiikissa 

Käsittelen esitelmässäni rakkauden lingvistisiä ja kognitiviisia metaforia kriittisen 

diskurssianalyysin ja kulttuurintuotannon perspektiivin lähtökohdista. Aineistonani 

on moderni amerikkalainen kantrimusiikki ja sen teksteissä esiintyvät rakkauden 

kielikuvat. Tavoitteenani on osoittaa, että rakkaudella on mm. genreen sidottu 

kulttuuripohjainen malli. 

Matti Räsänen – Toisto ja affekti 

Esitelmässä tarkastellaan sitä, miten toisto liittyy emotionaalisten ja affektisten 

merkitysten ilmaisemiseen (närkästyminen, eri mieltä oleminen jne). 

Puheenvuorossa selvitellään myös toiston pragmaattisten tehtävien syntyä ja 

kehityskuluja sekä mahdollista universaalia affektimotivaatio. 

Pörn, Michaela – Suomen inkoatiiviset tunneverbit ja niiden ruotsinkieliset 

vastineet 

Esityksessä pohditaan kielen muodon ja merkityksen suhdetta konseptuaalisen 

semantiikan teorian valossa. Lähtökohtana ovat suomen tunneverbit ja niiden 

ruotsinkieliset vastineet. Tavoitteena on antaa formaalinen kuvaus kielten välisistä 

syntaktis-semanttisista eroista. 

Ulla Tuomarla – Rakkauskirjeet kielellisen tunneilmaisun näyttämönä 

Esitelmässäni tarkastelen rakkauskirjettä kirjoitetun tunneilmaisun lajityyppinä. 

Miten tunnistamme rakkauskirjeen? Miten tunneintensiteetti näkyy rakkauskirjeen 

kielessä? 

Heli Tissari – Sana, väite, kertomus: Reflektiosta ’afflektioon’? 

Tähänastisessa tutkimuksessani olen pohtinut lähinnä tunnesanojen merkitystä. 

Tämän esitelmän päämääränä on hahmottaa näkemiäni mahdollisuuksia laajentaa 

tästä tunteen ja kielen suhteen kokonaisvaltaisempaan ymmärtämiseen 

mallintamalla tuota suhdetta reflektiivisen oppimisen kautta kolmella eri tasolla. 


OULU

81. KIELENTUTKIMUKSEN KLASSIKOT ELÄVÄT 


Pentti Haddington, Oulun yliopisto, suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja 

logopedian laitos ja 

Jari Sivonen, Oulun yliopisto, suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja 

logopedian laitos 


Seppo Kittilä (yleinen kielitiede, Helsingin yliopisto) 

Tiina Onikki-Rantajääskö (suomen kieli, Helsingin yliopisto) 

Pentti Haddington (yleinen kielitiede, Oulun yliopisto) 

Elise Kärkkäinen (englantilainen filologia, Oulun yliopisto) 

Jaakko Leino (suomen kieli, Jyväskylän yliopisto) 

Ulla Tuomarla (ranskan kieli, Helsingin yliopisto) 

Liisa Tainio (tutkijakollegium, Helsingin yliopisto) 

Asiasanat: 

Työpajan tavoitteena on laajentaa käsitystämme kielitieteen klassikoista. Tähän 

mennessä kielitieteen klassikkoina on totuttu pitämään mm. Ferdinand de 

Saussuren, Leonard Bloomfieldin, Edward Sapirin, Josepth Greenbergin ja Noam 

Chomskyn tapaisia nimiä. Työpajaan on kutsutta tutkijoita, jotka tutkijat kertovat ja 

valaisevat heille tärkeiden, mutta aikaisempaan kaanoniin kuulumattomien 

”nuorempien” klassikkokielentutkijoiden tutkimusta ja työtä. 

Työpajan esitykset käsittelevät klassikkoita kahdesta näkökulmasta esittäjästä 

riippuen. Toisaalta puhuja voi ottaa lähtökohdakseen henkilön, jolloin esityksessä 

painotetaan henkilön työuraa, sen kehitystä ja merkitystä kielitieteessä. Toisaalta 

puhuja voi ottaa lähtökohdakseen tietyn henkilön teoksen, jolloin teos on klassikko. 

Kaikki esitykset luovat katsauksen henkilöiden / teoksen keskeisimpiin ja 

tärkeimpiin joko teoreettisiin, metodologisiin tai analyyttisiin havaintoihin. 

Työpajassa esiintyvät seuraavat kielentutkijat seuraavine aiheeneen: 

Seppo Kittilä – Bernard Comrie 

Bernard Comrie on kiistatta yksi modernin kielitypologian perustajista sellaisten 

nimien kuin Talmy Givón ja Joseph Greenberg ohella. Bernard Comrie on tehnyt 

monia nykyisen kielitypologisen tutkimuksen kannalta merkittäviä havaintoja ja 

monet tämän päivän typologit soveltavat, ehkä joskus tietämättään, hänen oppejaan. 

Comrien tutkimuksista mainittakoon mm. ’accessibility hierarchy’, uraauurtava 

kausatiivien tutkimus ja hänen merkityksensä elollisuushierarkioiden löytämisessä 

ja tutkimisessa. Vahvan teoreettisen panoksen lisäksi Comrie on myös tehnyt 


OULU

merkittävää kenttätutkimusta mm. sellaisten kielten kuten tsez ja haruai parissa. 

Comrien teosta ’Language univerals ja linguistic typology’ voidaan myös pitää alan 

klassikkona. Tätä nykyä Comrie jatkaa merkittävää työtään Max Planck-Instituutin 

kielitieteen laitoksen johtajana Leipzigissa. Esitelmässäni keskityn Comrien työhön 

erityisesti siitä näkökulmasta, jonka takia itse pidän sitä klassikkona. Esittelen 

muutamia hänen keskeisimpiä löytöjään ja hänen merkitystään modernille 

kielitypologialle näiden valossa. 

Tiina Onikki-Rantajääskö – Ronald W. Langacker 

Ronald W. Langacker (s. 1942) ja erityisesti hänen teoksensa Foundations of 

Cognitive Grammar I-II (1987, 1991) ovat kognitiivisen kieliopin ja laajemminkin 

kognitiivisena kielentutkimuksena tunnetun suuntauksen kulmakiviä. Pohdin 

esityksessäni sitä, miksi näin on. Tarkastelen sitä, mikä Langackerin 

kielinäkemyksessä ja analyysitavassa on vanhaa, mikä uutta. Pohdin myös niiden 

mahdollisuuksia ja vaaroja, rajoituksia ja sitä, miksi varsin heterogeeninen 

tutkijajoukko ympäri maailmaa (kuitenkin) pitää Langackeriä relevanttina 

viitepisteenään. 

Elise Kärkkäinen ja Pentti Haddington – Sandra A. Thompson – uudenlainen 

kielitieteen klassikko 

Sandra Thompson on pitkän uransa aikana ehtinyt tehdä monenlaista kielitiedettä ja 

myös tutkia monia eri kieliä. Hänen varhaisempi tuotantonsa edustaa 

funktionaalista morfosyntaksin tutkimusta luonnollisissa diskurssiaineistoissa. 

1990-luvun alussa hän tuli tunnetuksi myös tekstien retorisen rakenteen teoriastaan. 

Hän on myös julkaissut mandariinikiinan kieliopin ja pitkäaikainen haave toteutui 

viime vuonna wappon kielen kieliopin julkaisun myötä (molemmat ovat 

yhteisjulkaisuja). 

Nykyään Thompson on yksi vuorovaikutuslingvistiikan tunnetuimmista 

edustajista. Hän pyrkii kuvaamaan sitä, miten jokapäiväisistä sosiaalisista 

vuorovaikutustilanteista kehkeytyvät (’emerge’) ne toistuvat fonologiset, 

prosodiset, semanttiset ja morfosyntaktiset säännönmukaisuudet ja rakenteet, joita 

meillä on tapana kutsua ’kieliopiksi’. Hänen työnsä ei kohdistu vain 

englanninkielisen vuorovaikutuksen tutkimiseen vaan hän on tutkinut ja kirjoittanut 

paljon myös japanin, korean ja hmongin kielestä. 

Thompson ei ole koko uransa aikana julkaissut (väitöskirjan lisäksi) yhtään 

monografiaa – hänelle tärkeää on ollut käydä vuoropuhelua muiden 

kielentutkijoiden kanssa saattamalla tarkan ja perusteellisen empiirisen analyysin 

tulokset mahdollisimman pian tutkijayhteisön käyttöön. Hän on myös aina pystynyt 

yhteistyöhön muiden kanssa. Niinpä suuri osa hänen julkaistuista artikkeleistaan on 

yhteisjulkaisuja ja hän on lisäksi ollut toimittamassa kymmenkuntaa 

kokoomateosta, joista on tullut alan tärkeitä maamerkkejä. Hänen työnsä ja 

työskentelytapansa sai tunnustuksen vuonna 2006 kun häntä pyydettiin pitämään 

plenaariesitelmä LSA:n eli Amerikan lingvistien seuran vuosikokouksessa. 

Jaakko Leino – Adele E. Goldberg – Väitöskirjalla klassikoksi 


OULU

Adele Goldberg nousi maailmanmaineeseen 1995 ilmestyneellä, väitöskirjaansa 

pohjautuvalla teoksellaan "Constructions". Hänen argumenttirakennekonstruktionsa 

ovat nostaneet niin Goldbergin kuin konstruktiokieliopinkin kielitieteen 

eturintamaan. 

Ulla Tuomarla – Oswald Ducrot, Monsieur Argumentation 

Le dire et le dit, 1984 

Dire et ne pas dire, 1972 

L'argumentation dans la langue, 1984 

Les mots du discours, 1980 

Valitsen omaksi klassikokseni ranskalaisen kielitieteilijän Oswald Ducrot'n. 

Esittelen hänen keskeisimmät teoksensa ja aivan erityisesti hänen kehittämiään 

ajatuksia konnektorien roolista kielellisessä argumentaatiossa (la théorie de 

l'argumentation dans la langue) sekä enonsiaation moniäänisyydestä, ts. puhuvan 

subjektin pirstaloitumisesta. Ducrot on ensisijaisesti semantikko. Hänen 

teoreettinen käsityksensä kielellisestä merkityksenannosta on läheistä sukua niin 

pragmatiikalle kuin enonsiaatioteoriallekin. Myös M. Bahtinin ajatukset ovat häntä 

inspiroineet. Ducrot'n teoksilla on huomattava merkitys ranskalaiselle 

diskurssianalyysille. 

Liisa Tainio – Robin Lakoff – "Language and Woman's Place" (1973), 

feministisen kielentutkimuksen pioneeripuheenvuoro 

Esityksessäni tarkastelen R. Lakoffin klassikkomaineen saanutta, ylistettyä ja 

kritisoitua teosta (ilm. 1973; 1975; kommentoitu laitos 2004). Teosta luetaan 

edelleenkin monesta näkökulmasta, joista mielestäni perustelluin on filosofi Judith 

Butlerin (esim. 1990) näkemyksiin perustuva luenta kielestä sukupuolen 

performanssin olennaisena rakentajana (esim. Hall 1995; Barrett 1999; Tainio 

2001). Analysoin teoksen vaikutusta sukupuolen ja kielen tutkimuksen kehitykseen 

sekä kansainvälisellä että Suomen kielitieteen kentällä. 

Lähteet: 

Barrett, Rusty 1999. Indexing polyphonous identity in the speech of African American drag queens. 

Teoksessa Mary Bucholtz, Anita Liang & Laurel Sutton (toim.), Reinventing identities: the 

gendered self in discourse, 313-331. Oxford: Oxford University Press. 

Butler, Judith 1990. Gender trouble. Feminism and the subversion of identity. New York: 

Routledge. (suom. Tuija Pulkkinen ja Leena-Maija Rossi, Hankala sukupuoli. Gaudeamus, 

2006.) 

Hall, Kira 1995. Lip service on fantacy lines. Teoksessa Kira Hall & Mary Bucholtz (toim.), Gender 

articulated: language and the socially constructed self, 183-216. New York: Routledge. 

Lakoff, Robin 1973. Language and woman’s place. Language in Society 2, 45-80. 

Lakoff, Robin 1975. Language and woman’s place. New York: Harper & Row. 

Lakoff, Robin 2004. Language and woman’s place. Text and commentaries. Revised and expanded 

edition. Ed. by Mary Bucholtz. Oxford: Oxford University Press. 

Tainio, Liisa 2001. Feministinen keskustelunanalyysi. Teoksessa Mia Halonen & Sara Routarinne 

(toim.) Keskustelunanalyysin näkymiä. Kieli 13, 11-34. Helsingin yliopiston suomen kielen 

laitoksen julkaisuja. 


OULU


OULU

82. MERKITYS, TILANNE JA TOIMINTA 


Marja Etelämäki (Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, Helsingin 

yliopisto, 

Ilona Herlin (Helsingin yliopisto), 

Minna Jaakola (Helsingin yliopisto) 

Eeva-Leena Seppänen (Helsingin yliopisto), 

Laura Visapää (Helsingin yliopisto, Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden 

laitos) 


Anni Jääskeläinen (Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, Helsingin 

yliopisto), 

Anneli Kauppinen (Jyväskylän yliopisto) 

Aino Koivisto (Helsingin yliopisto), 

Elise Kärkkäinen (englantilainen filologia, Oulun yliopisto) 

Jari Sivonen (suomen kieli, Oulun yliopisto) 

Marja Etelämäki ja Minna Jaakola (Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden 

laitos, Helsingin yliopisto) 

Ilona Herlin ja Eeva-Leena Seppänen (Helsingin yliopisto) 

Laura Visapää (Helsingin yliopisto) 

Asiasanat: 

Kieli on luonteeltaan sekä kognitiivinen että sosiaalinen ilmiö, mutta kielitieteen 

teorioille ja menetelmille on tyypillistä, että niissä painotetaan vain jompaakumpaa 

näistä ominaisuuksista. Tämä pätee esimerkiksi kognitiivisen kielentutkimukseen, 

jossa painotetaan erityisesti kielen erottamattomuutta ihmisen muista kognitiivisista 

toiminnoista, sekä keskustelunanalyysiin, jossa kieltä ja sen rakenteita tarkastellaan 

sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteisen merkityksenmuodostuksen välineinä. 

Työpajassa on tarkoitus keskustella siitä, miten kielen vuorovaikutusluonne 

saataisiin mukaan kognitiivisen kieliopin kuvaukseen, sekä toisaalta siitä, miten 

kognitiivisen kielentutkimuksen merkitysnäkemys voisi rikastaa vuorovaikutuksen 

tutkimista. 

Työpaja koostuu esitelmistä sekä yhteisestä aineistotyöskentelystä, ja paikalle 

ovat tervetulleita kognitivistien ja keskustelunanalyytikkojen lisäksi kaikki muut 

aiheesta kiinnostuneet. Esitelmien aihe on vapaa. Niiden tulee kuitenkin perustua 

empiiriseen aineistoon, jonka tutkija rohkenee altistaa kahden eri tutkimusmetodin 

tarkasteltavaksi. 


OULU

Anni Jääskeläinen: Keskustelun ja puheen imitatiivikonstruktioita 

Imitatiivit eli onomatopoeettiset interjektiot (esim. naks, poks, loiskis, roiskis, fiuu, 

kops, piip piip) ovat taipumattomia sanoja, jotka jäljittelevät ihmisten, eläinten, 

ympäristön tai luonnon tuottamia ääniä. Imitatiivit eivät esiinny puheessa tai 

tekstissä niinkään irrallaan, vaan erilaisten onstruktioiden osina: 

1. Eniten tuossa kiinteässä terässä pelottaa se että vetää vauhdilla railoon ja 

jalan luut sanoo kruts naps poks. 

2. Sitten he kääntyvät oikealle, ja humps, löytävät itsensä Tsekkoslovakiasta! 

3. Meillä siili ujuttautui pesukoneen taakse joka on noin 6cm seinästä..sinne se 

vaan meni että suih vaan... 

Monesti tekstilajit, joissa imitatiiveja käytetään kirjoitetussa kielessä, ovat 

puheenomaisia tai niillä luodaan puheen illuusiota; imitatiivit ovat tavallisia 

esimerkiksi Internetin keskustelupalstoilla tai rupattelevissa blogeissa. Tekstien 

luonne valtuuttaa hypoteesin: on oletettavaa, että monet kirjoitetun kielen 

imitatiivikonstruktioista elävät samanmuotoisina ja vastaavissa tehtävissä myös 

puheessa (esim.1 jalan luut sanoo kruts naps poks). Lisäksi on kuitenkin myös 

konstruktioita, jotka ovat yksinomaisia joko puheelle tai kirjoitetulle kielelle. 

Olen tutkinut kirjoitetun kielen ja puheen konstruktioiden eroja ja 

yhtäläisyyksiä tarkastelemalla puhutun kielen imitatiivikonstruktioita 

keskusteluaineistossa ja havainnoimalla puhetta sekä vertaamalla niiden 

esimerkkitapauksia kirjoitettujen tekstien konstruktioihin. Voin esittää seuraavaa: 

Puhutussa kielessä on karkeasti kahdenlaisia imitatiivikonstruktioita. Osa 

konstruktioista on lausumansisäisiä. Tällaiset konstruktiot esiintyvät keskustelussa 

yhden puhujan vuorossa, ja samankaltaisia konstruktiota löytyy myös kirjoitetusta 

kielestä; ne ovat laajuudeltaan korkeintaan lausuman tai (lyhyen) virkkeen tasoa. 

Toiseksi on kuitenkin konstruktioita, jotka toteutuvat keskustelussa puhujien 

vuorovaikutuksen ja yhteistyön tuloksena: useampi kuin yksi puhuja osallistuu 

niiden toteuttamiseen, ja konstruktioina niiden laajuus vertautuu esimerkiksi 

vieruspareihin; vierusparijäsennystä voidaan sitäkin pitää (hyvin skemaattisena) 

konstruktiona. Lisäksi on mainittava, että keskusteluaineiston imitatiivit ovat usein 

vuorovaikutteisia: niihin reagoidaan, tai ne ovat reaktio johonkin puhekumppanin 

esittämään. Tämä onkin luonnollista, sillä imitatiivit ovat jäljittelevinä jo 

luonnostaan interaktiivisia. 

Anneli Kauppinen: Polysemia polyfoniana:Vaikka-lekseemi kertojan ja 

neuvottelijan äänen merkitsijänä 

Vaikka-lekseemiä on kieliopin kuvauksissa pidetty ensi sijassa konjunktiona. 

Puhutun kielen aineistot tuovat kuitenkin esiin myös muita tavallisia käyttötapoja. 

Olen aiemmin (Kauppinen 2006) tarkastellut vaikka-lekseemin piirteitä 

neuvotteluissa ja neuvottelutyyppisissä vuorovaikutustilanteissa. Perusoletuksena 

on, että suomen kielen vaikka-sanan esiintymät ovat keskenään polyseemisiä. 

Esitin, että suomen vaikka-lekseemin eri polyseemeillä on potentiaalinen paikka 


OULU

neuvottelun rakenteeseen kuuluvan Couper-Kuhlenin ja Thompsonin (2000) 

esittämän kolmiosaisen konsessiiviskeeman (Cardinal Concessive) joka vaiheessa. 

Skeeman avulla voi havainnollistaa väitteen (X) modifioimista, heikentämistä tai 

kumoamista sekä vastaväitteen (Y) vahvistamista. Näihin paikkoihin hakeutuu 

kolme vaikka-polyseemiä: lausumapartikkeli (Ota vaikka tuo), 

konsessiivikonjunktio ja konsessiivipartikkeli (’tosin’). 

Näiden käyttötapojen tunnistuspiirteitä on muun muassa se, merkitseekö 

vaikka-lekseemi puhujan oman äänen vai hänen kaiuttamansa aikaisemman 

näkemyksen. Edellä kuvaamani käyttötavat ovat tyypillisiä nimenomaan 

neuvottelevalle vuorovaikutukselle. Tässä esityksessäni nostan niiden esiintymien 

rinnalle skalaariset vaikka-rakennetyypit, joilla ilmaistaan ominaisuuden ylintä 

arvoa jollain implisiittisellä asteikolla (ISK, 740), esimerkiksi vaikka kuinka paljon, 

vaikka missä, vaikka veis mökin päältä, vaikka aitav vittana, vaikka kello 

kaksitoista yöllä. Näihin skalaarikonstruktioihin kuuluva vaikka voi olla 

konjunktio tai lausumapartikkeli, mutta ilmauksen funktionaalinen ero on se, että 

skalaarikonstruktiot eivät sovellu ehdotusten esittämiseen eivätkä niiden 

elaborointiin. Niiden puhujan ääni on myös affektiivisempi kuin yhteiseen 

ymmärrykseen pyrkivässä neuvottelussa. Ne näyttävätkin hakeutuvan mieluiten 

kerrontatilanteisiin. Esimerkiksi vanhassa murreaineistoissa skalaarikonstruktioita 

on paljon. 

Vaikka-polyseemit näyttävät siis olevan jossain määrin 

tilannetyyppikohtaisia. Esityksessäni tarkastelen näitä esiintymiä lähemmin. 

Lähteitä: 

Couper-Kuhlen, Elisabeth & Kortmann, Bernd (toim.) 2000: Cause, Condition, Concession, 

Contrast. Cognitive and Discourse Perspectives. Topics in English Linguistics 33. Berlin and 

New York: Mouton de Gruyter. 

Couper-Kuhlen, Elisabeth & Thompson, Sandra A.. 2000: Concessive patterns in conversation. – 

Elizabeth Couper-Kuhlen – Bernd Kortmann ( toim.) 

Kauppinen, Anneli 2006: Polyseeminen vaikka ja neuvottelun retoriikka. Virittäjä 2/2006. 

ISK = Hakulinen, Auli – Maria, Vilkuna – Riitta, Korhonen – Vesa Koivisto – Tarja Riitta 

Heinonen – Irja Alho (toim.) 2004: Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen 

Kirjallisuuden Seura. 

Aino Koivisto: Konjunktioon ja päättyvät listarakenteet keskustelussa 

Esitelmässäni tarkastelen konjunktioon ja päättyvien keskustelun puheenvuorojen/- 

jaksojen rakentumista sekä ja-sanan tehtäviä loppuasemaisena. 

Loppuasemaisuudella tarkoitan väljästi ottaen konjunktion tauonetisyyttä ja/tai sitä 

seuraavaa vuoronvaihtoa. Esitelmä pohjautuu alullaan olevaan 

väitöskirjatutkimukseeni konjunktioiden (kuten että, ja, mutta, vai, ni(in)) 

loppuasemaisesta käytöstä. Kysyn tutkimuksessani, mitä konjunktioilla tehdään 

keskustelupuheessa silloin, kun niillä ei ole konjunktioiden perinteistä lauseita 

toisiinsa yhdistävää funktioita. Lausumanloppuinen ja esiintyy alustavien 

havaintojeni pääosin kahdenlaisissa konteksteissa: kertomuksissa osoittamassa 

rajakohtia ja reagointipaikkoja (vrt. Kalliokoski 1989: 168) sekä erilaisten 

listarakenteiden päätteeksi. Esitelmässä keskityn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, jossa 


OULU

listan päättävä ja voi todella olla vuoron viimeinen elementti ja tehdä siten 

vuoronvaihdon ja/tai toiminnallisen siirtymän mahdolliseksi. 

Listan päättävä loppu-ja implikoi, että (ja-sanojen kytkemien osien) listaan 

kuuluu tai voisi kuulua useampiakin osia kuin vain mainitut (vrt. Jefferson 1991: 

68). Ja-sanaan päättämällä puhuja voi osoittaa listan avoimuutta: ja kutsuu 

vastaanottajaa täydentämään listaa päässään, ja se voi myös tarjota vastaanottajalle 

mahdollisuuden osallistua listan rakentamiseen yhteistyössä. Lisäksi ja voi päättää 

yhden lausuman mittaisen vuoron: tällöin listan implikaatio on pelkän ja-sanan 

varassa. Esitelmässäni kysyn, mitä ja-sanan osoittamalla avoimeksi jättämisellä tai 

listan jatkumisen implikoimisella tehdään keskustelussa – mitä ovat jaloppuisuuden 

vuorovaikutustehtävät? Entä kuinka kiteytyneenä tai tunnistettavana 

ja-sanaan lopettamista voidaan pitää? Onko ja-sanaan päättyvillä listauksilla 

keskenään samankaltaisia syntaktisia ja prosodisia ominaisuuksia? Voiko ja-sanan 

kontribuutiosta puhua irrallaan rakenteesta, jonka se päättää? Esitelmäni tarjoaa siis 

keskustelunanalyyttisen/vuorovaikutuslingvistisen näkökulman kirjoitetun kielen 

konventioista poikkeavan lauserakenteen analysoimiseen ja tulkintaan. 

Esitelmän aineistona on yhteensä 72 eripituista puhelinkeskustelua Suomen 

kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksen keskusteluntutkimuksen arkistosta. 

Lähteet: 

JEFFERSON, GAIL 1991: List-construction as a task and resource. – G. Psathas (toim.) Interactional 

competence, s. 63–92. New York, NY: Irvington Publishers. 

KALLIOKOSKI, JYRKI 1989: Ja. Rinnastus ja rinnastuskonjunktion käyttö. Helsinki: SKS. 

Elise Kärkkäinen – Poikkeamat keskustelun päälinjasta – nouseeko kognitio 

pintaan? 

Vuorovaikutuslingvistinä käytän yhtenä tärkeänä tutkimusmetodinani keskustelunanalyysia. 

Jälkimmäiselle on ollut ominaista, että sen teoreettinen käsitteistö 

pysyttäytyy mahdollisimman kaukana puhujan intentioista ja muunkinlaisista 

mentalistisista oletuksista (vrt. Levinson 2006). Viime aikoina vuorovaikutuksen 

tutkijat ovat kuitenkin alkaneet tehdä myönnytyksiä kognition suuntaan 

(Mandelbaum and Pomeranz 1991, Drew 2005, Heritage 2005, useat artikkelit 

Discourse Studies –aikakausjulkaisun teemanumerossa 2006 Discourse, 

Interaction and Cognition). On myös kuulunut äänenpainoja etteivät nämä kaksi 

suuntaa ehkä olekaan niin kaukana toisistaan kuin on päällisin puolin näyttänyt. 

Levinson (2006) väittää jopa, että keskustelunanalyysin keskeinen periaate eli 

osallistujien omien orientaatioiden ja tulkintojen ehdottomuus analyysin perustana 

onkin itse asiassa kognitiivisempi kuin on asianlaita monissa kilpailevissa 

diskurssianalyysin teorioissa. 

Omassa tutkimuksessani tämän kahtiajaon kyseenalaistaminen nousi 

tärkeäksi kun ryhdyin tutkimaan asenteen sisältäviä poikkeamia keskustelun 

päälinjasta. Näitä esiintyy usein pitemmissä puheenvuoroissa kuten 

kerrontajaksoissa. Alun perin huomioni oli kiinnittynyt sellaisiin poikkeamiin, jotka 

alkoivat I guess –kiteymällä. Usein nämä poikkeamat näyttäytyvät puhujan 

yhtäkkisenä muistamisena tai tajuamisena tai oivaltamisena kesken puheen 

tuottamisen. Tällaista tulkintaa tukevat monet puheen prosodiset piirteet eli yleensä 


OULU

ympäristöön verrattuna ”parenteettinen” tuottaminen (mm. matalampi 

äänenkorkeus, puheen nopeutuminen ja äänen hiljentyminen). Sen sijaan kehon 

kieli saattaa muuttua tällä kohtaa elävämmäksi kuin se on siihen saakka ollut. 

Haluaisin työpajassa tuoda yhteiseen aineistotyöskentelyyn englanninkielistä 

videoaineistoa, jossa mietittäisiin, miten puhujan tieto- tai muu kognitiivinen tila 

tulee vuorovaikutuksessa näkyväksi, vai tuleeko se, ja mitä seurauksia siitä on 

meille vuorovaikutuksen tutkijoille. 

Lähteet: 

Mandelbaum, Jenny and Anita Pomerantz 1991. What drives social action? In Tracy, Karen (ed.). 

Understanding Face-to-Face Interaction: Issues Linking Goals and Discourse, 151166. 

Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum. 

Jari Sivonen – Mitä kaikkea voi suorittaa? 

Tarkastelen puheenvuorossani nykysuomen suorittaa-verbin eri merkityksiä 

kognitiivisen semantiikan näkökulmasta. Suorittaa-verbi näyttää olevan sikäli 

poikkeuksellinen, että sillä voidaan viitata erittäin monentyyppisiin prosesseihin, 

kuten esimerkit Suoritimme viime kesänä talon maalauksen, Pekka suorittaa 

surutyötä, Yhtälön ratkaiseminen suoritettiin ennätysajassa ja Liisa suoritti 

oikeustieteen maisterin tutkinnon osoittavat. Verbillä on myös affektiivista käyttöä 

joko pejoratiivisessa mielessä (esim. vaimo miestään puhelimessa kyselevälle 

työkaverille: ”Ei Matti oo nyt paikalla, se on suorittamassa uuden autonsa 

vahaamista”), mutta myös toimintaa ylentävässä mielessä (esim. suorittaa 

lipunlasku). 

Erityisesti objektina toimivan deverbaalisubstantiivin yhteydessä (esim. 

suorittaa auton korjaaminen) verbi näyttää käyttäytyvän miltei pelkkänä tempus- ja 

moduskiinnittimenä ja sen oma leksikaalinen merkitys on hyvin ohut, 

skemaattinen. Suorittaa on siten ikään kuin ”kieliopillistunut” semanttisesti (mutta 

ei muotonsa puolesta) siten, että varsinaisen predikoinnin lauseessa hoitaa 

deverbaalisubstantiiviobjekti. Niinpä suorittaa-verbi näyttää toimivan nykykielessä 

eräänlaisen ”dynaamisena kopulana”. 

Toisaalta samalla kun itse verbi on muuttunut skemaattisemmaksi, sen 

osoittaman prosessin subjekti (muuttuja) on saanut omaa spesifiointiaan. Useassa 

tapauksessa suorittaa-verbi kuvaakin subjektin toiminnan hyvin työläänä ja 

lopputulokseen nähden ehkä kohtuuttomanakin, kuten Internetistä poimimani 

satunnainen esimerkki kertoo: Aina löytyy joku syy, miksi tänään täytyisi vielä 

jaksaa suorittaa ja sitten huomenna voi ottaa rennommin ja elää niin kuin oikeasti 

haluaa. 

Esitelmässäni tarkastelen yleiskielen korpusaineiston valossa, millaisia 

prosesseja suorittaa-verbi nykysuomessa ilmaisee, millaisille kognitiivisille alueille 

nämä sijoittuvat ja millaisia konstruktioita verbi muodostaa yhdessä 

objektikomplementtinsa kanssa. 

Marja Etelämäki & Minna Jaakola: Kuka on tuon käsitteistäjä? 

Pronominilla tuo voidaan viitata yhtä hyvin tarkoitteisiin, jotka ovat tilanteessa 


OULU

esillä, tarkoitteisiin, jotka eivät ole tilanteessa esillä, kuin itse keskustelun 

osallistujiin. Kun pronominilla viitataan läsnäoleviin tarkoitteisiin, syntyy helposti 

tulkinta, että tuo viittaa jollakin tapaa puhujasta etäällä oleviin tarkoitteisiin, kun 

taas tämä tulkitaan usein lähiviitteiseksi. Aineiston lähempi tarkastelu kuitenkin 

osoittaa, että välimatka ei ole ratkaiseva tekijä pronominin valinnan taustalla, vaan 

pronominin merkitys on selitettävissä indeksisen taustan kautta (ks. Hanks 1992; 

Laury 1997; Etelämäki 2006). Tulkinta, että pronomineilla ilmaistaan fyysistä 

välimatkaa, perustuu nähdäksemme taustan epäsymmetriaan: Indeksinen tausta 

perustuu keskustelun toimintoihin, mutta myös fyysinen konteksti asettaa 

rajoituksia sille. Jos vastaanottaja ei pääse tarkkailemaan tarkoitetta sillä tavoin 

kuin puhuja, jää tarkoitteen esitteleminen puhujalle. Tällöin puhuja ei voi käyttää 

pronominia tuo, koska se implikoi symmetristä taustaa eli sitä, että keskustelijoilla 

on yhteinen pääsy tarkoitteeseen. Silloin puhuja valitsee pronominin tämä, joka 

ilmaisee että tausta on epäsymmetrinen. 

Myös kognitiivinen kielioppi huomioi puhetilanteen, josta käsin lausumia 

tulkitaan. Siihen on mahdollista viitata ”taustana” tai ”ankkuripaikkana” (ground) 

(Langacker 1991, 2000). Langackerin mukaan ”tausta” kattaa puhetilanteen 

osallistujat ja välittömät olosuhteet, ja ilmaukset saavat merkityksenä sitä vasten. 

Langackerin mallissa ei kuitenkaan tulee esiin kontekstin toiminnallisuus, joka on 

keskustelunanalyysin keskeinen lähtökohta. Keskustelunanalyysi on näyttänyt, että 

konteksti muotoutuu keskustelutoiminnoista, joista keskustelun osanottajat 

neuvottelevat jatkuvasti. Kognitiivisen kieliopin tarjoama kuvausmalli ei sulje pois 

tätä dynaamisuutta; sitä ei ole siihen tarvinnut tuoda, koska aineistot ovat olleet 

monologistisia. 

Kognitiivisen kieliopin mukaan jokaisella lausumalla on käsitteistäjänsä, 

jonka näkökulmasta asiantila esitetään (ks. Langacker 1991; Jaakola 2004, 2006). 

Pohdimme esitelmässämme sitä, miten käsitteistäjän ideaa voitaisiin käyttää 

hyväksi keskustelunanalyyttisten tulosten tulkinnassa. Näkemyksemme mukaan 

symmetrinen tausta tarkoittaa sitä, että osallistujat ovat yhteisymmärryksessä 

toiminnasta. Silloin voidaan ajatella, että puhuja ja kuulija samaistuvat tai 

sulautuvat yhdeksi käsitteistäjäksi. Tarkastelemme sitä mahdollisuutta, että 

pronomini tuo implikoi vastaanottajankin käsitteistäjäksi, kun taas pronomini tämä 

ilmaisee, että lausuman hetkellä käsitteistäjä on puhuja yksin. 

Keskustelunanalyysin periaatteiden mukaan merkityksistä ja toiminnasta 

neuvotellaan jatkuvasti. Mahdollisesti tähän neuvotteluun liittyy myös kysymys 

siitä, kuka kulloinkin on käsitteistäjä. 

Lähteet: 

Etelämäki, Marja 2006: Toiminta ja tarkoite. Tutkimus suomen pronominista tämä. Helsinki: SKS. 

Hanks, William 1992: The indexical ground of deictic reference. – Duranti & Goodwin (toim.) 

Rethinking context, s. 43-56. Cambridge University Press. 

Jaakola, Minna 2004: Suomen genetiivi. Helsinki: SKS. 

—— 2006: Pussikaljaromaanin ääniä. – Nordlund, Suutari, Onikki-Rantajääskö (toim.) 

Kohtauspaikkana kieli. Helsinki: SKS. 

Langacker, Ronald W. 1991: Foundations of cognitive grammar II. Stanford: Stanford University 

Press. 


OULU

—— 2000: Grammar and conceptualization. Berlin: Mouton de Gruyter. 

Laury, Ritva 1997: Demonstratives in interaction. Amsterdam: John Benjamins. 

Ilona Herlin & Eeva-Leena Seppänen: niin että ja niin hyvä että - 

skalaarisuudesta kuvailuun 

Suomen kielen adverbi niin ja partikkeli että muistuttavat alkuperältään toisiaan 

sikäli, että kumpikin on demonstratiivilähtöinen: niin on se-pronominin monikon 

instruktiivi, että puolestaan palautuu demonstratiivipronominikantaan e-. 

Nykysuomessa ne esiintyvät yhdessä ainakin seuraavissa kiteytyneissä 

konstruktioissa: 

(1) söin niin että mahaan koskee 

(2) hän on niin mukava että ihastuin häneen; hän söi niin paljon että mahaan 

koskee 

Esimerkin (1) niin että on kiteytynyt konsekutiivinen (seurausta ilmaiseva) 

konjunktio. Esimerkissä (2) konsekutiivinen konstruktio rakentuu niin-adverbista, 

että-partikkelista ja niiden väliin sijoittuvasta adjektiivista tai adverbista. 

Molemmat rakenteet hahmottavat eräänlaisen kausaalisuhteen: syöminen aiheuttaa 

mahaan koskemisen ja mukavuus ihastumisen. Etenkin niin adj./adv. että - 

konstruktion taustalla voi nähdä myös skaalan: niin osoittaa sitä kohtaa skaalalla, 

joka riittää että-lauseen ilmaisevan asiaintilan toteutumiseen, esim. mukavuuden 

määrä riittää ihastumisen toteutumiseen. 

Iso suomen kielioppi (s. 1079) toteaa myös yhteyden seurauksen 

ilmaisemisen ja tavan ilmaisemisen välillä: “Seurausta ilmaiseva niin että -lause 

ilmaisee samalla myös tapaa: ‘sillä tavoin että’, esim. Kehuttiin niin että 

suomalaista hirvitti.” Aidoissa keskusteluaineistoissa esiintyvät niin että -kiteymät 

näyttävätkin usein edeltävän jonkinlaista kuvailua, jonka avulla ilmaistaan 

käsiteltävän asian affektiivisuutta, voimakkuutta, intensiteettiä tms. 

Esitelmässämme tarkastelemme niin että ja niin X että -kiteymiä aidoissa 

keskusteluaineistoissa. Tarkkailemme skalaarisuuden rakentumista 

interaktionaalisessa kontekstissa, sen suhdetta konsekutiivisuuteen sekä tavan 

ilmaisemisen ja kuvailun keskinäistä suhdetta. 

Laura Visapää – Käsitteistäminen ja toiminta 

Käsittelen esitelmässäni väitöstutkimustani, joka keskittyy finiittiverbittömien 

infinitiivikonstruktioiden teoreettiseen ja empiiriseen kuvaukseen suomenkielisen 

aineiston perusteella. Tutkimukseni kanssa samanaikaisesti on valmistumassa 

typologisia tutkimuksia, joissa pohditaan itsenäisesti käytettyjä ei-finiittisiä 

rakenteita syntaktisesta näkökulmasta (Evans tulossa; Nikolaeva tulossa), mutta 

väitöstutkimukseni on ensimmäinen tutkimus, jossa aihetta lähestytään 

kognitiivisesta ja vuorovaikutuksellisesta näkökulmasta. Esitelmässäni pohdin niitä 

ansioita, joita tämän kaltainen lähestymistapa tutkijalle mahdollistaa. 

Lähestyn tutkimuskohdettani ensisijaisesti kognitiivisen kielitieteen 

näkökulmasta (Langacker 1987, 1991, 1999). Kognitiivisessa kielitieteessä 


OULU

merkitystä tarkastellaan mentaalisena ilmiönä: semanttiset rakenteet eivät 

ainoastaan heijasta esittämänsä tilanteen sisältöä vaan myös sitä, millä tavoin tämä 

sisältö on jäsennetty ja koostettu. Näin esimerkiksi finiittiverbittömiä 

infinitiivirakenteita tutkimalla kartoitetaan ennen tutkimatonta tapaa jäsentää ja 

hahmottaa inhimillistä kokemusta. Yhdistän kognitiiviseen tarkastelun 

vuorovaikutuslingvistiikan tutkimustuloksia (esim. Ochs, Schegloff & Thompson 

1996, Selting & Couper-Kuhlen 2001). Siinä missä kognitiivinen kielioppi pohjaa 

merkitysten konventionaalisuuteen, vuorovaikutuslingvistiikan perustava 

lähtökohta on toiminnallisuus: keskustelussa esiintyviä kieliopillisia rakenteita 

tarkastellaan ensisijaisesti kielellisenä toimintana. Tästä näkökulmasta on 

kiinnostavaa pohtia mm. sitä, millaisten toimintojen suorittamiseen keskustelijat 

käyttävät sellaisenaan esiintyviä infinitiivirakenteita ja miten rakenteet säätelevät 

keskustelun osallistumiskehikkoa. 

Esitelmässäni pyrin osoittamaan, että kognitiivisen kielentutkimuksen ja 

vuorovaikutuslingvistiikan yhdistäminen on paitsi teoreettisesti mahdollista myös 

keino saada tutkimuskohteesta esiin merkityksellisesti ja toiminnallisesti 

mahdollisimman monipuolinen kuva. Esitelmäni on osa tutkimusprojektia 

Merkitys, tilanne ja toiminta, joka keskittyy eksplisiittisesti kognitiivisen kieliopin 

ja vuorovaikutuslingvistiikan yhteensovittamiseen. 

Lähteet: 

Evans, Nicholas tulossa: Insubordination and its uses. Plank, Frans & Irina Nikolaeva (toim.), 

Finiteness. Berlin, Mouton de Gruyter. 

Langacker, Ronald W. 1987: Foundations of Cognitive Grammar. Vol 1. California: Standford 

University Press. 

—— 1991: Foundations of Cognitive Grammar. Vol 2. California: Stanford University Press. 

—— 1999: Grammar and conceptualization. Berlin, New York: Mouton de Gruyter. 

Ochs Elinor, Emanuel A. Schegloff and Sandra Thompson (toim.) 1996: Interaction and grammar. 

Cambridge: Cambridge University Press. 

Nikolaeva, Irina tulossa: Finiteness in independent clauses. Plank, Frans & Irina Nikolaeva (toim.). 

Selting Margret & Couper-Kuhlen Elizabeth 2001: Studies in interactional linguistics. Amsterdam: 

John Benjamins. 


OULU

83. TEKSTIT SOSIAALI- JA HOITOTYÖSSÄ 

työpajan puheenjohtaja: 

Ulla Tiililä (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus) 


Salla Niemi (Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, Helsingin yliopisto) 

Kati Karvinen (Tampereen yliopisto, kieli- ja käännöstieteiden laitos) 

Tuija Kolkki (Hanken, företagsledning och organisation) 

Marja Puirava-Hanhela 

Asiasanat: 

Sosiaali- ja hoitoalan ammattilaisen työaika menee yhä enemmän tekstien ja 

näyttöpäätteen ääressä. Lait, asetukset ja ohjeet määräävät kirjoittamaan palvelu-, 

varhaiskasvatus-, esiopetus-, huolto-, kuntoutus-, aktivointi- tai vaikkapa 

jätteidenkäsittelysuunnitelmia. 

On myös tehtävä asiakastyön arviointia, alkuarviointia, laatukriteerejä, 

asiakasprofiileja, potilaskertomuksia, hoitotiivistelmiä, toimeentulotukipäätöksiä, 

kuljetuspalvelupäätöksiä, päivähoitopäätöksiä, esiopetuspäätöksiä, 

omaishoitosopimuksia... 

Miksi tekstejä kirjoitetaan? Kuka niitä kirjoittaa ja millä ajalla? Millaisin 

välinein ja taidoin tekstejä tehdään? Millaisia valmiuksia koulutus antaa 

kirjoittamiseen? Millaisia tekstejä työssä syntyy ja miten ne vastaavat 

tarkoitustaan? Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa haetaan vastauksia 

tällaisiin kysymyksiin kolmivuotisessa (1.1.200631.12.2008) hankkeessa 

Tekstualisoituva julkishallinto (ks. www.kotus.fi). Hanke toteutetaan pääosin eri 

yliopistojen opiskelijoiden opinnäyttein. 

Työpajassa esitellään hanketta (Tiililä) ja siihen kuuluvia tutkimuksia, joista 

osa on valmistumassa, osa vasta aluillaan. Alustuksissa kuullaan kotihoidon 

tekstien kielestä (Karvinen), laatupuheesta mm. päivähoidon teksteissä (Niemi) 

sekä toimeentulotuen tekstien tekemisestä (Kolkki). Lisäksi kuullaan, millaista 

ongelmia hoitotyön kirjaamisen opettaja voi kohdata. Kunkin alustuksen pohjalta 

keskustellaan. Tämän lisäksi pajan tavoitteena on toimia ideariihenä ja 

värväyspaikkana opiskelijoille, jotka haluavat liittyä hankkeeseen mukaan. 

Niemi, Salla – Laadun semantiikkaa ja retoriikkaa 

Asiasanat: tekstintutkimus, tekstualisoituva julkishallinto, päivähoidon tekstit, 

semantiikka, retoriikka 

"Meillä panostetaan laatujuttuun, koko virastossa. En ole siinä laatujutussa mukana, 

mutta se kulkee siinä sivussa. Ehkä se on toisaalta hyvä, että siihen laatuun 

panostetaan, ettei sitä työtä tehdä hutiloiden." (Teksti työnä, virka kielenä 2000: 

193, kursivoinnit SN) 


OULU

Mikä on tämä laatujuttu, jossa jotkut ovat mukana ja jotkut eivät? Pohdin 

esitelmässäni laadun semantiikkaa ja retoriikkaa. Mitä merkityksiä laatu-sanalla on 

ja miten ne ovat muuttuneet ajan saatossa? Millaista on laadun retoriikka? 

Laadusta puhutaan monenlaisissa yhteyksissä. On laatutyötä, 

laadunarviointia, laatujohtamista, laatustrategioita, laatuyksiköitä ja 

laatupalkintoja. Laatua arvioidaan, kehitetään, valvotaan, tarkkaillaan ja 

parannetaan. 

Laatu-sanan käyttö tuntuu lisääntyneen räjähdysmäisesti. Laatu tarkoittaa 

entistä abstraktimpia ja vaikeammin määriteltäviä asioita. Ei ole vaikea ymmärtää, 

mitä laatu tarkoittaa esimerkiksi tehtaan tuotantolinjalla: joku tuote on viallinen ja 

laadunvalvoja poistaa sen. Mutta miksi esimerkiksi johtamisesta tai arvioimisesta 

puhuttaessa puhutaankin laatujohtamisesta ja laadun arvioimisesta? Minkä lisän tuo 

laatu tuo asiaan? Eikö työn tekeminen kunnolla pitäisi olla itsestään selvää? Mikä 

itse asiassa paranee, kun laatu paranee vai lisääntyykö vain laatu-alkuisten 

asiakirjojen määrä? 

Esitelmäni pohjautuu pro gradu -työhöni, jossa tutkin aluksi laatu-sanueessa 

tapahtuneita merkityksen muutoksia eri-ikäisissä sanakirjoissa ja tämän jälkeen 

päivähoidon laatu-tekstejä lingvistisen tekstintutkimuksen ja uuden retoriikan 

välinein. Lähemmin olen tarkastellut kahta tekstiä, Espoo Strategiaa (erityisesti 

laatu-puheen osalta) ja erään päiväkodin laatupalkintohakemusta, ja näiden 

suhdetta. 

Kati Karvinen – Hoitokertomusten kieli kotihoidossa 

Asiasanat: hoitotyön kirjaaminen, kotihoito, tekstintutkimus, yksilölähtöisyys, 

kielelliset valinnat, sosio-kulttuurinen ympäristö 

Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella hoitotyön kirjaamista kotihoidon 

työympäristössä. Työssä tarkastellaan kielenkäyttöä kotihoidon 

hoitokertomuksissa, joita tehdään Kotihoidon seuranta-lomakkeille, ja analysoidaan 

erityisesti yksilölähtöisyyden periaatteen toteutumista teksteissä. Työn motiivi 

lähtee niistä havainnoista, joita on tehty hoitotyön kirjaamista koskevissa 

tutkimuksissa. Kirjaamista on havainnoitu ja tutkittu hoitotieteellisessä 

viitekehyksessä, ja sitä on pyritty kehittämään hoidon jatkuvuutta, systemaattisuutta 

ja yksilölähtöisyyttä paremmin palvelevaksi. Hoitotyön kirjaamisessa on silti nähty 

edelleen olevan paljon kehitettävää. 

Hoitotieteen tutkimuksissa kielen analyysi on liikkunut varsin yleisellä 

tasolla: kovin eksaktisti kielellisiä valintoja teksteissä ei ole tutkittu. 

Hoitotieteellinen kielen analyysi on ollut pitkälti sanastotason, erityisesti 

käytettyjen termien sekä potilasta kuvaavien määritteiden kuvailua ja pohdiskelua. 

Kirjaamisen tarkastelu kielitieteen keinoin on motivoitua tarkemman 

kielellisen analyysin tuottamiseksi. Lingvistiset, erityisesti tekstintutkimuksen, 

metodit voivat osaltaan antaa hedelmällisiä tuloksia, sillä hoitotyön tekstien (kuten 

minkä tahansa tekstien) kirjoittaminen on kielellisten valintojen tekemistä. 

Lingvistisen tekstintutkimuksen metodein voidaan analysoida nimenomaan näitä 

kielellisiä valintoja ja niiden suhteita tekstinulkoiseen, esim. tilanteiseen tai sosio- 


OULU

kulttuuriseen kontekstiin. 

Nykyaikaisen hoitotyön keskeisiä tavoitteita on pyrkiä kohtaamaan potilas tai 

asiakas yksilönä. Tähän kuuluu asiakkaan näkeminen oman hoitonsa aktiivisena 

osallistuja ja yhteistyökumppanina ennemmin kuin passiivisena vastaanottajana. 

Yksilölähtöisyys näkyy hoitotyön työtavoissa ja ratkaisuissa, ja hoitotieteen 

tutkijoiden mielestä sen tulisi näkyä myös kirjaamisessa, sillä kirjaaminen on osa 

hoitotyötä. 

Hoitotyön yksilölähtöisyyden tavoite tarjoaa suomen kielen opiskelijalle 

mielenkiintoisen lähtökohdan. Mitä yksilölähtöisyys voisi tarkoittaa konkreettisessa 

kielenkäytössä? Esimerkiksi subjektin ja objektin käsitteet saattavat yleisessä 

kielenkäytössä saada varsin laajan merkityksen, eikä niitä välttämättä esitetä, tai 

koeta tarpeelliseksikaan esittää, samalla tavoin eksaktisti kuin kielitieteessä. 

Kielitieteen ja tekstintutkimuksen keinoin voidaan kuitenkin analysoida asiakkaan 

saamia semanttisia ja kieliopillisia rooleja täsmällisesti osana lauserakenteita, ja 

pohtia niiden mahdollisia suhteita tekstinulkoiseen, esim. tilanteiseen ja sosiokulttuuriseen 

ympäristöön. Samoin voidaan havainnoida tiettyjen muotojen ja 

merkitysten esiintymistä osana tekstien kokonaisrakennetta ja näiden rakenteiden 

mahdollisia tehtäviä kotihoidon hoitokertomusten tekstilajissa. 

Tuija Kolkki – Toimeentulotuen tekstit ja organisaatio 

Toimeentulotuen hakeminen on tehty asiakkaalle helpommaksi. Enää ei Helsingin 

sosiaaliviraston alueellisista sosiaalikeskuksista tarvitse varata aikaa oman 

katuosoitteen mukaiselle sosiaalityöntekijälle, jonka soittoaika saattoi olla kerran 

viikossa tunnin ajan, yleensä klo 8 aamulla. Mukaan käynnille tuli osata varata 

mukaan kaikki mahdolliset tositteet ja tiliotteet, ja vastaanotolla tuli istua koko sen 

ajan kun sosiaalityöntekijä naputteli tietoja koneelle, jotta saatiin selville oliko 

asiakas oikeutettu tukeen. Päätöstä ei kuitenkaan voinut siltä istumalta tehdä, vaan 

sen odotteluun ja tuen maksatukseen kului viikkoja, koska työntekijä joutui vielä 

kirjoittamaan päätökset vastaanottoaikojensa ulkopuolella, ja usein ne kasaantuivat. 

Laatimisen jälkeen ne tuli vielä hyväksyttää. Tämä kaikki oli ilmeisen nöyryyttävää 

asiakkaalle, josta saattoi tuntua, että häntä nöyryytettiin tarkoituksellisesti. Riippui 

paljon työntekijän asenteesta, kuinka rankka kokemus käynti asiakkaalle oli. 

Työntekijät taas olivat niin lopen uupuneita, etteivät useinkaan jaksaneet asiakkaan 

tunteista välittää. 

Nyt on jo muutaman vuoden ajan voinut jättää hakemuksen postitse 

liitteineen, ja käsittelyaikakin on selkeästi rajattu. Sosiaalityöntekijät ovat 

vapautuneet tekemään sosiaalityötä. Jos asiakkaan on ylivoimaista itse täyttää 

hakemusta, voidaan se kuitenkin edelleen tehdä yhdessä virkailijan kanssa. Lähden 

tässä artikkelissa selvittämään, mm. prosessikuvauksen avulla, mitä tämä 

toimeentulotukityön uudelleen organisointi on tuonut tullessaan. Ketkä hakemuksia 

nykyään käsittelevät, mitä tekstejä niiden tiimoilta on tuotettava, minkälaiset ohjeet 

siitä on virastossa annettu, mitkä asiat päätöksiin on lakisääteisesti ja ohjeiden 

perusteella pakko kirjata ja millaisissa olosuhteissa ja millaisin resurssein tekstityö 

virastossa suoritetaan? Haastattelemalla selvitän, onko toimintatapojen muutos 


OULU

sujunut kommelluksitta ja mitä kokemuksia siitä on kertynyt, niin työntekijöille 

kuin asiakkaillekin. Kiinnostavaa on, onko muutos tehnyt sosiaaliviraston 

työntekijöiden työnkuvista mielekkäämpiä, ja onko työssä jaksaminen tämän 

ansiosta parantunut. Ja ennen kaikkea, miten muutos ja käytänteet näkyvät itse 

teksteissä ja tekstityössä. 

Marja Puirava-Hanhela – Laki vaatii, mutta käytäntö sanelee hoitotyön 

kirjoittamisessa: hoitotyön kieli ja hyvä yleiskieli törmäyskurssilla mitä 

opetan? 

Lait asettavat rajat ja raamit sekä vähimmäisvaatimukset sosiaali- ja terveysalan 

teksteille. Potilaslain mukaan potilaalla on oikeus saada ymmärrettävää tietoa 

terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista 

terveyteen. Hallintolaissa säädetään, että viranomaisten on käytettävä asiallista, 

selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Laissa painotetaan potilasasiakirjamerkintöjä 

tekevän ammattihenkilöstön velvollisuutta huolehtia tekemiensä merkintöjen 

oikeellisuudesta ja virheettömyydestä. Merkintöjen tulee olla selkeitä ja 

ymmärrettäviä; niissä voidaan käyttää vain yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä 

käsitteitä ja lyhenteitä. 

Potilasasiakirjojen tulee sisältää riittävät ja tarpeelliset tiedot potilaan 

neuvonnan ja hoidon suunnittelemiseksi ja niihin liittyvien tavoitteiden 

asettamiseksi sekä hoidon toteuttamiseksi ja toteuttamisen seuraamiseksi. 

Tarpeellisten tietojen laajuus, tarkkuus ja yksityiskohtaisuus voivat vaihdella 

tilanteen mukaisesti; esimerkiksi mitä vaikeampi ja kriittisempi potilaan tilanne on 

tai mitä merkittävämmästä hoitopäätöksestä on kyse, sitä tarkemmin ja 

yksityiskohtaisemmin tiedot tulee kirjata. 

Laki vaatii huolellista kirjaamista, mutta kirjaaminen ja kirjoittaminen 

hoitotyön arjessa kulminoituvat sangen monimerkityksisiin, epämääräisiin ja 

epäselviin termeihin, merkkeihin ja lyhenteisiin. Osa hoitotyöntekijöistä suhtautuu 

kirjaamiseen välttämättömänä pahana, joka ei kuulu hoitamiseen ollenkaan. Osa 

valittaa ajan ja kirjaamistilojen puutetta. Tällaiset puutteet huonontavat tärkeään 

asiaan keskittymistä. Moni hoitaja on rutinoitunut kirjaamaan niiden merkkien ja 

lyhenteiden avulla, joita sosiaali- ja terveydenhuollon oppilaitoksessa on oppinut. 

Lyhenne- ja merkkikielen käyttö potilasasiakirjoissa saattaa johtaa kohtalokkaisiin 

vääriin tulkintoihin, jolloin jopa potilaan henki on vaarassa. Hoitotyön kieli ja lain 

vaatima hyvä yleiskieli ovat vielä kaukana toisistaan. 

Hoitolan yritykset ja laitokset tilaavat työntekijöilleen kielenkäytön 

koulutusta. Tällaisessa koulutuksessa käsitellään yleisellä tasolla hoitotyön 

kirjaamista, hyvän asiakielen hallitsemista ja lain vaatimuksia tekstin tuottamiselle. 

Arjen kiireet, työvoiman vähäisyys, rauhattomat kirjaamistilat ja kielenkäytön 

huono hallinta saavat hoitoalan ammattilaisen pyytämään koulutuksissa hyvän ja 

nopean kirjaamisen malli-, koodi- ja temppukokoelmia. Niinpä lain edellyttämän 

kirjaamisen ja hoitotyön arjen ristiriidat saattavat aiheuttaa kielikouluttajan 

turhautumisen. Kirjaamisen kielestä kun ei ole tarjolla täsmällistä ja syvällistä 

tietoa, eikä varsinkaan sitä temppukokoelmaa. 


OULU

84. 3-VUOTIAIDEN KIELELLISET TAIDOT –TYÖPAJA 


Tuula Savinainen-Makkonen (Oulun yliopisto, Suomen kielen, 

informaatiotutkimuksen ja logopedian laitos) 

Sari Kunnari (Oulun yliopisto, Suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja 

logopedian laitos) 


Reili Argus (Tallinn University) 

Pauli Brattico & Taija Saikkonen (Helsingin yliopisto, Psykologian laitos) 

Sari Kunnari (Oulun yliopisto, Suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja 

logopedian laitos) 

Pia Päiviö (Turun yliopisto, Suomen kieli) 

Helka Riionheimo (Joensuun yliopisto, suomen kieli) 

Katri Saaristo-Helin (Helsingin yliopisto, Puhetieteen laitos) 

Tuula Savinainen-Makkonen (Oulun yliopisto, Suomen kielen, 

informaatiotutkimuksen ja logopedian laitos) 

Maarit Silvén (Tampereen yliopisto, Psykologian laitos) 

Ritva Takkinen (Jyväskylän yliopisto, kielten laitos) 

Asiasanat: 

Työpaja on jatkoa vuoden 2005 Kielitieteen päivien työpajalle, jossa pohdittiin 2- 

vuotiaiden kielellisiä taitoja. Jälleen monen eri tieteen alan lingvistit koostavat 

tietojaan, tällä kertaa 3-vuotiaiden kielellisistä taidoista. Työpaja koostuu 

yhdeksästä 15 minuutin mittaisesta alustuksesta sekä yleiskeskustelusta, jota on 

tarkoitus käydä sekä alustusten yhteydessä että työpajan päätteeksi. Työpajan 

kokonaispituus on 4½ tuntia. 

Kahdessa esitelmässä käsitellään äänteellisen kehityksen mittareita. Sari 

Kunnari (OY) kuvaa PCC-indeksin (Percent Consonant Correct) käyttöä ja 

selvittelee sen soveltuvuutta suomenkielisten lasten äänteellisen kehityksen 

arviointiin. Katri Saaristo-Helin (HY) raportoi viiden 3-vuotiaan suomea 

omaksuvan lapsen äänteellisen kehityksen tasoa PMLU-arvoihin (engl. 

Phonological Mean Length of Utterance, Ingram & Ingram 2001; Saaristo-Helin, 

Savinainen-Makkonen & Kunnari 2006) perustuen. Äänteellisen taitoja pohditaan 

myös Tuula Savinainen-Makkosen (OY) esityksessä, jossa arvioidaan 3-vuotiaiden 

suomalaislasten taitoja tuottaa konsonanttiyhtymiä. 

Helka Riionheimo (JoY) tarkastelee kahdelta pohjoiskarjalaiselta lapselta 

kootun aineiston valossa sitä, millaiselta lapsen morfologia näyttää kolmannen ja 


OULU

neljännen syntymäpäiväpäivän välisenä aikana. Vironkielen morfologian 

omaksumista esittelee Reili Argus (Tallinnan yliopisto). 3-vuotiaiden 

kieliopillisesti monimutkaisia viittomakielen konstruktioita, erityisesti kuvaileviin 

viittomiin keskittyen tarkastellaan Ritva Takkisen (JY) esitelmässä. Negaation 

omaksumisesta raportoivat Pauli Brattico (HY) ja Taija Saikkonen (HY), jotka 

pohtivat suomen ja mm. englannin negaation omaksumiseen liittyviä eroja. 

Pia Päiviön (TY) esityksessä tarkastellaan kaksikielisyyttä 3-vuotiaiden 

saksalais-suomalaisten kaksosten keskinäisissä keskusteluissa. Kaksikielisyyden 

näkökulma on esillä myös Maarit Silvénin (TaY) esityksessä, jossa selvitellään 

miten lasten sanasto kasvaa, kun vanhemmat ovat erikielisiä ja pohditaan mitkä 

muut piirteet lapsessa ja kasvuympäristössä selittävät sanaston kasvuvauhtia 

kolmanteen ikävuoteen saakka. 

Reili Argus – Morphological development of three-year-old Estonian speaking 

children 

It has been stated that a child acquires typologically relevant features of the 

language very early. Estonian is a language with rich morphology an therefore the 

early acquisition of inflectional morphology can be supposed. The main goal of the 

presentation will be to describe how a rather complicated system of Estonian 

inflectional morphology will be acquired by Estonian-speaking children, which are 

the main factors guiding or, at the same time, confusing children. 

Morphological development is guided by several factors, most important of 

them are: input frequency of different forms and categories; morphosyntactic 

features, like functions of different forms; semantic properties of a word, like 

telicity and punctuality; pragmatic factors, like salience of a form and acquisition 

context. Purely morphological preferences, like inflectional productivity or 

transparency of a form have not so important role in the acquisition process, but 

they still have some influence on the acquisition order of different forms and 

patterns. 

The presentation will describe the acquisition of nominal categories (case and 

number), verbal categories (person, tense and lexical aspect) in Estonian within the 

pre- and protomorphological approach (e.g. Dressler and Karpf 1995; Kilani- 

Schoch and Dressler 2002). Recorded speech data from six children in age 1;6-3;0 

in different birth sets (one set of triplets and three singletons) and also the input 

language has been analyzed. Results indicate the dominance of different factors on 

the different periods of language acquisition. At the same time, the development 

can have different speed in different word classes, for example, the noun category 

of case can develop faster than the verb category of person in the speech of one 

child, when another child can develop the verb categories first. Results also indicate 

that at the age 3;0 the child has acquired a core of Estonian morphological system: 

the child’s systems approach qualitatively the adult models, basic language-specific 

properties of target morphology are acquired and subsystems of inflectional, and 

compounding morphology start to develop. On the basis of Estonian data presented 

it can be supposed that at the age 3;0, child’s inflectional system is approaching 

qualitatively to adult’s model (the rate of overgeneralizations of different 


OULU

inflectional patterns is less that 10% of all tokens), also basic language-specific 

properties of target morphology like grade alternation are acquired. Still not all 

cases and tenses are acquired and also subsystem of derivation morphology have 

not started to develop yet. 

References: 

W. U. Dressler; A. Karpf, The Theoretical Relevance of pre- and Protomorphology in Language 

Acquisition; Mechanisms of Morphological Change (=Yearbook of Morphology 1994). 

G.Booji, J. van Marle (eds.), 99122. Dordrecht: Kluwer, 1995. 

M. Kilani-Schoch; W. U. Dressler, The emergence of inflectional paradigms in two French corpora: 

An illustration of general problems of pre- and protomorphology. Pre- and 

Protomorphology: Early Phases of Morphological Development in Nouns and Verbs. M. D. 

Voeikova, W. U. Dressler (eds.). Lincom Europa, 2002, 4559. 

Pauli Brattico & Taija Saikkonen – Acquisition of sentential negation: 

evidence from the acquisition of Finnish verbal negation 

We report a study of the acquisition of negation in Finnish, consisting of 

observations from 165 children aged between 1;11 and 5;6, approx. 1400 

sentence tokens. Learning negative utterances in Finnish is of particular 

interest, because in Finnish the negative word e- resides above the tense 

projection (TP) and has many verbal properties, as compared to English, 

German or French where it resides below the TP and behaves like a particle. 

We compare the acquisition of these two types of languages in order to 

investigate how the markedly different grammars diverge as a function of 

the experience the child receives. Our investigation shows that the basic 

distinction between above-TP grammars and below-TP grammars is inferred 

correctly before the children enter the two-word stage, supporting Wexler's 

Very Early Parameter Setting (VEPS) Hypothesis. We argue that a specific 

negation parameter should be included in the list of Wexler's early 

parameters. Implications concerning the controversy over the acquisition of 

English sentential negation are discussed. 

Sari Kunnari – PCC-indeksi äänteellisen kehityksen mittarina 

Lapsen äänteellistä kehitystä ja siihen liittyviä ongelmia voidaan arvioida monella 

eri tavalla. Ulkomailla käytössä olevat arviointimenetelmät pohjautuvat 

englanninkieliseen aineistoon eivätkä siten ole suoraan sovellettavissa esimerkiksi 

suomen kieleen. Ainoa suomenkielisille lapsille sovellettu kokeiluasteella oleva 

äänteellisen kehityksen mittari on PMLU (Phonological Mean Length of 

Utterance) (ks. Saaristo-Helin, Savinainen-Makkonen & Kunnari, 2006). 

Monet äänteellisen kehityksen arviointimenetelmät ovat hyvin työläitä 

toteuttaa. Ulkomailla laajasti käytetyn PCC-indeksin (Percent Consonant Correct) 

avulla voidaan kuitenkin saada kohtuullisen nopeasti arvokasta tietoa äänteellisen 

kehityksen tasosta (Shriberg & Kwiatkowski, 1982). PCC-indeksi lasketaan lapsen 

spontaanista 5–10 minuutin mittaisesta puhenäytteestä. Siinä arvioidaan 

oikein/väärin tuotettujen konsonanttien prosentuaalista osuutta verrattuna 

aikuispuheen tavoitemuotoihin. Lapsen ilmauksia tarkastellaan sekä foneemisesta 


OULU

että foneettisesta näkökulmasta. Indeksiluvun perusteella lapsen äänteellinen 

kehitys voidaan luokitella joko normaaliksi, viivästyneeksi tai poikkeavaksi. 

Vastaavanlainen indeksiluku voidaan laskea myös vokaalien osalta. Myöhemmin 

menetelmää on sovellettu myös konsonanttiyhtymien ja diftongien tuoton 

arviointiin (Shriberg, Austin, Lewis, McSweeny & Wilson, 1997). Esitelmässäni 

kuvaan PCC-indeksin käyttöä ja sen soveltuvuutta suomenkielisten lasten 

äänteellisen kehityksen arviointiin. 

Lähteet: 

Saaristo-Helin, K., Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2006). The Phonological Mean Length 

of Utterance: methodological challenges from a crosslinguistic perspective. Journal of Child 

Language, 33, 179–190. 

Shriberg, L.D., Austin, D., Lewis, B.A., McSweeny, J.L. & Wilson, D.L. (1997). The percentage of 

consonants correct (PCC) Metric: extensions and reliability data. Journal of Speech, 

Language, and Hearing Research, 40, 708–722. 

Shriberg, L.D. & Kwiatkowski, J. (1982). Phonological disorders I: a diagnostic classification 

system. Journal of Speech and Hearing Disorders, 47, 226–241. 

Pia Päiviö – Kielivalinta kaksikielisten 3-vuotiaiden kaksosten keskinäisessä 

puheessa 

Tutkin 3-vuotiaiden; saksalais-suomalaisten, kaksikielisten kaksosten keskinäistä 

keskustelua ja sitä, kumpaa kieltä he puhuvat leikkiessään keskenään ilman 

kolmannen osapuolen (vanhempi tai kolmas lapsi) läsnäoloa. Tutkin myös, missä 

tilanteessa ja miksi kieli kenties vaihtuu, sekä kuinka usein kielenvaihtoa ja 

koodinvaihtoa tapahtuu. Erityisesti keskityn siihen, mitkä ulkoiset seikat saattavat 

vaikuttaa kielenvalintaan, esimerkiksi lasten tieto siitä, kuka muu on kotona 

vaikkakaan ei samassa leikkitilassa läsnä. Sovellan tutkimuksessa Goffmannin 

osallistumiskehikon käsitettä (1981: 131–132), jossa keskustelun ratifioidut 

keskustelijat (ratified participants) erotetaan sellaisista kuulijoista, jotka eivät 

osallistu keskusteluun (bystanders tai overhearers). Pohdin myös sitä, miten 

Goffmannin osallistumiskehikko suhteutuu Valentin Volosinovin (1975) 

kieliteoriaan ja Mikhael Bakhtinin ajatuksiin ”kolmannesta kuulijasta” (engl. 

superaddressee; venäjäksi nadadresat) (tästä lisää ks. Morson ja Emerson (1990)). 

Lähteet: 

Goffman, E. (1981). Forms of talk. Basil Blackwell, Oxford. 

Morson, G.S. & Emerson, C. (1990). Mikhail Bakhtin. Creation of a Prosaics. Stanford: Stanford 

University Press. 

Volosinov, V. N. (1973). Marxism and the philosophy of language. New York & London: 

Academic. 

Helka Riionheimo – 3-vuotiaan morfologiaa – kohti jäsentyvää kielioppia 

Lapsen kielenomaksumisen morfologisessa kehityksessä on kolme vaihetta. 

Kielenomaksumisen alussa esimorfologisessa vaiheessa lapsi omaksuu kuulemiaan 

aikuiskielen muotoja jäljittelemällä ja tuottamalla ulkoa opittuja, kokonaisia 

äännejaksoja. Kun lapsen sanasto on riittävän suuri, kokonaisina omaksutut 

sananmuodot alkavat jäsentyä sanavartaloiden ja suffiksien yhdistelmiksi, ja lapsi 


OULU

alkaa vähitellen rakentaa kielioppinsa morfologista systeemiä. Tässä 

varhaismorfologian vaiheessa lapsi alkaa käyttää hyväkseen aikuiskielestä 

huomaamiaan morfologisia keinoja ja yhdistää vartaloihin erilaisia suffiksiaineksia, 

ja tuloksena on usein aikuiskielestä poikkeavia morfologisia muotoja. 

Varhaismorfologian aikana lapsen morfologinen systeemi kehittyy vähitellen yhä 

kompleksisemmaksi ja lähenee aikuiskielen systeemiä, kunnes lapsi saavuttaa 

aikuiskielen kaltaisen, jäsentyneen morfologian vaiheen. 

Esitelmässä tarkastelen kahdelta pohjoiskarjalaiselta lapselta kootun aineiston 

valossa sitä, millaiselta lapsen morfologia näyttää kolmannen ja neljännen 

syntymäpäiväpäivän välisenä aikana. 3-vuotiaan lapsen kieliopillinen kehitys on 

ehtinyt jo pitkälle ja lapsi on ohittanut varhaismorfologian vaiheen, mutta puheessa 

voi silti esiintyä monenlaisia poikkeamia aikuiskielen morfologiasta, ja lapsi 

käyttää aikuiskielen aineksia luovasti hyväkseen. Morfologiset poikkeamat ovat 3- 

vuotiaalla lapsella huomattavasti harvinaisempia kuin 2-vuotiaalla, mutta ne 

toimivat silti ikkunana lapsen kielioppiin ja osoittavat, että lapsen kieliopissa säilyy 

pitkään aikaa aikuiskielestä eroavia ratkaisuja (aikakin aikuiskielen mukaisten 

muodostustapojen rinnalla). 

Katri Saaristo-Helin – 3-vuotiaiden suomea omaksuvien lasten äänteellinen 

kehitys PMLU-menetelmän avulla tarkasteltuna 

Tutkimuksessa tarkasteltiin viiden suomea omaksuvan lapsen äänteellistä kehitystä 

kolmen vuoden iässä. Puolen tunnin nauhoituksista analysoitiin jokaisen lapsen 

osalta 100 sanaa ja pisteytettiin sanat PMLU-menetelmän (engl. Phonological 

Mean Length of Utterance, Ingram & Ingram 2001; Saaristo-Helin, Savinainen- 

Makkonen & Kunnari 2006) avulla. Vertaamalla lasten tuloksia laajempaan 

pitkittäisaineistoon (tarkastelupisteet 2;0, 2;6, 3;0 ja 3;6) voitiin todeta, että kolmen 

vuoden iässä lapset olivat saavuttaneet tason, jolloin heidän tavoitesanojensa 

fonologinen keskipituus (PMLU-arvo) ei enää kasvanut. Lasten tuottamista 

sanoista keskimäärin noin kolme neljäsosaa oli tuotettu täysin oikein. Lasten 

tuottamat sanat olivat jo hyvin lähellä tavoitteitaan, joskaan eivät täysin korrekteja, 

sillä konsonanttiyhtymien yksinkertaistumisia, assimilaatioita ja äänteiden 

systemaattisia substituutioita yhä esiintyi lasten puheessa. Kolmivuotiaiden lasten 

aineistossa oli havaittavissa myös joitakin yksittäisiä virheellisiä taivutusmuotoja, 

joita ei aiemmissa tarkastelupisteissä esiintynyt. Pitkittäistutkimuksen perusteella 

intensiivisin äänteellisen kehityksen kausi ajoittui PMLU-menetelmällä arvioituna 

ajanjaksolle 2;0-2;6, mutta tarkentumista lasten tuotoksissa tapahtui edelleen välillä 

2;6-3;6. 

Lähteet: 

Ingram, D. & Ingram, K.D. (2001) A Whole-Word Approach to Phonological Analysis and 

Intervention. Language, Speech and Hearing Services in Schools, 32, 271-283. 

Saaristo-Helin, K., Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2005). Ilmauksen fonologinen 

keskipituus äänteellisen kehityksen mittarina suomea omaksuvilla lapsilla. Fonetiikan päivät 

2004: The phonetics symposium 2004 / T. Seppänen, K. Suomi & J. Toivanen (toim.), 10-13. 

Saaristo-Helin, K., Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2006). The Phonological Mean Length 

of Utterance: methodological challenges from a crosslinguistic perspective. Journal of Child 


OULU

Language, 33, 179–190. 

Tuula Savinainen-Makkonen – 3-vuotiaiden suomalaislasten 

konsonanttiyhtymät 

Konsonanttiyhtymät on haasteellisin syntagmaattinen rakenne, jonka 

suomalaislapset fonologisessa kehityksessään kohtaavat. Esitelmässä tarkastellaan 

3-vuotiaiden suomalaislasten taitoja tuottaa sanansisäisiä kahden konsonantin 

yhtymiä. Puheen kehityksen osalta varhaisimmat suomalaislapset alkavat tuottaa 

korrekteja konsonanttiyhtymiä jo ennen kahden vuoden ikää (Savinainen- 

Makkonen, 2006), mutta edelleen 3-vuotiaana lasten väliset erot ovat suuret. Tässä 

12 lapsen aineistossa muutama 3-vuotiaista lapsista tuotti vain 4-5 yhtymää 

onnistuneesti, kun edistyneimmät tuottivat jo noin 30 eri konsonanttiyhtymää 

korrektisti. Parhaiten onnistuttiin tuottamaan samapaikkaisen nasaalin ja klusiilin 

yhtymiä (esim. esim. lintu, omppu). Yksinäiskonsonanttien kehitystilanne vaikuttaa 

luonnollisesti konsonanttiyhtymien toteutumiseen ja myöhään opitut konsonantit 

ilmaantuvat myöhään myös konsonanttiyhtymiin. Haasteellisimpia yhtymiä näille 

suomalaislapsille olivat /r/-yhtymät 

Lähteet: 

Savinainen-Makkonen, T. (2006). 2-vuotiaiden konsonanttiyhtymät. Puhe ja kieli, 26 (2), 81-97. 

Savinainen-Makkonen, T. (arvioitavana). The early stages of the acquisition of heterosyllabic twoconsonant 

clusters in Finnish. 

Maarit Silvén – Mitkä tekijät selittävät sanaston kasvua? Yksi- ja 

kaksikielisten vertailu 

Valtaosa suomalaisista opettelee yhtä kieltä varhaislapsuudessa. Tässä esityksessä 

vertaan kaksikielisissä kodeissa kasvavien lasten kehitystä suomea opettelevien 

lasten kehitykseen. Seuranta alkoi vuonna 2000 lasten syntymän jälkeen. Kielen 

kehitys varhaislapsuudessa on paljastunut voimakkaammin sekä geneettisen että 

kulttuurisen perimän säätelemäksi kuin perinteisesti on ajateltu. Nykytietämyksen 

mukaan jo vastasyntyneet lapset erottavat puheen ominaispiirteitä. Toisaalta 

kuullun puheen piirteet vaikuttavat kielen kehitykseen jo varhain. Lapset 

oppivatkin tunnistamaan äidinkielelleen tyypillisiä äänteitä ennen kuin he 

muodostavat ensimmäiset sanansa. Tarkastelen esityksessäni, miten lasten sanasto 

kasvaa, kun vanhemmat ovat erikielisiä ja osoitan, mitkä muut piirteet lapsessa ja 

kasvuympäristössä selittävät sanaston kasvuvauhtia kolmanteen ikävuoteen saakka. 

Ritva Takkinen – Kuvailevat viittomat 3-vuotiaan viittomakielessä 

Kolmivuotiaalla viittomakieltä omaksuvalla lapsella kieliopillinen kehitys on jo 

vauhdissa kuten puhuttua kieltä omaksuvilla kuulevillakin lapsilla. Tässä 

esityksessä tarkastelen suomalaisen viittomakielen kuvailevia (polysynteettisiä) 

viittomia. Kuvailevat viittomat koostuvat käsimuodosta, käden orientaatiosta, 

artikulaatiopaikasta, artikulaatioliikkeestä sekä ei-manuaalisesta parametrista, kuten 

kiinteät viittomatkin, mutta niillä ei ole kiinteää perusmuotoa. Ne saavat lopullisen 

muotonsa kussakin viittomatilanteessa sen mukaan millaisen kuvan viittoja haluaa 

välittää kertomastaan asiasta. Näiden viittomien käsimuodot viittaavat puheena 


OULU

olevaan kohteeseen, viittoman liike viittaa joko kohteen olemassaoloon (sijaintiin) 

jossakin paikassa, sen liikkeeseen tai sen visuaaliseen hahmoon. Käden orientaatio 

kertoo kohteen spatiaalisesta orientaatiosta tilassa, paikka sen paikasta ja eimanuaalinen 

parametri täsmentää kokoa tai liikettä. 

Kuvailevia viittomia voidaan tarkastella leksikon näkökulmasta tai 

morfologian ja syntaksin näkökulmasta. Kyseessä on siis morfologisesti kompleksi 

viittomatyyppi ja tapa kuvata asian tilaa. Kyseisiä ilmauksia alkaa esiintyä 

kolmivuotiaan viittomakielessä. 

1. PERHONEN KILTTI AMPIAINEN TUHMA AINA PISTÄÄ-KÄTTÄ KÄSI- 

TURVOTA 

(Perhonen on kiltti, mutta ampiainen on tuhma, kun se aina pistää ja sitten käsi 

turpoaa.) 

Niiden muoto ei ole vielä aikuiskielen normien mukainen, mutta lapset ovat jo 

tajunneet kuvailevien viittomien käytön ja muodostaneet sääntöjä niiden 

luomiseksi. Koska kuvaileviin viittomiin sisältyy paljon informaatiota eri 

rakenneosien tuomana, kaikkien yhdistämissääntöjen hallitseminen vie aikaa useita 

vuosia. 

2. SUKELTAA-KÄDET-LEVÄLLÄÄN SUKELTAA-ALAS-JALAT-EDELLÄ 

NOUSTA-PINTAAN-PÄÄ-EDELLÄ 

([Minä] sukellan kädet levällään ja sitten nousen pintaan.) 

Esimerkissä 1 kuvailevat viittomat ovat muodoltaan aikuiskielen normien mukaiset, 

mutta esimerkissä 2 eivät. Toisessa esimerkissä esiintyy peräkkäin kolme 

kuvailevaa viittomaa. Tällaisen peräkkäisten toisiinsa liittyvien verbien pitäisi 

nivoutua yhteen, siten että niiden antama informaatio olisi johdonmukaista. Tässä 

tapauksessa ensimmäinen verbi ilmaisee kehon orientaation liikesarjan alkaessa, 

mutta toisessa verbissä orientaatio olikin muuttunut päinvastaiseksi. Kolmannen 

verbin orientaatio oli sopiva toiseen verbiin nähden. Kyseessä on monimutkainen 

verbiketju, jonka kaikki osat eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen tässä 

ilmaisussa. 

3. HIIRI KULKEA-VAROVASTI-ETEEN-PÄIN (Hiiri hiipii.) 

Esimerkissä 3 liike on korrekti, mutta käsimuoto ei ole siihen kohteeseen nähden, 

johon se viittaa eli hiireen. Lapsi viittoi sen käsimuodolla 5, jossa kaikki sormet on 

valittu. Hiiren liikkumiseen viitattaisiin mieluummin käsimuodolla G, jossa vain 

etusormi on valittuna. 5-käsimuodon valinta viittaa isomman eläimen liikkumiseen, 

G-käsimuoto pienen eläimen liikkumiseen. Lapsi viittoi sen kahdella kädellä kuten 

kuuluukin. 

Lapsilla voi siis esiintyä eri parametrien kohdalla variaatioita verrattuna 

aikuisten käyttämiin, jotka eivät johdu fonologisesta vaikeudesta, vaan 

pikemminkin kieliopillisesti monimutkaisesta konstruktiosta. 


OULU

85. KOULUN KIELI 

työpajan puheenjohtaja: 

Kauppinen, Anneli (Jyväskylän yliopisto, Opettajankoulutuslaitos) 


Kreeta Niemi (Jyväskylän yliopisto, opettajankoulutuslaitos) 

Sofia Wallin, Sandra Petas och Hanna Lehti-Eklund (Helsingfors universitet) 

Riitta Juvonen (Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden 

laitos) 

Satu Laine-Patana (Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden 

laitos) 

Anneli Kauppinen (Jyväskylän yliopisto, Opettajankoulutuslaitos) 

Irja Alho (Joensuun yliopisto) 

Terhi Ojala (Jyväskylän yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta, 

erityispedagogiikka) 

Päivi Inha (Jyväskylän yliopisto, Opettajakoulutuslaitos) 

Työpajan tarkoituksena on esitellä erilaisia koulun kielenkäyttöön liittyviä 

tutkimuksia. Työpajaan kuuluu kolme aihekokonaisuutta: Lukiolaisten äidinkielen 

kielitaitoa tutkivan Kielitaidon kirjo -tutkimushankkeen tutkijat esittelevät 

hankkeen kysymyksenasetteluja ja alustavia tuloksia. Hankkeen tutkijat esittelevät 

esseemuotoisen äidinkielen kokeen ominaispiirteitä sekä vertailevat suomen- ja 

ruotsinkielisten lukiolaisten lukutottumuksia. 

Toinen aihepiirimme liittyy pedagogiseen kielioppiin. Pohdimme Ison 

suomen kieliopin vaikutuksia suomen kielen yliopistokoulutukseen ja 

koulukielioppiin. Esittelemme niin sanotun käyttökieliopin ideoita ja kokemuksia 

sen soveltamisesta. Kolmas aiheemme käsittelee kouluyhteisöön vakiintuneita 

puhumisen ja vuorovaikutuksen tapoja. 

Anneli Kauppinen Kielitaidon kirjo -tutkimushankkeen esittely 

Niemi, Kreeta – Lukiolaiset lukijoina 

Asiasanat: tekstitaidot, äidinkieli ja kirjallisuus 

Esitykseni tavoitteena on luoda alustavaa kokonaiskuvaa siitä, mitä suomenkieliset 

lukiossa opiskelevat nuoret lukevat, millaisia lukuharrastuksia heillä on, millä 

kielillä he lukevat ja mitä merkityksiä he lukemiselle antavat. Saatuja tuloksia 

verrataan ruotsia äidinkielenä opiskelevien suomalaisten lukiolaisten 

tekstitottumuksiin. Tutkimus kuuluu Helsingin ja Jyväskylän yliopiston lukiolaisten 

äidinkielen kielitaitoa tutkivaa Kielitaidon kirjo -tutkimushankkeeseen. 

Lukion äidinkielen jokaisen opetusryhmän voidaan ajatella olevan 

heterogeeninen joukko erilaisia lukijoita ja kirjallisuuden harrastajia. Viime vuosina 


OULU

tapahtunut viestintäympäristön kehittyminen ja monipuolistuminen ovat muuttaneet 

lukioikäisten nuorten lukutottumuksia ja lukutaitoa. Esimerkiksi tietoa ja viihdettä 

haetaan erilaisilta kanavilta ja eri kielillä. Toisaalta lukukokemuksen antajana 

kirjalla on edelleen paikkansa, ja koulun yhteydessä toimivalla kirjastolla on yhä 

merkitystä lukuharrastuksen lisääjänä ja erilaisiin tietolähteisiin perehtymisen 

mahdollistajana. Tämän kaiken keskellä myös koulu ohjaa lukiolaisen 

tekstivalintoja ja pyrkii kehittämään hänen taitojaan opetussuunnitelman 

määrittelemään suuntaan. 

Esitykseni perustuu alkuvuoden 2007 aikana kerättyyn aineistoon, jossa 

lukion toisen vuoden opiskelijoiden luku- ja kirjoitustottumuksia kartoitettiin sekä 

kyselylomakkeella että syventävillä ryhmähaastatteluilla. Lisäksi haastateltiin myös 

lukion äidinkielen opettajia. Aineiston keruussa oli mukana sekä kaupunki- että 

maaseutukouluja. Esityksessä analysoin tutkimuksessa saatuja tuloksia. Opettajien 

haastattelujen analysoinnissa keskitytään siihen, kuinka lukion äidinkielen 

opetuksessa voidaan kehittää lukemisen taitoja ja harrastusta sekä kannustaa 

oppilaita erilaisten tekstien ja kirjojen äärelle. Lisäksi tarkastelen, millainen 

ympäristö voi tukea lukutaidon ja lukuharrastuksen kehittymistä. 

Sofia Wallin, Sandra Petas och Hanna Lehti-Eklund – Vad och på vilka språk 

finlandssvenska gymnasister läser 

Syftet med vårt föredrag är att presentera var svenska gymnasister i Finland hämtar 

sina textmodeller, dvs. vilken typ av texter de brukar läsa, hur flitiga läsare de är 

och på vilket språk de läser. I synnerhet är vi intresserade av språket i deras 

textmodeller. 

Den språkliga omgivningen för de svenska gymnasierna i Finland varierar 

från helt svenska kommuner till praktiskt taget finska kommuner där den svenska 

skolan finns i en s.k. språkö. Hittills har man i Svenskfinland dock inte undersökt 

hur eller om det omgivande samhällets språksituation inverkar på gymnasisters 

läsvanor. Forskningen i läsvanor och literacy visar dock tydligt att det finns en 

koppling mellan vad och hur elever läser och hur de skriver. 

Inom projektet Kielitaidon kirjo språklig mångfald har vi samlat in uppgifter 

om gymnasisters läsvanor i två kommuner med olika språksituation, dels en stad 

med en svensk majoritet och dels en tvåspråkig stad. I vårt föredrag presenterar vi 

den språkliga variationen i elevers textmodeller och i deras dagliga språkbruk i 

båda städerna. 

Tidigare undersökningar av tvåspråkiga finlandssvenska högstadieelever har 

visat att tvåspråkigheten inte spelar någon avgörande roll för elevers läsförmåga 

eller framgång i skolan. 

Vår studie av elevers läsvanor och den språkliga variationen i det som 

eleverna läser väcker dock frågor för fortsatt forskning bl.a. hur det lästa inverkar 

på det som gymnasisterna skriver och vad detta ställer för anspråk på 

undervisningen? 

Riitta Juvonen – Tekijän äänen välittymisestä ylioppilasaineessa 


OULU

Asiasanat: ylioppilasaine, evaluoiva kielenkäyttö, genre, tekstilingvistiikka, 

kirjoittaminen 

Suomenkielisessä lukiossa äidinkielen päättökokeessa kirjoitettava ylioppilasaine 

on kompleksinen tekstilaji, joka määritellään väljästi esseen kaltaiseksi 

kirjoitusmuodoksi. Ylioppilasaineen tulisi olla pohdiskeleva teksti, ja käsiteltävästä 

asiasta kirjoittajan olisi tuotava esille sen eri puolet. Kirjoittajan yhtenä tehtävänä 

on siis pitää kompleksinen teksti hyppysissään: eri näkökulmat eivät saisi sekoittua 

ja oman äänen pitäisi kantautua tekstistä päällimmäisenä. Jos näin ei ole, myös 

tekstin koherenssi kärsii (ks. Kalliokoski 2005). 

Tässä esitelmässäni pohdin, mitä kirjoittajan oman äänen välittyminen 

ylioppilasaineessa tarkoittaa. Minkälaisin lingvistisin menetelmin tekijän ääntä on 

mahdollista ylioppilasaineista tutkia? Esittelen havaintoja niistä erilaisista kielen 

mekanismeista, joista oma ääni ylioppilasaineeseen rakentuu. Tarkemmin fokusoin 

evaluoivaan kielenkäyttöön, jonka funktio on kirjoittajan asennoitumisen 

ilmaiseminen tekstin aihetta ja oletettua tai toivottua lukijaa kohtaan (vrt. Martin & 

White 2005: Hunston & Thompson 2000). 

Lähtökohtani on ajatus tekijästä tekstin näkökulman valitsijana ja tekstistä 

sen välittäjänä. Narratiivisissa teksteissä eri äänten ja näkökulmien suhteeseen on 

pureuduttu kertojan ja fokalisoijan käsitteillä (mm. Rimmon-Kenan 1991), ja tätä 

analysointitapaa on laajennettu myös ei-narratiivisiin teksteihin. Kertoja on 

ulkoinen kerronnan konstruoija, jonka havaittavuutta tekstistä voidaan lingvistisin 

keinoin analysoida (vrt. Pallaskallio 2006; Jaakola 2006; Nordlund 2005). 

Ylioppilasaineen tekstin voisi siis nähdä kerrontana, kerronta taas suodattuu aina 

jonkun näkökulmasta. 

Aineistonani on toisena koepäivänä kirjoitettuja ylioppilasaineita keväältä 

2005. Koska ylioppilasaineen luonteeseen kuuluu tekstien eritasoisuus, on otettava 

huomioon myös se, ettei tekijän ääni amatöörikirjoittajan tekstissä välttämättä 

lainkaan kuulu tai se ei vakiinnu. Pohdin siis myös, säilyykö tekijän ääni samana 

tekstin jatkuessa, ja jos niin, millä keinoin? Esitelmässäni tarkastelenkin rinnan 

ilmiöitä, joita esiintyy eximian ja toisaalta lubenterin saaneissa aineissa. 

Esitelmäni liittyy tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni, joka käsittelee 

evaluoivaa kielenkäyttöä ylioppilasaineen tekijän äänen välittäjänä. Se on myös osa 

Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen yhteistä Kielitaidon kirjo -tutkimushanketta. 

Lähteet: 

Hunston, Susan Thompson, Geoff 2000 (toim.): Evaluation in text. Authorial stance and the 

construction of discourse. Oxford University Press, Oxford. 

Jaakola, Minna 2006: Pussikaljaromaanin ääniä. Teoksessa Taru Nordlund, Tiina Onikki- 

Rantajääskö & Toni Suutari (toim.) Kohtauspaikkana kieli. Näkökulmia persoonaan, 

muutoksiin ja valintoihin, 163–181. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 

Kalliokoski, Jyrki 2005: Moniäänisyys ja koherenssi suomea toisena kielenä kirjoittavien teksteissä. 

Teoksessa Markku Haakana & Jyrki Kalliokoski (toim.) Referointi ja moniäänisyys, 224– 

257. Tietolipas 206. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 

Martin, J.R. & White, P.R.R. 2005: The language of evaluation. Appraisal in English. Palgrave 

Macmillan, Hampshire. 

Nordlund, Taru 2005: Suomen kielen kvasirakenne ja kieliopillistunut moniäänisyys. Teoksessa 


OULU

Markku Haakana & Jyrki Kalliokoski (toim.) Referointi ja moniäänisyys, 338–359. 

Tietolipas 206. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 

Pallaskallio, Ritva 2006: Rajaamatonta läheisyyttä. Läsnäolon ja omakohtaisen kokemuksen 

tunnusmerkkejä 1800-luvun uutisteksteissä. Teoksessa Salla Kurhila & Anne Mäntynen 

(toim.) Tunnetta mukana. Kirjoituksia Jyrki Kalliokosken 50-vuotispäivän kunniaksi, 124146. 

Kieli 17. Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, Helsinki. 

Laine-Patana, Satu – Kirjoittajaidentiteetit - yksi näkökulma lukiolaisten 

kirjoittamisen tutkimiseen 

Asiasanat: tekstitaidot, kirjoittaminen, kirjoittamisen opettaminen, identiteetti, 

moniäänisyys 

Viimeaikaista kirjoittamisen opetusta on leimannut käsitys tekstitaidoista, joilla 

tarkoitetaan ihmisen kykyä toimia teksteillä ympäröivässä maailmassa. Taitoihin 

liittyy paitsi tekstien tuottaminen myös niiden tulkitseminen. Myös tekstitaitojen 

sosiaalisuus korostuu: kuten kieli opitaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten 

kanssa, samoin tekstitaidot opitaan yhteisössä. 

Kirjoittajan käsitys itsestä kirjoittajana kirjoittajaidentiteetti rakentuu 

vuorovaikutuksessa tekstiyhteisön kanssa. Yleisesti ajatellaan, että ihmisen käsitys 

itsestään vaikuttaa hänen kykyynsä omaksua uusia asioita. Niin myös käsitykset 

itsestä kirjoittajana vaikuttavat kykyyn kehittyä kirjoittajana. Tekstitaitojen 

haltuunotto on sitä, että opettelee toimimaan ympäröivässä tekstiyhteisössä ja 

kasvaa sen tasavertaisekseni jäseneksi. Se, millaisia kirjoittajaidentiteettejä 

opiskelijalla on, vaikuttaa olennaisesti hänen toimintaansa osana kirjoittavien 

ihmisten yhteisöä. 

Aikaisemmin kirjoittajaidentiteettejä (writer identity) on tutkinut Roz Ivanic 

(1997), jonka huomio on ollut lähinnä akateemisessa kirjoittamisessa. Itse aloitin 

kirjoittajaidentiteetin tutkimisen pro gradu -työssäni, joka keskittyi nimenomaan 

lukion 1. vuoden opiskelijoiden kirjoittajaidentiteetteihin. Tutkimusaineistoni 

koostui lukiolaisten kirjoittamista teksteistä, joissa he pohtivat omaa 

kirjoittamistaan. 

Oma käsitykseni kirjoittajaidentiteetistä pohjautuu voimakkaasti Paul 

Ricoeurin (1992) narratiivisen identiteetin teoriaan, jonka mukaan kertoessaan 

itsestään ihminen rakentaa omaa identiteettiään: narratiivinen identiteetti on 

pikemmin itsen ymmärtämisen prosessi kuin tulos, jonka totuusarvoa olisi 

relevanttia arvioida. Uskon siis, että kirjoittaessaan siitä, millainen on kirjoittajana, 

samalla rakentaa omaa kirjoittajaidentiteettiään. Omaa kirjoittamista pohdiskelevat 

tekstit ovatkin eräänlaisia identiteettien ulkoistuksia, joiden avulla 

kirjoittajaidentiteettejä voi tutkia. 

Sosiaalipsykologiassa on perinteisesti ajateltu, että kokemus itsestä perustuu 

vuorovaikutukseen: kirjoittajaidentiteetti ei voikaan olla yhteisöstä riippumaton 

luomus, vaan kohtauspaikka, jossa kaikuvat ympäristöstä imetyt erilaiset äänet. 

Vuorovaikutus kirjoittajan ja kirjoittajayhteisön välillä on keskeistä. Tutkimuksessa 

on kiehtovaa pohtia, minkälaista suhdetta muihin kirjoittajiin opiskelijat rakentavat 

teksteissään sekä millaisin kielen keinoin tätä tehdään: ainakin persoonareferenssin 

ja subjektiivisuuden tarkastelu antavat tälle tarkastelulle hyvän lähtökohdan. 


OULU

Toisaalta kiinnostavaa on myös kirjoittajaidentiteettien moniäänisyys: kenen äänet 

kuuluvat ja miten. 

Kauppinen, Anneli – Käyttökielioppi opettajankoulutuksessa 

Asiasanat: pedagoginen kielioppi, opettajankoulutus, kontrastiivinen kielioppi, 

kielenkäyttö, tekstit 

Kieliopin asema ja funktio äidinkielen opetuksessa on askarruttanut opettajia ja 

myös tutkijoita vuosikymmenien ajan. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjoista 

voi 1960-luvulta lähtien lukea pohdintaa siitä, miten kielioppi vaikuttaa äidinkielen 

taitoihin. Kieliopin linjoja luotiin 1990-luvun alussa Kielioppityöryhmän 

muistiossa. Ison suomen kieliopin ilmestyminen merkitsee uusia mahdollisuuksia 

myös pedagogisen kieliopin kehittämiselle. Suomi toisena kielenä -opetuksen tarve 

on nostanut kielen rakenne- ja käyttötiedon esiin uudella tavalla. 

Esittelen alustuksessani kokemuksiani niin sanotusta käyttökieliopista 

opettajankoulutuksessa. Olen kokeillut sen toteuttamista lukuvuonna 2006–2007 

luokanopettajien ja aineenopettajien koulutuksessa Jyväskylän yliopistossa. 

Esittelen käyttökieliopin periaatteita, opiskelijoilta tulleita ehdotuksia sekä heiltä 

saamaani palautetta. 

Pohdin esityksessäni kehää, joka syntyy siitä, että pääosa peruskoulun 

äidinkielen ja kirjallisuuden tunneista on luokanopettajien hallussa. He myös luovat 

käsityksen kieliopista ja sen oppimisen tavoista. Mahdollisuuksia tämän opetuksen 

uudistamiseen on kuitenkin vähän, sillä luokanopettajat joutuvat äidinkielen 

aineopintojen vähäisyyden vuoksi turvautumaan paljolti omiin koulutietoihinsa ja 

oppikirjoihin. Oppikirjojen radikaali uudistaminen taas ei onnistu, koska niiden 

menekki riippuu opettajien saamasta koulutuksesta. 

Käyttökieliopin lähtökohtana on Ison suomen kieliopin ajatus kieliopin 

deskriptiivisyydestä: kielioppi on kuvaus sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. 

Sitä kautta siitä syntyy myös kielestä puhumisen metakieli. Kielen kuvauksen 

täytyy olla yhteydessä myös semantiikkaan, pragmatiikkaan ja tekstitaitoihin. Sen 

ei siis saa jäädä pienten yksiköiden kuvaukseksi. Toisaalta kieltä opettavan täytyy 

ymmärtää kieliopin kuvauksen ja eri tavoin syntyneiden normien ero. Lisäksi 

kieliopin opetuksen täytyy tukea kielen monimuotoisuutta. 

Esittelen ja havainnollistan muun muassa seuraavia käyttökieliopin 

ratkaisuja: 

• Sanaluokkia tarkastellaan alusta pitäen semantiikan, käytön ja rakenteen 

kannalta. 

• Lauseen rakennetta tarkasteltaessa hyödynnetään lausekkeen käsitettä. 

• Modaalisuutta tarkastellaan käytön kannalta. 

• Joitakin suomen kieliopin piirteitä, kuten synteettisyyttä ja yksipersoonaisia 

rakenteita, havainnollistetaan vertailemalla niitä muihin kieliin. 

• Etsitään kielen rakenteiden yhteyksiä tekstilajeihin. 

Alho, Irja – Iso kielioppi ja opiskelun haastavuus 

Iso suomen kielioppi osoittaa, että kielestä voidaan puhua paljon. Mikään 


OULU

sivumäärä ei kuitenkaan riitä sanomaan aiheesta kaikkea. Aina on myös tehtävä 

valintoja. On mietittävä, miksi kielestä puhutaan, kenelle siitä puhutaan ja millä 

tavalla siitä puhutaan. Myös tuo runsas 1600-sivuinen kirja on monien valintojen 

tulos. Asiat olisi voitu esittää toisellakin tavalla. Opetuksessa kieliopista on 

mahdollista tehdä tylsää tai kiinnostavaa, yksinkertaista tai monimutkaista, 

käsittämätöntä tai ymmärrettävää, tarpeetonta tai tarpeellista. 

Tarkastelen esityksessäni kieliopin sisältöjä haastavuuden asteikolla. 

Opiskelumotiiviin vaikuttaa aina myös se, voiko aiheessa edetä yhä vaativammille 

tasoille. Koulussa annetaan perusvalmiudet, jotka hyödyttävät kaikilla 

elämänaloilla mutta antavat pohjan myös erikoistumiselle. 

Esittelen kokemuksiani suomen kielen opiskelijoiden lähtötasosta Joensuun 

yliopistossa ja kerron, miten he ovat ottaneet vastaan uuden kielioppiajattelun. 

Pohdin esimerkkien valossa, miten käyttökielioppi voisi näyttää tietä haastavalle 

kieliopin opetukselle, jossa ymmärrys kielen kategorioista, merkitysalueista ja 

käytöistä syvenisi asteittain. 

Lähteet: 

Alho, Irja Kauppinen, Anneli 2006. Käyttökielioppi. Opetusmoniste. Jyväskylän yliopisto. / 

Joensuun yliopisto. 

Ojala, Terhi – Koulunkäynnin tukemista tutkimassa 

Asiansanat: tarkkaavaisuushäiriö, koulunkäynnin ongelmat, keskustelun 

rakentuminen, moniäänisyys 

Tavoitteenani on tutkia alakouluikäisten tarkkaavaisuushäiriöisten oppilaiden 

koulunkäyntiin liittyvän keskustelun rakentumista ryhmissä, joihin kuuluvat 

integraatio-opettaja, kuntoutusohjaaja, oppilas, vanhemmat ja opettajat. 

Koulunkäynti edellyttää akateemisten ja motoristen taitojen lisäksi 

monipuolista tarkkaavaisuutta. Ikäluokittain arvioidaan 4,2 - 17 prosentilla lapsista 

olevan tarkkaavaisuuteen liittyviä häiriöitä. Tarkkaavaisuus-ylivilkkaushäiriö 

(ADHD) saattaa ilmetä mm. keskittymisvaikeutena, impulsiivisuutena, 

käytöshäiriönä, levottomuutena ja kömpelyytenä tai näiden sekoituksena. 

Tarkkaavuuden häiriö ja hyperaktiivisuus johtavat hoitamattomina lisääntyviin 

käytöshäiriöihin sekä emotionaalisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Varhaisen 

ohjauksen ja tuen avulla voidaan vahvistaa lapsen koulunkäynnin taitoja ja yleistä 

selviytymistä. Tavoitteena on näin tuottaa myönteisiä kokemuksia opiskelussa ja 

ryhmän jäsenenä, mikä puolestaan saattaa vähentää myöhempää syrjäytymisriskiä. 

Vanhempien ja opettajien toiminnan tueksi on perustettu projekti, jossa integraatioopettaja 

ja kuntoutusohjaaja antavat oppilaille, vanhemmille ja opettajille heidän 

kanssaan keskustellen tarkkaavaisuushäiriöön liittyvää tietoa, ohjeita ja 

käytännönneuvoja oppilaan ohjaamiseksi. 

Tarkastelen tutkimuksessani tukiryhmän keskusteluja keskustelunanalyysin 

avulla. Tarkoitus on paneutua 1) vanhempien, opettajien ja oppilaiden kertomien 

koulunkäynnin huolenaiheisiin tai ongelmatilanteisiin eli tarkastella mitä 

koulunkäynnin vaikeuksista puhutaan ja 2) miten koulunkäynnin vaikeuksiin 


OULU

liittyvät asiat otetaan keskusteluissa esille ja miten niihin vastataan. Alustavien 

havaintojen perusteella näyttää siltä, että ryhmissä vakiintuneisiin puhumisen 

tapoihin kuuluu sekä institutionaalisuuteen tukeutuvia formaaleja että toisaalta 

arkisia, usein moraalisesti kantaa ottavia ääniä. 

Lähteet: 

Almqvist, F. 2000. Tarkkaavaisuuden ja oppimisen häiriöt. Teoksessa E. Räsänen, I. 

Moilanen, T. Tamminen & F. Almqvist (toim.) Lasten- ja nuortenpsykiatria. Helsinki: Duodecim, 

216-114. 

Vehviläinen, S. 2001. Ohjaus vuorovaikutuksena. Helsinki: Gaudeamus. 

Päivi Inha – Prosessidraaman opetustilanteen vuorovaikutus 

Asiasanat: prosessidraama, keskustelunanalyysi, draamakasvatus 

Esitykseni aiheena on koulun draamatyöskentely. Draamakasvatus on vakavaa 

leikillisyyttä, jossa leikitään sovituin yhteisin säännöin ja sitoudutaan tosissaan 

sääntöihin läpi työskentelyn. Draamakasvatusta voidaan ajatella toiminnallisena 

”kolmantena tilana”, jossa kasvatuksen ja teatterin puolen ohjeet ja näkemykset 

sulautuvat yhteen muodostaen pedagogis-taiteellisen ohjeiston. Kasvatuksen 

puolelta draamatyöskentelyyn vaikuttavat koulun sosialisaatiotehtävä - varsinkin 

kulttuuriin tutustuminen ja sen tutkiminen - sekä opettajan käsitykset opettamisesta 

ja oppimisesta. Teatterin puolelta työskentelyssä näkyvät teatterin elementtien 

käyttö, joita ovat muun muassa fokus, roolit, konteksti ja jännite. Tarkastelen tässä 

tutkimuksessani prosessidraamaa keskustelunanalyysin keinoin. 

Prosessidraama tarkoittaa pretekstin pohjalta rakennettua tutkivaa 

draamaopetuskokonaisuutta, jossa opetuksen päämääränä on tutkia jotain asiaa 

draamallisesti. Tutkittavana teemana voi olla koulun opetussuunnitelman 

ainesisältö tai jokin aihekokonaisuus. Tutkin työssäni millä ohjailukeinoilla 

prosessidraaman ohjaaja pyrkii ohjaamaan ja kontrolloimaan toimintaa draamassa 

opettaja roolissa -strategian (työtavan) kautta ja pienryhmäkeskusteluissa. Opettaja 

roolissa -strategian keskusteluissa tulokset toivat esiin perinteisen 

luokkahuonekeskustelun piirteiden, kuten pedagogisen syklin ja korjaavien 

toimintojen lisäksi muitakin tilannetyyppejä: neuvottelua ja kerrontaa. Toiseksi 

tutkin sitä, miten ohjaajan ohjailukeinot vaikuttivat draaman jälkeiseen 

reflektiokeskusteluun ja millaisia oppilaiden ja opettajan yhteiset 

reflektiokeskustelut olivat. Löysin niistä perinteisen luokkahuonekeskustelun 

elementtejä ja oppilaiden valituskertomuksia. Prosessidraaman 

reflektiokeskusteluille näyttää olevan tyypillistä niiden monenkeskeisyys, 

oppilaiden aloitteelliset vuorot ja sitä kautta osallistumiskehikon jatkuva 

muuttuminen sekä päällekkäispuhunta. 

Tutkimuksen lopussa olen yhdistänyt keskustelunanalyysin tulokset opettaja 

roolissa strategian ja reflektiokeskustelun pedagogis-taiteellisen ohjeiston 

toteutumiseen. Analysoin opettaja roolissa -strategian toimivuutta prosessidraaman 

suunnittelun elementtien; teeman, kontekstin, roolien, kehyksen, 

merkkijärjestelmän ja strategian käytön näkökulmasta. Näyttää siltä, että opettaja 

roolissa -strategiaa ei käytetä sille tyypillisesti, koska opettajan vuorot ovat 


OULU

institutionaalisen roolin värittämiä eivätkä oppilaan ja opettajan tasapuolista 

kumppanuutta ylläpitäviä. 

Lähteet: 

Arminen, Ilkka. 2005. Institutional interaction: studies of talk at work. 

Bowell, P & Heap, B. 2005. Polkuja opettamiseen ja oppimiseen. Helsinki.Draamatyö. 

Heikkinen, Hannu. 2005. Draamakasvatus; opetusta, taidetta ja tutkimista. Minerva. 

O´Neill, C. 1995. Drama Worlds a framework for process drama. Portmouth: Heinemann. 


OULU

POSTERIT 


OULU

86. HJORT, MINNA – KIRJALLISET KIROSANAT 

Helsingin yliopisto, Käännöstieteen laitos 

Asiasanat: 

Posteriesitelmässäni esittelen väitöskirjaani liittyvää artikkelihanketta, jossa tutkin 

suomalaisen nykykirjallisuuden voimasanoja. Esitelmässäni nostan laajahkosta 

suomalaisen nykykirjallisuuden tutkimusaineistostani esiin yhden 

esimerkkiteoksen, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, ja osoitan siitä 

poimimieni esimerkkien avulla, millaisia syntaktisia, funktionaalisia ja semanttisia 

rooleja voimasanat voivat kirjallisuudessa esimerkiksi saada. Finlandiaehdokkaaksikin 

nostetussa 

Pussikaljaromaanissa käytetään suomen kieltä taidokkaasti ja kekseliäästi, 

eikä voimasanojen käyttö muodosta tässä poikkeusta. Teos tarjoaa runsaan ja 

värikkään aineiston, jonka avulla on mahdollista valottaa voimasanojen 

monipuolisia käyttötapoja suomen kielessä. 

Lähteet: 


OULU

87. HYVÄRINEN, IRMA & LIIMATAINEN, ANNELI – VAPAAN 

SYNTAKSIN, FRASEOLOGIAN JA LEKSIKON VÄLIMAASTOA – 

ÜBERGÄNGE ZWISCHEN FREIER SYNTAX, PHRASEOLOGIE 

UND LEXIKON 


Asiasanat: 

Joukko Helsingin yliopiston saksalaisen laitoksen tutkijoita järjestäytyi vuonna 

2006 hankkeeksi, jonka yhteisenä nimittäjänä on saksan (kontrastiivisissa aiheissa 

myös suomen) syntaktisten ja leksikaalis-fraseologisten kiteytymien tutkiminen. 

Tutkimustulosten sovellusaloja ovat leksikografia, kielenopetus ja kääntäminen. 

Mukana ovat seuraavat osahankkeet: 

(a) Valenssi ja konstruktio. Tietyn verbi(varianti)n valenssia eli järjestymistä 

tietyllä tavalla voidaan pitää syntaktisena kiteytymänä. Saksan kielen 

tutkimuksessa valenssia on perinteisesti pidetty leksikaalis-spesifisenä ilmiönä, ja 

samalla lailla järjestyviä verbejä on ryhmitelty leksikaalis-semanttisiksi kentiksi. 

Verbi(ryhmä)spesifinen valenssi selittää kuitenkin vain verbin tyypillisen käytön. 

Konstruktiokieliopin konstruktiomerkitys-käsitteen avulla voidaan sen sijaan 

selittää myös verbien epätyypillinen käyttäytyminen. 

(b) Kollokaatiot. Spesifiset mutta ei-idiomaattiset kollokaatiot (vaalea tukka 

blondes/*helles Haar; pestä hampaat sich die Zähne putzen /*waschen) sijoittuvat 

fraseologian raja-alueelle. Natiiville kielenpuhujalle ne ovat itsestäänselvyys, ja 

niiden spesifisyys paljastuukin usein vasta kieliä vertailtaessa. 

(c) Konstruktiomerkitystä voidaan hyödyntää myös fraseologisten muottien 

("Phraseoschablonen") tutkimisessa (päivä päivältä Tag für Tag; talosta taloon 

von Haus zu Haus; kirjojen kirja Buch der Bücher). 

(d) Saksan funktioverbirakenteita ("Funktionsverbgefüge") voidaan pitää 

leksikaalistuneina monisanakiteytyminä. 

(e) Ei-, osa- ja täysidiomaattiset fraseolekseemit (antaa jklle rukkaset jmdm. 

einen Korb geben) ovat prof. Jarmo Korhosen johtaman, 1980-luvulla alkaneen 

kontrastiivisen hankkeen keskiössä. 

(f) Kommunikatiiviset rutiini-ilmaukset voidaan jakaa tilannespesifisiin, 

potentiaalisesti itsenäisiin vakiintuneisiin lausumiin (tervehdykset, kiitokset, 

anteeksipyynnöt, toivotukset jne.), jotka voivat olla ei-, osa- tai täysidiomaattisia, ja 

toisaalta monitilanteisiin, yleensä ei-idiomaattisiin, esim. metakommunikatiivisiin 

ja keskustelua jäsentäviin kiteytymiin (wie soll ich sagen, offen gestanden, weibt 

du was). Näiden ilmausten hallitseminen on kommunikatiivisen kielitaidon 

ydinaluetta, ja siksi myös niiden leksikografisen kuvauksen ja käsittelyn 

kielenopetuksessa pitäisi olla nykyistä systemaattisempaa. 

(g) Sananlaskut (Es ist nicht alles Gold, was glänzt Ei kaikki ole kultaa mikä 


OULU

kiiltää) ovat lausekiteytymiä, jotka voivat olla ei-, osa- tai täysidiomaattisia. Tämä 

kontrastiivinen osahanke, jonka tavoitteena on kehittää sananlaskujen 

ekvivalenssiluokitusta ja leksikografista esitystä, nousee v. 2008 intensiivisemmän 

tutkimuksen kohteeksi. 

Lähteet: 


OULU

88. KUURE, LEENA, HEIKKINEN, SANNA, HEKANAHO, MINNA, 

KOIVISTOINEN, HILKKA & MCCAMBRIDGE, ELINA – 

MULTIMODAL ACTION AND INTERACTION IN NETWORKED 

LEARNING AND WORK 

Englannin kielen laitos, Oulun yliopisto 

Asiasanat: 

The poster presents a research project which examines technology-mediated 

language learning and work from the point of view of social action taking into 

account the broader lifeworld of the actors. The project arises from previous 

research in the field of computer-supported language learning in the context of 

formal education, which indicates that the networks and communities that learning 

involves are far more complicated than formal education traditionally assumes. The 

research project is based on five studies that approach the topic from different 

angles. These studies deal with language, networked action and everyday practices 

of learning among different age-groups (children, young people and adults), as well 

as issues connected with gender and the discourses of family and love. An 

important aspect in the studies is that of multimodal meaning-making and 

interaction. The research approach relies on mediated discourse analysis (Scollon 

2001a, 2001b, Scollon & Scollon 2004). The project has collected a variety of 

different types of data combining different methodological frameworks such as 

(critical) discourse studies, ethnography, and interaction analysis. 

Lähteet: 

Jones, R. 2004. The Problem of Context in Computer Mediated Communication In P Levine and 

Scollon, R. (eds), Discourse and Technology: Multimodal Discourse Analysis. Georgetown 

University Press, Washington, DC, 20-33. 

Scollon, R. 2001a. Mediated Discourse. The Nexus of Practice. London, Routledge. 

Scollon, R. 2001b. Action and Text: Toward an Integrated Understanding of the Place of Text in 

Social (Inter)action. In Wodak, R. & Meyer, M. (eds.), Methods in Critical Discourse 

Analysis. London, Sage, 139-183. 

Scollon, R. & Scollon, S.W. 2004. Nexus Analysis: Discourse and the Emerging Internet. London, 

Routledge. 


OULU

89. LEINONEN, ALINA – ELECTROPHYSIOLOGICAL 

CORRELATES OF DERIVATIONAL AND INFLECTIONAL 

MORPHOLOGY 

Psykologian laitos, kognitiotiede, Helsingin yliopisto 

Asiasanat: 

One of the most persistent problems in morphology has been the distinction 

between derivational and inflectional morphology. Results from several eventrelated 

potential (ERP) studies suggest that regular inflection elicits different brain 

potentials than irregular inflection. However, no EEG studies have been conducted 

on derivational morphology or on the relationship between inflectional and 

derivational processing. The aim of the current study was to investigate the 

electrophysiological correlates of inflection and derivation. We recorded ERP 

(event-related potential) responses while subjects were presented visually sentences 

in which inflectional and/or derivational rules of Finnish were violated; e.g. a) 

”Mies, joka omistaa talot, on talollinen mies (control); b) ”Mies, joka juoksee, on 

*juoksellinen mies” (derivational violation); c) ”Mies, joka omistaa talon, on 

*talolliset (PL) mies” (inflectional violation); d) ”Mies, joka juoksee, on 

*juokselliset (PL) mies (both violations). The phonemic length of the critical words 

was controlled. Derivational violation elicited an N400-like component. Both 

inflectional and derivational violations elicited a parietal P600 component peaking 

at ~653 ms and ~693 ms, respectively. We propose that in the derivational violation 

condition, the critical word (*juoksellinen) is not found in the lexicon and the word 

is judged as ungrammatical, eliciting the N400 component. It might take more time 

to process the ungrammatical word and try to integrate it with the rest of the 

sentence. In the inflectional condition, the word is found in the lexicon (*talolliset 

mies) and thus it takes less time to correct the impaired form and integrate the word 

with the whole sentence. The electrophysiological observations are discussed with 

respect to behavioral results of the current study. 

Lähteet: 


OULU

90. PENNALA, RIITTA, EKLUND, KENNETH & LYYTINEN, 

HEIKKI – LUKIVAIKEUSRISKILASTEN JA HEIDÄN 

KONTROLLIENSA PUHEEN FONEETTISEN KESTON 

DISKRIMINOINTI 

Jyväskylän yliopisto, Finnish Center of Excellence in Learning and Motivation 

Research 

Asiasanat: dysleksia, lukivaikeusriski, puheen havaitseminen, kvantiteetti, 

foneettisen keston diskriminointi 

Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen Human development and it’s risk 

factors (JLD) – projektin pitkittäistutkimuksessa on seurattu kolmanteen 

lukuvuoteen asti 199 lasta heidän syntymästään lähtien. Parhaillaan heiltä 

suunnitellaan myös lisäaineiston keruuta. Lapsista 93:lla ei ole lukivaikeusriskiä 

suvussa ja 106 heistä on riskilapsia. Heistä yhteensä 38 riskilapsella ja 9 

kontrollilapsella on arvioitu olevan dysleksia kahden käytetyn määritelmän 

mukaan. Arvioinnissa on käytetty yhteensä kahdeksaa erilaista tehtävää, joista neljä 

on muodostunut lukemisen ja kirjoittamisen tarkkuuden arviointitehtävistä ja neljä 

lukemisen ja kirjoittamisen sujuvuuden arviointitehtävistä. Lapsi on määritelty 

dyslektikoksi, jos hän on saanut pisteitä lasketun kriteerin mukaan 

(kontrolliryhmässä lapsi on suoriutunut joko tarkalleen tai alle 10 persentiilin 

valituissa kahdeksassa tehtävässä) kolmessa neljästä sujuvuuden tehtävästä, 

kolmessa neljästä tarkkuuden tehtävästä tai kahdesta tarkkuuden ja kahdesta 

sujuvuuden tehtävästä. 

Projektin lapsilla on toisella ja kolmannella luokalla teetetty muun muassa 

puheen foneettisen keston diskriminointiotehtävä. Tehtävä koostui yhteensä 22 

epäsanaparista, joista 12 oli erilaista ja 10 samanlaista. Erilaisia pareja erottaa vain 

jonkun tietyn äänteen (joko konsonantin tai vokaalin) keston pituus millisekunteina. 

Erot ovat olleet joko 70ms, 110ms tai 130ms. Nämä parit ja erot on valittu 

pilottitutkimuksen perusteella yhteensä 55:lta ensimmäisellä ja toisella luokalla 

olevalta oppilaalta. Tulosten mukaan tehtävä erottelee geneettisen perimän suhteen 

riskilapsia ja kontrollilapsia toisella luokalla. Lukijoita ja ei-lukijoita (projektissa 

määritelty dysleksiakriteeri) tehtävä erottelee myös kokonaissumman osalta, eli 

toisin sanoen tehtävällä on yhteys lasten lukutaitoon. Kolmannella luokalla tehtävä 

erottelee myös riskilapsia ja kontrollilapsia kokonaissummien osalta. Tehtävässä on 

myös korrelaatiota 2. ja 3. luokan välillä riskiryhmässä sekä kontrolliryhmässä. 

Lisäksi tehtävän ärsykkeistä ne, joissa kestomanipulaatio on ollut epäsanan 

viimeisessä tavussa vokaalissa, erottelee tilastollisesti merkitsevästi 

lukivaikeusriskejä ja heidän kontrollejaan sekä toisella luokalla että kolmannella 

luokalla. Tehtävä antaa suuntaavasti lisätietoa siitä, millaisissa keston 

havaitsemisen piirteissä lukivaikeusriski- ja dysleksialapsilla on 


OULU

prosessointivaikeuksia. 

Lähteet: 


OULU

91. TORVINEN, MERJA – TUTKIMUSESITTELY: POHJOIS- 

SUOMI RANSKALAISISSA MATKAKUVAUKSISSA 1600 - 1800- 

LUVULLA. TOISEUDEN IDEOLOGINEN ILMENTYMINEN 

KIELESSÄ 


Asiasanat: kriittinen tekstintutkimus, ideologia, toiseus, käännöstutkimus 

Kriittisen tekstintutkimuksen alaan kuuluvan väitöstutkimukseni aiheena on 

Pohjois-Suomi ranskalaisissa matkakuvauksissa 1600-1800luvulla. Toiseuden 

ideologinen ilmentyminen kielessä. Tutkimuksessani selvitän, millainen kuva 

Pohjois-Suomesta, erityisesti Lapista ja Tornionjokilaaksosta, syntyy 1600-1800- 

luvun ranskalaisten matkakuvausten perusteella ja miten tuo kuva muuttuu kolmen 

vuosisadan aikana. Saamelaiskuvaukset muodostavat yhden tutkimuksen 

mielenkiintoisimmista osa-alueista. 

Tutkimuksen kohteena ovat alkuperäistekstien lisäksi niiden 1900-luvun 

loppupuolella tehdyt suomenkieliset käännökset, joissa toiseutta lähestytään eri 

näkökulmasta. Vertaamalla matkakertomusten käännösten funktionaalista ja 

semanttista vastaavuutta alkuperäistekstin kanssa pyrin selvittämään, eroaako 

käännösten kuva alkuperäisestä ja millaisia ideologisia valintoja sekä ranskan- että 

suomenkieliset tekstit sisältävät ja välittävät lukijoilleen. 

Tutkimusaineistoksi on valittu ajallisin ja alueellisin kriteerein kolme 

matkakuvausta ja niiden käännökset: Regnardin Voyage de Laponie, 1731 (Retki 

Lappiin, 1982), Outhier’n Journal d'un voyage au Nord, 1744 (Matka Pohjan 

perille, 1975) ja Marmier’n Relation du voyage, 1843 (Pohjoinen maa, 1999). 

Tutkimuksessani käytän pääasiassa kriittisen tekstintutkimuksen menetelmiä, 

joiden taustalla on M.A.K. Hallidayn systeemis-funktionaalisen kieliopin malli. SFkielioppi 

pohjaa näkemykseen kielen funktionaalisuudesta, joka toteutuu kielen 

kaikilla tasoilla (interpersoonainen, ideationaalinen, tekstuaalinen). Hallidayn 

teorian ohella työssäni painottuu tekstintutkija Vesa Heikkisen näkemys kielen 

implisiittisestä ideologisesta merkityksestä. Tekstejä ei nähdä vain kuvina 

maailmasta, vaan ne myös uudistavat ja muokkaavat maailmankuvaamme. 

Tutkimukseni olennaisimpia käsitteitä ovat kieli, diskurssi, teksti, konteksti ja 

ideologia. 

Kulttuurintutkimuksen ja käännöstieteen käsitteet täydentävät 

tutkimusmetodologiaani. Kulttuurintutkijoista tutkimukseeni on vaikuttanut 

erityisesti Stuart Hall, jonka käsityksiä hyödynnän muun muassa stereotypian ja 

toiseuden määrittelyssä. Käännöstieteen puolelta käsiteltäviksi nousevat muun 

muassa ekvivalenssin ja käännösvastineen käsitteet. 

Lähteet: 


OULU

Abstraktit - Oulu

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?