Abstraktit - Oulu

listan päättävä ja voi todella olla vuoron viimeinen elementti ja tehdä siten
vuoronvaihdon ja/tai toiminnallisen siirtymän mahdolliseksi.
Listan päättävä loppu-ja implikoi, että (ja-sanojen kytkemien osien) listaan
kuuluu tai voisi kuulua useampiakin osia kuin vain mainitut (vrt. Jefferson 1991:
68). Ja-sanaan päättämällä puhuja voi osoittaa listan avoimuutta: ja kutsuu
vastaanottajaa täydentämään listaa päässään, ja se voi myös tarjota vastaanottajalle
mahdollisuuden osallistua listan rakentamiseen yhteistyössä. Lisäksi ja voi päättää
yhden lausuman mittaisen vuoron: tällöin listan implikaatio on pelkän ja-sanan
varassa. Esitelmässäni kysyn, mitä ja-sanan osoittamalla avoimeksi jättämisellä tai
listan jatkumisen implikoimisella tehdään keskustelussa – mitä ovat jaloppuisuuden
vuorovaikutustehtävät? Entä kuinka kiteytyneenä tai tunnistettavana
ja-sanaan lopettamista voidaan pitää? Onko ja-sanaan päättyvillä listauksilla
keskenään samankaltaisia syntaktisia ja prosodisia ominaisuuksia? Voiko ja-sanan
kontribuutiosta puhua irrallaan rakenteesta, jonka se päättää? Esitelmäni tarjoaa siis
keskustelunanalyyttisen/vuorovaikutuslingvistisen näkökulman kirjoitetun kielen
konventioista poikkeavan lauserakenteen analysoimiseen ja tulkintaan.
Esitelmän aineistona on yhteensä 72 eripituista puhelinkeskustelua Suomen
kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksen keskusteluntutkimuksen arkistosta.
Lähteet:
JEFFERSON, GAIL 1991: List-construction as a task and resource. – G. Psathas (toim.) Interactional
competence, s. 63–92. New York, NY: Irvington Publishers.
KALLIOKOSKI, JYRKI 1989: Ja. Rinnastus ja rinnastuskonjunktion käyttö. Helsinki: SKS.
Elise Kärkkäinen – Poikkeamat keskustelun päälinjasta – nouseeko kognitio
pintaan?
Vuorovaikutuslingvistinä käytän yhtenä tärkeänä tutkimusmetodinani keskustelunanalyysia.
Jälkimmäiselle on ollut ominaista, että sen teoreettinen käsitteistö
pysyttäytyy mahdollisimman kaukana puhujan intentioista ja muunkinlaisista
mentalistisista oletuksista (vrt. Levinson 2006). Viime aikoina vuorovaikutuksen
tutkijat ovat kuitenkin alkaneet tehdä myönnytyksiä kognition suuntaan
(Mandelbaum and Pomeranz 1991, Drew 2005, Heritage 2005, useat artikkelit
Discourse Studies –aikakausjulkaisun teemanumerossa 2006 Discourse,
Interaction and Cognition). On myös kuulunut äänenpainoja etteivät nämä kaksi
suuntaa ehkä olekaan niin kaukana toisistaan kuin on päällisin puolin näyttänyt.
Levinson (2006) väittää jopa, että keskustelunanalyysin keskeinen periaate eli
osallistujien omien orientaatioiden ja tulkintojen ehdottomuus analyysin perustana
onkin itse asiassa kognitiivisempi kuin on asianlaita monissa kilpailevissa
diskurssianalyysin teorioissa.
Omassa tutkimuksessani tämän kahtiajaon kyseenalaistaminen nousi
tärkeäksi kun ryhdyin tutkimaan asenteen sisältäviä poikkeamia keskustelun
päälinjasta. Näitä esiintyy usein pitemmissä puheenvuoroissa kuten
kerrontajaksoissa. Alun perin huomioni oli kiinnittynyt sellaisiin poikkeamiin, jotka
alkoivat I guess –kiteymällä. Usein nämä poikkeamat näyttäytyvät puhujan
yhtäkkisenä muistamisena tai tajuamisena tai oivaltamisena kesken puheen
tuottamisen. Tällaista tulkintaa tukevat monet puheen prosodiset piirteet eli yleensä
KIELITIETEEN PÄIVÄT 24.–25.5.2007 123 / 155
OULU