Abstraktit - Oulu

11. HAMMARI, JUKKA-PEKKA – TOLKIEN, QUENYA JA SUOMI;
KAKSIKKO JA KIELET
Asiasanat: J.R.R. Tolkien, Quenya, keinotekoiset kielet, kaksikko, duaali,
konkretismi
Esitykseni on aihe kahtalainen: ensinnäkin aion esitellä ja käsitellä J.R.R. Tolkienin
laatimaa kuvitteellista kieltä quenyaa, jonka yhtenä innoituksen lähteenä on ollut
suomen kieli; toiseksi aion käsitellä kaksikon luonnetta ja asemaa
yleiskiel(itiete)ellisenä ilmiönä. Näillä aiheilla on sikäli yhteys, että kaksikko
esiintyy kieliopillisena lukumuotona quenyassakin: ort-ëa-n má-nya-t ’nostan
(molemmat) käteni’, u-túl-ië-mmë i osto-llo ’me kaksi olemme tulleet
kaupungista’.
Tolkien on tullut tunnetuksi Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings)
-fantasiaromaanin tekijänä. Koko Tolkienin tarusikermän pohjana oli hänen
laatimansa mielikuvituskieli quenya, jonka puhujiksi hän haltiakansansa
maailmoineen ja aikakausineen loi ja jonka yhtenä kielellisenä ja kirjallisena
esikuvana toimivat suomen kieli ja Kalevala. Mutta millainen kieli quenya oikein
oli? Tolkienin teoksissa quenyasta esiintyy katkelmia luomassa salaperäistä
tunnelmaa, mutta vasta viime vuosikymmeninä lisäaineistoa on ollut saatavilla.
Käsittelen seuraavia kysymyksiä: 1) millainen oli quenyan äänne- ja muotorakenne
ja mihin todellisiin kieliin se pohjautui ja miten se poikkeaa näistä; 2) miten
uskottava kieli quenya on. Tolkien itse oli filologi ja muinais- ja keskienglannin
tuntija; 3) mitä tällaisella keinotekoisella kielellä on luonnollisten kielten vasta- ja
vertauskohtana annettavanaan? Erkki Itkonen (Kieli ja sen tutkimus 1966: 78)
kirjoittaa, että se ”aines, jota formaalinen synkroninen aineisto kustakin yksityisestä
kielestä tarvitsee, on varsin suppea, joten sen tyhjentävä käsittely yhdessä ainoassa
teoksessa lienee periaatteessa mahdollista.” Itkosen kanta on liioiteltu, mutta
quenyan lähes kemiallinen puhtaus mahdollistaa koko sen rikkaan muotorakenteen
esittämisen muutamalla sivulla mikä antaa ajattelemisen aihetta näinä
mammuttitautia potevan kielenkuvauksen aikoina. Jaan esitykseni yhteydessä
lähdeaineistosta (myöhään julkaistut Tolkienin teokset ja Internet) koostamani
quenyan kieliopillisen kuvauksen.
Kaksikko on eräässä mielessä kiistanalainen kieli-ilmiö. Toisaalta sitä on
pidetty joskus vanha- ja jopa alkukantaisena ilmiönä, jonka osana on ollut kerta
kaikkiaan väistyä (ks. Itkonen 1966: 253, 254, 297, 298, Korhonen Kielen synty
1993: 320, 329); tällainen käsitys liittynee havaintoon kaksikon puuttumisesta
nykyisistä ns. sivistyskielistä (= ’läntiset indoeurooppalaiset kielet’) ja
esiintymisestä ns. luonnonkansojen kielissä (Itkonen puhuu jopa ”luonnonkielistä”,
1966: 255), jolloin ilmiötä on selitetty varhaiskantaisen ajattelun ns. konkretismilla.
Tällaiset psykologisoivat selitysmallit ovat kiehtoneet jostakin syystä erityisesti
KIELITIETEEN PÄIVÄT 24.–25.5.2007 22 / 155
OULU